TUU-12-066
0 500 m
Karttatuloste © Geologian tutkimuskeskus Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/10 Suojelualueet © Suomen Ympäristökeskus
ARVOKKAAT TUULI- JA RANTAKERROSTUMAT
Natura 2000 -alue Tuura -alue
4430000
4430000
4431000
4431000
4432000
4432000
4433000
4433000
4434000
4434000
4435000
4435000
4436000
4436000
7104000 7104000
7105000 7105000
7106000 7106000
7107000 7107000
7108000 7108000
ISOMÄKI
Tietokantatunnus: TUU-12-066
Pinta-ala: 210,7
Korkeus: 185
Alueen suhteellinen korkeus: 32
Geologia
Isomäen laaja, hyvin kehittynyt dyynialue on kerrostunut suuren harjun lounaisliepeelle. Rajattu alue on noin viisi kilometriä pitkä ja kaksi kilometriä leveä, ja se koostuu useista peräkkäisistä paraabelidyyniketjuista,
pitkittäisdyyneistä, dyynikummuista, osittain soistuneista deflaatiopainanteista ja peittohiekasta (vrt. Johansson et al.
2000). Osa alueen luoteisosan dyyneistä on vaeltanut moreenin päälle, ja kaakossa dyynejä on kerrostunut myös harjun päälle. Dyynit muodostavat alueen keskiosiin paikoin verkkomaisia rakenteita. Pisimmät paraabeli- ja
pitkittäisdyynien muodostamat dyyniketjut alueen lounaisreunalla ja keskiosissa ovat jopa 3,5-4,5 kilometrin pituisia.
Näissä dyyniketjuissa ovat myös alueen korkeimmat ja jyrkkäpiirteisimmät dyynit. Yksittäisten dyynien pituus on noin 200-1 500 metriä ja korkeus 2-12 metriä, ja niiden lounaiset, eteläiset ja kaakkoiset suojasivurinteet ovat jyrkähköt.
Sotkamon jääjärven ylin ranta on seudulla noin 200-205 metrin tasolla, mikä hahmottuu kohdealueen pohjoispuolisen Selkämäen harjun tasaisena lakena. Vedenpinta laski pian noin 185 metrin tasolle, kun Sotkamon eteläosassa oleva Kalliojärven seutu vapautui jäästä (vrt. Kemiläinen 1986). Kohdealueen dyynit ovat alkaneet kerrostua vasta kun Sotkamon-Pielisen jääjärvi purkautui noin 10 750 vuotta sitten Kajaanin eteläpuolella Kattilamäen seudulla Ancylusjärven tasoon (vrt. Kemiläinen 1982), ja harju kohosi lievealueineen kokonaan vedenpinnan yläpuolelle.
Ancylusjärvi on ulottunut Sapsokosken tienoille pari kilometriä alueen länsipuolelle noin 145 metrin tasolle. Dyynit kerrostaneen tuulen suunta on ollut luoteinen. Dyynejä on harjun lounaisliepeellä myös kohdealueen luoteis- ja kaakkoispuolella sekä harjuselänteen pohjoispuolella Riekinkankaalla.
Dyynejä esiintyy hyvin runsaasti Sotkamon keskustasta Hiidenportin kansallispuiston luoteispuolelle ulottuvan noin 40 kilometriä pitkän harjun yhteydessä (ks. TUU-12-058, 059, 064). Harju on osa Suomen pisimpiin kuuluvaa, Hailuodosta Ilomantsiin kulkevaa noin 400 kilometrin pituista harjujaksoa.
Biologia
Alueen dyynit ovat enimmäkseen kuivan kankaan männiköitä puuston vaihdellessa mäntytaimikoista varttuneisiin männiköihin. Paikoin on myös tuoreita hakkuuaukkoja. Lahopuuta on metsissä niukanlaisesti. Dyynien maapohja on enimmäkseen rikkoutumaton lukuun ottamatta teitä ja sen leikkauksia. Metsämailla mäntytaimikoita ja hakkuuaukioita on äestetty kevyesti lähinnä laelta. Rikkoutumattomilla mailla aluskasvillisuus on etelänpuolisilla rinteillä
poronjäkälälaikkuista ja paahtavimmilla ja jyrkimmillä kohdilla suhteellisen yhtenäistä jäkälikköä. Lakea kohden ja varjopuolella dyynikankaat ovat enimmäkseen puolukkavaltaisia, ja niitä laikuttavat pienet variksenmarjakasvustot.
