Piruja ja pikkuväkeä : Tarinoita yliluonnollisista olioista ja ilmiöistä Pyhäjokivarrelta · DIGI

PIRUJA JA PIKKUVÄKEÄ

PIRUJA JA PIKKUVÄKEÄ

Tarinoita yliluonnollisista olioista ja ilmiöistä Pyhäjokivarrelta

Kuvittanut Jouni Koponen

Oulaisten, Pyhäjoen, Merijärven, Vihannin, Haapaveden ja Kärsämäen kulttuurilautakunnat

Raahe 1989 Raahen Kirjatyö ISBN 952-90-1625-5

SISÄLLYS

Alkusanat... 7

Yliluonnollisia ilmiöitä... 9

Piruja ja pikkuväkeä... 19

Kummituksia... 27

Taikoja ja trulleja... 41

Tietäjiä ja parantajia... 47

Uskomuksia ja enteitä... 55

Kertojat ja kirjoittajat... 62

Alkusanat

”Kummituksiin en usko, mutta pelkään niitä.” - Englantilainen lordi ja kirjailija George Byron (1788-1824).

Ajatus Pyhäjokivarren kuntien yhteisen antologian kokoamisesta syntyi alu­

een kulttuurilautakuntien yhteistyöpalaverissa vuonna 1988. Sopivaksi ajankoh­

daksi antologian julkistamiselle nähtiin vuosi 1989, jolloin tulee kuluneeksi ta­

san kymmenen vuotta jokivarren kuntien paljon kiitosta saaneen kulttuuriyh­

teistyön käynnistymisestä.

Antologian aihepiiriksi sovittiin kummitukset ja yliluonnolliset ilmiöt. Tari­

nat kummituksista, pikkuväestä, piruista ja haltijoistahan ovat aina kiehtoneet ihmisten mieliä. Viime vuosikymmeninä tällaisten tarinoiden kertominen on kuitenkin monien yhteiskunnallisten muutosten kourissa jäänyt taka-alalle. Ai­

van viime vuosina varsinkin nuoret ovat osoittaneet jälleen kasvavaa kiinnos­

tusta kummitusmaailmaa kohtaan, mikä on heijastunut mm. kirjallisuuteen ja teattereiden ohjelmistoihin.

Aineistoa kokoelmaa varten saatiin runsaasti. Tarinoita ja kertomuksia kertyi pitkälti toistasataa yhteensä 30 Pyhäjokivarren asukkaalta. Antologiatoimikunta esittää parhaat kiitoksensa kaikille kokoelman tarinoiden kirjoittajille sekä teks­

tiä hyvin tukevan kuvituksen laatineelle kärsämäkiselle Jouni Koposelle. Koko­

elman kustannuksista ovat vastanneet yhteistyössä Oulaisten kaupunki sekä Py­

häjoen, Merijärven, Vihannin, Haapaveden ja Kärsämäen kunnat.

Jännittäviä ja mielenkiintoisia lukuhetkiä kummitusten parissa!

Marraskuussa 1989

ANTOLOGIATOIMIKUNTA

Marja Peltoketo Riitta Rimpeläinen

Tuula Nurmela Harri Turunen

7

8

YLILUONNOLLISIA

ILMIÖITÄ

Anna Tuikkala, Pyhäjoki

Kallion asukkaat

Tämä on tarina vuosisadan alkupuolelta, jolloin ihmiset vielä näkivät ja us­

koivat yliluonnollisiin asioihin.

Etelänkylässä on metsän keskellä aika korkeat kalliot, Tikan kalliot, jossa us­

kottiin asustavan ihmissilmälle näkymättömiä kallion asukkaita. Joskus saattoi ihminenkin joutua näiden ”maanalaisten” lumoihin ja päästä näkemään heidän puuhiaan.

Raution talon vanha isäntä oli kerran tahtomattaan joutunut kallion asukkai­

den vieraaksi liikkuessaan Tikan kallioiden läheisyydessä. Hän vain huomasi äkkiä olevansa oudon talon tuvassa, jossa emäntä oli leipomispuuhissa. Lattial­

la istui pieni lapsi päällään pelkkä lyhyt paita, jonka helma oli takana solmussa.

Tällainen ”paidan hännän” solmussa pitäminen on ollut tapana myös ihmisten lapsilla, siisteyssyistä. Kun vieras oli hetkisen katsellut talon touhua, oli emäntä sanonut; ”Vieraan on viisainta poistua ennenkuin miehet palaavat metsältä.

Muuten he kohta huomaavat, että täällä kristityn veri haisee”. Vieras lupasi läh­

teä, jos vain osaisi kotiinsa. Samassa hän huomasi seisovansa tutussa maise­

massa oman peltonsa pyörtänöllä.

Kun tämän Raution talon hevonen vietiin joskus laitumelle Tikan kallion lä­

heisyyteen, niin se tuli korskuen kotiin yli aitojen. Mutta kun talon väkeä oli lä­

hettyvillä töissä, oli hevonen aivan rauhallinen.

Tämän kallion kolossa on lähteentapainen, jossa on aina kirkasta vettä. Kun Anttilan talon naisia kerran meni sinne, niin ihmeekseen he näkivät siellä me- talliämpärin täynnä kauniita pyykkivaatteita. Pyykkäriä vaan ei näkynyt, ja vaatteetkin hävisivät, kun niihin yritti koskea. Pyykillä siellä ei käyty, mutta kahvivettä sieltä joskus noudettiin. Emaliastioita ei silloin maalaisoloissa tun­

nettu. Käytössä oli vain puiset ämpärit, saavit ja kiulut.

Matti Junttila, Vihanti

Minä oon kuullu semmosenkin tosiasian Raahesta, että siellä oli Vestmanska -niminen leskirouva joka asui pienessä kamarissa Kirkkokavulla kirkkua vasta­

päätä. Oli jouluaika ja oli tulossa joulupäivä ja sitte Vestmanska oli heränny aa­

muyöllä ja käyny ämpärin päällä ja sitten tullu ja aatellu mennä taas nukku­

maan.

11

Oli kuitenkin vilikassu ikkunasta ulos, että mitä siellä näkkyykään ja oli huo- mannu että kirkosta näkkyy ulos hirviän kauniit valot. Ja se oli aivan säpsähtä- ny että hän myöhästyypi kirkosta ja laittanu sitten kirkkovaatteet äkkiä päälle ja toppanutun päälleen, kun oli kova pakkanen ja mennä hynttässy kirkkoon. Oli aatellu siinä matkalla, että hänpä mennee ihan sinne perille asti että näkkee pa­

remmin alttarille.

Se oli niinku puolikirkossa ollu menossa kun se oli huomannu että, Herra Isä sentään, täällähän on vainajia. Ja se oli hättäyny hirviän kovasti ja painanu kä­

siä rintaan ja sanonu että, voi hyvä ihme mihin minä nyt jouvun kun täällä on vainajien jumalanpalvelus.

Oli ollu tuttujaki vainajia, oli ollu joitakin tuttuja pappejaki ja kaikilla parta valakiassa hommeessa. Semmonen näky sille tuli etteen. Ja alttarilla oli ollu semmosta kyynärän mittasta pikkuväkeä, jotka olivat siellä häälänneet. Niitä on nimittäin vainajia jotka ovat hyvin pienikokoisia, ja ne tauhaa, ovat yhtenän liikkeellä, ja siellä oli ollu semmonen hälinä siellä alttarilla.

Se oli ruvennu hirviästi pelekään tämä mummo, ja sitten sen oli huomannu muuan vainaja joka oli ollu hälle tuttu. Ja se oli tullu tämän naisen tykö ja sano­

nu että ”Kuule hyvä ihiminen, sinä oot tullu semmoseen paikkaan josta vaikia päästä pois. Mutta kuule, ota nyt virsikirja oikiaan kättees ja kävellään tuonne kirkon ovelle. M istä ovesta sinä tulitkaan?” ”Tuolta kavun puolelta” sannoo se mummo. Sitten ne oli menny ne naiset sinne kavunpuoleiselle ovelle ja se vai­

naja oli sanonu: ”Sinun pittää lukia nyt Herran siunaus ja nostaa oikialla käjellä virsikirja ylös. Ja kun saat luetuksi sen Herran siunauksen niin vasemmalla kä­

jellä aukaset tuon oven ja vasemmalla jalalla astut kynnyksen yli, niin sinä pää­

set jos hyvin sattuu pois täältä.”

Ja se mummo oli teheny työtä käskettyä ja oli onneksi päässy elävänä sieltä kirkosta pois. Se oli menny niin surullisena ja häjissään hynttässy kotia. Se oli se vainaja sanonu että et missään nimessä saa kattua takas kun meet kotia.

No se oli menny surullisena kotia ja ihimetelly että tapahtuukohan tässä mi­

nulle jotakin, kun minua käytettiin vainajien jumalanpalveluksessa. Se oli siinä alapäässä istunu hetkisen, niin oli alkanu kuulua kellojen soitto Raahen kirkosta ja sillä oli sitten kututtu oikiaan jouluaamun jumalanpalvelukseen. Mutta ei se ollu uskaltanu mennä eikä ollu uskaltanu liikkua siitä toolilta mihinkään, vaan siinä vain istua nököttäny.

Heino Korpela, Kärsämäki

Myrskylyhty valaisi himmeästi mustaa riiheä. Sen valaisuteho jäi kuitenkin huonoksi, sillä nokiset hirret nielivät itseensä melkein kaikki valonsäteet, jotka lamppu tuotti.

Riihen lattialla oleva kullankeltainen jyväkasa oli kiitollisempi valaistuskoh- de, sillä jyvät olivat kiiltäväpintaisia, joten ne heijastivat valoa.

12

Täm ä vuosi 1958 oli antanut kauniinkeltaista, painavaa Jumalan viljaa. Her­

manni ei iloinnut raskaista jyvistä, joita hän parhaillaan laittoi säkkeihin riihen lattialta. Jyvät eivät olleet omia, vaan ison maalaistalon, jonka töihin hän oli pestautunut ruokapalkalla. Aina ennen oli mieli täyttynyt kiitollisuuden tuntees­

ta Jumalaa kohtaan, kun hän soi ihmisille hyvän kesän. Nyt ne tuntuivat liian raskailta. Hermanni istuutui täyden jyväsäkin päälle, käsi nousi, tapaili rintaa.

