VIRITTÄjÄ KIELENHUOLLON KIMPUSSA
irittäjä 4/96 oli omistettu normeilleja kielenhuollolle. Viime aikoina kielen- huoltoa on käsitelty muutenkin monissa esi- telmissä ja kirjoituksissa, osin kriittiseen sävyyn. Asiallinen kritiikki on toki hyödyl- listä, mutta viimeaikainen keskustelu on mielestämme perustunut osittain vanhentu- neisiin käsityksiin ja luuloihin kielenhuol- lon sisällöstä. Kielenhuollosta on syntynyt kuva, josta ammattikielenhuoltaja ei tunnis- ta itseään ja työtänsä.
TERMIEN MÄÄRITTELY
Suurta sekaannusta aiheuttavat ensinnäkin termit kielenhuolm ja kielenhuolmju: kir- joittajat eivät määrittele kunnolla, mitä he tarkoittavat näillä termeillä. Monesti ››kie- lenhuolto» ja ››kielenhuoltajat›› katsotaan homogeeniseksi massaksi, joka säilyy sa- ınanlaisena vuosikymmenestä toiseen ja jota kritisoidaan kollektiivisesti.
Hyvä esimerkki termien määrittelyn tarpeellisuudesta on Paunosen kirjoitus
››Suomen kielen ohjailun myytitja stereo- typiat» (Vir. 4/1996 s. 544-555). Paunosen näkökulma on historiallinen; hän esittelee lähinnä 20-50-lukujen kielenhuoltokeskus- telua. jossa vilahtelee sellaisia nimiä kuin Setälä. Rapola, Hakulinen. Saarimaa ja Kettunen. Lisäksi hän siteeraa viimeaikai- sia sanomalehtien yleisönosastoista poimi- ıniaan kansalaisten puheenvuoroja.
Paunosen mukaan nämä ››kielenhuolta- jat» olivat koko lailla puristishenkisiä kie- len tuoınareitııja valvojia. Kirjoituksensa loppulauseessa Paunonen toteaa: ››Olisikin vihdoin aika julkisesti keskustella myös kielenhuollon eettisistä perusteistaja yksi- lönja yhteiskunnan kielellisistä oikeuksis-
vııııTT/"xı/“x 2/1007
ta.›› Tämän voi tulkita niin, että Paunonen katsoo mainitsemiensa nimien edustavan myös nykyistä kielenhuoltoa ja nimen- omaan ns. virallista kielenhuoltoa eli Koti- maisten kielten tutkimuskeskuksen kielen- huolto-osastoa, kielitoimistoa. Olisihan outoa, jos kielitoimiston toiminta rajattai- siin ››kielenhuollon›› ulkopuolelle. Pauno- sen tekstistä välittyy siis se tulkinta, että vuosisadan alkupuolen kielenhuoltajat sekä yleisönosastoissa kirjoittavien kansalaisten toimet ja mielipiteet edustavat myös viral- lisen nykykielenhuollon kantaa. _ Nyky- kielenhuolto on kuitenkin sisällöiltään ja painotuksiltaan olennaisesti toisenlaista kuin esimerkiksi 50-luvun oikeakielisyys.
Korostettakoon lisäksi, että emme halua väheksyä myöskään entisten ››oikeakieli- syysmiesten›› toimintaa. He toimivat oman aikansa arvojen ja ihanteiden mukaisesti, ja jos heidän toimiaan halutaan arvioida, on arvioinnissa otettava huomioon tapahtuma- aika ja sen vaikutus.
Kielenhuollonja -huoltajien määrittely on pulmallista myös Mäntysen kirjoitukses- sa ››Miten normeista puhutaan - näkökul- maja normien rajat» (Vir. 4/1996 s. 504- 519). Mäntysen aineistona on mm. yksi radion suora Kielikorva-lähetys, ja hän ana- lysoi kuuntelijoiden kysymyksiin vastaavi- en asiantuntijoiden repliikkejä. Ohjelmas- sa käsitellään kiclenhuoltokysyınystcn li- säksi myös murteita, sanojen alkuperää ja nimistöä. Asiantuntijat vastaavat kukin oman erikoisalansa kysymyksiin. mutta osallistuvat saınallayleiseen keskusteluun.
Mäntynen näyttää niputtavan nämä eri alo- jen asiantuntijat sekä kaksi fennistisen kou- lutuksen saanutta toimittajaa yhteisesti
››kielenhuoltajiksi›› sillä perusteella, että he
QíD
keskustelevat kielenhuollon kysymyksistä.
