Rajakarjalaiset runovirret karjalan kielen näkökulmasta. Karjalankielisien SKVR:n toisintojen kieliasujen analyysi

(1)

Timi Volotinen opiskelijanumero 284332

RAJAKARJALAISET RUNOVIRRET KARJALAN KIELEN NÄKÖKULMASTA Karjalankielisien SKVR:n toisintojen kieliasujen analyysi

Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Perinteentutkimus Kesäkuu 2020

(2)

TIIVISTELMÄ

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty Osasto – School

Filosofinen Humanistinen

Tekijät – Author

Timi Volotinen

Työn nimi – Title

Rajakarjalaiset runovirret karjalan kielen näkökulmasta.

Karjalankielisien SKVR:n toisintojen kieliasujen analyysi

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date

Sivumäärä – Number of pages

Perinteentutkimus Pro gradu -tutkielma x 21.6.2020 115

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tutkielmani käsittelee rajakarjalaisen runovirren, eli kalevalamittaisen runouden, transkriptioiden kieliasuja. Kävin läpi Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin (SKVR) tallennetusta aineistosta semmoisia tapauksia Raja-Karjalasta, joissa samalta laulajalta on tallennettu kaksi tai useampi toisinto samasta runovirrestä. Analyysissäni tuon esille, eri toisinnoissa esiintyviä kielellisiä piirteitä vertailemalla, semmoisia piirteitä

runovirsien alkuperäisissä muistiinpanoissa sekä niiden SKVR:ssä julkaistuissa

versioissa, jotka kertovat karjalankielisyydestä, sekä semmoisia piirteitä, jotka kertovat suomalaistumisesta perinteentallennusprosessin yhteydessä. Tutkimukseni siis yhdistää perinteentutkimukseen kielitieteellistäkin näkökulmaa.

Tutkimukseni perusteella totean, että runovirsien tallentajien tallennustyyleissä on havaittavissa huomattavaa vaihtelua. Varsinkin Axel Boreniuksen tallentamat toisinnot 1800-luvun loppupuolelta ovat kielitieteellisen tarkkoja kaikenmoisine

äännemerkkeineen, vaikka kielellisesti tarkkoja tai melko tarkkoja toisintoja ovat tallentaneet muutkin perinteenkerääjät. Sen sijaan erityisesti Eino Kemppaisen Savotar- lehdessä julkaisemat, ja sieltä SKVR:ään otetut, runovirsitoisinnot vaikuttavat varsin editoiduilta ja ainakin karjalan kielen piirteet on niistä taitavasti häivytetty, jos niitä vertaa jopa hänen muihin toisintoihinsa. Myös etenkin varhaisemmat 1800-luvun alkupuolen kerääjät Europaeus ja Ahlqvist tallensivat runovirttä kielen näkökulmasta melko puolivillaisesti.

Kaikkinensa kokonaiskuva on se, että vaikka eräät perinteentallentajat tallensivatkin runovirttä kielellisesti hyvinkin tarkasti, usein on kuitenkin selvästi havaittavissa, että karjalankielinen runovirsi on saanut suomen kielen piirteitä, kun suomalaiset

perinteentallentajat ovat tallentaneet sitä. Tämä suomalaistuminen on havaittavissa sekä äänteissä että taivutuksissa. Tyypillistä on esimerkiksi, että soinnilliset klusiilit d, b ja g ovat korvautuneet soinnittomilla t:llä, p:llä ja k:lla. Muutamassa kohdin vaikuttaa vieläpä todennäköiseltä, että karjalankielinen sana on jossain vaiheessa vaihdettu suomenkieliseen, vaikkakin nämä olivat ainakin tässä aineistossa lähinnä

yksittäistapauksia.

(3)

Huomasin myös tutkimusta tehdessäni, että tulin tutkimuksessani koonneeksi yhteen luultavasti varsin merkittävän osan siitä, mitä tähän mennessä on sanottu karjalan kielestä runovirressä Suomen puolisessa tutkimuksessa. Karjalan kieltä ei kovin laajasti ole tarkasteltu ainakaan Suomen puoleisessa runovirren tutkimuksessa. Tulkitsen tämän johtuvan ennen kaikkea suomalaiskansallisesta retoriikasta ja siihen liittyvästä

kalevalaisuuden ideologiasta. Runovirren suomalaisuus on ollut koko tutkimuksen lähtökohta, eikä siihen ole sopinut keskustelu siitä, että merkittävä osa runovirrestä ei olisikaan alun alkaenkaan suomenkielistä.

Tutkimuksessa pyrin myös hahmottamaan runovirren tallennuksen aikansa ideologioihin ja karjalankielisien ihmisien kokemaan kohteluun Suomessa. Samalla, kun

karjalankielistä runovirttä tallennettiin, ihailtiin ja käytettiin suomalaiskansallisen ideologian rakennukseen, karjalan kieltä ei suvaittu ja karjalaiset pyrittiin sulauttamaan kaikin tavoin valtakulttuuriin. Karjalaisien kokema todellisuus ei ole tähän mennessä juuri näyttäytynyt runovirren tutkimuksessa. Tutkimuksellani olen myös halunnut tuoda esille vaihtoehtoista näkökulmaa keskusteluun karjalaisesta kulttuurista ja runovirrestä.

Avainsanat

runovirsi, virsi, runolaulu, karjalan kieli, karjalaiset, karjalankieliset, karjalaistutkimus, transkriptiot, suomalainen nationalismi, kalevalaisuuden ideologia, kansallisromantiikka, kulttuurivarkaus, kulttuurinen appropriaatio, kalevalamittainen runous, Raja-Karjala, Laatokan Karjala, Ilomantsi, Karjala

(4)

TIIVISTELMÄ

Philosophical Humanities

Tekijät – Author Timi Volotinen

Folklore Studies Pro gradu -tutkielma x 21.6.2020 115

My research is about the language of the transcriptions of runo songs (runovirzi), also known as runic songs, rune songs and folk songs in the Kalevala metre, from the historical Border Karelia region. I analysed versions of the runo songs which had more than one versions of a song from the same singer. In my analysis I bring forth features from the transcriptions, which indicate Finnicisation at the situation of the songs being written down, and those features of language which indicate that the runo song was sung in the Karelian language. My research is thus combining perspectives of linguistics to folkloristics.

Based on my reserch, I argue that there is a lot of variation in the style in which the runo songs were written down. Especially Axel Borenius wrote extremely accurate

transcriptions with different linguistic diacritics and letters, although there were also others who wrote down runo songs in quite an accurate or relatively accurate way. On the other hand, there were also linguistically imprecise recorders of the runo songs.

Especially notes of Eino Kemppainen, which were published in a journal called Savotar and from there taken to SKVR, were skilfully cleaned from features of the Karelian language. Those versions, which were taken from Savotar, were even more finnicised than other versions from Kemppainen. Versions in Savotar actually seem even more edited for the journal. Also specifically the earlier recorders of runo songs from the early 19th century, Europaeus and Ahlqvist, wrote notes of runo songs linguistically fairly carelessly.

All in all, the general picture is that even though there were some recorders of runo songs who wrote their notes of the songs linguistically rather carefully, the Karelian runo songs frequently have features of the Finnish language when they were written down by Finns. Such Finnicisation is noticeable both in phonemes and in inflection. For example, voiced stop consonants d, b and g, which are typical to most dialects of Karelian, were replaced with voiceless variants t, p and k as they appear in Finnish. Few times it looks even very probable that the Karelian word was replaced with its Finnish counterpart.

There were only a few individual cases of these examples in my material instead of a

(5)

general tendency, so with this material it cannot yet be said how systematic such replacing was.

I also noticed during this research that I gathered probably quite a large part of the literature on what has so far been said about Karelian in runo songs in Finnish research.

The Karelian language in runo songs has not received much scholarly attention in Finland. I interpet this being due to the Finnish national rhetorics and Kalevalaic ideology. Finnishness of the runo songs was the starting point of the whole research, at least in research of the Finnish side. Thus, there was no place for discussion that a large part of the runo songs was not sung in Finnish in the first place.

In my research, I seek to realise the ideological context of the recording of the Karelian runo songs and try to contextualize it to the treatment of the Karelian people in Finland.

At the same time, when runo songs in Karelian were written down, admired, and used in the construction of a Finnish national ideology, use of the Karelian language was not tolerated and Karelians were tried to be assimilated to the majority culture in every possible way. The reality which Karelian people have experienced has so far not been seen in the research of runo songs. With my research I wish to bring a new perspective to the discussion of the Karelian culture and runo songs.

Avainsanat

runosong, runic song, karelian language, karelians, karelian-speaking karelians,

transcriptions, finnish nationalism, Kalevalaic ideology, national romanticism, cultural appropriation, song in kalevala metre, Border Karelia, Ladoga Karelia, Ilomantsi, Karelia

(6)

TIIVISTELMÄ

Filosofine Humanistine

Tekijät – Author Timi Volotinen

Perindehentutkimus Pro gradu -tutkielma x 21.6.2020 115

Miun tutkimus koskou rajakarjalazen runovirren, libo kalevalamittazen runohuon, transkriptsieloin kieldä. Käin läbi Suomen Kansan Vanhoih Runoloih (SKVR) tallennetusta ainehissosta semmozie tapahuksie Raja-Karjalasta, kumbazissa samalda laulajalda on tallennettu kaksi libo uziembi versie samazesta runovirrestä. Analizassa tutkin moizie tallennettuloin runoversielöin piirdehie, kumbazet vihjatah sih, jotta näidä runovirzilöi muutettih suomen kielen mugahiziksi tallennusprosessan aigah, da moizie piirdehie, kumbazet vihjatah sih, jotta nämä runovirret laulettih karjalan kielellä. Silleh miun tutkimus yhistäy perindehentutkimukseh kielitiijollistagi nägökulmua.

Mie ozutan omalla tutkimuksella, jotta runovirzilöin tallendajien tallennusstiiloissa on huomattavua vaihteluo. Axel Boreniuksen tallennetut versiet 1800-luvun loppupuolelda ezimerkiksi ollah eriluaduzien iännehmerkkilöin kera kielitiijollizesti tarkat, hos

kielellizesti tarkkoi libo aiga tarkkoi versielöi ollah tallennettu muutgi

perindehenkeriäjät. Toizesta puolesta ezimerkiksi Eino Kemppaizen Savotar-lehessä jullatut da sieldä SKVR:äh otetut runovirziversiet vaikutetah ylen muutettuloilda da karjalan kielen piirdehet on niistä tarkkah hävitetty. Sen voit nähä, konza verduat niidä hos hänen tallennettuloih muih versielöih. Dai eritengi aigahizemmat 1800-luvun algupuolen keriäjät Europaeus ja Ahqvist tallennettih runovirttä karjalan kieldä huomivoh ottamatta.

