Helsingin yliopisto
Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 224
Sarianna Reinikainen
Nuorisokodista maailmalle
Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä
Esitetään Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi Siltavuorenpenger 20 D, sali 1,, perjantaina 6. marraskuuta 2009 klo 10.
Helsinki 2009
Helsingin yliopisto
Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 224
Sarianna Reinikainen
Nuorisokodista maailmalle
Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä
Helsinki 2009
Val voja
Professori Elina Lahelma Ohjaajat
Dosentti Marja Martikainen, Helsingin yliopisto
Professori Aura Korppi-Tommola, Tieteellisten seurain valtuuskunta Esitarkastajat
Associate Professor Markku Jahnukainen, University of Alberta, Canada Professori Juha Perttula, Lapin yliopisto
Vastaväittäjä
Professori Tarja Pösö, Tampereen yliopisto
Kansikuva Ninna Kauppi
Yliopistopaino, Helsinki ISBN 978-952-10-5657-4 (nid.) ISBN 978-952-10-5658-1 (PDF) ISSN 1238-3465
Helsingin yliopisto
Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 224 Sarianna Reinikainen
Nuorisokodista maailmalle
Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä
Tiivistelmä
Tutkimuksen kohteena ovat nuorisokodissa asuneiden tyttöjen kokemukset.
Pääteemoja on kaksi: 1) kokemukset nuorisokodissa elämisestä ja 2) kokemuk- set selviytymisestä aikuisena. Ensimmäistä teemaa koskeva aineisto on puhtaasti subjektiivinen; kysymyksessä ovat henkilökohtaiset, muistellut kokemukset. Tois- ta teemaa koskeva aineisto on jossain määrin myös objektiivinen: selviytymistä tarkastellaan kokemusten lisäksi elämäntilanteeseen liittyvien tosiasioiden avulla.
Kolmantena teemana on nuorisokodin koettu merkitys; nuorisokotisijoituksen vaikuttavuutta arvioivat tutkimukseen osallistuneet itse pohtiessaan, mikä mer- kitys sijoituksella on heidän myöhemmälle elämälleen ollut. Tutkimusta motivoi erityisesti sijaishuollossa kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksiin keskittyvän tutkimuksen vähäisyys.
Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kyselystä ja haastatteluista. Kyse- ly lähetettiin yhden nuorisokodin 116 entiselle asukkaalle. Kyselyyn vastasi 62 ja haastatteluun osallistui 34 henkilöä. Kyselyn tarkoitus oli tuottaa yleiskuva nuori- sokodissa asuneiden tyttöjen elämäntilanteesta aikuisena sekä kutsua heidät haas- tatteluun. Lisäksi sen tarkoitus oli antaa yleiskuva tyytyväisyydestä nuorisokotiin sekä nuorisokodin koetusta merkityksestä. Haastattelut keskittyivät kokemuksiin nuorisokotiin muuttamisen prosesseista, nuorisokodissa elämisestä sekä itsenäi- sessä elämässä selviytymisestä.
Keskeisin tutkimuksen ensimmäiseen pääteemaan liittyvä tulos on, että sama nuorisokoti, myös samana aikana, on kokemuksellisesti sekä jaettu että ei-jaettu.
Kokemukset nuorisokodissa elämisestä määrittelin kuudeksi erilaiseksi yleisko- kemukseksi: ihana, oikea koti, uusi maailma!, turvasatama, paikka asua, rangais- tuslaitos ja painajainen. Kokemukset vaikuttavat olevan yhteydessä ennen kaikkea siihen, miten nuorisokodin on koettu vastanneen omiin, yksilöllisiin tarpeisiin ja odotuksiin. Voimakkaimmin ja yleisimmin koetut tarpeet olivat turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen tarpeet, joihin vastaamista voi kokemusten pe- rusteella pitää nuorisokodin tärkeimpänä tehtävänä.
Tutkimuksen toiseen pääteemaan liittyviä tuloksia tarkastellaan kahdella eri taval- la. Vertailu koko väestön naisten taloudelliseen itsenäisyyteen (koulutus, tilanne työelämässä ja taloudellinen tilanne) osoittaa, että tutkimukseen osallistuneet ovat selviytyneet ryhmänä huonommin. Eroja on myös eri perhemuotojen yleisyydes- sä: ydinperheet ja yksinhuoltajaperheet ovat tutkimukseen osallistuneiden jou- kossa harvinaisempia, uusperheet yleisempiä kuin koko väestössä. Useampi tut- kimukseen osallistuneiden lapsista kuin koko väestön lapsista asuu muualla kuin vanhempansa luona. Kokemus selviytymisestä on sen sijaan tutkimukseen osallis-
tuneilla suhteellisen hyvä, vaikka itsenäisen elämän alkuvaihe on koettu yleisesti vaikeaksi: vallitsevia ovat olleet yksinäisyyden, epävarmuuden ja levottomuuden tunteet. Myöhemmin elämänhallinnan tunne on syntynyt ja vahvistunut muihin liittymisen (oman perheen perustamisen, työn ja ystävien kautta), menneisyyden hyväksymisen ja oman elämisen mallin luomisen avulla. Merkittävimpänä selittä- jänä selviytymiselleen tutkimukseen osallistuneet näkevät oman (synnynnäisen) vahvuutensa ja selviytymisen halunsa.
Suurin osa tutkimukseen osallistuneista kokee nuorisokodilla olleen myönteis- tä merkitystä myöhemmälle elämälleen. Myönteisen merkityksen voi nähdä kol- messa ”tasossa”: I) pääseminen pois kotoa, II) hyvien kokemusten ja hyödyllisen opin saaminen, ja III) keskeinen vaikutus omaan ajattelu- ja elämäntapaan. Toisen tason merkitykseen kuuluvat omanarvontunnon vahvistuminen, sosiaalisen ym- märryksen lisääntyminen ja tietojen ja taitojen omaksuminen. Osa tutkimukseen osallistuneista ei koe nuorisokodilla olleen elämäkululleen mitään merkitystä, osa kokee sillä olleen kielteistä merkitystä.
University of Helsinki Department of Education Research Report 224, 2009 Sarianna Reinikainen
“From youth home to being on one’s own:
Experiences of living in a youth home and later coping with adult life”.
Abstract
This thesis studies the experiences of women who have lived in a youth home as girls. There are two main themes: 1) experiences of living in a youth home, and 2) experiences of coping as an adult. Data on the fi rst theme is purely subjective;
it derives from personal, recalled experiences. Data on the second theme is partly based on experiences and partly on facts about the current life situation of the research participants. A third theme of the thesis is concerned with the question of how the research participants’ placement in a youth home infl uenced their later life. The thesis contributes valuable knowledge concerning the experiences of children and young people who have been raised in substitute care, a topic that is rare in the literature.
The empirical data of the study consists of responses to an initial inquiry and subsequent interviews. The inquiry was sent to 116 former inhabitants of a youth home. 62 altogether returned the inquiry, and 34 participated in the interview.
The purpose of the inquiry was to produce an overview of the life situations of the research participants and to invite them to participate in the interview. In addition, the inquiry sought to produce an overview of how the participants enjoyed living in a youth home and how they saw its signifi cance in terms of their later lives. The interviews concentrated on the research participants’ experiences concerning the processes of getting into a youth home, living there, and coping independently in life afterwards.
The most central result relating to the fi rst main theme was that the experiences were both shared and non-shared. Living in a youth home was characterized by six general sentiments: “wonderful, real home”, “new world!”, “safe haven”, “place to live”, “penal institution”, and “nightmare”. These sentiments seemed to be related fi rst and foremost to whether one’s own, individual needs and expectations had been met in the youth home. The strongest and most common needs, as experi- enced, were the needs for safety, belongingness and respect. On the basis of the experiences, meeting these needs can be considered as the most important task of a youth home.
The results relating to the second main theme of the study were examined in two different ways. Comparisons with the general female population (educa- tion, situation in working life and fi nancial circumstances) showed that research participants had coped less well. Differences were also found to exist in family structures: nuclear families and single mother families were more unusual among research participants, and stepfamilies more common, than in the general popu-
lation. More of the participants’ children than of the general population’s lived with somebody other than their parent. However, the experience of coping well was common among research participants, although the beginning of independ- ent living had been generally experienced as diffi cult: feelings of loneliness, insecurity and restlessness were dominant. Later, a sense of life control developed and strengthened through joining with others (family, work, friends), through accepting one’s own life history and through creating one’s own model of living. As the most signifi cant explanation of their coping, the research participants identifi ed their own (innate) strength and will to cope.
The majority of the research participants felt that the youth home had a positive infl uence on their later lives. Positive infl uences can be grouped in three
“levels”: I) getting out of the home, II) having good experiences and learning useful things, and III) the essential effect on one’s own way of thinking and living.
The second level’s infl uence includes strengthened self-esteem, increased social understanding and new knowledge and skills. Some research participants did not think the youth home had any signifi cance in terms of their later lives, and some thought it had negative signifi cance.
Kiitokset
Tämä väitöskirja ei olisi syntynyt ilman useiden henkilöiden tukea, ja joidenkin apu on ollut korvaamaton.
Ensimmäinen ja tärkein kiitos kuuluu tutkimukseen osallistuneille, omasta elä- mästään avoimesti ja rohkeasti kertoneille henkilöille. Ilman heitä ei olisi tutki- muksen hienoa aineistoa, jonka äärellä olen saanut katsoa maailmaa itselle uusista näkökulmista ja oppinut elämästä paljon. Erityisesti tutkimukseen osallistuneiden takia olen myös kokenut laistamattomana velvoitteena saattaa aloitettu tutkimus- prosessi loppuun.
Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksella olin perus- ja jatkotutkinto-opis- kelijana yhteensä melkein 15 vuoden ajan. Suurimman mahdollisen kiitoksen an- saitsee laitoksen johtaja, dosentti Marja Martikainen, joka oli aikoinaan pro gradu -työni ja nyt väitöskirjatutkimukseni ohjaaja. Marjan tutkimusseminaari oli vuosien ajan paikka, jonne oli ilo mennä. Välillä kokoonnuimme lähes kuukausittain, välillä harvemmin, mutta aina kokoontumiset olivat lämminhenkisiä, innostavia ja tutki- musta edistäviä. Marjan tapa vetää seminaaria loi ilmapiirin, jossa oli helppoa antaa ja vastaanottaa suoraa palautetta – ja myös nauraa hyväntahtoisesti toistemme teks- tien kömmähdyksille. Yhtä aikaa kriittisenä ja kannustavana, omille ratkaisuille tilaa antavana ohjaajana Marja oli upea. Kasvatustieteen laitokselta kiitän erikseen myös amanuenssi Tuomo Aaltoa. Tuomon neuvot ja konkreettinen apu käsikirjoituksen teknisessä viimeistelyssä säästivät minulta lukuisia yrityksen ja erehdyksen tunteja.
