Kirkon tulevaisuuden ydinkysymys on sen suhde jäseniinsä, joita on nimitetty maallikoiksi.
Vaikka maallikko-sanaan on liitetty vähättelevä ei-asiantuntijan leima, käytän kuitenkin sitä, koska parempaakaan ilmaisua ei ole. Uuden testamentin nimitys pyhät saattaa tuntua nykyaikana hieman yliampuvalta. Minne maallikot ovat kadonneet? Eivät minnekään.
Kirkkopäivät ovat perinteisesti olleet kirkkomme näköalapaikkoja. Jyväskylän kirkkopäivillä kesällä 2009 tuli koroste-tusti esille maallikkojen merkitys. Espoon piispaMikko Heikkakehotti kirkon jäse-niä ottamaan oman tilansa, käyttämään omaa ääntään ja tekemään muutoksen it-selleen mahdolliseksi.
Rovasti, toimittajaHilkka Olkinuora kehotti maallikoita valtaamaan kirkon ta-kaisin itselleen. Hän kysyi, onko kirkko valmis siihen. Mukana voisi Olkinuoran mukana tulla jotain niin kiusallista kuin Pyhä Henki (Kotimaa27.8.2009).
Ydinkysymys kuuluu, mikä on maalli-kon tehtävä. Meillä kirkko ymmärretään pitkälti piispojen, pappien ja jossain mää-rin myös muiden työntekijöiden kirkkona.
Heidän apunaan ja tukenaan on maallik-koja niin eri työmuodoissa kuin hallinnos-sa, nykyisin myös messun avustamisessa.
Kirkko on kuitenkin Jumalan kansa. Kirk-ko on maalliKirk-kot, joita viranhaltijoiden on tarkoitus hoitaa evankeliumin sanal-la.Seurakunnan jäsenten ensisijainen teh-tävä on toimia maallisessa kutsumukses-sa: kotona, työssä, vapaa-aikana ja
luotta-mustehtävissä. Kirkon tehtävä ei ole vain kutsua maallikoita Jumalan sanan ääreen, vaan ennen muuta kunnioittaa heidän ar-kista työtään toisten ihmisten ja koko luo-makunnan hyväksi. Arjen jumalanpalve-lus on vähintään yhtä tärkeä kuin sunnun-tain messu tai hartausseurat.
Otan havaintokuvan, jota muun muas-saMihail Gorbatshovon käyttänyt. Kun vierailijat tulivat rakennustyömaalle, he kyselivät, mitä rakennusmiehet tekivät.
Ensimmäiset vastasivat, että he raahasivat isoja kiviä paikasta toiseen. Mutta toiset sanoivat: ”Me rakennamme temppeliä”.
Vaikka luterilaisuus ei jumaloikaan työtä – reformaattori Martti Luther korosti myös levon merkitystä – se painottaa ar-kista elämää Jumalan toiminnan keskeise-nä keskeise-näyttämökeskeise-nä.
Teologi kirkon Big Brotherina
Voidaksemme ymmärtää maallikoiden tehtävän oikein, meidän on kenties haetta-va potkua menneisyydestä. Sosiaalietikko Martti Lindqvist valitti Kotimaassa 22.3.1983, että uskonpuhdistuksen kirkko on vaarassa muodostua
”teologibyrokra-tiaksi”. ”Teologi on isoveli, joka tietää, mitä pitää puhua ja ajatella. Uskonpuhdis-tus nosti maallikkouden kristillisen elä-män keskukseen. Silti monesta tuntuu kuin olisimme paavillisempia kuin paavi itse. Tässä on kirkon todellinen kriisi”, hän kirjoitti.
Samalla hän luetteli tuon ajan kirkon näkyvät maallikot: Arvo Aho, Aarre Huuskonen, Heimo Lampi, Johannes Leivonen,Reijo Peltola,BirgittajaIlari Rantakari ja ”pari muuta”. Hän jatkoi:
”Loistavia ihmisiä koko jengi. Sitkeästi he ovat kestäneet mukana mitä erilaisimmis-sa teologimyllyissä.”