Tutkimuksessa suadu suuri kuva on se, jotta hos erähät perindehentallendajat

tallennettihgi runovirttä kielellizesti ylen tarkkah, puaksuh voibi yhelläh huomata, jotta karjalankieline runovirzi on suanun suomen kielen piirdehie, konza suomelazet

perindehentallentajat ollah tallennettu sidä. Tädä suomelaistamista voibi nähä niin iändehissä, kuin taivutuksessa, ezimerkiksi soinnillizien kluziiloin d, b da g sijah on vaihettu soinnittomat t, p da k. Vielä näyttäis, jotta erähih kohtih tovestah on vaihettu karjalankielizen sanan tilalla suomenkieline sana, hos moizie kohtie ongi miun ainehissossa vain eräs toine.

(7)

Lizäksi huomain, jotta olen tutkimusta luadiessa kerännyn yhteh suuren vuitin Suomen puolehizesta, karjalankielizie runovirzilöi koskijasta tutkimustiijosta. Runovirzilöin karjalan kieldä ei ole äijiä tutkittu Suomen puolella. Miun mielestä tämä rippuu suomelais-kanzallizesta retoriekasta da sih liittyjästä kalevalazuon ideologiesta.

Runovirren suomelazus on Suomen puolella ollun kogo tutkimuksen lähtökohta. Sih ei ole mahtun moine ajatus, jotta piälimäne vuitti runovirrestä ei olisgi allunperin

suomenkielistä.

Olen omassa tutkimuksessa pyrgin dai nägemäh runovirren tallendamizen aigazie ideologieloi da karjalankielizien inehmizien vastahotandua Suomessa. Konza karjalankielistä runovirttä tallennettih, ihasseldih da käytettih suomelaiskanzallisen ideologien rakendamizeh, yhellä aigua karjalan kieldä ei suvaittu da karjalazet karjalazie opittih kaikelleh sulattua valdakultuurah. Karjalazien tundiettu tovellizus ei ole täh suaten äijiä nägyn runovirren tutkimuksessa. Omalla tutkimuksella mie olen tahton tuuva nägyvih toizenmoista nägökandua paginah karjalazesta kultuurasta da runovirrestä.

Avainsanat

runovirzi, virzi, runolaulu, karjalan kieli, karjalazet, karjalankielizet, karjalaistutkimus, transkriptsiet, suomelane natsionalisma, kalevalazuon ideologie, kanzallisromantiekka, kultuuran varrastamine, kultuurine appropriatsie, kalevalamittane runohus, runopajo, Raja-Karjala, Luadogan Karjala, Ilomančči, Karjala

(8)

Sisällys

1. Johdanto... 1

2. Karjalaiset ja karjalainen kulttuuri ... 4

2.1 Karjalan historia, karjalaiset ja karjalankieliset ... 4

2.2 Tietäjälaitos ... 8

3. Karjalan kieli ja sen murteet Suomen alueella ... 12

3.1. Yhteisiä piirteitä suomen itämurteiden kanssa ... 14

3.1.1.Äännepiirteet ... 14

3.1.2.Taivutus ... 15

3.1.3. Sanasto ... 15

3.2 Suomen itämurteista erottavia piirteitä ... 15

3.2.1. Äännepiirteet ... 15

3.2.2. Taivutus ... 17

3.2.3 Sanasto ... 18

4. Karjalainen runovirsi ja sen kieli ... 19

4.1 Runovirsimitan keskeiset piirteet ... 19

4.2 Runovirren kielen erityispiirteet ... 20

4.3. Runovirsi musiikkina ... 24

4.4 Runovirren tallennuksen ja toimittamisen historia ... 25

5. Eliitin ideologiat ... 28

5.1. Modernisaatio, valistus, romantiikka, kristinusko ... 28

5.2 Käsitys karjalasta suomen murteena ... 30

5.3 Kieli- ja kansallisuusideologia ... 32

6. Keskeiset käsitteet ... 44

7. Aineisto ... 46

7.1 Aineiston rajaaminen ... 48

7.2 Aineiston kuvaus ... 50

7.3 SKVR:n poikkeamat alkuperäisistä muistiinpanoista ... 51

(9)

8. Perinteenkerääjät ja heidän taustansa ... 54

8.1 Karl August Engelbrekt Ahlqvist (1826-1889) ... 54

8.2 Hjalmar Vladimir Basilier (1857-1927) ... 54

8.3 Axel August Borenius (1846-1931) ... 55

8.4 David Emmanuel Daniel Europaeus (1820-1884) ... 56

8.5 Iivo Härkönen (1882-1941) ... 57

8.6 Eino Albert Kemppainen (1883-1944) ... 58

8.7. Kaarle Krohn (1863-1933) ... 58

8.8 Adolf Neovius (1858-1913) ... 59

8.9 Aukusti Robert Niemi (1869-1931) ... 59

8.10 Wasilei Potschtareff ... 60

8.11 Oskar Relander (1863-1930) ... 60

9. Laulajat ja runovirret ... 62

9.1. Iivana Onoila (Onesimoff) eli Onessiman Iivana (1842-1924) ... 62

9.1.1 Lappalaisen virsi ... 62

9.2. Iivana Andreinpoika Härkönen-Heroila (1827-1905) ... 64

9.2.2. Maailmansynty ... 64

9.3 Simana Sissonen (1786-1848) ... 66

9.3.1 Hiiden tyttären kosinta ... 67

9.3.2. Purren itku ... 70

9.4. Ofimja Vottonen ... 74

9.4.1 Itket lammit lattialle ... 75

9.5. Marfa (Maša) Terentjevna Pajari (1851-1913) ... 76

9.5.1. Killervon pojan sotaanlähtö ... 76

9.6. Ondrei Borissanpoika Vanninen (1805-1890) ... 79

9.6.1. Olut laulu ... 79

9.6.2. Mavon luku ... 81

9.7. Konstantin (Kostja) Kuokka (1861-1918) ... 84

(10)

9.7.1. Käärmeenpurentaloitsu ... 85

9.7.2 Ottovirsi... 87

9.8. Anni Mönttönen os.Vornanen (1820-1901) ... 90

9.8.1. Väinämöisen ammunta ... 90

9.8.2 Neitsyt kangasta kutoo ... 91

10. Yhteenveto ... 93

11. Lopuksi ... 101

12. KIRJALLISUUS- JA AINEISTOLÄHTEET ... 104

12.1. Kirjallisuuslähteet ... 104

12.2. Aineistolähteet ... 112

(11)

1. Johdanto

Tarkoituksenani on tarkastella karjalan kielen edustusta Raja-Karjalasta tallennetussa kansanrunoudessa Suomen Kansan Vanhat Runot kokoelmassa. Olen halunnut selvittää, miten karjalan kieli näkyy Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin tallennetussa aineistossa ja toisaalta, milloin se ei näy. Aihe on kiinnostava, koska vaikka karjalaista kansanrunoutta on Suomessa tutkittu runsaasti viimeisen 200-vuoden aikana, karjalan kieleen tässä

yhteydessä ei kuitenkaan ole kovin paljon kiinnitetty huomiota. Toisaalta aihe on sikälikin tärkeä, kun ottaa huomioon, miten merkittävä rooli nimenomaan Suomen Kansan

Vanhoilla Runoilla, joista käytän jäljempänä lyhennettä SKVR, on karjalaisen kansanrunouden lähdeteoksena.

Tässä tutkimuksessa käytän käsitettä runovirsi, jolla viittaan runolaulumittaiseen kansanrunouteen, jota on toisinaan kutsuttu myös kalevalamittaiseksi runoudeksi.

Karjalainen runovirsi on tärkeä tutkimuskohde, koska sillä on ollut karjalankielisessä kulttuurissa merkittävä asema. Runovirrellä on laulettu karjalaisien etnisen maailmankuvan keskeiset tarut siinä, missä myös elämänkokemuksista, tunteista ja seksuaalisuudestakin.

Koska runovirsi ja sen mitta on ollut niin keskeinen osa karjalankielisien yhteisöiden elämää, myös karjalan kielen esiintyminen karjalaisissa runovirsiaineistoissa on arvokas ja merkityksellinen tutkimuskohde. Aikanaan myös kreikkalaiskatoliset legendat sepitettiin Karjalassa samaan muotoon (Timonen 1990, 111-148) Kuriositeettina on kiinnostavaa sekin, että Neuvostoliitossa julkaistiin jopa vähäinen määrä kommunistista propagandaa samalla runovirsimitalla (esim. Jevsejev 1950, 387-445). Runovirrellä on siis ilmaistu monenmoisia asioita karjalankielisessä kulttuurissa.

Tutkimukseni tarkoitus on selvittää, missä määrin karjalan kieli todella näkyy Suomen karjalankielisiltä arkistoidussa runovirsimuistiinpanoissa. Ajanpuutteen ja työn suppeuden vuoksi keskityn tässä tutkimuksessa ainoastaan Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin tallennettuun aineistoon, vaikka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla olisi arkistossa myös huomattava määrä vastaavaa aineistoa, jota ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta julkaistu.

Yritän myös arvioida sitä, miten ehkä perinteentallentajan intressit, tausta ja kielitaito vaikuttivat siihen, miltä nykyään arkistoista löytyvät virret näyttävät. Suomalaisessa keskustelussa runovirsi on nähty pitkään nimenomaan suomalaisena kulttuurina eikä

(12)

aineiston karjalankielisyyttä välttämättä ymmärretä. Tämä lienee ainakin yhtenä syynä sille, ettei karjalankielisyyttä ole runovirsiaineistoissa juurikaan tutkittu.