Sieltä säteili kova kipu hartioihin ja toiseen käsivarteen.

- Jaaha, täällä sitä istuskellaan puolipimeässä riihessä ja ihan laiskana. Taik­

ka olet sinä näköjään laittanut säkkeihin jyviä, sanon leikkisästi.

Olin ohi kulkiessani huomannut valoa riihessä, arvasin Hermannin siellä tou­

huavan, joten päätin auttaa kuorman teossa.

- Olipa hyvä, kun satuit tulemaan, autatkin kuorman teossa. Joko muuten pu­

huit äitisi kanssa siitä, jos tulisin töihin teille, juttelee Hermanni lisäten vielä, ruokapalkalla tietysti.

- Ei se äiti taida uskaltaa tuommoista leskimiestä ottaa, kun itsekin on leski.

Mutta laitetaan me jyvät kyytiin, niin pääset myllylle, sanon iloisesti.

Jyvät on pian laitettu kärryihin. Hermanni lähtee ajelemaan kohti Halosen myllyä. M inä suuntaan kulkuni kotia kohti.

Säkki tuntuu hyvin raskaalta Hermannin hartioilla, sillä jyvät on kannettava huonoja rappuja myöten myllyn yläkertaan. Kuitenkin säkki nousee hitaasti, mutta varmasti myllyn yläkertaan.

- Tämä on kyllä viimeisiä kertoja, kun minä näitä tänne raahaan, sanoo Her­

manni Jaakolle, myllyn myllärille. Kouraisee samalla kädellä rintaansa, korah­

taa, lyyhistyy sitten myllyn lattialle. Ambulanssi saapuu vieden Hermanni lää­

käriin. Lääkäri voi vain todeta Hermannin kuolleen äkilliseen sydänkohtauk­

seen.

Tämä maanantai oli monelle ensimmäinen, Hermannille se oli viimeinen.

Keskiviikkona iltapäivällä ajelen polkupyörällä kirkolta kohti kotia hyvin hi­

taasti, hitaammin kuin jalankulkija. On hyvin lämmin ilma, elokuun viimeinen viikko on kulumassa loppuun. Etelätuulet tuovat lämpöä alkavaan syksyyn jat­

kaen näin kesää.

Tie kulkee ihan riihen läheltä, riihen jossa maanantaina autoin Hermannia kuorman teossa. Näen jo kaukaa, että Hermanni on riihellä töissä, tulee juuri riihestä ulos. Myrskylyhty heiluu vasemmassa kädessä, oikealla kädellään hän ottaa polkupyöränsä asettaen lyhdyn ohjaustankoon roikkumaan. Sammuttaisi lyhdyn, eihän ulkona tarvitse lisävaloa. Taitaa olla hyvin väsynyt, ei varmaan­

kaan huom aa koko lyhdyn palamista, mietin samalla kun ajan lähemmäksi.

Hermannikin on päässyt pyöränsä selkään, joten lähestymme toisiamme.

Ajattelin mielessäni, että huomautan leikkisästi Hermannin pyörän kitisemises- tä. Olisiko kumpikin rasvauksen tarpeessa, mies ja pyörä. En kuitenkaan puhu mitään, sillä Hermanni on hyvin kalpea, tuijottaakin suoraan eteensä. Ei puhu minulle mitään, ajaa vain ohitseni kuin ei minua olisi koskaan tuntenutkaan.

Hermannin käytös loukkaa minua. Päätänkin maksaa potut pottuina, eli ensi kerralla kun kohtaamme en sano Hermannille päivää, en ole tuntevinaankaan.

Vilkaisen vielä taakseni, Hermannia ei näy missään. Jopa ajoi joutuin, kun ei enää näy, ajattelen ihmetellen.

Torstaina tulee veljeni koulusta tuoden suruviestin. Hermanni on maanantaina kuollut Halosen myllyyn.

- Vai on kuollut, kuka sinulle kertoi, sanon hämmästellen uutisia.

- Koulussa puhuivat kaikki, opettajakin, vakuutti veljeni.

- On se hirveää, kun ihmiset puhuvat perättömiä noin vakavasta asiasta. M i­

nä näin Hermannin eilen iltapäivällä ihan elävänä. Siihen sopii uskoa, minä en ole vielä koskaan nähnyt harhoja, sanon paheksuen.

M utta jo seuraavana päivänä tulee vahvistus veljeni tuomaan viestiin. Her­

manni oli kuollut maanantaina Halosen myllyyn. Näin hänet keskiviikkona, vaikka hän makasi kuolleena Kärsämäen ruumishuoneella.

Risto Luoto, Pyhäjoki

Syölätin pirtillä

Tämä tarina, jonka nyt kerron, tapahtui parikymmentä vuotta sitten. Oli loka­

kuu ja syksysiian pyynti käynnissä.

Se oli silloin tärkeää aikaa näille rantakylien ihmisille. Olihan monen otettava osa elämisestä merestä.

Minä kalastin silloin erään tämän kylän miehen kanssa, sinäkin iltapäivänä oli puhe lähteä merelle. Sille oli kuiten tullut joku este, mutta Hermanni, talon isäntä, sanoi että kyllä hänkin aina yhtä miestä vastaa.

Em äntä rupesi tekemään eväitä, yökuntiin kun oltiin lähössä, ja Hermanni sätkiä. Sätkiä oli jo aika kasa, uusia vain tuli, ja Hermanni puhu ja lätisi. Minä näin että rupesi hämärä jo tulemaan ja pitäs joutua lähtemään. Emäntä viimein sano, että totta siellä kalassa muutakin tehdään kuin tupakoidaan. Hermanni sa­

no että joutava se on jos tupakki loppuu kesken reissun.

Lähettiin Kaukonrantaan. Veneessä oli kamppeet valmiina, mikä olikin hyvä, sillä alkoi olla pimeä, mutta aivan pläkkityven. Silloin oli väylä merelle ruop- paamaton ja päivännävölläkin tarkka ajettava.

Pysyttiin siinä väylällä, päästiin ulos ja tultiin johonki Simppukallion taka.

Alettiin hommaan verkkoja mereen, oli ihan pilkkopimeä, mutta aivan pläkkity­

ven.

Hermanni souti ja tupakoi ja kysyi toisinaan että miten menee. Minä sanon et­

tä hyvin menee, vaikka kirkon tornin valo näkyi milloin mistäkin päin!

Saatiin pyynti mereen, ja lähettiin osaileen Syölättiin. Siinä sitä olikin, että osata sinne, sieltä ei näkynyt minkäänlaista valoa. Kolisi siinä kivetkin ennen­

kuin päästiin maalle ja haminaan.

M entiin pirttiin, siellä oli lämmin, kun siellä oltiin joka yö. Ruvettiin touhu- aan kahvin keittoa ja iltasta. Kävi siinä vieraitakin ja heidän kanssaan käytiin vene vetämässä ylemmäksi, radio oli kuulemma luvannut jotain roskailmaa.

Vieraat lähti ja me ruvettiin yötiloille. Hermannilla oli hyvät unen lahjat, heti­

kohta kun hän kallisti päänsä petille, alkoi kuorsaus kuulua!

14

M inä valvoin vähän aikaa ja mietin että mihinkähän ne kalat taasen aamulla saa menemään.

Mitä lie ollut aamupuoliyötä, kun minulle aivan selvästi sanottiin: ”Nouse ve­

tämään venettä!”. Minä muka vastasin, että se on niin korkealla että ei tartte ve­

tää. Nukuin edelleen, kun minua niinkun pukattiin kylkeen ja sanottiin: ”Lähe heti rantaan!”. Heräsin siihen ja kuulin kovan meren kohinan.

Olin äkkiä jalkeilla ja menin lampun kanssa rantaan. Vesi oli noussut kovasti ja vene oli aivan irti. Ulkopohjonen tuuli kovasti ja hyöky tuli korkealla maalle.

Herätin Hermannin ja kiskottiin venettä ylemmäksi minkä saatiin. Minulla oli tuo yksitoistakyynäräinen vene silloin uutena, siinä vahinko olisi tullut jos se ois särkynyt.

Mentiin pirttiin, mutta ei siinä sitten enää uni tahtonut tulla. Kysyin Herman­

nilta, että herättikö hän minut, mutta ei hän sanonut heränneensä ennenkuin mi­

nä herätin.

Silloin minulle vaikeni, kuka tämän hyvän työn oli tehnyt: se oli pirtin Halti­

ja! Olin minä ennenkin aanannut sen olemisen siellä ja koittanut olla siivosti ja kieltänyt sikiöitä pitämästä kovin pahaa elämää. Kyllä semmoisen äijän kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä!

No niin. Aamu vaikeni ja oli aivan villi stormi, ei puhettakaan että päästä Syölätistä veneellä pois. Kävellä läpsyteltiin siitä kylälle. Onneksi oli lyhyt se tuuli ja taidettiin päästä jo seuraavana päivänä verkolle. Ne oli mutkilla niin­

kuin ne oli laskettukin, mutta kaloja niissä oli kovasti.

Eeva Haarakangas, Merijärvi

Isovihaan aikana oli täällä ollu niitä venäläisijä sotilaita ja niitä oli sitte hau- vattu tuonne Ellinsaareen. Oli sitä saarta pijetty kans semmosena väliaikusena hautuumaana. Jos kelirikon aikana sattu joku kyläläinen kuolemaan niin se oli hauvattu väliaikuisesti sinne Ellinsaareen. Sitte ku oli hyvä kestävä jää järvessä ja muuten hyvät kelit sitte oli arkku kaivettu ylös ja vainaja viety Salon emä-

seurakunnan siunattuun maahan ja niin vainaja sai asianmukaisen leposijan.

Siihen aikaan oli vielä Tähkijärvessä vettä ja Ellinsaari oli keskellä järveä.