Tutkimuksen esitarkastajia Associate Professor Markku Jahnukaista Albertan yliopistosta ja professori Juha Perttulaa Lapin yliopistosta kiitän lämpimästi pa- neutuneista, rohkaisevista lausunnoista. Heidän olennaiseen osuvat kommenttin- sa osoittivat tekstistä tarpeellisten tarkennusten paikat ja samalla tekivät helpom- maksi pisteen panemisen käsikirjoituksen muokkaamiselle.
Tutkijatovereitani Marjan seminaariryhmässä kiitän paljosta. Kerta toisensa jäl- keen he – Päivi Sutinen, Eevastiina Gjerstad, Anna Cantell-Forsbom, Marjatta Kelo, Kati Kivistö ja Kati Komulainen – jaksoivat lukea punakynän kanssa tekstejäni, ja heidän ansiostaan en hetkeäkään tuntenut tekeväni tutkimusta yksin. Erityisen suu- ri kiitos kuuluu Päiville ja Eevastiinalle, hengenheimolaisilleni uupumattomina pe- rusteluiden peräänkuuluttajina ja pilkunviilaajina. Usein kiihkeistä mutta yleensä huumorin sävyttämistä väittelyistämme sain aina reippaasti potkua eteenpäin.
Tutkimuksen nuorisokodin perustaja- ja ylläpitäjätahoa, Mannerheimin Las- tensuojeluliiton Helsingin yhdistystä, kiitän tutkimuksen aiheesta sekä konk- reettisesta tuesta erityisesti tutkimuksen alku- ja loppuvaiheissa. Yhdistyksen toiminnanjohtaja Kristiina Lehmusto seurasi kiinnostuneena ja kannustaen tutki- musprosessin etenemistä suhtautuen kuitenkin ymmärtäväisesti sen perhe- ja työ- elämän säätelemään etenemisvauhtiin. Esimiehenäni vuoden 2008 alusta lähtien Kristiina pyrki helpottamaan väitöskirjan viimeistelyvaihetta antamalla minulle vapauden tehdä sitä mahdollisuuksien mukaan myös työaikana.
Tieteellisten seurain valtuuskunnan toiminnanjohtajalla, professori Aura Korp- pi-Tommolalla oli väitöskirjan syntymisessä tärkeä rooli. Toimiessaan tutkimuksen käynnistämisvaiheessa Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuspäällikkönä hän näki tutkimuksen aiheen tärkeänä ja pyrki järjestämään tutkimuksen tekemiselle
hyvät edellytykset. Aura oli myös toinen ohjaajani, jolta sain erityisesti tutkimuksen alkuvaiheessa arvokkaita neuvoja ja näkökulmia tutkimuksen tekemiseen. Myöhem- min hän aika ajoin luki ja kommentoi tekstejäni, mistä sain joka kerta paljon apua ja rohkaisua. Ehjä ry:n toiminnanjohtaja, tutkimuksen nuorisokodin entinen johtaja Kai Laitinen oli myös mukana matkassa koko prosessin ajan. Hänen kanssaan kes- kustelin useasti tutkimuksen suunnitteluvaiheessa, ja häneltä sain hyviä ehdotuksia erityisesti aineiston hankkimiseen liittyvissä kysymyksissä. Kaitsun konkreettinen apu tutkimushenkilöiden tavoittamisessa oli ensiarvoista.
Entisiä työtovereitani Stakesin (nykyisen THL:n) Lapsuus ja perhe -ryhmässä kiitän kannustuksesta ja kiinnostuksesta tutkimustani kohtaan. Vaikka työni Sta- kesissa liittyi toiseen aiheeseen, silloiset työtoverit, työolot ja työn sisältö olivat omiaan tukemaan myös työn ohessa tekemääni tutkimusta.
Tutkimuksen etenemiselle ratkaisevan tärkeitä olivat apurahat, joiden turvin saatoin muutamaan otteeseen, muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan, keskittyä tutki- muksen tekemiseen päätoimisesti. Taloudellisesta tuesta kiitän Helsingin yliopistoa, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Helsingin yhdistystä, Mannerheimin Lastensuo- jeluliiton tutkimussäätiötä, Alli Paasikiven säätiötä ja Helsingin II Zonta -kerhoa.
Pienten lasten äitinä väitöskirjan tekeminen työn ohessa ei onnistu pelkästään oman perheen voimin. Äitiäni Eija Reinikaista ja appivanhempiani Ulla-Maija ja Hannu Kauppia kiitän korvaamattomasta avusta lasten hoitamisessa. Ilman heidän konkreettista tukeaan väitöskirja ei olisi valmistunut vielä pitkään aikaan. Äitiäni kiitän myös elämäni mittaisesta tuesta kaikissa tekemisissäni sekä hienosta esimer- kistä, jonka hän on minulle antanut niin äitinä kuin työelämässä. Ei ole sattuma, että äitini tyttärenä haluan tehdä työtä ja tutkimusta lasten ja nuorten hyväksi. Isää- ni kiitän lämpimästä taustatuesta. Hän kuoli vuonna 2004, mutta kuten kaikista lastensa saavutuksista hän olisi ollut tohtorintutkinnostani ylpeä.
Kultaiset veljeni Tommi, Pasi ja Paavo vaimoineen samoin kuin kälyni Heini miehineen ovat näiden tutkimusvuosien ajan kantaneet päävastuun säännöllisestä yhteydenpidosta ja tapaamisten järjestämisestä. Jatkossa toivon – vielä kun saam- me taloprojektimmekin valmiiksi – että yhteisiä illanistujaisia vietetään entistä useammin myös meillä. Kutsu koskee myös ystäviäni, joita kiitän ennen kaikkea ystävinäni pysymisestä näiden työntäyteisten ruuhkavuosien ajan.
Rakkaimmat kiitokset kuuluvat omalle perheelleni. Ihania aarteitani Ninnaa, Peikiä ja Henkkua kiitän siitä, että he kerran jos toisenkin viikonloppuisin ja lomilla antoivat tilaa äidin tutkimustyölle. Vielä enemmän kiitän heitä siitä, että he eivät useinkaan suostuneet tilaa antamaan. Lapsista saamani mittaamaton ilo ja energia ovat vaikuttaneet kaikissa tekemisissäni ja antaneet voimia myös tutkimustyöhön.
Miestäni Heikkiä kiitän huolenpidosta ja rinnalla pysymisestä. Ajoittain liialta tun- tuvan työmäärän ja kiireenkin keskellä hänen levollinen ja huumorintajuinen päivä kerrallaan -suhtautumistapansa asioihin on ollut paras tuki omassa tutkimuspro- sessissanikin. Heikin kanssa ei ole tarvinnut kantaa huolta huomisesta.
Tuusulan Tuomalassa 6.9.2009 Sarianna Reinikainen
Sisällys
LÄHTÖKOHDAT JA MENETELMÄT ... 1
1 Johdanto ... 1
1.1 Tutkimuksen tarkoitus ja näkökulma ... 2
1.2 Tutkimuskysymykset ... 5
1.3 Tutkimusraportin r akenne ... 7
2 Nuorisokoti lastensuojelun sijaishuoltojärjestelmässä ... 9
2.1 Sijaishuolto – lastensuojelulaitos – nuorisokoti ... 9
2.2 Tutkimuksen n uorisokoti ... 11
3 Tutkimusmenetelmät ... 13
3.1 Kysely ... 13
3.2 Haastattelut ... 16
3.2.1 Kokemusten k uunteleminen ... 16
3.2.2 Kokemusten j äsentäminen ... 20
KOKEMUKSET ... 29
4 Tie N uorisokotiin ... 29
4.1 Miksi pois kotoa? ... 29
4.2 Nuorisokotiin muuttamisen prosessit ... 36
5 Nuorisokodissa ... 47
5.1 Yleiskokemus N uorisokodista ... 47
5.2 Kokemusten m oninaisuus ... 51
5.2.1 Tulo Nuorisokotiin ... 52
5.2.2 Suhteet työntekijöiden kanssa ... 55
5.2.3 Suhteet asuintovereiden kanssa ... 64
5.2.4 Olosuhteet ja käytännöt ... 69
5.2.5 Koulunkäynti ja opiskelu ... 79
5.2.6 Lähtö Nuorisokodista ... 84
5.2.7 Kodin k okemus ... 89
6 Itsenäisessä elä mässä ... 93
6.1 Itsenäiseen elämään asettuminen ... 93
6.2 Elämäntilanne aikuisena ... 102
6.2.1 Taloudellinen itsenäisyys ... 104
6.2.2 Perhe ja muu sosiaalinen elämä ... 110
6.2.3 Voimavarat ja apu aikuisena ... 122
6.3 Nuorisokodin merkitys ... 132
KOKEMUKSET TEORIOIDEN NÄKÖKULMASTA ... 139
7 Nuorisokodin moninaisuus... 139
7.1 Jaettu ja ei-jaettu ympäristö ... 140
7.2 Ryhmäkodin erityisyys ... 141
8 Vuorovaikutus Nuorisokodissa ... 147
8.1 Hyvä t yöntekijä ... 148
8.2 Nuorten tarpeisiin vastaaminen ... 151
8.3 Tunnesuhteet ... 156
8.4 Välittämisen ilmapiiri ... 160
9 Näkökulmia selviytymiseen ... 163
TUTKIMUKSEN TARKASTELUA ... 167
10 Eettiset näkökohdat ... 167
10.1 Eettisiä näkökohtia aineiston hankkimisessa ... 170
10.2 Eettisiä näkökohtia aineiston analyysissa ja raportoinnissa ... 174
11 Luotettavuuskysymykset ... 179
11.1 Tulkinnan ja päätelmien luotettavuus ... 179
11.2 Kyselyn luot ettavuus ... 182
11.3 Haastattelujen luot ettavuus ... 186
12 Lopuksi ... 189
Lähteet ... 195
Liitteet ... 209
Taulukot
Taulukko 1. Tutkimusjoukon muodostuminen ... 14
Taulukko 2. Kyselyn saaneet, kyselyyn vastanneet, haastatteluun lupautu- neet ja haastatellut ... 15
Taulukko 3. Nuorisokotiin sijoitukseen johtanut pääsyy ... 30
