Lasten ja nuorten edustaminen väitteinä: kansalaisaloite maksuttomasta toisesta asteesta

0

Mikko Lampo

LASTEN JA NUORTEN EDUSTAMINEN VÄITTEINÄ

Kansalaisaloite maksuttomasta toisesta asteesta

Johtamisen ja talouden tiedekunta

Pro gradu -tutkielma

Huhtikuu 2020

TIIVISTELMÄ

LAMPO, MIKKO: Lasten ja nuorten edustaminen väitteinä: kansalaisaloite maksuttomasta toisesta asteesta Pro gradu -tutkielma, 78 s.

Tampereen yliopisto

Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma, valtio-opin opintosuunta Huhtikuu 2020

Tutkielmani tarkastelee lasten ja nuorten poliittista edustamista Suomen eduskunnassa. Perinteinen tapa käsittää poliittinen edustaminen korostaa vaaleja tilanteena, jossa edustettavat luovuttavat heille kuuluvaa valtaa edustajilleen.

Alaikäisten kohdalla tämä perusajatus ei kuitenkaan toimi, sillä lapsilla ja nuorilla ei ole äänioikeutta eduskuntavaaleissa.

Siten heidän edustamisensa perustuu ennemminkin keskenään kilpaileviin väitteisiin siitä, kuka tai mikä heitä edustaa.

Tarkastelen tätä kielellisesti rakennettua poliittista edustamista edustusväiteteorian avulla. Edustusväiteteoria on pohjimmiltaan konstruktivistinen lähestymistapa poliittisen edustamisen käsitteeseen: teorian mukaan edustaminen on elävä prosessi, jonka osana poliittiset toimijat tekevät väitteitä edustajista ja edustettavista asioista tai joukoista.

Väitteiden toimivuus perustuu siihen, kuka tai ketkä väitteet ottavat vastaan, ja tulevatko ne hyväksytyksi.

Edustusväiteteoria korostaa, että edustusväitteitä voidaan tehdä monenlaisista asemista, joten vaaleilla auktorisoiduilla edustajilla ei ole niihin etuoikeutta, vaikka vaalien tuoma auktoriteetti voikin lisätä kansanedustajien tekemien edustusväitteiden toimivuutta verrattuna esimerkiksi rivikansalaisen väitteisiin. Tutkielmassani tarkasteltava tapausesimerkki lasten ja nuorten poliittisesta edustamisesta on kansalaisaloite maksuttoman toisen asteen puolesta.

Kansalaisaloitteet ovat suhteellisen tuore ilmiö suomalaisessa edustuksellisessa demokratiassa, sillä laki kansalaisaloitteesta on ollut voimassa vasta vuodesta 2012. Kansalaisaloitteet voi edustusväiteteorian kautta käsitteellistää kollektiivisiksi edustusväitteiksi, joissa suuri joukko kansalaisia esittää edustusväitteen eduskunnalle.

Tutkimuskysymykseni oli kaksiosainen: tutkin, millaisia edustusväitteitä lapsista ja nuorista kansanedustajat esittivät, ja millaisia diskursseja nämä väitteet ilmensivät. Aineistona käytin eduskunnassa maksuttoman toisen asteen kansalaisaloitteesta käydyn lähetekeskustelun sekä täysistuntokeskustelun pöytäkirjoja. Koska tutkielman teoreettinen viitekehys rakentui konstruktivistiselle tavalle käsitteellistää poliittinen edustaminen, käytin tutkielman tutkimusmenetelmänä diskurssianalyysia. Tutkimuksen perusteella lasten ja nuorten edustaminen toisen asteen maksuttomuutta ajaneen kansalaisaloitteen käsittelyssä ilmeni väitteinä, joissa puolueet kilpailivat edustajan asemasta.

Lasten ja nuorten edustaminen ilmeni suomalaista menestystarinaa, taloudellisia seikkoja, sekä periaatteita korostavina diskursseina.

Avainsanat: poliittinen edustaminen, edustuksellinen demokratia, kansalaisaloite, edustusväite

Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.

SISÄLLYS

1. JOHDANTO... 1

2. SUOMALAINEN KANSALAISALOITEJÄRJESTELMÄ... 5

3. EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN TEORIA ... 8

3.1. Edustuksellisen demokratian vakiomalli ... 11

3.2. Poliittinen edustaminen väitteinä: edustusväiteteoria ... 15

3.2.1. Edustusväitteen osat ... 17

3.2.2. Edustusväitteen resurssit ... 20

4. AINEISTO JA TUTKIMUSMETODI ... 23

4.1. Maksuton toinen aste -kansalaisaloite ... 23

4.2. Diskurssianalyysi ja edustusväiteteorian soveltaminen ... 26

4.3. Edustusväitteiden soveltaminen empiiriseen analyysiin ... 27

5. AINEISTON ANALYYSI ... 30

5.1. Menestystarinadiskurssi ja sitä ilmentävät edustusväitteet ... 34

5.2. Taloudellinen diskurssi ja sitä ilmentävät edustusväitteet ... 38

5.2.1. Väitteet edustuksesta ... 39

5.2.2. Väitteet epäedustuksesta ... 49

5.3. Periaatteiden diskurssi ja sitä ilmentävät edustusväitteet ... 55

5.4. Väitteet edustuksesta ... 56

5.5. Väitteet epäedustuksesta ... 62

6. ANALYYSIN YHTEENVETO JA POHDINTAA ... 67

7. JOHTOPÄÄTÖKSET ... 72

LÄHDELUETTELO ... 74

1

1. JOHDANTO

Suomessa lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle, jonka kaksisataa kansanedustajaa valitaan tasaisin väliajoin vaaleilla, joissa on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Kansanedustaja-sana kuvaa parlamentaarisen päätöksenteon taustalla vaikuttavaa perusajatusta: kansanedustajat edustavat kansaa, jolle yhteiskunnallinen valta viime kädessä kuuluu. Eduskunta on siten kansalaisten auktorisoima kokoonpano, joka on vastuussa kansalaisille. Edustajat tuovat päätöksenteossa ikään kuin läsnä olevaksi koko kansan, joka ei kerralla eduskuntasalin lehtereille mahtuisi asioista päättämään. Suomen eduskunta on yksi esimerkki parlamentaarisista edustuksellisen demokratian järjestelmistä, jollaisten avulla lukuisat valtiot ovat järjestäneet poliittiselle elämälle olennaisen kysymyksen vallasta, sen käytöstä ja sen jakautumisesta.

Edustuksellisessa demokratiassa keskeinen käsite on poliittinen representaatio¹ eli edustus tai edustaminen.

Yleisesti määriteltynä representaatioilla tarkoitetaan todellisuutta tulkitsevia esityksiä², ja sama koskee myös poliittista edustamista. Politiikan erityisluonne tuo edustamiseen lisäulottuvuuden, koska poliittinen edustaminen on vallankäyttöä: edustajat käyttävät valtaa muiden puolesta eli edustavat ja tuovat päätöksenteossa läsnä oleviksi erilaisia ihmisjoukkoja, intressejä, tavoitteita ja ideologioita. Yksinkertaistaen ilmaistuna poliittista edustamista ilmenee, kun poliittiset toimijat toimivat ja puhuvat muiden puolesta poliittisella areenalla (Dovi 2018).

Edustuksellisen demokratian perusidea on siten ilmeisen yksinkertainen: yhteiskunnallista valtaa käyttävät valitaan vaaleilla tasaisin väliajoin, ja yleinen sekä yhtäläinen äänioikeus takaavat kaikille yhdenvertaisen mahdollisuuden vaikuttaa siihen, ketkä lakeja säätävät. Sama edustamisen ajatus toistuu paikallistasolla kuntavaaleissa ja Euroopan unionin tasolla europarlamenttivaaleissa. Tätä edustuksellista demokratiaa on pyritty täydentämään erilaisin suoran tai osallistuvan demokratian muodoin monissa eurooppalaisissa

1 Käytän tutkielmassani representaatio-sanan sijasta ennemmin ilmaisuja edustus ja edustaminen, jotka ovat suomenkielisessä politiikan tutkimuksen kirjallisuudessa paljolti käytettyjä käännöksiä. Pekonen (2015, 191) taustoittaa osuvasti, että ”representaation käsite sai nykyisen merkityksensä 1400-luvulla edustamisena tai jonkin tai jonkun toisen tilalla olemisena ja jonkin kuvana tai muotona olemisena, tai henkilöiden kohdalla sijaisen kautta merkitsemisenä. Verbi

”edustaa” viittaa jonkin toisen puolesta olemiseen.”

2 Yleisesti määriteltynä representaatioilla tarkoitetaan todellisuutta tulkitsevia esityksiä. Termiä representaatio tai edustus käytetään monissa eri tieteissä: esimerkiksi psykologian, kirjallisuuden, viestinnän, taiteen sekä kielten tutkimuksessa. (Webb 2009, 1.)

2

valtiossa. Euroopassa kansalaisaloitejärjestelmien yleistyminen on liittynyt tavoitteeseen lisätä kansalaisten suoran vaikuttamisen mahdollisuuksia (HE 46/2011 vp, 6).

Suomessa astui voimaan 1.3.2012 kansalaisaloitelaki, jonka käyttöönoton taustalla oli ajatus edustuksellisen demokratian vahvistamisesta ja uuden kansalaistoiminnan synnyttämisestä, minkä lisäksi aloitejärjestelmän katsottiin vastaavan suomalaisen demokratian tilaa seuraavien demokratiaindikaattorien heikkenemiseen (Laitinen & Setälä 2016). Kansalaisaloitteen avulla Suomen kansalaisilla on mahdollisuus ehdottaa uutta lakia, lain kumoamista tai voimassa olevan lain muuttamista (Kansalaisaloitelaki 4 §). Edetäkseen eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloitteen on saatava kasaan vähintään 50 000 allekirjoitusta äänioikeutetuilta Suomen kansalaisilta (Suomen perustuslaki 53 §, jäljempänä PL). Kansalaisaloitteiden vahvuus on siinä, että niiden avulla kansalaiset voivat nostaa julkiseen keskusteluun asioita, joita vakiintuneet eduskuntapuolueet eivät välttämättä muutoin ottaisi esille oma-aloitteisesti (Seo 2017, 172). Kansalaisaloitteet ovat siten lisä suomalaiseen edustukselliseen demokratiaan, jonka merkittävimpinä toimijoina pidetään perinteisesti eduskuntapuolueita. Kansalaisaloitteet eivät johda kansanäänestyksiin ja niiden esittämät lait käsittelee viime kädessä eduskunta, joten kyseessä ei ole varsinaisesti suoran demokratian mekanismi, vaan ennemminkin edustuksellista demokratiaa tukeva ja asioita parlamentin päätöksentekoon nostava järjestelmä (Christensen ym. 2017, 411–412).