Sinne Ellinsaareen on kätketty aarre. Semmonen ihminen sen löytää, joka ajaa sinne saareen suvikunta varsalla yksiöistä jäätä myöten. Usein vielä minun lap- suuvesa vanhat ihmiset näkivät ku Ellinsaaren aarteesa aarnitulet palovat. Se on semmonen se aarnituli, että ku hopija-aarteet on hommeesa niin niistä rupijaa se home palamaan ja siitä nousee semmonen sininen lieska, tämä on sitte se aarnituli, elikkä aamivalakija. Tämän on moni nähäny.

Me penskat emmä kyllä nähäneet niitä aamivalakijoita vaikka kuin ussein sinne Ellinsaareen tiirailimma. Varsinkin siilon ku syystuluva oli nostanu järve- sä veen korkijalle ja oli ollut jo pakkanen että se veen pinta oli riitteesä.

M utta me näjimmä kyllä sen pääkallon, joka oli sielä aitan alla sen yhen yön ajan. Sattu nimittäin niin että yksi maanomistaja sielä Ellinsaaren liepeillä kai­

vo lapijolla oijjaa niin lapijon piston völijysä nousi ihmisen pääkallo.

Mies pisti pääkallon mättäälle ja illalla kotija lähtiisä otti pääkallon kaina­

loonsa ja meni lähimpään taloon. Kuultuvaan talonväen neuvon mies pisti pää­

kallon talon aitan alle yön ajaksi ja aamulla ojamaalle mennessään otti pääkal­

lon kainaloonsa ja vei sen sinne sammaan paikkaan mistä oli sen löytänykki.

Tämä pääkallo kai oli niitä isonvihan aikusia jäänteitä.

Nyt on saaren mahti menny. Ei oo ennään järvesä vettä eikä palijo saartakaan.

Enkä oo kuullu että kukkaan vielä ois löytäny sitä aarretta sieltä saaresta. Ol­

laan tarkkana että jos vielä sattuu tulemaan järveen vettä ja sitte se kova pakka­

nen, niin mennään hakkeen sillä suvikunta varsalla sitä aarretta, silloin se löy­

tyy. Kunhan ei vain satu niin onnettomasti ku monelle on käynyt tuossa Syrijä- lä-Pahkala kylätiellä, että siinä Varesmäjen alla rupijaa koira juokseen hevosen rinnalla ja siittä se hevonen pillastuu. Sitte se koira hävijää siittä hevosen rin­

nalta vähin äänin niinkuin se ilmestyikin siihen. Valakia se koira on. Kukkaan ei oo nähäny mistä se siihen tullee ja mihin se siittä katuvaa. Hevonen vain ru­

pijaa korskumaan ja lähtee kauhijaan juoksuun.

Kerttu Ojanlatva, Raahe

Usko ihmisen muuttumiseen toiseksi, esim. eläimeksi kuoleman jälkeen oli ainakin muutamien mielessä.

Eräällä kyläkulmalla kerrottiin, että eräs veronmaksusta palannut isäntä oli tu­

lomatkallaan kuollut hevosen rekeen. Ohikulkijat eivät uskaltaneet mennä aut­

tamaan. Yksi isäntämies kuitenkin rohkaisi mielensä ja ajoi vainajan hevosen kotiin.

Menomatkalla metsätiellä pitkähkön taipaleen hyppeli vaivainen metso edel­

lä. Ajuri päätti ottaa metson kiinni, mutta ei siinä onnistunut. Aina kun hän oli siihen tarttumassa, hävisi se käsistä olemattomiin. Silloin hän uskomuksensa mukaan tajusi:

- Jaa, et sinä olekaan mikään metso, oletpahan vain se jo kuollut, ontuva mies, joka olit tämän reessä makaavan vainajan ystävä.

Aavemainen metso laahusti edellä pihalle asti, josta katosi näkymättömiin.

16

Annikki Halunen, Pyhäjoki, kertonut Antti Mattila

Oli ison veen aika. Olin väsyksissä monen vuorokauden valvomisesta, että näin ihan näkyjä. Se tapahtui tuolla Oulaisisa. Siinä Tirilän kohdalla olin ollut vongalla vuorokausikaupalla ja sitte sain käskyn mennä auttaan sinne alemmas.

Siellä kun oli miehillä vaikeuksia. Kävelin sitä tietä myöten ja sitten näin kau­

empana lavon. Näin sen lavon semmosesa kohti, jossa ei oo koskaan latua ol­

lutkaan. Ja sinne latoon käveli nainen ja kahto minuun päin. Ja minä lähin sitä latua kohti ja huutelin: ”Misä sinä oot?” kun luulin, että sillä oli jotain asiaa m i­

nulle. M utta ei sitä näkynyt ollenkaan enää sitä naista. Tämän kuittasin sillä, et­

tä olin niin väsyksissä ja nälissään että ihan näkyjä näin. Tämä on totta.

Kaarlo Koivu, Haapavesi

Omakohtainen kokemukseni

M eiltä oli kouluun matkaa kaksi kilometriä. Minä ja samanikäinen naapurin poika kuljimme yhdessä nämä koulumatkat. Eräänä marraskuun iltapäivänä me tuleskeltiin koulusta. Oli hiukan pakkasta ja aurinko oli juuri laskenut, mutta oli kuitenkin vielä valoisaa.

Oltiin juuri nousemassa ns. Takkumäen päälle, kun meidän eteen ilmestyi nainen, melko viehättävän näköinenkin ja se hypähteli noin metrin korkeudella, noin 10 metrin päässä meistä. Sillä oli noin polviin asti ulottuva paita päällä.

Musta pitkä tukka hulmahteli, kun se kääntyili joka suuntaan, varsinkin päätän­

sä se käänteli yhtenään. Tämä näky kesti vain lyhyen hetken, sitten se katosi siihen paikan päälle kuin saippuakupla. Paikalla ei kasvanut puita eikä pensaita, jotka olisivat aiheuttaneet näyn. Me ihmettelimme hetken ja jatkoimme matkaa kotiin. Naapurin poika oli kertonut kotona vanhalle vaarilleen, mitä olimme nähneet. Vaari oli sanonut että on niitä ollut siinä enemmänkin, mutta jostain syystä se yksi vain on näyttäytynyt meille.

Liisa Rentola, Haapavesi

Eräänä syysiltana Markku lähti hevosta hakemaan. Se oli äkkäytyny syvän- maalle ja syyskynnöt piti aloittaa aamulla.

Aikansa haikailtuaan hän havaitsi hevosen tiheässä kuusikossa, sujautti päit­

set elukan päähän. Vähän se vikuroi, mutta asettui kuitenkin kohtuudella. Oli jo niin pimeä, että Markku päätti jäädä yöksi tulille, sitoi hevosen puuhun kiinni ja nukahti tervasnuotion lämpöön.

Kun hän aamulla heräsi, oli jo kirkas päivä ja hänen hämmästyksensä oli suu­

ri: hänellä oli päitsissä hirvi! Siinä se luuhotti puun kupeessa ja kihnutti päätään kuusen oksantynkään. Kaikkea sitä pimeässä sattuu!

Iida Siirtola, Vihanti

Leppyykivi

Kilpualle mennessä oli iso kivi tien reunassa, jossa luultiin jonkun naisen tap­

paneen vastasyntyneen lapsensa. Kiveä sanottiin leppyykiveksi. Kiven ohi kul­

jettaessa siinä kuului lapsenitkua ja hevosetkin tahtoivat vikuroida ohikulkiessa.

Kerran oli sitten päätetty tarkastaa, mikä itkun aiheuttaa ja itkun aiheuttajaksi osoittautui puut, jotka hankasivat toisiaan.

18

PIRUJA JA

PIKKUVÄKEÄ

Hannes Ritola, Haapavesi

Matkamies ja pikku-ukot

Hevosmies oli matkalla, mutta häneltäpä katkesi saverikko ja miten sattui­

kaan, juuri hautausmaan kohdalla. Saverikkoja, joilla aisat kiinnitettiin rekeen, hänellä oli reen keulassa nippu, joten ei hänellä sen suhteen erikoista huolta ol­

lut. Peloissaan hän joutui juuri hautausmaan kohdalla vaihtamaan uuden pääs­

täkseen jatkamaan matkaa.

Saatuaan saverikon vaihdettua uuteen hän hyppäsi rekeensä, ropsautti ohjas- perillä hevostaan lautaselle ja karjaisi voimansa tunnossa.

- ”Tulkaa nyt vaikka Aatamista asti!”

Hyvällä hevosellaan hän ajoi täyttä ravia kestikievariin yöpyäkseen siellä, koska oli jo myöhäinen ilta. Talo oli hänelle entuudestaan tuttu, joten hän riisui hevosen aisoista ja vei sen tallissa sopivasti olevaan tyhjään parteen.

Samassa tupsahti talli täyteen pientä väkeä, ilmeisesti hänen äsken ylpeästi m anaamansa hautausmaan väkeä. Väkeä oli talli ahtautunut niin täyteen, ettei matkamies tahtonut ulos päästä. Väki ilmoitti yhteen ääneen:

- ”Nyt me tulimme ja meitä on paljon”.

M ies pääsi joten kuten puhkuen tallista pihalle ja sieltä pirttiin. Samassa tupa­

kin täyttyi pikkumiehistä ja jälleen he ilmoittivat kutsujalleen:

- ”Nyt me tulimme ja meitä on paljon”.

Vieras jatkoi puhinaa ja ähinää hankalan väen piirittäessä häntä puolipimeäs- sä pirtissä. Tuvan perällä sängyssä lepäili vanha sairasteleva ruotimuori.

Hän tiedusteli: ”Mikä vierasta vaivaa, kun ei kuulu muuta kuin ähinää ja pu­

hinaa”. Vieras sanoi olevan pirtissä niin tuhottoman paljon väkeä, että niiden joukkoon tahtoo tukehtua. Ruotimuori ilmoitti, että vieraan pitää tulla hänen kanssaan samaan sänkyyn, hänen selkänsä taakse, niin sinne eivät tule. Kovin houkutteleva ei tarjous nuorelle matkamiehelle suinkaan ollut, mutta muuta­

kaan parempaa keinoa ei näyttänyt olevan tarjolla. Mies kömpi muorin selän suojaan, vaikka kovin miellyttävä tilanne ei ollutkaan. Ihme ja kumma, sinne eivät ahdistelijat rohjenneet tulla, niin siellä mies sai nukkua yönsä rauhassa.

