Radikaalissa pahassa on kaksi pääosastoa.
Ensimmäinen sisältää suomennoksen Immanuel Kantin tutkielmasta ”Pahan ja hyvän periaatteiden rinnakkaisuudesta eli radikaalista pahasta ihmisluonnossa”
sekä suomentaja Markku Lehtisen joh- dantoartikkelin. Tutkielma on ensimmäi- nen osa kirjoitussarjasta Die Religion in- nerhalb der Grenzen der blossen Vernunft vuodelta 1792 (tekstissä se on otsikoitu
”järjen rajoiksi”, sisällysluettelossa järjen valoksi).
Toinen osasto jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan otsikkona on
”Paha ja vapaus”. Jussi Kotkavirta, Sami Santanen ja Tuomas Nevanlinna paneu- tuvat siinä suoraan Kantin radikaalin pahan problematiikkaan. Ari Hirvonen pohtii Kantin oikeusopin suhdetta Kol- mannen valtakunnan ”laillisiin” hirmute- koihin, ja Susanna Snell jatkaa totalitaris- min käsittelyä siirtyen Kantista Hannah Arendtiin ja tämän tutkimukseen Adolf Eichmanista ja pahan banaalisuudes- ta. Toisessa osassa, ”Pahan genealogia”,
Hannu Sivenius ja Miika Luoto tarkaste- levat Nietzschen tapaa ymmärtää hyvän ja pahan historiallinen synty, ja Toomas Kotkas pohtii rikoslain ja pahan suhdetta Foucault’n ajattelussa. Kolmannen osan,
”Paha maailma”, aloittaa Jari Kauppisen artikkeli Derridan tekemästä pahan de- konstruktiosta erityisesti yliopiston, us- konnon ja psykoanalyysin yhteydessä.
Janne Porttikivi jatkaa tästä lacanilaiseen psykoanalyysiin, ja Juhani Lindell kirjoit- taa Freudin ja Lacanin teorioista. Jarna Petman pohtii pahuuden retoriikkaa kan- sainvälisessä politiikassa, kansainvälisen oikeuden käytännöissä sekä terrorismin käsitteellistämisessä. Kirjan päättää Jari Kauppisen kokoama bibliografia ”Kirjal- lisuutta pahasta”.
Artikkelien sijoittaminen on välillä yllättävää. Miksi Hirvosen ja Snellin to- talitarismia käsittelevät artikkelit eivät kuulu ”Pahaan maailmaan”, ja miksi Der- ridaa ja psykoanalyysia käsittelevät artik- kelit kuuluvat siihen? Sisäistäkin pahuut- ta käsitellään psykoanalyysin käsittein jo
Pahan pakko
Ari Hirvonen & Toomas Kotkas (toim.): Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perin- teessä. Loki-Kirjat 2004.
Kotkavirran artikkelissa. Sinänsä tällais- ten säikeiden risteily sopii virittämään ajatuksia; ehkä painotuseroista ei kannata kiistellä.
Kirja on tulosta Helsingin yliopiston filosofian laitoksen Laki ja paha -tutki- mushankkeesta. Hanke on näkynyt ulos- päin myös ”Pahan kasvoja” -kollokviossa, ja ainakin jo Nuori Voima -lehden Paha- numerossa (2/01) on ilmestynyt esitöitä.
Rajaan esittelyni Kantin keskeisiin moraalia ja pahaa koskeviin ajatuksiin.
Sen jälkeen pitäydyn artikkeleissa, joissa paneudutaan nimenomaan Kantin filo- sofiseen ajatteluun, sekä tarkastelen ly- hyemmin kahta Nietzscheä käsittelevää artikkelia. Näistä avautuu kaksi erilaista näkökulmaa etiikan kysymyksiin. Valin- tani eivät ole arvottavia.
Pahan välttämättömyys Kantin ajattelussa
Pahan ongelma on askarruttanut länsi- maisia filosofeja antiikista alkaen. Kris- tinuskon aikana teologinen kysymys taas on, miksi kaikkivoipa Jumala sallii pahan.
Kant katkaisi siteet teologiseen pahan se- littelyyn, teodikeaan. Pahan ongelma jäi filosofiassakin taka-alalle ja siitä tuli lä- hinnä psykiatrian, sosiologian tai biologi- an asia. Kuten Jarna Petman huomauttaa, pahuus on viime aikoina palannut myös filosofiseen keskusteluun, varsinkin kan- tilaisin ja lacanilaisin painotuksin. Pahuu- den retoriikkaa käytetään poliittisessa elä- mässä, sellaisena ”pahuuden patologisena dialektiikkana”, jossa pahuus irrotetaan yhteyksistään ja dialogin mahdollisuu- desta. Uusi filosofis-psykoanalyyttinen
keskustelu toimii tällaista retoriikkaa vas- taan. Tätä keskustelua kehitellään myös tässä kirjassa.
Kirjassa puhutaan ”pahasta euroop- palaisessa perinteessä”. Kantin ajattelusta juontuukin juuri eurooppalainen hyvän ja pahan jännite. Valistusaika loi järjen ja humanismin liiton, jonka piti viedä länsi- mainen ihminen – universaalisuuden lu- pauksin – pois siitä raakalaisuuden tilasta, jota pitivät yllä ”alaikäinen” alistuminen uskomuksille ja ennakkoluuloille. Kan- tin tiivistämä ajatus valistuksesta ihmisen täysi-ikäisyytenä oli avaamassa tietoisen muutoksen ja edistyksen näköalaa.
Valistusta on arvosteltu yhteiskun- nallista kehitystä ja ihmisen moraalista täydellistymistä koskevien ajatusten yk- sioikoisuudesta. Ajatus siitä, että valistu- nut järki tuottaisi humaanimman yhteis- kunnan, ei ole kestänyt maailmansotien, 1900-luvun totalitarismien ja keskityslei- rien todellisuutta. Moraalin ja hyvän elä- män perusteiden pohtimista kalvaa kysy- mys siitä, kuinka näin käsittämätön paha ylimalkaan on mahdollista.
Immanuel Kant oli keskeinen valis- tusfilosofi, mutta hän ei oikaissut histori- aa järjen voittokuluksi. Kantin ajattelu on rajankäyntiä: puhdas järki yltää tuohon, ei edemmäs, kokemustodellisuutta hah- mottava teoreettinen järki puolestaan tä- hän, moraalista toimintaa ohjaava puhdas käytännöllinen järki omalle alueelleen ja esteettinen arvostelukyky omalleen. Kar- toittaessaan järjen rajoja Kant pyrki estä- mään sekä rationalismin että empirismin ylilyönnit.
Kant määritellään modernin paha-
keskustelun avaajaksi, koska hän siirtää sivuun teodikean ja tekee pahasta ihmi- sen omaa vapautta ja vastuuta koskevan kysymyksen. Tähän myös artikkelit kes- kittyvät; toimittajat toteavat kaikkien kir- joittajien olevan tavallaan ”Kantin lap- sia”, eikä pahalle sen vuoksi juuri omisteta
”yhtäältä teologian ja toisaalta sosiaalibio- logian” mukaista huomiota.
Mitä siis on se ”radikaali paha”, jota Kant pohtii tutkielmassaan ja jota artik- keleissa käsitellään? ”Paha” on Kantille vapauden paradoksaalinen ulottuvuus.
Kant kiistää puhtaan järjen mahdollisuu- den luoda yksinään teoreettisia väittämiä empiirisestä todellisuudesta, mutta etii- kan alueella ei hänen mukaansa mitään muuta olekaan kuin puhdas järki, johon tukeutua. Moraaliset periaatteet, tie- to väärästä ja oikeasta toiminnasta, ovat myötäsyntyisiä. Moraali on myös autono- mista, koska moraalisesti hyväksyttävän teon perusteena eivät ole sen seuraukset vaan moraalilain ehdoton noudattami- nen. Moraalilaki ilmenee eri tilanteisiin sopivina toimintaohjeina, maksiimeina, joiden oikeellisuuden voi arvioida siitä, kelpaavatko ne yleispäteväksi laiksi. Mak- siimeissa ilmenevä moraalilaki antaa toi- minnalle moraalisen muodon.
Moraalin yleisenä perusteena Kant pi- tää luontaista tahtoa hyvään. Siihen pääs- tään vain, jos moraalisiin näkökohtiin ei suhtauduta välineellisesti vaan päämäärä- nä sinänsä. Puhdas järki merkitsee myös tahdon vapautta. Tässä vapauden valta- kunnassa ihminen on siirtynyt pois ajan ja tilan, esineellisyyden ja syysuhteen maail- masta järjellä käsitettävään maailmaan.
Siinä maailmassa voi – loogisen ajattelun lisäksi – olla vain moraalisesti toimivana olentona. Kant olettaa puhtaan ajattelun aktin, jonka avulla vapauden valtakun- taan siirtyminen on mahdollista. Laille alistuminen on valinta, tahdon asia.
”Radikaali paha” ei tarkoita mahdol- lisimman pahaa vaan sitä, että voidak- seen vapaasti valita hyvän on voitava va- lita myös paha. Moraalin ongelma on se, että moraali liittyy tekoihin ja toimintaan ja sen vuoksi myös luonnonvälttämättö- myyteen. Siksi moraalin ”äärettömyys”, riippumattomuus, koskettaa aina äärellis- tä. Äärelliseen kuuluvat ihmisen luonnol- liset pyyteet; ne eivät sinänsä ole pahoja, mutta vaikuttaessaan moraalisiin toimin- taohjeisiin ne vetävät ihmistä pahaan.