Suoran Kielikorva-lähetyksen idea on, että kansalaiset soittavat suoraan lähetyk- seen ja kysyvät kieleen ja kielenkäyttöön liittyvistä asioista. Ohjelma siis toimii soit- tajien ehdoilla; asiantuntijat keskustelevat soittajia kiinnostavista asioista. Ohjelmal- le onkin tyypillistä. että siinä käsitellään yksittäisiä sanoja. sanontoja tai sananmuo- toja, joista monet ovat nykyisen virallisen kielenhuollon kannalta marginaalisia. Ky- syjälle on kuitenkin vastattava, eikä häntä saa nolata suorassa radiolähetyksessä vä- hättelemällä hänen kysymystään ja mieli- piteitään.
KIELIMUOTOJEN ARVOTTAMINEN Kielenhuolto on arvosidonnaista, niin kuin yhteiskunnallinen toiminta aina. Kielen- huollon lähtökohtana on. että yhteiskunta tarvitsee yhteisen, julkisesti normitetun kie- limuodon ja toiminta tähtää tällaisen kieli- muodon luomiseen, ylläpitoon ja kehittämi- seen. Kielenhuollon arvoihin (merkittävinä pidettyihin asioihin) ei sen sijaan kuulu kie- limuotojen arvottaminen (arvoasteikkoon sijoittaminen), vaikka tällainen ajatus toi- sinaan välittyykin kielenhuoltoa käsittele- vistä kirjoituksista.
Tämä ennakkoasenne tuntuu olevan esimerkiksi Mäntysen kirjoituksen lähtö- kohtana. Hän kirjoittaa (s. 505. alaviite):
››Puhekieli taas on vakiintunut kielenhuol- lon termi, joka tarkoittaa kieltä, joka ei noudata kirjakielen normeja. Puhekieli on siis kielenhuoltajan näkökulmasta epätäy- dellinen muoto, kirjakieli taas täydellinen.
kodifioitu kielimuoto.›› Sivulla 510 hänjat- kaa samasta aiheesta: ››Kielenhuollon näkö- kulmasta puhuttu kieli (puhekieli) onkin pe- rinteisesti määritelty negatiivisesti ( - -).
Tässä asian voisi tulkita niin. että kirjoitet- tua (kirja)kieltä pidetään kielen ensisijaise- na muotona ja osoitetaan samalla puhutun
kielen olevan hierarkiassa alempana» Täs- sä Mäntynen viittaa Aino Kankaan pro gra- du -työhön ( l 988: 9), ilmeisesti sen seuraa- vaan katkelmaan: ››[kun on määritelty ter- mejä.] kirjakieli ja yleiskieli on yleensä määritelty positiivisesti: yleisimmin mainit- tu ominaisuus on kodifioidun normin mu- kaisuus. Puhekieli sen sijaan on määritelty negatiivisesti: se on kieltä,joka ei noudata kirjakielen normeja.››
Eri kielimuotojen määrittely on hanka- laa. koska kieli ei ole monoliitti. tarkkara- jainen lohkare, joka voidaan jakaa selviin osiin. Kielimuotojen rajat ovat aina liuku- vat. ajan, paikan ja ihmisen mukana muut- tuvat. Kielimuotojen määritteleminen kodi- fioitujen normien olemassaolon kautta on tässä epämääräisyyden tilassa luontevasti tarjoutuva ratkaisu. Koska yleiskieli on tie- toisesti luotu järjestelmä, josta on olemas- kodifikaatioita, se on jollain lailla rajat- tavissa toisin kuin lukuisat puhutun kielen variantit. Arvottavaa asetelmaa tähän ratkai- suun ei sisälly,ja ylitulkinnan puolelle lip- sahdetaan. jos edellä siteeratun katkelman sanojen posiriivíıı eııja negatiivinen perus- teella väitetäänjotakin kollektiiviseksi esi- tetyn kielenhuoltajien ryhmän kielikäsityk- sistä.