Matti Junttila, Vihanti

Se oli muuan Myllyperän emäntä ollu Raahen reissulla kerran. Sillä oli asiaa Pattijoella ja sen piti mennä Raahesta kävelemällä Pattijoelle. Siellä Raahen tul­

lissa oli ollu seisomassa joku mummo. Se oli semmonen mummo, että sille hai­

si vainajat ja se näki kanssa.

Se oli ollu siellä peloissaan seisomassa ja kertonu että hänen pitäs pian päästä Pattijoelle kun siellä oli yöllä syntyny lapsi. Ja sitten se oli se Vihannin emäntä sanonu, että käveleppä minun perässä ja astu justiinsa siihe sammaan askelee­

seen kun minäki astun, niin pääset etteenpäin vaikka siellä tulleeki vainajia vas­

taan. ~ ,

Eikä siinä Raahen ojan tykönä näkyny Pattijoelle päin mittään tulijoita, kun koittivat nämä mummut kahtua. Mutta sieltä oli tulija, kun tämä Raahen mum­

mu jolle haisi ja joka näki, se tiesi että sieltä tullee.

Se oli sitten se Vihannin mummo pistäny pikiöljypullon sille Raahen mum­

molle ja sanonu että pistä tuota nokkaas jos rupeaa haisemaan, niin ei haise. Sit­

ten vähän ajan päästä Raahen mummo sano että nyt meinaa ruveta haisemaan, ja se oli pyyhkässy pikiöljyä nokkaansa ja sitten ne oli kävelleet sinne Pattijoel­

le peräkannaa, ja siellähän oli tuotu ruumista vastaan.

Se on niin, että jokka näkkee tätä kirkon väkeä, jos ne ei väistä sitä kirkon vä­

keä, niin kirkon väki nakkaa ne toiselle puolen aitaa taikka sitten raviin. Ja sitä­

hän se Raahen mummu pelekäs. M utta kun se meni sen Vihannin mummun pe­

rässä sinne Pattijoelle samoja jäläkiä, niin se pääsi ihan reilusti sen ruumiin si­

vu.

Alma Moisala, Pyhäjoki

Pekka Oj akankaan kertomaa

Oli syksy. Elot oli korijattu pelloilta puintia varten. Minäki rupesin puimaa riihtä renkini Nantte Metson kans. Päivähän siinä veny ikäpuoleen, mutta tuli­

han se viimmen puitua.

Sauna oli jo lämmitetty ja me päätimmä lähtiä kylypeen. Kun tulimma saunan tykö, renkini Nantte sano:

”Jopa on hirviästi väkiä tuosa saunan eesä. Miten siitä läpi mennee”.

”Rupiappa ja pyssyä sitä väkiä kappaleen aikaa ja lähe sitten juoksemaan.

Minä annan sulle toppakahavet ku päästään saunasta.”

”Annatko”, kysy renki.

”No annan”, vakuutin hälle.

Siilon renki rupesi poimimaan kiviä ja alako pyssytä sitä näkemäänsä väkiä.

Sitte hän lähti juoksemaan.

M utta kun hän pääsi siihen paikkaan, misä hän sano niitä olentoja olevan, ko­

hotti tuulispää hänet ilimaan ja pyöritti paijan helemaa.

Ku pääsimmä saunaan renki sano:

”En ikinä rupia ennää pyssyämään kun meinasivat tappaa minut.”

22

Artturi Jaakola, Vihanti

Kirkonväki

Olin kuullut vanhempien ihmisten jo ennemmin puhuvan kirkonväestä, että ne kulukevat paikasta toiseen ja käyvät jopa katsomassa kohta kuolevia sairai­

takin.

Oli syksy. Puimme riihessä rukiita kolmisin. Riiheen tuli yhtäkkiä kamala ha­

ju, en ikänä ennen ollut tuntenut semmosta lemua, jota veljeni kanssa ruvettiin ihmettelemään. Isäni oli siellä kolmantena, joka sanoi ”Jokohan naapurin huo­

nona sairaana olevalle isännälle tulee noutajat, ovat ehkä sinne menossa tätä kautta.” Isäni oli hyvä tuttu naapurilleen, että silti otaksui niiden kulkureittiä.

Haju häipyi aivan pian eikä siitä sen enempää. Sen isäni mainitsi, että se oli kirkonväkeä ja matkassa on kalmanhaju. Tunsin joskus myöhemminkin saman hajun jossakin kulkiessani eikä mikään esim. maataloudessa karja, sika, kana eikä muu tuoksu ole sukujakaan sille.

Aamulla kuulimme uutisen, naapuri on muuttanut majaa, joka tieto ei tullut meille ihan yllätyksenä.

Aimo Pitkäkangas, Kärsämäki

Eräs mies hirtti itsensä, häntä kirkolle vietäessä hevonen ei jaksanut vetää.

Kaksi kertaa oli pitänyt hevonen vaihtaa kuorman matkalla. Se ei kertakaikki­

aan jaksanut, vahtu tuli hevosen päälle. Sen vainajan matkassa oli niin paljon menninkäisiä eli kirkonväkiä, että reki ei luistanut.

Taas sitä kirkonväkiä tuli, sotkivat puhtaan pyykin, valakiat lakanat narulla.

Sormenjäläkiä ja kouran jäläkiä, murasilla kourilla harottu. Kaikki lakanat ja tyynyliinat. Vaikka kuinka usiasti ne pesi, sama tulos.

Kaarlo Koivu, Haapavesi

Pikku-ukkoja

Ollessani sodan jälkeen metsätyönjohtajana työmaalle kulkeutui vanha metsä­

työmies. Hän verraten vanhana, n. 70-vuotiaana vielä teki pölliä melkein kuin nuoremmatkin. Tosin hän teki pitempää päivää. Siihen aikaan ei vielä ollut moottorisahoja, vaan puut katkottiin pokasahalla, oksittiin kirveellä ja kuorittiin koloraudalla. Tämä vanha pöllintekijä näki pikku-ukkoja.

Illalla, kun hän lopetti työt, hän kätki työvälineet huolellisesti jonkun puunlat- van alle. Aamulla hän ei varmaan muistanut mihin oli ne pistänyt ja kun ei työ­

kaluja alkanut löytyä, hän syytti, että taas ne pikku-ukot ovat siirtäneet ne eri paikkaan piiloon. Hän suuttui tästä ja karjui kauheasti.

Menin joskus hänelle kaveriksi työkaluja hakemaan ja kun löysin ne jonkun latvan alta, hän sanoi, että olivathan taas sinne vieneet vaikka pistin tuonne ko­

konaan eri paikkaan.

Niin se vain tämä vanha mies teki pölliä niin kauan kuin savottaa riitti ja kun savotta loppui, siirtyi toiseen savottaan ja vei pikku-ukot mennessään.

Kaarlo Koivu, Haapavesi

Kerron tässä vielä toisenkin, ehkä vähän huvittavankin jutun pikku-ukkojen näkijästä. Eräs nuori mies, liekö säikähtänyt vai mikä lie tullut, mutta hän oli ruvennut näkemään pikku-ukkoja. Tämä mies lähti sitten Amerikkaan.

Kun hän nousi Hankoniemessä laivaan, eivät pikku-ukot nousseetkaan lai­

vaan, vaan jäivät totisina rannalle seisomaan. Kun hän viiden vuoden kuluttua palasi takaisin Amerikan reissultaan olivat pikku-ukot Hankoniemen laiturilla vastassa hymyssä suin ja lähtivät tietenkin taas hänen matkaansa kuten ennen­

kin.

Liisa Rentola, Haapavesi

Tekevälle sattuu

Kukkuran Markku Paloperältä oli paljon kokenut mies. Kerran kymmenvuoti­

aana hän yöpyi Ritosalon pirtillä. Oli hämärää, oviaukko erottui vaaleana läik­

känä taivasta vasten. Tuuli suhisi puissa, yksinäinen huuhkaja huhuili kuusikos­

sa. Poika kuulosteli, kopeloi haulikon viereensä.

Y ht’äkkiä oviaukkoon ilmestyi hirvittävän ison miehen hahmo. Sillä oli sar­

vet päässä, kynnykselle kopsahti hevosen kavio, kun olento kysyi:

- ”Ootko ennen tämmöstä nähny?”

Poika tunsi otuksen itse piruksi, nosti haulikon ja pamautti ovella seisovaa olentoa päin naamaa ja kysyi:

- ”Ootko ennen tuollaista ryyppyä saanu?”

Siitäkös piru suutui, rymisti kankaalle, kaappasi kourallisen kusiaispesää, nakkasi nevalle, nakkeli koko pesän ja siitä alkaen Piipsannevalla oli korkeam­

pia laikkuja tasaisen suon välissä.

24

Annikki Halunen, Pyhäjoki, kertonut Edvard Rauta

Ennen vanhaan oli sellainen tapa, että kun lauantaina lähdettiin niityltä pois, piti viikate liipata lähtiessä.

Eräässä talossa isäntä sanoi rengille: ”Liippaappa sinä tuo viikate”, mutta ren­

ki sanoi: ”En liippaa, liipakkoon ihte pentele koko viikatteen, mutta minä en”.

No kun sieltä niityltä sitten pois lähdettiin, alkoi niitä liippamiehiä tulla vastaan niin paljon, että pensaat ja heinikot oli lakoon mennä. Viimeisenä tuli vielä sel­

lainen ”lenkkajalka”, jolla oli myllynkivi kaulassa ja joka hoki: ”Minäki hiio, minäki hiio”.

Tämän tapahtuman jälkeen renki kyllä nöyrästi Hippasi viikatteensa.

Pienenä tyttönä oli Rauta Taavan äiti tietäjän kyydissä. Ne olivat hevosella menossa. Y ht’äkkiä tuli suuri pölypilvi vastaan, niin että hevonenkin säikähti ja nousi ihan pystyyn ja hyppäsi pois tieltä.

Tyttö kysyi tietäjältä, että mikä tuo oikein oli. Tietäjä vastasi: ”Paholaisia sii­

nä meni ihan monta legioonaa”.