Pahan radikaalius – sen juuret ja juuri- mattomuus – kuvaa moraalin alueella ih- misen pääsemättömyyttä äärettömyyden ja äärellisyyden, vapauden ja luonnon ris- tiriidasta.
Kantin ”radikaali paha” voidaan aset- taa hänen valistunutta ihmistä kuvaavan autonomia- ja täysi-ikäisyysajatuksensa rinnalle. Samalla pahan radikaalius heit- tää varjonsa kaikkeen järjelliseen toiveik- kuuteen. Valistuksen ajan virittämä toivo, joka romahti historian kulussa, ei ollut vailla pahoja aavistuksia syntymänsäkään hetkellä.
Uutta keskustelua Kantin etiikasta
Artikkelissaan ”Hyvän ja pahan lähteel- lä” Jussi Kotkavirta käsittelee myös muita Kantin kirjoituksia. Kantin ”leikkimie- linen” Genesis-tulkinta ei ole yllättävä,
mutta osoittaa (tätä ei Kotkavirta koros- ta), että vaikka Kant irtautuu teodikeasta käsitteellisesti, hän on riippuvainen teo- dikean sisältämistä tarinoista heti ryhty- essään havainnollistamaan ajatuksiaan.
Paratiisin vaistonvarainen elämä rikkou- tui, kun järki alkoi ohjata tekemään ver- tailuja. Kielletyn hedelmän maistaminen johti uusiin, myös luonnottomiin nau- tintoihin. Halujen ristiriitaisuus herätti kysymyksen moraalisesti oikeasta ja ih- misen kyvystä ”valita itselleen elämän kulku”. Tämä johti halujen säätelyyn ja taipumukseen hankkia ”toisten kunni- oitusta hyvällä käytöksellä” ja kätkemäl- lä sen, mikä voisi aiheuttaa väheksyntää.
Tästä seuraa ”loputon kulttuurin laajen- nusten sarja”.
Tämä muistuttaa Rousseaun ajatusta kulttuurista tapojen turmelijana ja viittaa myös Nietzscheen, joka yhdisti moraalin synnyn teeskentelyyn, peittelyyn ja hä- mäykseen. Kotkavirta nostaa keskeisek- si käsitteeksi Kantin ajatuksen ihmisen
”epäseurallisesta seurallisuudesta”. Ihmi- sen pyrkimys muodostaa yhteiskunta on antagonismin läpitunkema: yhdistymi- sen tarpeeseen liittyy eristäytymisen pyr- kimys, vastarinta. Vastarinta on samalla pyrkimystä oman aseman vahvistamiseen.
Se saa ihmisen voittamaan laiskuutensa ja herättää hänen kunnian, vallan ja omis- tamisen himonsa. Tämä kuitenkin mää- rittelee vain moraalin ”toisen puolen”, ihmisen käyttäytymisen aistien ja koke- musten ohjaamana luonnonolentona.
Järkiolentona ihminen voi nousta tällais- ten vaikuttimien yläpuolelle ja tajuta mo- raaliset toimintaohjeet kategorisen impe-
ratiivin pohjalta. Ihmisten pärjääminen maailmassa jää kuitenkin riippumaan siitä, että ehdottoman moraaliohjeen noudattamisesta syntyvä itsekunnioitus sekoitetaan onnistuneesta moraalisesta manipuloinnista koituvaan arvostukseen.
Tämä sekaannus pitää Kantin mukaan yllä ”ihmisten välistä kilpailua ja hei- dän kykyjensä kehitystä”. Kaksinaisuus kertoo myös liberalismin molemmista puolista: yhtäältä tähän kuuluu yksilön moraalisten valintojen vapaus ja riippu- mattomuus sekä niihin liittyvä vastuu ja toisaalta yksilöiden välinen kilpailu ja moraalinen manipulointi – eli ”päämäärä itsessään” ja välineellisyys.
Richard Bernstein pitää ristiriitaisena Kantin ajatusta, että ihmiseen on toisaal- ta juurtunut universaali taipumus pahaan mutta että ihmistä silti voi pitää siitä vas- tuullisena. Kotkavirran mukaan ristiriitaa ei ole, koska Kantin ajatus pulmallisesta seurallisuudesta osoittaa ihmisen ristirii- taisuuden ja antaa samalla puitteet pyrki- mykselle saada se moraaliseen hallintaan.
Mutta onko asia sillä hyvä? Kantin ikään kuin annetaan päästää itse itsensä veräjäs- tä. Liberalismin sisäisen ristiriidan kan- nalta Kantin ihmiskäsityskin näyttäytyy eri valossa. Hänen tekemänsä jyrkän jaon ihmiseen järkiolentona ja luonnonolen- tona voi nähdä liberalismin dilemman fi- losofisena antropologisointina ja samalla sen oikeuttamisena. Ristiriidan pysäyt- täminen kahteen ylittämättömään hori- sonttiin ikuistaa tilanteen ja antaa pahalle sen radikaalisti modernin ajatusmuodon.
Tämä paha on laajasti ottaen historialli- sen ratkaisemattomuuden allegorisointi.
Lacanilaisittain Kantin radikaali paha on se reaalinen, se kipupiste, joka tekee it- sensä tiettäväksi mutta joka ei suostu sen enempää kuviteltavaksi kuin omaksutta- vaksi symboliseen järjestykseen.
Kotkavirta viittaa freudilaiseen käsi- tykseen ihmisen psyyken ristiriitaisesta dynamiikasta, hyvän ja pahan samanaikai- seen läsnäoloon, ja siihen että niiden eril- leen lohkomisella voi olla kohtalokkaita seurauksia. Kotkavirran mukaan psyko- analyysi pyrkii hyvän ja pahan sitomiseen ja pahan tietynlaiseen neutralointiin sym- bolisaation keinoin. Kantin suhde tähän on nähdäkseni kuitenkin kaksinkertaises- ti ambivalentti. Toisaalta käytännöllisen järjen moraaliohjeet vetävät yksilöitä ja yhteiskuntia kohti eettisesti kestävämpää elämää, toisaalta järjellisen ja luonnollisen väliin jää ylittämätön kuilu ja ajattelun peruseleeksi siis lohkominen. Radikaali paha on tämän kuilun kuvausta moraalin termein. Sellaisena Kantin paha on radi- kaalisti ratkaisematonta, sitomatonta. Se vastustaa symbolisaatiota. Ehkä niin on aina, antropologisesti, mutta paradoksaa- lisesti Kant antaa sille myös käsitteellisen rakenteen, joka vaikuttaa ymmärtämisen esteenä. Kotkavirta huomauttaakin, ettei Kantin termein ole mahdollista käsittää tavallisten ihmisten pahuutta poikkeus- oloissa. Sen sijaan hän tuo esiin Melanie Kleinin ja Christopher Bollasin ajatuksia
”pahuuden psyykkisistä rakenteista”.
Järjellisen ja luonnollisen välinen hal- keama ei tarkoita jakoa, jota voi kuvata manikealaisena hyvän ja pahan ikuise- na taisteluna. Sami Santanen korostaa tiiviissä artikkelissaan ”Radikaali paha
– (epä)inhimillistä?”, että hyvän ja pahan taistelun sijasta Kant näkee niiden suh- teen vapauden ja vastuun kysymyksenä.
Näin se ei myöskään merkitse teodikean ajatusta pahasta hyvän puuttumisena.
Loogisessa ristiriidassa myöntävä ja kiel- tävä predikaatti kumoavat toisensa, mutta reaalioppositiossa kaksi myöntävää predi- kaattia (kuten nouseminen ja vajoami- nen) asettuvat vastakkain. Myös moraali- set valinnat ovat tällaisia. Sen vuoksi ei voi olla olemassa mitään moraalisia välimuo- toja kuten empiirisessä todellisuudessa.
Moraalilain ehdottomuus tekee tietoisek- si valitsemiskyvyn riippumattomuuden muista vaikuttimista. Niin radikaali paha kuin valitsemiskykyyn iskostunut ”taipu- mus pahaan” ovat transsendentaalisia eli ne on omaksuttu valitsemiskyvyn periaat- teiksi ajallisista ehdoista riippumatta. Asia menee tavattoman monimutkaiseksi, kun Kant toisaalta luonnehtii pahan taipu- musta ja sitä lähenevää radikaalia pahaa satunnaisiksi verrattuna ihmisluonnon alkuperäiseen taipumukseen tehdä hyvää.
Varsinaisen Kant-tutkimuksen kannalta Santasen eri teoreetikkoihin tukeutuva keskustelu tästä aiheesta on tärkeää, mut- ta nähdäkseni siinä on lopulta kysymys väistämättömästä ja hedelmättömästä kä- sitteellisestä horjunnasta, joka seuraa mo- raalisten toimintaohjeiden sijoittamisesta omaksi alueekseen hypostasoidun puh- taan järjen ja absoluuttisen vapauden pii- riin. Käsitteellinen liikehdintä näin syn- tyvässä järjen ja luonnon välisessä kuilussa on väistämättä loputtomasti korjaavaa.
Tämä korjailu ei johda dekonstruktioon, koska se ei kyseenalaista vastakohta-
asetelmaa.
Kuten Tuomas Nevanlinna huomaut- taa artikkelissaan ”Radikaali ja diaboli- nen paha”, miksi-kysymyksiä moraali- sen valinnan syistä ei voi esittää, koska se loukkaisi vapauden periaatetta. Tämä jättää kuitenkin auki kysymyksen, mikä valinnoissa on vapaata ja mikä ehdollis- ta. Nevanlinna - joka pohtii näitä kysy- myksiä sloveenifilosofien Slavoj Žižekin, Joan Copjecin ja Alenka Zupančičin avulla – määrittää valinnan vapautta laca- nilaisella pakotetun valinnan käsitteellä.