Vertailen samalta laulajalta tallennettuja toisintoja samasta runovirrestä. Tutkimuskeinona on siis tekstivertailu saman laulajan laulamien runovirren toisintojen välillä. Tarkastelen sitä, miten eri tallentajat ovat tallentaneet saman ihmisen laulamaa runovirttä ja katson, miten suurta eroavaisuutta tallennettu kieliasu sisältää. Päädyin tämmöiseen rajaukseen sen vuoksi, että suomalaistuminen on tällöin helpompi osoittaa käytännössä kuin pelkkiä yksittäisiä runovirsitoisintoja tarkasteltaessa. Jos kaksi saman laulajan laulamaa toisintoa eroavat merkittävästi kielellisesti toisistaan, on todennäköisempää, että suomalainen perinteenkerääjä on muokannut tarkoituksellisesti tai tarkoituksetta runovirren kieliasua lähemmäs suomen kieltä kuin että hän olisi karjalantanut suomenkielisempää runovirttä karjalaisempaan asuun. Siksi koen, että tämmöiset runovirret, joista on useampia toisintoja, ovat todistusvoimaisempia kuin pelkät yksittäiset runovirret.

Teen myös tulkintoja siitä, mitkä kielelliset piirteet ovat luultavasti olleet runovirsissä olemassa niitä laulettaessa. Tässäkin on useampi toisinto eduksi, koska tuolloin on useampi kuin yksi ikkuna saman laulajan laulantaan. Koska lauluhetkestä on olemassa vain

paperiset muistiinpanot, olen vain niiden varassa enkä tietenkään voi tarkistaa kieliasua nauhoitteelta. Keskityn luonnollisesti nimettyihin ja tiedettyihin laulajiin, koska

nimettömien laulajien runovirsistä ei tietenkään tämmöistä saman laulajan eri toisintojen välistä vertailua ole mahdollista tehdä.

Rajasin tarkasteltaviksi Suomen Kansan Vanhat Runot-kokoelman internetissä olevasta tietokannasta (skvr.fi) alueet Pohjois-Karjala ja Laatokan Karjala, koska nämä ovat ne alueet, joiden tiedetään olleen aikanaan karjalankielisen väestön asuttamia. Rajasin tutkimusalueen suomenkarjalaisiin alueisiin, koska ne kiinnostavat minua eniten ja koska ne muodostavat yhden selkeän kokonaisuuden, mihin tarttua. Koska tarkoituksenani on tutkia Suomen Karjalasta entisen Käkisalmen läänin alueelta tallennettua runovirttä, on tietenkin oleellista myös määritellä ainakin joitain niitä karjalan kielen piirteitä, jotka erottavat karjalan kielen Suomessa puhutut murteet suomen kielestä ja sen murteista.

Näiden piirteiden esiintyvyyttä tarkastelemalla yritän päästä jyvälle siitä, miten laajalti karjalan kieli todella on tuolta alueelta tallennettujen runovirsien laulukieli.

Tämä tutkimus rakentuu siten, että ensin selvitän runovirsikulttuurin taustaa ja sitä kulttuuria, missä tuo musiikkikulttuuri eli Karjalassa 1800- luvulla ja 1900-luvun alun

(13)

vuosikymmeninä, eli silloin, kun perinteentallentajat kävivät runovirttä tallentamassa.

Käyn alkupuolella läpi myös karjalan kielen peruspiirteet ja runovirren keskeiset piirteet, koska ne ovat tämän tutkimuksen kannalta keskeistä taustaa. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan aikansa yhteiskunnan yläluokan ajatusmaailmaa ja sitä, miksi ja miten karjalankielistä runovirttä on tallennettu, ja mihin sitä on käytetty toisenmoisien asioiden yhteydessä, kuin mihin ne alkujaan liittyivät karjalaiskulttuurissa. Sitten käyn lyhyesti läpi kerääjät. Tästä siirryn varsinaiseen analyysilukuun, jossa käyn läpi aineistoni laulaja kerrallaan. Ensin esittelen laulajan ja sitten analysoin hänen repertoaaristaan valitsemani runovirret kielenpiirteitten osalta.

Näen Suomen Kansan Vanhojen Runojen aineiston laulajien ja kerääjien yhdessä

tuottamana aineistona, jossa myös tallentajalla on ollut osuutensa lopputulokseen. Tässä on tietysti huomattava, että jonkin verran muutoksia on saattanut tapahtua myös Suomen Kansan Vanhojen Runojen toimitusvaiheessa. Suomen kielen opiskelija, myöhemmin Wienin yliopisolla Suomen kielen lehtorina toiminut, Anja-Leena Holtari, mainitsee, että joissain tapauksissa kielimuoto on muuttunut alkuperäisen muistiinpanon ja SKVR:ään toimitetun version välillä. Esimerkiksi liperiläisestä runovirsitoisinnosta SKVR VII1 296 ¹ tallentajan alkuperäiset ja paikallista kielimuotoa lähempänä olevat muodot, kuten

”Ite”,”pohkehesen”, ”rauvan” sekä ”kahtojata” ovat muuttuneet muotoihin ”itse”,

”pohkeeseen”, ”raudan” ja ”katsojata” (Holtari 1967, 53). Näin ollen SKVR, vaikka onkin pääosin kielellisesti hyvin lähellä alkuperäisiä kerääjien muistiinpanoja, kuitenkin joissain tapauksissa eroaa niistä. Tästä syystä käyn läpi myös osan alkuperäisistä

perinteenkerääjien muistiinpanoista. Lopuksi tietenkin ynnään oleellisimmat tutkimustulokset yhteen.

1 Holtari on merkinnyt erheellisesti SKVR:n toisinnon numeroksi 269

(14)

2. Karjalaiset ja karjalainen kulttuuri

Tässä luvussa tarkastelen lyhyesti sitä kulttuuria, missä runovirsi eli ja vaikutti 1800- luvulla ja 1900-luvun alussa, jolloin runovirsi pääosin tallennettiin sitä taitaneilta ihmisiltä.

Tarkastelen etenkin karjalaisia, heidän historiaansa sekä tietäjälaitostaan.

2.1 Karjalan historia, karjalaiset ja karjalankieliset

Koska tutkin karjalankielistä karjalaista kulttuuria, on tietenkin oleellista määritellä, keitä nämä karjalankieliset ovat, joihin viittaan, ja miten nykyiseen tilanteeseen on päädytty ja miksi Karjala ja karjalaisuus voi merkitä niin paljon eri asioita. En paneudu tähän

aiheeseen sen syvemmin, mutta käsittelen peruspiirteissään sen verran, jotta selvennän mitä erilaisia asioita Karjala ja karjalaisuus voi tarkoittaa ja mihin karjalaisuuteen viittaan tässä tutkimuksessa.

Karjalaisen etnisen ryhmän otaksutaan syntyneen ajanlaskun ensimmäisen vuosituhannen jälkimmäisellä puoliskolla. Karjalan ydinaluetta oli Laatokan järven länsirannikko (Saksa 1994, 29-45). Karjala joutui hiljalleen Novgorodin vaikutuspiiriin ja liittolaiseksi. Aikaa myöten Novgorodin ote karjalaisista tiukkeni. Vuonna 1227 ruhtinas Jaroslav kastoi karjalaisia kristinuskoon; Laurentiuksen kronikka kertoo Jaroslavin kastaneen ”melkein kaikki ihmiset” (Linna 1989, 126). Kuitenkin tässä vaiheessa merkitys karjalaisien kristillistymiselle lienee ollut lähinnä nimellinen. Joka tapauksessa karjalaisien jouduttua Novgorodin liittolaisina vedetyksi osaksi Novgorodin sisäisiä kahnauksia, karjalaiset jäivät häviävälle puolelle. Novgorodin I kronikka kertoo, että vuonna 1278 ruhtinas Dmitri rankaisi karjalaisia ja otti valtaan heidän maansa (Linna 1989, 138).

Karjalaiset olivat joutuneet Novgorodin liittolaisista alamaisiksi. Tällöin Karjala oli vielä yhtenäinen, mutta pian Ruotsi rakensi Viipurin linnan karjalaisien alueelle. Novgorodin I kronikka kertoo vuonna 1293 ruotsalaisien rakentaneen linnan Karjalan maalle ja vaikka novgorodilaiset hyökkäsivät ruotsalaisia vastaan, he pitivät pintansa, ja novgorodilaiset joutuivat perääntymään (Linna 1989, 139). Ruotsalaiset yrittivät vallata myös Käkisalmea;

samainen kronikka kertoo ruotsalaisien rakentaneen linnan Käkisalmeenkin, mutta tällä kertaa novgorodilaiset hävittivät linnan ja tappoivat ruotsalaisien päällikkönä toimineen Siggen vuonna 1295 (Linna 1989, 140).

Sodat Ruotsin ja Novgorodin kanssa jatkuivat vielä pari vuosikymmentä, kunnes lopulta Pähkinäsaaren rauhassa raja vedettiinkin siten, että 1323 Novgorod joutui luovuttamaan kolme karjalaista pogostaa (pitäjää) virallisesti Ruotsille; Jääsken, Äyräpään ja Savilahden

(15)

pogostat, mutta Käkisalmi jäi Novgorodille. Savilahden pogostasta kehittyi myöhemmin Ruotsin alaisuudessa Savon maakunta. Pähkinäsaaren rauhassa Karjala ensimmäistä kertaa jaettiin valtioiden kesken. Tämä Karjalan jako selittää paljon sitä, miksi Karjala ja

karjalaisuus voi tarkoittaa nykyäänkin useita asioita. (Kirkinen 1995, 42-47) Novgorodille jääneiden karjalaisien kieli sai vaikutteita venäjän kielestä ja etenkin livviläis- eli aunukselaismurteet myös vepsän kielestä, kun taas Ruotsille joutuneitten karjalaisien kieli sai vaikutteita läntisempien itämerensuomalaisien väestöryhmien, kuten hämäläisien ja varsinaissuomalaisien, kielestä ja ruotsin kielestä ja nykyään nuo

kielimuodot tunnetaan suomen kielen itäisinä murteina. Ruotsin karjalaisista tuli

suomenkielinen karjalaisryhmä, joka oli luterilainen. Novgorodin ja myöhemmin Venäjän karjalaisista muodostui karjalankielinen karjalaisryhmä, joka oli ortodoksinen ja puhuu karjalan kieltä, joka on suomesta erillinen itämerensuomalainen kieli. Molempien

valtakuntien puolelle jääneet karjalaiset ovat kaiken aikaa kutsuneet itseään karjalaisiksi.

