Itsenäiseen elämään asettuminen

Nyky-yhteiskunnassa nuoruus on melko joustava käsite: monien kohdalla siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen kestää kauan – puhutaan pitkittyneestä nuoruudesta.

Vanhempiensa luona asuvien nuorten aikuisten osuus on kasvanut, ja työelämän aloittaminen, omillaan toimeen tuleminen ja perheen perustaminen ovat siirty-neet myöhemmiksi. Tavallisesti vanhemmat pysyvät tärkeinä niin emotionaalisen ja sosiaalisen kuin materiaalisenkin tuen lähteinä koko pitkän itsenäistymisproses-sin ajan, ja usein läpi elämän. (Collins 2001, 282, 289; Rönkä 1992, 4–6; Sjöblom 2006, 432–433, 437–438; ks. myös Goldscheider 1997.) Länsimaisissa yhteiskun-nissa siirtyminen itsenäiseen aikuisuuteen ulottuu nykyään noin 24–26 vuoden ikään (Franzén & Vinnerljung 2006, 254). Vuorisen (1990, 219) mukaan vanhem-piin kohdistuvasta tarvitsevuudesta vapaudutaan vasta noin 30-vuotiaana.

Nuorilla, jotka ovat hyvin varhain lähteneet kotoa väkivallan tai muulla tavalla kestämättömän kotitilanteen takia, tilanne on aivan toinen.⁷¹ He eivät itsenäisty-misprosessissaan useinkaan saa sellaista tukea, jota omissa perheissään kasvaneet nuoret saavat. Lisäksi lukuisat muutot sijaishuollon aikana ja jälkeen eivät anna mahdollisuutta luoda ja ylläpitää yhteisötason siteitä. Voikin olla, että riippumatta

71 Sjöblom (2006) toteaa, että sijoituksessa kodin ulkopuolelle – oli aloitteen tekijä sitten nuori, tämän vanhemmat tai lastensuojelu – kysymys on ”pakotetusta erosta”.

Sijaishuollossa kasvaneiden nuorten aikuistumiseen vaikuttavat aiempien ja senhet-kisten olo- ja ihmissuhteiden lisäksi viranomaisten määritelmät ja päätökset. (Sjöblom 2006, 433, 437).

lapsuuden ja nuoruuden aikaisista kokemuksista sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten aikuiselämän vaikeudet ovat yhteydessä vanhemmilta ja muilta luon-nollisilta yhteisöiltä saatavan tuen puuttumiseen (Bardy 1989, 53; Collins 2001, 281). Koska sosiaalinen tuki on erityisen tärkeää silloin, kun yksilöllä on elä-mässään paljon kuormittavia tekijöitä⁷², sijaishuollosta itsenäistyville nuorille yhteiskunnan tarjoama tuki voi olla ratkaisevan tärkeää. (Collins 2001, 271–272, 280–281.)⁷³

Collinsin (2001) mukaan ”itsenäistä elämää” (independent living) mielek-käämpi käsite olisikin ”suhteissa elettävä” tai ”suhdeperustainen” elämä (inter-dependent living).⁷⁴ Itsenäisen elämän ymmärtäminen tavoitteena vahvistaa kohtuuttomia odotuksia nuoria kohtaan, painottaa sosiaalista erillisyyttä, kieltää liittymisen ja yhteenkuuluvuuden tarpeet ja sysää sijaishuollon jälkeiseen elämään valmistautumisen ja siinä selviytymisen yksin nuorille. ”Suhdeperustainen” elämä sen sijaan ilmaisee, että selviytyminen eri elämänalueilla edellyttää myönteistä ja riittävää vuorovaikutusta yksilöiden, ryhmien ja sosiaalisten järjestelmien välillä.

(Collins 2001, 288.)