Taulukko 4. Nuorisokotiin muuttamisen syy ja yhteys (kasvatti)vanhem- paan aikuisena ... 30
Taulukko 5. Nuorisokoti yleiskokemuksena ... 48
Taulukko 6. Nuorisokotiin muuttamisen syy ja yleiskokemus Nuoriso- kodissa elämisestä ... 50
Taulukko 7. Kokemus työntekijöistä ... 56
Taulukko 8. Kokemus asuintovereista ... 66
Taulukko 9. Lähtö Nuorisokodista ... 85
Taulukko 10. Kodin kokemus – missä? ... 91
Taulukko 11. Tutkimushenkilöiden ja kaikkien 20 vuotta täyttäneiden naisten sijoittuminen tuloluokkiin bruttotulojen (€/v) mukaan vuonna 2002 ... 109
Taulukko 12. Kokemus omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta ja kulutusmahdollisuuksista ... 110
Taulukko 13. Tyytyväisyys Nuorisokotiin ja Nuorisokodin koettu merkitys kyselyn mukaan ... 133
Taulukko 14. Kyselyssä mainitut Nuorisokotiin tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden syyt ... 183
Kuviot Kuvio 1. Tutkimushenkilöiden koulutustaso ... 104
Kuvio 2. Tutkimushenkilöiden tilanne työelämässä ... 107
Kuvio 3. Tutkimushenkilöiden (niiden, joilla oli lapsia) perhemuoto ... 114
Kuvio 4. Tutkimushenkilöiden tärkeimmät ja läheisimmät ihmissuhteet (ja kissa) ... 118
Kuvio 5. Nuorisokoti yleiskokemuksena. ... 190
Kuvio 6. Nuorten näkökulmasta hyvän työntekijän toiminta- ja suhtautu- mistavat ... 191
Kuvio 7. Vaikeudet itsenäisen elämän alussa ... 192
Kuvio 8. Selviytymisen tekijät ... 193
Kuvio 9. Nuorisokodin koettu myönteinen merkitys ... 194
LÄHTÖKOHDAT JA MENETELMÄT 1 Johdanto
Lastensuojelu ja sijaishuolto ovat tutkimuskohteena aina ajankohtaisia. Usein tut- kimuksen ajankohtaisuutta tai tarpeellisuutta perustellaan tutkittavan asian ylei- syydellä tai kasvulla, sillä että se koskettaa yhteiskuntaa tai ihmisiä laajasti. Nuo- risokodissa elämistä käsittelevän tutkimuksen tarpeellisuutta ja ajankohtaisuutta voikin perustella sillä, että sijoitukset kodin ulkopuolelle ja lastensuojelulaitoksiin ovat kaiken kaikkiaan kasvussa, ja toisaalta sijoitettavat lapset ovat yhä useammin jo nuoruusikäisiä, jolloin sijoitus nimenomaan nuorisokotiin on todennäköinen (Lastensuojelu 2007). Parempi perustelu mielestäni kuitenkin on, että niin kauan kuin mikä tahansa osuus yhteiskunnan lapsista ja nuorista kasvaa lastensuojelu- laitoksissa, niiden toiminnan kriittinen ja kehittämistyötä palveleva tarkastelu on tärkeää.
Lastensuojelulaitoksilla on Suomessakin pitkät perinteet (ks. Pulma 1987).
Niissä toteutettu hoito ja kasvatus on perustunut kunkin aikakauden yleiseen kas- vatusajatteluun ja enenevässä määrin lasten ja nuorten psykososiaalista kehitystä koskevaan tutkimustietoon. Empiiristä tutkimusta lastensuojelulaitosten hoito- ja kasvatustoiminnasta on kuitenkin tehty varsin vähän, ja erityisen vähän sitä on tehty lasten ja nuorten näkökulmasta.1 Lisäksi empiiriset tutkimukset ovat väistä- mättä tiettyyn yhteiskunnalliseen aikaan ja paikkaan, ja yleensä tiettyyn tai tiettyi- hin lastensuojelulaitoksiin sidottuja. Myös siksi voi pitää tärkeänä, että tutkimista jatketaan samanlaisissa ja erilaisissa ympäristöissä, samanlaisin ja erilaisin mene- telmin ja mahdollisimman monesta eri näkökulmasta.2
Toisaalta sijaishuoltoa koskevat tutkimukset eivät välttämättä vanhene kovin nopeasti. Lasten ja nuorten kodin ulkopuolella tapahtuvassa hoidossa ja kasvatuk- sessa ei ole tapahtunut niin dramaattisia muutoksia, etteivätkö aiempina vuosi-
1 Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa aiheesta on kuitenkin tehty useita, melko pieniin aineistoihin perustuvia opinnäytetöitä (mm. Aronen 1993; Kivistö 2006; Laiti- nen 2006; Pensas 1995; Reinikainen 1996). Joissakin tutkimuksissa lasten kokemukset ovat jossain määrin läsnä vaikka eivät varsinaisesti tutkimuksen kohteena (esim. Tör- rönen 1999). Tällä vuosikymmenellä on toteutettu koulukotitoimintaan liittyvä tut- kimushanke, jossa on paneuduttu myös koulukodissa asuvien tai asuneiden nuorten kokemuksiin (Jahnukainen 2004a; 2004b; Kekoni 2004; Pösö 2004a; 2004b). Lisäksi on tehty viime vuosisadan alun koulukotitoimintaa tarkasteleva tutkimus (Vehkalahti 2008). Vuonna 2000 Stakesin huostaanottoprojektissa toteutettiin tarinankeruu kutsu- malla sijaishuollossa olleita tai olevia henkilöitä kirjoittamaan kokemuksistaan, ja 26 tarinaa toimitettiin lukemistoksi (Bardy, Barkman & Janhunen 2000).
2 Berridgen ja Brodien (1998) mukaan laadulliset tutkimukset lastensuojelulaitoksista ovat yksi sosiaalitutkimuksen herkimmistä ja haastavimmista alueista. Kysymyksessä on poikkeuksellinen ympäristö ja vaikeat henkilökohtaiset ja yhteisölliset asiat, ja tut- kimus voi horjuttaa niin siellä asuvien ja työskentelevien kuin tutkijankin tasapainoa (Lee 1993). (Berridge & Brodie 1998, 25.)
na ja vuosikymmeninä toteutettuun sijaishuoltoon kohdistuvat tutkimukset olisi käyttökelpoisia tämän hetken sijaishuoltoa kehitettäessä (McDonald, Allen, Wes- terfelt & Piliavin 1996, 33; ks. myös Cheung & Heath 1994, 367). Myös sijoitetut lapset ja nuoret ovat pysyneet ryhmänä monella tavalla samankaltaisena viimeis- ten vuosikymmenten aikana, vaikkakin myös muutoksia on ollut (McDonald ym.
1996, 33). Rutterin (2000, 697) mukaan suuri osa tämänhetkisistä sijaishuollon ongelmista on samoja kuin ne, jotka tulivat esiin jo 1960- ja 1970-luvuilla tehdyis- sä tutkimuksissa.
Tämä tutkimus sai alkunsa, kun tutkimuksen nuorisokotia ylläpitävältä taholta tarjottiin aihetta opinnäytetyöksi. Nuorisokoti oli toiminut jo monta kymmentä vuotta, ja nuorisokodin perustaja- ja ylläpitäjäyhdistys halusi saada tietoa siitä, mitä siellä asuneille tytöille tänä päivänä kuuluu, miten he ovat aikuiselämässään selviytyneet. Itse olin samaan aikaan aloittelemassa jatko-opintoja ja tartuin kiin- nostuen ehdotukseen; myös pro gradu -tutkielmani olin tehnyt sijaishuoltoon liittyvästä aiheesta (Reinikainen 1996). Väitöskirjaa varten laajensin kuitenkin tutkimuksen aihetta koskemaan nuorisokodissa asuneiden tyttöjen tämän hetken elämäntilanteen lisäksi – ja ensisijaisesti – heidän kokemuksiaan nuorisokodissa elämisestä ja sieltä itsenäistymisestä.3
1.1 Tutkimuksen tarkoitus ja näkökulma
Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita nuorisokodissa asuneiden tyttöjen koke- muksista.4 Pääteemoja on kaksi: 1) kokemukset nuorisokodissa elämisestä ja 2) kokemukset selviytymisestä – sekä prosessista että elämäntilanteesta – aikuisena.
Ensimmäistä teemaa koskeva aineisto on puhtaasti subjektiivinen; kysymyksessä ovat henkilökohtaiset, muistellut kokemukset. Toista teemaa koskeva aineisto on jossain määrin myös objektiivinen; tutkimukseen osallistuneiden elämäntilannet- ta tarkastellaan myös tosiasioiden (kuten koulutustutkinto tai lasten lukumäärä) avulla. Kumpaakin teemaa motivoi sijaishuollossa kasvaneiden lasten ja nuorten kokemuksiin keskittyvän tutkimuksen vähäisyys.
Hyvin vähän tiedetään siitä, miten lapset ja nuoret kokevat sijaishuollon (Court- ney & Barth 1996, 76; Fox & Berrick 2007, 23; Kools 1997, 263; Sallnäs, Vinnerljung
& Kyhle Westermark 2004, 142). Sijaishuollossa kasvavia lapsia ja nuoria arvioivat
3 Aihe-ehdotuksesta kuulin ensin kasvatustieteen laitokselta, minkä jälkeen otin yh- teyttä nuorisokodin ylläpitäjäyhdistykseen. Yhdistyksessä ajatus aiheen laajentamisesta otettiin innostuneesti vastaan, ja yhdistys myönsi tutkimussuunnitelman laatimista varten ”starttirahan” (10 000 mk). Mitään ehtoja tutkimuksen tekemiselle – sen enem- pää tutkimuskysymyksille, tutkimusmenetelmille tai raportoinnille kuin aikataululle- kaan – ei asetettu, vaan kaikista tutkimuksessa tehdyistä ratkaisuista vastaan itse.
