T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 2 65
Talouskriisit ovat
yleisempiä kuin mustat joutsenet
Vesa Kanniainen Nouriel Roubini ja Stephen Mihm, Kriisitaloustiede, Terra Cognita 2010.
Yhdysvalloissa vuonna 2007 käyn- nistynyt ja maailmantalouden kui- lun partaalle vuonna 2008 syössyt talouskriisi tuli suurimmalle osal- le makroekonomisteja yllätyksenä.
Vuonna 2006 New Yorkin yliopis- ton taloustieteen professori Nouri- el Roubini sen sijaan ennusti tulos- sa olevan kriisin syntymisen ja sen etenemisen likipitäen oikein. Mo- net muut ekonomistit, etenkin ra- hoituksen tutkijat, olivat tuudittau- tuneet uskoon, että itseään sääntele- vät markkinat ovat vakaita ja luotet- tavia kansantalouden näyttämöitä.
Roubini ei ole Nobel-ehdokas, mut- ta ennuste teki hänet kuitenkin kuu- luisaksi. Käsillä olevan kirjan hän on kirjoittanut historian tutkija Ste- phen Mihmin kanssa.
Arvioin aikaisemmin tässä leh- dessä Niall Fergusonin kirjan Ra- han nousu. Maailman rahoitushis- toria (Tieteessä tapahtuu 3/2010).
Roubinin ja Mihmin kirja kriisita- loustieteestä on suppeampi ja kes- kittyy käsittelemään talouskriisejä.
Sen näkökulma on osittain histori- allinen, mutta kirja ei nouse samal- la tasolle Fergusonin kirjan kans- sa. Teksti on paikoin mahtipontis- ta ja paatoksellista Roubinin oike- aan osuneen ennusteen ylistystä.
Historiallisia tapahtumia ei do- kumentoida likimainkaan samal- la tarkkuudella, kuin mihin Fer- gusonin kirjassa yllettään. Kriisi- en vaiheita myös ripotellaan pitkin
kirjaa. Esitystapa ei tietenkään ole ratkaiseva, viesti on.
Jos markkinat eivät ole vakai- ta ja luotettavia itseään sääteleviä kansantalouden näyttämöitä, nou- see oleelliseksi ei vain kysymys sii- tä, mistä tämä johtuu, vaan myös, voisiko olla toisin. Mitä epävakaille markkinoille olisi tehtävissä?
Kirjan mukaan kriisit syntyvät, koska epävakaa kapitalismi on tu- lossa tiensä päähän. Siksi on kysyt- tävä, johtuuko kapitalistisen mark- kinatalouden epävakaus systeemin valuvioista vai johtuuko se sitten- kin ihmisestä? Ei ole vaikea perus- tella näkemystä, että jokainen ih- misen luoma systeemi pitää sisäl- lään epävakauden elementit. Ihmi- sen toiminta tuottaa kilpailua, jolle markkinat tarjoavat näyttämön.
Luova tuho kaataa entisiä toimi- aloja ja tekee tilaa uusille. Riskeistä rakennetun maailman rahoitusjär- jestelmä ei voi toimia riskittömäs- ti. Sen tehtävänä on ottaa riskejä, mutta rationaalisesti ja hallitusti. Se ei kuitenkaan aina toimi näin, vaan varovaisuus unohtuu. Tätä tukevat myös systeemiin sisään rakennetut kannusteet.
On vaikea tietää, onko markki- natalous epävakaampi kuin kom- munistinen talous. Entä toimiiko kansantalous ilman keskuspank- kia vakaammin kuin talous, jossa on keskuspankki? Suhdannevaih- teluita ja suoranaisia talouskriise- jä on ollut kautta historian ennen suhteellisen nuoria keskuspank- kejakin. Kun kriisit ennen kes- kuspankkeja johtuivat yhteen toi- mialaan (esim. tulppaanit, rauta- tiet) kohdistuneesta spekulaatios- ta, keskuspankkien aikana kriisit ovat olleet kansallisia, jopa globaa- leja. 2000-luvun läntisten talous- kriisien taustalla on ylikeveä raha-
politiikka.