Sijaishuollossa kasvaneiden nuorten jälkihuolto tarkoittaa seurannan sekä tarvittavan taloudellisen, konkreettisen ja psykososiaalisen tuen järjestämistä si-jaishuollosta itsenäistyville nuorille 21-vuotiaaksi asti (Känkänen & Laaksonen 2006, 44–48). Jahnukainen (2004a, 323) toteaa, että jälkihuollolla jos jollain voi olla mahdollisuus vaikuttaa sijoituksen jälkeiseen elämänkulkuun. Hänen mu-kaansa jälkihuolto saattaa olla jopa tärkein osa lastensuojelun järjestämien aut-tamistoimenpiteiden sarjassa: sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten jakautumi-nen pysyvämmin hyvin ja huonosti selviytyviin näyttää tapahtuvan vasta hieman

72 Sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten elämässä on mitä todennäköisimmin mo-nenlaisia kuormittavia tekijöitä. Niitä voivat olla pitkään jatkuneet ja edelleen jatku-vat kuormittajatku-vat tekijät (kuten perheeseen liittyvät menetykset ja kaltoin kohtelun kokemukset tai köyhyys), lastensuojelujärjestelmän aiheuttamat kuormittavat tekijät (kuten sijaishuoltopaikkaan liittyvät puutteet tai siirrot sijaishuoltopaikasta toiseen), normaaliin kasvamiseen liittyvät kuormittavat tekijät (kuten fyysiset muutokset, oman paikan ja hyväksynnän hakeminen vertaisryhmissä sekä seksuaalinen kehitys), varsi-naisiin siirtymiin liittyvät kuormittavat tekijät (kuten sijaishuoltopaikasta lähteminen ja koulun päättyminen sekä (niihin liittyvät) muutokset ihmissuhteissa) sekä (muut) yksilölliset kuormittavat tekijät. (Collins 2001, 282, 287.)

73 Todis ym. (2001, 137) toteavat, että yksilön vastuuntunnon korostaminen ei auta, jos jätetään huomiotta keskeiset vaikeuksissa eläneiden nuorten tilanteisiin liittyvät näkö-kohdat, kuten emotionaalisen ja kognitiivisen kehityksen keskeneräisyys ja kannattele-van tukiverkoston puute.

74 Käsite ”suhdeperustainen” on lainaus Bardylta ja Öhmanilta (2007, 11). He suomen-sivat käsitteen ”relationship based” suhdeperustaisuudeksi ja määrittelivät sen muun muassa suhteissa oloksi ja suhteiden luomiseksi. Tässä yhteydessä se sopii mielestäni hyvin myös Collinsin (2001) ”interdependent living” –käsitteen suomennokseksi.

yli 20 vuoden iässä. Lisäksi vasta tässä vaiheessa monet nuoret ovat taipuvaisia ottamaan viranomaisten tarjoaman tuen vastaan. (Jahnukainen 2004a, 323; 2004b, 89.)⁷⁵

Siirtymäprosessi sijaishuollosta itsenäiseen elämään on kullakin nuorella omanlaisensa ja yhteydessä hänen yksilöllisiin olosuhteisiinsa ja voimavaroihinsa.

Siten myös siirtymän yhteydessä ja sen jälkeen tarjottavan tuen pitäisi olla yksilöl-listä ja perustua kunkin nuoren tarpeisiin ja vahvuuksiin. (Daining & DePanfi lis 2007, 1170.) Vaikka jälkihuoltojärjestelmä on nyt olemassa ja velvoittaa lastensuo-jelua, sen käytännön toteutuksessa on todettu esiintyvän suurta vaihtelua sekä alu-eellisesti että tapauskohtaisesti (Känkänen & Laaksonen 2006, 43).

Ennen jälkihuoltojärjestelmän luomista sijaishuollossa kasvaneiden huolenpito ja seuranta loppuivat käytännössä siihen, kun sijaishuolto päättyi. Itsenäisesti asu-ville mutta vielä opiskeleasu-ville ala-ikäisille maksettiin tutkimushenkilöiden kerto-man mukaan kuitenkin vuokra ja ”tietty raha”, mutta työhön menneet kustansivat elämisensä alusta lähtien itse. Muutama tutkimushenkilö kertoi, että Nuorisoko-dissa oli pitänyt säästää pienehkö summa rahaa, jonka sai lähtiessään itselleen.

Nuorisokodista heihin ei pääsääntöisesti oltu lähdön jälkeen yhteydessä.