Tällaisen valinnan tekee esimerkillisesti Oidipus, joka subjektivoi, ottaa omak- seen kohtalonsa. Oidipusta kohtaavien tapahtumien kohtalonomaisuus ei ollut hänen valittavissaan. Silti hän tässä vaih- toehdottomuudessa valitsee itsensä. En jää nyt pohtimaan sitä, että laittamalla tapahtumien paikalle diskurssin ja vaih- tamalla etumerkin olemme varsin lähellä althusserilaista ideologian subjektia. Sen sijaan ihmettelen esimerkkiä fetisismistä, jossa korkokengän valitseminen halun perimmäiseksi objektiksi ja vaikuttimek- si määritellään samanlaiseksi pakotetuksi valinnaksi, jossa ”subjekti edeltää kaik- kia objektejaan”. Se että emme voi sanoa minä päivänä satsaus tapahtui, vaan että se on ymmärrettävä tiedostamattoman tai kantilaisittain ”mielenlaadun” tason tapahtumaksi, ei riitä tekemään siitä pa- kotettua valintaa tässä merkityksessä.
Addiktioiden muodostuminen on ilmi- öllinen ja psyykkinen tapahtuma. Tie- dostamattomassa tapahtuva on ”aina jo”, mutta se on silti prosessi tihentymineen ja siirtymineen; moraalisen toimintaohjeen
transsendentaalinen valinta on kerralli- nen, ehdoton. Kantilaisittain voi tieten- kin ajatella, että taipumuksena addiktio on moraalisen valinnan piirissä.
Nevanlinna esittää syyllisyyden yhdis- tävän Kantin ajattelua ja psykoanalyysia.
Syyllisyys ei välttämättä synny siitä, että olisimme todella tehneet jotain väärää, vaan se ilmoittaa meille, ettemme vaja- vaisina olentoina koskaan kykene täysin toimimaan kategorisen imperatiivin tai yliminän vaatimusten mukaisesti. Samal- la ”huono omatunto” kertoo meille nega- tiivisesti toisin valitsemisen mahdollisuu- desta.
Tämä näyttää kyseenalaistavan edellä esittämäni ajatuksen kantilaisesta lohko- misesta. Lohkominen viittaa ambivalens- sin rikkovaan ja eheyttävää symbolisaatio- ta karttavaan hyviksi ja pahoiksi varattujen elementtien erottamiseen toisistaan ja pe- laamiseen toisiaan vastaan. Tässä tapauk- sessa se näyttää tarkoittavan luonnollisen ja järjellisen lohkaisemista erilleen. Jos kuitenkin puhtaan järjen ajatellaan ilmai- sevan itseään vain negatiivisesti, tämä al- kaisi purkaa oppositiota. Eikö tässä piile sellainen käsitteellinen horjunta, joka ei pysy vastakohtien rajoissa? Kun Kant al- kaa puhua moraalisesta valinnasta ja sen
”edellyttämästä” radikaalista pahasta, hän tulee erottelun saumakohtaan, jota voi kuvata Nevanlinnan ja hänen kumppa- neidensa termein. Tässä saumakohdassa joudutaan myös pohtimaan hämmentä- vää kysymystä ”diabolisesta pahasta” eli pahasta omana moraalilakinaan. Žižek hyväksyy ajatuksen: jos kerran pahakin
valitaan ajattomassa, transsendentaalises- sa teossa, sekin on silloin puhtaan käy- tännöllisen järjen positiivisesti määrittyvä mahdollisuus. Jos taas Copjecin tavoin ajatellaan, että moraalilaki ilmenee vain traumaattisena paineena, siitä seuraa, et- tei diabolisella pahalla voi olla positiivi- sesti määriteltävää sisältöä.
Nevanlinna erottaa Copjecia seuraten yliminän logiikan kantilaisesta impera- tiivista. Yliminän logiikka – varsinainen moderni paha – vaatii nautinnon lopu- tonta lykkäämistä ja uhraamista lopulli- sen palkinnon saamiseksi. Se tuottaa näin jatkuvan edistyksen fantasian, joka itse asiassa merkitsee elämän halveksuntaa.
Lykkäävä fantasia myös peittää sen syylli- syyden, joka viestii toisenlaisen valinnan mahdollisuudesta. Se on kyltymätön, koska lopullista täyttymystä ei koskaan tule. Joka hetki tapahtuvan ”viimeisen tuomion” perspektiivi sen sijaan vapaut- taa tästä yliminän suuruudenhulluudesta.
Kun tunnustetaan minän vieraantumi- nen itsestään, sen jakautuneisuus, tulee näkyviin mahdollisuutemme ja velvolli- suutemme tehdä joka hetki valinta, joka ei palaudu ilmiömaailman ehtoihin ja sen tuottamiin fantasioihin. Koska meillä on tämä kyky, olemme enemmän kuin mitä teemme: olemme valitsevia subjekteja.
Kant avautuu moneksi. Vastakohtai- suuksien tasolla hän ilmentää liberalismin kaksijakoisuutta. Valinnan rajapinnasta ja subjektin itsevieraantumisesta käsin kat- sottuna hän tarjoaa mahdollisuuden ottaa eettistä etäisyyttä kiihtyvän funktionalis- min maailmasta.
Nietzsche ja pahan synty Hannu Sivenius tarkastelee nietzscheläis- tä pahan genealogiaa katsauksenomai- sessa artikkelissaan ”Pahan tällä puolen”.
Nietzschen näkökulmasta Kantin suorit- tamaa teodikean hylkäämistä ja metafy- siikan kritiikkiä voi pitää vain osittaisena, koska tämä säilyttää omalla tavallaan ab- soluutin ja samalla ihmisen kahtiajaon va- pauden (puhtaan järjen) ja kokemuksen maailmoihin. Tutkielmassaan Moraalin alkuperästä Nietzsche irtautuu metafy- siikasta paljon radikaalimmin johtamal- la hyvän ja pahan vastakohdan hyvän ja huonon suhteesta. Aristokratia oli asetta- nut ”hyvän” suoraan omasta asemastaan, muu oli huonoa; hyvä ja paha syntyvät siitä käänteisesti orjakapinan kaunaisena reaktiona.
Sivenius osoittaa, kuinka Nietzsche
”korvaa” kritiikin normien pohdinnan genealogian käsitteellään. Genealogian momentit ovat monumentaalihistoria (al- haisen ja pikkumaisen eettinen vastusta- minen), antikvaarinen historia (kansan tai kansakunnan menneisyyden kunnioitta- minen) ja kriittinen historia (menneisyy- den satunnaisuuksien, väkivaltaisuuksien ja inhimillisten heikkouksien paljastami- nen). Näitä kekseliäästi yhdistämällä his- toriantutkimuksen voi Nietzschen mu- kaan saattaa palvelemaan nykyisyyttä ja tulevaisuutta – ”elämää”. Filosofisesti tämä eri perspektiivien kokeilu merkitsee joko/tai -ajattelun ylittämistä. Sivenius korostaa, että Nietzscheä ei kannata lukea jonkin rationaalisen perustan etsimisek- si vaan moraalikäsityksiin iskostuneiden
latteuksien paljastamiseksi. Hän ei herä- tä kysymystä Nietzschen oman moraali- käsityksen mahdollisesta latteudesta. Jos vaikkapa aristokratian ”hyvä” määrittelee
”terveen ylhäisesti” sosiaalisesti alempien huonouden eli alhaisuuden, voiko sen niin pidäkkeettömästi erottaa kriittisestä momentista? Mistä tulee tällainen myön- teisyyden ja kielteisyyden kahtiajako?
Nietzschen käsittelyä jatkaa Miika Luoto kirjoituksessaan ”Nietzschen hir- vittävä ilosanoma”. Ilosanomassa hirvit- tää se, että ihmiseen juutalais-kristillisesti iskostetusta syyllisyydestä vapautuminen ja sen korvautuminen ”tulemisen (Wer- den) viattomuudella” edellyttää kaikkien arvojen uudelleen arviointia – niiden pe- rusteettomien perusteiden näyttämistä.
Nietzschen immoralismi tarkoittaa mo- raalin kertakaikkista kyseenalaistamista siten, että osoitetaan kuinka moraalikä- sitykset aina ovat kiinnittyneet vain tiet- tyyn elämänmuotoon. Luoto siteeraa:
”moraali seurauksena, oireena, naamio- na, Tartuffen-laatuna, sairautena, väärin- ymmärryksenä; mutta myös moraali syy- nä, parannuskeinona, kiihotusaineena, esteenä, myrkkynä”. Sen sijaan, että ajat- telisimme moraalia lähtökohtana Kantin maksiimien tapaan, meidän tulee ajatella moraalia käytännön vaihtelevia tarkoi- tuksia palvelevana – eräänlaisena siirty- min ja peittelyin toimivana uskomusten ja uskottelun retoriikkana.
Luoto jatkaa Siveniuksen aloittamaa käsittelyä herran ja orjan suhteesta, ja sii- tä hahmottuu selvemmin nietzscheläisen moraalin genealogian perusele. Nietzsche
abstrahoi aristokratian elämänmuodosta nousevan ”hyvän” kaiken syyllisyyden- tunnosta vapaan elämän myöntämisen periaatteeksi, kun taas alistettujen elä- mänmuodosta abstrahoituu elämää ra- joittavan kaunaisuuden ja syyllisyyden- tunnon periaate. Orjalle herran suvereeni itsensä myöntäminen on paha, kaunan aihe – näin alistettujen elämänmuoto kääntää hyvän pahaksi.