Pähkinänsaaren rauhasta alkavalla jakautumisella selittyy myös karjalankielisyyden ja ortodoksisen uskonnon välinen yhteys. Venäläisien uskoon käännytetyistä karjalaisista polveutuvat nykyiset karjalankieliset karjalaiset, kun taas ruotsalaisien uskoon

käännytetyistä karjalaisista polveutuvat suomenkieliset karjalaiset. Muinaiskarjalaisen Savilahden pogostan asukkaista polveutuvat sitten taas nykyiset savolaiset. Myöhemmän historian aikana rajaa valtakuntien, ensin Ruotsin ja Novgorodin, sitten Ruotsin ja Venäjän, sitten Suomen ja Venäjän, välillä on siirretty useasti. Karjalankielisen väestön

näkökulmasta erityisen kohtalokas oli Stolbovan rauha 1617, jolloin Ruotsi sai hallintaansa Korelan ujestin eli ruotsalaisittain Käkisalmen läänin. Uskonnollisen painostuksen

seurauksena karjalainen ortodoksinen väestö pakeni pääosin Venäjälle. Kuitenkin osa jäi ja heistä tuli Ruotsin (myöhemmin Suomen) karjalankielinen vähemmistö. (Kirkinen 1995, 115-145)

Tässä tutkimuksessa tarkoitan karjalaisuudella, karjalalla, ja karjalaisella runovirrellä nimenomaan karjalankielistä karjalaisuutta: heidän kieltään, kulttuuriaan ja ennen kaikkea runovirttään. Kannaksen ja Suomen Etelä-Karjalan suomenkielisien karjalaisien laulaman runovirren jätän tämän tutkimuksen ulkopuolelle; onhan tarkoitukseni tutkia nimenomaan karjalan kieltä tallennetuissa virsiaineistoissa. Suomenkarjalaisella viittaan tässä

tutkimuksessa siis Suomen karjalankieliseen karjalaisuuteen.

(16)

Karjalankielisen väestön määrää historiassa on yritetty toisinaan määritellä ortodoksien määrän avulla. Tämä on ymmärrettävää, sillä tuon ajan yhteiskunta ei tilastoinut ihmisien kieltä. Tässä kielen arvioimisessa pelkän uskonnon perusteella on kuitenkin myös monia ongelmia, esimerkiksi se, ettei tietenkään ole oletettavaa, että ihminen olisi vaihtanut puhekielensä karjalasta suomeen tai suomesta karjalaan vain kääntyessään kirkkokunnasta toiseen. Näin ollen väestö on mitä luultavimmin säilyttänyt oman kielensä ainakin jonkin aikaa kääntymyksensä jälkeen. On siis mahdollista, että jonkin verran karjalaisväestöä on kääntynyt luterilaisuuteen alueella ja säilyttänyt karjalan kielen ainakin jonkin aikaa kääntymyksen jälkeen. Tämä ei tietenkään tule esille pelkän uskonnon tilastoinnin perusteella.

Toinen ortodoksisen uskonnon ja karjalan kielen yhdistämistä historiallisissa lähteissä heikentää se seikka, että 1600-luvun alussahan oli kulunut vasta 300 vuotta Karjalan jaosta, ja kieli harvemmin erkaantuu kovin merkittävästi vielä kolmessasadassa vuodessa. Näin ollen karjalaisilla alkuperäisasukkailla ja myöhemmin alueelle muuttaneilla suomalaisilla uudisasukkailla tuskin on ollut, ehkä joitain yksittäisiä vieraita sanoja lukuun ottamatta, ongelmia kommunikoida toisiensa kanssa tuolloin 1600-luvulla. Pertti Virtarannan mukaan sisä-Venäjälle muuttaneiden karjalaisien kieli kuitenkin muistuttaa entisen Käkisalmen läänin karjalaisien kieltä:

”Tverinkarjalaiset murteet ovat hyvin lähellä niitä karjalaismurteita, joita ennen talvisotaa puhuttiin Suomen puolella – – ja joita vieläkin puhutaan samalla kohdalla rajan takana, esim. Porajärven, Repolan, Mäntyselän ja Paatenen – – kylissä. Näiden toisistaan yli 300 vuotta erillään olleiden seutujen kielellinen läheisyys viittaa ensiksikin siihen, että

tverinkarjalaisten esi-isiä on lähtenyt juuri mainituilta seuduilta – –.” (Virtaranta 1982, 53)

Näin ollen on siis kuitenkin oletettavaa, että Käkisalmen läänin väestön kieli oli 1600- luvun alussa nimenomaan karjala, ei suomi, vaikka kielien ero ei tuolloin vielä ollut niin merkittävä kuin nykyään. (Björn 2013, 404-437) Toisaalta yhtä lailla tulee muistaa, että myös suomen kielen itäiset murteet ovat kehittyneet samassa ajassa eri suuntaan siinä missä karjalankin murteet.

Suomen alaisuudessa vuoteen 1944 asti ollutta karjalankielistä aluetta kutsutaan yleisesti Raja-Karjalaksi. Raja-Karjalalle oli ominaista ortodoksisuus ja karjalankielisyys. Tässä tutkimuksessa tarkastelen siis rajakarjalaista kulttuuria. Raja-Karjalaan luetaan tavallisesti

(17)

Suojärven ja Salmin lisäksi Impilahden, Ilomantsin, Korpiselän, Soanlahden itäosat sekä valtaosa Suistamosta. Tässä on huomion arvoista, että Raja-Karjalaan voidaan lukea myös suikale nykyisen Suomen puoleista Ilomantsia (Hämynen 1994, 21). Tuon alueen kulttuuri on luettavissa luontevasti rajakarjalaisen kulttuurialueen osaksi myös runovirtensä

perusteella. Tuon alueen kantakarjalaisien runovirret muistuttavat Raja-Karjalan runovirttä ja eroavat savolaispohjaisen Pohjois-Karjalan valtaväestön vastaavasta perinteestä. Ainakin maailmanluomisvirressä ja häävirsissä on havaittavissa selkeä ero kantakarjalaisien

ortodoksien ja savolaistaustaisien uudisasukkaitten välillä, vaikka vuosisatainen

rinnakkaiselo onkin sotkenut ja yhdistänyt alueen runovirttä (Hakamies 1995, 182-183).

Näin ollen Ilomantsin ortodoksilaulajien, kuten Simana Sissosen virren mieltäminen rajakarjalaisen kulttuurin osaksi tuntuu tältäkin osin varsin luontevalta.

Valtaosa Raja-Karjalasta siis jäi toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolle; vain yksi laulajista, jonka runovirttä tarkastelen tässä tutkimuksessa, asui nykyisen Suomen alueella;

hän oli edellä mainittu Simana Sissonen. Kuitenkin tässä tutkimuksessa olen ottanut huomioon karjalankielisen alueen levittäytymiseen aiemmin laajemmalle. Tästä syystä aineistooni päätyi myös yksi laulaja, Ondrei Vanninen, Sortavalasta (kts. Ondrei Vanninen tässä tutkimuksessa). Sortavalaa ei yleensä pidetä Raja-Karjalaan kuuluvana, mutta koska alueella on kuitenkin ollut tallennettavissa selvästi karjalankielistä runovirttä, lasken sen kuuluvaksi samaan karjalankieliseen kulttuurialueeseen, Raja-Karjalaan.

Tässä on hyvä ottaa huomioon, että karjalan kielen puhuma-alueen on arveltu olleen vielä 1800-luvulla laajempi. Turusen mukaan karjalan kielen vaikutus on ollut havaittavissa eräissä lausahduksissa, joita ihmiset olivat muistaneet jo vuosikymmeniä aiemmin

kuolleiden ortodoksien sanomiksi, esimerkiksi Koverosta on tallennettu lausahdus ”anna i mie pakahutan”. (Turunen 1959, 306-08). Tässäkin mielessä Raja-Karjalan ymmärtäminen laajemmin tämän tutkimuksen näkökulmasta on hyvin perusteltua.

Näin ollen Raja-Karjala tarkoittaa tässä tutkimuksessa karjalankielistä Suomen Karjalaa poisluettuna kolme Suomen puoleista vienalaiskylää Hietajärveä, Kuivajärveä ja Rimmiä.

(Juminkeko, verkkosivu [viitattu 21.4.2019]). Toisen maailmansodan jälkeisien

alueluovutuksien myötä lähes kaikki karjalankieliset ihmiset menettivät kotinsa ja heidät asutettiin eri puolille Suomea, näin ollen Raja-Karjala on tätä nykyä historiallinen käsite.

Karjalan kieli ja karjalankielisyys ja Suomen karjalankielinen kulttuuri sen sijaan eivät ole.

Nykyisistä Suomen karjalankielisistä valtaosa onkin evakoita tai heidän jälkeläisiään.

(18)

Suomessa on myös eri aikoina Venäjän Karjalasta tulleita karjalaisia pakolaisia ja heidän jälkeläisiään (Jeskanen 2005, 248-249).

Nyky-Suomessa karjalankielisiä edustaa etenkin Karjalan kielen seura, joka perustettiin vuonna 1995 ajamaan karjalankielisien asioita. Karjalan kielen seura järjestää

karjalankielistä toimintaa, pyrkii edistämään karjalan kielen elvyttämistä sekä julkaisee karjalankielistä kirjallisuutta (Karjalankielen seuran kotisivut [viitattu 23.3.2020]).

Vuonna 2019 perustettiin myös Karjalazet nuoret Suomes-yhdistys, joka on

”(k)arjalaisten, karjalan kielen sekä kulttuurin edunvalvontajärjestö, joka pyrkii

edistämään karjalaisten nuorten näkyvyyttä ja kuuluvuutta yhteiskunnassa”. (Karjalazet nuoret Suomes -yhdistyksen Facebook-sivuille [viitattu 23.3.2020]).

Luotettavia tilastoja karjalan kielen puhujien määrästä Suomessa ei ole. Suomessa ei ole tilastoitu karjalan kielen puhujia, vaan karjalankieliset laskettiin suomenkielisiksi (Uusitupa, Koivisto, Palander 2017, 71). Karjalan voi nykyään ilmoittaa tai vaihtaa äidinkieleksi, mutta kuitenkin vain harvat ovat vaihtaneet karjalan äidinkieleksi (Karjalan kielen seuran kotisivut [viitattu 25.3.2020]). Arviot karjalan puhujien määrässä liikkuvat kuitenkin tuhansissa puhujissa; esimerkiksi Matti Jeskasen mukaan Suomessa olisi ainakin 5000 karjalankielistä ihmistä (Jeskanen 2005, 278).