Millaista itsenäisen elämän alkuaika tutkimushenkilöillä sitten oli? Muutama heistä kuvasi itsenäisen elämänsä alkuvaiheen rauhallisena, tasapainoisena aikana, jolloin he asuivat joko yksin tai poikaystävänsä kanssa, suorittivat ammattiopin-tonsa loppuun tai kävivät töissä, ja määrätietoisesti suunnitellen rakensivat itsel-leen hyvää, turvattua tulevaisuutta. Nämä tutkimushenkilöt ovat kuitenkin pieni vähemmistö verrattuna niihin, joiden itsenäisen elämän alkua luonnehti epävar-muus ja huoli selviytymisestä, nopeat, harkitsemattomat asumiseen, opiskeluun ja työelämään liittyvät ratkaisut sekä vahingoittavat parisuhteet. Suurin osa tutki-mushenkilöistä kokee joutuneensa aloittamaan itsenäisen elämänsä liian varhain

75 Kerman ym. (2002) vertasivat tutkimuksessaan sijaishuollosta vasta 19-vuotiaina tai myöhemmin itsenäistyneiden ja alle 19-vuotiaina itsenäistyneiden nuorten tilannetta muutaman vuoden kuluttua (keskimäärin 23-vuotiaina). Vanhempina sijaishuollosta itsenäistyneillä oli huomattavasti parempi tilanne niin taloudellisesti kuin psykosoaalisesti. Tutkijoiden mukaan tulokset osoittavat nuorten hyötyvän merkittävästi si-jaishuollon jatkumisesta pidempään. (Kerman ym. 2002, 330–338.) Myös Dainingin ja DePanfi lisin (2007, 1168–1172) tutkimuksessa vanhempina sijaishuollosta lähteneet nuoret selviytyivät itsenäisessä elämässä paremmin kuin sieltä nuorempina lähteneet.

Cook ym. (1991) puolestaan havaitsivat, että nuoret, jotka saivat harjoitella itsenäisessä elämässä tarvittavia taitoja, selviytyivät nuorina aikuisina paremmin kuin nuoret, joilla ei tätä mahdollisuutta ollut (McDonald ym. 1996, 138).

ja valmistautumattomana. He muistelevat sen alkuaikoja ahdistavana ja pelotta-vanakin ajanjaksona ja ihmetellen, miten he ylipäänsä saivat elämänsä vähitellen järjestykseen. Itse he kokevat olleensa monessa mielessä tuuliajolla.⁷⁶

Se (lastensuojelun tuki) olis saanut jatkua kauemmin, että olis saanut sillä lailla paremman alun siinä omassa elämässä. --- Et kun mä lähdin viimeisestä nuori-sokodista, niin mä sain lakanan, tyynyliinan, päällyslakanan, peiton ja tyynyn, ja siinä oli jälkihuolto. --- Ja siellä vielä tähdennettiin sitä, että jokainen selviää omillaan, vaikka kuinka nuori. Ehkä jos mä olisin ollut ihan kriminaali tai sem-monen, mua varmaan olis tuettu enemmän. Mut kun näin ei ollut, niin katsot-tiin, että nyt sinä olet aikuinen ja hyvästi. --- Niinku ihan oikeesti! Et mä en ole sen jälkeen tavannut ketään sosiaalityöntekijää missään olosuhteissa koskaan. Ja mä oon kuitenkin ollut vasta 18-vuotias, niin tuntuu aika … Mutta se oli meinin-ki vaan siihen aikaan. (itsenäiseen elämään 18-vuotiaana)

Ainakin itsenäistynyhän mä oon niin nuorena jo, että omasta itestä ja kaikesta rahallisesta joutunut pitämään (huolta). --- Ei kukaan, ei minkäänlaista yhteyttä mistään otettu. --- Että jos tällä tavalla arvelen muitakin, voi kauhistusta. (itse-näiseen elämään 17-vuotiaana)