Mäntysen kirjoituksesta välittyy kaut- taaltaan kriittinen. tulkintoja ohjaava asen- ne kielenhuoltoa kohtaan. Sivulla 51 l hän kirjoittaa: ››Esimerkeissä I-4 luonnehdi- taan puhuttua kieltä suhteessa kirjakieleen:
kaikissa puhutun kielen ilmiöt ankkuroi- daan kirjakieleen. jonka kautta niitä selite- tään. Näin tekstien näkökulmaa voi pitää kirjakielen ensisijaisuutta korostavana» _ On luonnollista. ettäjos puhuu normitetusta kielestäja esiintyy sen asiantuntijana. myös tarkastelee kieltä tästä näkökulmasta, sitä- hän juuri odotetaan. Monimuotoinen. tilan- teenja puhujan mukaan vaihteleva kieli on silti osa kielenhuoltajienkin omaa kielellistä todellisuutta, ja kielellisen variaation mer-
>
GE
kityksen painottaminen on nykykielenhuol- lossa keskeistä. Variaatiosta keskustellaan päivittäin esimerkiksi kielitoimiston neu- vontaan soittavien kanssa, eikä tilanne suin- kaan vastaa stereotypioita. Usein kysyjä paheksuu vaikkapa radion vapaamuotoista kielenkäyttöä, kun taas kielenhuoltaja pyr- kii selittämään ilmiön syitä ja sen funktio-
tä.
KIELEN RAPPIO
Toinen sitkeästi elävä myytti on, että kielen- huoltajat pitävät kielen muutosta rappiona.
Mielestämme Mäntynen pyrkii todenta- maan tätä myyttiä havaitessaan, että kielen- muutoksesta puhutaan usein tautimetaforien avulla: muutoksista voidaan puhua vaikka- pa oireina. Hänen mukaansa taustalla on jokseenkin puristinen käsitys kielestä: >›Täl- löin tietysti varsinaisena, terveenä kielenä nähdään suhteellisen muuttumaton tai aina- kin toiminnaltaan yksiselitteinen kielimuo- to.›› (S. 512.) Tämä analyysi perustuu mm.
normaalien yleiskielisten sanojen oireja oi- reellinen suppeaan tulkintaan. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan sanan oire tyypillisin merkitys on ”jotakin vastaista ennakoiva seikka tai ilmiö, merk- ki jostakin' (esimerkiksi ››Selvä oire neuvot- telujen edistymisestä››). Tämän yleiskieli- sen perusmerkityksensä lisäksi sanalla on tietysti myös lääketieteen erikoismerkitys.
Tällainen suppea tulkinta on mielenkiin- toinen sikäli, että se kertoo eräänlaisesta normatiivisuudesta sekin: siitä, miten kie- lenhuoltoa kriittisesti tarkasteleva odottaa kielenhuoltajan puhuvan kielestäja millai- sia sanoja tämän ei sovi käyttää.
NORMEISTA
Kielenhuollosta kirjoitettaessa puhutaan paljon normeista. Tällöinkin on olemassa terminologisen hämäryyden vaara. Normi-
sanalla tarkoitetaan usein suppeasti vain kodifioituja normeja. Kielen normit voidaan kuitenkin tulkita myös laajemmin sosiaali- seksi ilmiöksi, samanalaiseksi järjestelmäk- si kuin esimerkiksi käyttäytymisnormit ovat. Tällöin normit ovat yhtä kuin kieliyh- teisön käsitys siitä, mikä kulloinkin on oi- keaaja soveliasta kieltä. Tämän näkemyk- sen mukaan kaikki kielet ovat normijärjes- telmiä riippumatta siitä, onko niillä normi- tettu ja kodifioitu kielimuoto. (Bartsch 1987, Rintala 1992: 47.) Voidaan myös pu- hua kielen luonnollisista normeista keino- tekoisesti luotujen >›oikeakielisyysnormien»
vastaparina (Karlsson l995: 167- l 69).
Kirjakielen normien luokittelua on hah- motellut mm. Rintala Sananjalassa 1992 (s.
55-63). Hän erottaa kolmenlaisia normeja:
kirjakieleen otetut normit, kirjakieleen teh- dyt normitja korrektiiviset normit. Kirjakie- leen otetut normit ovat normeja, joita on noudatettu jossain kielimuodossa. ennen kuin niistä on tullut nykykirjakielen norme- ja. Ne on otettu kirjakieleen vakiintuneisuu- den perusteella. Kirjakieleen tehdyt normit koskevat esimerkiksi välimerkkejä, lyhen- teitä, yksittäisten sanojen oikeinkirjoitusta sekä sellaisia lauseopillisia rakenteita, joi- ta ei käytetä puhutussa kielessä. Korrektii- viset normit ovat kenties kiistanalaisimpia:
ne ovat kirjakieleen tehtyjä normeja, mutta eivät kirjakielen toimivuuden ja ymmärret- tävyyden kannalta tärkeitä (esimerkiksi al- kaa tehda' pro alkaa tekemään). Juuri kor- rektiiviset normit herättävät eniten keskus- telua.