Tämä on kovin ambivalentti ajatus, vaikka Luoto ja Sivenius eivät sitä sellai- sena pohdi. Kysymys ei suoranaisesti ole yhteiskunnallisesta kannanotosta lyötyjen lyömiseksi, vaan pikemminkin yritykses- tä osoittaa, kuinka sorron tosiasia kristin- uskolla höystettynä tuottaa orjamoraalin rampauttavine syyllisyysobsessioineen.
”Kriittinen momentti” kommentoi peri- aatteessa sortoa vääryytenä. Mistään yh- teiskunnallisesta taistelusta Nietzschen katsannossa ei kuitenkaan ole kysymys, vaan halusta irtautua sidoksista ”lapsen viattomuuteen”, uuteen alkuun.
Mutta millä keinoin tässä on päästy hyvän ja pahan tuolle puolen? Jos alhaiset ovat ylhäisille huonoja (likaisia ja haise- via), eikö siihen sisälly moraalista lataus- ta? Nietzsche esittää hyvän kääntymisen pahaksi yksinomaan alhaison kaunaisena reaktiona, mutta eikö tämä paha jo sisälly huonoon (lue: väheksyntään), toisin kuin Nietzschen ”transsendentaalinen” erotte- lu antaa ymmärtää? Ja kun lika näin on tarttunut, mahtaako dionyysinen pyyk- käys riittää sen puhdistamiseen uuden alun merkiksi? ”Huonoon” sisältyvästä pahasta kiinni pitäminen siirtäisi pahan
ensi sijassa ylhäisön toimien ja asenteiden vaikutukseksi. Nietzsche pääsee ”huonon”
moraalisesta latauksesta hyvän ja pahan tuolle puolen vain halkaisemalla ambiva- lenssin. Torjunta tuottaa yli-ihmisen, ja samassa heilahduksessa Zarathustran aja- tus käskijää etsivästä yhteiskunnasta sysää syrjään äskeisen hyväntahtoisesti abstra- hoivan kuvauksen vallantahdon luontees- ta ja vaikutuksista.
Lopuksi
Kun Kant lähtee moraalilain kunnioitta- misesta, Nietzsche tahtoo osoittaa natura- listisesti tällaisten asenteiden kiinnittymi- sen maailmallisiin käytäntöihin ja etenee pidäkkeettömään itsensä toteuttamiseen, affirmaatioon. Nietzsche on tullut uu- teen keskusteluun tämän ”myöntämisen”
ja moraalin vakiintuneiden perusteiden purkamisen kautta; myös Foucault’n genealogia on vienyt katseet häneen, sa- moin kielen figuraalisuuden korostami- nen. Kantin kautta taas on avautunut uudella tavalla ajankohtaistunut pahan problematiikka, usein lacanilaisesta psy- koanalyysista kiinnostuneiden tutkijoi- den vaikutuksesta, kuten myös Radikaali paha -kirjassa. Kun lisäksi tulevat pahan dekonstruktio, ”banaalin” pahan pohdin- ta, kansainvälisen oikeuden kysymysten käsittely ja historiallinen analyysi natsioi- keuden tavasta hyödyntää valistuksesta ja kantilaisuudesta juontuvaa oikeuspositi- vismia, on tuloksena tärkeä, moniulottei- nen ja keskusteluun haastava kirja.
Erkki Vainikkala
Jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutki- mus on suurimmaksi osaksi englannin- kielistä. Sen tutkimuskohteena ovat puo- lestaan ne kirjalliset traditiot, jotka ovat olleet olemassa siirtomaavallan aikana, syntyneet sen kuluessa tai ottavat kantaa siirtolaisuuden ja imperialististen valta- asetelmien kokemuksiin. Kolonialistinen menneisyys on parin vuosikymmenen ajan saanut tutkijat kirjoittamaan ja mer- kityksellistämään historiaa uudelleen.
Viime vuonna ilmestynyt, Pirjo Ahokkaan ja Lotta Kähkösen toimittama Vieraaseen kotiin siirtää teoreettista pai- nopistettä nykyaikaa kohti. Kirjan nimes- sä ja sen 11 artikkelissa nousevat keskei- siksi sekä ne olosuhteet, joissa ollaan, että ne, joihin saavutaan. Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tutkimusryhmä tuo näkyväksi kirjallisuusteorian nykykä- sitteitä ja itse kirjallisuuteen vaikuttavia kiihtyvän kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksia. Yhdysvaltain, Karibian ja Eu- roopan kirjallisuuksien tutkijat kysyvät:
millaisia ovat ne identiteetit ja mahdolli-
Puhutteko jälkikolonialismia?
Pirjo Ahokas & Lotta Kähkönen (toim.) 2003 Vieraaseen kotiin. Kulttuuri- nen identiteetti ja muuttoliike kirjallisuudessa. Turun yliopisto. Taiteiden tut- kimuksen laitos. Sarja A, n:o 52. 308 s.
suudet, joita nykykirjallisuus tarjoaa?
Feministinen, jälkistrukturalistinen ja postkoloniaalinen tutkimus yhdistää toisiinsa kokoelman teoreettisesti polvei- levia artikkeleita. Erityisesti painotetaan näkökulmia, joissa huomioidaan globaa- lin ja paikallisen, siirtolaisuuden, rodun, etnisyyden ja sukupuolen mutkikkaat suhteet. Kirjan kokonaisuuden kannal- ta tämä moniaineksisuus aiheuttaa jon- kin verran toistoa ja hajanaisuutta. Silti teoksen vahvuus on nimenomaan teo- riassa. Moniaalle versova kokonaisesitys on kattava ja perusteellinen johdatus: se antaa välineistöä nykytilan pohtimiselle.
Suomenkielinen ja pääosin suomalaisten tutkijoiden kirjoittama teos avaa merki- tyksellistä ja ajankohtaista keskustelua kulttuurisidonnaisesta kirjallisuudesta ja tieteen tekemisen perinteestä. Teos herät- tää odotuksia siitä, mitä suomalainen teo- retisointi voi tuoda angloamerikkalaiseen valtavirtaan hyväksyttyjen lähtökohtiensa rinnalle ja jatkoksi.
***
Vieraaseen kotiin -teoksen välittämäs- sä kirjallisuuskäsityksessä korostuu sekä kaunokirjallisuuden että tutkimuskirjoit- tamisen maailmallisuus. Kirjoittamisen tilanne on olla likainen ja epäpuhdas, poliittisesti ja eettisesti sitoutunut. Tut- kijat purkavat auki ja solmivat uudelleen fiktiivisen kirjallisuuden sidosta suhteessa kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallis- poliittiseen liikehdintään. Kirjallisuuden- tutkimuksen kannalta voi olla vieläkin tärkeämpää, että kirjallisuus itse näyttäy- tyy paitsi tutkimuskohteena myös tut- kimusmenetelmänä, jolloin kulttuurisia arvoja ja ideologioita ei pidetä kirjallisuu- den ulkopuolisina rakenteina. Subjektik- si kasvamisen ja politisoitumisen yhteyttä korostava Giovanna Covi kirjoittaa: ”Ny- kyinen länsimaiseen episteemiin kohdis- tuva purkamisprosessi on todellakin uusi kopernikaaninen vallankumous, joka avaa meille täysin muuttuneen maail- man” (2003, 162-163).
Teoksen karibialaisen osuuden aloit- taa paikantamisen problematiikkaan keskittynyt Sara Eevan kirjoitus. Eeva tarkastelee kreolinaisen kulttuuri-identi- teettiä Jean Rhysin romaanissa Wide Sar- gasso Sea (1964) ja hyödyntää muidenkin tutkijoiden käyttämää kulttuurisen hy- bridin käsitettä. Toinen tärkeä lähtökohta analyysille on Yhdysvalloissa opiskelleen Trinh Minh-han teoretisoima ”Sopima- ton Toinen”. Käsitettä käytetään kreoli- naisen, Rhysin kirjoittaman ”valkoisen neekerin”, vastarinnasta ja asettumisesta
yläluokkaisen englantilaismiehen avio- vaimoksi.
Matka kyseenalaistamattomissa ole- van, valkoisen kolonialistisen miehen mu- kana vie päähenkilö Antoinette / Berthan britti-imperiumin keskukseen. Hän jou- tuu paikkaan, joka on varattu kirjallisuus- historian sopimattomille, mielenvikaisille ja usein etnisille naisille. Vanhan kartanon ullakolle johtava matka saa toisen merki- tyksen kuin matka eurosentrisessä maail- mankirjallisuudessa: ”matka Englantiin on matka eristykseen ja tuhoon” (Eeva 2003, 120). Myös antigualaissyntyisen Jamaica Kincaidin tuotannossa syntyy Englannin todellisuus, jota kuvataan en- sin välitilana. Tämä ”leveä, syvä ja pimeä”
tila on todellisuuden ja ajatuksen välillä.
Dekolonisaatiota painottavan Giovanna Covin huomio koskee virkkeitä ja kiin- nittyy jälkistrukturalismin teoriaan: se koskee sekä kieltä merkitysjärjestelmänä että todellisuutta symbolisen referenttinä.