Myös useiden jälkihuoltojärjestelmän piiriin kuuluneiden tutkimushenkilöiden kokemus on, että aktiivista tukea heille ei Nuorisokodista lähdön jälkeen järjestet-ty. Heidän kertomastaan saa käsityksen, että jälkihuoltojärjestelmän aikana asu-miseen liittyvä ja taloudellinen tuki on ollut tuntuvampaa kuin aiemmin, mutta muuta konkreettista tai henkistä tukea heille ei juuri tarjottu.⁷⁷ Lisäksi, taloudel-linen ja käytännöltaloudel-linenkään tuki ei riitä kannatteluksi, jos nuori (aikuinen) on yksinäinen (Collins 2001, 279–281). Nuoremmista tutkimushenkilöistä ne, jotka tarvitsivat ja saivat sijaishuollon päättyessä psykiatrista apua, saivat 21-vuotiaaksi asti myös jälkihuoltoa siinä mielessä, että heidän selviytymistään seurattiin ja tuet-tiin. Muiden kohdalla seuranta ja tuki oli vähäistä, ja ennen jälkihuoltovelvoitteen asettamista itsenäistyneiden tutkimushenkilöiden kohdalla olematonta.

76 Samankaltaisia kokemuksia on tullut esiin muissakin tutkimuksissa (esim. Laurila 1999, 13; Jahnukainen 2004a, 323–324). Courtneyn ym. (2001) tutkimuksessa sijais-huollosta itsenäistyneistä (n=141) suuri vähemmistö (37 %) joutui itsenäisen elämänsä alussa hyvinvointiaan vakavasti uhkaaviin tai ainakin elämän vakautta ja turvallisuutta heikentäviin tilanteisiin. Kolmasosa koki, ettei heillä ollut valmiuksia työn hankkimi-seen tai raha-asioiden hoitamihankkimi-seen, ja vain harva koki olevansa valmis vanhemmuu-teen. (Courtney ym. 2001, 686, 703–704, 711–712.) Courtneyn ja Barthin (1996, 81–

82) mukaan ryhmäkodista itsenäistymiseen sisältyy suurempi riski joutua itsenäisen elämän alussa vaikeuksiin kuin sijaisperheestä itsenäistymiseen.

77 Jahnukainen (2004) esittää, että jälkihuollon puutteessa ei ehkä kuitenkaan ole kyse pelkästään resursseista, vaan että kyse on myös ihmisistä ja toimintatavoista. Hänen koulukodissa asuneilla tutkimushenkilöillään oli sekä hyviä että huonoja kokemuksia jälkihuollosta, jälkimmäisiä selvästi enemmän. Myönteiset kokemukset liittyivät erityi-sesti joihinkin viranomaisiin henkilöinä. (Jahnukainen 2004a, 323–324.)

Nuorisokodilla ei ole missään vaiheessa ollut velvoitetta – eikä myöskään sii-hen varattuja resursseja – pitää yhteyttä entisiin asukkaisiinsa. Jotkut vanhemmis-ta tutkimushenkilöistä saattoivat tukeutua johonkin Nuorisokodin työntekijään, mutta silloin se perustui heidän välilleen muodostuneeseen henkilökohtaiseen (ystävyys)suhteeseen ja oli työntekijän vapaaehtoista, vapaa-ajalla tapahtuvaa toi-mintaa.⁷⁸ Lisäksi muutama tutkimushenkilö piti itse yhteyttä Nuorisokotiin vie-railemalla siellä silloin tällöin. Jotkut heistä kävivät lähinnä tapaamassa tuttuja työntekijöitä ja asuintovereita, jotkut hakivat sieltä tukea ja neuvoja, toisinaan vä-littömämpää apua. Useimpien kohdalla käynnit harvenivat nopeasti, mutta tietoi-suus siitä, että Nuorisokoti oli olemassa ja että he olivat sinne tervetulleita vieraita, oli heille tärkeä.

Tuli aina silloin tällöin käytyä siellä, ihan vaan piipahtamassa. --- Ihan keskellä päivää saatoin mennä, että ketä on töissä. (itsenäiseen elämään 17-vuotiaana) Silloin ihan ens alkuun --- kun oli ruuastakin hirveen tiukkaa, se oli kauhean tär-keätä, että kun sinne meni, niin sai esimerkiksi iltapalaa syödä. --- Tossa yhdessä vaiheessa kävin vähän useammin. --- Mulla oli siinä vaiheessa vähän raskasta koulussa, että mä kävin siellä sitten (työntekijän) kanssa tätä juttelemassa --- ja sain vähän vinkkejä. --- Viime talven aikana mä kävin siellä kanssa kerran. (itse-näiseen elämään 18-vuotiaana)