Toisaalta on hyvä muistaa, että karjalankieliseksi voi itsensä kokea myös henkilö, joka ei välttämättä itse puhu karjalaa, mutta joka kokee kuuluvansa karjalankielisen kulttuurin piiriin. Karjalankielisyys on nyky-Suomessa siis myös etniseen identiteettiin liittyvä käsite kielellisen lisäksi. Tämä johtunee siitä, kuten mainitsin, että Suomessa asuu myös toinen karjalaisiksi itseään kutsuva ryhmä; siksi on erottauduttava nimenomaan karjalankieliseen kulttuuriin kuulujaksi. Itsekin olen pannut merkille, että monet, jotka identifioituvat karjalankielisiksi, etenkään nuoremmat, eivät välttämättä puhu karjalaa äidinkielenään, kaikki eivät ollenkaan, mutta he kokevat itsensä karjalankielisiksi karjalankielisen sukutaustansa vuoksi. Tilannetta voi verrata esimerkiksi siihen, että henkilö voi olla saamelainen, vaikkei puhu saamea, tai romani, vaikkei puhu romanikieltä. Karjalankieliset eivät siis ole karjalaa puhuvia suomalaisia, vaan karjalankieliset oma etninen ryhmänsä, jolla on oma kieli, jota osa ryhmästä osaa, osa ei.

2.2 Tietäjälaitos

Monet niistäkin laulajista, joilta tallennettua runovirttä tarkastelen tässä tutkimuksessa, olivat tietäjäsukua. Simana Sissonen oli paikkakunnalla merkittävä tietäjä. Ondrei

(19)

Vanninenkin on aineistossa nimetty tietäjäksi. Anni Mönttisestä (os. Vornanen) taas on maininta, että hänen isänsä ja isoisänsä olivat tietäjiä, vaikka hänestä itsestään en ole ainakaan löytänyt tämmöistä mainintaa. Sama koskee myös Iivana Onoilaa, joka polveutuu äitinsä puolelta tietäjäsukuna tunnetusta Sotikaisien suvusta, mutta josta en ole löytänyt mainintaa tämmöisessä toimessa toimimisesta. Pikemminkin hän ryhtyi ”runolaulajaksi”

vasta tavattuaan perinteenkerääjiä (kts. 9.1 Iivana Onoila tässä tutkimuksessa). Konstantin Kuokka taas ilmoitti osaavansa pysäyttää verenvuodon ja nostavansa luonnon

loitsusanoilla ja hänetkin on nimetty tietäjäksi. Kuitenkin ainakin nimeltä tiedettyjen

runovirren taitajien joukossa jonkinmoinen tietäjätausta tuntuu siis olleen erittäin tavallista.

Samoin Leea Virtanen tuo esille, ettei Ilomantsissa pidetty Simana Huohvanaista kaimansa Simana Sissosen veroisena laulajana, paitsi, ettei hänellä ollut yhtä hyvää ääntä, myös siksi, koska hän ei ollut ”noitamiehiä” (Salminen 1921, 145.). Ainakin paikallisyhteisöjen näkökulmasta siis laulajuus ja tietäjyys miellettiin jossain määrin yhteen kuuluviksi.

Samoin Ilomantsin Hattupäässä elänyt Arhippa Buruskainen ja hänen veljensä Teppana tiedettiin velhoiksi ja Arhippaa kutsuttiin myös mainesanalla ”ylen laulaja” (SKVR VII1

62). Tässä täytyy kuitenkin muistaa, ettei tietäjyys kuitenkaan ole synonyymi runovirren taidolle, vaan on ollut paljon myös laulajia, joita ei pidetty tietäjinä. Omasta aineistostani nousee esille vaikkapa Masha Pajari, jonka laulama repertoaari painottuu laulettuun runovirteen.

Tämä laulajuuden ja tietäjyyden jonkinasteinen yhteys vaikuttaa silti olleen olemassa Karjalassa laajemminkin. Vaikkapa Vienassakin runovirttä hyvin osanneista vienalaisista suvuista Maliset ja Lesoset tunnetaan tietäjäsukuina. Tietäjien käyttämät loitsut ja

myyttinen epiikka jakavat myös saman myyttisen maailman luonnetta koskevat käsitykset (Siikala 2012, 59). Anna-Leena Siikala on myös tarkastellut runovirressä esiintyviä

myyttisiä kielikuvia ja havainnut, että ne sisältävät ikivanhoja kansainvälisiä shamanistisia mielikuvia (Siikala 2017, 83-102). Myöskään tietäjien loitsujen ja myyttisen epiikan välinen raja ei ole selkeä ja yksiselitteinen (Siikala 2012, 54-60) Kuitenkin myös hän tuo esille, etteivät kaikki runovirren laulajat suinkaan olleet tietäjiä (Siikala 2012, 106-112).

Myös vienankarjalaista runovirsikulttuuria tutkinut Lotte Tarkka on todennut

tietäjälaitoksella ja tietäjäsuvuilla olleen merkittävä osuus runovirsikulttuurin piirissä (Tarkka 2005, 83-86). Näin ollen voitanee sanoa, että vaikkeivat kaikki runovirren laulajat olleet tietäjiä, tietäjyys on kuitenkin ollut hyvin keskeinen runovirttä ylläpitänyt

kulttuurinen instituutio Karjalassa.

(20)

Näin ollen nähdäkseni karjalaista runovirttä ei oikeastaan ole mahdollista tarkastella tarkastelematta samalla myös jossain määrin tietäjälaitosta. Sitä on sitten vaikeampi sanoa, onko runovirsi aikanaan ollut laajemmin yhteisöllisesti jaettua perinnettä ja onko runovirsi jäänyt elämään tietäjäsuvuissa sen vuoksi, että runovirren myyttinen maailma on tietäjän työn kannalta merkityksellistä vai onko runovirsi (tai ainakin joku osa siitä) alun alkaenkin ollut nimenomaan tietäjien taitamaa kulttuuria. Voi hyvinkin olla mahdollista, että tämä mielikuvamaailma on käyttökelpoisuutensa vuoksi säilynyt tietäjien salaisena tietona. Joka tapauksessa siinä vaiheessa, kun runovirttä on järjestelmällisesti tallennettu, se on ollut Karjalassa suuressa määrin tallennettavissa nimenomaan tietäjiltä. Samoin runovirren tallentajat usein ohjattiin tietäjien luokse (Siikala 2012, 107).

Timo Leisiö tuo esille, että kahdeksantavuinen mitta tyypillisimmin esiintyy pohjoisen Euraasian alueella ennen kaikkea myyttisien jumalien ja sankarien tekemisistä kertovissa lauluissa. Leisiön mukaan olisi oletettavaa, että myyttinen viitekehys olisi

runovirsimitankin tapauksessa ensisijainen käyttöyhteys, joka olisi sittemmin syystä tai toisesta laajentunut myös muihin käyttöyhteyksiin (Leisiö 1995, 40-49). Oli miten oli, myyttinen tieto ja tietäjyys näyttävät siis olevan runovirren kannalta keskeisiä

merkitysyhteyksiä, tarkastelipa tätä perinnettä miltä suunnalta tahansa.

Tämä ei koske vain karjalaisia. Samankaltainen ilmiö on havaittavissa myös karjalaisien naapurissa elävillä suomenkielisillä ja luterilaisilla suvuilla. Paljon runovirttä taitaneet Ilomantsin Magdaleena Kuivalainen, Kesälahden Juhana Kainulainen ja Kiteen Olli Timonen olivat paikkakunnallaan tunnettuja tietäjän työstään (SKVR VII1 500 a; Turunen 1991, 1-10; Kupiainen 1989, 92-93). Näin ollen tietäjälaitoksen ja runovirren yhteys näyttää selvältä niin karjalaisilla kuin heidän suomenkielisillä naapureillaankin.

Luultavasti kysymys on tätäkin laajemmasta, ehkä maailmanlaajuisestakin, ilmiöstä. Jo Gaius Julius Caesar kuvaa kirjassaan ”Gallian sota” vuosina 58-50 eaa, että nykyisen Ranskan ja Sveitsin alueilla asuneiden gallien, jotka rupesivat opiskelemaan druidiksi (eli kelttiläiseksi tietäjäksi), joutuvan opiskelemaan paljon runosäkeitä, ja jotkut saattoivat viipyä opissa jopa pari vuosikymmentä. Gaius Julius Caesarin, roomalaisen Gallian valloittajan, mukaan druidiksi opiskelevien ei ollut lupa kirjoittaa pyhiä runosäkeitä, vaikka gallit muuten kyllä käyttivät kreikkalaista kirjaimistoa; druidin täytyi osata pyhät kertomukset ulkoa (Julius Caesar 1949, 280-282). Oli siis druidin, tietäjän kaltaisen spesialistin, tehtävä kantaa gallien pyhää tietoa. Samoin Siperiassa on Neuvostoliiton

(21)

hajoamisen jälkeen moni vähemmistökansan kulttuuri- ja kieliaktivisti ollut initioitavana yhteisönsä shamaaniuteen. Näin ollen jälleen tietäjyyden ja muiden sen kaltaisen

instituutioden ja yhteisön myyttisen tiedon osaaminen näyttävät liittyvän laajemminkin yhteen.

Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka Runovirren myyttinen maailma onkin ollut etenkin tietäjien taitamaa tietoa, niin myyttinen maailma kuin runovirsikin on jossain määrin ollut tuttu myös muille yhteisön jäsenille. Runovirren yhteisöllisesti jaettuun kokemukseen viittaavat kuitenkin Porthanin Pohjanmaan ja Savon runovirsikulttuuria koskevat havainnot 1700-luvulta samoin kuin eräiden muiden maininnat Karjalasta 1800- luvulla. Runovirttä esitettiin esimerkiksi miehien kaksinlauluna ja yhteisöt pitivät

runovirren taitoa arvostettavana. (Porthan 1983, 79-83; Siikala 2012, 109-112)

Tämän kaltaiseen yhteisöllisesti jaettuun julkiseen runovirren käyttötapaan viittaa myös Inkerin kansoille ominainen runovirren laulutapa. Inkerissä runovirsi on elänyt 1900- luvulle asti erilaisien nuorison rientojen, kuten tanssien, ja muiden sosiaalisien tapahtumien yhteydessä varsinkin naisien laulamana (Virtanen 1968a, 58-63). Tämä Inkerin asukkaille ominainen runovirren laulantaan liittyvien sosiaalisien tilanteiden kirjo poikkeaa

Karjalassa tunnetusta käyttötavasta, enkä käsittele sitä tämän laajemmin tässä yhteydessä.