Edustuksellista demokratiaa on siten Suomessa täydennetty viime vuosikymmenen alussa uudella instituutiolla, jonka avulla kansalaisilla on mahdollisuus nostaa näkemyksiään eduskunnan käsiteltäväksi.

Edustuksellisen demokratian järjestelmän voi kuitenkin katsoa sisältävän aukkoja, mikäli sitä tarkastellaan demokraattisen oikeutuksen näkökulmasta: on osoitettavissa, että kaikki ihmiset eivät tule edustetuiksi vaalien tai kansalaisaloitteiden avulla. Esimerkiksi lapset ja nuoret eli alaikäiset ja siten äänioikeudettomat eivät voi äänestää vaaleissa eivätkä allekirjoittaa kansalaisaloitteita, vaikka monet lait vaikuttavat heidän elämäänsä. Mikäli vaaleissa äänestämistä tai aloitteiden allekirjoittamista pidetään edustuksen mittarina, ei lasten tai nuorten voi katsoa tulevan muodollisesti edustetuiksi. Vasta-argumenttina lasten ja nuorten poliittisen edustamisen voi katsoa toteutuvan epäsuorasti ja välillisesti myös vaalien kautta, jos olettaa, että äänivaltaiset aikuiset ottavat nämä huomioon äänestäessään. On kuitenkin helposti osoitettavissa, kuinka huoltajien ja lasten edut voivat mennä ristiin: lasten etu voisi olla parempi koulutusjärjestelmä, jonka kustannuksia vanhemmat eivät välttämättä halua maksaa verojen muodossa, eivätkä siten äänestä veroja korottavien politiikkavaihtoehtojen puolesta (Cohen 2005, 222, 229–230).

Toisin sanoen alaikäisiä koskevia lakeja säädettäessä heidän puolestaan tehdään heihin vaikuttavia päätöksiä, vaikka he eivät ole auktorisoineet ketään päättämään puolestaan. Lapsia ja nuoria siten edustetaan poliittisesti, mutta tämä poliittinen edustaminen ei ainakaan perinteisen, vaaleja painottavan

3

edustuksellisen demokratian määritelmän mukaan ole demokraattista. Siten asian tarkastelu vaatii poliittisen edustamisen käsitteellistämistä muuna kuin vaaleilla auktorisoimisena, mikäli tätä selvästi olemassa olevaa, mutta vaaleilla auktorisoimatonta lasten ja nuorten poliittista edustamista halutaan tutkia ja ymmärtää.

Tutkielmassani tarkastelen Suomen eduskunnassa tapahtuvaa nuorten ja lasten poliittista edustamista, jonka tapausesimerkkinä analysoin kansalaisaloitetta maksuttoman toisen asteen puolesta. Kyseinen kansalaisaloite alkoi kerätä allekirjoituksia syyskuussa 2017, sai tarvittavan määrän allekirjoituksia, ja toimitettiin eduskunnan käsittelyyn vuonna 2018 (Pelastakaa Lapset ry 2019). Kansalaisaloitteen vaatimus oli, että eduskunta laatisi perusteellisen selvityksen ja ryhtyisi tarvittaviin toimenpiteisiin ja lakiuudistuksiin lukion ja ammatillisten opintojen maksullisuuden poistamiseksi (KAA 5/2018 vp).

Poliittisen edustuksen tutkimuksessa on 2000-luvun taitteen jälkeen tapahtunut niin sanottu konstruktivistinen käänne. Konstruktivistinen käänne viittaa kirjoittajiin, jotka tutkivat poliittista edustamista laajempana käsitteenä kuin ainoastaan vaalien kautta toteutuvana asiana (Näsström 2011, 502). Yksi konstruktivistisen käänteen merkittävimpiä kirjoittajia on Michael Saward, jonka kehittämä teoria edustusväitteestä (representative claim) on ollut tutkimuskirjallisuudessa vaikutusvaltainen (Disch 2015, 487).

Edustusväiteteorian ydin on ajatus siitä, että poliittinen edustaminen on konstruoitua, rakennettua: siksi on tärkeää tunnistaa, kuinka tämä edustamisen rakentaminen tapahtuu. Edustusväiteteoria kuvaa, kuinka poliittisen edustuksen rakentaminen on kielellistä toimintaa, keskenään kilpailevia väitteitä ja vastaväitteitä.

Tiivistäen poliittista edustusta tarkasteltaessa kyseessä on tilanne, jossa jotakin edustettavaa joukkoa³ kuvataan liittämällä siihen tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä ja väitetään, että jokin tietty toimija tai taho edustaa juuri tuota joukkoa. Edustusväite toimii vain, jos sillä on vastaanottaja, joka voi olla edustettavat itse, jokin muu yleisö, tai nämä yhdessä. Väitteen vastaanottajat voivat joko hyväksyä väitteen, hylätä sen, tai olla huomioimatta sitä lainkaan. Siten poliittinen edustaminen on elävä tilanne, jossa erilaiset poliittiset toimijat tekevät tulkintoja esimerkiksi äänestäjistään, valtioistaan, ja itsestään. (Saward 2010, 16, 36.)

3 Ilmaus ’edustettava joukko’ toimii tutkielmassani käännöksenä sanasta constituency, jonka suorempi suomennos

’valitsijakunta’ tai ’vaalipiiri’ sisältää implikaation konkreettisesta valintatilanteesta, kuten vaalista. Valintatilanne on vaaleissa olennainen, mutta edustusväiteteoriassa vastaavanlaista konkreettista valintatilannetta ei varsinaisesti synny, koska kyse on enemmän jatkuvasta vuorovaikutuksellisesta toiminnasta, jossa edustajat ja edustettavat joukot saavat muotonsa erilaisissa väitteissä.

4

Koska tarkastelemassani tapausesimerkissä nuorten ja lasten poliittinen edustaminen eduskunnassa ei ole yhdistettävissä niinkään vaaleilla auktorisoituun edustamiseen, sitä voidaan tutkia ennemmin juuri edustusväitteinä. Esimerkiksi nämä kaksi otetta eri puolueiden kansanedustajien puheenvuoroista havainnollistavat hyvin, kuinka toisen asteen opiskelijoiden etu rakentuu toimeentulokysymykseksi, johon tarjotaan erilaisia ratkaisuja:

”Me kaikki tiedämme tässä salissa, että rahaa ei tällä hetkellä ole niin paljon kuin me haluaisimme moneen tärkeään tehtävään, mutta tässäkin tilanteessa ministeri Terho on tehnyt esityksen opintotuen materiaalikorotuksesta, jolla noin 50 eurolla kuukaudessa pystytään korottamaan niiden nuorten opintotukea, joilla on suurimmat haasteet pystyä taloudellisesti kustantamaan oma lukio tai ammatillisen koulutuksen opintoja.” (Timo Heinonen, kok, PTK 59/2018 vp, 3.)

”Yksikään nuori ei saa joutua keskeyttämään opintojaan materiaalimaksujen takia. Siksi SDP on esittänyt vaihtoehtobudjetissaan oppivelvollisuuden pidentämistä ja toisen asteen muuttamista maksuttomaksi. Toisen asteen koulutuksesta syrjäytyminen ennakoi usein heikompaa terveydentilaa, useampia työttömyysjaksoja sekä lyhyempää työuraa kuin lukion tai ammatillisen koulutuksen suorittaneilla. Kysyn, kollegat, teiltä: onko meillä varaa tähän?

Mielestäni ei.” (Katja Taimela, sd, PTK 165/2018 vp, 8.)

Otteista on erotettavissa kilpailevat edustusväitteet, joissa molemmissa edustettava joukko, jota kuvataan, on nuoret. Timo Heinosen puheenvuoron otteesta voi tunnistaa väitteen, jossa ministeri Terho (ja siten laajemminkin Juha Sipilän hallitus) edustaa nuoria, koska opintotuen materiaalikorotus auttaa taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia nuoria. Katja Taimelan puheenvuoron otteesta voi tunnistaa väitteen, jossa SDP edustaa nuoria, koska puolue ajaa oppivelvollisuuden pidentämistä sekä toisen asteen muuttamista maksuttomaksi.

Kansalaisaloiteinstituutiossa yhdistyy muodollinen, vaaleihin perustuva edustus ja suora kansalaisvaikuttaminen. Kansalaisaloitteista käytävän keskustelun voi nähdä kansalaisyhteiskunnan ja eduskunnan kohtaamisena, jossa eduskunta joutuu ottamaan kantaa kansalaisten esille nostamiin kysymyksiin. Viime kädessä eduskunnan käsittelyssä kansanedustajilla on valtaa siihen, etenevätkö kansalaisaloitteet vai eivät. Kansanedustajien puheenvuorot parlamentaarisessa keskustelussa tuovat julkisesti esiin poliittisia jakolinjoja ja ideologisia painotuksia: parlamentaarinen puhe on julkista keskustelua politiikasta. Tutkielmassani tutkin edustusväiteteoriaa käyttäen ja diskurssianalyysin keinoin, minkälaisia nuoriin ja lapsiin liittyviä diskursseja ilmeni eduskunnassa sen käsitellessä kansalaisaloitetta maksuttomasta toisesta asteesta. Tutkimuskysymykseni on: millaisia edustusväitteitä kansanedustajat esittivät nuorista ja lapsista, ja millaisia diskursseja väitteet ilmensivät?