Ylivoimaisesti suurin osa tutkimushenkilöistä kokee olleensa itsenäisen elämänsä alussa yksinäinen. Yksinäisyyden voi Baumeisterin ja Learyn (1995, 501) mukaan määritellä siten, että joko ihmisellä on sosiaalisia kontakteja ja vuorovaikutusta lii-an vähän (sosiaalinen yksinäisyys), tai häneltä puuttuvat merkitykselliset, läheiset ihmissuhteet (emotionaalinen yksinäisyys). Sosiaalisesta yksinäisyydestä itsenäi-sen elämän alkuvaiheessa ja myöhemminkin kertoivat ne, joilla ei ollut juuri ystä-viä tai muita sosiaalisia kontakteja ja joiden yhteydenpito vanhempien kanssa oli, vanhempien ongelmien takia, vahvasta tunnesiteestä huolimatta vähäistä. Emo-tionaalisesta yksinäisyydestä kertoivat ne, joilla oli ystäviä, työtovereita ja tuttavia, mutta joilta puuttui kokemus siitä, että itse on jo(i)llekin tunnetasolla tärkeä.⁷⁹ Moni tutkimushenkilö kertoi, ettei hänellä ollut yhtäkään läheistä aikuista, johon hän olisi voinut tukeutua.

78 Todisin ym. (2001) tutkimuksessa useita niistä, jotka hän määritteli ”hyvin selviyty-neiksi”, oli joku laitoksen työntekijä auttanut merkittävästi – toiminut tukihenkilönä – siirtymävaiheen aikana. Suurimmalla osalla heistäkään itsenäinen elämä ei ollut al-kanut ilman vastoinkäymisiä, mutta tukihenkilöidensä avulla he olivat päässeet niiden yli. Niiden nuorten aikuisten, jotka eivät seuranta-ajan jälkeen lukeutuneet selviytyjiin, tilannetta ja selviytymisen mahdollisuuksia heikensi muiden syiden lisäksi se, että yh-teiskunnan palveluja ja henkilökohtaista huomiota oli tarjolla aikuisille hyvin vähän.

(Todis ym. 2001, 130–132, 136–137.)

79 Jahnukaisen (2004a, 323) koulukodissa asuneista tutkimushenkilöistä useimmat siirtyivät hyvin nuorina asumaan yksin asuntolaan tai sosiaalitoimiston järjestämään asuntoon, ainoana tukiverkostonaan usein ”näennäisen” yhteisöllisyyden tarjoava, sa-mankaltaisissa tilanteissa elävä kaveripiiri.

Mun sisko nyt oli oikeestaan suurin piirtein (Nuorisokotiin) asti --- ollu jonkin-lainen kantava voima. --- Mut et oikeestaan sen jälkeen sitte ... ei ketään. Et sit sen jälkeen ... aika silleen yksin. (itsenäiseen elämään 18-vuotiaana)

Mä olin hirveen yksinäinen, ku ei ollukaan iltasin ketään TV:n ääressä ja hö-pöttämässä. Et se oli vähän semmonen kumma paikka, et ... mä oonki nyt yksin.

(itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Enemmän mä koin ahdistavaksi ihan esimerkiksi sen vuoden, mitä mä (paikka-kunnalla) asuin yksin. Se oli jotenkin niinku, se oli varmaan kaikista synkintä aikaa, että silloin mä en nukkunut varmaan viikossa kun neljä tuntia. --- Se oli ihan siis päivä kerrallaan. --- Ei mulla oikeastaan ollut (ketään). (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Moni tutkimushenkilö kertoi voineensa itsenäisen elämänsä alkuvaiheessa hen-kisesti niin huonosti, että olisi ehdottomasti tarvinnut psykiatrista ammattiapua.

Suurin osa heistä ei kuitenkaan osannut apua hakea tai ei kokenut annettua apua auttavaksi.⁸⁰

Meni niin vaikeeks kaikki tilanteet vanhempien kanssa. --- Ja sitten … en mä tiedä. --- Sitä on ollut vähän jotenkin huono itsetunto ihan kokonaisvaltaisesti.