1930-luvun suuri lama tuotti keynesiläisen makrotalousteorian.
Keynes esitti, miten julkisten me- nojen sääntely auttaa elvyttämään lamaan ajautuvaa kansantaloutta.
Roubinin ja Mihmin kirja on ylistys Keynesille, jonka käsitys kansanta- louden ja markkinoiden epävakau- desta johti doktriiniin suhdanteita tasaavasta finanssipolitiikasta. Yh- dysvaltojen vuosien 2008–09 taan- tuma nosti keynesiläisyyden uu- destaan aallon harjalle. Todellisek- si taantuman vastaiseksi voimaksi nousivat kuitenkin keskuspankit, jotka eittämättä tulevat saamaan ta- loushistorian kiitokset rohkeasta ja innovatiivisesta taantuman vastai- sesta politiikasta kriisin puhjettua kummallakin puolella Atlanttia.
Vajaukselliseen budjettitalouteen perustuva keynesiläinen finans- sipolitiikka on silti osoittautunut kaksiteräiseksi miekaksi. Se nos- ti velkaantuneiden maiden velka- asteita ja on johtanut pikemmin- kin julkisten menojen leikkaustar- peisiin kuin niiden kasvattamiseen entisestään.
Kriisin luonne on kuin pande- mia, tauti alkaa yllättäen ja leviää nopeasti ja laajalle. Kirja ei poh- di, ovatko kriisit kehityksen hinta vai tarpeeton kustannus. Se käsitte- lee historian valossa useita kriisejä:
Hollannin 1630-luvun tulppaaneil- la keinottelusta johtunut kriisi, Ete- lämeri-yhtiön kupla vuonna 1720, ensimmäinen globaali finanssikrii- si vuonna 1825, vuoden 1873 ro- mahdus, vuoden 1907 paniikki, 1930-luvun suuri lama ja kehitty- neiden talouksien kriisit 1980-lu- vulla. 1800-luvulla oli lisäksi usei- ta paniikkivuosia. On siis huomat- tava, että kriisejä syntyi jo ennen kuin Yhdysvaltojen keskuspankki
66 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 2
oli perustettu vuonna 1913. Sen jäl- keisessä maailmassa on kuitenkin nähtävissä, että kriisien taustateki- jöitä analysoitaessa ei sovi sivuut- taa rahapolitiikan virityksen astetta kriisejä edeltävänä aikana. Tätä on korostanut etenkin niin sanottu itä- valtalainen koulukunta, joka vierit- tää syyn kriiseistä rahapolitiikalle.
Esimerkiksi Greenspan put -stra- tegian ajateltiin pelastavan taan- tumasta, jos sellainen seuraisi yli- kuumenemisesta. Nousukautena rahapolitiikka tarvitsisi nopeusra- joituksen. Keskuspankkien epäkii- tollisena tehtävänä olisi siis poistaa boolimalja, kun juhlat ovat käyn- nistymässä.
Talouskuplien taustalta on löy- tynyt teknologian innovaatioi- ta, kuten Ison Britannian rautatiet 1840-luvulla. Yhdysvaltain krii- siytymistä vuosina 2008–09 vauh- dittivat puolestaan rahoitusinno- vaatiot. On myös keskusteltu sii- tä, tulisiko liikepankit ja investoin- tipankit erottaa taas toisistaan (ns.
Glass–Steagall-laki, joka kumottiin vuonna 1999). Tämä estäisi finans- sitavaratalojen synnyn.
Yksi oppi kriiseistä on, että pankkeja ei saa päästää kaatumaan, koska maailmantalous ei tule toi- meen ilman niitä. Pankkien keski- näinen luottamus tulee säilyttää, eli rahamarkkinoiden toiminta tulee turvata kaikissa oloissa. Siksi pank- kikriiseihin on varauduttava ennal- ta – pankkivero ei ole lainkaan huo- no idea. Se olisi vakuutusmaksu, jo- ka rahastoitaisiin. Transaktiovero olisi onneton vaihtoehto.