4 Tutkimuksen nuorisokodissa on aina asunut vain tyttöjä, joten kaikki tutkimushen- kilötkin ovat tyttöjä. Vaikka tutkimuksessa sukupuoli otetaan näin ”annettuna” eikä kokemuksia tarkastella erityisesti sukupuolinäkökulmasta, on sukupuolen merkitys tärkeää tiedostaa. On mahdollista ja todennäköistä, että poikien kokemukset nuori- sokodissa asumisesta eroaa joiltain osin tyttöjen kokemuksista. Samoin on ilmeistä, että itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ja niiden ratkaisut ovat ainakin jossain määrin sukupuolisidonnaisia.
ja luokittelevat yleensä aikuiset – ammattiauttajat, asiantuntijat ja tutkijat – lasten ja nuorten käyttäytymisen tai ongelmien mukaan, samalla usein sivuuttaen hei- dän omat näkemyksensä. Siten tulkinnat voivat olla kaukana siitä, miten lapset ja nuoret itse kokevat ja ymmärtävät asiat. Tämän on nähty yhdenmukaistavan ko- kemuksia ja jättävän huomaamatta niihin liittyvän moninaisuuden. (Honkatukia, Nyqvist & Pösö 2003, 324–325.)
Foxin ja Berrickin (2007) mukaan Festingerin vuonna 1983 julkaiseman kirjan otsikko ”No One Ever Asked Us” pitää edelleen pitkälti paikkansa. Niin kuin lasten ja nuorten omaa ääntä ei sanottavasti kuulu sijaishuoltoa koskevassa tutkimuksessa, heidän ääntään ei juuri kuulu sijaishuollon käytännöissä, suunnitelmissa ja päätök- sissä. Toistuvasti on tullut esiin, että sijaishuollossa kasvaneille heidän sijoitukseensa liittyvät asiat ovat epäselviä ja he muistavat sijoitusta edeltävän tilanteensa sekavana.
Sijaishuollossa ollessaan he ovat usein tunteneet itsensä sivullisiksi ratkaisuja teh- täessä. (Fox & Berrick 2007, 46–47.) Lasten ja nuorten kokemukset ovat kuitenkin monitahoisia ja vivahteikkaita. Kun esimerkiksi hallinnollisen asiakirja-aineiston avulla voi seurata sijaishuollossa kasvaneiden lasten ja nuorten polkuja järjestelmän läpi (esim. Kitinoja 2005), heidän kokemuksensa antavat yksilöllisen ja elävän kuvan sijaishuollossa kasvamisesta ja järjestelmästä sen sisältä katsottuna. (Fox & Berrick 2007, 47–48; ks. myös Claezon 1996, 186–187; Jahnukainen 1997, 15.)
Kokemus on tärkeä. Merkityksellistä ihmiselle itselleen on, millainen kokemus- muisto tapahtumista muodostuu. Kokemus on se, joka vaikuttaa elämään, myö- hempiin kokemuksiin ja valintoihin – kokemus tai muisto siitä kulkee ihmisen mukana. (Kulmala 2006, 75.) Siksi on tärkeää, että sijaishuollossa kuten yleensäkin lastensuojelussa lapsia ja nuoria kuullaan heidän kokemuksistaan. Yhtä lailla tär- keää on kuulla, millaisena sijaishuollossa kasvaneet näkevät lapsuutensa ja nuo- ruutensa myöhemmin, aikuisina, ja miten he arvioivat sijaishuollon merkitystä omassa elämässään. Kokemusten kuuleminen ei tee työstä välttämättä yhtään hel- pompaa, mutta ehkä se tekee siitä refl ektiivisempää (Andersson 2005, 54).
Nuorisokoti on nimensä mukaisesti tarkoitettu nuoruusikäisille, 13–18-vuoti- aille. Tämän ikäisten nuorten psyyke rakentuu vielä voimakkaasti vuorovaikutuk- sessa nuorisokodin työntekijöiden ja asuintovereiden – mutta myös nuorisokodin ulkopuolisten ihmisten, perheen, ystävien ja muiden läheisten sekä koulun työn- tekijöiden ja muiden ammattikasvattajien – kanssa. Kokemuksilla, joita nuoret nuorisokodissa asuessaan saavat, voi olla keskeinen vaikutus heidän itsenäisessä elämässä selviytymiseensä.5
5 Ihmisen syntymästä nuoruuteen ulottuvan kasvuvaiheen perustavaa laatua oleva merkitys hänen aikuiselämänsä laadulle ja kyvylle elää hyvää, tasapainoista elämää, on nykyään yleisesti ymmärretty asia (Amnell 1992a, 10). Psykodynaamisten kehitysteo- rioiden mukaan ihmisen psyyke rakentuu ratkaisevilta osin varhaislapsuuden aikana, mutta sen rakentuminen jatkuu voimakkaana vielä läpi nuoruuden vuorovaikutukses- sa nuorelle tärkeiden ihmisten kanssa (Rautanen 1992, 46–47). Myös fyysisesti aivojen kehitys ja siten kyky omaksua uusia ajattelu- ja toimintamalleja on nuoruudessa uu- destaan, varhaislapsuuden jälkeen, erityisen voimakasta (Mäkelä 2008). Nuoruusiässä (Hägglund 1978, 48) nuori voi ymmärtää ja ratkaista ristiriitoja uudella tavalla sekä korjata lapsuudessa syntyneitä vaurioita. Voidaan puhua toisesta yksilöitymisvaiheesta (Blos 1962) tai toisesta mahdollisuudesta (Laufer 1964). (Siltala 1989, 92.)
Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että sijaishuollossa kasvaneilla henki- löillä on aikuisena keskimäärin, usealla elämänalueella enemmän vaikeuksia kuin omassa kodissaan kasvaneilla henkilöillä. Sijaishuollossa kasvaneet lapset ja nuoret ovat kokeneet paljon sellaista, mikä usein tekee myös heidän aikuiselämästään mo- nella tavalla haasteellisempaa, ja ryhmätasolla sijaishuollossa kasvaneiden nuorten tarve pitkälle ulottuvaan ja joustavaan emotionaaliseen, sosiaaliseen ja taloudel- liseen tukeen on suuri. (Collins 2001, 280–281; Daining & DePanfi lis 2007, 1158;
Jahnukainen 2004a, 323.)6
Yleisesti, kuten myös tässä tutkimuksessa, puhutaan selviytymisestä, mikä viit- taa paitsi tilanteeseen tietyllä hetkellä myös kykyyn ja keinoihin saavuttaa tämä tilanne: selviytymiseksi ymmärretään hyvään tilanteeseen johtanut prosessi. Sel- viytymistä voi ja on mielekästä tarkastella sekä onnistumista määrittävien yhteis- kunnallisten normien että yksilöllisten onnistumisen kokemusten kautta. Silloin tarkastelussa yhdistyvät sekä objektiivinen ja normatiivinen että subjektiivinen ja konstruktiivinen näkökulma (Drapeau 2007, 995), jotka voivat olla myös ristirii- dassa keskenään. Selviytymiseen vaikuttavat tekijät ovat monitahoiset, eikä yksilön tulevaa elämänkulkua nähdä enää yhtä vahvasti lapsuuskokemusten määrittämä- nä kuin aiemmin (Andersson 2005, 54; Itäpuisto 2003, 32).
Tässä tutkimuksessa näkökulma on retrospektiivisesti niiden, jotka ovat nuori- sokodissa itse asuneet. Lähestymistapa on ensisijaisesti laadullinen ja yksilöllinen:
lähtökohta oli, että nuorisokodin entiset asukkaat voivat omasta, kokemuksellises- ta näkökulmastaan kertoa itselleen tärkeistä asioista sen sijaan, että tarkasteltavat asiat olisi määritelty etukäteen.7 Näin ei välttämättä saada tosiasiallista tietoa toi- minnasta, tilanteista ja tapahtumista – eikä siitä, miksi kokemukset ovat sellaisia kuin ovat. Sen sijaan tietoa saadaan kokemuksista, joita toiminnassa, tilanteissa ja tapahtumissa on muodostunut, sekä niihin suhtautumisesta myöhemmin elämäs- sä. (Rönkä, Oravala & Pulkkinen 2002, 59.)
Näkökulman valinta liittyy viime vuosina kasvaneeseen kiinnostukseen yksi- löllistä ja tilanteeseen sidottua kokemustietoa, ”toista tietoa”, kohtaan, joka laa- dullisesti erilaisena ja sen takia tärkeänä täydentää tilastollisin keinoin saatavaa tietoa auttamistyön merkityksestä (Hänninen, Karjalainen & Lahti 2005; ks. myös Riessman 1994a, ix). Tärkeä kysymys on, mikä merkitys toiminnan kohteena olevien kokemuksille annetaan, miten kokemuksia kuuntelemalla saatu palaute
6 Koska sijaishuollossa kasvaneiden riski joutua itsenäisessä elämässään erilaisiin vai- keuksiin on tiedossa oleva tosiasia, Collinsin (2001, 281) mukaan tutkimuksissa on mielekkäämpää keskittyä ennemmin selviytymistä tukeviin kuin hyvinvointia uhkaa- viin tekijöihin.
7 Tällaisen lähestymistavan tärkeyttä on korostettu useissa viimeaikaisissa sijaishuol- toa koskevissa kirjoituksissa (esim. Collins 2001, 286; Todis, Bullis, Waintrup, Schultz
& D’ambrosio 2001, 121; Ungar 2004, 24).
ohjaa toiminnan kehittämistä.8 On syytä olettaa, että sijaishuollossa kasvamisen ymmärtäminen lasten ja nuorten näkökulmasta on keskeinen edellytys palvelu- jen kehittämiselle mahdollisimman hyvin auttaviksi: sijaishuollossa kasvaneet lapset ja nuoret tarjoavat kriittisen asiakaspalautteen lastensuojelun ja sijaishuol- lon prosesseista ja seurauksista (Fox & Berrick 2007, 24; Kools 1997, 263). Tä- män tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena on tuoda nuorisokodissa asuneiden näkökulma entistä vahvemmin nuorisokotitoiminnasta käytävään ammatilliseen keskusteluun ja toiminnan kehittämiseen.
1.2 Tutkimuskysymykset
Tutkimuksen ensimmäinen teema on kokemukset nuorisokodissa elämisestä, sen hoito- ja kasvatustoiminnasta. Oli nuorisokodin toimintaperiaatteet ja -käytännöt objektiivisesti arvioituina millaiset hyvänsä, nuorille ne merkitsevät jotain vain sen kautta, millaisia subjektiivisia kokemuksia ne heissä synnyttävät.9 Tarkoitus on muodostaa mahdollisimman yksityiskohtainen ja monipuolinen kuva nuori- sokodista sen entisten asukkaiden kokemana, tunnistaa ja ymmärtää keskeisim- mät kokemuksiin vaikuttavat tekijät sekä pohtia, minkä viestin nämä kokemukset sijaishuollolle ja laajemmin lastensuojelulle välittävät.