--- Tietysti oli edelleen ihan hirveitä masennuskausia ja tuskanpuuskia ja unet-tomuutta. --- Ajauduin sitten semmosiin paikkoihin ja tilanteisiin, että niihin ei olisi kyllä pitänyt joutua. (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Useimmille tutkimushenkilöille sijaishuollon päättymisen jälkeinen aika oli levo-tonta ja suunnittelemalevo-tonta oman paikan hakemista. Heidän kokemuksensa oli, että elämä oli ajelehtimista tilanteesta toiseen ja että pitkälti sattuma ohjasi tapah-tumia ja ratkaisuja.

(Sijaishuollon päättymisen lähestyessä) mulle iski semmonen hirvee paniikki, et mä lähden sitten heti, ja sillä selvä. --- Sit mun yks kaveri oli Ruotsissa, ja mä ajattelin, et no ei, mä kokeilen sitä. En osaa puhua ruotsia enkä yhtään mitään, et pakkasin kassini vaan ja menin. --- Ja plarasin siellä puhelinluettelon läpi, ja siellä sitten oli --- (yritys). Niin siel oli työhönottajalla suomenkielinen nimi, niin mä sit soitin sille ja menin (yritykseen) duuniin. --- Mut en mä sopeutunut siihen systeemiin. --- Sit itse asiassa mä muutin mun (sukulaiselle). Et mä vaan juttelin sen kanssa puhelimessa ja kysyin siltä, että voiks sinne muuttaa väliaikaisesti, niin kauan kun mä saan jonkun oman kämpän. --- Sama juttu, puhelinluettelo auki, ja mä kiersin (kaupunginosan) teollisuusalueen, ja duuni löyty saman tien.

---80 Courtneyn ym. (2001) tutkimuksessa osoittautui, että nuoret saivat huomattavasti epätodennäköisemmin psykiatrista apua sijaishuollon päättymisen jälkeen kuin sen aikana, ja vain viidesosa nuorista aikuisista kertoi saaneensa jonkinlaista psykiatrista apua itsenäistymisensä jälkeen. Kuitenkin psykiatrisen avun tarve (perustuen psyyk-kistä hyvinvointia mittaavaan testiin) oli pysynyt heillä samansuuruisena. (Courtney ym. 2001, 707.)

(Sitten) mä menin alivuokralaiseksi tolle mun ukolle. --- Mitä nyt jossain kahvilla se vaan alkoi puhumaan sitä, et sil on kaks huonetta ja keittiö ja se asuu yksin ja plää, plää, plää. Mä sit sanoin vaan sille, että mä voin muuttaa toiseen huonee-seen, et pannaan niinku fi fty-fi fty asuminen ja eläminen. --- Tässä ollaan vielä.

(itsenäiseen elämään 17-vuotiaana)

Tavallista oli, että tutkimushenkilöt muuttivat itsenäisen elämänsä alkuvaiheessa usein. Moni ehti asua useassa jo alun perin hyvin tilapäiseksi kokemassaan asun-nossa – ”tällaisia puolen vuoden mestoja” – ennen kuin lopulta löysi asunnon, johon saattoi pysyvämmin asettua.⁸¹ Monella tutkimushenkilöllä kokemus oman kodin löytämisestä ja lopullisesta itsenäistymisestä liittyivät yhteen.

Se oli sitten mun onni, että mä sain sen asunnon. Siitä lähti sitten se ihan oma elämä. (itsenäiseen elämään 17-vuotiaana, ”omaan kotiin” 19-vuotiaana) Sit me (uuden ystävän kanssa) vuokrattiin omakotitalo puokkiin. --- Se on oi-keestaan, must tuntuu, semmonen iso juttu. --- Mä tavallaan jotenkin pääsin re-päsemään irti itteni. --- Et sit must tuntu, et mä sain sen koko elämäni hallintaan.