Käsitteen mustasta joutsenesta, harvinaisesta tapahtumasta, lan- seerasi talousmatemaatikko Nas- sim Taleb tannoin saman nimises- sä kirjassaan. Sen mukaan finanssi- kriisit ovat harvinaisia – vaikkakin
rajuja. Roubini ja Mihm argumen- toivat toisin: kriisit ovat yleisempiä kuin mustat joutsenet. Paljon ylei- sempiä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kan- santaloustieteen professori.
Eksistentialistinen etiikka
Pekka WahlstedtSimone de Beauvoir:
Moniselitteisyyden etiikka.
Suomentanut Erika Ruonankoski.
Tutkijaliitto 2011.
Monet ihmiset ajattelevat, että etiikka on valmis kokoelma sääntö- jä, jotka kertovat mitä saa tai ei saa tehdä. Hyvä ja paha, oikea ja väärä ovat olemassa yksilön tahdosta ja valinnasta riippumatta. Yksilön on vain otettava selvää, mitä on sää- detty ja toimittava näiden sääntö- jen mukaisesti.
Mikään ei voisi olla kauempa- na eksistentialistisesta etiikkanä- kemyksestä, jota filosofi ja kirjai- lija Simone de Beauvoir edustaa.
Jo kirjan otsikko vihjaa siihen, et- tä etiikka on paljon vaikeampi ja moniselitteisempi asia kuin val- mis käsitys olettaa. Moniselittei- syys taas kumpuaa eksistentialis- tisesta näkemyksestä, minkälaisia ihminen ja maailma ovat perus- luonteeltaan.
Eksistentialismin mukaan ih- misyksilö on pohjimmiltaan avoin ja määrittelemätön. Ihmisen ole- muksen ydin on vapaus luoda ja va- lita arvoja eikä valmiiksi määritelty- jen moraalisääntöjen seuraaminen ja toteuttaminen. Yksilön tulee va- paudestaan käsin määritellä ja antaa
sisältö yksiselitteisinä pidetyille ar- voille. Tästä äärettömästä vapaudes- ta ja vapauden mukanaantuomasta äärettömästä yksinäisyydestä valin- tojen edessä kumpuaa myös syvä epävarmuus ja ahdistus.
Beauvoir esittelee kirjassaan neljä tapaa paeta aitoa vapaut- ta ja yksilöllisyyttä sekä neljä nii- tä vastaavaa ihmistyyppiä: vakava- mielisen ja ali-ihmisen, nihilistin ja seikkailijan. Kaksi ensimmäis- tä uskovat, että etiikka on valmis ja annettu, kaksi jälkimmäistä taas hylkäävät etiikan tyystin.
Nihilisti on joskus uskonut mo- raaliin ja hyvyyden voittoon, mut- ta on joutunut pettymään ja me- nettänyt uskonsa tyystin. Seikkai- lija taas vaihtaa moraalia kuin tak- kia sen mukaan, mistä on hänelle hyötyä. Toiset ihmiset ovat seikkai- lijalle vain välineitä oman edun aja- misessa. Vakavamielinen ja ali-ih- minen kunnioittavat ja seuraavat moraalisia sääntöjä, mutta ottavat ne valmiiksi annettuina ja oikeut- tavat ne johonkin korkeampaan ta- hoon – Jumalaan tai Valtioon – ve- toamalla.
Perusongelma on, että kaikki nämä ihmistyypit torjuvat eri ta- voin yksilön ja yksilön radikaalin vapauden. Ne haluavat välttää ah- distuksen ja sen vapaudesta nou- sevan tosiasian, että mitään yksi- selitteistä määritelmää ja rajaa hy- vän ja pahan välillä ei ole. Hyvä ja paha ovat moniselitteisiä, joten jo- kaisen yksilön on omassa sisäisyy- dessään päätettävä, mitä pitää hy- vänä ja pahana.
Jos hyvä ja paha ovat moniselit- teisiä, eikö hyvän ja pahan määri- telmiä löydy maailmasta melkein yhtä paljon kuin yksilöitäkin? Ei- kö tämä johda automaattisesti tu- hoon ja kaaokseen?
