”MORAALIN TUOLLA PUOLEN”
1– Oikeusdogmaattinen ja rangaistusteoreettinen tutkielma alentu- neesti syyntakeisen tuomitsemisesta enimmäisrangaistukseen
Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteiden laitos Pro gradu -tutkielma 24.10.2018
Miia Seppänen 250915 Ohjaajat: Matti Tolva- nen, Heikki Kallio
1 Otsikon sitaatti on lainattu Kimmo Nuotion alentunutta syyntakeisuutta koskevasta oikeustapauskommen- tista, Nuotio 2005 s. 355: ”Syyntakeisuus on moraalin tuolla puolen, voisi sanoa.”.
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Oikeustieteiden laitos
Tekijä
Miia Seppänen 250915
Työn nimi
”Moraalin tuolla puolen.” – Oikeusdogmaattinen ja rangaistusteoreettinen tutkielma alentuneesti syyntakeisen tuomitsemisesta enimmäisrangaistukseen
Pääaine
Rikos- ja Prosessioikeus ja Rikollisuuden tutkimus
Työn laji
Pro gradu
Aika
24.10.2018
Sivuja
XVI – 100
Tiivistelmä
Suomen rikosoikeudessa on käytössä kolmiportainen syyntakeisuusjärjestelmä, joka jakautuu syyntakei- suuteen, alentuneeseen syyntakeisuuteen ja syyntakeettomuuteen. Etenkin alentunut syyntakeisuus on saanut osakseen kritiikkiä, ja vuoden 2004 rikoslain yleisen osan uudistuksen myötä luovuttiinkin alen- tuneesti syyntakeisten osalta rangaistusasteikon mekaanisesta lieventämisestä. Tutkielmassa paneudu- taan alentuneeseen syyntakeisuuteen ja enimmäisrangaistukseen. Tutkimusmetodeina käytetään pääasi- assa oikeusdogmatiikkaa sekä oikeusteoriaa (rangaistusteoriat), joiden lisäksi aihetta on syvennetty kri- minaalipolitiikan ja oikeushermeneutiikan keinoin. Johtuen alentuneen syyntakeisuuden liittymäpinnasta psykiatriaan, on tutkielmassa huomioitu osaltaan myös oikeuspsykiatrista näkökulmaa.
Rikoslain 3 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisesti alentunut syyntakeisuus koostuu neljästä kriteeristä, ja- kautuen lääketieteelliseen ja normatiiviseen osaan. Keskeistä on kausaliteetti lääketieteellisesti määrite- tyn psyykkisen poikkeavuuden ja tekohetken ymmärryskyvyn taikka käyttäytymisen kontrolloinnin mer- kittävän heikkenemisen välillä. Alentunut syyntakeisuus tarkoittaa syyllisyysmoitteen lieventymistä, muttei poista rangaistusvastuuta. On katsottu, että etenkin syyllisyysperiaatteen näkökulmasta syyntakei- suuskategorioiden väliporras on tarpeellinen ja oikeudenmukainen.
Alentuneesti syyntakeiselle tuomittava enimmäisrangaistus on ristiriidassa syyllisyysperiaatteen vaati- musten kanssa, jonka lisäksi sen käyttäminen on nähty poikkeukselliseksi ja tuomiossa erikseen perus- teltavaksi. Teoreettinen justifikaatio enimmäisrangaistukselle on etsittävä rangaistusteorioista – utilita- rismin hyötyvaikutuksista ja retributivismin sovituksesta. Parhaiten enimmäisrangaistus voidaan oikeut- taa erityisprevention eristävällä vaikutuksella, jonka lisäksi oikeuspsykiatriset seikat puoltavat kuntou- tusta eivätkä pikaista vapauttamista.
Käytännössä alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta on tarkoitettu käytettävän murhissa, joissa on poikkeuksellista törkeyttä osoittavia piirteitä. Mittaamisharkinnassa onkin huomioi- tava rikoslain 6 luvun 4 §:n suhteellisuusperiaate ja ne tekijät, jotka kattavat alentuneen syyntakeisuuden aiheuttaman vajeen rangaistusarvossa.
Avainsanat
Alentunut syyntakeisuus, enimmäisrangaistus, rangaistusteoria, rangaistuslatitudi, syyllisyysperiaate
SISÄLLYS
LÄHTEET ... IV LYHENTEET ... XV KUVIOT JA TAULUKOT ... XVI
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkielman aihe ja kysymyksenasettelu ... 1
1.2 Tutkielman rakenteesta ja metodologisista valinnoista ... 3
1.3 Tutkimuslähteet ... 5
2 SYYNTAKEISUUDEN ARVIOINTI ... 7
2.1 Mieli rikoksen taustalla ... 7
2.2 Alentuneen syyntakeisuuden normipohja ja määritelmä ... 8
2.3 Suhde syyllisyyteen, rikosoikeudelliseen vastuuseen ja rangaistukseen ... 9
2.4 Alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ja ero syyntakeettomuuteen ... 11
2.4.1 Lääketieteellisestä ja normatiivisesta aineksesta koostuva kriteeristö .... 11
2.4.2 Kriteeri 1: lääketieteellinen diagnoosi ... 12
2.4.3 Kriteerit 2 ja 3: ymmärrys ja käytöskontrolli ... 18
2.4.4 Kriteeri 4: tekoaika ... 21
2.5 Syyntakeisuusarvio prosessina ... 23
2.5.1 Syyntakeisuuden selvittäminen rikosprosessissa ... 23
2.5.2 Mielentilatutkimus ja mielentilalausunto ... 25
2.6 Vertailu muihin Pohjoismaihin ... 29
2.7 Vertailu Common Law -järjestelmään ... 30
3 ALENTUNUT SYYNTAKEISUUS OIKEUSKÄYTÄNNÖSSÄ ... 33
3.1 Oikeuskäytäntö mekaanisen vähennyksen ongelmien heijastajana ... 33
3.2 Syyntakeisuuden arviointi tapauksissa KKO 2000:3 ja KKO 2004:119 ... 33
3.3 Ratkaisujen perusteluista ... 41
3.4 Ratkaisuajan kriminaalipolitiikka ... 44
3.5 Ratkaisut prejudikaatteina ja vertailu tapaukseen KKO 2005:48 ... 46
3.6 Tarvitsemmeko syyntakeisuuden välikategoriaa? ... 50
4 ALENTUNEEN SYYNTAKEISUUDEN VAIKUTUS RANGAISTUKSEEN ... 52
4.1 Rangaistuksen mittaamisen yleisistä lähtökohdista ... 52
4.2 Alentunut syyntakeisuus rangaistuslatitudin lieventämisperusteena ... 52
4.3 Alentunut syyntakeisuus rangaistuksen yleisenä lieventämisperusteena ... 59
4.4 Yhteinen rangaistus ja alentunut syyntakeisuus ... 61
4.5 Yhdistelmärangaistus ja alentunut syyntakeisuus ... 62
5 ENIMMÄISRANGAISTUKSEN OIKEUTTAMINEN ... 65
5.1 Rangaistuksen oikeuttaminen ja rangaistusteoriat ... 65
5.2 Enimmäisrangaistukseen liittyviä periaatetason ongelmia ... 66
5.3 Utilitarismi – oikeuttaako hyöty enimmäisrangaistuksen? ... 68
5.3.1 Preventioteorioiden lähtökohdista ... 68
5.3.2 Yleispreventio: pelotus ja integraatio ... 69
5.3.3 Erityispreventio... 73
5.4 Retributivismi – sovitus oikeuttajana ... 75
6 ENIMMÄISRANGAISTUKSEN MITTAAMINEN ... 78
6.1 Enimmäisrangaistuksen suhde rikoslain suhteellisuusperiaatteeseen ... 78
6.2 Rikokset joihin enimmäisrangaistus soveltuu ... 81
6.3 Törkeä murha laillisuusperiaatteen näkökulmasta ... 84
6.4 Pohdintaa optimaalisesta rangaistuksesta ... 87
7 ENIMMÄISRANGAISTUS HERMENEUTTISELLA KEHÄLLÄ ... 90
7.1 Juridinen hermeneutiikka ja hermeneuttinen kehä ... 90
7.2 Enimmäisrangaistuksen ymmärtäminen hermeneuttisen kehän avulla... 91
8 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 98
LÄHTEET
KIRJALLISUUS
Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria. WSOY 1989.
Andenaes, Johs., Punishment and Deterrence. The University of Michigan Press 1974.
Andenaes, Johs., Alminnelig strafferet. 5. utgave ved Magnus Matningsdal og Georg Fredrik Rieber-Mohn. Universitetsforl. 2004.
Anttila, Inkeri – Törnudd, Patrik, Kriminologia ja kriminaalipolitiikka. WSOY 1983.
Ashworth, Andrew, Principles of criminal law. Fifth Edition. Oxford University Press 2006.
Beccaria, Cesare, Rikoksesta ja rangaistuksesta [1764]. Suom. Heikkilä, Kai. Edita 1998.
Boucht, Johan – Frände, Dan, Suomen rikosoikeus – Rikosoikeuden yleisten oppien perus- teet. Poliisiammattikorkeakoulun oppikirjat 17/2008.
Duff, Antony, Punishment, Communication and Community. Oxford University Press 2003.
Duff, Antony, Answering for Crime. Hart Publishing 2007.
Duker, Marius – Malsch, Marijke, Incapacitation: Trends and New Perspectives. Teoksessa Malsch, Marijke – Duker, Marius (eds.), Incapacitation: Trends and New Perspectives.
Ashgate 2012.
Eronen, Markku – Seppänen, Allan – Kotilainen, Irma, Oikeuspsykiatrinen arviointi ja hoito Suomessa. Suomen Lääkärilehti 23/2012, s. 1823 – 1826.
Fazel, Seena – Danesh, John, Serious mental disorder in 23 000 prisoners: a systematic re- view of 62 surveys. The Lancet vol. 359 February 16, 2002, s. 545 – 550.