(itsenäiseen elämään 18-vuotiaana, ”omaan kotiin” 19-vuotiaana)

Muutama tutkimushenkilö kertoi itsenäisen elämän alkuvaiheen sujuneen vielä pit-kälti lapsuudenkotiin ja vanhempiin kytkeytyneenä. Joitakin heistä yhteys kotiin ja vanhempiin tuki, ja heille vanhemmat olivat samalla tavalla tärkeä emotionaalinen ja konkreettinen voimavara kuin tavanomaisenkin perhelapsuuden ja -nuoruuden eläneille nuorille aikuisille. Toisten kohdalla kiinteä yhteys vanhempiin sen sijaan hidasti elämän tasapainottumista. Nämä tutkimushenkilöt kokevat saaneensa ot-teen omasta elämästään ja alkaneensa voida itse paremmin vasta ymmärrettyään, että he eivät ole vastuussa vanhempiensa elämästä eivätkä voi sitä muuttaa.

Kun mä sinne (paikkakunnalle) muutin, niin sain vähän etäisyyttä näihin per-heongelmiin. --- On vähän silleen alkanut oppimaan, keskittymään siihen omaan elämään. Että mä en enää elä niinku vanhempien elämää. (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Sit jossain vaiheessa mulle rupes riittää, ja mä hommasin sen oman asunnon.

--- Pääsin siit (äidistä) irti ja vähän oman elämän makuun, et mä en eti sitä kapakoista ja huolehdi, et mitä sille tapahtuu. --- Et siis me ei voida sille mitään, että kun se kerta haluu juoda, niin se juo. En mä sitä, vaikka kuinka puhuisin kuin Runeberg, niin mä en voi sitä estää. (itsenäiseen elämään 17-vuotiaana)

Suurin osa tutkimushenkilöistä solmi ensimmäisen avo- tai avioliittonsa hyvin nuorena, nopeasti Nuorisokodista lähtönsä jälkeen. Joillekin oman perheen pe-rustaminen ja lasten saaminen oli haave ja tavoite jo varhain, ja siihen he asettivat

81 Samansuuntainen havainto on tehty McDonaldin ym. (1996, 121–122) mukaan muissakin tutkimuksissa: sijaishuollossa kasvaneet muuttavat itsenäisen elämänsä alussa useammin kuin ikätoverinsa koko väestössä (myös Courtney ym. 2001, 710).

toiveet ja odotukset sellaisesta välittämisestä ja huolenpidosta, jota he eivät olleet saaneet lapsuudessaan ja nuoruudessaan itse kokea.⁸²

Niinku kasaa ympärilleen tavallaan niitä ihmisiä ja pitää omalla tavallansa huol-ta. (itsenäiseen elämään 17-vuotiaana)

Et mun on saatava turvallinen koti. Se oli niinku se. (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Moni tutkimushenkilö kuitenkin ajattelee nyt jälkeenpäin hakeneensa puolisol-taan ennen kaikkea turvaa ja hyväksyntää. Yksinäisyyden ja irrallisuuden tunteet saivat monet heistä sitoutumaan nuorena parisuhteeseen, joka ei alun perinkään ollut hyvä. Jotkut huomasivat pian, että av(i)omies oli epäluotettava tai käytti liikaa päihteitä tai oli väkivaltainen, tai yhdessä eläminen ei muusta syystä onnistu. Suh-teen lopettaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun ei ollut ketään johon turvautua.⁸³

Se oli kaikkein pahin tilanne silloin, että mä en voinut tukeutua kehenkään, niin-ku mun äitiin tai noin, että mitä mä niinniin-ku teen. (itsenäiseen elämään 18-vuo-tiaana)

Ei siinä ollu oikeestaan ketään. Mä olin aika kumminki semmonen yksinäinen.

Sen takia mä vissiin takerruin siihen (poikaystävään) niin paljon. Vaikka olis pi-täny siitäkin erota jo aikasemmin, mutta ku ei ollu ketään. (itsenäiseen elämään 18-vuotiaana)

Mä jotenkin --- olen enemmän hakenut semmosta turvaa --- suojelijaa --- sem-mosta hyväksyntää. --- Että mä olen hosuen lähtenyt elämää eteenpäin. --- Mä sain selkääni jo siinä ennen naimisiinmenoa. --- Kävin sit ympäri rappua pyy-telee anteeksi, että mä huusin apua. --- Ku mä en oikeestaan tiennyt, kuka mua niinku auttaisi. (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

Mä tiesin alusta asti, ettei siitä kyllä tule hevon vittuakaan. --- En mä tiedä oi-kein, mikä idea se oli. Kauheat kirkkohäät ja … se vaan meni. Mä vielä hain oikeusministeriöstä erikoisluvan, että mä pääsin 17-vuotiaana naimisiin, enkä mä ollut kahdeksaatoista, kun mä pistin ne avioeropaperit vetään. (itsenäiseen elämään 16-vuotiaana)

82 Myös muissa tutkimuksissa on tullut esiin, että suuri osa sijaishuollosta itsenäis-tyvistä nuorista solmii nopeasti av(i)oliiton (esim. Daining & DePanfi lis 2007, 1173).