Tyttö ja tietäjä jatkoivat rauhallisesti matkaansa.

Annikki Halunen, Pyhäjoki, kertonut Armas Taskila

Outo tapahtuma

Muuan pyhäjokinen mies oli menossa myllyyn Oulaisiin, kun taipaleella pyr­

ki kyytiin outo mies.

Isäntä otti miehen matkaansa ja tiedusteli, mihin tämä oli matkalla. ”Meen Vihantiin taalapolkkaa opettaan”, vastasi mies. Ja kun tämä sitten hyppäsi kyy­

distä pois, huomasi isäntä, että kyydittävällä oli toisessa jalassa kavio.

Samana iltana oli Vihannissa tanssit, ja siellä tanssitti outo mies yhden tytön kuoliaaksi. Oudolla miehellä oli jalassa uudet saappaat.

Liisa Mäntykangas, Haapavesi

Pirun oriit

Olin huutolaispoikana yhdessä sukukartanossa ja kävellä lintostelin maantien tapaista isompaa tietä. Sydänmaan tieltä alkoi kuulua kummaa korskuntaa ja hevosten jalkojen kopsetta.

Pysähdyin ja totta kai katsoin ja katsoin. Neljä mustaa oritta oli valjastettu lii­

lojen eteen ja itse pääpiru istui liiloissa ajurina. Hevoset pysähtyivät ja sarvipäi­

nen ohjastaja sanoi:

- Tulen Alasydänmaalta ja Vatjusjärvelle menen.

Hän jatkoi matkaa hevosiaan kiirehtien. Seisoin ölövinä vähän aikaa ja jat­

koin matkaani minäkin.

26

KUMMITUKSIA

Tl

Marjatta Sarpola, Pyhäjoki

Tildan kertomaa Annalasta

Tilda oli jo useita vuosia ollut kunnan palveluksessa, vahtimestarina Annalas­

sa. Pienestä tuvastaan hän oli muuttanut Annalaan. Eihän tarvinnut enää kyl­

mällä talvisäällä tarpoa lumikinoksissa Kaliforniasta asti Annalaan.

Vahtimestarin tehtäviin kuului huoneiden lämmitys ja kaikki siivoustyöt.

Huoneita oli paljon, ja kaikissa oli pystykakluunitakat, niitä piti lämmittää kah­

desti päivässä kovilla pakkasilla. Kunnanvaltuustomiehille keittää kahvit, pais­

taa pullat ja munkit. Sen taidon Tilda osasi, kiitokset siitä ovat kaikuneet vielä Tildan kuoleman jälkeenkin.

Ei ihme vaikka illalla väsytti ja uupumus painoi kohti sänkyä. Jo ensimmäise­

nä Annalassa vietettynä yönä joutui Tilda kokemaan yliluonnollisen tapahtu­

man. Laitettuaan illalla nukkumaan, uni otti huomaansa aika pian. Kuitenkin herätyksessä oli jotain outoa.

Alkoi kuulua kovaa kohinaa ja pauhinaa, aivan kuin meri olisi myrskynnyt.

Pauhu oli niin voimakas, että Tilda päätti ottaa asiasta selvän. Vähän pelokkaa­

na hän raotti salusiinia ja mitä hän näkikään. Annalankankaan puolella aaltojen päällä keinui komea purjelaiva. Täytyi ihan nipistää itseään, että varmasti oli hereillä. Näky katosi hetken päästä, ja meren kohina vaimeni hiljalleen.

Sinä yönä ei uni tahtonut enää tulla. Ajattelutti kaikki Annalasta kerrotut tari­

nat.

Huokauksia ja askeleita kuului tavan takaa, milloin ullakolta, milloin taas sei­

nän takaa ”Oskarin kamarista”.

Kuitenkin toinen selvempi näky sattui marraskuun lopulla täyden kuun ai­

kaan, kello puoli viisi aamulla. Tilda oli noussut ylös jo ennen neljää, illalla kannetut puut odotti kakluunien edessä. Huoneiden piti olla lämmitettynä vir­

kailijoiden tullessa töihin. Saatuaan pesät syttymään, kiiruhti Tilda ottamaan siivousvälineitä porstuan kaapista.

Kaunis kuutamo valaisi pihaa, rakennusten ja puuston aavemaisten varjojen viivähtäessä tienoolla. Komeroon kumartuessa alkoi ulkoa kuulua voimakasta huminaa. Vilkaistuaan porstuan ikkunasta ulos, hän näki kahden hevosen vetä­

män reen ilmestyvän pihaan tulevan tien suuhun. Miehen istuvan ohjaksissa.

Näky tuli aivan portaalle asti, samalla kuului valtava rysähdys ja näky katosi.

Tilda jatkoi työtään ja ihmetteli Annalan kummajaisia.

Erään kerran Tilda tuli Uudestatalosta, Ahteen Jussilta maidonhakumatkalta.

Lähestyessään Annalaa yht’äkkiä ilmestyi hänen eteensä nainen. Naisella oli yl­

lään pitkä kolmikairainen hame ja takissa oli halkio takana. Noin puoli kilomet­

riä kuljettiin peräkanaa, sitten Tyhjälän tienhaarassa nainen katosi yhtä selittä­

mättömällä tavalla kuin Tildan eteen ilmestyikin.

Myös Tildan tytär yöpyi Annalassa ja joutui kuulemaan huokauksia ja laahaa- via askeleita, kello kahdentoista jälkeen yöllä. Askeleet kuuluivat kunnantoi­

miston puolelta ”Oskarin kamarista”. Siirryttyään keittiöön nukkumaan, askel­

ten äänet eivät kuuluneet sinne.

Alma Moisala, Pyhäjoki

Kartanon Herra

Parhalahdella Puustellin korvessa sijaitsee Ruotsin vallan aikuisen sotilaskar- tanon rauniot. Paikan nimi on Ryytimaa.

Viimeinen sotilashenkilö, virkatalon isäntä, oli majuri Berg. Taru kertoo, että majuri Berg oli ankara herra, ei ainoastaan alaisilleen vaan myöskin omalle per­

heelleen.

Ryytimaan isäntä eli aikansa ja kuoli niinkuin jokaisen on kerran kuoltava.

Mutta vallastaan hän ei luopunut kuoltuaankaan. Talo vaihtoi omistajaa. Isän­

näksi tuli Luukas-niminen mies. Luukkaalla oli hyvin viehättävä tytär, joka he­

rätti kylän pojissa kovat riijuuhalut.

Tytär valitsi heidän joukostaan yhden, jonka myöskin isä-Luukas hyväksyi.

Mutta entinen kartanonherra majuri Berg oli sitä mieltä, että Luukkaan tytär oli mennyt aikeissaan liian pitkälle. Erään kerran, kun poika lähestyi Ryytimaata, tarttui näkymätön voima häneen kovakouraisesti kiinni ja heitti hänet kauas metsään. Poika säikähti tapausta niin kovasti, että katsoi viisaimmaksi luopua Luukkaan tyttärestä.

Talo vaihtoi jälleen omistajaa. Uusi isäntä päätti siirtää Ryytimaan huoneet uuteen paikkaan lähemmäs asuttua kylää. Mutta katkera majuri Berg seurasi huoneiden mukana. Kun talon emäntä petasi sängyt päiväkuntoon, tuli Ryyti­

maan herra ja hajotti vaatteet pitkin lattiaa.

Huoneiden siirtämisen jälkeen Ryytimaahan oli jäänyt vielä vanha käymälä pystyyn. Kylän pojat päättivät lähteä sitä suurella joukolla kaatamaan. Mutta kun he pääsivät perille, ilmestyi majuri Berg koko sotaisessa komeudessaan käymälän ovelle ja piteli molemmin käsin oven pihtipielistä kiinni. Käymälä jäi pojilta kaatamatta.

Uudessa paikassa majuri Berg sai huomata kurinpitonsa toivottomaksi, sillä emäntä oli sitkeää tekoa ja keräsi sänkyvaatteet yhä uudelleen päiväkuntoon.

Näin Kartanon Herran täytyi alistua ja hyväksyä valtansa menetys ja jättää esineiden heittely ja kurinpito elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien huolek­

si.

30

Martti Schroderus, Merijärvi

Pappilan kummitus

M erijärven pappilassa oli vanhaan aikaan kaksi hirsistä tehtyä rakennusta, toinen oli varsinainen asuinrakennus, joka oli uudempi ja laudoilla päällystetty, suurehko rakennus. Toinen oli suunnilleen saman suuruinen, mutta vanhempi, niin sanottu renkitupa, tai rakennus. Siinä majailivat piiat ja rengit, vanhaan ai- kaanhan papit pitivät karjaa ja viljelivät maata.

Pappilan vanha puoli oli sellainen kummituspuoli. Pakarituvan porstuasta me­

ni vintille rappuset, siellä oli melko korkea ja avara vintti, jossa talvisin kait muunmuassa kuivattiin vaatteita. Siinä pakarituvassa usein joku palvelusväestä oli yötäkin, vaikka piioilla ja rengeillä oli omat kamarit. Usein pappilassa oli ol­

lut niin paljon työväkeä, että pakarituvassakin oli nukkujia.

Siellähän se näkymätön olio oli yön aikaan pitänyt sellaista melua, että eihän siellä ollut tahtonut tulla nukkumisesta mitään. Toisinaan oli kovan melun kanssa kiivetty vintille ja sitten tultu kovan kolinan kanssa alas ja taas ylös. Jos­

kus koko yön ylös ja alas jatkuvasti, koskaan ei ollut näkynyt sitä kulkijaa, ei muuta kuin sitä kolkkoa kiipeämisen ääntä edestakaisin.

Kerran oli eräs syrjäkylän nainen yöpynyt pakarituvassa, kun oli kirkonkyläl­

lä asioimassa, eikä ehtinyt samana päivänä lähteä kotiinsa. Silloinhan piti kul­

kea pitkätkin matkat jalkapatikassa, jollei omistanut hevosta ja eihän niitä hevo­

sen omistajia ollut joka taloudessa. Eikähän silloin muita ajoneuvoja ollut, ei­

hän monikaan ihminen ollut edes nähnyt sitä ihmevehettä, jota sanottiin autoksi tai automopiiliiksi.