Foucault, Michel, Tarkkailla ja rangaista [1975]. Suom. Eevi Nivanka. Otava 2014.
Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Suom. Markus Wahlberg. Edita Publishing Oy 2005.
Frände, Dan – Matikkala, Jussi, KKO 2000:3 Murha ja syyntakeisuus. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein 2000:I. Alma Talent Oy 2000.
Haapasalo, Jaana, Kriminaalipsykologia. PS-Kustannus 2008.
Hakola, Panu, Psykiatrinen oikeuslääketiede. Teoksessa Penttilä, Antti – Hirvonen, Jorma – Saukko, Pekka (toim.), Oikeuslääketieteen perusteet. Kustannus Oy Duodecim 1993.
Hart, H.L.A, Punishment and Responsibility: Essays in the Philosophy of Law. Oxford Uni- versity Press 1968.
Hassemer, Winfried, Lainopillinen hermeneutiikka. Suom. Tuusvuori, Jarkko S. Niin &
Näin 2/2005, s. 87 – 95.
Heinilä, Aleksi, Tulkinta ja toiminta. Oikeus 3/2005, s. 262 – 275.
Hirvonen, Ari, Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Yleisen oikeustieteen jul- kaisuja 17. Helsinki 2011.
Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus – yleiset opit. II osa. 2. painos. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1967.
Howard, Helen, Diminished Responsibility, Culpability and Moral Agency: The Importance of Distinguishing the Terms. Teoksessa Livings, Ben – Reed, Alan – Wake, Nicola (eds.), Mental Condition Defences and the Criminal Justice System: Perspectives from Law and Medicine. Cambridge Scholars Publishing 2015.
Hyttinen, Tatu, Syytön tai syyllinen. Tutkimus syyllisyyskysymyksen ratkaisemisesta. Suo- malainen Lakimiesyhdistys 2015.
Häkkänen-Nyholm, Helinä, Psykopatia ja rikollisuus. Teoksessa Häkkänen-Nyholm, Helinä (toim.), Psykopatia. Edita 2009.
Jokela, Antti: Rikosprosessioikeus. 5. uudistettu painos. Alma Talent Oy, 2018.
Jüriloo, Alo – Pesonen, Lauri – Lauerma, Hannu, Knocking on prison’s door: a 10-fold rise in the number of psychotic prisoners in Finland during the years 2005 – 2016. Nordic Journal of Psychiatry, 2017 vol. 71, No. 7, s. 543 – 548.
Keisu, Pirjo – Wagner-Prenner, Marianne, Syyntakeettomuus ja mielentilalausunnot vuosina 1925 – 1980. Teoksessa Lahti, Raimo – Keisu, Pirjo – Wagner-Prenner, Marianne – Minkkinen, Panu (toim.), Syyntakeettomuuden määräytyminen ja kriminaalipotilaat.
Lääkintöhallituksen julkaisuja nro. 97. Valtion painatuskeskus 1987.
Kemppinen, Heikki, Korkeimman oikeuden ratkaisujen vaikutus rangaistuksen mittaamisen perustelemiseen alemmissa oikeusasteissa. Defensor Legis 6/2017, s. 852 – 866.
Klami, Hannu Tapani, Oikeus ja moraali. Lakimies 8/2001, s. 1309 – 1313.
Konttila, Arja, Psykologia vankeinhoidossa. Teoksessa Santtila, Pekka – Weizmann-Hene- lius, Ghitta (toim.), Oikeuspsykologia. Edita Publishing Oy 2008.
Korhonen, Paula, Syytetyn mielentilan tutkiminen. Teoksessa Lappalainen, Juha – Ojala, Timo (toim.), Kirjoituksia todistusoikeudesta. Helsingin hovioikeus 2006.
Korkeila, Jyrki, Eräitä tyypillisiä neuropsykiatrisia oireyhtymiä. Teoksessa Juva, Kati – Hublin, Christer – Kalska, Hely – Korkeila, Jyrki – Sainio, Markku – Tani, Pekka – Vataja, Risto (toim.), Kliininen neuropsykologia. Kustannus Oy Duodecim 2011.
Korkeila, Jyrki – Kalska Hely, Persoonallisuushäiriöt. Teoksessa Juva, Kati – Hublin, Chris- ter – Kalska, Hely – Korkeila, Jyrki – Sainio, Markku – Tani, Pekka – Vataja, Risto (toim.), Kliininen neuropsykologia. Kustannus Oy Duodecim 2011.
Korkeila, Jyrki – Leppämäki, Sami, Keskushermoston kehitykseen liittyvät häiriöt. Teok- sessa Lönnqvist, Jouko – Henriksson, Markku – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Duodecim Oy 2017.
Kuoppasalmi, Kimmo – Heinälä, Pekka – Lönnqvist, Jouko, Päihdehäiriöt. Teoksessa Lönn- qvist, Jouko – Henriksson, Markku – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psy- kiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Duodecim Oy 2017.
Laakso, Seppo, Oikeudellisen argumentoinnin teoria. Teoksessa Mieho, Altti (toim.), Iura novit curia – Juhlakirja Veikko Tarukannel 60 vuotta. Edita Publishing Oy 2013.
Lahti, Raimo, Syyntakeisuus kriminaalitieteisenä ja kontrollipoliittisena kysymyksenä. Te- oksessa Lahti, Raimo – Keisu, Pirjo – Wagner-Prenner, Marianne – Minkkinen, Panu (toim.), Syyntakeettomuuden määräytyminen ja kriminaalipotilaat. Lääkintöhallituk- sen julkaisuja nro. 97. Valtion painatuskeskus 1987.
Lahti, Raimo, KKO 2000:3. Murha. Syyntakeisuus. Lakimies 5/2000, s. 763 – 776.
Lahti, Raimo, Rikosoikeuden kokonaisuudistus ja seuraamusjärjestelmän kehittäminen. La- kimies 3/2004, s. 412 – 421.
Laine, Matti, Johdatus kriminologiaan ja poikkeavuuden sosiologiaan. Tietosanoma Oy 1991.
Laine, Matti, Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Acta Poenologica 1/2014. Tietosanoma Oy 2014.
Laine, Matti, Vankila parantaa, ei paranna, parantaa... Teoksessa Keinänen, Anssi – Kukko- nen, Reima – Kilpeläinen, Mia (toim.), Oikeustieteen moniottelija Matti Tolvanen 60- vuotta. Edita Publishing Oy 2016.
Lappalainen, Juha, Rikoksen rakenne prosessioikeuden näkökulmasta. Teoksessa Männistö, Jarkko (toim.), Prosessioikeudellisia erikoiskysymyksiä. Turun yliopisto, Oikeustie- teellinen tiedekunta 2004.
Lappi-Seppälä, Tapio, Rangaistuksen määräämisestä: 1, Teoria ja yleinen osa. Suomalainen lakimiesyhdistys 1987.
Lappi-Seppälä, Tapio, Kriminaalipolitiikka – rikosoikeuspolitiikka. Lakimies 8/1998 s.
1285 – 1308.
Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosten seuraamukset. Werner Söderström lakitieto 2000.
Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeva uudistus I. Lakimies 5/2003 s.
751–788.
Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeva uudistus III. Lakimies 3/2004, s. 422 – 450.
Lappi-Seppälä, Tapio, Syyntakeettomuussäännösten soveltamiskäytäntöjen tutkimisesta.
Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatanniemi (toim.), Rikos, rangaistus ja pro- sessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005.
Lappi-Seppälä, Tapio – Hakamies, Kaarlo – Koskinen, Pekka – Majanen, Martti – Melander Sakari – Nuotio, Kimmo – Nuutila, Ari-Matti – Ojala, Timo – Rautio, Ilkka, Rikosoi- keus. 3. uudistettu painos. WSOYpro 2009. (Lappi-Seppälä ym. 2009)
Lauerma, Hannu, Kuinka moni vanki on psyykkisesti terve? – ADHD, dysleksia ja päihde- riippuvuus syrjäytymisen taustalla. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s. 2363 – 2364.
Launiala, Mika, Prejudikaatti ja predikaattinormi. Edilex sarja 2016/18 (9.8.2016) [www.edilex.fi/artikkelit/16683].
Leikas, Leena, Mediaraiskaus – Kansalaiset kohtuutta etsimässä. Oikeustieto 1a/1998, s. 25 – 28. Edilex-versio.
Luukkonen, Pertti, Paranoidiset & muut – Persoonallisuushäiriöt IV. Psykopatologia 2013.
Lönnqvist, Jouko, Mielenterveyden häiriöiden diagnostiikka ja luokittelu. Teoksessa Lönn- qvits, Jouko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psy- kiatria.12 uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2017.
Marttunen, Mauri – Eronen, Markku – Henriksson, Markus, Persoonallisuushäiriöt. Teok- sessa Lönnqvist, Jouko – Henriksson, Markku – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2017.
Matikkala, Jussi, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä. Edita Publishing Oy 2010. (Ma- tikkala 2010a)
Matikkala, Jussi, Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Teoksessa Frände, Dan – Ma- tikkala, Jussi – Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti – Viljanen, Pekka – Wahlberg, Markus, Keskeiset rikokset. Edita Publishing Oy 2010. (Matikkala 2010b)
Melander, Sakari, Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja rikosoikeudellinen tulkinta. De- fensor Legis 4/2015, s. 644 – 661.
Melander, Sakari, Rikosvastuun yleiset edellytykset. Tietosanoma Oy 2016.
Moerings, Martin, The Risk of the Persistent Offender and the Special Security Measure.
Teoksessa Malsch, Marijke – Duker, Marius (eds.), Incapacitation: Trends and New Perspectives. Ashgate 2012.
Nuotio, Kimmo, Teko, Vaara, Seuraus. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1998.
Nuotio, Kimmo, Mitä törkeämpi rikos, sitä ankarampi rangaistus – suhteellisuusperiaatteesta rikosoikeudessa. Oikeus 2/2005, s. 178 – 184.