Messu-uudistus lisäsi pappiskeskeisyyttä
Ulkoministeriön palveluksessa toimiva Ilari Rantakari kertoi kirkon suhtautu-misen maallikkoihin muuttuneen sinä ai-kana, jolloin hän oli suurlähettiläänä Tan-saniassa. Kirkko oli tullut yhä enemmän
”virkakirkoksi”. Kun vielä 1960-luvulla puhuttiin kaikkien kirkon jäsenten ylei-sestä pappeudesta, niin hänen palattuaan Suomeen hänestä tuntui, että ajatus oli häipynyt ainakin Helsingistä.
Esimerkkinä hän mainitsi, että maalli-koiden pääsy saarnatuoliin on korkeam-man kynnyksen takana kuin ennen. Ran-takari arvioi, että messu-uudistus on lisän-nyt pappiskeskeisyyttä, vaikka sitä ei ole varmaan tarkoitettu.
Toinen Lindqvistin mainitsema ”nä-kyvä maallikko” Helsingin seurakuntayh-tymän palveluksessa ollut diplomi-in-sinööri Arvo Aho kertoi käsityksiään Nä-köala-lehdessä 2/1963. Hänen mukaansa
”maallikot ovat tämän maailman sameissa vesissä uiskenteleva kalaparvi, jota pap-pien on yritettävä porkkia kirkon
nuot-taan”. Aho vertasi kirkkoa myös jalkapal-lo-otteluun: ”Kansa maksaa ja katsoo, pe-laajat potkivat ja nostavat palkan.” Kun nykyisin puhutaan kirkosta, sillä tarkoite-taan Ahon mukaan yleensä papistoa, ”jon-ka osuus seurakuntalaisista on sentään vain noin 0,04 %”. Hän arveli, että syntyi-si paljon parempi työyhteys, jos tajuaisyntyi-sim- tajuaisim-me olevamtajuaisim-me saman Jumalan kansaa kaikki, niin pipit kuin papit.
Kirkon kiinnostus valikoivaa
Martti Lindqvist toimi Suomen Kristilli-sen Ylioppilasliiton pääsihteerinä aikana, jolloin radikalisoitunut ylioppilasliike tör-mäsi kirkon silloiseen hierarkiaan. Myö-hemmin hän totesi, että tämän törmäyksen vuoksi kirkko ehkä menetti joitain par-haista tulevista kyvyistään. Toisaalta hän uskoi, ettei kirkolla nyky-yhteiskunnassa ehkä ollutkaan sellaista ”akateemista kär-keä”, mistä vielä 1950- ja 1960-lukujen kristillisessä ylioppilasliikkeessä puhut-tiin.
Palattuaan Kirkkojen Maailmanneu-voston Vancouverin yleiskokouksesta hän totesi, että kirkkoamme uhkaa maallikko-jen täydellinen heitteillejättö. Tästä hän kertoi jankuttaneensa niin usein, ettei enää jaksanut sanoa siitä enempää.
Lindqvist huomautti, että kirkko on perehtynyt paljon läheisemmin koulun, terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja tai-teen maailmaan kuin tuotannon, kaupan ja päätöksenteon elämänpiiriin. Kirkollisten elinten maallikkojäsenetkin ovat joko kir-kollisiin ammattikuntiin valmistautuneita tai muuten ”pehmeän” elämänalueen edustajia.
Hän jatkoi – viitaten Jeesuksen ensim-mäisten opetuslasten ja Paavalin ammat-teihin –, että kalastajien ja teltantekijöitten
perinteeseen sopisi hyvin, että heidän apostolista kutsumustaan jatkaisivat levy-sepät, merkonomit, suutarit ja puutarhurit.
Heidät on kuitenkin nyt jätetty kirkon ul-kopuolelle. Kirkollinen sanomalehtikin on usein kuin sairaanhoitajalehden ja opetta-jalehden yhteisnumero.