Myös taimikoissa ja kasvatusmetsissä poronjäkälien ja kanervan osuus on suurempi kuin varttuneissa metsissä.
Eteläpuolelta dyynien liepeille nousee myös joitakin suokasveja kuten juolukkaa, suopursua ja metsäkortetta. Muita kasveja on niukasti, mutta paikoin on kieloa, harjukortetta ja hietakastikkaa. Taimikoilla on vielä lisäksi
sianpuolalaikkuja.
Lajistollisesti edustavimmat paikat ovat kuitenkin tieleikkauksilla ja osin myös luontaisilla kasvupaikoilla, jotka ovat suhteellisen puuttomia ja paahteisia. Etenkin alueen eteläosassa Takalan dyynillä ja osin sen tieluiskilla kasvaa kymmeniä ja enimmillään toista sataa hietaneilikkatupasta (EN). Tieleikkauksilla hietaneilikoiden kasvupaikkojen pohjakerros on osin umpeutunut ja osin kivennäismaa on vielä paljaana. Luontaisella kasvupaikalla pohjakerros on sulkeutunut, jolloin valtalajina ovat poronjäkälät ja puolukka. Hietaneilikan kasvupaikoilla on myös muita dyynilajeja kuten ahosuolaheinää, hietakastikkaa, huopakeltanoa, kangaskortetta, kanervisaraa, jokunen karvaskallioinen, kissankäpälää (NT), lampaannataa ja sianpuolaa. Metsälajeista näille kohdin nousee paikoin aho-orvokki, aitovirna, kielo, metsälauha, vanamo ja satunnaislajeista heinätähtimö, nurmipiippo, päivänkakkara ja siankärsämö. Alueelta on havaittu myös ketonoidanlukko (NT) (Hertta 2010).
Maisema ja muut arvot
Alue hahmottuu osin soiden ja lampien rajaamana melko selkeästi ympäristöstä ja näkyy osittain tiestöltä.
Ympäristöön avautuu paikoin vaihtelevia avosuo- ja lampimaisemia. Suurimmaksi osaksi alue on kuitenkin peitteinen, ja näkyvissä on lähinnä rämeitä ja mäntykankaita. Sisäinen maisema on kokonaisuutena vaihteleva. Näyttävimmät Sijainti: Sapsoperän itäpuolella, 12-17 km Sotkamosta kaakkoon.
ha
m m mpy.
Muodostuma: Tuulikerrostuma
Arvoluokka: 2
Muodon suhteellinen korkeus: 12 m
Karttalehti:
Sotkamo
4411 04
maisemat ovat kenties Hiidensuon ympärillä.
Alueella on useita pieniä tieleikkauksia ja aineksenottokuoppia, ja dyynien päällä on melko runsaasti tiestöä. Dyynit ovat myös paikoin metsätöiden takia kuluneita. Alueella on muutamia loma-asuntoja, ja aivan alueen vieressä on maatila ja kaksi vanhaa talonpaikkaa. Luoteisosassa on tervahautoja ja suunnistusrasteja. Alueen kaakkoisosa ja pohjoisreuna ovat pohjavesialuetta. Kilometrin päässä kaakossa on Räätäkankaan Natura-alue (FI1200608).
Kohdealue on hyvä ja havainnollinen käyntikohde.
Kirjallisuus:
Johansson, P.,Sahala, L. & Virtanen, K. 2000. Rantamerkit, tuulikerrostumat ja moreenimuodostumat geologisina luontokohteina. Summary: The most significant raised beaches, aeolian and morainic landforms in Finland. Geologian tutkimuskeskus, tutkimusraportti 151. 76 s.
Kemiläinen, H. 1982. Oulujärven ympäristön deglasiaatiosta ja siihen liittyvästä hydrografiasta. Lisensiaattitutkielma.
Oulun yliopisto, maantieteen laitos. 67 s. + liitekartta.
Kemiläinen, H. 1986. Maanpinnan muodot myöhäisjääkautisten tapahtumien kuvastajina Vuokatin vaaroilla Sotkamossa. Nordia Tiedonantoja A:1. Pohjois-Suomen maantieteellinen seura. 33 s. + liitekartta.
Ympäristöhallinnon eliötietojärjestelmä (Hertta). 2010. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