Nuotio, Kimmo, KKO 2004:119 Henkirikoksen ja tekijän syyntakeisuuden arviointi. Teok- sessa Timonen, Pekka (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein 2004:II. Alma Talent Oy 2005.
Nuotio, Kimmo – Majanen Martti, Rikosoikeuden poluilla. Helsingin yliopiston oikeustie- teellisen tiedekunnan julkaisut 2003.
Nuutila, Ari-Matti, Rikosoikeudellinen huolimattomuus. Lakimiesliiton kustannus 1996.
Nuutila, Ari-Matti, Rikoslain yleinen osa. Lakimiesliiton kustannus 1997.
Nuutila, Ari-Matti, ”Law in books” ja ”Law in action” – seuraamusharkintaa lain käytössä.
Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatanniemi (toim.), Rikos, rangaistus ja pro- sessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005.
Packer, Ira K., Evaluation of Criminal Responsibility. Oxford University Press 2009.
Pajuoja, Jussi, Väkivalta ja mielentila: oikeussosiologinen tutkimus syyntakeisuussäännök- sistä ja mielentilatutkimuksista. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1995.
Parhi, Katariina – Lauerma, Hannu, Psykopatiakäsitteen muuttunut rooli oikeuspsykiatri- assa. Duodecim 132/2016, s. 2089 – 2097.
Paso, Mirjami, Auskultantti ja oikeudellinen ratkaisu. Lakimies 4/2003, s. 598 – 618.
Paso, Mirjami, Yksi lensi yli käenpesän – vapauden riisto mielisairauden perusteella. Teok- sessa Mieho, Antti (toim.), Iura novit curia – Juhlakirja Veijo Tarukannel 60 vuotta.
Edita Publishing Oy 2013.
Piirtola, Hilppa, Alentunut syyntakeisuus ja enimmäisrangaistuksen käyttö. Teoksessa Lahti, Raimo – Ojala, Timo (toim.), Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovi- oikeus 2004.
Putkonen, Hanna – Huttunen, Matti, Oikeuspsykiatrina Suomessa. Duodecim 2007/123, s.
2361 – 2362.
Repo-Tiihonen, Eila – Hallikainen, Tero, Epäsosiaalinen persoonallisuus. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 132/2016, s. 130 – 136.
Repo-Tiihonen, Eila, Psykopatia. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s.
2369 – 2374.
Reznek, Lawrie, Evil or Ill? Justifying the Insanity Defence. Routledge, 1997.
Roberts, Julian V. – Stalans, Loretta J., Crime, Criminal Justice, and Public Opinion. Teo- ksessa Tonry, Michael (ed.), The Handbook of Crime and Punishment. Oxford Uni- versity Press 1998.
Ross, Alf, On Guilt, Responsibility and Punishment. University of California Press 1975.
Saarnilehto, Ari, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon merkityksestä oikeu- denkäynnissä. Edilex 1.6.2005. [https://www-edilex-fi.ezproxy.uef.fi:2443/artik- kelit/2550.pdf]
Serlachius, Allan, Suomen rikosoikeuden oppikirja. I osa. Yleiset opit. Toinen painos. Kus- tannusosakeyhtiö Otava 1919.
Suvisaari, Jaana – Isohanni, Matti – Kieseppä, Tuula – Koponen, Hannu – Hietala, Jarmo – Lönnqvist, Jouko, Skitsofrenia ja muut psykoosit. Teoksessa Lönnqvits, Jouko – Hen- riksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. Kustannus Oy Duodecim 2017. (Suvisaari ym.)
Tapani, Jussi, Tuomari ja rikosoikeuden yleiset opit. Oikeustiede-Jurisprudentia 2006:XXXIX, s. 295 – 397.
Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeuden yleinen osa – Vastuuoppi. 2. uudistettu pai- nos. Talentum Media Oy 2013.
Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeus – Rangaistuksen määrääminen ja täytäntöön- pano. 3. uudistettu painos. Talentum Media Oy 2016.
Tebbit, Mark, Philosophy of Law: An Introduction. Second edition. Routledge 2005.
Ten, C.L, Crime, Guilt, and Punishment. Oxford University Press 1987.
Tiihonen, Jari, Näkyykö pahuus aivoista? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s. 2367 – 2368.
Tiihonen, Jari, Oikeuspsykiatria. Teoksessa Lönnqvist, Joukko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 11 uudistettu painos. Kustan- nus Oy Duodecim 2014.
Tiihonen, Jari, Oikeuspsykiatria. Teoksessa Lönnqvist, Joukko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12 uudistettu painos. Kustan- nus Oy Duodecim 2017.
Toivio, Timo – Nordling, Esa, Mielenterveyden psykologia. 3. uudistettu painos. Edita 2013.
Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY Lakitieto 2003.
Tolvanen, Matti, Tieliikennerikokset. Lakimiesliiton kustannus 1999.
Tolvanen, Matti, Rangaistuksella uhkaaminen ja rankaiseminen. Edilex 15.3.2001.
[https://www-edilex-fi.ezproxy.uef.fi:2443/artikkelit/7.pdf]
Tolvanen, Matti, Johdatus kriminaalipolitiikan teoriaan. Joensuun yliopisto 2005.
Tolvanen, Matti, Rangaistusteoriat – Mitä ne ovat ja mihin niitä tarvitaan? Oikeus 4/2009, s. 358 – 379.
Tontti, Jarkko, Right and Prejudice – Prolegomena to a Hermeneutical Philosophy of Law.
Ashgate 2004.
Utriainen, Terttu, Rikosten rangaistukset ja muut seuraamukset. Lakimiesliiton kustannus 1989.
Utriainen, Terttu, Syyntakeisuus ja lapsen surma. Teoksessa Keinänen, Anssi – Kukkonen, Reima – Kilpeläinen, Mia (toim.), Oikeustieteiden moniottelija – Matti Tolvanen 60 vuotta. Edita Publishing Oy 2016.
Vihriälä, Helena, Syyntakeettomien rangaistusvastuusta. Defensor Legis 6/2009, s. 1004 – 1014.
Virolainen, Jyrki, Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa. Lakimies 1/2012, s. 3 – 32.
Virolainen, Jyrki – Martikainen, Petri, Tuomion perusteleminen. Alma Talent Oy 2010.
Virtanen, Jussi, Päihtyneen rangaistusvastuu. Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatan- niemi (toim.), Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun ylio- pisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005.
von Hirsch, Andrew, Doing Justice – The Choice of Punishments. McGraw-Hill Ryerson Ltd., Toronto 1976.
von Hirsch, Andrew, Penal Theories. Teoksessa Tonry, Michael (ed.), The Handbook of Crime and Punishment. Oxford University Press 1998.
Wagner-Prenner, Marianne, Syyntakeisuus ja mielentila: rikosoikeudellinen ja empiirinen tutkimus syyntakeisuuden määräytymisestä. Lakimiesliiton kustannus 2000.
Weizmann-Henelius, Ghitta, Mielentilatutkimusprosessi ja oikeuspsykologinen kliininen tutkimus. Teoksessa Santtila, Pekka – Weizmann-Henelius, Ghitta (toim.), Oikeuspsy- kologia. Edita Publishing Oy 2008.
VIRALLISLÄHTEET
HE 94/1993 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi.
HE 213/2000 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun 11 §:n muuttamisesta.
HE 44/2002 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.
HE 271/2004 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain, oikeudenkäymiskaaren ja eräiden muiden lakien rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa koskevien säännösten muuttamisesta.
HE 268/2016 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle yhdistelmärangaistusta koskevaksi lain- säädännöksi.
LaVM 13/2001 vp, Lakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 213/2000 vp) la- eiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun 11§:n muuttamisesta.
LaVM 28/2002 vp, Lakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 44/2002 vp) ri- kosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.
Oikeusministeriö, Rikoslain yleisiä oppeja koskevat säännökset. Rikoslakiprojektin ehdotus.
Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000.
Oikeusministeriö, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.
Tiivistelmä lausunnoista. Oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä 7/2002.
Oikeusministeriö, Vakavan väkivallan vähentäminen. Oikeusministeriön mietintöjä ja lau- suntoja 37/2012.
Oikeusministeriö, Arviomuistio rikoslain viimeaikaisesta kehityksestä ja tulevista kehitys- tarpeista. Eräät seksuaali-, väkivalta-, talous- ja rattijuopumusrikokset. Oikeusminis- teriön julkaisu 7/2018.
Sosiaali- ja terveysministeriö, Rikos- ja mielenterveyslain yhteensovittaminen. Kriminaali- potilaita koskevat säännökset. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 20/2005.
OIKEUSTAPAUKSET Korkein oikeus
KKO 1980 II 59 KKO 1985 II 112 KKO 1987:130 KKO 1988:98 KKO 2000:3 KKO 2000:126 KKO 2004:63 KKO 2004:119 KKO 2005:48 KKO 2018:30 KKO 2018:32 KKO 2018:43
Hovioikeudet
Helsingin hovioikeus 29.1.2016 t. 16/103890 Itä-Suomen hovioikeus 26.9.2006 t. 1145 Itä-Suomen hovioikeus 1.11.2007 t. 1307 Turun hovioikeus 27.10.2005 t. 2516 Turun hovioikeus 13.10.2016 t. 16/142402 Vaasan hovioikeus 10.3.2006 t. 359 Vaasan hovioikeus 11.5.2012 t. 513
Ruotsin korkein oikeus (Högsta Domstolen) B 4735-11 28.11.2012
MUUT LÄHTEET
Kriminologian ja oikeuspolitikan instituutti, Seuraamusjärjestelmä 2015. Kontrollijärjes- telmä tilastojen ja tutkimusten valossa. Katsauksia 11/2016.
Kriminologian ja oikeuspolitikan instituutti, Seuraamusjärjestelmä 2016. Kontrollijärjes- telmä tilastojen ja tutkimusten valossa. Katsauksia 25/2017.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 266, Rikollisuustilanne 2013. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa.
Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2010, Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve.
Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 5/2014, Elinkautisvangit 1980 – 2013 ja heidän uusin- tarikollisuutensa.
Rikosseuraamuslaitoksen tilastollinen vuosikirja 2017.
Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Mielentilatutkimus- ja vaarallisuuslausuntojen laatimisoh- jeet. Suositus 4/2011.
Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Tautiluokitus ICD-10. 3. painos. Mikkeli 2011.
Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Toimintakertomus ja tilinpäätöslaskelmat 1.1. – 31.12.2016.
INTERNET LÄHTEET
Lääkärilehti. [https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tauti- luokituksen/] (14.8.2018)
MTV. [https://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/ylilaakari-teinisurmasta-syytetyn-mie- lentilatutkimuksesta-kaikkein-huonoin-lopputulos/5567156#gs.8nKIjgY] (29.6.2018)
LYHENTEET
DL Defensor Legis. Suomen asianajajaliiton äänenkannattaja
HE hallituksen esitys
HelHO Helsingin hovioikeus
HO hovioikeus
I-SHO Itä-Suomen hovioikeus
LaVM lakivaliokunnan mietintö
LM Lakimies. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja
KKO korkein oikeus
MTL mielenterveyslaki 1116/1990
OK oikeudenkäymiskaari 4/1734
OLJ oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu
OMJ oikeusministeriön julkaisu
OMLS oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä OMML oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja
PL perustuslaki 731/1999
RikRekL rikosrekisterilaki 770/1993
RL rikoslaki 39/1889
ROL laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 689/1997 STM sosiaali- ja terveysministeriö
THL Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos
THO Turun hovioikeus
VaaHO Vaasan hovioikeus
ään. äänestyspäätös
KUVIOT JA TAULUKOT
Taulukko 1. Syyntakeisuusarvioinnin kriteerit.
Taulukko 2. Esimerkkejä mielentilaa kuvaavien kategorioiden diagnooseista.
Taulukko 3. Kriteeristö yhdistettynä alafaktaväitteisiin.
Taulukko 4. KKO:n ratkaisujen vertailutaulukko.
Taulukko 5. Esimerkkejä rangaistuslatitudien laskemisesta.
Taulukko 6. Esimerkkejä alentuneen syyntakeisuuden vaikutuksesta rangaistukseen.
Kuvio 1. Syyntakeisuuden arviointiprosessi.
Kuvio 2. Hermeneuttinen kehä.
1 JOHDANTO
1.1 Tutkielman aihe ja kysymyksenasettelu
Syyntakeisuudessa, sen puuttumisessa ja alenemisessa on jotain äärimmäisen mielenkiin- toista. Pohjimmiltaan se perustuu ihmismielen monimutkaisuuteen ja arvaamattomuuteen, mutta samalla kysymykseen siitä, miten oikeusjärjestelmämme huomioi ne, joiden vapaa tahto ja rationaaliset kyvyt ovat mielen järkkymisen vuoksi heikentyneet. Syyntakeisuusky- symyksen monitahoisuutta ja ongelmallisuutta kuvaavat sen monet luonteenpiirteet: saman- aikaisesti on kysymys filosofiasta, moraalista, uskonnosta, lääketieteestä ja juridiikasta2. Wagner-Prenner toteaa väitöskirjansa alussa syyntakeisuuden olevan juristille kiehtova, mutta myös vaarallinen aihe. Sen kosketuspinnat rikosoikeudelliseen vastuuseen, syyllisyy- teen, sekä rangaistuksen oikeutukseen ja tehtävään, mahdollistavat paljon perinteistä lainop- pia syvemmälle menevän pohdinnan. Tosin, kuten Wagner-Prennerkin varoittaa, on vaarana ikuisuuskysymysten pohjattomuus, sekä oman lisämausteensa tutkimukseen tuova syynta- keisuuteen elimellisesti liittyvä psykiatrinen diagnostiikka.3 Syyntakeisuuskysymykset ovat merkittäviä myös poliittisesta näkökulmasta, jonka vuoksi kriminaalipolitiikkaa ei voitane niiden käsittelyssä täysin ohittaa.4
Käsillä oleva tutkielma keskittyy syyntakeisuuskategorioista selvästi kiistellyimpään ja mää- ritelmältään hankalimpaan – alentuneeseen syyntakeisuuteen. Kategoria itsessään, sekä sen tarpeellisuus, ovat aiheuttaneet kiivastakin keskustelua suomalaisessa rikosoikeuskentässä, mutta myös oikeuspsykiatrian alalla.5 Vastustajat ovat perustelleet alentuneesta syyntakei- suudesta luopumista vedoten kustannuksiin, kategorian tulkinnanvaraisuuteen sekä väärin- käytösmahdollisuuksiin.6 Puolestapuhujat taas ovat huomauttaneet sen muodostavan tarvit- tavan väliportaan vastuuvapauden ja täyden vastuun välille, sekä syyntakeisuuden luonteen olevan pikemminkin juridinen ja moraalinen kuin puhtaasti lääketieteellinen.7 Vuonna 2004 voimaan tuli rikoslain yleisen osan uudistus, joka toi mukanaan mahdollisuuden tuomita alentuneesti syyntakeinen käytettävissä olevaan enimmäisrangaistukseen – säännöksen, jota
2 Wagner-Prenner 2000, s. 1.
3 Wagner-Prenner 2000, s. 3.
4 Näin huomauttaa myös Lahti 1987, s. 2 ja Matikkala 2010b, s. 143.
5 Pajuoja 1995, s. 68; Wagner-Prenner 2000, s. 67. Huomionarvoista on se, että keskustelua kategoriasta on käyty jo vuoden 1889 rikoslain valmistelun aikaan (ks. tarkemmin alentuneen syyntakeisuuden historiallisesta kehityksestä Pajuoja 1995, s. 66 – 72; Wagner-Prenner 2000, s. 67 – 74).
6 OLJ 5/2000, s. 68 – 69; OMLS 7/2002, s. 18.
7 OLJ 5/2000 s. 68 – 69; HE 44/2002 vp, s. 14 ja 61.
voidaan pitää jonkinasteisena kompromissina kysymykseen siitä, tarvitseeko oikeusjärjes- telmämme alentuneen syyntakeisuuden kategoriaa.
Edelleen alentuneesta syyntakeisuudesta käydään keskustelua mediassa etenkin vakavien henkirikostapausten kohdalla,8 ja vuoden 2018 ensimmäisellä puoliskolla korkein oikeuskin on antanut kaksi alentunutta syyntakeisuutta koskevaa ennakkopäätöstä sekä yhden ennak- kopäätöksen, jossa tekijän mielentila tekohetkellä huomioitiin rangaistuksen mittaamisessa.9 Tätä ennen, viimeisin korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskeva ennakko- päätös oli 13 vuoden takainen KKO 2005:48. Aiheen relevanttiutta näkisin korostavan myös mielenterveysongelmien lisääntymisen Suomen vankipopulaatiossa,10 jonka lisäksi syynta- keisuusarvioiden kiristyminen ja mielentilatutkimusten vähentyminen ovat molemmat kir- jattu oikeusministeriön arviomuistioon eräinä olennaisina tekijöinä rikosoikeudellisen vas- tuun ankaroitumiseen, erityisesti tahallisten henkirikosten kohdalla.11
Tutkielman tarkoitus on selvittää ensin alentuneen syyntakeisuuden kriteeristoa, syyntakei- suusarviointia tuomioistuimessa sekä vaikutusta rangaistukseen, sillä noihin kysymyksiin on löydettävä vastaus, ennen kuin voimme syvemmin ymmärtää alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta, sekä siihen liittyviä teoreettisen tason kysymyksiä, joista muodostuu tutkielman jälkimmäinen osa.
Tutkimuskysymykset voidaan kiteyttää seuraavasti:
1. Mitkä ovat alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ja miten se vaikuttaa mitattavaan rangais- tukseen?
2. Kuinka korkein oikeus on arvioinut alentunutta syyntakeisuutta ja voidaanko oikeuskäy- tännöstä löytää syitä mekaanisen vähennyksen poistamisen tarpeelle – vai tarvitsemmeko alentuneen syyntakeisuuden kategoriaa lainkaan?
3. Kuinka rangaistusteoreettisesti oikeutetaan enimmäisrangaistus tekijälle, jonka ei voida katsoa toimineen täydessä ymmärryksessä?
4. Mikä on rangaistuksen mittaamista ohjaavan suhteellisuusperiaatteen suhde enimmäisran- gaistukseen ja mihin rikoksiin enimmäisrangaistus voitaisiin käytännössä mitata?
5. Kuinka alentuneesti syyntakeiselle tuomittava enimmäisrangaistus voidaan ymmärtää her- meneuttisen kehän avulla?
8 Ks. esimerkiksi https://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/ylilaakari-teinisurmasta-syytetyn-mielentilatutki- muksesta-kaikkein-huonoin-lopputulos/5567156#gs.8nKIjgY (vierailtu 29.6.2018).
9 KKO 2018:43, KKO 2018:32 ja KKO 2018:30.
10 Jüriloo – Pesonen – Lauerma Nordic Journal of Psychiatry 71:7, 2017, s. 543 ja 545 – 547.
11 OMJ 7/2018, s. 101 – 102.
Täyttä syyntakeettomuutta käsitellään alentuneen syyntakeisuuden kriteeristön vertailutar- koituksessa, mutta muuten siihen liittyvän problematiikan tarkastelu on jätetty mininimiin.
Tutkimuksesta on lisäksi rajattu täysin pois RL 3 luvun 4 §:n 1 momentin mukainen rikos- oikeudellisen vastuuiän alituksesta johtuva syyntakeettomuus. Päihtymykseen liittyviä syyn- takeisuuskysymyksiä tarkastellaan lähinnä alkoholideliriumin osalta.