Biehal ja Wade (1996, 428, 438) pitävät nopeaa parisuhteeseen asettumista ja perheen perustamista ymmärrettävinä ratkaisuina itsenäisen elämän alussa etenkin silloin, kun suhteet omiin vanhempiin ovat huonot tai katkenneet.

83 Quintonin ym. (1986) tutkimuksessa sijaishuollossa kasvaneet olivat 21–27-vuoti-aina epätodennäköisemmin vakaassa avo- tai avioliitossa kuin heidän omassa kodissa kasvaneet ikätoverinsa. Lisäksi he olivat useammin kokeneet merkittäviä vaikeuksia rakkaussuhteissaan, eronneet yhdestä tai useammasta kumppanistaan ja menneet nai-misiin miehen kanssa, jolla oli psyykkisiä häiriöitä, joka harrasti rikollista toimintaa tai oli päihteiden ongelmakäyttäjä tai jolla oli vaikeuksia ihmissuhteissa. (McDonald ym.

1996, 82–83.)

Yksi asia, mikä ehkä teki itsenäisen elämän aloittamisen aiempina vuosikym-meninä helpommaksi, oli sellaisten työpaikkojen runsas tarjonta, joihin pääsi ilman ammattikoulutusta. Kukaan 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla itsenäisen elä-män aloittaneista tutkimushenkilöistä ei kertonut olleensa nuorena aikuisena tahattomasti työttömänä, vaikka monia muita vaikeuksia ja myös taloudellis-ta niukkuuttaloudellis-ta he olivat kokeneet. Töitä he saivat heti kun halusivat, ja jotkut, esimerkiksi säästäessään omaan asuntoon, tekivät vuosien ajan kahtakin työtä.

Samalla kuitenkin työn saannin vaivattomuus mahdollisti huolettoman suhtau-tumisen työntekoon.

Mulla oli kymmeniä työpaikkoja, mä olin aina yhden tai kahden päivää. Sit kun mua nukutti aamulla, niin mä soitin, että en mä tuu enää. Siihen aikaan oli työpaikkoja, oli kauheasti lähettejä ja kaikenmaailman toimistoharjoittelijoita. Et sen kun vaan käveli työnvälitykseen tai luki Hesaria ja otti taas uuden. Niissä oli aina sit joku vika, että ne joko alkoi liian aikaisin tai sit ne oli kolmannes kerrok-sessa tai jotain, ettei näinä työttömyyden aikoina voisi kuvitellakaan. --- Ja sit jos-kus oli niin kauhee rahapula, että piti ottaa lopputili sen takia, että saa heti sieltä kassasta tupakkarahat. Et ei se ollut kauheen semmosta (järkevää). (itsenäiseen elämään 18-vuotiaana)

Kun koulu loppu, niin mä kävin puhelinluettelon läpi jo silloin, ja mä pääsin (kauppaan) duuniin. --- Mä olin silloin 14-vuotias, kun mä menin sinne töihin, et saman tien. Et mä kävin ensin siellä työhaastattelussa --- kun mä tiesin, että jos mä soitan ja sanon, että mä oon neljätoista, niin se tyssää siihen. Mutta mä

Kun koulu loppu, niin mä kävin puhelinluettelon läpi jo silloin, ja mä pääsin (kauppaan) duuniin. --- Mä olin silloin 14-vuotias, kun mä menin sinne töihin, et saman tien. Et mä kävin ensin siellä työhaastattelussa --- kun mä tiesin, että jos mä soitan ja sanon, että mä oon neljätoista, niin se tyssää siihen. Mutta mä

In document Nuorisokodista maailmalle : Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä (sivua 106-115)