8 Kariston (1990, 375–376) mukaan hyvinvointivaltion palvelukulttuurissa toimin- nan laatua arvioidaan ensisijaisesti ihmisten palvelukokemusten, heidän odotustensa toteutumisen ja heidän arkielämässään näkyvien muutosten tasolla. Esimerkiksi tera- pian vaikuttavuutta koskevissa tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että asiakkaan kokemuksella terapiasuhteesta on suurempi yhteys terapian tuloksiin kuin terapeutin havaittavissa olevalla toiminnalla (Horvath 2000, 165–166). Samoin Pulkkisen (1977;
1982) tutkimuksessa nuorten kokemukset kodin kasvatusilmapiiristä – eivät niinkään vanhempien kuvaukset siitä – olivat yhteydessä nuorten senhetkiseen käyttäytymiseen ja tulevaan kehitykseen (Pulkkinen 1994, 38). Bullock (1999, 264–265) näkee nuorten kokemukset laitoshoidosta keskeisinä laitoshoidon arvioinnin kriteerinä.
9 Bardy ja Känkänen (2006) toteavat, että kokemuksesta riippumattomia valintoja ei ole, vaan valinnat tehdään omien tunteiden ja kokemusten todellisuudessa. Muiden ihmisten puheella ja toiminnalla on merkitystä, kun ne koskettavat omia tunteita ja kokemuksia. Sitä ei välttämättä suoraan rationaalisesti hallittuihin valintoihin tähtäävä neuvonta, ohjaus ja normatiivinen kasvatus tee. (Bardy & Känkänen 2006, 74.)
Kysymys ei ole kuitenkaan vaikuttavuuden arvioimisesta.10 Nuorisokotisijoi- tuksen vaikuttavuutta arvioivat vain tutkimushenkilöt itse pohtiessaan, mikä mer- kitys sijoituksella on heidän elämänkululleen ollut. Tavoitteena ei ollut löytää ”yhtä suurta tarinaa” vaan olla avoin mahdollisimman monelle erilaiselle, keskenään ja itsessään ehkä ristiriitaisellekin tarinalle (ks. Honkatukia ym. 2003, 325).
Tutkimuksen toinen teema on nuorisokodissa asuneiden tyttöjen selviytymi- nen aikuisena. Selviytymistä tarkastellaan sekä objektiivisten kriteerien avulla (vertailu koko väestöön tietyillä elämänalueilla) että subjektiivisena kokemuksena (tyytyväisyys tilanteeseen eri elämänalueilla ja muut kokemukset omasta selviy- tymisestä). Kiinnostava kysymys on, mikä nuorisokodissa asuneita tyttöjä on eri tilanteissa ja elämänvaiheissa auttanut, ja mitä he olisivat tarvinneet selviytyäkseen paremmin. Erityisen tärkeitä kasvatuksen ja sosiaalityön tieteenaloihin liittyvässä tutkimuksessa ovat kokemukset yhteiskunnan tarjoamasta tuesta.
Tutkimuskysymykset:
1 Millainen nuorisokoti on ollut koettuna elämisen paikkana?
2 Miten nuorisokodissa asuneet tytöt ovat selviytyneet aikuisina?
3 Mikä koettu merkitys nuorisokodilla on ollut aikuisiässä selviytymiselle?
Edellä lueteltujen varsinaisten tutkimuskysymysten lisäksi aineisto olisi antanut mahdollisuuden tarkastella myös monia muita nuorisokodissa asuneiden tyttöjen elämänkulkuun ja kokemuksiin liittyviä kysymyksiä. Rajaukset yllä oleviin tein, jotta tutkimuksesta ei tulisi aihepiiriltään liian laaja. Esimerkiksi tutkimushenki- löiden lapsuudenkokemukset rajasin tarkastelun ulkopuolelle, sisällyttäen mukaan vain tiiviin koonnin kotoa pois muuttamisen koetuista syistä sekä prosesseista, jotka johtivat sijoitukseen tutkimuksen nuorisokotiin. Näissä tarkasteluissa kes- kityn tutkimuksen empiiriseen aineistoon suhteuttamatta havaintoja muuhun si- jaishuoltoon päätymisen syitä ja prosesseja koskevaan kirjallisuuteen. Siten nämä tarkastelut ovat mukana kuvauksena siitä, millaisista oloista ja tilanteista ja millai- sen prosessin kautta tutkimushenkilöt ovat nuorisokotiin tulleet, eivät vastauksina tutkimuskysymyksiin.
10 Huolimatta siitä, että sijaishuollossa kasvaneiden lasten ja nuorten aikuisiän hyvin- vointiin ja myöhempään selviytymiseen liittyviä tutkimuksia on tehty suhteellisen pal- jon, tieto sijaishuollon vaikutuksista yleisesti yksilön toimintakykyyn, kehitykseen ja hyvinvointiin on vielä vähäistä, jäsentymätöntä ja ristiriitaista (Fox & Berrick 2007, 36; Berrick, Frasch & Fox 2000, 126–127; Kools 1997, 263). Vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaa se, että ei voi tietää, mitä sijaishuollossa kasvaneille lapsille olisi tapahtunut ilman sijoitusta. Käytössä ei ole vertailutietoa sellaisista henkilöistä, jotka olisivat ol- leet edes likipitäen samanlaisessa tilanteessa mutta asuneet kotona. Lisäksi heidän elä- mänkulkuunsa aikuisena vaikuttaa moni muukin tekijä kuin itsenäistymistä edeltävä sijoitus: heidän perhetaustansa, missä vaiheessa ja millaista apua he ovat lapsuutensa ja nuoruutensa aikana saaneet, sijaishuollon ominaisuudet, sekä ympäristö, johon he sijaishuollosta itsenäistyvät. (Jahnukainen 2004b, 93; Jonson-Reid & Barth 2000, 494;
Kerman, Wildfi re & Barth 2002, 323.)
1.3 Tutkimusraportin rakenne
Tutkimusraportti jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa kuvataan tutki- muksen tarkoitus, keskeiset valinnat ja käytetyt menetelmät. Siinä myös esitel- lään tutkimuksen nuorisokoti ja tutkimukseen osallistujat. Toisessa osassa kes- kitytään empiriaan. Aluksi siinä esitetään tutkimushenkilöiden nuorisokotiin muuttamisen syyt ja prosessit. Sen jälkeen paneudutaan tutkimuksen tuloksiin:
tutkimushenkilöiden kokemuksiin nuorisokodissa elämisestä ja itsenäisessä elä- mässä selviytymisestä. Kokemukset nuorisokodissa elämisestä perustuvat pääasi- assa haastatteluaineistoon, kokemukset itsenäisessä elämässä selviytymisestä sekä kysely- että haastatteluaineistoon. Pyrkimyksenä on esittää kokemukset kattavasti, tuoden esiin sekä yleiset ja yhteiset että yksilölliset ja poikkeukselliset kokemukset.
Analyysi on aineistolähtöinen ja esitystapa aineistokeskeinen; väittämät ja pohdin- nat perustellaan lukijalle suorien aineistolainausten avulla. Aineistoon perustuvan analyysin rinnalla esitetään myös, millaisia havaintoja muissa aiheeseen liittyvissä tutkimuksissa on tehty. Kunkin alaluvun lopussa kokemukset vedetään tiivistäen yhteen.
Kolmannessa osassa aineiston antamaa kuvaa nuorisokodissa asuneiden tyt- töjen kokemuksista syvennetään kirjallisuuden avulla. Siinä kokemuksia pyritään ymmärtämään teoreettisesti ja siten selittämään, miksi kokemukset ovat sellaisia kuin ovat. Neljännessä osassa tarkastellaan keskeisiä tutkimuksen tekemiseen liit- tyviä kysymyksiä ja ratkaisuja sekä esitetään yhteenvetona vastaukset tutkimusky- symyksiin.
Joidenkin aineistolainausten perässä on mainittu vuosikymmen, jolloin ky- selyyn vastannut tai haastateltu on Nuorisokodissa asunut. Näin on silloin, kun ajankohdalla on erityistä merkitystä, eli kun kyseis(t)en kaltaiset kokemukset vai- kuttavat tietylle ajankohdalle ominaisilta. Jos ajankohtaa ei ole erikseen mainittu, lukija voi olettaa, että kyseisen kaltaisia kokemuksia on esiintynyt useampina tai kaikkina aikoina.11 Aineistolainauksen perässä on mainittu ’kyselyvastaus’ silloin, kun se on otettu tutkimushenkilön palauttamasta kyselystä. Kun mainintaa ei ole, lainaus on haastatteluaineistosta.
Haastatteluaineistoon perustuvien tulosten kuvaamisessa käytetään usein eri- laisia määrää ilmaisevia käsitteitä: moni, muutama, jotkut, toiset, harva. Tarkka lukumäärä mainitaan vain silloin, kun kyseisestä asiasta on kaikkien haastateltujen kanssa puhuttu niin, että heidän kokemuksensa on luotettavasti tullut esiin, jolloin lukumäärä kertoo jotain kokemuksen yleisyydestä. Kursiivit tekstissä ovat omia painotuksia, sitaattimerkit osoittavat suoran kirjallisuus- tai aineistolainauksen.
Yleensä aineistolainaukset ovat muusta tekstistä erillään.
11 Käsikirjoituksen viimeistelyvaiheeseen asti aineistolainauksia oli huomattavasti enemmän kuin lopullisessa tutkimusraportissa, ja kunkin lainauksen perään olin mer- kinnyt vuosikymmenen, jolloin tutkimushenkilö oli nuorisokodissa asunut. Tällöin samankaltaisten kokemusten esiintyminen eri aikoina oli hyvin lukijankin todettavis- sa. Raportin luettavuuden parantamiseksi jätin suurimman osan lainauksista lopulta pois, jolloin jäljelle jääneiden lainausten merkitseminen vuosikymmenellä ei ollut enää perusteltua.
2 Nuorisokoti lastensuojelun sijaishuolto- järjestelmässä
Vuonna 2007 Suomessa oli kodin ulkopuolelle sijoitettuna 1,2 % alle 18-vuotiais- ta lapsista. Näistä lapsista noin kolmasosa (34 %) oli perhehoidossa, puolet (50
%) laitoshoidossa ja loput (15 %) muussa hoidossa (kuten itsenäisen asumisen harjoittelussa). Laitoshoidossa olleista kolmasosa (33 %) oli sijoitettuna amma- tillisiin perhekoteihin tai perheryhmäkoteihin ja vastaaviin, kaksi kolmasosaa pe- rinteisempiin laitoksiin, kuten lastenkoteihin, nuorisokoteihin ja koulukoteihin.