Niinpä siis sille yöksi jääneelle naiselle oli sanottu, että eihän siinä huoneessa tietenkään saa unta kummitusten takia. M utta hän oli sanonut ”möykätköön niin paljon kuin haluaa, mutta sängystä en nouse ylös.”

Ja niinhän se kummitus yön tultua oli aloittanut tavanomaisen ylös alas kul­

kemisen vintille ja alas ja vielä kovan kolinan kanssa, mutta nukkuja oli vaan kylkeänsä kääntänyt ja jatkanut kuorsaamistaan. Kummitus ei ollut oikein ty­

kännyt, kun nukkuja ei mitenkään reagoinut sen meluamiseen ja niinpä se aloit­

tikin juuri siinä pakarituvassa, missä nukkuja makasi kauhean paukutuksen ja kolinan. Olipa huoneen nurkassa oleva suuri ja raskas veistospölkky lentänyt korkealle ilmaan ja kauhealla jysähdyksellä pudonnut lattialle, niin että nukku­

jan sänkykin oli hypähtänyt. Silloin oli sängyssä makaaja karjaissut, ”möykkää ryökäle niin paljon kuin haluat, mutta minua et ulos saa.” Sen jälkeen oli möy- ke loppunut ja yövieras oli vielä ennättänyt nukkua makeat unet.

Oli se kummitus joskus peloittanut nukkujia sievemmälläkn tavalla, mutta melkeinpä kammottavammalla ilveellä. Pakarituvassa oli ollut palvelijain rukit villavakkoineen iltakarttauksen ja kehruun jäljiltä. Niinpä joku rukki oli yöllä alkanut pyörimään polkusten naristessa ja villavakasta oli noussut villapala il­

maan ja näkymättömät sormet olivat ohjanneet siitä lankaa rullalle. Eipä siinä tainnut niin vahvahermoista nukkujaa olla, joka ei olisi rukinsurinaan herät­

tyään juossut huoneesta ulos.

31

Martti Schroderus, Merijärvi

Saunan kummitus

Vanhain ihmisten kertoman mukaan Lahenmäen erään talon saunassa oli al­

kanut tapahtumaan kummia.

Ne ihmiset, jotka saunan omistivat ovat jo ajat sitten kuolleet, mutta tarina on vielä elossa. Sen ovat vuosisadan alkupuolella vanhemmat ihmiset sen ajan nuoremmille kertoneet. Tarina on ehkä jonkin verran ajan kuluessa alkuperäi­

sestä muuttunut.

Sauna oli sisäänlämpiävä, isokiukainen savusauna ja sen ajan mukaan pitkät lauteet, haapalaudoista. Se ei ollut mitenkään sen ajan mukaisesta saunasta poikkeava, sen paremmin sisä- kun ulkopuoleltakaan. Yksi ero kyllä oli ollut, siellä saunominen oli loppunut, koska siellä ei voinut kunnolla saunoa, eikä monella ole ollut uskallusta edes yrittääkään, vaikka aikoinaan oli saunominen käynyt laatuun. Ihmeelliset ja peloittavatkin asiat olivat alkaneet tapahtua sau­

nassa, jos sen lämmittäjät menivät lämmityksen jälkeen sinne kylpemään. Ei siellä ollut lauteille menemistä, jokin näkymätön voima oli tyrkännyt lauteilta lattialle.

Murron M attia olivat pyytäneet, joka oli vähän niinkuin sen ajan poppamie- hiä, jos hän keksisi jonkin keinon, että siellä annettaisiin olla lauteilla.

Mattihan oli tullut ja sauna oli lämmitetty. Kun sauna oli saunomiskunnossa Matti oli riisuutunut ja mennyt saunaan, lyönyt löylyä ja peseytynyt. Saunasta tultuaan oli sanonut: ”Ka ei siellä lauteilla annettu olla, vain sievästi nostettiin lattijalle, ei näkynyt nostajaa, ei kuulunu minkäänlaista ääntä, ei ees ähkäsyväk- kään, vaikka niin riskin olosesti laattijalle siirrettiin, antohan tuo laattijalla pes­

tä ja lyyvä löylyvä, vain en tohtinu uuvestaan lauteille yrittää, ne näköjään oli kiellettyä aluvetta.”

”Ennen Merijärvellä asunut”

Merijärven kirkon haltija

Tapahtui muutama vuosikymmen sitten Merijärven vanhalla hautausmaalla.

Kirkko ei ollut avoinna turisteille siihen aikaan, vaan pidettiin suljettuna.

Se oli kirkas heinäkuun poutapäivä, puolenpäivän maissa. Kirkkomaalle tul­

lessani ei näkynyt muita kävijöitä - eikä se ollut kummallista, olihan arkipäivä­

kin ja heinänkorjuun aika. Siellä vallitsi todellinen lepopaikan rauha, jota sen pienen kirkonkylän elämänmeno ei tuntunut häiritsevän.

32

Siinä kukkia kastellessani huomaan yht’äkkiä, etten ollutkaan aivan yksin.

Muutaman askeleen päässä hautausmaan pääportilta lähestyy vanha mies, m e­

nossa kirkkoon päin. Hän oli arviolta seitsemän-kahdeksankymmenen iässä; ai­

ka kookas, korkeakasvoinen ja harmaja pyhäpuku päällänsä.

Vaikka siltä paikalta on hyvä näköala kirkkotielle, en voi varmuudella sanoa jos hän tuli kylältä vai ei. Jostakin hän vain ilmestyi siihen, enempää ääntä pitä­

mättä; minulle tuntematon vanhus. Kirkonpalvelijat tunsin toki, kukaan heistä tämä ei ollut.

Katselin siitä kellotapulin viereltä, kun tämä olento kulki hitain askelin ohit­

seni, silmän luomatta minuun päin. Hän nousi sitten portaat ylös eteläristillä ja häipyi sisälle kirkkoon, eikä näyttäytynyt enempi sen jälkeen.

Kun ovikaan ei näyttänyt olevan lukossa äskeisen vaeltajan käydessä sisällä, niin päätin käydä katsomassa m itä siellä tapahtui. Tähän ei kuitenkaan tullut selvyyttä, kun ovi ei suostunut aukeamaan minulle ja kirkko pidätti näin salai­

suuden itselleen.

Kuka hän sitten saattoi olla ja millä asialla? Mitä tekemistä tuossa iässä ole­

valla vanhuksella olisi yksin tyhjässä kirkossa, ei kaiketi ainakaan työasioiden vuoksi.

Ehkä tämä minulle näyttäytynyt vanhus ei kuulunutkaan aikakauteeni vaan jonnekin menneisyyteen, kenties vuosisatojen taakse. Hän saattoi olla jokin us­

kollinen kirkonpalvelija menossa virantoimitukseen, taikka sitten vain tavalli­

nen miespuolinen kirkkorahvas, joka vanhanajan tapaan noudataen kulki tuosta määrätystä ovesta, jokin seurakuntalainen, joka jatkoi yhä kulkuaan huolimatta maallisen aikansa päättymisestä.

Aimo Pitkäkangas, Kärsämäki

Vuosien 1939-43 aikoihin kävin veljeni Franssen kanssa halkoja ajamassa metsästä valtion tienvarteen. Olimme Kuivala-nimisessä autiossa talossa kort­

teeria. Talon väet oli kuolleet joku aika sitten. Talon isäntä oli usein istunut rii­

hen kynnyksellä imien isokokoista piippua, pölläytellyt isoja savupilviä, Eino M adetniva kertoi tämän.

Eräänä iltana menin Einon kanssa hakemaan riiheltä hevoselle apesilppuja.

Myrskylyhty toisessa kädessä toisella kädellä olan yli pidellen isoa silppuvak- kaa. Helmikuinen myrsky pieksi kasvoja, tahtoi sen vakan ryöstää. Täyttäessäni sitä pärevakkaa silpuilla, Eino virkkoi:

- Kuuntele, nyt se Helemi massuttaa taas sitä piippuaan, istuu tuossa kynnyk­

sellä.

Kyllä minäkin kuulin sen massutuksen, mmph, mmph, pimiä kun oli. Myrs- kylyhdyn valo oli himmeä, ei mitään näkynyt. Ääni vain kuului. Kylmät väreet meni selkäpiitä pitkin, mehän olimme poikasia. En yksin tohtinut hakia riiheltä silppuja. Kaivolta kuului selvästi Emma-mummun huokailut hänen vettä nosta­

essaan navetan ränniin. Tarkasti kuunnellen vesikin lorisi ja loiskahteli kaivo ämpäristä kaataessaan.

33

Kerran Frans oli yksin jäänyt sinne Kuivalaan yöksi tienhakkuureissulla. Hän kertoi kuulleensa, kun joku etsi ovea, kaahusi pitkin seiniä ja ikkunaa, saman huoneen seiniä, m issä nukkui. Frans oli sanonut oven hakialle:

- Ei se porstuan ovi ole lukossa, tule sieltä.

Oli syysmyrsky ja aivan pilkkopimeä, Frans ei jaksanut mennä ulos. Ajatteli, kun et kerran tule huoneelle ole ulkona. Taisi poikaa pelottaakin, että oli pa­

rempi olla velttien alla piilossa.

Ne haamut kulki sielä riihen läheisyydessä kuutamossa. Milloin ne touhusi, pellavia nykki tai piiriä pyöri. Kovasti ne touhussa oli, ei ne asettunut maata milloinkaan.

Alma Moisala, Pyhäjoki

Maria Sofia

Niihin aikoihin kun varsinainen ”ylhäisempi” kansakoulu otti ensiaskeleitaan Pyhäjoella, pidettiin pienille lapsille ns. pientenlastenkoulua.

Sellainen koulu toimi myöskin Parhalahdella eräässä talossa. Maria Sofia, jo ­ ka opetti näitä pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, nukkui samassa talossa aitan yli­

sillä. Alakerrassa oli jyvät ja muuta tarpeellista ruokatavaraa, mutta yläkerran orsilla säilytettiin vaatteita ja kudonnaisia. Vaateorrella roikkui myöskin puu­

kolla katkaistu vyö.