5

Kysymys toisen asteen maksuttomuudesta ja siihen liittyvä keskustelu eduskunnassa on mielenkiintoinen tapausesimerkki, jossa kansalaisyhteiskunnasta kumpuava aloite nuorten puolesta kohtaa vaaleilla auktorisoidun parlamentin. On mielenkiintoista tarkastella, miten nuorten ja lasten etua rakennetaan ja minkälaisia väitteitä heidän edustamisestaan tehdään. Yleisesti on arveltavissa, että jotkin lasten ja nuorten puolesta esitetyt kuvaukset, tulkinnat ja argumentit toimivat toisia vastaavia paremmin; toisin sanoen jotkin edustusväitteet ovat vakuuttavampia kuin toiset.

Kansalaisaloitteet ovat varsin tuore lisä suomalaiseen edustukselliseen järjestelmään, mutta niiden vaikutuksia on jo jonkin verran tutkittu. Tutkielman seuraavassa kappaleessa esittelen suomalaisen kansalaisaloitejärjestelmän pääpiirteissään sekä siihen liittyvän tutkimuksen yleisiä huomioita.

Teoriaosuudessa esittelen poliittisen edustuksen tutkimuksen klassikon Hanna Pitkinin kautta niin sanottua poliittisen edustamisen vakiomallia. Vakiomalli antaa hyvät lähtökohdat siirtyä tutkimuskirjallisuuden konstruktivistiseen käänteeseen, johon kuuluvista kirjoittajista Michael Saward on tutkielmani kannalta olennaisin. Sawardin edustusväiteteorian esittely on teoreettista viitekehystä käsittelevän kappaleen ydintä.

Tutkimusmenetelmänä diskurssianalyysi soveltuu edustusväiteteorian kanssa käytettäväksi, sillä molemmat keskittyvät todellisuuden rakentamiseen kielenkäytön kautta. Tutkimusaineistona käytän maksuton toinen aste -kansalaisaloitteesta eduskunnassa käytyä lähetekeskustelua 31.5.2018 sekä täysistuntokeskustelua 26.2.2019. Aineiston esittelylle ja metodin kuvaukselle on oma osuutensa, jonka jälkeen analyysiosuudessa käyn läpi edustusväiteteorian soveltamista empiiriseen analyysiin osana diskurssianalyyttista metodia.

2. SUOMALAINEN KANSALAISALOITEJÄRJESTELMÄ

Kansalaisaloitteilla tarkoitetaan lainsäädäntöön kirjattuja menettelyjä, joiden avulla kansalaiset voivat tuoda poliittiselle asialistalle uusia asioita kollektiivisesti, eli keräämällä tietyn lukumäärän allekirjoituksia tietyn politiikkatavoitteen tueksi: nämä politiikkatavoitteet käsitellään joko kansanäänestyksenä tai parlamentaarisesti (Setälä & Schiller 2012, 1). Kansalaisaloitejärjestelmien taustalla on demokratiateoreettinen ajatus inklusiivisuudesta, mukaan ottavuudesta: demokraattisen päätöksenteon foorumeilla ja julkisessa keskustelussa tulisi kiinnittää huomiota kansalaisyhteiskunnasta nousevien, erilaisten ja usein marginalisoitujen ryhmien intresseihin (Christensen ym. 2017, 414). Myös deliberatiivisen eli keskustelua ja harkintaa painottavan demokratiateorian näkökulmasta demokraattisten järjestelmien tulisi kehittyä inklusiivisuutta lisääviksi ja paremmin erilaisia kansalaisyhteiskunnan näkökulmia julkisessa keskustelussa tunnistaviksi (Young 2000, 172).

6

Suomessa kansalaisaloitejärjestelmä on suhteellisen tuore lisä lainsäädäntöön. Pääministeri Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003–2007 oikeusministeriö toteutti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, jonka tarkoituksena oli muun muassa ”vahvistaa kansalaisten osallisuutta ja vaikuttamista sekä parantaa demokratian toimivuutta” (oikeusministeriö 2007, jälj. OM). Vanhasen toisella hallituskaudella Christoffer Taxellin vetämä perustuslain tarkistamiskomitea päätyi mietinnössään ehdottamaan uuden kansalaisaloitteen käyttöönottoa (OM 2010). Lopulta kansalaisaloitejärjestelmä kirjattiin osaksi suomalaista lainsäädäntöä Suomen perustuslain osittaisuudistuksen yhteydessä 2010-luvun alussa, kun kansalaisaloitelaki astui voimaan 1.3.2012. Kansalaisaloitejärjestelmän käyttöönoton taustalla oli ajatus edustuksellisen demokratian vahvistamisesta ja uuden kansalaistoiminnan synnyttämisestä, minkä lisäksi aloitejärjestelmän katsottiin vastaavan suomalaisen demokratian tilaa seuraavien demokratiaindikaattorien heikkenemiseen (Laitinen & Setälä 2016). Käytännössä kansalaisaloitteen tulee sisältää lakiehdotus tai ehdotus lainvalmisteluun ryhtymisestä sekä ehdotuksen perustelut (Kansalaisaloitelaki 4 §). Toisin sanoen aloitteilla ehdotetaan uutta lakia, muutosta olemassa olevaan lakiin tai olemassa olevan lain kumoamista. Kansalaisaloitteen on kerättävä vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kuuden kuukauden kuluessa aloitteen päiväyksestä (Kansalaisaloitelaki 5 §). Tarvittavien allekirjoitusten täytyttyä Väestörekisterikeskus⁴ tarkistaa niiden oikeellisuuden, jonka jälkeen kansalaisaloite voidaan toimittaa eduskuntaan (Kansalaisaloitelaki 9 §, 11 §).

Eri valtioiden kansalaisaloitejärjestelmät voidaan jakaa kahteen luokkaan: kansanäänestyksiin johtaviin aloitteisiin ja sisällöllisiin aloitteisiin (Setälä & Schiller 2012, 1). Suomalainen kansalaisaloite kuuluu sisällöllisen aloitteen luokkaan. Tämä tarkoittaa, että aloitteet eivät automaattisesti johda kansanäänestykseen, vaan että aloitteet osoitetaan niistä viime kädessä keskustelevalle ja äänestävälle lainsäädäntöelimelle, eduskunnalle (Christensen ym. 2017, 411). Edustuksellisen demokratian vallanjako ei siten suoranaisesti muutu, koska parlamentaarinen lainsäädäntövalta säilyy eduskunnalla.

Kansalaisaloitejärjestelmä on ollut tuoreuteensa nähden Suomessa varsin suosittu poliittisen osallistumisen väylä. Kansalaisaloitteita on voinut tehdä vasta alle kymmenen vuotta, mutta lukumäärällisesti niitä on kertynyt jo lukuisia. Oikeusministeriön ylläpitämästä verkkopalvelusta kansalaisaloite.fi aloitteita löytyy jo yli

4 10 § laissa Digi- ja väestötietovirastosta (304/2019) sanoo: ”Muussa laissa tai asetuksessa olevalla viittauksella Väestörekisterikeskukseen tarkoitetaan tämän lain tultua voimaan Digi- ja väestötietovirastoa.” Tutkielman kirjoittamishetkellä ajantasaisessa kansalaisaloitelaissa mainittu Väestörekisterikeskus tarkoittaa siksi Digi- ja väestötietovirastoa, joka aloitti toimintansa 1.1.2020, kun Väestörekisterikeskus, maistraatit ja Itä-Suomen aluehallintovirastossa toimiva Maistraattien ohjaus- ja kehittämisyksikkö yhdistyivät (Digi- ja väestötietovirasto 2020).

7

tuhat kappaletta, ja eduskunnan käsittelyyn näistä on edennyt yli 30 (OM 2020). Oikeusministeriön tarjoama palvelu on maksuton, joten kynnys aloitteiden tekemiselle on varsin matala. Huomionarvoista on, että eduskuntaan edenneistä kansalaisaloitteista on tähän mennessä hyväksytty vain kaksi kappaletta: niin sanottu kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä äitiyslakiin liittynyt kansalaisaloite. Aloitteiden todennäköisyys tulla hyväksytyiksi ei siten ole ollut tilastollisesti kovin korkea.

Kansalaisaloitteet ovat onnistuneet nostamaan julkisen päätöksenteon asialistalle asioita, joita eduskuntapuolueet eivät välttämättä itse olisi ottaneet esille: esimerkiksi ympäristö-, eläinoikeus-, tekijänoikeus-, sekä yhdenvertaisuuskysymyksiä (Seo 2017, 172). Vaikka täysin uutta lainsäädäntöä aloitteiden myötä on syntynyt toistaiseksi vähän, aloitteita käsitelleiden eduskunnan valiokuntien mietinnöillä voidaan nähdä olleen epäsuoria vaikutuksia politiikkaan (Christensen ym. 2016).

Kansalaisaloitteet tuovat asioita julkiseen keskusteluun niiden taustalla usein vaikuttavien kampanjoiden ja viestinnän avulla. Aloitteet saavat mediahuomiota varsinkin tilanteissa, joissa vaadittavia allekirjoituksia on suhteellisen paljon tai vaadittavat allekirjoitukset on saatu kasaan. Kansalaisaloitejärjestelmää on mediassa arvioitu tervetulleena lisänä suomalaiseen demokratiaan (Helsingin Sanomat 10.7.2019).