”Kaikki kristityt ovat pappeja”
Apostolisena aikana apostolit asettivat seurakuntien johtoon kaitsijoita ja van-himpia. Seurakunnissa oli myös muita vir-koja. Kuitenkin pian apostolisen ajan pää-tyttyä alettiin kirkossa tehdä ero papiston ja kansan välillä ja virkateologian ytimen muodostivat piispat, papit ja diakonit.
Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirk-ko rakentavat kirkirk-kon erityisviran tämän kolmijaon varaan.
Lutherkirjoitti kirjassaan Kristillisel-le aatelilKristillisel-le, että kaikki kristityt ovat todel-la pappeja eikä heidän keskuudessaan ole erotusta muutoin kuin virassa. Jokainen kastettu voi väittää, että hänet on vihitty papiksi, piispaksi ja paaviksi. Vain järjes-tyksen takia seurakunta asettaa erilleen eräät henkilöt palvelijoiksi, jotka eivät ole välittäjiä Jumalan ja seurakunnan tai Ju-malan ja maailman välillä, vaan Sanan palvelijoita.
Kirkkopostillassaan Luther totesi, että meidän tulee osoittaa jokaiselle ystävyyt-tä, rakkautta ja palvelua. Silloin Jumala pitää ne itselleen tehtyinä. Kuinka hän voisikaan tulla läheisemmäksi ihmistä?
Joka käy lähimmäisensä ohitse, käy Ju-malankin ohitse.
Toisaalla Luther sanoi: ”Älä kysele, onko hän räätäli vai suutari, talonpoika vai porvari, jalosyntyinen vai alhaissyn-tyinen! Jos hän uskoo Kristukseen ja on jumalaapelkääväinen ja palvelee
lähim-mäistään, niin hän on elävä pyhimys ja pysyttäytyy suurimpaan (eli rakkauden) käskyyn ja tekee parhainta ja korkeinta, mitä tehdä voi.”
Lutherin jälkeen ajatus kaikista kristi-tyistä pappeina jäi taka-alalle. Pietismissä ja sen jälkeen muun muassa meidän herä-tysliikkeissämme korostui kylläkin maal-likoiden asema mutta ei niinkään maalli-sen kutsumukmaalli-sen hoitajina kuin herätyk-sen kokeneina ja herätyk-sen hengellisinä johtaji-na ja julistajijohtaji-na. Suomen kirkossakin on ollut monta tunnettua hengellistä maallik-kojohtajaa, kuten Paavo Ruotsalainen, Juhana Raattamaa, Helena Konttinen, Paul NicolayjaAku Räty.
Kirkko elää maallikoissaan
Laajempi keskustelu maallikkojen tehtä-västä alkoi kristikunnan piirissä nousta il-meisesti esille vasta 1950- ja 1960-luvuil-la.Näköala-lehti omisti toisen numeronsa vuonna 1966 tälle teemalle.
Nykyinen rovasti Riitta Virkkunen muistutti Kirkkojen Maailmanneuvoston Evanstonin-yleiskokouksen raportista vuo-delta 1954: ”Tämän päivän todelliset us-kon taistelut käydään tehtaissa, kaupoissa, virastoissa, maatiloilla, poliittisissa puo-lueissa ja hallinnollisissa virastoissa, luke-mattomissa kodeissa, lehdistössä, televi-siossa, kansojen välisissä suhteissa. Hyvin usein sanotaan, että kirkon täytyy mennä näihin piireihin, mutta tosiasia on, että kirkko on näissä elämänpiireissä maallik-kojensa persoonissa.”
Papin tehtäväksi jää Riitta Virkkusen mukaan ikään kuin teatterin kuiskaajan rooli. Toisen kuvan mukaan papin tulee käyttää teologista koulutustaan antamalla maallikoille perusteet, joiden nojalla nämä voivat löytää kristillisen uskon
mu-kaiset ratkaisut vaihtelevissa elämäntilan-teissa.
Maallikon pitää olla maallinen
Radikaalin hollantilaisen ekumeenikonJ.
C. Hoekendijkinmukaan juuri siksi, että maallikko on maallinen, hän voi olla apos-tolin viran jatkaja. Jos maallikko alistetaan papin apulaiseksi ja kirkon elämänpiiriin suljetuksi seurakuntalaiseksi, häneltä riis-tetään hänen apostolin tehtävänsä.