Tähän vyöhön liittyi hyvin surullinen tapaus. Vuosia aikaisemmin talon isän­

nän, Jaakon, isä oli hukkunut mereen rysää kokiessaan yksinäisellä kalamatkal­

laan.

Kahden viikon tuloksettoman etsimisen jälkeen Jaakko oli lähimmän naapu­

rinsa, Reeti Pietilän kanssa löytänyt ruumiin kiven vierestä Syölätin pirtin edes­

tä.

Matti-isännän löydyttyä Jaakko oli tuonut hänet Reetin ja toisten avustamana kotiriiheen hautausta odottamaan. Kaikki etsijät pääsivät koteihinsa.

Jaakko oli ostanut oman talon eikä asunut enää syntymäkodissaan, mutta hän päätti ottaa hukkuneen vyötäisiltä tuppivyön muistoksi isästään. Vyö oli kuiten­

kin niin tiukalla että sitä ei saatu pois muutoin kuin katkaisemalla.

Tämä sama vyö roikkui nyt orrella opettajan vuoteen vieressä.

Eräänä yönä M aria Sofia heräsi siihen, kun hukkunut tuli hakemaan vyötään kovaa kolinaa pitäen ja vyön soikea helistellen. M utta M aria Sofia syvästi us­

konnollisena ihmisenä sanoi vain:

”Mene sinne minne kuulut, sinulla ei ole minun kanssani mitään tekemistä.

Minä olen siunannut itseni.”

Silloin vyö asettui paikoilleen ja rauha palautui aittaan.

34

Marjatta Sarpola, Pyhäjoki

Arpelan kummitukset

Jussi (syntynyt 1877) oli pestautunut Arpelaan päivämieheksi. Vaimo oli kuollut ja lapset etsineet pesäpaikkansa ympäri maakuntaa.

Jussi oli tunnettu hyvästä työtaidostaan. Työpaikkoja olisi ollut muuallakin.

Kuitenkin jokin Arpelassa kiehtoi Jussin mieltä.

Olihan Arpelan kummituksista hiiskuttu jo pitkään. Milloin oli nähty hyvin pitkän miehen liikuskelevan talon ympäristössä. Naisen oli nähty tulevan pitkin tanhuaa maitopääläri kädessä. M olemmat olivat kadonneet salaperäisesti. Kum­

paakaan ei etsinnöistä huolimatta löydetty.

Jussi ei itse niihin juttuihin uskonut, koska pitkän elämäntien varrella ei ollut kummituksia tavannut. Sitä enemmän niistä kyllä kuullut.

Eräänä yönä Jussille tuli luonnollinen hätä, niin hän päätti pistäytyä nurkan takana. Tuvan ovella häntä tuli vastaan outo pitkä mies. Miehen mitta oli huo­

mattavan pitkä, koska hänen täytyi kumartua tulleessaan ovesta. Mies ei puhu­

nut mitään, katseli vain ympärilleen.

Tarpeensa tehtyään ajatteli Jussi, että pitää mennä vierasta puhuttelemaan.

Tupaan tulleessan hän näki, kun keinutuoli kiikkui vinhaa vauhtia, vaan mitään miestä ei näkynyt. Talon Jani-niminen poika oli hammastaudin vuoksi valvonut ja nähnyt myös keinutuolin kiikunnan. M utta sitä pitkää miestä hän ei ollut näh­

nyt.

Kului muutamia päivä. Jälleen Jussi näki ihmeitä. Eräänä aamuna, naisväen jo mentyä navettaan aamuaskareilleen, istui Jussi sängyn laidalla lataamassa kessupiippuaan. Äkkiä alkoi keittiöstä kuulua, kun kahvipannu kuohahti yli ja sen sihinä sai Jussin nopeasti siirtymään keittiön puolelle. Samalla kahvipannu nostettiin liedeltä, säkenet vain löivät rallinreiästä.

Jussi laittoi rallin paikoilleen ja jäi ihmettelemään outoa tapausta navetasta palanneelle talontyttärelle.

- Eihän tuo ensikerta ollut, tuhahti tytär Jussille.

Samassa Arpelan talossa asui myös talon leskeksi jäänyt tytär. Eräänä yönä tytär heräsi siihen kun ovi kamariin, jossa tyttö nukkui, aukeni hiljaa. Raskas huokaileminen alkoi kuulua ovelta. Samalla oviaukkoon ilmestyi sotilaspuvus­

sa oleva mies, takki oli auki ja valkoinen paita näkyi asepuvun alta. Näky siirtyi kamarin nurkassa olevan piirongin luo, kun näkymätön käsi aukaisi laatikon.

Samalla tytär kirkaisi ja näky katosi.

Täm ä sama näky oli toistunut useita kertoja ja aina täyden kuun aikana noin puoli kahden maissa yöllä.

Myöhemmin tytär avioitui ja muutti pois Arpelasta aivan outoon pitäjään miehensä kanssa.

Kauan he eivät kerenneet siellä asua, kun sama pitkä mies alkoi öisin täyden kuun aikana vierailla piironginlaatikolla.

Arpelassa ei tiettävästi ole kummitellut sen jälkeen kun tytär muutti sieltä pois.

Marjatta Sarpola, Pyhäjoki

Ollinmäen henki

Noin puolimatkassa Pyhäjoen kirkonkylän ja Parhalahden kylän välillä on Ol- linmäki -niminen mäki. Mäki on perimätietojen mukaan saanut nimensä siitä, kun mäellä suoritetun mestauksen ensimmäisen mestattavan miehen nimi on ol­

lut Olli.

Ollinmäestä on perimätietona kulkenut sukupolvelta toiselle monia mielen­

kiintoisia kummitusjuttuja. Onko kukaan todella nähnyt kummituksia, ei voida sanoa. Vaan oletetaan, että jokainen kuultu juttu on saanut kertojalta lisäväriä aiheeseen.

Parhalahdella asui kaksi veljestä, molemmat olivat vanhoja poikia, siis nai­

mattomia. Heillä oli melko suuri talo, koska talon palveluksessa pidettiin kahta piikaa ja renkiä.

Eräänä aamuna lähti toinen veljeksistä kirkonkylällä sijaitsevaan Ruukinmyl- lyyn.

Jyväsäkit oli kannettu aitasta listereelle. Kuorma oli aika korkea ja köyttä käytettiin apuna, että kuorma pysyi paikallaan. Vielä loimi päälle ja heinäsäkki mukaan.

Veljeksistä Kusti lähti ajaa körötteleen kohti kirkonkylää. Ollinmäkikin tuli matkan varrella sivuutettua. Mitään ihmeitä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoas­

taan reenjalaksista kuuluva natina pakkasen ja vitilumen ansiosta.

Saavuttuaan myllylle joutui Kusti toteamaan, että ei heti saisi jyviä jauhoiksi.

Myllymiehiä oli paljon. Heitä oli Yppäristä, Mehtäkylästä ja Liminkakylältä.

Jauhaminen myllyssä oli hidasta, pakkanen kun oli pakkasi hyhmää turpii­

niin. Mylläri joutui tuon tuostakin survomaan jääsohjoa pois.

Kuluihan se aika myllykamarissa miesten kesken. Oli monta huuliveikkoa mukana, kyllä siellä joka kylän asiat huumorilla höystettynä läpi käytiin.

Ja olipa siellä radion kovaääninen nurkassa tiedottamassa maailman tapahtu­

mia. Siihen aikaan todella tapahtui, oli sota-aika. Uutisten aikaan kertyi mylly- kamariin myös muitakin radion kuuntelijoita kuin myllymiehet.

Toista vuorokautta joutui Kusti jauhojaan odottelemaan, yö oli jo hyvästi pit­

källä kun hän sai jauhosäkit reelle ja matka kohti Parhalahtea alkoi. Pakkasta oli lähelle kolmeakymmentä astetta ja uni pakkasi silmään. Lahnaojan kohdalla piti nousta juosta helkytteleen, että sai veret kiertämään.

Jo ennen Vasikkahakaa kiipesi Kusti kuorman päälle. Turkkiin kääriytyneenä heittäytyi makuulle. Ollinmäki näkyi jo mutkan takaa.

Liekö uni pettänyt, vaan joku kuitenkin tuli, kun hevonen korskuen lähti lauk­

kaamaan kohti Parhalahtea. Kusti istui kuorman päällä, joka oli liisteineen päi­

vineen nostettu reenjalaksilta.

Ei siinä auttanut muu kuin lähteä jalkapatikassa hevosen perään. Toinen vel­

jeksistä oli herännyt, kun hevonen oli hirnuen tullut kartanolle korskuen ja vaahdoten.

36

Saatuaan hevosen vähän rauhottumaan hän valjasti toisen hevosen ja lähti et­

simään Kustia. Koivulan mutkassa Kusti tuli vastaan. Yhdessä veljekset lähti­

vät kohti Ollinmäkeä mihin jauhokuorma oli jäänyt. Vähän ennen Ollinmäkeä, noin Merikannon ja Välilän puolivälissä alkoi hevonen vikuroida ja nousta etu- kaviot pystyssä. Kusti otti hevosta päihisistä kiinni, lähti taluttamaan sitä, Hen- ten ollessa suitsissa.

Kovasti hevoselle oli vaikeaa matkanteko. Kun miehet pääsivät kuorman luo, piti hevosta pitää koko kuorman teon ajan kiinni päihisistä. Koko ajan se vapisi ja vikuroi.

Kun kuorma sitten saatiin valmiiksi, oli hevosella hyvä vauhti aina Koivulan mutkaan asti. Vielä tallissa hevoset olivat rauhattomia.

Salaisuudeksi jäi, mikä tämän kaiken aiheutti. Kusti kertoessaan oli vahvasti sitä mieltä, että Ollin henki oli kuutamoyönä etsimässä jotain.

Tämä tapahtui maaliskuun 21. päivän vastaisena yönä 1942.

Tapio Isokivelä, Oulainen

Mustalaisakka

Matkanivan Knuutilan talo on hyvin vanha asuinpaikka. Joskus kauan sitten, joidenkin aikaisempien asukkaiden aikana, on talossa perimätiedon mukaan ta­

pahtunut surmatyö, jonka uhri on mahdollisesti kuopattu talon alle.