Lyhyestä olemassaolostaan huolimatta kansalaisaloitejärjestelmä on osoittanut, että se onnistuu aktivoimaan ihmisiä, jotka eivät muutoin ole poliittisesti aktiivisia. Eduskuntavaalitutkimuksen 2015 mukaan kansalaisaloitteet vaikuttavat houkuttelevan poliittisesti passiivisia kansalaisia sekä nuoria ikäryhmiä, joten kansalaisaloitejärjestelmän voi nähdä vaikuttaneen kansalaisten poliittisiin asenteisiin varsin ripeästi (Christensen ym. 2016, 452). Kansanedustajat ovat suhtautuneet periaatteessa myönteisesti kansalaisaloitteisiin, mutta samalla kansalaisaloitteet ovat lisänneet paineita lisätä valiokuntakäsittelyn avoimuutta ja läpinäkyvyyttä; jossain määrin kansalaisaloitteet ovat myös korostaneet yksittäisten kansanedustajien roolia, koska heille on usein annettu vapaat kädet kansalaisaloitteista päätettäessä (Christensen ym. 2016, 63). Sitran (2020, 73) haastatteluaineiston perusteella osa kansanedustajista suhtautuu kriittisesti ajatukseen, että kansalaisaloitteet suoraan edustaisivat kansalaisten tuntoja laajassa mittakaavassa, vaikka aloitteen jättäminen voidaan sinänsä nähdä jo merkittävänä eduskuntaa koskevana vaateena.

Kansalaisaloitejärjestelmästä tähän saakka tehdyissä tutkimuksissa on huomioitu, että järjestelmä kaipaa erityisesti läpinäkyvyyttä. Christensen ym. (2016) painottavat, että eduskunnan valiokunnilla tulisi olla sekä edellytyksiä että tahtoa kansalaisaloitteiden huolelliseen käsittelyyn sekä itse käsittelyn kehittämiseen kansalaisyhteiskunnan kanssa dialogisempaan suuntaan. Seon (2017, 178) mukaan konsensushakuinen ja parlamentin valtaa korostava politiikka on Suomessa syvään juurtunutta, ja politiikkavaihtoehtojen pohdinta tapahtuu siksi myös kansalaisaloitteita käsiteltäessä pitkälti suljettuna valiokuntakäsittelynä ja erilaisia

8

intressiryhmiä sekä asiantuntijoita, mutta ei tavallisia kansalaisia kuullen. Laitinen (2016, 344) korostaa, että eduskunnan tulisi joko toimintakulttuurin muutoksen tai lakipykälien kautta edistää kansalaisaloitteista käydyn keskustelun näkyvyyttä ja ottaa kansalaiset aiempaa syvällisemmin osaksi aloitteista käytävää julkista keskustelua, jotta kansalaisilla olisi parempi mahdollisuus arvioida kansanedustajien esittämiä perusteluja kansalaisaloitteiden puolesta tai niitä vastaan.

Iris Marion Youngin mukaan julkinen sfääri on pääasiallinen kansan ja vallankäyttäjien yhdistäjä, jonka kuntoa voi arvioida tarkastelemalla, kuinka hyvin se toimii esimerkiksi opposition, poliittisen vastuunalaisuuden sekä politiikkaan vaikuttamisen tilana; julkisessa sfäärissä poliittiset toimijat nostavat esiin aiheita, julkaisevat tietoa ja mielipiteitä, sekä kritisoivat toimia ja politiikkoja (Young 2000, 172–173). Kansalaisaloitteiden voi tämän valossa nähdä olevan tapa vaikuttaa edustuksellisen demokratian asialistaan ja julkiseen sfääriin vaalien välisenä aikana. Kansalaisaloitteet toimivat instrumenttina, jolla kansalaiset saavat mobilisoitua toisiaan yksittäisten asiakysymysten ympärille. Kansalaisaloitteet toimivat keinona koetella vaaleilla valittujen edustajien sekä puolueiden näkemyksiä aloitteissa esiintyviin poliittisiin kysymyksiin.

Kansalaisaloite maksuttomasta toisesta asteesta nosti esiin nuoria ja lapsia koskevan politiikkatavoitteen, josta keskustellessaan kansanedustajien voi katsoa edustaneen heitä. Tätä poliittista edustusta ei kuitenkaan voi palauttaa vaaleilla auktorisoituun edustamiseen, vaan ennemmin sen voi käsittää kilpailevina edustusväitteinä nuorista ja lapsista. Seuraavassa kappaleessa etenen yleisestä poliittisen edustamisen teorian esittelystä edustuksellisen demokratian vakiomalliin, jonka kritiikkiin perustuu tutkielmani pääasiallinen teoria, poliittinen edustaminen edustusväitteinä.

3. EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN TEORIA

Edustus on käsite, jota käytetään monenlaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi tieteessä edustus tai edustaminen voi esiintyä eri tavoin vaikkapa psykologiassa, filosofiassa, kielitieteessä, viestinnän tutkimuksessa, kirjallisuustieteessä tai yhteiskuntatieteissä. Edustuksen käsitteeseen liittyy siten erilaisia lähestymistapoja:

kielitieteissä saatetaan kiinnittää huomiota merkkeihin ja niiden luomiin edustamiin merkityksiin;

kyselytutkimuksessa kyselyyn vastaava otosjoukko edustaa laajempaa populaatiota;

kirjallisuudentutkimuksessa voidaan kiinnittää huomiota tapoihin, joilla eri sukupuolia esitetään kaunokirjallisuudessa. Edustuksen ja edustamisen käsitteiden käyttö erilaisissa yhteyksissä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitteelle ei voisi tunnistaa jonkinlaista yleistä määritelmää. Yksinkertaistettuna edustuksessa

9

keskeistä on substituutio eli jonkin asian korvaaminen: edustus on prosessi, jossa jokin tai joku tuo läsnä olevaksi jonkin tai jonkun, joka ei tosiasiallisesti ole läsnä. Tärkeät kysymykset edustuksessa liittyvät siten edustuksen toteuttajaan, edustuksen tarkoitukseen, sekä edustuksen vaikutuksiin: kuka tai mikä edustaa, mikä on edustuksen tarkoitus, ja mitä vaikutuksia edustuksella on? Nämä kysymykset ovat olennaisia myös poliittisen edustamisen kohdalla. (Webb 2008, 1–3, 87.)

Poliittinen edustaminen kiinnittyy läheisesti edustuksellisen demokratian käsitteeseen, jonka nykymuotoinen länsimainen versio kehittyi erityisesti kahdesta syystä. Ensiksi, 1900-luvulla useissa yhteiskunnissa tapahtunut äänioikeuden laajentuminen johti massademokratioiden syntyyn. Toiseksi, valtioiden perustuslailliset puitteet antoivat puolueille mahdollisuuden ottaa roolin poliittisen edustuksen toteuttajina, kun aiemmin poliittisen edustuksen tärkeimmäksi paikaksi oli mielletty parlamentti itsessään.

(Urbinati & Warren 2008, 389.)

Edustuksellisen demokratian taustalla vaikuttava yhteiskuntafilosofinen perusajatus on, että yhteiskunnallinen valta kuuluu viime kädessä kansalaisille, jotka valtuuttavat edustajia käyttämään valtaa puolestaan. Vallankäytön oikeutus perustuu suostumukseen, jonka edustettavat antavat edustajilleen.

Perinteinen tapa kuvata tämä vallankäytön oikeutus edustuksellisissa demokratioissa on auktorisointi vaalien kautta: kansalaiset ilmaisevat suostumuksensa edustajilleen vaalien avulla ja oikeuttavat näiden toiminnan seuraaviin vaaleihin saakka. Vaalit ovat siten auktorisointitilanne, jossa ilmaistaan suostumus kansalaisille perustavanlaatuisesti kuuluvan vallan luovuttamisesta pienemmälle joukolle, jonka valintaan kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus. Tämä suostumuksen periaate on muotoutunut osaksi edustuksellisen demokratian käsitystä, sillä ajatus suostumuksesta hallitsijoiden auktoriteetin oikeutuksessa vaikutti niin Yhdysvaltojen kuin Ranskankin vallankumouksissa jo valistuksen aikana. Näiden vallankumousten vaikutus länsimaisten demokratioiden kehitykseen on ollut historiallisesti merkittävä. Edukselliset järjestelmät ovat toki kehittyneet vallankumousajoista paljon: suurin muutos viimeisen kahdensadan vuoden aikana on ollut yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden laajentuminen. (Manin 1997, 2–4, 83, 193–194.)

Edustuksellinen demokratia on ajan myötä muodostunut normiksi, joka näkyy useiden valtioiden perustuslaeissa. Esimerkiksi Suomessa perustuslaki sanoo suoraan, että "[v]altiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta" (PL 2.1 §). Kärjistäen voisi jopa väittää, että arkisessa keskustelussa demokratia voi monelle olla sama asia kuin vaalit, vaikka historiallisesti katsoen yleiset ja yhtäläiset vaalit ovat demokratian ja demokraattisen ajattelun historiassa varsin ’tuore’

kansanvaltaisuuden soveltamismuoto.

10

Demokraattinen edustaminen käsitetään perinteisesti kolmen pääpiirteen kautta. Ensiksi edustajat toimivat edustettavien puolesta, pääsääntöisesti alueellisen jaon perusteella, jotta hallinnon voidaan sanoa olevan vastaanottavainen kansan näkemyksille ja intresseille. Toiseksi edustamisella luodaan poliittiselle vallalle toteuttamispaikka eli parlamentti, jossa valtaa käytetään vastuullisesti ja jonkinasteisessa vastuunalaisuudessa kansalaisille. Kolmanneksi yleinen oikeus äänestää edustajia tarjoaa yksinkertaisen tavan ja määreen poliittiselle yhdenvertaisuudelle: jokaisen ääni on poliittisesti yhtä arvokas edustajien valinnassa. (Castiglione & Warren 2013, 155.)

Poliittista edustamista onkin ensituntumalta kenties helpoin lähestyä vaali-institutionaalisten lähestymistapojen kautta: valtaa käyttävät valitaan vaaleilla, ja nämä vaaleilla auktorisoidut edustajat toteuttavat poliittista edustusta eli edustavat valitsijoitaan. Tällöin poliittisen edustuksen toteuttaja, esimerkiksi kansanedustaja tai puolue, on vastuussa edustettavilleen, jotka voivat halutessaan vaihtaa edustajansa. Tällä lailla käsitettynä poliittinen edustaminen on vaalijärjestelmän kautta sidoksissa tiettyyn äänestäjäkuntaan tai -alueeseen: vaalit käydään tietyssä maantieteellisesti rajatussa vaalipiirissä tai - piireissä.