(22)

3. Karjalan kieli ja sen murteet Suomen alueella

Tässä luvussa tarkastelen karjalan kieltä ja etenkin sen niitä murteita, joita puhuttiin Raja- Karjalassa ennen toista maailmansotaa. Tarkastelen toisaalta sitä, miten ne eroavat suomen kielestä ja toisaalta mitä yhteistä niillä on suomen kielen itämurteiden kanssa. Raja-

Karjalaan lasketaan yleensä kuuluviksi Suojärvi, Suistamo, Impilahti, Salmi sekä Korpiselän, Soanlahden ja Ilomantsin itäiset osat (Novak, Irina; Penttonen, Martti;

Ruuskanen, Aleksi; Siilin, Lea 2019, 21). Näillä alueilla puhuttuja, karjalaan murteita kutsutaan myös rajakarjalaismurteiksi (Uusitupa, Koivisto, Palander 2017, 73).

Karjalan kieli on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaiseen haaraan kuuluva kieli, jota puhutaan kahden valtion, Venäjän ja Suomen, alueilla. Karjalan kieltä puhutaan Venäjällä erityisesti Karjalan tasavallan, Tverin oblastin ja Tihvinän alueella. Myös Valdain alueella on puhuttu karjalaa, mutta tältä alueelta kieli on kadonnut 1900-luvun kuluessa. Suomessa sen sijaan karjalan kieltä on perinteisesti puhuttu entisen Käkisalmen läänin alueella, mutta etenkin sen itäosissa, koska läntisemmiltä osilta ortodoksinen, käytännössä

karjalankielinen, väestö pääosin pakeni 1600-luvulla ruotsalaisien ajamaa uskonnollista sortoa. Jäljelle jääneet karjalaisortodoksit olivat entisen Käkisalmen läänin länsiosissa kielellisesti suomalaistuneita, kun kielitieteellistä tutkimusta alettiin tehdä 1900-luvulla.

Esimerkiksi Eino Leskisen mukaan Liperin Taipaleen ortodoksien kieli oli 1930-luvun taitteessa täysin suomalaistunutta joitain sanastollisia eroja lukuun ottamatta. Kuitenkin Pohjois-Karjalan ortodoksien kielessä on ollut havaittavissa karjalaisperäisien

murresanojen lisäksi joitain yksittäisiä karjalan kielelle ominaisia piirteitä, kuten adessiivi- allatiivi (äiti keitti isällä kahvit) ja vaihtelematon nk yhtymä (henki: henken) (Hakamies 1993, 137).

Karjalan kieli on perinteisesti jaettu kahteen päämurteeseen; livviinkarjalaan eli

aunuksenkarjalaan sekä varsinaiskarjalaan. Venäjällä kolmantena päämurteena on usein pidetty lyydiä; Suomessa lyydiä on pidetty omana kielenään. Varsinaiskarjala sen sijaan on jaettu kahteen alamurteeseen pohjoiseen varsinaiskarjalaan eli vienankarjalaan sekä

eteläiseen karjalaan, johon kuuluvat eteläkarjala sekä tverinkarjala, tihvinänkarjala ja muut karjalan kielen saarekemurteet. Karjalan kielen murteista Suomen karjalaisalueilla

(poisluettuna edellä mainitut kolme vienalaiskylää) on puhuttu varsinaiskarjalan etelämurretta eli suvikarjala sekä livvinkarjalaa. Näiden murteiden välinen raja ei ole tarkka eikä yksiselitteisesti määriteltävissä, vaan niiden välillä on kielellinen jatkumo.

(Koivisto 2018, 56-84)

(23)

Käytän tässä suomen kielellä kirjoittamassani tutkimuksessa varsinaiskarjalan eteläisestä murteesta eli eteläkarjalasta, nimitystä suvikarjala, koska silloin se ei helposti sekoitu suomalaiseen Etelä-Karjalan maakuntaan, joka on suomenkielinen eikä siellä ole puhuttu nykyistä karjalan kieltä. Suvi tarkoittaa karjalaksi etelää eikä kesää, kuten suomen kielen murteissa. Minun tarkoitukseni ei kuitenkaan ole määritellä sitä, onko joku runovirsi livvinkarjalaa vai suvikarjalaa. Tämä vaatisi toisaalta paljon vankempaa kielitiedollista taitoa ja toisaalta tarkoitukseni on tarkastella karjalankielisen runovirren kielellistä suomalaistumissa perinteenkerääjien transkriptioissa eikä tästä näkökulmasta karjalan eri murteiden välisien erojen syvempi käsittely ole oleellista paitsi niissä tapauksissa, joissa näillä murre-eroilla on merkitystä aineistoni analyysin kannalta. Tietenkin viittaan myös karjalan murteiden eroihin silloin kuin ne aineistossa näkyvät, koska toisinaan

karjalankielinen sana voi yhdellä murteella olla samanlainen suomen murteiden kanssa, mutta toisessa murteessa se eroaa.

Analyysin tarkoitus on tuoda aineistosta esille niitä kielellisiä piirteitä, joiden läsnäolo kertoo karjalaisuudesta ja joiden puuttuminen kertoo suomalaistumisesta. Kuitenkin tässä on hyvä pitää mielessä, että karjalan kielen murteilla ja suomen itämurteilla on paljon yhteisiä piirteitä, johtuen yhteisestä muinaiskarjalaisesta taustasta. Käsittelen tässä tutkimuksessa myös semmoisia kielenpiirteitä, jotka ovat yhteneviä suomen kielen itämurteille ja karjalan kielen murteille, koska vaikka nämä eivät olekaan yksiselitteisiä karjalaisuuksia, niidenkin korvautuminen suomen yleiskielelle ominaisilla kielellisillä piirteillä saattaa osoittaa runovirren kielen muuttumista perinteentallennustilanteessa. Näin ollen näidenkin piirteiden avulla voi arvioida kielen karjalaisuutta, jos näitä piirteitä esiintyy selvien karjalaisuuksien kanssa rinnakkain.

Luettelen tässä erikseen suomen itämurteiden kanssa yhteisiä kielen piirteitä ja myös suomen kielen itämurteista erottavia karjalan kielen piirteitä. Luettelen tässä karjalan kielen piirteet kielitieteen yleisen käytännön mukaisesti kolmeen luokkaan. Ensin tuon esille äännepiirteet, sitten taivutuksen ja viimeisenä sanaston. Analyysiosassa käytän myös samaa kolmijakoa. Kielitieteen yleisen käytännön mukaan merkitsen kielen ainekset kursiivilla ja merkityksen ’puolilainausmerkeillä’. Käytän tätä samaa periaatetta myös analyysiosiossa. Ensinnä käyn läpi karjalan kielen ja suomen itämurteiden kanssa

yhtenäisiä piirteitä ja sen jälkeen karjalan kielen myös suomen itämurteista erottavia kielen piirteitä. Lauseopillisia piirteitä en tässä käsittele, koska runovirsikieli eroaa niin paljon puhekielestä, jotta siitä on lähes mahdotonta tehdä lauseopillisia päätelmiä; runovirren

(24)

sanajärjestystä määrittelee yleensä enemmän runovirsimitan säännöt kuin puhekielen lauserakenne.

Läpi koko tutkimuksen viittaan ennen kaikkea kolmeen eri sanakirjaan kielellisen tiedon lähteenä. Ensisijaiset lähteeni ovat Karjalan kielen sanakirja (KKS) ja Suomen murteiden sanakirja (SMS). Koska Suomen murteiden sanakirjaa ei ole vielä toimitettu loppuun, sitä voi käyttää vain sanoihin, mitkä löytyvät aakkosien alkupäästä. Näin ollen olen päätynyt käyttämään Suomen sanojen alkuperä -teosta (SSA), etymologista sanakirjaa, aakkosien loppupäähän sijoittuvien suomenkielisien sanojen osalta. Tämä ei ole yhtä pätevä ja perusteellinen lähde sen selvittelyyn, esiintyykö esimerkiksi joku karjalassa esiintyvä sana myös suomen kielen murteissa, mutta sitä voi kuitenkin pitää melko hyvänä lähteenä; jos sana esiintyy Suomen sanojen alkuperässä, olen tehnyt sen päätelmän, että se esiintyy suomen murteissa. Samoin, jos sanaa ei esiinny tuossa teoksessa ja se on aakkoston loppupäässä, pidän melko todennäköisenä, jotta sana on silloin selvä karjalaisuus. Käytän tässä tutkimuksessa kielitieteen merkintätapaa myös viitaten sanakirjoihin. Merkitsen siis sulkuihin sanakirjan lyhenteen, sitten lyhenteen s.v. ja sitten hakusanan kursivoituna;

esimerkiksi: (KKS s.v. rauvankarvaine) tarkoittaa sitä, että sana rauvankarvaine löytyy Karjalan kielen sanakirjasta hakusanalla rauvankarvaine. Viitatessani satunnaisesti muihinkin sanakirjoihin, käytän samaa merkintätapaa.

3.1. Yhteisiä piirteitä suomen itämurteiden kanssa

Tässä käyn läpi suomen yleiskielestä erottavat karjalan kielen piirteet, jotka ovat yhteisiä suomen kielen itämurteiden kanssa.

3.1.1.Äännepiirteet

Karjalan kaikissa murteissa esiintyy tietyissä kohdin tavunloppuinen klusiili, mikä

tarkoittaa sitä, että ensimmäisen tavun lopussa esiintyy konsonantti k, p, tai t (tai g, b tai d) kun suomen yleiskielessä ja länsimurteissa tällä paikalla esiintyy vokaali. Esimerkkejä tästä ilmiöstä ovat vaikkapa kagra ‘kaura’ kagla ‘kaula’, eglein ‘eilen’ kegri ‘keyri’, kobra

‘koura’ ja niin edelleen. Klusiilit voivat esiintyä karjalassa sekä soinnillisinä (eglein, kegri) että soinnittomina variantteina (eklein, kekri). Soinnittomana tämä piirre ei ole varma karjalaisuus, sillä tavunloppuista klusiilia tavataan myös savolaismurteissa. Toisin sanoen, siinä missä kakra ja kopra voivat olla yhtä lailla savolaismurteisia kuin karjalankielisiäkin muotoja, soinnilliset variantit kagra ja kobra ovat jo yksiselitteisiä karjalaisuuksia (Novak;

Penttonen; Ruuskanen; Siilin 2019, 71-75).