On siis huomattava, että käytännön kie- lenhuoltotyössä käsitellään paljon myös muita kuin tehtyjä, sopimukseen perustuvia normeja. Kielitoimiston neuvonnassa selvi- tellään päivittäin esimerkiksi sanojen mer- kitykseen, taivutukseen tai monimutkaisiin lauserakenteisiin liittyviä kysymyksiä, joi- ta koskevista normeista ei ole koskaan erik- seen sovittu. Pohditaan myös esimerkiksi
tilanteen ja tekstilajin vaikutusta ilmauksen onnistuneisuuteen (››tekstilajinormeja››, »ti- lannenornieja››. Karlsson 1995: 168). Kaik- kiin käytännön kirjoitustilanteissa eteen tuleviin kieliongelmiin ei myöskään ole ole- massa selvää normia (se olisikin sula mah- dottomuus). jolloin kielenhuoltaja käyttää omaa ja mahdollisesti kollegankin kielita- jua apunaan ja soveltaa. Olemassa olevan tiedon soveltaminen ja muokkaaminen ti- lanteen vaatimusten mukaisesti onkin kes- keinen osa käytännön kielenhuoltoa.
Osa yleiskielen normeista on tietysti ainakin osin keinotekoisia tai hienosyisten järjestelmien karkeistuksia. Yleiskieli on, nimensä mukaisesti, kaikille yhteinen kie- limuoto. ja siksi se on aina jonkinlainen kompromissi kilpailevienjärjestelmien vä- lillä. Erilaisten puhutun kielen varianttien kirjo on niin laaja, että kaikkea vaihtelua ei voi ottaa huomioon kodifioinnissa. Yleiskie- li ei myöskään voi sisältää normittamatto- mien kielimuotojen usein hienopiirteisiä.
syntaktis-pragmaattisin ehdoin toimiviajär- jestelmiä. Entisaikojen kielenhuoltajia on kritisoitu esimerkiksi siitä, että murteiden hienosyinen hän-ja se-pronominienjärjes- telmä on ››särjetty››.jolloin ››suomen kielen ilmaisuvaroja on korjaamattomalla tavalla kavennettu›› (Paunonen 1994: 24-25). Täl- lainen väite perustuu yleiskielen merkityk- sen liioitteluun; sehän on vain yksi suomen kielen muoto. Suomea äidinkielenään puhu- vaja kirjoittava kykenee yleensä erottamaan toisistaan normittamattomat puhutun kielen variantit ja normitetun kielimuodon. Niin- pä esimerkiksi mainittu hiin-ıre-järjestelmä elää jatkuvasti puhutussa kielessä, mutta myöskään yleiskielen normin noudattami- nen ei tunnu tuottavan ongelmia.
Vaikka siis osa kielenhuollon normeis- ta on keinotekoisia. on liioiteltua väittää, että ne eivät saisi tukea kieliyhteisöltä (ks. Män- tynen s. 504). Yksikään normi ei toimi. el- lei kieliyhteisö hyväksy sitä,ja toimimaton
yleiskielen normijää kuolleeksi kirjaimek- si sanakirjaan tai kielioppaaseen. Kielen- huollon suosituksia antaa Suomessa suomen kielen lautakunta, jonka tehtäviin kuuluu seurata normijärjestelmän kehitystä. Jos huomataan, että jokin normi ei vastaa kieli- yhteisön kielitajua eli sitä ei noudateta ope- tuksesta huolimatta, sitä tarkistetaan. Se on kuitenkin tehtävä harkiten. On tarkoin tut- kittava, aiheutuuko muutoksesta enemmän haittaa kuin hyötyä. Meidän kielentutkijoi- den tapa tarkastella kieltä on osin melko teo- reettinenjaelitistinenkin; meillehän kieli on työväline jajatkuva analyysin kohde. Kie- lenhuollossa on kuitenkin otettava huo- mioon koko monimuotoinen kieliyhteisöja sen yleiskieleen kohdistamat odotukset, jot- ka saattavat poiketa huomattavasti kielen ammattilaisten käsityksistä.
MILLAISTA ON 90-LUVUN KIELENHUOLTO?
Kaikki edellä käsitellyt aiheet - termien määrittely, kielimuotojen arvottaminen, kie- len rappio ja normit - kiertyvät saman ongelman ympärille: mitä kielenhuolto on?