Poliittisen edustuksen tutkimuskirjallisuudessa tapahtunut konstruktivistinen käänne 2000-luvulla on siirtänyt huomion poliittisen edustuksen institutionaalisista ja vaalikontekstuaalisista seikoista edustamisen käsitteellistämiseen luovaksi, performatiiviseksi ja jatkuvaksi prosessiksi (Disch 2015, 488–489).

Konstruktivistinen käänne viittaa kirjoittajiin, jotka tutkivat poliittista edustamista laajempana käsitteenä kuin ainoastaan vaalien kautta toteutuvana asiana: vaalit toteutetaan rajatulla alueella, mutta edustusta ilmenee näiden rajojen ulkopuolellakin (Näsström 2011, 508). Toisin sanoen poliittinen edustaminen on muutakin kuin vaalien lopputulos, joten poliittista edustamista tulee voida käsitteellistää uusilla tavoin.

Vaikka edustuksellinen demokratia on valta-asemansa myötä vakiinnuttanut vaalit merkittäväksi demokratian ilmenemismuodoksi, jota ei suinkaan tule väheksyä, on helposti osoitettavissa, että vaaleilla auktorisoidut edustuksellisen demokratian toimielimet eivät ole ainoita poliittisia edustajia kansallisesti tai kansainvälisesti. Siten on todettavissa, että demokratia eri muodoissaan ei ole edellytys poliittiselle edustamiselle. Esimerkiksi kansainvälisessä politiikassa toimii ilmeisen vakavasti otettavia edustajia, joiden ei kuitenkaan voida laskea kuuluvan perinteiseen demokraattisesti valitun edustajan luokkaan: monien epädemokraattisiksi luokiteltavien valtioiden edustajat ovat kansainvälisissä instituutioissa yhtä

11

tunnustettuja kuin demokraattisesti valitut kollegansa (Rehfeld 2006, 1–3). Kuitenkin nämä edustajat otetaan vastaan oikeutettuina toimijoina, vaikka demokraattiset ehdot eivät heidän kohdallaan täyttyisikään.⁵ Michael Sawardin edustusväiteteoria tarjoaa tavan käsitteellistää, tunnistaa ja analysoida tällaista poliittista edustamista, jota tehdään ja jota tapahtuu jatkuvasti erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja tilanteissa (Saward 2010, 1–2). Jotta Sawardin teorian ytimeen ja konstruktivistiseen näkökulmaan poliittisesta edustamisesta pääsee kiinni, on ensin tarpeen tarkastella sitä edeltänyttä poliittisen edustuksen kirjallisuuden kulmakiveä, Hanna Pitkiniä.

3.1. Edustuksellisen demokratian vakiomalli

Poliittisen edustamisen tutkimuskirjallisuudessa klassikkona pidetään yleisesti Hanna Pitkinin teosta The Concept of Representation, joka julkaistiin vuonna 1967. Pitkinin teos on toiminut vuosikymmeniä lähtökohtana monille poliittisesta edustuksesta kirjoittaneille, ja teosta kritisoineetkin ovat usein käyttäneet hyväkseen monia Pitkinin käyttämiä tapoja käsitteellistää poliittinen edustaminen (Saward 2010, 10) (Rehfeld 2006, 3). Pitkinin mukaan on kysyttävä yhtäältä, mitä edustaja tekee, ja toisaalta, mikä edustaja on, eli minkälainen hänen on oltava edustaakseen. Hän jaottelee poliittisen edustamisen kahteen osaan:

edustamiseen olemisena (to stand for) ja toimimisena (to act for) (Pitkin 1967, 59).

Näistä Pitkinin tunnistamista kategorioista edustaminen olemisena on jaoteltavissa kahteen osaan, deskriptiiviseen ja symboliseen edustamiseen. Deskriptiivinen edustaminen tarkoittaa edustajan ominaisuuksia, jotka ovat samoja kuin edustettavilla. Edustaakseen jotakin tiettyä ihmisryhmää tai vähemmistöä edustajan tulisi deskriptiivisen edustuksen toteutumiseksi itse kuulua samaan ihmisryhmään tai vähemmistöön; deskriptiivisen edustamisen kautta ajateltuna esimerkiksi parlamentin tulisi olla kuin pienoiskuva kansasta (mt. 60–61). Symbolinen edustaminen sen sijaan korostaa symboliikan ja mielikuvien voimaa. Toisin kuin deskriptiivisessä edustamisessa, symbolisessa edustamisessa samankaltaisuus edustettavan asian ja symbolin välillä ei ole olennaista, vaan asiat, joita symboli ilmentää. Pitkin käyttää esimerkkeinä symbolisesta edustamisesta valtioiden lippuja tai valtionpäämiehiä: molemmat symboloivat

5 Andrew Rehfeld huomioi, että poliittista edustamista tutkiessa on hyödyllistä erottaa kuvaileva ja normatiivinen lähestymistapa. Toisin sanoen on yksi kysymys, edustaako joku jotakin, ja toinen, onko tämä edustus oikeutettua, esimerkiksi demokraattista edustamista. (Rehfeld 2006, 3.)

12

kokonaisia valtioita, ja saavat samalla tavoin valtansa ihmisistä, jotka niihin uskovat. Symbolinen edustaminen ei siten Pitkinin mukaan perustu niinkään rationaalisiin kriteereihin vaan enemmänkin tunteisiin liittyviin, psykologisiin syihin. (Pitkin 1967, 99–100, 113.)

Niin deskriptiivisen kuin symbolisen edustamisen muodoissaan poliittinen edustaminen olemisena, to stand for, on Pitkinille passiivinen asia: ihmiset ja symbolit edustavat vain olemalla mitä ovat, eivät niinkään aktiivisesti tai harkitusti toimimalla. Edustaminen olemisena eli deskriptiivisyytenä tai symbolisesti ei ole Pitkinin mukaan siksi samalla tavoin arvioitavissa kuin edustaminen toimintana. Tätä näkemystä hän perustelee sillä, että jos edustaja vertautuu symboliseen tai deskriptiiviseen edustamiseen, edustaa tämä vain sen kautta, minkälaisena muut häntä pitävät, ei toimintansa kautta. (mt. 1967, 110–114.)

Siten edustaminen olemisena ei vielä kata sisällöllistä toimintaa, jota poliittiset edustajat toteuttavat edustettaviensa puolesta. Poliittinen edustaminen toimintana, to act for, on usein tiivistetty Pitkinin kirjassa esiintyvään muotoon ”toimia edustettavien intressien mukaisesti ja responsiivisesti.”⁶ Edustajien on siis oltava perillä edustettaviensa intresseistä ja toimittava niiden mukaisesti, responsiivisesti ja vastaanottavaisesti. Mikäli edustajan toiminnan ja edustettavien intressien välillä ilmenee jonkinlainen ristiriita, on sen oltava perusteltu. Mikäli tällaista ristiriitaa ei voida poistaa, on edustettavien voitava vaihtaa edustajansa. (mt. 209–210.)

Poliittinen edustaminen on siten Pitkinin mukaan olemista ja toimimista, joista ainoastaan jälkimmäinen on sisällöllistä, aktiivista toimintaa. Poliittista edustamista toimintana kehystää kaksi toimintoa: auktorisointi sekä vastuunalaisuus. Auktorisointi tarkoittaa mekanismia, jolla edustettava antaa hänelle kuuluvan vallan edustajalleen käytettäväksi eli valtuuttaa edustajan käyttämään valtaa puolestaan. Taustaoletuksena on, että edustajalla on vallankäytön tueksi tiedossaan edustettaviensa mielipiteet ja näkemykset eri asioista.

Edustajat ovat auktorisoinnin jälkeen vastuunalaisia edustettavilleen toiminnassaan. Mikäli edustajien toimintaan ei olla tyytyväisiä, edustettavilla on mahdollisuus saattaa edustajansa vastuuseen tasaisin väliajoin: edustuksellisissa demokratioissa tämä tarkoittaa vaaleja. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus vaaleissa tarjoaa kaikille ainakin teoreettisen vaikutusmahdollisuuden siihen, kuka valtaa käyttää. (mt. 1967, 58.) Auktorisoinnissa ja vastuunalaisuudessa merkittävää on edustajan ja edustettavien välisen vuorovaikutuksen tarkastelu, niin kutsuttu päämies-agentti -asetelma, jossa edustettavat ovat päämiehiä ja edustaja päämiestä edustava agentti. Päämies-agentti -asetelman merkittävin kysymys on agentin mandaatin luonne. Mandaatti

6 “[…] acting in the interest of the represented, in a manner responsive to them.” (Pitkin 1967, 209.)

13

viittaa toimivaltuuksiin ja mahdollisuuksiin, joita agentilla on suhteessa päämieheen. Mandaatti voi olla sidottu, vapaa, tai jotakin siltä väliltä. Sidottu mandaatti tarkoittaa, että edustettavat antavat tarkat toimintaohjeet edustajalleen, minkä jälkeen tämä ei voi poiketa saamistaan ohjeista, vaikka omatunto sanoisi toisin. Esimerkiksi puolueiden edustajat erilaisissa valiokunnissa voivat hyvinkin toimia tällaisen sidotun mandaatin periaattein, mikäli ovat saaneet puolueelta tarkasti noudatettavat poliittiset linjat. Vapaa mandaatti sen sijaan kuvastaa edustettavien vahvaa luottamusta edustajan omaan harkintavaltaan:

edustajan tulee toimia oman harkintakykynsä mukaan, vaikka edustaakin muita ihmisiä. On syytä huomata, että sekä sidottu että vapaa mandaatti voivat toimia erilaisissa tilanteissa eivätkä sulje toisiaan täysin pois, eikä kysymykseen mandaatin luonteesta ei ole yksiselitteistä vastausta. Pitkin huomauttaa, että poliittinen edustaminen ei voi olla ainoastaan edustettavien jäljittelyä tai heidän näyttelemistään: edustajalle on tarkoituksenmukaista miettiä edustettavien intressejä ja niiden kannalta parasta lopputulosta, ei vain jäljittelynomaisesti toimia kuten edustettava itse tilanteessa tekisi. (Pitkin 1967, 144–148.)