Klerikalisoituneet eli papillistuneet maallikot ovat Hoekendijkin mukaan käyt-tökelvottomia, koska he ovat jo luopuneet maailmasta. Hoekendijk meni jopa niin pitkälle, että hän piti nykyistä pappia vir-kansa puolesta soveltumattomana aposto-laatin hoitajaksi. Pappi voi suorittaa jokin olennaista, kun hän työläispappien ta-paan alkaa elää maallikkona maailmassa.
Suomen ortodoksisen kirkon arkki-piispa Paavali totesi samassa Näköalan numerossa, että perinteisen ortodoksisen teologian mukaan maallikkojen asema määräytyy paljolti eräänlaisena papiston, kleeruksen, vastakohtana. Huomispäivän ortodoksisuuden valoisiin näkymiin kuu-lui hänen mukaansa kypsyminen siihen, että jokainen kirkon jäsen tietää kuulu-vansa Jumalan kansaan ja omistakuulu-vansa ar-molahjan osallistua ”kuninkaallisen pap-peuteen”.
Sysäyksen laajaan keskusteluun maal-likkoudesta ei vain roomalaiskatolisessa kirkossa vaan koko kristikunnassa antoi Vatikaanin toinen konsiili vuosina 1962–
1965.
Teologian tohtoriThea Aulo käsitteli väitöskirjassaan Signum Dei vivi(Elävän Jumalan merkki, STKS 1973) maallikko-ristityn osallistumista Kristuksen pappeu-teen konsiilin dogmaattisen konstituution
valossa. Sen mukaan Kristuksen ainoa pappeus jakautuu kirkossa uskovien yh-teiseen pappeuteen ja palveluviran pap-peuteen eli hierarkkiseen pappap-peuteen. Yh-dessä he ovat kirkko. Näin ollen ei siis voida periaatteessa enää edes puhua kir-kosta ja kirkon työstä tarkoittaen pelkäs-tään papistoa ja sen työtä. Aulo jatkoi, että yhteinen pappeus jää vain korusanaksi, el-lei sitä tunnusteta myös käytännössä.
Maallikkous ei ole harrastelua
Katolisen kirkon uudistusmielisiin teolo-geihin kuuluneen Karl Rahnerin mukaan maallikko saa kutsumuksensa omasta ti-lanteestaan ja ympäristöstään maailmassa, jossa hänen on elettävä kristittynä ja to-distettava Herrastaan. Kysymyksessä ei siis ole pelkästään hierarkian avustami-nen.
Konstituution mukaan maallikko to-distaa Kristuksesta parhaiten olemalla hyvä maallikko, osoittamalla pätevyyttä omassa työssään, tekemällä sen hyvin ja noudattamalla siinä kristillisen omantun-non vaatimuksia. Käytännössä ei olekaan mahdollista puhua ”hyvästä maallikosta”
sinänsä, vaan hän on hyvä lääkäri, opetta-ja, puuseppä, perheenäiti jne. Kristityillä maallikoilla on aina oma ammattityönsä, jota mikään kirkollinen vapaa-ajan harras-telu ei voi korvata, ainoastaan täydentää.
Silloin maallikot eivät enää ole kirkko-lai-van toimettomia matkustajia, vaan omalta osaltaan vastuussa laivan kulusta.
Irlantilaissyntyinen teologian tohtori William Johnston toteaa (Rakkauden kutsu. Kristillisen mystiikan lähteillä, Kir-japaja 1999), että oli aika, jolloin hurskaat kristityt pyysivät kirkkoa organisaationa tekemään päätökset heidän puolestaan.
Mutta Vatikaanin toinen konsiili puhui
selvästi maallisten asioitten piirissä vallit-sevasta omalakisuudesta. Me olemme nyt keskellä omantunnon aikakautta, aikaa jossa ihmisten tulee tehdä itse omat pää-töksensä. Tässä ajassa kirkkoinstituution rooli on julistaa evankeliumia sekä opet-taa ihmisiä rukoilemaan ja käyttämään hengellistä arvostelukykyä.