1.2 Tutkielman rakenteesta ja metodologisista valinnoista
Tutkielma jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäinen osa, eli luvut kaksi ja kolme, paneutu- vat alentuneen syyntakeisuuden kriteeristön sekä syyntakeisuusarvioinnin tarkasteluun. Lu- vussa kaksi, katse kiinnitetään alentuneen syyntakeisuuden normatiiviseen perustaan: esiin tuodaan alentuneen syyntakeisuuden kriteerit, niiden aineellisoikeudellinen sisältö sekä ka- tegorian eroavaisuudet syyntakeettomuuteen. Tutkimusmetodina käytetään perinteistä lain- oppia eli oikeusdogmatiikkaa.12 Tarkoitus on tulkita ja systematisoida rikoslain (RL, 39/1889) 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 momentteja (515/2003) – eritoten vastausta etsitään siihen, miten lain asettamia alentuneen syyntakeisuuden kriteerejä on tulkittava. Lukuun on tuotu myös oikeuspsykiatrista näkökulmaa ja pyritty esittelemään keskeisimpiä psyykkisiä häiri- öitä alentuneesti syyntakeisten osalta, sillä aiempaa kattavaa kokonaiskuvaa lääketieteellisen kriteerin osalta ei lähivuosilta ole. Substanssin lisäksi syyntakeisuusarviointia tarkastellaan rikosprosessuaalisesta näkökulmasta, sekä paneudutaan mielentilatutkimuksen kulkuun ja funktioon. Luvun lopussa käytössä on oikeusvertaileva metodi, kun Suomessa tunnettua alentuneen syyntakeisuuden instituutiota peilataan lyhyelti muihin Pohjoismaihin ja niissä olemassa oleviin käytäntöihin, sekä Common Law -järjestelmän syyntakeisuusinstituutioon.
Tutkielman kolmannessa luvussa suurennuslasin alle otetaan kaksi korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskevaa ratkaisua, joiden avulla tarkastellaan alentuneen syyn- takeisuuden kriteerien arviointia oikeuskäytännössä. Molemmat ratkaisut on annettu hieman ennen rikoslain yleisen osan uudistamista, joten niiden perustelut ja KKO:n tekemät linjauk- set peilaavat enimmäisrangaistuksen mahdollistamisen taustalla olleita syitä. Luvun tutki- musmetodi on sinällään oikeusdogmaattinen, koska RL 3 luvun 4 §:n 3 momentin tulkintaa peilataan oikeuskäytäntöön ja toisaalta prejudikaattiratkaisujen perustelut esittävät osaltaan korkeimman oikeuden näkemyksen säännöksessä esiintyvien termien soveltamiselle ja tul-
12 Oikeusdogmatiikan funktio on selvittää normien sisältöä, ks. Hirvonen 2011, s. 22.
kinnalle. Lisäksi enimmäisrangaistuksen mahdollistamista tarkastellaan kriminaalipoliitti- sesta näkökulmasta ja luvun lopussa pohditaan alentuneen syyntakeisuuden kategorian säi- lyttämisen relevanssia.
Neljännessä luvussa tutkitaan, kuinka alentunut syyntakeisuus vaikuttaa rangaistukseen.
Tutkimusmetodi on edelleen oikeusdogmaattinen. Rangaistusteemalla jatketaan viidennessä luvussa, joka analysoi alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta suh- teessa rangaistusteorioihin. Metodi sitä vastoin on oikeusteoreettinen, mutta rangaistusteo- rioita ei henkilöidä taikka kiinnitytä yksittäisiin teorioihin, vaan tarkastelu keskittyy yleisesti utilitaristiseen ja retributivistiseen rangaistusteoriaan.13
Alentuneesti syyntakeiselle tuomittava rangaistus on läsnä myös kuudennessa luvussa, jossa näkökulma painottuu enemmän enimmäisrangaistuksen mittaamiseen suhteellisuusperiaat- teen valossa. Lisäksi pohdintaa käydään niistä rikoksista, joihin enimmäisrangaistusta reaa- limaailmassa voitaisiin soveltaa, sekä tutkitaan törkeän murhan suhdetta laillisuusperiaattee- seen. Luvun tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen, mutta lopulta myös kriminaalipoliitti- nen, kun luku päätetään alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan optimaalisen rangaistuksen pohdintaan.
Ennen tutkielman päättäviä johtopäätöksiä, alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enim- mäisrangaistusta sovitetaan vielä hermeneuttiselle kehälle. Tarkoituksena on nivoa yhteen tutkielmassa käsitellyt teemat hermeneutiikan avulla – kehä esittää, kuinka eri seikat vaikut- tavat lopulliseen rangaistukseen. Lisäksi hermeneuttisen kehän avulla pyritään syventämään ymmärrystä niin rangaistuksen funktiosta, kuin periaatteiden ja kriminaalipolitiikan merki- tyksestä tuomion taustalla.
Eri metodien yhdistelemistä perustelen alentuneen syyntakeisuuden poikkeavalla luonteella.
Koska kysymys ei ole puhtaasti juridisen säännöstekstin analyysistä, ei yksistään oikeusdog- matiikkaan perustuvassa tutkielmassa olisi mahdollisuutta pureutua riittävän syvällisesti alentuneen syyntakeisuuden moninaisiin piirteisiin. Lisäksi kysymys enimmäisrangaistuk- sesta olisi jäänyt kovin pintapuoliseksi ilman rangaistusteoreettista tarkastelua. Oikeustie-
13 Abolitionismi eli teoria joka perustuu ankaraan rikosoikeusjärjestelmän kritiikkiin ja rangaistuksesta luopu- miseen (Lappi-Seppälä 2000, s. 29 – 30), jätetään tarkastelun ulkopuolelle, koska tutkielman funktiona ei ole kyseenalaistaa alentuneesti syyntakeisen rangaistusvastuuta taikka vaatia rangaistuksesta luopumista. Lisäksi on melko selvää, että abolitionistisesta näkökulmasta enimmäisrangaistus näyttäytyisi hylättävänä. Ks. myös mm. Duff 2003, s. 30 – 34 ja Tapani – Tolvanen 2016, s. 13 – 14.
teellisesti tutkielmani sijoittuukin jonnekin käytännöllisen rikoslainopin ja oikeusteorian vä- limaastoon.14 Teoreettista painotusta perustelen mm. Pason ja Hyttisen tavoin sillä, että teo- reettinen ymmärrys ja oikeudellisen ajattelun kehittyneisyys ovat tärkeitä laadukkaiden oi- keudellisten ratkaisujen tekemisen, sekä perustelemistaitojen kannalta.15
1.3 Tutkimuslähteet
Tutkielman keskeisimmät oikeusnormit ovat alentunutta syyntakeisuutta määrittävä rikos- lain 3 luvun 4 §:n 3 momentti sekä rangaistusasteikon lieventämistä alentuneen syyntakei- suuden perusteella koskeva RL 6 luvun 8 §:n 3 momentti (515/2003). Jotta normien tulkinta ja systematisointi olisi mahdollisimman laaja-alaista ja yksityiskohtaista, on apuna käytetty muitakin lähteitä kuin yksistään lakitekstiä.
Yhtenä tärkeimpänä lähteenä näyttäytyvät lain esityöt: hallituksen esitykset, valiokuntien mietinnöt sekä ministeriöiden selvitykset ja julkaisut.16 Esitöistä on nähtävissä lainsäätäjän tarkoitus17, eli miksi rangaistusasteikon mekaanisesta lieventämisestä luovuttiin ja mitä uu- della säännöksellä haluttiin saavuttaa. Myös aikaisemman säätelyn ongelmakohdat ovat usein luettavissa esitöistä, joten osaltaan ne heijastavat säätelyhetken kriminaalipoliittista ajattelua.
Heikosti velvoittavista oikeuslähteistä käytetään korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä, koska niiden avulla voidaan löytää lainkäyttäjän näkemys lain tulkinnasta ja soveltamisesta käytännön tilanteissa.18 Koska korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskevat ratkaisut ovat muutamaa vuoden 2018 ratkaisua lukuun ottamatta melko vanhoja, on niiden lisäksi käytetty hovioikeuksien ratkaisuja, jotta katsaus nykypäivän tuomioistuinkäytäntöön olisi relevantimpi.
Tulkinnan apuna käytetään lisäksi oikeuskirjallisuutta niin Suomesta kuin soveltuvin osin ulkomailta. Kirjallisuus esittää oikeusyhteisön vallitsevan mielipiteen19, jonka lisäksi ylei- sesti hyväksytty näkemys antaa tukea tai horjuttaa argumentaatiota – tutkimuksen näkökul- masta on tärkeää tuoda esiin myös eriävät tulkinnat. Kirjallisuuden suhteen on kuitenkin
14 Ks. Hyttisen erinomainen mallinnus tutkimuksen oikeustieteellisestä paikannuksesta: Hyttinen 2015, s. 22, kuvio 3.
15 Paso LM 4/2003, s. 599; Hyttinen 2015, s. 19.
16 Esityöt luetaan heikosti velvoittaviin oikeuslähteisiin, ks. Tolonen 2003, s. 24.
17 Virolainen LM 1/2012, s. 3
18 Vaikka ennakkoratkaisut eivät ole tuomioistuimia sitovia, on niiden merkitys kasvanut ja ne katsotaan usein tosiasiallisesti sitoviksi. Näin mm. Tolonen 2003, s. 24 – 25 sekä Launiala 2016, s. 3.
19 Virolainen LM 1/2012, s. 5 – 6.
oltava riittävän kriittinen – esimerkiksi viimeisin syyntakeisuutta käsittelevä väitöskirja on vuodelta 2000, mikä on otettava huomioon nyt 18 vuotta myöhemmin.20
Johtuen alentuneen syyntakeisuuden liittymäpinnasta psykiatriseen diagnostiikkaan, on tut- kielmassa käytetty kirjallisuutta, sekä muita julkaisuja juridiikan lisäksi myös psykiatrian alalta. Erityisesti Jouko Lönnqvistin, Markus Henrikssonin, Mauri Marttusen ja Timo Par- tosen vuonna 2017 toimittama teos Psykiatria on huomioitu tuoreena psykiatrisen tiedon lähteenä. Tautiluokituksen osalta on käytetty ICD-10 luokitusta, joka on edelleen käytössä Suomessa ja useissa muissa maissa21.