Taulukko 1 Tiivistelmä poliittisesta edustamisesta toimimisena ja olemisena Pitkinin (1967, 110–114) mukaan.

Edustajan rooli

Miten edustaminen ilmenee? Vastuunalaisuus ja auktorisointi Edustaminen

toimimisena

Aktiivinen Sisällöllisenä ja responsiivisena toimintana edustettavien intressien mukaisesti

Toteutuu: edustajat on mahdollista vaihtaa, mikäli näiden toiminta ei miellytä Edustaminen

olemisena

Passiivinen Edustettavien kaltaisina

ominaisuuksina = deskriptiivinen edustaminen

Ei toteudu, koska olemista ei voida arvioida

sisällöllisenä toimintana Laajalti jaettuina symbolisina

merkityksinä = symbolinen edustaminen

Pitkinin teoksesta ammentanutta teoriaperinnettä ja käsitystä poliittisesta edustamisesta kutsutaan tutkimuskirjallisuudessa poliittisen edustamisen vakiomalliksi. Vakiomalli auttaa kuvailemaan laajamittaista, edustuksellisuuteen perustuvaa massademokratiaa nykyvaltioissa (Castiglione & Warren 2013, 155).

Vakiomalli korostaa edustajien vastaanottavaisuutta, responsiivisuutta edustettavien intresseille: tämä

14

responsiivisuus on vakiomallin mukaisen edustuksen ”peruskallio” (Disch 2011). Vakiomallin mukaisesti kuvailtuna poliittiseen edustamiseen kuuluu vähintäänkin auktorisointi, vastuunalaisuus, sekä jonkin toisen intressien puolesta toimiminen (Rehfeld 2006, 3). Pitkinin poliittisen edustuksen määritelmässä olennainen responsiivisuus tapahtuu vaalien välisenä aikana edustajien sisällöllisenä toimintana, johon edustettavat voivat vaikuttaa vain rajallisesti (Esaiasson & Narud 2013, 4). Auktorisointi ja vastuunalaisuus muodostavat vakiomallissa viitekehyksen, jossa poliittista edustamista tarkastellaan. Tiivistettynä poliittisen edustamisen vakiomalli

- käsittää edustuksen päämies-agentti -suhteena ja olettaa, että edustettavat muodostavat alueellisia joukkoja, joilla on jokseenkin rationaaliset ja tunnistettavat intressit,

- kuvaa, kuinka vaaleihin perustuva edustaminen luo tilan eli parlamentin, jossa kansan suvereniteetti yhdistyy valtiovaltaan

- kuvaa, kuinka vaalimekanismit varmistavat jonkinasteisen responsiivisuuden päämiehen ja agentin välillä; oletus on, että edustaja ottaa kiinnekohdaksi toiminnalleen päämiehensä/äänestäjäkuntansa - kuvaa, kuinka yleinen ja yhtäläinen äänioikeus antaa vaaleihin perustuvalle edustamiselle poliittisen yhdenvertaisuuden määreen (Castiglione & Warren 2013, 155; Urbinati & Warren 2008, 389.)

2000-luvulla poliittisen edustuksen tutkimuskirjallisuudessa tapahtunutta keskustelua on kutsuttu konstruktivistiseksi käänteeksi, jossa poliittisen edustamisen käsite määritellään vakiomallia laajemmin.

Konstruktivismi ilmenee näiden kirjoittajien tavassa käsitteellistää poliittinen edustaminen sosiaalisen konstruktionismin keinoin, eli tiedon ja käsitteiden yhteisöllisenä rakentumisena⁷. Konstruktivististen teorioiden ydin on edustajien ja edustettavien uudenlaisessa käsitteellistämisessä, huomion kiinnittämisessä siihen, kuinka sekä edustajia että edustettavia konstruoidaan (Disch 2015, 489). Konstruktivistiset lähestymistavat edustamiseen painottavat edustajan roolia edustettavien identiteettien kehystämisessä ja luomisessa (Dovi 2018). Esimerkiksi edustettavien intressit eivät konstruktivistisesta näkökulmasta ole yksiselitteisiä tai pysyviä, sillä edustajilla on mahdollisuus vaikuttaa niihin ja muokata niitä (Mansbridge 2003, 516–518). Poliittinen edustaminen nousee konstruktivistisen käänteen teksteissä merkittäväksi osaksi

7 Sosiaalinen konstruktionismi on tutkimuksellinen viitekehys, jonka perusajatus on, että sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa, kielellisessä vuorovaikutuksessa (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006). Sosiaalista konstruktionismia on monenlaista, mutta yleisesti ottaen sen eri ilmenemismuotoja yhdistävät samankaltaiset taustaoletukset: kriittisyys itsestäänselvyyksiä kohtaan, relatiivisuus eli jaettujen käsitystemme historiallis- kulttuurisuus, tiedon synty osana sosiaalisia prosesseja, sekä tiedon ja sosiaalisen toiminnan yhteys toisiinsa (Burr 2015, 2–5).

15

demokratiaa, koska poliittinen edustaminen tekee mahdolliseksi edustettavien kokonaisuuksien rakentamisen kielellisesti ja symbolisesti: poliittinen edustus on siten enemmänkin ajatus kuin tietty institutionaalinen muoto (Mattila 2017). Pekonen (2015, 195) kirjoittaa edustamisen olevan prosessi, jota ilman puuttuisivat käsitykset poliittisesta todellisuudesta, edustajista ja edustettavista: edustamisen myötä poliittinen todellisuus saa kasvot ja ääriviivat.

Konstruktivistisen lähestymistavan taustaoletus on, että niin valtiollisella tasolla kuin kansainvälisessä politiikassakaan demokratian rajat eivät ole yhtä erottuvia kuin aiemmin. Vakiomallin mukainen edustuksen teoria ei siksi kata monia epämuodollisia poliittisen edustamisen tapoja, joita kuitenkin on nähtävissä yhteiskunnissa: esimerkiksi ylikansalliset organisaatiot, ”kansan nimissä” puhuvat populistit ja kansalaisjärjestöt edustavat poliittisesti, mutta aina ei ole selvää, ketä tai millä oikeutuksella; samaan aikaan ihmisten kiinnittyminen puolueisiin on laskusuhdanteista, joten puolueiden vanha asema poliittisina edustajina ei ole yhtä vankka kuin ennen (Näsström 2011, 501–502). Konstruktivistisen käänteen argumentti on, että poliittista edustamista tuotetaan jatkuvasti kielellisenä toimintana ja että poliittinen edustaminen ei ole vaaleilla valittujen edustajien yksinoikeus vaan mahdollista myös muille poliittisille subjekteille. Siten konstruktivistisen käänteen kirjoittajat eivät pyri kumoamaan institutionaalisen poliittisen edustamisen oikeutusta, vaan ennemminkin täydentämään ymmärrystä poliittisen edustamisen käsitteestä.

3.2. Poliittinen edustaminen väitteinä: edustusväiteteoria

Tutkielmalleni olennaisin konstruktivistisen käänteen teoria on Michael Sawardin edustusväiteteoria, jonka ydin on poliittisen edustamisen kuvaaminen jatkuvasti muuttuvana ja luovana prosessina, ei ainoastaan instituutionaalisten mekanismien kuten vaalien aikaansaamana tuotoksena. Sawardin mukaan yleinen edustamisen idea eli jonkin poissa olevan tekeminen läsnä olevaksi perustuu politiikassa väitteisiin, joilla tämä jonkin poissa olevan läsnäolo esitetään. Edustusväiteteorian analyyttinen kärki on huomiossa, että oikeutettua poliittista edustamista on olemassa myös edustuksellisen demokratian vaalimekanismien ulkopuolella. Erilaiset edustajat saattavat puhua ja toimia jonkin edustettavan joukon nimissä, vaikka eivät ole näille vastuunalaisia tai näiden valitsemia. (Saward 2006, 298–300; Saward 2010, 39, 140.)

Sawardin mukaan poliittisen edustamisen käsitteen voi mallintaa edustusväitteiksi, joita eri toimijat esittävät.

Edustusväitteet sisältävät kuvauksia edustajasta ja edustettavasta sekä näiden välisestä yhteydestä. Nämä kuvaukset ovat aina rajallisia, koska edustus ei koskaan voi kattaa kaikkea edustamaansa; siten väitteet ovat aina vain osittaisia, mikä mahdollistaa väitteiden välisen kilpailun. Saward ei kiistä institutionaalisen

16

edustuksen olemassaoloa ja toteaa kansallisten parlamenttien olevan oleellisia edustuksen paikkoja (Saward 2010 2–3), mutta painottaa edustusväiteteorian tuovan uuden tarkastelutavan poliittisen edustamisen oikeutuksen hahmottamiseen: vaaleilla auktorisoimattomien väitteet edustamisesta eivät ole automaattisesti sen epäoikeutetumpia kuin vaaleilla auktorisoitujen edustajien, koska väitteiden arviointi ja vastaanottaminen on väitteiden olennaisin oikeutuksen mittari (mt. 124). Väitteiden tekijän asemalla on kuitenkin merkittävästi vaikutusta väitteen vakuuttavuuteen, mikä liittyy edustusväitteiden resursseihin, joita käsittelen jäljempänä omassa alaluvussaan.