(25)

Savolaismurteiden kanssa yhteneväinen piirre ovat myös ua~oa ja - iä ~eä diftongit, esimerkiksi sanoissa mua/moa ‘maa’ ja piä/peä ‘pää’, suomen kirjakielen pitkän a:n ja ä:n tilalla (Novak ym. 2019, 54).

3.1.2.Taivutus

Yksikön ensimmäinen ja toinen persoona taipuvat karjalassa kuin suomen yleiskielessä:

otan ’otan’, laulat ’laulat’. Samoin suomen itämurteiden kanssa yhtenäisiä, mutta

yleiskielestä eroavia, taivutuksia ovat myös monikon ensimmäinen ja toinen persoona; myö assumma ’me astumme’, myö laulamma ’me laulamme’ ja työ assutta ’te astutte’ työ laulatta ’te laulatte’. (Novak ym. 2019, 264-274)

Myös imperfektissä karjalan yksikön ensimmäinen ja toinen persoona ovat kuin suomen yleiskielessä; kačoin ’katsoin’, pagizin ’puhuin’. Sen sijaan monikon ensimmäinen ja toinen persoona taipuvat kuten suomen itämurteissa; myö lauloma ’me lauloimme’ ja työ lauloja ’te lauloitte’. (Novak ym. 2019, 276-282)

3.1.3. Sanasto

Koska karjala ja suomi ovat läheisiä sukukieliä, on selvää, että merkittävä osa sanastosta on samaa näiden kielien välillä. Varsinkin vanha perussanasto on pitkälti yhtenevää.

Tämän lisäksi karjalan kielen murteilla on suomen itämurteiden kanssa yhteistä sanastoa, mikä eroaa suomen yleiskielestä. Tämmöisiä suomen itämurteille ja karjalan kielelle yhteisiä sanoja, jotka kuitenkin ovat suomen yleiskielelle vieraita, ovat vaikkapa latjata

’latoa’, konsa ’milloin’(KKS; SMS s.v latjata, konsa) ja äijä ’paljon’ (KKS; SSA s.v.

äijä). Myös monet persoonapronominit, kuten mie/minä, sie/sinä, hiän/heän, myö, työ ja hyö, ovat yhteisiä molemmille kielille.

3.2 Suomen itämurteista erottavia piirteitä

Tässä luvussa käsittelen niitä karjalan kielen piirteitä, jotka erottavat ne suomen yleiskielen lisäksi myös suomen itämurteista.

3.2.1. Äännepiirteet

Karjalan kielen suvikarjalan ja livvinkarjalan murteissa soinnillisessa äänneympäristössä k, p ja t ovat muuttuneet soinnillisiksi g:ksi, b:ksi ja d:ksi; korgie ’korkea’, parembi

’parempi’ ja mado ’mato’. Rajakarjalaisissa murteissa suomen vaikutuksesta soinniliset ja soinnittomat variantit esiintyvät myös rinnakkain. Tämä tarkoittaa, ettei soinnittoman variantin esiintyminen välttämättä ole merkki yleiskielistämisestä. (Koivisto 2018, 56-84).

(26)

Joissain tapauksissa myös karjalan astevaihtelu eroaa suomesta. Vaikkapa astuo ’astua’

taipuu suvikarjalaisissa murteissa assun ’astun’. Astevaihtelussa on myös huomattavaa vaihtelua niin karjalan kuin suomenkin murteissa, joten astevaihtelun eroaminen

yleiskielessä ei vielä useinkaan ole varma merkki karjalaisuudesta (Novak ym. 2019, 111- 132).

Karjalan kielelle č-afrikaatta on ominainen piirre, joka usein vastaa suomen yleiskielen ts- konsonanttiyhtymää. Č-afrikaatta kuulostaa siltä, että t ja suhu-s ovat sulautuneet yhdeksi äänteeksi. Vaikkapa karjalaksi sana eččie ‘etsiä’, meččä ’metsä’ ja taivutettuna ečin ’etsin’, mečän ’metsän’. Oman tutkimukseni kannalta oleellista tässä on tässä esiintyvä

astevaihtelu (čč-č), koska sillä on merkitystä runovirren mitan kannalta. Tämän vaihtelun pani aikanaan merkille ainakin Elias Lönnrot. Č-arfikaatta on ollut selvästi kyseessä, kun Lönnrotin kirjeessään Jakob Fredrik Lagervallille vuonna 1836 ilmaisee

esimerkinomaisesti, että ”metsälle” ääntyy runovirressä pikemminkin ”me'tsälle”:

”Hvad sådana runor beträffar som t. ex. Kun minä lähen metsälle så säger man i den första stafvelsen af metsälle (me’tsälle) kort och äfven det tyckes visa att ts-ljudet blott utgår en konsonant.” (Lönnrot 1990, 132–133)

Näin ollen ainakin Lönnrot, mahdollisesti muutkin kerääjät, oli tietoinen tämmöisen äänteen olemassaolosta. Elias Lönnrot siis aikanaan pani č-afrikaatan merkille, vaikka merkitsikin sitä suomen yleiskielen ts-yhdistelmän mukaisesti vaihtelemattomana. On myös huomioitava, että ts-konsonanttiyhtymä ei ole ollut ominainen suomen puhekielelle eräitä kaakkoismurteita lukuun ottamatta. Savolaisena vastineena suomen yleiskieliselle ts- konsonanttiyhtymälle on vahva-asteinen ht-variantti (Nupponen 2011, 47). Näin ollen savolaisittain sana ehtiä ’etsiä’ taipuisi etin tai ehin ’etsin’.

Karjalan kielessä on myös useampia s-äänteitä kuin suomen kielen murteissa. Erityisesti vienankarjalassa ja tverinkarjalassa esiintyy paljon š:ää. Tätä esiintyy jonkin verran myös rajakarjalaismurteissa, mutta huomattavasti vähemmän kuin edellä mainituissa murteissa.

Suhiseva s-äänne on kuitenkin esiintynyt jonkin verran suomen kaltaisen “tavallisen” s:än rinnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että š:än esiintyminen aineistossa saattaa merkitä

karjalankielisyyttä, mutta sen puuttuminen ei vielä merkitse suomenkielisyyttä. Karjalan kielen murteille, vienankarjalaa lukuun ottamatta, ovat tyypillisiä myös soinnilliset s- äänteet z ja toisinaan myös epätavallisempi soinnillistunut š eli ž. Soinnillistuneet s:n variantit esiintyvät yleensä vain sanan sisällä. (Novak ym. 2019, 75-78).

(27)

Karjalan kaikissa murteissa on tyypillinen eräiden sanojen lopussa oleva h-äänne. tämä esiintyy eräiden sanojen perusmuodoissa kuten pereh ‘perhe’, veneh ’vene’, kandeleh

‘kantele’ tai mandereh ‘mantere’. Nämä sanat taipuvat perehen ’perheen’, venehen

’veneen’, kandelehen ’kanteleen’, mahderehen ’mantereen’. Tässä täytyy huomioida, että tämä suomen puhekielestä kadonnut h, venehen ’veneen’, on ominainen muoto runovirsien kielelle myös suomenkielisellä alueella. Esimerkiksi Savosta Muuruvedeltä on tallennettu säe ”Mihinkä vetit venehen” (SKVR VI1 47), eikä se siten ole mikään osoitus

karjalankielisyydestä runovirren tapauksessa. H-äänteen esiintyminen perusmuodossa veneh tai pereh sen sijaan ovat selviä karjalaisuuksia samoin kuin h:n esiintyminen illatiivin päätteenä kuten veneheh tai pereheh ovat jo selviä karjalaisuuksia. (Novak ym.

156-157) 3.2.2. Taivutus

Karjalan kielen persoonataivutukset, vaikka valtaosin muistuttavat suomen itämurteita, eroavat kuitenkin jonkin verran suomen kielestä etenkin kolmannen persoonan osalta.

Yksikön kolmas persoona taipuu joissain tapauksista kuin suomessa, mutta useissa tapauksissa se eroaa; esimerkiksi lauloa ’laulaa’ (KKS s.v. lauloa) taipuu laulau ’(hän) laulaa’. Karjalassa yksikön 3. persoonan preesensin päätteenä on u tai y; hiän laulau ’hän laulaa’ ja hiän mänöy ’hän menee’. Tässä tosin ero suomen itämurteisiin on hiuksenhieno;

toisinaan karjalassakin esiintyy suomen itämurteiden kanssa samanmoisia muotoja kuten hiän mänöö. (Novak ym. 252-282)

Selkein persoonataivutuksen ero suomen ja karjalan välillä on monikon kolmannen persoonan taivutus, joka on karjalan kielessä yhtenevä passiivitaivutuksen kanssa;

vaikkapa sana astuo ’astua’ (KKS s.v. astuo) taipuu hyö astutah ’he astuvat’ samoin kuin lauloa taipuu hyö lauletah ’he laulavat’. Sama passiivi toimii myös kolmantena persoonana myös muissa aikamuodoissa; imperfektissä nämä samat verbit taipuvat hyö astuttih ’he astuivat’ ja hyö laulettih ’he lauloivat’. Tässä on hyvä muistaa, että nykysuomen puhekielessä passiivi on sen sijaan korvannut monikon ensimmäistä persoonaa

esimerkiksi: myö lauletaan ’me laulamme’, joten tässä suhteessa passiivin persoonallinen käyttö eroaa karjalan ja suomen kielissä. (Novak ym. 2019, 252-282)

Varsinaiskarjalan murteille tyypillinen piirre on yhdistynyt adessiivi-allatiivi sija, eli suomen kielen muotoja iholla ja iholle vastaa molempia varsinaiskarjalan murteissa muoto iholla, mutta epäsäännöllinen loppuheitollinen muoto ihol on myös ominainen karjalan

(28)

puhekielelle (Novak ym. 2019, 42-43). Runovirsien kielessä tämä edustuu tavallisesti siten, mikä sopii kyseiseen kohtaan mitan puolesta, samoin eräät muut kielen piirteet, kuten astevaihtelu (Saarinen 2017, 82-83).