20 Lisäksi on myönnettävä kielelliset rajoitukset oikeuskirjallisuuden käytössä – on täysin mahdollista, että esimerkiksi saksankielisestä kirjallisuudesta olisi löytynyt hyvinkin relevantteja lähteitä, joita nyt ei ole huo- mioitu.
21 Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut uuden ICD-11 tautiluokituksen, mutta sen käyttöönottoa on suunniteltu vasta vuodelle 2022. Ks. https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tau- tiluokituksen/ (vierailtu 14.8.2018).
2 SYYNTAKEISUUDEN ARVIOINTI
2.1 Mieli rikoksen taustalla
Yhteys psyykkisten häiriöiden ja väkivallan välillä on huomioitu lainsäädännössä jo satojen vuosien ajan. Tästä huolimatta kysymys on yksi niin oikeuspsykiatrian kuin rikosoikeuden kiistellyimpiä. 1970- ja 1980-luvuilla useat sosiologit ja sosiologisesti suuntautuneet psyki- atrit esittivät, että psyykkiset häiriöt pikemminkin vähentävät riskiä syyllistyä väkivaltaiseen käyttäytymiseen, eivätkä suinkaan lisää sitä. On myös huomionarvoista, ettei tieteellisesti vakuuttavaa näyttöä väkivallan ja mielenterveyden häiriöiden yhteydestä oltu julkaistu 1980-luvun loppuun mennessä.22
Syyntakeisuuskysymykset – psyykkisen häiriön vaikutus tekoon ja sitä kautta syyllisyyteen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen – ovat herättäneet keskustelua myös oikeustieteen alalla. Alentuneen syyntakeisuuden kategoria oli Suomessa kiistanalainen jo vuoden 1889 rikoslakia valmisteltaessa. Vuoden 1875 ehdotuksessa se oli mukana, vuoden 1884 ehdotuk- sesta se poistettiin kokonaan, mutta palautettiin kuitenkin takaisin 1888.23 Keskustelu kate- gorian tarpeellisuudesta jatkui ja 1990-luvulta lähtien kritiikki on ollut kovaakin. Ongel- maksi nähtiin erityisesti se, että rikoksentekijät, jotka ovat erityisen impulsiivisia ja joiden rikoksen uusimisriski on kaikkein suurin, selvisivät neljänneksen normaalia lyhyemmällä rangaistuksella – ilman mahdollisuutta velvoittaa heitä psyykkisten ongelmiensa vuoksi minkäänlaiseen hoitoon.24
Vuoden 2000 rikoslakiprojektin ehdotuksessa ja lopullisessa, vuoden 2004 alusta voimaan tulleessa rikoslaissa, syyntakeettomuuden ja syyntakeisuuden välillä keikkuvan luokan säi- lyttämiselle nähtiin kuitenkin selkeät perusteet, joskin alentuneesti syyntakeisten mekaani- sesta rangaistusasteikon lievennyksestä luovuttiin.25 Mielipiteet jakautuvat edelleen ja poh- dintaa alentuneen syyntakeisuuden instituution tarpeellisuudesta tullaan käymään myös tässä tutkielmassa. Ennen sitä on kuitenkin tarkasteltava syyntakeisuusarvioinnin normipoh- jaa, sekä niitä rakennusaineita, joista alentunut syyntakeisuus muodostuu.
22 Tiihonen 2017, s. 705. Aihe on herättänyt keskustelua myös suuren yleisön joukossa. Tutkimusten mukaan monet amerikkalaiset suhtautuvat epäillen syyntakeettomuuteen (insanity defense). John Hinckley Jr. -tapauk- sessa 90 prosenttia kansasta vastusti tuomiota, jossa tekijä katsottiin syyntakeettomaksi, mutta alle prosentti osasi selittää mielisairaudesta johtuvan syyntakeettomuuden juridisen määritelmän (Roberts – Stalans 1998, s.
38 – 39).
23 Pajuoja 1995, s. 68 – 69; Wagner-Prenner 2000, s. 67 – 69. Ks. myös Keisu – Wagner-Prenner 1987, s. 24 – 25. 24 Tiihonen 2014, s. 698.
25 OLJ 5/2000, s. 68 – 69.
2.2 Alentuneen syyntakeisuuden normipohja ja määritelmä
Jotta rikoksesta syytettynä oleva henkilö voitaisiin tuomita rangaistukseen, hänen on rikos- lain 3 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan oltava tekohetkellä täyttänyt 15 vuotta ja syyntakei- nen.26 RL 3 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tekijä on syyntakeeton, ellei hän tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden, vaikean mielenterveyden tai tajunnan häi- riön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta, taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on edellä luetelluista syistä ratkaisevasti heikenty- nyt. Jos syyntakeettomuuden kriteerit eivät täyty, mutta tekijän kyky ymmärtää tekonsa luonne tai oikeudenvastaisuus, taikka kykynsä säädellä käyttäytymistään, on tekohetkellä merkittävästi alentunut johtuen mielisairaudesta, vajaamielisyydestä, mielenterveyden tai ta- junnan häiriöstä, katsotaan tekijä 3 momentin mukaisesti alentuneesti syyntakeiseksi. Päih- tymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä ei kuitenkaan 4 momentin mukaisesti oteta syyntakeisuusarviossa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavaa syytä.
Hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) syyntakeisuussäännös perustellaan syyllisyysperi- aatteen kautta, olisihan epäoikeudenmukaista moittia taikka rangaista henkilöä, joka ei nuo- ren ikänsä, sairauden tai poikkeavuuden vuoksi ymmärrä tekonsa tosiasiallista ja oikeudel- lista luonnetta, eikä mainittujen syiden vuoksi pysty säätelemään käyttäytymistään. Näin ol- len syyntakeettoman tekijän rankaiseminen on vailla moraalisia perusteita. Tärkeää esityk- sen mukaan on myös nähdä syyntakeettomuus osana syyllisyysarvostelua, eikä niinkään te- kijän ominaisuutena.27 Samat oikeudenmukaisuusnäkökohdat mainitaan ratkaisussa KKO 2000:126, jonka lisäksi korkein oikeus toteaa, että syyntakeettoman rankaiseminen on nähty hyödyttömänä ja tarkoituksettomana rangaistuksen yleis- sekä erityispreventiiviseltä kan- nalta.
Esitöiden mukaan alentuneen syyntakeisuuden kategoria on niin ikään syyllisyysperiaat- teelle rakentuvan rikosoikeutemme kannalta ikään kuin itsestäänselvyys. Vastuun lieventä- minen perustuu oikeudenmukaisuuteen, sekä syyllisyysmoitteen alenemiseen.28 Tuomittava
26 Syyntakeisuudesta säädetään ns. negatiivisen sääntelyjärjestelmän tavoin, jolloin lähtökohtana on vastaajan syyntakeisuus ja laki määrittää ne kriteerit, joiden perusteella syyntakeisuus väistyy. Lappalainen 2004, s. 158.
27 HE 44/2002 vp, s. 46. Samoin OLJ 5/2000, s. 50. Syyllisyysarvosteluun mielipiteensä pohjaa myös Honka- salo, jonka mukaan ”– –syyntakeisuus on syyllisyyden ainesosa.”. Tosin Honkasalo ei tunnusta alentunutta syyntakeisuutta syyntakeisuuden kategoriaksi, vaan toteaa, että on vain kaksi vaihtoehtoa ”henkilö on joko syyntakeinen tai syyntakeeton; kolmatta vaihtoehtoa ei ole”. (Honkasalo 1967, s. 25 ja 29).
28 OLJ 5/2000, s. 69; HE 44/2002 vp, s. 14 ja 61.
rangaistus osoittaa paheksuntaa, joka on sidoksissa syyllisyyden asteeseen, joten syyntakei- suuden alentuessa ja sitä kautta syyllisyyden asteen lieventyessä, on rangaistuksenkin lie- vennyttävä.29
Syyntakeisuuden käsite ja siihen liittyvä rangaistusvastuun poistuminen tai rangaistuksen lieventyminen, liittyvät vahvasti myös konformiteettiperiaatteeseen, eli yksilön mahdolli- suuteen toimia toisin. Kuten Tolvanen oikeutetusti toteaa, voidaan konformiteettiperiaate johtaa globaaleista periaatteista – yksilön oikeudenmukaisesta ja reilusta kohtelusta sekä maksimaalisesta mahdollisuudesta vapauteen. Jotta rangaistusvastuu voidaan justifioida, on yksilöllä tullut olla mahdollisuus sovittaa käytöksensä yhteiskunnan lakien vaatimuksiin.30 2.3 Suhde syyllisyyteen, rikosoikeudelliseen vastuuseen ja rangaistukseen
Suomalaisessa rikosoikeudessa rikoksen rakenne on perinteisesti ymmärretty kolmiosaisena, koostuen tunnusmerkistönmukaisuudesta, oikeudenvastaisuudesta sekä syyllisyydestä.31 Tunnusmerkistönmukaisuudella tarkoitetaan sitä, että teko täyttää jonkin lakiin kirjatun ri- koksen tunnusmerkistön. Oikeudenvastaisuuden poistumiseen liittyvät oikeuttamisperus- teet, kuten hätävarjelu (RL 4:4) ja pakkotila (RL 4:5). Käytännössä kyse on olosuhteista, joiden käsillä ollessa tekoa ei voida pitää rikoksena.32 Syyllisyys on useimmin nähty kaik- kein hankalimmin hahmotettavaksi rikoksen rakennusaineeksi.33 Se käsittää tekijän suhdetta tekoon, ollen läheisessä yhteydessä rikosoikeudelliseen vastuuseen ja moitittavuuteen – te- kijän kykyyn toimia toisin, sekä noudattaa lain vaatimuksia.34
Syyntakeisuuskysymykset voidaan rikoksen rakennejaottelussa sijoittaa syyllisyyden alle, onhan yksi rikosoikeudellisen vastuun perustavammista ajatuksista se, että tekijän ymmär- rys- ja käyttäytymiskyvyt ovat olleet normaalit.35 Lisäksi syyntakeettomuuden osalta kyse
29 OLJ 5/2000, s. 69 ja 72.
30 Tolvanen 1999, s. 120 – 121.
31 Nuotio 1998, s. 3 ja 38; Nuotio – Majanen 2003, s. 42; Melander 2016, s. 96 – 101. Vrt. Tapani – Tolvanen 2013, s. 3 – 12, jotka katsovat rikoksen rakentuvan vastuuperusteista ja vastuuvapausperusteista. Vastuuperus- teisiin Tapani ja Tolvanen lukevat tunnusmerkistön mukaisuuden, sekä tahallisuus – ja tuottamusopit. Vastuu- vapausperusteisiin taas kuuluvat oikeuttamisperusteet, anteeksiantoperusteet sekä syyntakeisuus ja itsekrimi- nointisuoja (s. 7).