Kuvitellun, kielellisen ja todellisen muo- dostama epäjatkuva tai kompleksinen tila on Kincaidin tekstissä ilmaistu eloonjää- misen tapana, paikaltaan siirtymisenä.
Rohkaisten ruumiillistuneeseen puhe- tapaan Giovanna Covi tulkitsee: ”Vir- ke (latinan sanasta sentire) on tunne; se on kohtaaminen, intohimo, identiteetti joka on olemassa hetken ja josta sitten tulee Lucyn tavoin ”suuri hämäryys”.
Virke on Lucy…” (Covi 2003, 163.) Kincaidin esseen ”Seeing England for the First Time” puhujaminän näkemät Dove- rin valkoiset kalliot, jotka vain näyttävät valkoisilta, merkityksellistyvät virkkeen
tekemisen ja tuomion kautta (englannin sanasta sentence). Kuvitellut virkkeet ra- joittavat tapahtumien ja todellisuuden merkityksiä (yhdeksi), antavat olemassa- oloa määrittävät tuomiot. Kalliot, jotka merkityksellistyvät ristiriitaisesti valkoi- sina, viittaavat Kincaidin esseen puhuja- minän kokemuksiin kreolina ja brittiläi- syyden mustana merkitsijänä. Giovanna Covi tulkitsee edelleen ”valkoisten kalli- oiden” merkitsevän ymmärrystä hylkää- misestä, toiveesta, että kaikki Englantia koskeva kuolisi, ja samalla ymmärrystä niin eloonjäämisen välttämättömyydestä kuin tarpeesta elvyttää voimia uutta läh- töä varten.
Jopi Nymanin artikkelissa saapumi- sen ja kotiinpaluun kyseenalaistaminen on toisen suuntaista. Mustasta Britanni- asta Karibialle (ja takaisin) palaava A State of Independence -romaanin päähenkilö on maskuliinisuudessaan kriisiytynyt siirto- lainen, joka kotisaarelle palattuaan edus- taa pikemmin englantilaistunutta natiivia intellektuellia kuin St. Kittsin alkupe- räisväestöä. Jälkikolonialismin aiempaa paradigmaa kritisoiden Nyman osoittaa, että rotuun pohjautuva yhteisöllisyys on nostalginen fantasia, joka perustuu van- hentuneelle käsitykselle globalisaation tilanteesta. Fanonilainen vallankumous- romantiikka epäonnistuu, sillä kansalli- selle kulttuurille kasvavaa kollektiivista toimijuutta ei ainakaan Caryl Phillipsin romaanissa kohtaa (Nyman 2003, 215, 220)
Nymanin teesi on, että kansallisen identiteetin rapistuminen merkitsee
paikkasidonnaisen kodin ja kodin kä- sitteen kyseenalaistumista. Selviytymis- strategiaksi hän tarjoaa Homi Bhabhan esittämää kolmannen tilan hyväksymis- tä. Siirtolaisen diasporinen identiteetti ei siten merkitse pysyvää kodittomuutta ja maanpakolaisuutta, vaan päähenkilön identiteetti määrittyy pikemminkin mus- tan brittiläisyyden vaikutusyhteydessä.
***
Vieraaseen kotiin -teoksen Yhdysvallat- osassa tarkastellaan 1970-luvun kansalais- oikeustaistelujen jälkeistä aikaa, jolloin politisoitunut afrikkalaisamerikkalainen identiteetti tuli haastetuksi yhteisön si- sältä. Ensimmäinen osa tarjoaa työkalu- ja eron ja erilaisuuden hyväksymiselle:
se esittelee positiivisia mahdollisuuksia, heuristisia apuvälineitä ja strategioita, jotka osoittavat marginaaliin siirrettyjen ja vähemmistöidentiteetin onnistumisia.
Pirjo Ahokas tuo nähtäville kenties kaik- kein merkittävimmän mustan feminis- tin ja kirjailijan Alice Walkerin ajattelua.
Kulttuurihistoriallisesti tarkkanäköisesti Ahokas perustelee, kuinka Walkerin ro- maani Meridian (1976) teki tilaa mustien naisten poliittiselle olemassaololle ja hei- dän identiteettiensä heterogeenisyydelle.
Ahokkaan löytö on mahdollisuus uu- teen eettiseen diskurssiin. Omaa aikaansa edeltäen (myös) Alice Walker näki kumo- uksellista potentiaalia performatiivises- sa subjektiudessa ja identiteetissä, joka muuttuu jatkuvasti.
Toinen voimakkaasti toivoa ylläpi-
tävä rajojen ylittäjä on trickster-hahmo, paradoksaalisten mahdollisuuksien ruu- miillistuma. Tony Morrisonin tuotan- toon keskittynyt Kathleen Ashley perus- telee selkeästi tricksterin arvon elävänä ja uusiutuvana kerronnallisena prosessina.
”Trickster ei ole vain sosiaalisia rajoituk- sia ja alistamista vastustava hahmo, vaan se kuvaa myös sitä, miten ainoastaan ylit- tämällä nuo rajoitukset, jopa lempeätkin, muutos voidaan saada aikaan.” (Ashley 2003, 31.)
Säröttömäksi toimitetun kokoelman tutkijat tarttuvat myös seksuaalisen väki- vallan ja sen uhan teemoihin. Rasismin ja patriarkaalisten diskurssien kyllästämässä maailmantilanteessa Minna Niemi ja Lot- ta Kähkönen keskustelevat kysymyksistä, jotka koskevat naisten ympärileikkausta ja valkoisen naisen konstituoimista mas- kuliinisen halun kohteeksi. Heidän eri reittejä seuraavat kirjoituksensa johtavat feministiseen ohjelmanjulistukseen. ”Ai- noastaan epäoikeudenmukaisuuden vas- tustaminen on pysyvä lähtökohta ilolle”, tiivistää Minna Niemi (2003, 75). Artik- kelien radikaalisti todellisuutta mullista- va havainto koskettaa ”oikean naiseuden kulttia”. Kun nykytilanteessa sukupuo- liero on rodullistettu, seksualisoitu ja luokkaan kiinnitetty, valtakulttuuria on tarpeen lukea sekä vasta- että myötäkar- vaan. Uusi eettinen diskurssi ja naisten keskinäinen solidaarisuus voivat syntyä käytännössä. Se vahvistuu heteroseksis- min vastustamisesta ja kaikkien naisten oikeuksien arvostamisesta.
***
Vieraaseen kotiin -teoksen ensimmäinen osa päättyy valkoisuuden kriisiin. Toi- sessa osassa osoittautuu, että kolman- nella maailmalla ja siirtolaisilla on oma, valkoiseen rasismiin liittyvä mutta myös siitä irrallinen problematiikkansa. Vaik- ka Franz Fanonin, Homi K. Bhabhan ja Stuart Hallin kaltaiset teoreetikot ovat raivanneet tilansa näissäkin akateemisissa lähdeluetteloissa, heidän ratkaisunsa eivät yksiselitteisesti auta sen paremmin mus- tia kuin valkoisiakaan.
Teoksen kolmas osa, Eurooppa, ra- kentuu kysymykselle mahdollisuudesta transkulttuuriseen elämännäkemykseen ja kerrontaan. Kolme artikkelia käsitte- lee kulttuurien synkretisoitumisen ky- symystä ranskalaisen, saksalaisen, suo- malaisen, arabi- ja afrikkalaiskulttuurien konfliktipisteissä. Päivi Mäkirinnan ja Marja-Leena Hakkaraisen kirjoitukset purkavat heikentyvän kansallisvaltion ja kansalaisuuden käsitteitä ja avaavat vaih- toehtoa identifioitua uuteen aikaan työs- tämällä rodun, sukupuolen ja yhteiskun- taluokan kategorioita. Heidän mukaansa
”muistinmenetykset”, jotka heikentävät kulttuurista identiteettiä, kuvaavat sekä eurooppalaista historiankirjoitusta että esimerkiksi karibialaista naiskirjallisuutta (ks. myös Ilmonen 2003).
Teoksen ainoa suomalaisuuteen pa- laava artikkeli liikkuu ohi symbolisen tason. Eila Rantosen ”Nais-Eurooppa, nais-Afrikka ja jälkikoloniaalinen tilanne Veronica Pimenoffin romaanissa Maa il-
man vettä” velvoittaa ottamaan poliittisen vakavasti. Rantonen haastaa lukijansa ar- vioimaan kirjallisuuden ja kirjallisuuden- tutkimuksen merkitystä ideologiakriitti- sesti ja suhteessa maailman tilanteeseen.
Hänen mukaansa kolonialismin ja pat- riarkalismin vaikutukset ulottuvat sekä länteen että Afrikkaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Aasiaan; ne vaikuttavat kaikkien maailmankatsomuksiin, vaikka mm. suomalaista kirjallisuutta ei voikaan yksinkertaisesti liittää postkoloniaaliin kirjallisuuteen.
Poliittisena eleenään Rantonen kes- kittää uudelleen tapaamme tarkastella todellisuutta. Liukuvat ja liikkuvat toiset eivät niinkään ole jotakin kysymyksen alaiseksi asetettavaa kuin on se fiktiivi- nen raja, jonka takana piilottelee kiinteä ja yhtenäinen subjekti. Kansa, kansalli- suus ja koti ovat kuvitteellisia, kulttuuri- sidonnaisia muodostelmia. Kuuluminen johonkin on sen sijaan syvästi ihmisyyttä koskettava kysymys.