Hyvin paljon myöhemmin oli eräänä iltana tuvassa ollut koolla useita ihmisiä.

Y ht’äkkiä oli kuin tyhjästä ilmaantunut mustalaisvaimon muotoinen aave. Sil­

loin oli talon tuolloinen isäntä Juho Kätkä - joka ei vähästä hätkähtänyt - nou­

tanut suuren puisen lekan, jolla oli lyödä ”musahutellut” lattialankkuihin ja käs­

kenyt kummitusta häviämään. Tällöin oli mustalaisakka ruvennut vähin erin pienenemään, kunnes oli kadonnut uuninloukossa lattianrakoon.

Juho Kätkä oli jämerä mies, joka ei turhia höpissyt. Ollessani alle kouluikäi­

nen kuulin hänen itsensä kertovan tästä tapauksesta, joten en epäile sen toden­

peräisyyttä.

Liisa Mäntykangas, Haapavesi

Oudot veisaajat kuutamossa

Syrjäkylän mies lähti käymään kirkolla asioilla. Hyvä hevonen kirkkoreen edessä ja lämpimät vällyt peittona, mikäpä siinä oli körötellessä!

Hän tapasi maalikylässä tutun miehen, jonka luo poikkesi kyläilemään. Juttua piisasi iltaan asti. Eipä hätää kuitenkaan, kirkas kuutamo ja rekiraide. Siinä lep­

poisasti ajellen mies lähestyi Rytimäkeä. Ja mitä? Hän rupesi kuulemaan vai­

meaa virrenveisuuta. Veisuuäänet lähestyivät lähestymistään ja pian olivat yh­

dessä rekiraiteella hevoset vastakkain. Veisaajien reestä sanoi mies:

- ”Olemme saamamiehiä ja pahaamme seurojen pidosta”.

Heidän hevosensa kaarsi hangen kautta ohi ja jatkoi matkaansa. Mies havah­

tui.

- ”Tämähän on se paikka jossa monet ovat sanoneet kummittelevan.” Jotkut olivat nähneet itkevän naisen tienposkessa. Ja joidenkin aivan tosi-ihmisten he­

voset olivat tehneet tenän eivätkä olleet lähteneet paikan ohi, ei ruoskalla eikä leivällä.

Mies ei tullut tietämään ikänä kuuna valkeana, ketkä olivat veisuumiehet kuu- tamoillassa.

Vesa Ruha, Kärsämäki, kertonut Helmi Kaketti

Kerran sattui, kun eräs naapurin isäntä oli peltotöissään ohraa kylvämässä, että hän oli nähnyt ison vankan naisen pihamaalla käveleskelemässä. Isäntä oli koettanut isommin jutellakkin sen kanssa, luullut tietenkin että se sinne pellolle päin on tulossa häntä syömmään käskemmään. Oli isäntä sitä vielä tarkemmin katsonut, ei missään nimessä tuo tutun näköinenkään ole. Talon entisen isännän kuollut vaimo. Ihmeellistä vain, että sen nyt nykyinen isäntä näki ja ei suinkaan ainoaa kertaa, kun sen naapurit on myös nähneet useamman kerran.

Muuan mäki on kotikylän takaana, jota nimitetään Hahtomäeksi. Se oli M yl­

ly Viijjan ja Pekkalan välillä. Taru kertoo, että siinä olisi joskus nuori nainen jäänyt auton alle. Kulkijat ovat joskus nähneetkin. Pimeällä kulkiessa on naisen varjon nähty milloin mikäkin puolelta tien yli menneen.

38

Kerran oli eräässä talossa ollut talonväki puolisella. Oli alkanut kuulua vintil­

tä askelten äänijä. Vintin portaille oli ilmestynyt hyvin tukeva vanhanpuoleinen mummo. Hissukseen oli laskeutunut portaita ja mennyt hällän luokse. Siinä kat­

sellut ja ruvennut kopistelemaan hällän pesää, niinkuin aikomus laittaa tulta sii­

hen. Siinähän oli talonväki ja muut hämmästelleet sanattomaksi ja ruvennut tuntumaan jännitävältä kerrassaan. Tuollainen astui esiin, ei puhunut kukaan ei pukahtanut. Jokainen oli hiljaa. Sitten se emäntä katosi kuin tina tuhkaan eikä näkynyt luun suremmaa.

Senja Anttila, Raahe

Lapsena olin pari kuumaa kesää sukulaisten hoivissa Pattijoella. Yhtenä syyskesän iltana sain luvan mennä kylään Tuomikoskelle, jossa oli liki-ikäiseni Anna-Liisa leikkikaverinani.

Anna-Liisan aikuiset veljet ryhtyivät pelottelemaan minua, yhdeksänvuotiasta tyttöstä, että paluumatkan varrella on kolme riihtä, joissa on vainajia. Minä reippaana tyttönä tuhahdin vaan, etteivät ruumiit kävele.

M itenkä ollakaan. Kun palasin iltapimeällä kohti sukulais-Kujalaa, oli m ie­

lessäni iso pelko. Entä jos sittenkin?

Yhdessä polun mutkassa SE sitten oli. Raidalliseen kansallispuvun hamee­

seen puettu tyttö istui kannon nokassa rauhallisena, äänettä. Voit arvata, että sain jalat alleni. Juoksin henkeni edestä. Ja se pelastui, se henkiriepu.

Päivän valossa kulkiessani kurkistin sitä paikkaa varovasti jotta en säikäyttäi­

si kansallispukuista. Siinä istui vieläkin: puoleksi parkattuja paperipuita oli la­

dottu kantoa vasten vino pino. Se oli elämäni kummitus.

Senja Anttila, Raahe

Tiedätkö millaisen kuvan sai 1800-luvulla syntynyt lapsi, joka kuunteli illat kaiket vanhojen ihmisten jutteluja ja kauhutarinoita kummituksista ja muista yliluonnollisista ilmiöistä. Pelko periytyi niin, että jopa ruumiita pelättiin. Eikä yksistään ruumiita, vaan riihiä, joissa joskus oli ollut ruumis. Ja myös niitä vaatteita ja huonekaluja kaikottiin, joiden tiedettiin kuuluneen ruumiille.

Pelkuriksi ei minusta koskaan ollut, sillä sisua piisasi vaikka muille jakaa.

Kun korpitaipaleella rupesi pelko puristamaan rinnasta, aukaisin suuren suuni ja veisasin tai lauloin niin, että metsä raikui.

Kummitukset, maahiset ja muut pelkäävät varsinkin veisuuta. Sillä vanha sa­

nonta pitää paikkansa: missä virsiä veisataan, sieltä pahat henget kaikkoavat.

40

TAIKOJA JA

TRULLEJA

Anna Tuikkala, Pyhäjoki

Vielä vuosisadan vaihteessa eli ihmisiä, joilla oli yliluonnollisia voimia. Niil­

lä saattoi aiheuttaa toisille ihmisille monenlaista pahaa, harvemmin hyvää.

Parhalahden kylässä asui Saku -niminen mies. Hän oli tullut tahtomattaan loukanneeksi yhtä tällaista naista, joka oli kylän ruumiinpesijä ja taikojen teki­

jä. Jossakin iltamatilaisuudessa tämä nainen tuli ja sutaisi Sakun kasvoja liinal­

la, jota hän käytti ruumiinpesussa, ja mutisi jonkun manauksen. Tästä hetkestä alkaen Saku alkoi nähdä olioita, joita sanottiin ”kirkon väeksi”. Nämä ilmoitti­

vat Sakulle ennakkoon asioita, joita ei ollut vielä tapahtunutkaan.

Kerran Saku istui erään talon tuvan penkillä ja katseli kun emäntä sukulaistyt- tönsä kanssa pesi lattiaa. Kirkon väki sanoi Sakulle: ”Siinä on tämän talon isän­

nän kaksi akkaa”. Kun emäntä sitten melko nuorena kuoli, nai isäntä tämän su- kulaistytön.

Sakulla ei ollut omia lapsia. Sattuipa liikkumaan ”laukkuryssä”, kuten näitä vienankarjalaisia kauppiaita nimitettiin. Sakun vaimo sai pojan laukkukauppi- aalle. Kun poika syntyi, sattui Saku olemaan kirkolla asioilla. Silloin kirkon vä­

ki sanoi Sakulle: ”Mene kiireesti kotiin, vaimosi on synnyttänyt ja aikoo surma­

ta lapsen”. Sakun tullessa kotiin kuului lapsen itkua vuoteesta patjan alta, jonne vaimo oli lapsen piilottanut. Näin Saku ehti pelastaa pojan tukehtumiselta.

Kun tämä seurustelu henkiolioiden kanssa alkoi käydä voimille, Saku kysyi näiltä, kuinka pääsisi heistä eroon. Nämä neuvoivat: ”Mene Hakalan suutarin luo, hän sinut voi parantaa”. Saku meni tapaamaan Hakalaa, joka myös oli näi­

den voimien haltija. Kun asia oli puhuttu, sanoi Hakala: ”Vaihetaanpa lakkeja, ja kun lähdet varo katsomasta taaksesi”. Näin tehtiin ja niin häipyi kirkon väki Sakua kiusaamasta.

Kerttu Ojanlatva, Raahe

Eräs taikatempuistaan tunnettu mies arvasi ihmisten ajatukset. Hänen hallus­

saan oli myös taikakaluja, pieniä tuluskukkaroita sekä omaa karjaansa - käär­

meitä. Käärmeitä löytyi hänen jäämistöstään nelikoittain suolattuna.

Joku naapuri oli syyspimeällä aikonut oikaista taikurin mökin ohitse ja men­

nessään maistella muutamia hemeenpalkoja. Hänen kumartuessaan hemepel- toon, olikin sieltä hyökännyt vastaan lauma käärmeitä. Mies ei kertonut asiasta kenellekään, kiiruhti vain juosten pois taikurin alueelta. Mutta seuraavana päi­

vänä ukko olikin tullut kysymään:

- Eikö se herneiden varastaminen onnistunutkaan?