32 Nuotio – Majanen 2003, s. 45.
33 Tapani – Tolvanen 2013, s. 4.
34 Nuotio – Majanen 2003, s. 46 – 47.
35 Ashworth 2006, s. 203. Näin myös Tebbit 2005, s. 157, joka toteaa seuraavasti: ”The basic idea is that, in order to be held criminally liable, the agent must have committed an offence freely, knowingly and deliber- ately.” Common Law -järjestelmässä rikoksen rakenne on hahmotettu actus reus/mens rea opin mukaisesti.
Käytännössä actus reus (= bad act) tarkoittaa tunnusmerkistön mukaisuutta, eli lain vastaista moitittavaa me- nettelyä. Mens rea (= guilty mind) taas tarkoittaa sitä, että tekijä on tietoisesti tarkoittanut aiheuttaa tekonsa seuraukset sekä tiedostanut teon olevan vastoin lakia. Ks. mm. Ashworth 2006, s. 5 –6; Packer 2009, s. 3 – 4.
on vastuuvapausperusteesta, koska syyntakeettoman teko ei perusta rikosoikeudellista vas- tuuta.36 Onkin huomattava suuri syyllisyyteen liittyvä käsitteellinen ero syyntakeettomuuden ja alentuneen syyntakeisuuden välillä. Siinä missä syyntakeeton ei ole syyllinen rikokseen ja hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta,37 on alentuneesti syyntakeinen syyllinen ri- kokseen, mutta johtuen kausaliteetista psyykkisen poikkeavuuden ja rikollisen teon välillä, syyllisyysmoitteensa pienenee ja tuomittava seuraamus mahdollisesti alenee.
Rangaistusvastuu on tiiviissä vuorovaikutuksessa subjektiiviseen syyllisyyteen, joka taas juontuu syyllisyysperiaatteesta, eli tekijän kyvystä vaikuttaa omiin valintoihinsa.38 Syynta- keettoman katsotaan olleen kyvytön ymmärtämään tekonsa oikeudenvastaisuutta taikka sää- telemään käyttäytymistään, joten käytännössä psyykkinen sairaus tai tila, on niin ratkai- sevasti vaikuttanut henkilön kykyyn tehdä valintoja, että tämän ei voida katsoa olevan ran- gaistusvastuussa teostaan. Alentuneesti syyntakeisen kohdalla tilanne on toisin – hänen ky- kynsä tehdä rationaalisia valintoja ja vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä on nähty heikenty- neenä eikä täytenä kyvyttömyytenä, mistä johtuen alentuneesti syyntakeinen on rangaistu- vastuussa teostaan.
Syyntakeisuuden periaatteellinen sijoittuminen on ollut pitkään kiistelyn aiheena, onko ky- seessä syyllisyyden edellytys, syyllisyyden ainesosa vai kenties ainoastaan rangaistavuuteen vaikuttava tekijä?39 Näkemykseni mukaan näitä kolmea on hankalaa erottaa toisistaan – syyllisyys edellyttää aina alentunutta tai täyttä syyntakeisuutta ja rangaistavuus syyllisyyttä, joten tiukkarajainen sijoittaminen vain yhteen kategoriaan ei ole tarkoituksenmukaista. Tut- kielmassa alentunut syyntakeisuus nähdäänkin rangaistukseen vaikuttavana instituutiona, mutta myös syyllisyyden ainesosana siltä osin, kuin kyse on syyllisyysmoitteesta ja sen alen- tumisesta.
Syyntakeisuuskysymykset sijoittuvat juuri mens rean alueelle. Mens rea -käsitteestä ja sen suhteesta rikosoi- keudelliseen vastuuseen tarkemmin ks. esim. Hart 1968, s. 136 – 158.
36 Hyttinen 2015, s. 63.
37 Tolvanen 1999, s. 121.
38 Virtanen 2005, s. 391. Ks. myös Hyttinen 2015, s. 350.
39 Keisu – Wagner-Prenner 1987, s. 22.
2.4 Alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ja ero syyntakeettomuuteen 2.4.1 Lääketieteellisestä ja normatiivisesta aineksesta koostuva kriteeristö
Mitä noilla rikoslain 3 luvun 4 §:n syyntakeettomuuden ja alentuneen syyntakeisuuden kri- teereillä sitten käytännössä tarkoitetaan, ja kuinka nuo kaksi syyntakeisuuden kategoriaa eroavat toisistaan? Molempien kategorioiden kriteerit jakautuvat lääketieteelliseen ja nor- matiiviseen osaan.40 Kriteeristön jakautuminen korostaa syyntakeisuuden monitahoista luonnetta – ei pelkästään lääketieteellisenä tai juridisena kysymyksenä, vaan niiden moraa- likysymyksiin kietoutuneena yhdistelmänä.41 Reznek kuvaakin onnistuneesti syyntakeisuus- kysymysten eroja psykiatrin ja juristin näkökulmista – siinä missä psykiatri selittää käyttäy- tymistä lääketieteellisin termein ja puhuu maanisdepressiivisyydestä tai skitsofreniasta, nä- kee juristi kysymyksen vapaasta tahdosta.42
Lain sanamuodosta voi löytää syyntakeettomuudelle ja alentuneelle syyntakeisuudelle neljä kriteeriä, jotka on eritelty molempien syyntakeisuuskategorioiden osalta alla olevaan tauluk- koon 1. Lääketieteellistä osaa edustaa kriteeri 1 ja säännöksen normatiivista osaa kriteerit 2 – 4.
Taulukko 1. Syyntakeisuusarvioinnin kriteerit.
Syyntakeettomuus Alentunut syyntakeisuus
1 Mielisairaus, syvä vajaamielisyys, vaikea mielenterveyden häiriö tai vaikea tajun- nan häiriö
Mielisairaus, vajaamielisyys, mielenterveyden häiriö tai tajunnan häiriö
2 On kykenemätön ymmärtämään tekonsa tosiasiallisen luonteen tai oikeudenvastai- suuden, johtuen jostain 1. kohdassa mai- nitusta sairaudesta/tilasta.
Kykynsä ymmärtää tekonsa tosiaasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus on merkittävästi alentunut, johtuen jostain 1. kohdassa maini- tusta sairaudesta/tilasta.
3 Kykynsä säädellä käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt, johtuen jostain 1. kohdassa mainitusta sairaudesta/tilasta.
Kykynsä säädellä käyttäytymistään on merkittä- västi alentunut, johtuen jostain 1. kohdassa mai- nitusta sairaudesta/tilasta.
4 1.-3. kohdat toteuduttava tekohetkellä. 1.-3. kohdat toteuduttava tekohetkellä.
40 Wagner-Prenner 2000, s. 54 ja 73. Ks. myös Nuotio – Majanen 2003, s. 48 – 49; Tapani – Tolvanen 2013, s. 363; Melander 2016, s. 210.
41 OLJ 5/2000 s. 68 – 69; HE 44/2002 vp, s. 14 ja 61.
42 Reznek 1997, s. 8.
Tuomioistuimen ratkaistessa kysymystä tekijän syyntakeisuuden tasosta, on kyseessä tosi- asia- eli näyttökysymys – onko tekijä kyennyt ymmärtämään tekonsa tosiasiallisen luonteen ja oikeudenvastaisuuden taikka kontrolloimaan käytöstään? Kyseessä on siis faktaväite (esim. ”A on alentuneesti syyntakeinen”), jonka totuudenmukaisuuden selvittämiseen voi- daan käyttää asiantuntijatodistelua eli mielentilatutkimusta, taikka muuta mielentilasta to- distavaa aineistoa. Näyttökysymyksestä saatu ratkaisu on näin ollen oikeustosiseikka, kun ratkaistaan kysymystä tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta (oikeuskysymys).43 Taulukon 1. kriteerit muodostavat kehikon, jota vasten tuomioistuin peilaa syyntakeisuuden asteesta puhuvia todistusfaktojaan – todistusfaktat joko näyttävät kriteerin toteen, taikka puhuvat sitä vastaan.
Kriteerien 1 ja 4 tulee molempien toteutua joka kerta, mutta kriteereistä 2 ja 3 riittää toisen toteutuminen. Eli esimerkiksi tekijä, jonka kyky säädellä käyttäytymistään on vajaamieli- syyden takia tekohetkellä merkittävästi alentunut, voidaan katsoa alentuneesti syynta- keiseksi, vaikka nähtäisiin hänen ymmärtäneen tekonsa tosiasiallinen luonne sekä oikeuden- vastaisuus. Näin ollen jonkin seuraavista kriteeriyhdistelmistä: 1-2-3-4, 1-2-4 tai 1-3-4, on toteuduttava, jotta faktaväite ”A on alentuneesti syyntakeinen” on tosi.