***
Vieraaseen kotiin tuo suomenkieliseen kontekstiin uutta karibialaisen kirjalli- suuden aineistoa ja ennen kaikkea anglo- amerikkalaisen yliopistolaitoksen piirissä tuotettua teoriaa. Kielellinen rajanylitys on mielestäni tärkeä. Toinen merkittä- vä ansio on yritys ylittää imperialistinen projekti: lähtökohdiltaan eettinen ja po- liittinen pyrkimys jäljittää nykyaikaista monikulttuurista kokemusta Yhdysval- loissa, Karibialla ja Euroopassa. Tämän
seurauksena historiallinen tiedon intressi – paitsi tutkijan, myös lukijan kiinnostus – kohdistuu uudelleen, kategorioiden ja historian välitiloihin. Vielä nähtäväksi jää, minne ”ylipaikallisuuteen” kurotte- leva teoria yltää globalisaation paikallis- tamisen kysymyksissä, sen rotu- ja suku- puolivaikutusten arvioinnissa ja millaisia kysymyksenasetteluja kirjallisuudentutki- joille esitetään paikallisista käytännöistä.
Sanna Kallioinen
Tuire Valkeakarin väitöskirja on tervetul- lut lisä suomalaiseen kirjallisuudentutki- mukseen, sillä afrikkalaisamerikkalainen fiktio näyttää kiinnostavan niin nuoria kirjallisuudentutkijoita kuin monia opis- kelijoitakin. Teoksen laaja tutkimusmate- riaali sisältää lähinnä kahdeksan mustan amerikkalaiskirjailijan romaanituotantoa viime vuosituhannen jälkipuoliskolta.
Otsakkeen mukaisesti väitöskirjassa tar- kastellaan ”pyhän” kielen hyödyntämis- tä ja mukailemista maallisiin ja jossakin määrin myös uudelleen määriteltyihin hengellisiin tarkoituksiin. Tällöin uskon- nollinen retoriikkaa ja troopit liitetään mustien amerikkalaisten identiteeteistään käymään neuvotteluun. Nykyistä afrik- kalaisamerikkalaista kirjallisuudentutki- musta luonnehtii kulttuurintutkimuksel- linen ote, ja prologissaan kirjoittaja kytkee tutkielmansa tähän valtavirtaan.
Sotienjälkeisen amerikkalaiskaanonin rakentajat näkivät mielellään Yhdysval- tain kirjallisuuden raamatullisessa valossa
Väitöskirjat
Syntipukkeja ja mustia kristuksia
Tuire Valkeakari: Sacred Words and Secular Visions in Recent African-American No- vels. Helsinki University Printing House, 2004. 348 s.
ja katsoivat valtakulttuurin kirjallisuuden ammentavan uuden Eedenin paratiisin kuvitelmista ja testaavan niitä. Raamatun perinne on leimannut kauttaaltaan myös pitkään marginaalistettua afrikkalais- amerikkalaista kirjallisuutta. Valkeakarin väitöskirjan johdantoluku onkin histo- riallinen katsaus hänen käsittelemäänsä ajanjaksoa edeltävään afrikkalaisamerik- kalaiseen kirjallisuuteen. Kirjoittaja tote- aa Katherine Clay Bassardiin tukeutuen, että kristinuskoon tulo antoi orjuutetuille mahdollisuuden rakentaa uudelleen mus- ta subjektius. Jo spirituaalit ja mustien saarnat paljastivat kristinuskon kaksinai- suuden: yhtäältä uskonnollisella kielen- käytöllä voitiin oikeuttaa orjuus, mut- ta toisaalta se tarjosi myös vastarinnan mahdollisuuden. Useimmille lukijoille lieneekin tuttu Frederick Douglassin huomio, että orjat lisäsivät usein virsiin ja hengellisiin lauluihin maallisen merkitys- kerrostuman, joka viittasi orjuudesta va- pautumisen poliittiseen tähdellisyyteen.
Valkeakari kartoittaa perinnettä edelleen 1890-luvun lopulta aina Ralph Ellisonin romaaniin Invisible Man (1952), joka on ensimmäinen hänen varsinaisesti analy- soimistaan teoksista.
Sinänsä on kiinnostavaa lukea, miten esimerkiksi sellaiset tunnetut mustat kir- jailijat kuin James Weldon Johnson, Zora Neale Hurston, Langston Hughes, Jean Toomer tai Nella Larsen kehittelivät väi- töskirjassa tarkasteltavaa traditiota. Pian alkaa kuitenkin toivoa, että kohdeteks- teihin päästäisiin käsiksi hieman ripeäm- min. Jäsennyksellisesti johdannon ja sitä edeltävän prologin erottaminen toisis- taan tuntuu tarpeettomalta, sillä sellaiset perinteisesti johdantoon kuuluvat asiat kuten tehtävänasettelu ja työssä käytettä- vä teoriapohja otetaan esiin jo prologissa.
Ratkaisuun lieneekin vaikuttanut se, että yhdistettyinä jaksot olisivat lohkaisseet huomattavan osan työn sivumäärästä.
Valkeakari täsmentää monitieteisten lähtökohtiensa olevan mustan kansankie- len ja performatiivisuuden tutkimukses- sa, musiikkitieteessä ja uskontohistoriassa (s. 16), mutta hän tähdentää myös Hen- ry Louis Gatesin mustan kirjallisuuden intertekstuaalisuutta koskevan teorian suurta merkitystä koko tutkimusalalle.
Ellisonin kohdalla kirjoittaja nostaakin musiikillisten ainesten käytön rinnalle Gatesin avainkäsitteen Signifyin(g). Se vertautuu jazzin ja bluesin improvisaati- otekniikkoihin, sillä Gates näkee afrikka- laisamerikkalaisen kirjallisuuden epäsuo- rasti toistavan tai muotoilevan uudelleen jotakin ennestään tunnettua mustaa tai
valkoista lähdettä. Tällöin on usein ky- seessä epäsuora parodinen tai ironinen vihjailu, suostuttelu tai kielellinen leikit- tely. Valkeakari argumentoi hyvin teh- dessään lukijalle ihailtavan selväksi, mi- ten hänen oma panoksensa eroaa hänen käyttämästään tutkimuskirjallisuudesta.
Kun aikaisempi tutkimus on pitänyt mal- linaan James Baldwinin tuotantoa, kir- joittaja väittää Ellisonin tyylillisesti uutta luovan romaanin toimineen modernis- tisena kimmokkeena hänen seuraajiensa estottomalle ja monitasoiselle uskonnol- lisen diskurssin hyödyntämiselle.
Väitöskirjan lukuja yhdistävät toisiin- sa Ellisonin humoristisesti subversiivi- sen messiaanisen ja syntipukkidiskurssin hyödyntäminen sekä näiden diskurssien kytkeminen mustien kokemaan epäoi- keudenmukaisuuteen ja rasistiseen syr- jintään. Sujuva lähteiden kanssa keskus- telu pääsee ehkä parhaiten oikeuksiinsa Ellisonia ja Morrisonin The Bluest Eye -teosta käsittelevissä osioissa. Valkeakari pitää Morrisonin romaanin päähenkilöä Pecolaa mustan yhteisön julmuuden koh- teeksi joutuvana syntipukkina ja kääntei- senä Kristus-hahmona. Analyysien kiin- nostavuutta lisää se, että lähdeaineistonsa hallitsevalla Valkeakarilla on tarpeellinen taito lukea myös sisäistetyn rasismin il- mentymiä. Tämä näkyy varsinkin The Bluest Eye -romaanin omintakeisesta ja perusteellisesta luennasta.
Kolmanneksi tarkasteltavan kirjaili- jan, Leon Forrestin, kokeelliset teokset ovat jääneet sekä lukijamääriltään että tut- kijoiden keskuudessa paljon vähemmälle
huomiolle. Tämä luonnollisesti jättää runsaammin tilaa tutkijan omille väitteil- le ja tulkinnoille. Yleisesti ottaen Valke- akari katsoo performatiivisten piirteiden liittävän Ellisonin, Morrisonin ja Forres- tin teoksia toisiinsa. ”Performatiivisuus”
ja ”performanssi” sekä sellaiset käsitteet kuin ”performatiivinen eetos” esiintyvät jo väitöskirjan alkuosassa, mutta varsi- naiseen terminologiseen selvitykseen ryh- dytään vasta Forrestin teoksiin tultaessa väitöskirjan puolivälissä. Valkeakarin teo- reettisina innoittajina ovat ennen kaikkea Joseph Roach ja Kimberly B. Benston, jonka teosta Performing Blackness hän tes- taa Forrestin Witherspoon-Bloodworth -trilogiaa käsittelevässä luvussa. Forrestin trilogiassa mustien lynkkaukset vertau- tuvat Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen, ja kirjoittaja soveltaa performanssiajatusta juuri näiden julmien kansankokousten esityksellistämiseen. Lisäksi hän osoit- taa, että lynkkauksiin liittyvään kristilli- seen ylösnousemuskertomukseen sisältyy myös afrikanistisia aineksia.
Mustan tutkimuksen painotus näyt- täisi olevan nimenomaisesti performans- si-käsitteessä. Toisaalta taas jo kauan kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksen keskiössä ollut performatiivisuus-käsi- te yhdistyy nykyisin liki automaattisesti Judith Butlerin sukupuolen esittämis- tä koskeviin teorioihin. Vaikka Butlerin performatiivisuuteen ei väitöskirjassa viitatakaan, tässä olisi silti toivonut ter- minologista rajankäyntiä. Korostaahan Gateskin myös länsimaisen, valkoisen teorian tuntemusta. Ajatukselta ei välty
varsinkaan siksi, että kirjoittaja puhuu performanssin yhteydessä mustien iden- titeettien muotoutumisesta. Väitöskirjan kahdessa viimeisessä luvussa hän lisäksi nostaa identiteetin osatekijöistä sosiaali- sen sukupuolen työtään strukturoivak- si pääperiaatteeksi (”a major structuring principle” s. 170). Tuolloin tutkimus- kohteena ovat mustien miessaarnaajien ja naispuolisten hengellisten johtajien rep- resentaatiot.