Maailma on Jumalan luoma
Hollantilainen lähetystyöntekijä ja uskon-nonhistoriantutkijaHendrik Kraemeroli maallikko, mutta hänestä kasvoi ekumee-nisesti merkittävä maallikkoteologi. Suo-meksi julkaistiin hänen kirjansa Maallik-kouden teologia suomenkielisellä nimellä Maallikot ja kirkko(Suomen Kirkon Sisä-lähetysseura 1963). Suomalainen nimi on epäonnistunut, sillä Kraemerin mukaan maallikot muodostavat kirkon ja maalli-kot ovat kirkko maailmaan hajaantuneena.
Kraemerin teesien mukaan kirkon pal-velusvirka on koko kirkon eikä vain vir-kaan erotetun ihmisryhmän velvollisuus.
Kaikilla kirkon jäsenillä on periaatteessa sama kutsumus, vastuu ja arvo. Näin koko kirkko ilmentää sen elämän uutta todelli-suutta ja uutta ulottuvuutta, joka on tullut todelliseksi Kristuksessa ja Pyhän Hengen läsnäolosta.
Jos maallikoiden täyttä osuutta kirkon luonteesta ja kutsumuksesta vähätellään tai ne sivuutetaan, on kirkko-oppi Krae-merin mukaan epätäydellinen ja ontuva.
Kraemer muistutti myös papillistuneista maallikoista, jotka liikkuvat usein eriste-tyssä ”kirkon maailmassa” ja joilla on vain hyvin vähän kokemusta sen maail-man ongelmista, joiden yhteydessä taval-liset maallikot suorittavat tehtäviään ja an-saitsevat toimeentuloaan. Kraemerin mu-kaan eristyneen ”kirkon maailman”
ole-massaolo erillisine, sisäänpäin kääntynei-ne sakraalisikääntynei-ne alueikääntynei-neen, jotka ovat vie-raantuneet jokapäiväisen elämän todelli-suudesta, on sangen vaarallinen. Maailma on Jumalan luoma ja hänen mielenkiin-tonsa kohde. Erkki Niinivaara esitti meillä vastaavanlaisia ajatuksia.
Kraemerin mukaan näyttää joskus toi-vottomalta saada ”kirkon suljettua maail-maa” tulemaan avoimeksi kirkoksi, jossa pyhän ehtoollisen yhteydestä Kristukseen ja toinen toiseemme kulkevat kaikki tiet suoraan tämän maailman kaduille ja kujil-le. Hän viittasi ajatukseen, jonka mukaan jokainen kristitty tarvitsee kaksi käänty-mystä; ensimmäisen Kristuksen puoleen, toisen maailman puoleen. Kristityt eivät kuitenkaan saa koskaan esiintyä maail-man pelastajina, vaan he ovat aina vain Pelastajan palvelijoita.
Oikean opin lisäksi oikea elämä
Saksalaisen teologin Adolf Schlatterin mukaan ihmiset ovat kirkko eivätkä ihmi-set ole näkymättömiä. Samaa mieltä oli myös teologiJ. M. Lochman, joka syytti kirkkoa doketismista. Se tarkoittaa, että korkeaa, olennaista kirkkoa pidetään reaa-lisen seurakunnan yläpuolella olevana nä-kymättömänä platonisena suureena. Kos-ka kirkon varsinainen kotimaa on tämän ajattelun mukaan taivaallis-sielullinen alue, maallinen, yhteiskuntaeettinen tee-ma koskee kirkkoa korkeintaan tee- marginaa-lisesti.
Kuitenkin Lochmaninkin mielestä kir-kon ensimmäinen tehtävä on pelastuksen välittäminen Sanalla ja sakramenteilla.
Jos kirkolla olisi vain sosiaalinen tehtävä, Punainen Risti voisi korvata sen. Mutta kirkko on silti ihmisten kirkko. Tosi kirk-ko ei tapahdu vain sen opin ortodoksiassa
eli oikeassa opissa vaan myös Kristuksen seuraamisen ortopraksiassa eli oikeassa elämässä.