Saward argumentoi, että edustusväitteitä tekemällä on mahdollista “lukea” edustettavia asioita ja joukkoja poliittisesti eri tavoin. Edustusväitteen tekijä voi luoda ja tulkita edustettavien intressejä tilannekohtaisesti ja pyrkiä esittämään näille intresseille sopiva edustaja. Koska väitteiden toimivuus perustuu niiden arvioinnille, on väitteillä oltava yleisö. Edustusväitteen tekijän tavoite on siten ensinnäkin saada yleisön huomio sekä toiseksi saada yleisö vastaanottamaan esitetty väite tekijän haluamalla tavalla. Edustusväite sisältää siten kuvauksen edustajasta, jolla on väitteen mukaan jokin perustavanlaatuinen yhteys väitteessä tietyllä tavoin esitettyyn edustettavaan joukkoon. Tämä väitteessä edustettava joukko reagoi itsestään esitettyihin väitteisiin joko vastaanottamalla ja hyväksymällä väitteet tai kieltämällä ne – tai jättämällä ne kokonaan huomiotta. (mt. 53).

Edustusväitteiden tekijät voivat siten tunnistaa erilaisia edustettavia joukkoja ja tehdä väitteitä näiden joukkojen ominaisuuksista ja intresseistä, jotka ovat poliittisen edustamisen kannalta relevantteja. Eri asia on, kuinka moni yleisöstä ottaa nämä väitteessä esille tuodut ominaisuudet ja kuvailut omakseen: juuri tästä edustusväitteessä on kyse. Samalla poliittisen edustamisen perinteinen asetelma kääntyy päälaelleen tai tekee siitä vähintäänkin kaksisuuntaisen, sillä siinä missä poliittisen edustamisen vakiomallin mukaan ajateltuna edustettavat voivat vaaleissa valita edustajansa, edustusväitteen kautta tarkasteltuna edustajat voivat valita edustettavansa luomalla väitteitä näistä ja itsestään (mt. 47). Edustusväitteissä edustajat luovat siten poliittista tarttumapintaa itsestään tai jostakin muusta jonkin asian, ilmiön tai joukon edustajana (Saward 2006, 301–302).

Tiivistettynä Sawardin esittämän teoreettisen lähestymistavan merkittävin ero poliittisen edustamisen vakiomalliin on edustamisen tutkiminen jatkuvasti tuotettuna tilanteena ja prosessina, ei pysyvänä faktana.

Hänen mukaansa olennaista ei siksi ole pyrkiä toteamaan poliittisen edustamisen toteutuvan pelkästään jonkin tietyn kriteeristön kuten vaalituloksen avulla, vaan kysyä mikä tai kuka luo ilmeiseltä vaikuttavan faktan poliittisen edustamisen olemassaolosta (Saward 2010, 26).

17 3.2.1. Edustusväitteen osat

Poliittinen edustaminen on siis Sawardin mukaan edustusväitteistä koostuva prosessi, jossa väitteitä esitetään, arvioidaan, hyväksytään ja hylätään. Miten ja mistä osista edustusväite sitten oikein rakentuu?

Saward jaottelee väitteen viiteen osaan.

Taulukko 2 Edustusväitteen rakenne osineen sekä teoreettinen esimerkki väitteen rakentumisesta.

Edustusväitteen rakenne

Osa Osan tehtävä

Tekijä (maker) Luo subjektin

Subjekti (subject) Edustaa objektia

Objekti (object) Kuvaa kielenulkoista tarkoitetta, joskin rajallisesti

Kielenulkoinen tarkoite (referent) On objektin kuvaama edustettava asia kaikessa laajuudessaan Yleisö (audience) Arvioi väitteen: hyväksyy, hylkää, tai jättää huomiotta

Edustusväitteen rakentumista näistä osista voi havainnollistaa esittämällä niiden väliset suhteet.

Edustusväite muotoutuu, kun väitteen tekijä luo subjektin eli kuvan itsestään, jostakin toisesta ihmisestä, tai jostakin asiasta. Tämä väitteen subjekti toteuttaa poliittista edustusta suhteessa objektiin, jolla on kielenulkoinen tarkoite. Tämä kielenulkoinen tarkoite on konkreettinen tai kuviteltu asia, ominaisuus, tapahtuma, tai abstraktio, johon kielellisellä ilmauksella eli objektilla viitataan. Väitteessä edustettava objekti on aina rajattu ja valikoitu kuvaus kielenulkoisesta tarkoitteesta, sillä kielen avulla ei ole mahdollista kattaa kaikkia ominaisuuksia, joita objektin tarkoitteella on. Tiivistäen edustusväitteessä väitteen tekijä tarjoaa subjektia tietyllä tavalla kuvatun objektin edustajaksi yleisölle, joka joko hylkää tai hyväksyy väitteen. Tämän abstrahoidun lausemuotoilun avulla on mahdollista nähdä, kuinka edustusväiteteorian avulla voi tarkastella monia erilaisia poliittisen edustamisen ilmentymiä. Edustusväitteen osien ei tule kuitenkaan ymmärtää olevan lineaarisessa suhteessa toisiinsa. Sen sijaan ne vaikuttavat toisiinsa kehämäisenä kokonaisuutena.

Esimerkiksi yleisöt eivät ole ainoastaan passiivisia väitteiden vastaanottajia, vaan yleisöt voivat yhtä lailla tehdä vastaväitteitä itsestään, mikäli eivät koe muita itsestään tehtyjä väitteitä vakuuttaviksi. Poliittinen edustaminen on Sawardin mukaan jatkuva väitteiden tekemisen ja vastaanottamisen, hyväksymisen ja hylkäämisen sykli. (Saward 2006, 302–303; Saward 2010, 36–37.)

18

Edustusväitettä voi havainnollistaa esimerkillä. Kansanedustaja voi sanoa edustavansa ”rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä”. Tällöin sekä väitteen tekijä että subjekti on kansanedustaja itse. Objekti on tässä tapauksessa väitteessä tarjottu idea ”rehellisistä työtä tekevistä ihmisistä”, ja objektin kielenulkoinen tarkoite on kaikki edustusväitteen piirissä olevat ihmiset eri ominaisuuksineen: rehelliset ja epärehelliset, työtä tekevät ja työttömät. Tätä edustusväitteen subjektia eli kansanedustajaa objektille ”rehelliset työtä tekevät ihmisille” tarjotaan yleisölle, joka joko hyväksyy tai hylkää sen. Yleisö voi tässä tapauksessa tarkoittaa vaikkapa kansanedustajan omaa vaalipiiriä tai sen ulkopuolista aluetta: vaikka kansalainen ei asuisi samassa vaalipiirissä kuin kansanedustaja, hän voi silti kokea legitiimiksi väittämän siitä, että kyseinen kansanedustaja ajaa hänenkin, rehellisen ja työtätekevän, ihmisen etuaan. (Saward 2010, 36–37.)

Edustusväitteen tekijä voi olla sama kuin väitteen subjekti tai siitä erillinen toimija. Kuten edeltävässä esimerkissä, kansanedustaja voi luoda itsestään subjektin, joka edustaa väitteen mukaan jotakin joukkoa tai intressejä (kielenulkoista tarkoitetta), jotka on väitteessä ilmaistava rajatusti objektin kautta. Edustaja tarjoaa kuvaa itsestään houkuttelevana äänestyskohteena niille, joilla on yhteys samaan tarkoitteeseen, johon edustusväitteen objektilla viitataan. Ei liene vaikeaa keksiä esimerkiksi tavallisista kansalaisista, taloudellisista realiteeteista tai vaikkapa tulevaisuuden sukupolvista puhuvia poliitikkoja: näissä kaikissa on edustusväite tunnistettavissa, sillä kaikki poliitikot eivät kuvaa tavallista kansalaista, taloudellisia realiteetteja tai tulevaisuuden sukupolvia samanlaisten objektien kautta.

Edustusväitteen tekijälle on tärkeää saada aikaan kuva väitteen subjektista parhaana mahdollisena edustajana väitteen objektille. Edustusväite on kaksinkertainen väite, joka sisältää väitteen edustettavan joukon tai asian relevanteista ominaisuuksista x, joilla on yhteys edustajan väitettyihin relevantteihin kykyihin y. Näiden ominaisuuksien ja kykyjen välillä on vähintään väitteen tekijän mielestä perustavanlaatuinen keskinäinen merkityssuhde. Täydellistä edustamista ei kuitenkaan koskaan voida saavuttaa, sillä subjektin ja objektin suhde voidaan aina kehystää toisinkin; edustusväitteiden perustavanlaatuiseen olemukseen liittyy niihin sisältyvä kiistettävyys ja mahdollisuus vaihtoehtoisiin, kilpaileviin väitteisiin. Väite on aina väite, ja se voi olla hyvin tai huonosti perusteltu. (Saward 2006, 302; Saward 2010, 38.)

Edustusväiteteorian kautta tarkasteltuna poliittinen edustaminen syntyy siis väitteistä, jotka voidaan aina määritellä eri tavoin ottaen mukaan joitain asioita ja jättäen ulos joitain muita: täydellisen tai kaikenkattavan edustamisen sijasta on ainoastaan väitteitä ja vastauksia niihin. Pitkinin hahmottelemin käsittein edustusväitteiden luonti kiinnittyy deskriptiiviseen ja symboliseen edustamiseen, edustamiseen olemisena.

Siinä missä Pitkinin määrittelyssä deskriptiivisyys ja symboliikka ovat edustajan passiivisia ominaisuuksia – edustajat edustavat olemalla mitä ovat, joko henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai symboliin liitettyjen mielikuvien avulla – Saward kiinnittää huomion deskriptiivisyyden ja symbolien harkittuun ja tietoiseen

19

luomiseen: edustus syntyy väitteistä, joissa väitetään jonkin tai jonkun olevan jotakin: tämä oleminen voi olla esimerkiksi deskriptiivistä tai symbolista edustamista. Siten edustaminen olemisena on myös aktiivista toimintaa, koska deskriptiivisyys ja symbolinen edustaminen rakentuvat tehtyjen väitteiden varaan. (Saward 2010, 45–47.)