Painotuksen siirtyminen sukupuo- leen työn tässä vaiheessa ei voi olla ou- dostuttamatta, sillä musta feministinen kirjallisuudentutkimus nosti jo varhain näkyviin mustien naisten kokeman mo- ninkertaisen sorron sekä korosti alistus- järjestelmien limittäisyyttä. ”Rotu”, su- kupuoli ja niihin liittyvä luokka-asema ovat olleet tasa-arvoisia muuttujia myös mustan maskuliinisuuden tutkimuk- sessa. Valkeakari perustelee ratkaisuaan kytkemällä valitsemansa teokset mustien hengellisessä yhteisössä käytyyn naispap- peusdebattiin ja siten sukupuoliroolikes- kusteluun. Mieskirjailijoiden mieskuvaa käsittelevässä luvussa hän analysoi mies- puolisia saarnaajahahmoja Ernest Gaine- sin, Randall Kenanin ja John Edgar Wi- demanin romaaneissa. Naisten kuvaukset on puolestaan poimittu mustien naiskir- jailijoiden teoksista. Esimerkiksi Kenanin Visitation-romaanin erittelyssä olisi pääs- ty syvemmälle hyödyntämällä mustan homoseksuaalisuuden tutkimusta kahta Kenania koskevaa artikkelia laajemmin.
Miessaarnaajien hahmot on inhimil- listetty paljastamalla heidän haavoittu-
vuutensa ja erehtyväisyytensä, kun taas autonominen subjektius osoittautuu ensiarvoisen tärkeäksi Toni Morrisonin, Gayl Jonesin ja Octavia Butlerin luomille naissaarnaajille. Kirjoittaja toteaakin, että tutkittavien romaanien hengelliset nais- johtajahahmot tekevän kunniaa pitkään unohdetuille mustille naisedeltäjilleen.
Naishahmojen analyyseissa korostetaan ruumiillisuutta ja keskitytään pelastus- problematiikkaan. Valkeakari pitää koko ajan historiallisena kontekstina Yhdys- valtoihin tuotujen mustien kärsimyshis- toriaa. Jo aikaisempi luku osoitti Morri- son-tutkimuksen runsauden. Valkeakari painottaakin keskittyvänsä Beloved-ro- maanissa vähemmälle huomiolle jäänee- seen Baby Suggsin hahmoon. Orjien jul- ma ja epäinhimillinen kohtelu on hyvässä tiedossa, mutta lukijaa vähintäänkin säp- sähdyttää Beloved-analyysin osa, jossa pohditaan sitä, miten orjien rautakuolai- met vaikuttivat mustaan identiteettiin.
Valittuja romaaneja luonnehtii huoli mustien identiteeteistä, yhteisöstä ja tu- levaisuudesta. Tulkinnoissaan Valkeakari onnistuu osoittamaan, miten hänen tar- kastelemansa teokset hyödyntävät uskon- nollisen diskurssin ja usein myös mustan musiikin eri muotoja. Aika ajoin kir- joittajan ”temaattisiksi yhteenvedoiksi”
kutsumat jaksot katkaisevat lupaavasti alkaneen argumentoinnin ja vievät tilaa tekstianalyyseilta. Väitöskirjan puolitie- hen jäävä lopetus on omiaan tehostamaan hajanaisuuden vaikutelmaa. Katsaus tut- kielman muodolliseen puoleen osoittaa sen olevan erittäin huolellisesti laadittu.
Haittana pidän kuitenkin tieteellisessä työssä tarpeellisten henkilö- ja asiahake- mistojen puuttumista.
Kokonaisuudessaan Valkeakarin väi- töskirja on vaatinut suuritöisen esival- mistelun. Kirjoittaja hallitsee suveree- nisti uskonnollisen diskurssin ja laajan tutkimuskirjallisuutensa. Intertekstu- aalisen suhteiden jäljittäminen ei aino- astaan paljasta, että hän on perehtynyt erinomaisesti mustaan kirjallisuuteen ja kulttuuriin, vaan se on alan muille tut- kijoille sekä antoisaa että informatiivista.
Englanninkielisen teoksen toivoo löytä- vän myös kansainvälisen lukijakunnan.
Pirjo Ahokas
Anita Sepän väitöskirja on todellinen pio- neerityö, koska se on maassamme ensim- mäinen estetiikan väitöskirja, joka keskit- tyy nimenomaan feministisen estetiikan kysymyksiin. Foucault’n etiikkaa, elä- mänkäytäntöjen filosofiaa, ei feminismin ja estetiikan näkökulmista ole maailmal- lakaan liikoja tutkittu. Väitöskirjassaan Seppä testaa Michel Foucault’n teoreet- tisten linjausten mahdollisuuksia femi- nistisen teorian ja estetiikan kehittämi- sessä. Hän lähtee tulkinnassaan siitä, että Foucault´n tuotantoa yhdistää kiinnos- tus subjektin problematiikkaan ja vaikka ranskalaisajattelija käytti eri tuotantonsa vaiheissa eri matriiseja vallan ja subjektiu- den kytkösten analyysissään, hänen tuo- tantoaan sopii luonnehtimaan pikemmin jatkumo kuin jyrkät katkokset. Seppää, joka kiinnittää katseensa nimenomaan esteettisen rooliin Foucault’n ajattelus- sa, kiinnostaa erityisesti tämän filosofian kolmas vaihe, eettinen käänne.
Etiikka ja estetiikka saavat erityisase- man Foucault’n ajattelussa hänen kah-
Hyötyykö feministi homosaunoissa viihtyneestä filosofista?
Anita Seppä: The Aesthetic Subject. Exploring the Usefulness of Foucauldian tools in Feminism. http://ethesis.helsinki.fi, Helsingin yliopisto, Helsinki, 2003. 254 s.
dessa viimeisessä teoksessaan, antiikin hyvän elämän ja elämäntaidon minä- tekniikoihin keskittyvissä tutkimuksissa Nautintojen käyttö (L’Usage des plaisirs) ja Huoli itsestä (Le Souci de soi). Kreikkalais- ta ja roomalaista mieseliitin elämäntaitoa käsittelevät teokset ilmestyivät vuonna 1984. Tutkimukset tyrmistyttivät ne, jot- ka odottivat jatkoa Seksuaalisuuden histo- rian ensimmäiselle osalle. Antiikintutki- jahan aatehistorioitsija Foucault ei ollut.
Siksi hänen kontribuutionsa on herättä- nyt intensiivistä kädenvääntöä niin antii- kintutkijoiden kuin filosofienkin keskuu- dessa. Foucault’n tuotannon kiistellyin osa on nimenomaan myöhäiskausi, joka tarjoaa Sepällekin tutkimustyön keskeiset tulkinnan avaimet.
Foucault’n eettis-esteettisen ajattelun osalta Sepän korpus on pitkälti yhtene- vä David M. Halperinin ylittämättömän Foucault-eksegeesin Saint Foucault. To- wards a Gay Hagiography (1995) kans- sa. Molemmat tarkastelevat Foucault’n myöhäistuotannon ja hänen julkaistujen
haastatteluiden pohjalta sitä, miten tämä tulkitsi radikaalisti uudella tavalla antii- kin ajatuksia elämisen taidosta tai elämäs- tä taideteoksena (kreikkalaisten tekhnç tou biou). Sepän väitöskirjassa urakka on toki isompi. Hänen hankkeensa pai- nopiste poikkeaa Foucault’n ja queer-po- litiikan suhdetta tutkailevan Halperinin vastaavasta.
Seppä etsii esteettisiä tematisointe- ja Foucault’n koko tuotannosta. Lisäk- si hänen projektinsa liittyy feministisen filosofian projektiin sekä siihen, miten Foucault’n tuotannosta, nimenomaan hänen eettisestä ja esteettisestä ajattelus- taan, löytyy välineitä feministisen filoso- fian kehittelyyn radikaalin pluralismin ja postfeministisen moniäänisyyden suun- taan. Työnsä lopussa hän pyrkii solmi- maan yhteen viime vuosikymmenien keskustelua ruumiillisuudesta, sukupuo- linormien horjuttamisesta nykytaiteessa, dragista ja performatiivisuudesta. Pakolli- nen Butler-annos esitetään lopussa ikään kuin myöhästyneenä Gender Trouble -re- feraattina sen sijaan, että rikasta postfe- minististä keskustelua olisi hyödynnetty johdonmukaisesti kautta työn ja solmi- malla postfeministinen argumentaatio kiinteäksi osaksi työn kokonaisuutta. Nyt työn huojahtelu eri feminististen näkö- kulmien välillä saa pohtimaan ohjauk- sen roolia väitöskirjan syntyprosessissa.
Yleisesti ottaen tekijä on varmemmalla pohjalla pyrkiessään osoittamaan esteetti- sen periaatteen läpäisevyyden Foucault’n ajattelussa kuin selvitellessään feminis- min subjektin suhdetta foucault’laiseen filosofian perinteeseen.