Maallikon koruton usko
Suomen harvoihin vaikutusvaltaisiin maallikkoihin kuuluu rehellinen uskon-nollinen etsijä sosiaalipsykologian emeri-tusprofessori Antti Eskola. Hän on ku-vannut uskoaan näin: ”Minun yksinkertai-sessa uskossani Jumala on jotain, mikä vä-littää ihmisestä, tulee, auttaa ja suojelee, tekee eron sen välillä, mikä on oikeaa ja väärää, ei hyväksy syntiä mutta on armol-linen syntiselle. Eikö tämä ole paitsi Juma-lan myös sivistyneen ihmisen kuva?”
Maailman vaikutusvaltaisimmalta maallikolta Yhdysvaltojen presidentti Ba-rack Obamalta kysyttiin, mitä usko hä-nelle merkitsee. Hänen vastasi (Valitut Palat helmikuu 2009): ”Lähtökohtaisesti se merkitsee sitä, että uskon Jeesuksen Kristuksen kuolleen syntieni vuoksi ja va-pahtavan minut. Saan siitä voimaa ja tu-kea joka päivä. Tiedän, että en kulje yksin ja tiedän, että ellen itse asetu poikkiteloin, voin ehkä omalta vähäiseltä osaltani to-teuttaa hänen tahtoaan. Usko merkitsee, että jatkuvasti karttuvat syntini pestään pois.”
”Koen myös velvollisuudekseni to-teuttaa Jumalan meille asettamia odotuk-sia yhtä lailla teoissani kuin puheissani-kin. Usko merkitsee kaikkein vähäisim-pien huomioon ottamista. Se merkitsee oi-keamielisiä tekoja, armeliaisuutta ja nöy-rää vaellusta Jumalan osoittamalla tiellä.
Se merkitsee myös sitä, että yritän sovel-taa näitä opetuksia arkielämässä ja että tiedän suoriutuvani vähän vajavaisesti joka päivä ja että pystyn panemaan sen
merkille ja sanomaan: No, se ei nyt men-nyt ihan niin kuin sen olisi pitämen-nyt mieles-täni mennä, mutta ehkä voin vähän kehit-tyä. Usko antaa itseluottamusta kokeilla asioita, vaikkapa pyrkimistä presidentiksi – virkaan, jossa väistämättä tulee joskus tehneeksi virheitä.”
Siinäpä olisi elämänohjetta tarpeeksi jokaiselle maallikolle ja miksei papillekin – ehkä nyt tuota Amerikan presidenttiyttä lukuun ottamatta.
Maallikot ovat täällä
Minne siis maallikot ovat kadonneet? Ei-vät minnekään. He tekeEi-vät arkista kutsu-mustyötään työpaikoillaan, perheissään, yhteiskunnan luottamustehtävissä, eläk-keellä jne. He pyrkivät hoitamaan tehtä-vänsä ja vastuunsa mahdollisimman hy-vin. He huokaavat vaikeuksissaan Juma-lan puoleen, usein jopa rukoilevat iltaru-kouksen. He pyytävät siunausta avioliitol-leen, he tuovat lapsensa kasteelle ja tahto-vat, että heidät siunataan haudan lepoon.
Juhlapyhinä ja joskus muulloinkin he me-nevät kirkkoon.
Miten seurakunta, jonka oleellisin osa he itse ovat, voi olla heille avuksi? Arvos-tamalla heitä ja anArvos-tamalla heille tukea hei-dän arkiseen kilvoitukseensa ja ylipäätään ihmisenä elämiseensä.
Joillakin heistä on myös julistamisen – sanoin tai sävelin – tai palvelun armo-lahja, joilla he voivat pappien ja muiden seurakunnan työntekijöiden rinnalla pal-vella koko seurakuntaa. Jos he eivät yritä olla ”pikkupappeja”, he voivat pappejakin konkreettisemmin osoittaa, miten usko taittuu arkielämässä kuin auringon valo prismassa kaikiksi elämän – ja kuoleman – väreiksi.