Huostaanotettujen lasten määrä ja osuus kaikista lapsista kääntyi 1990-luvun puo- livälissä kasvuun, ja 16–17-vuotiaiden osuus on noussut huomattavasti erityisesti 2000-luvun alusta lähtien (Lastensuojelu 2007).12
2.1 Sijaishuolto – lastensuojelulaitos – nuorisokoti
Lapsen sijaishuollolla tarkoitetaan huostaan otetun, kiireellisesti sijoitetun tai las- tensuojelulain 83 §:ssä tarkoitetun väliaikaismääräyksen nojalla sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Sijaishuolto voidaan jär- jestää perhehoitona, laitoshuoltona tai muulla lapsen tarpeiden edellyttämällä ta- valla. (Lastensuojelulaki 417/2007, luku 10, 49 §.)13 Festinger (1983) määrittelee sijaishuollon lasten kokoaikaiseksi korvaavaksi huolenpidoksi, joka tapahtuu hei- dän oman kotinsa ulkopuolella ja jonka järjestävät muut kuin heidän omat van- hempansa. Lähtökohtaisesti sijaishuolto on tarkoitettu väliaikaiseksi järjestelyksi lapsen tai nuoren elämässä, mitä se useimmille onkin. Joillekin taas paluu kotiin ei ole mahdollinen, jolloin hyvin suunniteltu, pysyvä sijaishuolto on heille paras ratkaisu. (Festinger 1983, xi–xiii; Kalland & Sinkkonen 2001, 514.)
Lastensuojelulaitoksia, jotka järjestävät huolenpitoa sijaishuoltona tai avohuol- lon tukitoimena, ovat lastenkodit ja koulukodit sekä muut näihin rinnastettavat lastensuojelulaitokset (Lastensuojelulaki 417/2007, luku 10, 49 §). Määritelmään lukeutuu yksiköitä, joissa työntekijät työskentelevät vuoroissa (kuten lastenkodit, nuorisokodit, koulukodit ja perheryhmäkodit), joissa työntekijät asuvat (kuten perhekodit) ja joissa he työskentelevät muualta käsin (kuten asumisharjoittelun järjestelyt) (Ainsworth & Hansen 2005, 195). Laitosten tehtävä on auttaa niitä lap- sia ja nuoria, jotka eivät kotonaan saa riittävänä pidettävää kasvatusta ja huolenpi- toa ja joita ei syystä tai toisesta voida tai ole tarkoituksenmukaista sijoittaa sijais-
12 Sallnäsin ym. (2004) mukaan kehitys on samansuuntainen myös Ruotsissa, jossa nuoret olivat 2000-luvun alussa lastensuojelun asiakkaiden suurin ryhmä käsittäen noin puolet uusista asiakkuuksista sekä suurimman osan sijoituksista (Lundström &
Vinnerljung 2001). Samalla laitossijoitusten määrä on merkittävästi yleistynyt kaikissa ikäryhmissä mutta eniten 13–16-vuotiaiden joukossa. (Sallnäs ym. 2004, 142; ks. myös Levin 2004, 266.)
13 Aiemmat lastensuojelua ja sijaishuoltoa säädelleet lait ovat vuosilta 1937 ja 1984.
(Lastensuojelulaki 52/1936; Lastensuojelulaki 683/1983).
perheisiin. Laitokset tarjoavat järjestetyt olosuhteet terapeuttisen, koulutuksellisen ja elämäntaitoihin liittyvän tuen antamiselle (Courtney & Barth 1996, 82). Niiden tarkoitus on täydentää tai korvata lapsen tai nuoren kotia sekä läheisiä, huolta pi- täviä ja kasvattavia suhteita (Pösö ym. 2004, 8–9).
Jotkut lapset ja nuoret myös haluavat mieluummin asua laitoksessa kuin sijais- perheessä, koska he eivät koe laitoshuollon samalla tavalla uhkaavan tai horjut- tavan heidän suhdettaan biologiseen perheeseen tai ystäviin (Bullock 1999, 261;
Green 2005, 454). Asenne laitoshuoltoa kohtaan on kuitenkin yleisesti melko kiel- teinen, ja sitä pidetään ei-toivottavana, ei-arvostettuna ja huonosti resursoituna viimeisenä vaihtoehtona (Brown, Bullock, Hobson & Little 1998, 4–5; Green 2005, 454; Pösö ym. 2004, 13).
Niille, joiden arvioidaan tarvitsevan laitoshuoltoa, on lastensuojelun velvolli- suus järjestää niin hyvä huolenpito kuin laitoksessa on mahdollista – vähintään pa- remmat olosuhteet ja tilanne kuin heillä olisi omassa kodissaan (Jackson & Martin 1998, 569). Bardyn (1980) mukaan sijoitettujen lasten ja nuorten kasvuolosuhtei- den osalta yleistavoitteeksi on asetettu, että heillä tulee olla vähintään samanlaiset kehittymisen ja itsenäistymisen mahdollisuudet kuin omassa kodissa kasvavilla lapsilla ja nuorilla keskimäärin on (sosiaalihallituksen yleiskirje A 3/1978/pe). Hän kuitenkin toteaa, että jotta lasten ja nuorten aiemmista kokemuksista johtuvat ke- hittymisen esteet voitettaisiin, tarvitaan olosuhteet, joissa voimavaroja on käytet- tävissä enemmän kuin lasten keskimääräisissä olosuhteissa. Ratkaisevaa kunkin lapsen ja nuoren tilanteessa on, millaisia merkityksiä hän sille antaa, miten häntä autetaan sijoituksen ymmärtämisessä ja millaiset hänen aiemmat ja uudet sosi- aaliset suhteensa ovat. (Bardy 1980, 93–94; 2001, 64.) Toisinaan sijaishuolto epä- onnistuu tarvittavan avun tarjoamisessa ja voi jopa huonontaa lapsen tilannetta (Rutter 2000, 692).
Anglinin (2004, 184–185) mukaan hyvin toimivassa laitoksessa työntekijät pystyvät vastaanottamaan haastavampaa käyttäytymistä ja tarjoamaan turvalli- semman ympäristön kuin esimerkiksi sijaisvanhemmat, jolloin nuori voi rauhassa työstää ongelmiaan. Vakavasti oireilevien nuorten kohdalla laitoshuolto voikin olla paitsi ainoa myös paras vaihtoehto. Vertaileva, luotettava tutkimustieto laitoshuol- lon eduista verrattuna hyvin tuettuun hoitoon ja kasvatukseen esimerkiksi sijais- perheessä kuitenkin puuttuu. (Rutter 2000, 696; ks. myös Levin 2004, 263–264.)
Tässä tutkimuksessa käytän, viitatessani tutkimuskirjallisuuteen, käsitettä ryh- mäkoti kaikista niistä sijaishuoltoa järjestävistä yksiköistä, joissa lapsia ja nuoria asuu ryhmä ja jotka perustuvat ammatilliseen toimintaan. Tutkimuksen nuori- sokodista puhun Nuorisokotina isolla alkukirjaimella. Sijaiskoti puolestaan tar- koittaa tavallista kotia, jossa sijaisvanhempi- tai vanhemmat huolehtivat yhdestä tai useammasta sijaislapsestaan tavallisen perhe-elämän puitteissa. Tutkimushen- kilöiden sijaiskodista ja -vanhemmista käytän kuitenkin käsitteitä ”kasvattikoti” ja
”kasvattivanhemmat”, koska niitä he käyttivät puheessaan itse.
Perustelu tälle yksinkertaistavalle jaottelulle on, että sen tyyppistä käytetään kansainvälisessä kirjallisuudessa. Englanninkielisessä kirjallisuudessa sijaiskodissa tapahtuvasta huolenpidosta käytetään tavallisesti käsitettä ’family foster care’ (tai
’foster family care’), suuremmasta ja ammatillisesti toimivasta yksiköstä ja siellä ta- pahtuvasta huolenpidosta käsitteitä ’group care’, ’group care residence’, ’group care
arrangements’ tai ’group settings’, usein kuvaamatta tarkemmin tämän ”ryhmä- huolenpidon” rakenteita14. Esimerkiksi Courtneylla ja Barthilla (1996, 78) ryhmään
’group care’ kuuluvat muun muassa ’group home’, ‘residential treatment center’ ja
’shelter facility’. Suomeksi ’ryhmähoito’ (’group care’) kuulostaa kuitenkin oudolta eikä sovi kuvaamaan paikkaa, jossa lapset ja nuoret asuvat, minkä takia käytän käsi- tettä ’ryhmäkoti’. Lisäksi voi uskoa, että kokemuksellisesti keskeinen ero sijaishuol- toa tarjoavien yksiköiden välillä liittyy juuri lapsiryhmän kokoon ja siihen, ovatko huolta pitävät aikuiset vanhemman asemassa vai ammatillisemmin suuntautuneita, eli onko lapsi tai nuori sijaishuollossa perheen vai muunlaisen sosiaalisen ryhmän jäsen. Toisaalta laitoksen asemassa olevia yksiköitä voi kutsua ryhmäkodeiksi, koska ensinnäkin ne tavallisesti toimivat melko pieninä yksikköinä ja toiseksi ovat lasten ja nuorten senhetkisiä koteja (vaikka niissä ei kodin kokemusta syntyisikään).
2.2 Tutkimuksen nuorisokoti
Yksi keskeinen sijaishuoltoa tarjoavien ryhmäkotien ominaisuus on alttius mo- nenlaiseen muutokseen. Niissä tarjottavan huolenpidon perusperiaatteet voivat olla suhteellisen pysyviä, mutta monet muut ryhmäkodin toimintaa määrittävät tekijät eivät ole. Suuria muutoksia voi tapahtua lyhyenkin ajan sisällä, ja muutok- set voivat liittyä ryhmäkodin fyysiseen ympäristöön, sen työntekijöihin ja asuk- kaisiin, sen toimintakäytäntöihin tai siihen kohdistettuihin odotuksiin. Suhteel- lisen pysyvästä muutoksen tilasta johtuen jokainen ryhmäkoti käy läpi erilaisia, parempia ja huonompia, vaiheita. Voi ajatella, että muuttuvassa yhteiskunnassa, muuttuvien säädösten kohteena ja lisääntyvän tiedon äärellä ryhmäkotien täytyy- kin olla sekä ulos- että eteenpäin katsovia, mukautuvia ja joustavia. (Brown ym.