Väitöskirja jakautuu kolmeen pääjak- soon, joista ensimmäisessä Seppä keskit- tyy Foucault’n varhaistuotantoon. Siinä hän rinnastaa toisiinsa Foucault’n tiedon arkeologian ja avantgarden esteettiset pe- riaatteet. Työn toisessa osassa hän selvit- telee Foucault’n vallan analytiikan luon- nehtimaa geneologista projektia. Juuri tämä biovallan ja diskursiivisen vallan käsitteillä operoiva Foucault on yleensä ollut feminististen lukutapojen kohteena.
Teoksen kolmas osa keskittyy eettiseen käänteeseen, subjektin suhteeseen itseen- sä erilaisten minä-tekniikoiden näkökul- masta sekä Foucault’n ja postfeministisen ajattelun rinnastamiseen, jossa työn eri ainekset jäävät ongelmallisesti toisistaan irrallisiksi palasiksi.
On ilahduttavaa, että feministinen tutkimus vakiinnuttaa paikkaansa myös suomalaisessa filosofisessa estetiikassa, edelsihän tätä väitöskirjaakin suomalais- ta feminististä estetiikkaa monipuolisesti esittelevä artikkelikokoelma Kauneuden sukupuoli (2002), jonka toinen toimittaja Seppä oli. Tässä esittämäni kritiikki liit- tyy pitkälti siihen, että feministisen este- tiikan kuten yleisemminkin feministisen teorian kentällä vallitsee jo nyt melkoinen näkökulmien moninaisuus. Sama moni- naisuus, joka ajoittain yltyy ristivedok- sikin, näkyy hyvin selvästi siirryttäessä keskustelemaan Foucault’n feministisistä lukutavoista. Seppä esittää monipuolises- ti perustellen oman kantansa. Hän läh- tee ajatuksesta, että Foucault’n merkitys feministiselle teorianmuodostukselle ja radikaaleille feministisille käytännöille on huomattava. Samalla hän suhtautuu
tutkimuskohteeseensa kriittisesti sekä arvioi realistisesti niitä ongelmia, joita Foucault’n ajattelun mieskeskeisyys ja sukupuolisokeus tuottavat feministiselle teorialle.
Väitöskirja ei ole sivumäärältään ta- vattoman laaja, mutta siinä pyritään kä- sittelemään ehkä turhankin mahtavaa ongelmakenttää: yhtäältä selvitettävänä on estetiikan asema Foucault’n kokonais- tuotannossa, toisaalta filosofin anti femi- nismille. Liian suuren palan haukkaami- seen liittyvät rajaamisen ja painotuksen ongelmat näkyvät siinä, että teos tarjoaa paljon kiinnostavaa pohdintaa liittyen Foucault’n esteettisen ajattelun paino- pisteisiin, mutta esimerkiksi ekskursiot Baudelaireen, dandyismiin ja jopa Sart- ren filosofiaan jäävät kytkeytymättä va- kuuttavaksi kokonaisuudeksi. Erillisinä kokonaisuuksina niitä olisi kannattanut syventää, sillä Foucault’n esteettisessä ajattelussa riittäisi tutkittavaa. Toisaalta puhe eri feminismeistä, kauneusnormeis- ta ja esteettisestä kirurgiasta jäävät myös päälle liimatuksi ”feministiseksi proble- matiikaksi”. Liian suuren asiakokonai- suuden mahduttaminen yhteen kirjaan näkyy myös siinä, että argumentaatiolle keskeiset käsitteet tulevat eksplikoiduiksi hyvin heikosti. Keihin esimerkiksi viita- taan näennäisen ongelmattomasti puhut- taessa naisista, mikä tai ketkä oikein ovat teoksessa pohditun feministisen emansi- paation subjekteja? Toinen vastaava on- gelma on kautta työn toistuva epäselvä tapa luonnehtia feminismiä ja siitä (jol- lakin perusteella) erotettavaa postfemi- nismiä. Postfeminismistä on keskusteltu
paljon – Seppä paljastaa oman feminis- min ja postfeminismin erotteluperiaat- teensa vasta työn loppuviitteissä. Sama käsitteenmäärittelyn ja oman työn kon- tekstoimisen ongelma toistuu esimerkik- si keskustelussa termeistä female, femini- ne, feminist, tämäkin jää viitteen varaan.
Muutoinkin lopun viiteapparaatti sisältää monia sellaisia asiakokonaisuuksia, joi- den käsittely leipätekstissä olisi itse asiassa tuonut työlle luontevasti sellaisen ajatuk- sellisen rungon, joka olisi voinut kantaa rohkeampiin johtopäätöksiin kuin nyt valittu, missä Foucault kytketään melko lailla pakotetusti mm. Kantin kanssa va- listuksen ja emansipaation ”suuren kerto- muksen” edistäjien joukkoon. Estetiikan subjektin, feministisen projektin subjek- tin ja Foucault’n koko tuotannosta hah- mottuvan subjektiksi tulemisen projektin liittäminen yhteen osoittautuu huomat- tavan ongelmalliseksi hankkeeksi.
Työn ensimmäisessä jaksossa teki- jä esittää myös katsauksen sukupuo- lieron feminismiin. Hänen mukaansa Foucault’n varhaistuotannon käsitykset subjektin esteettisestä muotoutumisesta on mielekästä rinnastaa Luce Irigarayn ja Hélène Cixous’n teorioihin; jokaista näistä esteettisistä käsityksistä voidaan luonnehtia avantgarden ja utooppisuu- den yhdistelmäksi. Tässä muodossa Se- pän argumentaatio ei kokonaisuudessaan vakuuta, vaikka luku tarjoaa kiinnostavia oivalluksia Foucault’n varhaisen ajatte- lun suhteesta esteettiseen. Irigarayn ja Cixous’n teorian esittely jää silti irralli- seksi, eikä luvun loppuun liitetty kap-
pale, jossa näiden ajattelua tarkastellaan kriittisesti, tuo helpotusta koko työn kes- keiseen ongelmaan. Vaikka Seppä pyrkii sitomaan oman työnsä Jana Sawickin ra- dikaalisti moniarvoiseen feminismiin ja Judith Butlerin postfeministiseen ajatte- luun, se on samalla pinnanalaisesti tiukas- ti sidoksissa sukupuolieron feminismin käsitteistöön. Tämän vuoksi väitöskirjan käsitys feminismistä, sukupuolesta ja sek- suaalisuudesta jähmettyy ongelmallisen konservatiiviseksi.
Englanninkielisessä väitöskirjassa pinnanalainen, työstämättä jäävä sidos sukupuolieron feminismiin näkyy esi- merkiksi siinä, että teoksessa toistuva sex(ual) /sexual identity -termistö viittaa toistuvasti sen kummemmitta selityksit- tä – mihin? Seksuaalisuuden, sukupuo- len ja identiteetin käsitteet ovat kautta teoksen ongelmallisella tavalla solmussa, vastaavalla tavalla jää työstämättä etiikan ja politiikan suhde. Seppä huomauttaa kohteliaasti sukupuolieron feministien saamasta kritiikistä, joka liittyy luokkaan ja rodullistaviin käytäntöihin, mutta hän vaikenee kokonaan näiden teorioiden he- teroseksistisyydestä käydystä keskustelus- ta. Jälkimmäinen keskustelu kuitenkin avaisi huomattavan hedelmällisiä tarkas- telukulmia yhtä lailla feminismin haastei- siin, Foucault’n sukupuolisokeuteen kuin tämän ajattelun radikaaliin queeriuteen, jonka pohjalta voisi kehitellä erittäin kiinnostavia rinnastuksia hegemonisia valta-asemia haastavan postfeministisen ajattelun suuntaviivoiksi. Tämä ”halpe- rinilainen” haaste väitöskirjassa valitetta- vasti ohitetaan kokonaan.
Ehkäpä juuri Halperinin työstämä puoli Foucault’n ”myöhäistuotannosta”
tarjoaisi feministiselle projektille toimi- vamman analogian lähtökohdaksi kuin se problematisoimaton ajatus naiseudesta, mihin Seppä työssään sitoutuu (ohittaen kokonaan Butlerin työn mahdollistaman postfeministisen projektin, jossa väitös- kirjassakin hahmoteltu kysymyksenaset- telu on ollut alusta läsnä saakka). Feminis- min haaste Foucault’lle ei kenties olekaan siinä, että meidän tulisi vaatia naispuo- lisia esimerkkejä ”hullun”, ”vangin” ja
”homon” rinnalle. Kenties haaste ja mah- dollisuus liittyvätkin tietämisen ja puhe- oikeuden radikaaliin positionaalisuuteen, jota Halperin Foucault’n pohjalta kehit- telee. Tällöin naiseus ja samansukupuoli- sen rakkauden ja seksin ”marginalisoivat”
käytännöt voidaan tulkita esimerkeik- si ”eksentrisestä positionaalisuudesta”, subversiivisista tietämisen ja tutkimisen paikoista. Jos Foucault’ta luetaan ”toiseu- den” mahdollisuuksista ja toiseuttamisen käytännöistä kirjoittavana teoreetikkona, hänen antiaan feministiselle projektille voisi lähestyä hyvinkin eri näkökulmas- ta kuin nyt tarkastellussa hankkeessa.
Väitöskirjassa luonnollistetun naiseuden jalkoihin jäävä foucault’lainen (miesten homokulttuuriin keskittyvä) eettinen projekti voisi sittenkin tarjota paradig- man myös subversiivisen feministisen ajattelun työstämiselle, jossa toteutuisi feminismille ja etiikalle yhteinen toisin ajattelemisen haaste.
Pia Livia Hekanaho