Varsinaiskarjalaisissa murteissa on myös omat sekä suomesta että livvinkarjalasta erottavat minä- ja sinä-pronominien partitiivimuodot: milma ja silma (tai šilma). Karjalan kielelle on ominaista, että eräissä sanoissa on säilynyt h-pääte; esimerkiksi kandeleh, mandereh, veneh. ´Karjalan kielelle on myös ominainen taivutuspäätteissä esiintyvä h-taivutuspääte kuten esimerkiksi kodih ‘kotiin’, meččäh ‘metsään’ ja niin edelleen. Karjalan kielessä myös h-äänne säilyy myös semmoisissa taivutuksissa kuten kandelehen ‘kanteleen’ ja perehen ‘perheen’ ja niin edelleen. (Novak ym. 2019, 242, 205, 185-188)

3.2.3 Sanasto

Karjala ja suomi eroavat myös sanastonsa puolesta. Esimerkiksi karjalaksi rani ’pata, kattila’ (KKS s.v. rani), nedäli ’viikko’ (KKS s.v. netäli), ruttoh ’nopeasti’ (KKS s.v.

ruttoh) ja kokottuo ’olla jouten, velttona t. ääneti paikallaan: nököttää, jököttää, kököttää;

istua t. olla suorana, pystynä, takakenossa: kenottaa; venyä, virua’ (KKS s.v. kokottoa).

Karjalankieliset sanat saattavat osoittaa karjalankielisyyttä silloinkin, kun kieliasu muuten on melko suomalaistunut. Kuitenkin pelkkien yksittäisien sanojen suhteen on toisinaan haastavaa sanoa, onko lauletun virren kieli karjalaa vai suomea, koska Raja-Karjalan alueella puhutuissa suomen kielen murteissakin on esiintynyt karjalan kielen kanssa yhteistä sanastoa ja toisaalta on mahdollista, että runovirsiteemoja tai yksittäisiä säkeitä tai laajempia kliseitä on kulkeutunut kielirajan yli. Näin ollen pelkkä yksittäinen

karjalankielinen sana ei vielä osoita runovirttä karjalankieliseksi.

(29)

4. Karjalainen runovirsi ja sen kieli 4.1 Runovirsimitan keskeiset piirteet

Runovirsimitan, mitä toisinaan kutsutaan myös runolaulumitaksi tai kalevalamitaksi, kuvaus pohjautuu Kalevalaisen runokielen seuran nettisivuilla oleviin mittaohjeisiin (Laitinen, KRS:n verkkosivut [viitattu 16.6.2020]). Tässä täytyy huomioida, että puhdas runovirsimitta on oppineiden konstruktio. Mitassa on ollut alueellista vaihtelua ja toisaalta myös mittaa noudattamattomia säkeitä on tallennettu parhaimpinakin pidetyiltä laulajilta.

Esimerkkisäkeet olen ottanut tutkimusaineistostani.

Runovirsimitassa säe koostuu neljästä runojalasta tai kannasta, jossa kussakin on

tavallisesti kaksi tavua. Runovirsimitassa on tarkoin määrättyä missä kohden ovat pitkät ja lyhyet tavut ollessaan sanan alussa. Runojalkojen välit olen merkinnyt katkoviivalla ja merkitsevät tavut lihavoinnilla.

Sormin / soitti / Väinä/möinen kielin / kante/le pa/kisi

myös jos säkeen sanajärjestystä muutettaisiin seuraavaan muotoon, säe olisi yhtä lailla mitan mukainen:

Kante/le pa/kisi / kielin

Runovirsimitalle kuitenkin on ominainen tyylikeino sijoittaa pitkät sanat säkeen loppuun, joten siksi edellä mainitun kaltainen säe on runovirsimitalle ominaisempi kuin

jälkimmäisen kaltainen. Runojalan alkuun ei taas sovi sijoittaa lyhyttä tavua runojalan toiseen tavuun sijoittaa pitkää tavua. Kuitenkin vain sanojen ensitavut merkitsevät; muiden tavujen pituuksilla ei ole runolaulumitan kannalta merkitystä. seuraavanlainen säe olisi virheellinen:

kielin / paki/si kan/tele

Joka tapauksessa, nämä mitan säännöt eivät ole sattumanvaraisia. Parhaiten tämän huomaa laulaessaan runovirttä. Jos laulettavassa tekstissä on paljon mitan poikkeavuuksia, niitä on vaikeampi laulaa ja saattaa joutua pidentämään säkeitä (vaikkapa paa-kisi), jotta se sopisi sävelmään. Kuitenkin näkisin, että satunnaiset mitan poikkeamat kuuluvat runovirsimitan luonteeseen ja niitä on havaittavissa säännöllisesti niilläkin laulajilla, joita on pidetty etevimpinä, kuten vaikkapa Simana Sissosella. Eräät ’mittavirheet’ saattavat selittyä myös

(30)

tallennusprosessista, jota tarkastelen tarkemmin itse analyysiosassa samaisen laulajan kohdalla (kts. alaluku Simana Sissonen).

Runovirsimittaan kuuluu myös niin kutsuttu kesuurasääntö, joka tarkoittaa sitä, ettei keskelle säettä voi laittaa neljätavuista sanaa. Seuraavanlainen säe olisi siis virheellinen:

Sormin / Väinä / möinen / soitti

Ensimmäisen runojalan suhteen mitassa on paljon vapautta ja siinä voi olla, ja melko useinkin on, useampia tavuja:

kytkem mie / kyidä / kymmen/kunnan

Tähän olisi vielä mahdollista lisätä ensimmäiseen runojalkaan vielä yksi tavu lisää ilman että säe rikkoutuu. Kuten esimerkiksi (lisäämäni tavu lihavoituna):

kytkembä mie/ kyidä / kymmen/kunnan

Runovirsimitassa yhdyssanat käyttäytyvät kuin erilliset sanat.

Mato oli / musta / muan-a/lainen

Runovirsimitta on ollut käytössä suurimmalla osalla itämerensuomalaisia kansoja.

Ainoastaan vepsäläiset ja liiviläiset eivät ole tunteneet tätä mittaa. Mitassa on kuitenkin myös paikallista variaatiota. Esimerkiksi Inkerissä on saatettu liittää kertoa ilmaisevia säkeitä toisiinsa ja-sanalla kuten ”juohtui miulle mieleheni ja syttyi syämmeheni”, mitä ei esiinny pohjoisilla runovirsialueilla (Kuusi 1983, 196). Virossa käytetty mitta taas on jonkin verran väljempi ja siinä on vähemmän murrelmasäkeitä kuin pohjoisemmissa runovirsimitan muunnelmissa (Kuusi 1983, 188-190).

4.2 Runovirren kielen erityispiirteet

Järjestelmällistä tutkimusta nimenomaan runovirsimitan erityispiirteistä juuri tältä alueelta, jonka runovirttä tässä tutkimuksessa tarkastelen, en tiedä olevan. Pari hajanaista mainintaa kuitenkin on. Pirkko-Liisa Rausmaa toteaa, että runovirsimitan muuntumista,

’rapautumista’, on selvästi havaittavissa Laatokan Karjalassa samoin kuin Aunuksessa (Rausmaa 1968, 37). Vähän samankaltaiseen ilmiöön viittaa myös Iivo Härkönen, joka toteaa Iivana Onoilan täydentävän mittaa omituisilla lisätavuilla, kuten –no, -go, -gö, ne – päätteillä, jotta runovirsi saadaan mittaan sopivaksi (Härkönen 1926, 99).

(31)

Saman go-tavuun kiinnitti huomiota myös Oskar Relander retkillään Salmin kihlakunnassa ja Ilomantsissa vuonna 1888. Relander tekee myös eräitä muita huomioita runovirsikielen erosta laulettaessa ja saneltaessa. Esimerkiksi sama säe, mikä laulettaessa olisi muodossa

”lähetähän laulamahan” sanellaankin muodossa ”lähetäh laulamah”. Tämä selittyy sillä, että saneltu muoto vastaa karjalan puhekieltä; pitempi muoto taas selittyy sillä, että

puhekielestä hävinneet, mutta runovirsikielessä säilyneet, päätteet ovat jääneet kivettyneinä elämään runovirsikielen mittasääntöjen ansiosta. Relanderin mukaan laulaessa saattaa myös sanan lopputavu muuttua. Samat nimet sanellaan Väinämöine ja Ilmolline, mutta lauletaan Väinämönii ja Ilmolliinii (Relander 1989, 26).

Runovirren karjalankielisyydestä ei kuitenkaan juuri ole olemassa tutkimusta, vaan enemmän hajanaisia mainintoja siellä-täällä. Ainoa laajamittainen poikkeus, johon olen törmännyt, on Jukka Saarisen väitöskirja Runolaulun poetiikka, Säe, syntaksi ja

parallelismi Arhippa Perttusen runoissa vuodelta 2018. Saarisen ensisijainen näkökulma tuossa tutkimuksessa ei ollut runovirren suomalaistuminen ja kerääjien transkriptiot sinänsä, mutta hän tekee huomioita tältäkin osin. Tutkimuksessaan hän pyrki

ennallistamaan vienankarjalaiselta Arhippa Perttuselta tallennettujen runovirsien kielen mahdollisimman lähelle kieltä, jolla Arhippa ehkä runovirtensä lauloi. Saarinen on

kiinnittänyt huomiota, että vaikuttaa selvältä, että ainakin Cajan ja Lönnrot muokkasivat jo tallentaessaan runovirren kieltä lähemmäs suomen yleiskieltä. He esimerkiksi suhteellisen järjestelmällisesti korvasivat karjalalle ominaiset diftongit oa/ua ja eä/iä suomen

yleiskielen mukaisilla pitkillä vokaaleilla aa ja ää (esimerkiksi moa/maa ja peä/pää). Tämä oli täysin linjassa sen kanssa, että esimerkiksi Lönnrot ilmaisi selvästi, että runovirttä pitää julkaista semmoisessa muodossa, että kaikki suomalaiset voivat ymmärtää sitä. (Saarinen 2018, 16)

Runovirrelle ylipäätään on ominaista, että se eroaa huomattavasti puhutusta kielestä.

Runovirressä esiintyy, kuten Jukka Saarinen toteaa, ”arkaaisia sanoja, murteesta poikkeavia taivutuspäätteitä, poikkeavia sanajärjestyksiä” (Saarinen 2018, 73). Yksi selkeä arkaismi, mikä on tullut aineistossa vastaan, on koiraa tarkoittava sana peni², mitä ei esiinny puhekielessä eikä Karjalan kielen sanakirjasta, mutta mitä Simana Sissonen käyttää

2 Peni muistuttaa itseasiassa saamen kielissä esiintyvää ’koiraa’ tarkoittavaa sanaa. Esimerkiksi inarinsaameksi se on peenuv (SSS s.v. peenuv)