1998, 46–47, 134; Kivinen & Hujala 1989, 1–7.) Olemassaolonsa aikana myös tut- kimuksen nuorisokoti on muuttunut monella tavalla. Muutokset ovat tapahtuneet Nuorisokodin tilaratkaisuissa, sen asukkaiden ja työntekijöiden lukumäärissä, sen toimintatavoissa ja sinne muuttavien tyttöjen tulosyissä. Pysyvää Nuorisokodissa on ollut sen ylläpitäjätaho sekä tietyt toiminnan periaatteet ja tavoitteet.
Tutkimuksen nuorisokoti on yksityinen, vuonna 1957 perustettu, tytöille tar- koitettu ryhmäkoti, joka sijaishuollon määritelmissä luetaan laitokseksi. Perus- tamisestaan lähtien se on sijainnut keskikaupungilla, kerrostalossa, ja nykyisessä osoitteessaan jo yli 40 vuotta. Tilana Nuorisokoti on laajentunut vuonna 1999 noin sadasta neliöstä noin 250 neliöön, jolloin kahden, kolmen ja neljän hengen huoneet ovat muuttuneet yhden hengen huoneiksi. Lisäksi samana vuonna on sa- man kadun varrelta ostettu yksiö harjoitteluasunnoksi itsenäiseen elämään val- mistautumista varten. (Korppi-Tommola 1993, 42; Lehmusto 2008.)
14 Nimenomaan lastensuojelulaitoksessa tapahtuvasta huolenpidosta käytetään yleises- ti nimitystä ’institutional care’ tai ’residential care’. Useimmissa sijaishuoltoon liittyviä kokemuksia tai sijaishuollon vaikutuksia tarkastelevissa tutkimuksissa tutkimushen- kilöt ovat asuneet kuitenkin erityyppisissä sijaishuoltoa tarjoavissa yksiköissä, jolloin jaottelu tapahtuu useimmiten ei-ammattitarkoituksessa toimivien sijaisperheiden ja ammattitarkoituksessa toimivien, isommasta ryhmästä kerrallaan huolehtivien yksi- köiden välillä.
Vuonna 2001 Nuorisokodin arkistosta löytyi henkilötietoja noin 150:stä Nuori- sokodissa asuneesta ja sieltä pois muuttaneesta tytöstä, alkaen 1960-luvun loppu- puolelta. Toiminnan ensimmäisen vuosikymmenen ajalta tietoja ei ollut, ja myös joiltain muilta ajanjaksoilta tiedot olivat puutteelliset. Nuorisokodissa asuneiden todellinen lukumäärä on siis suurempi. Samaan aikaan Nuorisokodissa asuvien tyttöjen lukumäärä on ensin kasvanut ensimmäisten toimintavuosien kymmenes- tä kahteentoista, sitten vähentynyt kahdeksaan, ja myöhemmin noussut yhdek- sään. Toiminnan alkuvuosina tytöt olivat 15–20-vuotiaita, sittemmin he ovat olleet pääsääntöisesti 13–18-vuotiaita. (Korppi-Tommola 1993, 42–43.) Tutkimukseen osallistuneet olivat Nuorisokodissa asuessaan 12–19-vuotiaita.
Samalla kun tyttöjen lukumäärä on Nuorisokodissa vähentynyt, sen työnte- kijöiden lukumäärä on kasvanut. Nuorisokodin ensimmäisinä toimintavuosina sen ainoa työntekijä oli johtaja, joka yksin vastasi Nuorisokodin toiminnasta ja taloudenpidosta samoin kuin tyttöjen hoidosta ja kasvatuksesta. Muutaman toi- mintavuoden jälkeen johtaja sai vapaapäiväsijaisen, ja vuonna 1968 Nuorisoko- tiin palkattiin keittäjä-siivooja. Seuraavalla vuosikymmenellä työntekijöiden lu- kumäärä kasvoi, ja hoito- ja kasvatustyötä tulivat tekemään, aluksi osa-aikaisesti, nuorisotyöhön koulutetut ohjaajat. 1980-luvulla työntekijöiden lukumäärä nousi nykyiseen kahdeksaan. Myös työntekijöiden koulutustaso on kasvanut ja tutkin- tonimikkeet ovat muuttuneet. Viime vuosikymmeninä työntekijöiden tyypilli- siä tutkintonimikkeitä olivat nuoriso-ohjaaja, sosiaalikasvattaja ja lähikasvattaja.
(Korppi-Tommola 1993, 42–43.) Tällä hetkellä lähes kaikilla Nuorisokodin työn- tekijöillä on sosionomi (AMK) - tai vastaavantasoinen koulutus.
Nuorisokodin historiateoksesta käy ilmi, että perustamisestaan lähtien sen tar- koitus on ollut tarjota tytöille mahdollisimman kodinomainen kasvuympäristö, jossa he voivat omaksua aikuiselämän perusvalmiudet turvallisesti, luotettavien aikuisten tukemana. Ulkoisesti Nuorisokoti ei ole koskaan muistuttanut tyypillistä laitosta vaan on sisustettu kodinomaisesti. Tavoitteena on ollut seurata ja tukea nuorten fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kehitystä siten, että he Nuorisokodista lähtiessään olisivat vastuuntuntoisia ja kykeneviä selviytymään itsenäisessä elä- mässä. Keskeinen periaate on ollut, että tytöt käyvät koulua tai ovat töissä Nuori- sokodin ulkopuolella. Tyttöjen harrastuksia ja kehitystä tukevaa vapaa-ajan viet- toa on tuettu ja yhteistä vapaa-ajan toimintaa järjestetty, minkä tarkoituksena on ollut tarjota heille mahdollisimman samanlaisia kokemuksia ja elämyksiä kuin mitä heidän ikätoverinsa yleensä saavat. Yhteistyötä tyttöjen biologisten perheiden kanssa on tiivistetty niin, että siitä on vähitellen tullut keskeinen osa Nuorisokodin toimintaa. (Korppi-Tommola 1993, 43.)
Sijaishuoltolaitosten kentässä tutkimuksen nuorisokoti oli jossain vaiheessa saanut maineen ”kilttien tyttöjen” nuorisokotina. Tämä perustui osin siihen, että avoimen laitoksen ajatukseen perustuvien toimintatapojensa ja moneen muuhun nuorisokotiin verrattuna pienemmän työntekijälukumääränsä takia Nuorisoko- tiin ei voitu ottaa asumaan nuoria, joiden käyttäytyminen edellytti tehostettua val- vontaa. Sinne ei otettu liian levottomia ja käytökseltään vaikeita tyttöjä, ja seuraus vakavammista sääntöjen rikkomisista saattoi olla joutuminen pois.
3 Tutkimusmenetelmät
Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kyselystä ja haastatteluista. Kyselyn tar- koitus oli tuottaa yleiskuva Nuorisokodissa asuneiden tyttöjen elämäntilanteesta aikuisena, tutkimuksen tekemisen hetkellä, sekä kutsua heidät haastatteluun. Li- säksi sen tarkoitus oli antaa yleiskuva tyytyväisyydestä Nuorisokotiin sekä Nuori- sokodin koetusta merkityksestä myöhemmälle selviytymiselle. Pääaineistona tut- kimuksessa on kuitenkin haastattelut, jotka keskittyivät Nuorisokodissa asuneiden tyttöjen kokemuksiin nuorisokotiin muuttamisen prosesseista, nuorisokodissa elämisestä sekä itsenäisessä elämässä selviytymisestä.
3.1 Kysely
Kyselyn lähettäminen Nuorisokodissa asuneille henkilöille oli ensimmäinen yh- teydenottoni heihin, ja siinä myös kutsuin heitä osallistumaan haastatteluun (ks.
liite 1). Sisällöllisesti kysely keskittyi tutkimushenkilöiden nykyhetken elämänti- lanteen kartoittamiseen. Alunperin ajatukseni oli koota kyselyn avulla määrällisen aineiston rinnalla laadullinen aineisto, ja kyselyn ensimmäiset luonnokset olivat- kin pitkiä ja sisälsivät useita avoimia kysymyksiä. Lopulta, erityisesti seminaari- ryhmältäni saamani palautteen perusteella, päädyin melko lyhyeen lomakkeeseen ja yksinkertaiseen rakenteeseen. Siinä kustakin elämänalueesta esitetään struktu- roidut, tosiasioita ja tyytyväisyyttä kartoittavat kysymykset sekä avoin, tyytyväisyy- den tai tyytymättömyyden perusteluja koskeva kysymys. Pyrkimyksenä oli tehdä kysely, johon mahdollisimman moni tutkimushenkilö jaksaisi vastata ja joka kui- tenkin tuottaisi tutkimuksessa käyttökelpoista määrällistä ja laadullista tietoa.
Kyselyn tein vuonna 2002. Tutkimuksen perusjoukon muodostivat kaikki vuo- teen 2002 mennessä Nuorisokodissa asuneet ja sieltä pois muuttaneet täysi-ikäiset henkilöt.15 Alustavan tutkimusjoukon muodostivat henkilöt, joiden tunnistusta varten riittävät henkilötiedot (vähintään nimi ja syntymäaika) löytyivät Nuori- sokodin arkistosta. Heidän osoitteensa selvitin Väestörekisterikeskuksen tietohaun avulla. (Ks. taulukko 1.)
15 Tuntui järkevältä olla rajaamatta tutkimuksen perusjoukkoa pienemmäksi erityises- ti siksi, että kyselytutkimusta varten mahdollisten vastaajien lukumäärä ei ollut tällai- senakaan suuri.
Taulukko 1. Tutkimusjoukon muodostuminen
Nuorisokodin arkistosta löytyneet henkilötiedot
Väestörekis- terikeskuksen tietohaussa tunnistuneet henkilöt1
Kuolleet Osoite ulkomailla2
Osoite luovutus- kiellossa3
Tavoitetta- vissa olleet henkilöt
n=160 n=149 n=9 n=5 n=21 (14 %) n=114
1 Yhdentoista (11) henkilön nimi tai syntymäaika tai henkilötunnus oli virheellinen tai henkilö esiintyi arkistossa kahdesti.