Huomionarvoista on, että edustusväitteet toimivat ainoastaan, jos niillä on vastaanottaja. Väitteillä on siksi oltava yleisö: se voi olla esimerkiksi kansallinen, paikallinen, etninen, uskonnollinen, kielipoliittinen tai yhteiskuntaluokkapohjainen. Edustusväitteen tekijä tarjoaa tälle yleisölle kuvauksen edustettavasta asiasta tai joukosta, jonka on oltava väitteen vastaanottajien kuviteltavissa. Väitteessä mahdollisesti edustettavat ihmiset ovat luontaisesti yksi mahdollinen yleisö, mutta väitteen vastaanottajia voi olla muitakin. Vaikka väite esitetään tietylle vastaanottajaryhmälle, mutta sen voivat kuulla myös muut. Edustusväitteen yleisö ja edustettava joukko ovat kaksi ryhmää, jotka voivat olla sekä harkittuja (intended) että tosiasiallisia (actual).

(mt. 48–51.)

Taulukko 3 Edustusväitteen yleisö ja edustettava joukko.

Yleisö Edustettava joukko

Harkittu ryhmä, jolle väitteen tekijä suuntaa edustusväitteen

ryhmä, jota edustusväitteen subjektin väitetään edustavan

Tosiasiallinen ryhmä, jotka tiedostavat vastaanottaneensa (lukemalla, kuulemalla) väitteen ja voivat siten hyväksyä, hylätä tai kiistää sen (tai jättää sen kokonaan huomiotta)

ryhmä, jonka jäsenet tunnistavat väitteestä itsensä ja intressinsä ja voivat siten hyväksyä, hylätä tai kiistää sen (tai jättää sen kokonaan huomiotta)

Harkittu harkittu yleisö tarkoittaa ryhmää, jolle väitteen tekijä suuntaa edustusväitteen; harkittu edustettava joukko tarkoittaa ryhmää, jota edustusväitteen subjektin väitetään edustavan. Tosiasiallinen yleisö tarkoittaa ryhmää, jotka tiedostavat vastaanottaneensa (lukemalla, kuulemalla) väitteen ja voivat siten hyväksyä, hylätä tai kiistää sen (tai jättää sen kokonaan huomiotta); tosiasiallinen edustettava joukko tarkoittaa ryhmää, jonka jäsenet tunnistavat väitteestä itsensä ja intressinsä ja voivat siten hyväksyä, hylätä tai kiistää sen (tai jättää sen kokonaan huomiotta). Väitteessä edustettava joukko ja yleisö voivat olla yksi ja sama ryhmä tai osittain limittäisiä ja sisäkkäisiä. Käytännössä harkittujen ja tosiasiallisten yleisöjen sekä edustettavan joukon väliset yhteydet ovat usein tiiviit, sillä molempia rakennetaan väitteiden luomisen ja vastaanottamisen kautta (mt.

49–51). Käsitteellinen ero lisää kuitenkin edustusväiteteorian analyyttista syvyyttä, koska harkittujen ja tosiasiallisten yleisöjen sekä edustettavien joukkojen välillä voi olla eroja.

20 3.2.2. Edustusväitteen resurssit

Saward korostaa, että monet perinteiset edustuksellisen demokratian tutkimuksen ja poliittisen edustamisen vakiomallin käsitteet eivät ole ristiriidassa edustusväiteteorian kanssa. Tutut käsitteet kuten kysymys vapaasta tai sidotusta mandaatista ovat resursseja, joita voi käyttää edustusväitteiden tukena (Saward 2010, 72–73). Jotta edustusväite tulisi todennäköisemmin hyväksytyksi, on sen tyylin ja sisällön hyödyllistä tukeutua väitteen vastaanottajille tuttuihin viitekehyksiin. Esimerkiksi vaaleilla auktorisoitu edustajan asema on edustusväitteen resurssi: kansanedustajilla on institutionaalisen asemansa tuoma etulyöntiasema vakuuttavien edustusväitteiden tekemiseen (mt. 104–105). Vastaavasti esimerkiksi deskriptiivisen edustamisen ihanne voi toimia resurssina, mikäli edustaja kuuluu itse johonkin tiettyyn vähemmistöön (tai väittää kuuluvansa siihen) ja esittää kyseiseen vähemmistöön liittyviä edustusväitteitä; siinä missä Pitkinin mukaan edustaminen olemisena ei ole aktiivista vaan edustaja ”vain on mitä on”, Sawardin mukaan edustus olemisena vaatii edustavan symboliikan tai deskriptiivisyyden tietoista rakentamista (mt. 72).

Sawardin teoria onnistuu vetämään yhteen ja sisällyttämään muiden konstruktivistiseen käänteeseen laskettavien kirjoittajien ajatuksia. Esimerkiksi vuosituhannen alussa Jane Mansbridge hahmotteli erilaisia edustamismalleja, joilla edustajien ja edustettavien keskinäisen vuorovaikutuksen erilaiset ilmenemistavat voi ymmärtää. Mansbridgen edustusmallit ovat lupauksiin perustuva, odotuksiin perustuva, gyroskooppinen, sekä sijaisedustusmalli. Nämä mallit kuvailevat edustajan ja edustettavien välisiä vuorovaikutussuhteita Pitkiniltä tutussa auktorisoinnin ja vastuunalaisuuden viitekehyksessä. Lupauksiin perustuva edustusmalli on kenties perinteisin tapa käsittää edustajan ja edustettavien välinen suhde: edustajan normatiivinen velvoite on toimia edustettaviensa puolesta siten, kuin on luvannut. Mikäli näin ei tapahdu, edustettavilla on hyvä syy vaihtaa edustajansa. Odotuksiin perustuva edustusmalli siirtää huomion edustajan mahdollisuuksiin vaikuttaa tulevaan auktorisointitilanteeseensa, eli käytännössä edustajan toimiin, joilla hän pyrkii vaikuttamaan uudelleenvalintaansa sen sijaan että huolehtisi siitä, että aiemmat lupaukset pitävät.

Gyroskooppimalli kuvastaa tilannetta, jossa edustettava luottaa edustajan luonteeseen ja harkintakykyyn toimia ilman suurempaa vahtimista tai responsiivisuuden vaadetta; ideana on sijoittaa poliittiseen järjestelmään toimija, jonka kykyihin voi luottaa. Sijaisedustus kuvaa tilannetta, jossa edustaja onnistuu edustamaan ihmisiä laajemmin kuin ainoastaan oman vaalipiirinsä alueella: esimerkiksi tilanteessa, jossa edustaja kuuluu vähemmistöön, voivat samaan vähemmistöön kuuluvat ihmiset kokea edustajan omakseen, vaikka vaalipiirirajojen vuoksi eivät voisikaan osoittaa edustajalle tukea äänien muodossa. (Mansbridge 2003.)

21

Nämä kaikki mallit auttavat havainnollistamaan, kuinka monenlaisia rooleja mahtuu auktorisoinnin ja vastuunalaisuuden viitekehykseen. Samalla mallit ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän sidoksissa vakiomallin mukaiseen ajatteluun, jossa legitimoitu poliittinen edustaminen on viime kädessä vaalien tai muun virallisen auktorisoinnin lopputulosta, oli toiminta sisällöllisesti mitä tahansa. Kun malleja soveltaa edustusväiteteorian yhteydessä, voi niiden nähdä olevan myös resursseja edustusväitteille (Saward 2010, 19–24). Poliittisen edustamisen vakiomallin mukaisesti poliittista edustamista käsittelevät teoriat olettavat, että edustettavien intressit ovat suhteellisen pysyviä, rajattuja ja edustajien helposti tunnistettavissa ja poimittavissa. Edustaja voi siten tunnistaa intressit, joita hänet auktorisoineella edustettavalla joukolla on (tai Mansbridgen odotuksiin perustuvan mallin mukaisesti pyrkiä vaikuttamaan näihin intresseihin, jotta tulisi seuraavassa auktorisointitilanteessa valituksi). Edustaja voi myös kuvata olevansa vaalipiirirajat ylittävän poliittisen tavoitteen puolesta puhuja ja toteuttaa siten Mansbridgen sijaisedustusmallin mukaista ajatusta, tai vaikkapa kuvata itseään hyväksi tyypiksi, joka edustaa tavallista kansalaista (ja toteuttaa siten Mansbridgen gyroskooppimallin mukaista ajatusta edustuksesta).

Edustusväiteteorian kautta käsitetylle poliittiselle edustamiselle kysymys edustamisen demokraattisuudesta on vaikea. Millä ehdoin tai millä tavoin edustusväitteet voivat olla demokraattisesti oikeutettuja? Jos edustaminen on väitteiden välistä kamppailua, millä tavoin voidaan varmistua siitä, että edustus on demokraattista? Edustusväitteiden demokraattista legitiimiyttä on Sawardin mukaan mahdollista arvioida, kunhan edustusväitteiden tilannesidonnainen ja väliaikainen luonne otetaan huomioon: edustusväitteillä ei ole ajallisia tai normatiivisia rajoitteita. Saward määrittelee edustusväitteen demokraattisen oikeutuksen seuraavasti: ”väitteet ovat yhteiskunnassa väliaikaisesti demokraattisesti oikeutettuja silloin, kun niiden voidaan katsoa saavan tarpeeksi hyväksyntää sellaisilta relevanteilta, arvostelukykyisiltä edustettavien joukoilta, joille väitteet on suunnattu (Saward 2010, 145).⁸”

Väitteiden vastaanottamista voi tietyissä tapauksissa mitata yleisellä tasolla myös edustamisen vakiomallin mukaisin mittarein, esimerkiksi vaalituloksina. Esimerkiksi Sauli Niinistön presidentinvaalikampanja vuoden 2006 presidentinvaaleissa rakentui ilmaisulle ”työväen presidentti” (Yleisradio 2005). Tämän voi edustusväiteteorian osiin jaoteltuna katsoa olleen väite, jossa vaalikampanja (väitteen tekijä) tarjosi subjektia Sauli Niinistö edustamaan objektia työväki, jonka tarkoite oli suomalaiset työntekijät. Yleisönä väitteelle toimivat äänestäjät presidentinvaaleissa. Vaaleissa Niinistö hävisi työväenpuolueena tunnetusta Suomen

8 “[…] provisionally acceptable claims to democratic legitimacy across society are those for which there is evidence of sufficient acceptance of claims by appropriate constituencies under reasonable conditions of judgment.”