Kielenhuollon tehtävä on suomen yleis- kielen kodifiointi ja ylläpito sekä tiedon ja- kaminen siitä. Normaalin yleiskielen lisäk- si huomion kohteena ovat virkakieli - ny- kyisin myös EU-kieli - sekä erikoisalojen kielet, joiden huollossa ja suunnittelussa tarvitaan kielenhuoltajia. Termi kielenhuol- to alkoi yleistyä 50-luvunjälkeen, kun van- ha termi ‹›ikeakie1i.s*_\'_v.s' ei enää vastannut toiminnan sisältöä. Oikeakielisyydellä tar- koitetaan nykyisin lähinnä oikeinkirjoitus- seikkoja. siis välimerkkejä, vierasperäisten sanojen kirjoitusta yms.
Yhteiskunnan ınonimuotoistumisen ja moniarvoistumisen myötä myös kielenhuol- lon sisältö on monipuolistunut. Suomen yleiskieli on nykyisin varsin vakiintunut.
joten kielenhuollon painopiste on siirtynyt t>
@
tekstin pintatason yksityiskohdista laajem- piin kokonaisuuksiinja kokonaisiin tekstei- hin. Mustavalkoisen oikein-väärin-ajattelun sijaan pyritään välittämään moniarvoisem- paa käsitystä kielestä, myös normitetusta kielimuodosta. Keskeistä on tilanteen ja tekstiyhteyden huomioon ottaminen il- mauksen onnistuneisuutta arvioitaessa.
Yksi kielitoimiston toiminnan tärkeä tavoite on kielenkäyttäjien kielitietoisuuden ja omatoimisen tiedonhankinnan lisäämi- nen. Tähän pyritään mm. neuvonnalla ja koulutuksella. Kielitoimistojärjestää hyvin monenlaisia kielenkäytön kursseja,joilla oli esimerkiksi vuonna 1996 noin 2 000 osal- listujaa. Kurssien kysyntä heijastaa hyvin sitä, miten yritystenja laitosten kielenkäyt- tötarpeet ovat muuttuneet parin vuosikym- menen aikana, kun viestinnän laadun mer- kitys asiakaspalvelun tasoon vaikuttavana tekijänä on ymmärretty. Viime vuosina kurs- sien sisällön painopiste on vähitellen siirty- nyt perinteisistä oikeakielisyysaiheista ko- konaisten tekstien käsittelyyn. Kursseilla käsitellään nykyään mm. tekstin rakenteen ominaisuuksia, tekstin tuottamista, sen yınmärrettävyyteen vaikuttavia seikkoja sekä vastaanottajan huomioon ottamista.
Kielenhuoltoon liittyy paljon tunteita.
jopa intohiınoja, ja siksi siitä käytävä kes- kustelu ajautuu usein sivuraiteille. Kielen- huollon arvosteleıninenon helppoa, ollaan- han tekemisissä meitä kaikkia koskevan ai- heen kanssa. Historian häınäristälöytää aina
hyviä esimerkkejä kauan sitten unohtuneista sanaehdotuksista ja suosituksista, joilla voi hauskuuttaa yleisöä. Toivoisi kuitenkin. että kielenhuollosta kirjoittavat erottaisivat toi- sistaan historian ja nykypäivän ja malttaisi- vat selvittää, mitä nykykielenhuollolla tar- koitetaan, ettei kirjoituksessa toisensa jäl- keen toistettaisi totuutena vanhoja, jo myy- teiksi muuttuneita väittämiä.I
sARı MAAMı EsANNELıRÅı KKÅLA
Kotimaisten kielten tutkinıuskeskus, Siirnãiisten rantatie 25, 00500 Helsinki
LÄHTEET
BARTSCH, RENATE 1987: Norms oflanguage.
Theoretical and practical aspects.
Longman, London.
KANGAS, Aı No 1988: Muodot vakiintuvat, merkitykset karkaavat. Kielenhuoltoa Virittäjässä 1920-luvulta nykypäivä- än. Suomen kielen pro gradu -työ.
Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
KARLssoN, FRED 1995: Normit, kielenkäyt- töja kieliopit. -Jan Rydman (toim.), Tutkimuksen etulinjassa. Tieteen päi- vät 1995 s. 161-172.
PAUNONEN, Hı -ıı kkı1994: Kielen normit ja kielen ohjailun norrnit. -Tiedeja edis- tys 1 s. 17-28.
RINTALA, PAı vı1992: Suomen kirjakielen normeista. - Sananjalka 34 s. 48-64.