2 Ulkomaisia osoitteita Väestörekisterikeskuksella ei ole lupa luovuttaa.
3 Syitä osoitteen luovutuskieltoon voi olla useita. Sen lisäksi, että henkilöt voivat itse, henkilökohtaisista syistä, määrätä osoitteensa luovutuskieltoon, useimmat laitokset (kuten hoitolaitokset ja vankilat) määräävät asukkaidensa osoitteen automaattisesti luovutuskieltoon. Niiden henkilöiden osuus, joiden osoite oli luovutuskiellossa, on tässä ryhmässä korkea verrattuna vastaavaan osuuteen koko väestössä vuonna 2002 (1,7 %) (Taskutieto 2003).
Kotimaisia, luovutettavissa olevia osoitteita löytyi näin 114. Niiden lisäksi Nuo- risokodin henkilökunnalla oli tiedossaan kolmen hiljattain pois muuttaneen ja osoitteensa luovutuskieltoon asettaneen henkilön osoitteet ja heiltä kysytty lupa antaa ne minulle. Kysely lähetettiin siten 117 henkilölle. Yksi vastaanottajista oli osoitteessaan tuntematon, joten kyselyn saivat lopulta 116 henkilöä.
Asettamaani vastaamisen määräpäivään mennessä sain takaisin 45 täytettyä lo- maketta, minkä lisäksi kaksi henkilöä soitti ja ilmoitti osallistuvansa haastatteluun vaikka ei kyselyyn halunnutkaan vastata. Uusintakyselyn jälkeen sain täytetyn lo- makkeen vielä 17 henkilöltä, joten kyselyyn vastasi yhteensä 62 henkilöä, vähän yli puolet (53 %) niistä, joille kysely oli lähetetty.16
Syitä vastaamattomuuteen voi kuvitella useita. Yksi voi olla tunne siitä, ettei ole velvollinen ryhtymään tutkimushenkilöksi ja kertomaan elämästään, vaikka onkin asunut Nuorisokodissa. Joillekin lastensuojelun asiakkuus ja laitoksessa asuminen voivat olla arkaluontoinen osa menneisyyttä, jota he eivät halua enää muistella.
Ehkä vastaamista ei vain saatu aikaiseksi. On kuitenkin mahdollista ja todennä- köistä, että ryhmänä ne, joilla kokemukset Nuorisokodista ovat myönteisiä tai jot- ka olivat kyselyn tekemisen aikaan suhteellisen tyytyväisiä elämäntilanteeseensa, todennäköisemmin vastasivat kyselyyn kuin ne, joilla kokemukset ovat kielteisiä tai joiden elämäntilanne oli jollain tavalla vaikea.17 Tätä oletusta tukee yhden vas- taajan arvio Nuorisokodissa samoihin aikoihin asuneiden tyttöjen elämäntilan- teesta, joka ei vastaa kyselyaineiston antamaa yleiskuvaa.
16 Vastausprosenttia voi pitää postikyselyssä melko hyvänä (Jackson & Martin 1998, 572). Useimmissa McDonaldin ym. (1996, 29) arvioimissa sijaishuollon vaikutuksia tarkastelevissa tutkimuksissa (n=29) vastaajajoukon kato oli noin kolmasosasta puo- leen, ja 30–49:n % kato ei ollut heidän määritelmässään pieni mutta ei suurikaan.
17 Cairnsin ja Cairnsin (1994, 29–30) mukaan tutkimuksen tavoittamattomiin jäävät todennäköisimmin henkilöt, joilla on elämässään vaikeuksia. Jotkut ehkä jättävät osal- listumatta koska eivät halua (enää) tulla liitetyksi kielteisen leiman saaneeseen kohde- ryhmään (Jahnukainen 2004a, 295).
Tapasin äskettäin tytön joka oli samaan aikaan nuorisokodissa. Juttelimme ja to- tesimme että n. 20 nuoresta on edes suht. (meidän mielestä) tolpillaan 3 tai 4. Se kai kertoo tarvittavan. (NKssa 1990-luvun alkupuolella noin 4v)
Tämä vastaajajoukon mahdollinen vinoutuminen täytyy kyselyn tuloksia tarkas- teltaessa muistaa. Kokonaisuudessaan Nuorisokotiin liittyvät kokemukset olisivat mahdollisesti jonkin verran kielteisemmät ja tyytyväisyys tämän hetken elämän- tilanteeseen vähäisempää, jos kysely olisi tavoittanut ja siihen olisivat vastanneet kaikki Nuorisokodissa asuneet henkilöt.
Haastatteluun lupautui 40 henkilöä: 36 kyselyyn vastannutta ja neljä, jotka ei- vät vastanneet kyselyyn mutta ilmoittautuivat haastatteluun puhelimitse. Lupau- tuneista kuitenkin kuusi (kaikki kyselyyn vastanneita) perui osallistumisensa joko puhelimitse tai olematta enää haastatteluaikaa sopiakseni tavoitettavissa. Siten haastatteluun osallistui 34 Nuorisokodin entistä asukasta. (Ks. taulukko 2.)
Taulukko 2. Kyselyn saaneet, kyselyyn vastanneet, haastatteluun lupautuneet ja haastatellut
1950-l.
syntyneet
1960-l.
syntyneet
1970-l.
syntyneet
1980-l.
syntyneet
Yhteensä Kyselyn saaneet
(% kyselyn saaneista)
47 (41 %)
25 (22 %)
28 (24 %)
15 (13 %)
116 (100 %) Kyselyyn
vastanneet (% saman vuosikymmenen kyselyn
saaneista)
25 (53 %)
12 (48 %)
14 (50 %)
11 (73 %)
62 (53 %)
Haastatteluun lupautuneet (% kyselyn saaneista)
15 (32 %)
7 (28 %)
11 (39 %)
5 (33 %)
40 (34 %) Haastatellut
(% kaikista haastatelluista)
15 (44 %)
6 (18 %)
9 (26 %)
4 (12 %)
34 (100 %)
1950-luvulla syntyneiden suurta osuutta kyselyn saaneista selittää osaltaan, että olemassaolonsa ensimmäisinä vuosikymmeninä Nuorisokoti tarjosi paikan ker- rallaan 12 tytölle. Sittemmin paikkojen lukumäärä väheni kahdeksaan. 1980-lu- vulla syntyneiden osuus taas on pienempi, koska nuorimmat kyselyn saaneet ovat syntyneet vuonna 1984.
Kyselyyn vastasi Nuorisokodin entisiä asukkaita sen kaikilta vuosikymmeniltä.
Suhteellisesti eniten siihen vastasivat kaikkein nuorimmat, vasta hiljattain Nuori- sokodista pois muuttaneet henkilöt. Heidän vastaushalukkuuteensa on saattanut vaikuttaa se, että Nuorisokodissa vietetty aika on olennainen osa heidän lähimen- neisyyttään ja sen merkitys tämän hetken elämäntilanteessa vielä suuri. Myös yh- teydenpito Nuorisokotiin on voinut olla jatkuvaa ja Nuorisokodin henkilökunta
ehkä kehottanut heitä vastaamaan kyselyyn. Osa nuorimmista asui vielä Nuori- sokodissa kun tutkimus oli suunnitteilla, ja heille on saatettu jo silloin kertoa tu- levasta kyselystä.
Innokkaimpia haastatteluun osallistujia olivat puolestaan 1970-luvulla synty- neet. Heistä nuorimpienkin pois muutosta Nuorisokodista oli jo muutama vuosi aikaa, ja sen jälkeen omassa elämässä oli ehtinyt tapahtua paljon. Ehkä nuoret ai- kuiset mielellään pohtivat omaa paikkaansa yhteiskunnassa ja toisaalta kokevat Nuorisokodin merkityksen vielä keskeisenä. Voi myös olla, että vain sattuma se- littää eri vuosikymmenillä syntyneiden henkilöiden erot halukkuudessa osallistua tutkimukseen. Haastattelussa kysyin kaikilta, miksi he osallistuivat tutkimukseen ja haastatteluun. Näissä vastauksissa ei tullut esiin ikään liittyviä eroja.
Aika, jonka tutkimukseen osallistuneet tytöt asuivat Nuorisokodissa, on vaih- dellut yhdestä kuukaudesta neljään vuoteen. Heistä suurin osa oli Nuorisokotiin tullessaan 14–16-vuotiaita ja sieltä pois lähtiessään 17–19-vuotiaita. Suurimmalle osalle se oli viimeinen tai ainoa sijoituspaikka ennen itsenäistymistä. Kymmenen tyttöä asui Nuorisokodissa vain puoli vuotta tai vähemmän aikaa. Joillekin heistä sijoitus oli tarkoitettukin lyhytaikaiseksi, mutta suurimmalla osalla sijoitus jäi ly- hytaikaiseksi vastoin alkuperäistä suunnitelmaa.18 Joko he itse halusivat muuttaa pois tai Nuorisokoti lähetti heidät pois. Kyselyyn vastanneista tutkimushenkilöistä 17 oli asunut Nuorisokodissa noin yhden vuoden, 14 noin kaksi vuotta, 16 noin kolme vuotta ja neljä noin neljä vuotta.19
Kyselyaineistolle olen tehnyt sisällönanalyysin. Strukturoidut vastaukset olen analysoinut määrällisesti, ja tulokset esitän pääsääntöisesti prosenttiosuuksina.
Avovastaukset olen analysoinut laadullisesti, niiden sisältämiä merkityksiä eritel- len, sekä määrällisesti, merkitysten yleisyyttä tarkastellen (ks. esim. Tuomi & Sara- järvi 2002, 106–107). Avovastausten analyysin tulokset esitän määrällisten yhteen- vetojen ja esimerkinomaisten suorien lainausten avulla.
3.2 Haastattelut
3.2.1 Kokemusten kuunteleminen
Tutkimushaastattelussa ihmisiä pyydetään kertomaan elämästään, ja siten sen voi nähdä tiedon tuottamisen tarkoituksessa käytynä ohjattuna keskusteluna (Yin 2003, 89). Laadullinen, strukturoimaton tutkimushaastattelu pyrkii saamaan tie- toa maailmasta yksilöiden näkökulmasta ja tavoittamaan ihmisten kokemusten merkitykset (Kvale 1996, 1, 31–32; Hirsjärvi 2001, 45–46). Se tarjoaa tutkijalle pää- syn ihmisten omin sanoin ilmaisemiin ajatuksiin ja muistoihin (Reinharz & Chase
18 Suunnittelemattomien siirtymien vähentämisestä ja pysyvyyden ja jatkuvuuden edistämisestä sijaishuollossa ks. Holland ym. (2005).
19 Yksi vastaaja ei vastannut mihinkään Nuorisokotia koskevaan kysymykseen.