2.4.2 Kriteeri 1: lääketieteellinen diagnoosi
Kriteerissä 1 alentuneen syyntakeisuuden ero syyntakeettomuuteen ilmenee sairauksia/tiloja kuvailevien kategorioiden sanamuodoissa. Kun syyntakeettomalta odotetaan ”syvää vajaa- mielisyyttä”, ”vaikeaa mielenterveyden häiriötä” ja ”vaikeaa tajunnan häiriötä”, alentuneesti syyntakeisen kohdalla tilan vakavuutta kuvaavat adjektiivit ”syvä” ja ”vaikea” ovat jätetty pois. Lisäksi lääketieteellisesti määritellyt psyykkiset häiriöt ovat alentuneen syyntakeisuu- den tapauksissa lievempiä kuin syyntakeettomuudessa44.
Mielentilaa kuvaavat termit ovat yleiskielisiä, jotta tulkintatilanteissa mm. psykiatriset kou- lukuntaerot eivät vaikuttaisi arviointiin.45 Sivulla 13 olevassa taulukossa 2., on eritelty syyn- takeettomuuden ja alentuneen syyntakeisuuden arviointikriteereinä olevat, laissa luetellut
43 Lappalainen 2004, s. 159 alaviitteineen.
44 Wagner-Prenner 2000, s. 73.
45 OLJ 5/2000, s. 70; HE 44/2002 vp, s. 62. Tosin esitöiden vaikeiden mielenterveydenhäiriön kohdalla käyt- tämää esimerkkiä ”rajatila” on arvosteltu, koska psykiatrian sisällä käsite on koulukuntasidonnainen eikä yk- siselitteinen ja ymmärrettävä entiteetti. Parempana määritelmänä on pidetty ”persoonallisuushäiriötä”, joka on määritelty kansainvälisessä tautiluokituksessa (OMLS 7/2002, s. 13 – 14; STM 20/2005, liite Tiihonen, Eila – Tiihonen, Jari lausunto oikeusministeriölle 7.9.2000; Tiihonen 2017, s. 710).
psyykkisiä tiloja kuvaavat termit, sekä annettu jokaisesta esimerkkejä. Taulukko ei ole esi- merkkisairauksien ja -häiriöiden osalta tyhjentävä.
Taulukko 2. Esimerkkejä mielentilaa kuvaavien kategorioiden diagnooseista.46
46 Taulukon esimerkkidiagnoosit on koottu seuraavista: OLJ 5/2000, s. 54 ja 71; HE 44/2002 vp, s. 62 – 63;
STM 20/2005, liite Tiihonen, Eila – Tiihonen, Jari. Lausunto oikeusministeriölle 7.9.2000; Weizmann-Hene- lius 2008, s. 323 – 324; Tiihonen 2017, s. 710 – 711; Korkeila – Leppämäki 2017, s. 95 – 96. Hallituksen esityksessä vakavaan mielenterveydenhäiriöön annetaan esimerkiksi ”raja- ja sekavuustilat” ja ”dementia” on sijoitettu vaikeisiin tajunnanhäiriöihin (HE 44/2002 vp, s. 63), taulukossa käsite rajatila on kuitenkin korvattu
”persoonallisuushäiriöllä”, ”sekavuustilat” on siirretty vaikeisiin tajunnanhäiriöihin ja ”dementia” vaikeisiin mielenterveydenhäiriöihin, Eila Tiihosen ja Jari Tiihosen 7.9.2000 oikeusministeriölle antaman lausunnon pe- rusteella.
47 Ks. Tiihonen 2017, s. 710. Tiihosen mukaan lain perusteluja vaikean mielenterveyden häiriön osalta voidaan kritisoida. Muun muassa itsensä vahingoittaminen taikka sillä uhkailu, kuuluvat rajatilatyypin diagnostisiin kriteereihin, mutta väkivaltainen käyttäytyminen muita kohtaan ei, kun taas esim. impulsiivisen häiriötyypin F60.30 kriteeristöön kuuluu alttius vihan ja väkivallan purkauksiin sekä kyvyttömyys hallita niitä. Lisäksi Tii- honen huomauttaa, ettei esitöissä ole mainintaa epäluuloisesta persoonallisuudesta taikka eristäytyvästä per- soonallisuudesta, jotka kuitenkin olisivat lähempänä psykoottisia häiriöitä.
Syyntakeettomuus RL 3:4.2 Alentunut syyntakeisuus RL 3:4.3 1. Mielisairaus
– Psykoottisluontoiset tilat (lähinnä skitsofre- nian eri muodot)
– Harhaluuloisuushäiriöt
– Kaksisuuntainen mielialahäiriö – Eräät delirium -tilat
1. Mielisairaus
– Kuten syyntakeettomien kohdalla
2. Syvä vajaamielisyys
– Syvä kehitysvammaisuus (ÄO alle 20) – Vaikea kehitysvammaisuus (ÄO 20 – 34) – Keskivaikea kehitysvammaisuus (ÄO 35 – 49)
– Lievä kehitysvammaisuus (ÄO 50 – 70) Käytännössä ryhmään on katsottu kuuluvan ne, joiden älykkyys on alle 9 vuotiaan tasolla.
2. Vajaamielisyys
– Lievä kehitysvammaisuus (ÄO 50 – 69)
3. Vaikea mielenterveyden häiriö
– Mielisairautta laajempi käsite, joka pitää si- sällään myös psyykkisiä häiriöitä, jotka ovat mielisairautta lievempiä, mutta kuitenkin vaka- viksi katsottuja, esim. tunne-elämältään epäva- kaa persoonallisuus F60.3 ja sen rajatilatyyppi F60.31.47
3. Mielenterveyden häiriö
– Vaikea-asteinen epävakaa tai psykoosipiirtei- nen persoonallisuushäiriö
4. Vaikea tajunnan häiriö – Sekavuustilat
– Myrkytystila – Ikäheikkous
– Orgaaninen aivovamma – Epileptinen hämärätila
4. Tajunnan häiriö
– Alkava tai lieväasteinen dementia – Alkoholismin vaikeimmat asteet
– Pitkäaikaisen alkoholin käytön lopettami- sesta johtuvat tajunnan häiriöt
Kuten taulukostakin voidaan päätellä, ovat alentuneen syyntakeisuuden kriteerit lääketie- teellisesti avoimemmat kuin täyden syyntakeettomuuden.48 Esitöissä ja oikeuskirjallisuu- dessa syyntakeettomuuteen johtavien psyykkisten häiriöiden esittely on myös alentunutta syyntakeisuutta yksityiskohtaisempaa. Käytännössä alentuneesti syyntakeisten kohdalla ko- konaiskuva sovellettavista lääketieteellisistä perusteista puuttuu.49 Tämä näkyy myös oi- keuskäytännössä, jossa alentuneen syyntakeisuuden perusteina olevat lääketieteelliset syyt ovat kirjavia ja ratkaisut vaihtelevia.
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2005:48 enemmistö katsoi tekijän olleen alentuneesti syyntakeinen, johtuen tämän persoonallisuushäiriöstä, jota aivoverenkierron heikkeneminen oli korostanut. Erimieltä olleen oikeusneuvos Vuoren mielestä kyseessä ei ollut sellainen mie- lenterveyden häiriö, joka olisi vaikuttanut tekijän ymmärrykseen alentavasti. Tapauksessa KKO 2004:119 tekijän mielentilatutkimuksen tehnyt psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikois- lääkäri oli todennut tekijän kärsivän psykoosisairauksiin luokiteltavasta skitsoaffektiivisesta häiriöstä sekä antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä ja tullut siihen lopputulemaan, että te- kijä oli tekohetkellä vailla täyttä ymmärrystä. Samaan ratkaisuun päätyi myös terveydenhuol- lon oikeusturvakeskus. KKO tuomitsi tekijän kuitenkin täydessä ymmärryksessä tehdystä murhasta. Ratkaisussa KKO 1987:130 mielentilatutkimuksen suorittanut lääkäri totesi tekijän olleen tekohetkellä ymmärrystä vailla (syyntakeeton), johtuen passiivisaggressiivisesta, riip- puvaisesta persoonallisuuden häiriöstä, kroonisesta alkoholismista ja vainomielisyydestä. Lää- kärin mukaan tekijä oli psykoottistasoisten ajatusten ja itsetuhotaipuisuuden vuoksi tahdosta riippumattoman mielisairaalahoidon tarpeessa. Näihin päätelmiin yhtyivät myös lääkintöhal- litus ja Niuvanniemen sairaalan johtava ylilääkäri. Hovioikeus jätti tekijän syyntakeettomana tuomitsematta rangaistukseen, mutta KKO:ssa tapauksen loppuratkaisu oli alentuneesti syyn- takeisena tehty tappo. Ratkaisussa KKO 2018:30 tekijän alentuneen syyntakeisuuden lääke- tieteellisenä diagnoosina oli vajaamielisyys, ja THL katsoi tekijän kognitiivisen suoriutumisen olevan heikkolahjaista vaatimattomampaa.
Psyykkisistä häiriöistä alentuneeseen syyntakeisuuteen johtaa käytännössä yleisimmin per- soonallisuushäiriöt, alkava tai lieväasteinen dementia sekä lievä älyllinen kehitysvammai- suus. Eniten kategoriaan kuuluvilta diagnosoidaan persoonallisuushäiriöitä, tosin jotta per- soonallisuuden poikkeama alentaisi syyntakeisuutta, on sen nykyisen oikeuskäytännön pe- rusteella oltava erittäin vaikea.50 Tiihosen mukaan esim. persoonallisuushäiriöihin liittyvän
48 Näin myös Tapani – Tolvanen 2013, s. 368.
49 Pajuoja 1995, s. 221.
50 Tiihonen 2017, s. 711. Runsaasti keskustelua on käyty myös psykopatian yhteydestä alentuneeseen syynta- keisuuteen. Psykopatia on yhdistetty rikollisuuteen aina sen Suomeen rantautumisesta saakka 1900-luvun al-
