Helmi-puolisolta tavatonta sitkeyttä. PV
muistelee usein, miltä tuntui kerran muuan kysymys hänen palattuaan perin voipunee- na kuukauden raadokselta Tveristä. Eräs kenttätyötä vähemmän tunteva tutkija oli näet tiedustellut kotimaahan saapuneelta, että no olikos hauska matka. PV:n kenttä- matkoilla mukana olleet tietävät, että niiden tahti on kova. Monet niihin liittyvät anek- dootit kuuluvat jo tieteenalamme keskei- seen perinteeseen.
Tiedemiehen ja käytännön organisaatto- rin kyvyt eivät välttämättä yhdisty samassa persoonassa. PV on kuitenkin tässäkin suh- teessa ansioitunut. Yksi loistavimpia näyt- teitä hänen käytännön miehen taidoistaan on suomen kielen nauhoitearkisto, jonka perustamisen hän käynnisti heti professo- riksi tultuaan 1959. Muita esimerkkejä on kosolti: karjalan kielen sanakirjan julkaise- misen järjestäminen ja toimiminen sen pää- toimittajana lähes kolme vuosikymmentä, opetusministeriön lehtori- ja kielikıırssi- asiain neuvottelukunnan organisoiminen ja johtaminen, toiminta Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen osaston dekaani- na kuusi vuotta, Suomalais-ugrilaisen Seu- ran johtokunnassa 23 vuotta, Suomalais-ug- rilaisen kulttuurirahaston säätiössä, Suomen Kansallisteatterin hallintoneuvostossa ja johtopaikoilla mm. Kalevalaseurassa, Suo- malaisen Kirjallisuuden Seurassa, Karjalan Sivistysseurassa sekä Suomen ja Neuvosto- liiton välisessä tieteellisessä vaihdossa. Vii- me vuosina Virtaranta on ehtinyt mukaan myös uuden Karjalan kielen ja kulttuurin elvytyshankkeisiin. Hänen ponnistelujensa ansiosta saatiin Orlovin tveriläinen aapinen painetuksi Suomessa v. 1992.
Aivan oma lukunsa on PV:n persoona.
Tietysti odottaisi, että niin moniaalle ehtivä henkilö olisi silminnähden kiireinen. Väärä luulo jälleen. Akateemikon tavanneilla on yhteinen kokemus, että tuntee ikään kuin saavansa päivän jatketta, kun kuulee hänen rauhallisen äänensä. Hänen näennäinen kii- reettömyytensä on ilmeisesti todellista, mi- hin viittaa vankka perustelu: ››no kun elä- keläisellä ei ole muuta kuin tuota aikaa››.
Hänen kerkiämisensä salaisuus näyttää silti
olevan ajan käyttö maksimaalisen hyödylli- sesti. Merkkihenkilömme tasapainoinen luon- teenlaatu on lujasti ankkuroitunut kotoisiin satakuntalaisiin maisemiin; kiitollisuudesta kotiseutua kohtaan kertoo sekin, että hän on lahjoittanut pääosan kiıjastostaan Vamma- lan kaupunginkirjastoon, jossa se on sijoi- tettu lahjoittajan nimikkohuoneeseen. Koti- kirjaston väljentyneet hyllyt täyttyvät itse kiıjoitetuista kirjoista.
Pertti Virtarannan tähänastinen toiminta tieteen alalla ei ole vastannut yleisiä odo- tuksia, sillä se on ylittänyt ne monessa suh- teessa. Tähän työhön kohdistuneesta arvos- tuksesta kertovat akateemikon kunniajäsenyys keskeisissä tieteellisissä seuroissanıme ja monet kunniapalkinnot. Virittäjä liittyy merk- kipäivän viettäjän onnittelijoihin ja toivottaa jatkuvia aktiivivuosia vuosikymmeniä vai- kuttaneelle avustajalleen, joka myös iltatöi- nään on Erkki Itkosen kanssa laatinut leh- temme 50-vuotishakemiston.
SEPPO SUHONEN
Alho Alhoniemi 60 vuotta
Turun yliopiston suomalais-ugrilaisen kie- lentutkimuksen professori Alho Alhoniemi täytti 60 vuotta 14. toukokuuta 1993. Al- honiemi syntyi opettajaperheeseen Kai- nuussa, Suomussalmella vuonna 1933. Yli- oppilaaksi hän tuli Kannuksen yhteiskou- lusta v. 1952.
Yliopistollisen taipaleensa Alho Alho- niemi aloitti nykyisessä virkapaikassaan Turussa, jossa hän opiskeli vuodesta 1953 alkaen Paavo Siron sekä Osmo Ikolan joh- dolla. Vuonna 1957 valmistui hänen pro gradu -tutkielmansa marin tulosijojen funk- tioista, tutkimus, joka sittemmin laajeni väi- töskirjaksi. Alhoniemi toimi Turun yliopis- ton suomen kielen laitoksella ensin assis- tentin ja myöhemmin lehtorin tehtävissä
useaan eri otteeseen. Tampereen yhteiskun- nallisessa korkeakoulussa, sittemmin yli- opistossa, hän toimi niin ikään ensin suo- men kielen lehtorina ja vuosina 1966-1969 apulaisprofessorina. Turun yliopiston vas- taavassa virassa, suomen kielen apulaispro- fessorina, hän toimi vuosina 1969-71.
Vuonna 1971 hänet nimitettiin Turun yli- opiston suomalais-ugrilaisen kielentutki- muksen professorin virkaan. Oppituolin haltijana häntä ennen oli ollut Matti Liimo- la.Alho Alhoniemen ensimmäiset julkaisut käsittelivät toisaalta, fennougristiikan puo- lella, maria, toisaalta Varsinais-Suomen murteita. Vuosina 1963-1967 hän julkaisi Sananjalassa yhdessä Osmo Ikolan kanssa 3 numeroa ››kansakielen näytteitä››, joissa esiteltiin Rymättylän, Kustavin, Muurlan ja Halikon murteita. Lisäksi hänen ensimmäis- ten julkaisujensa joukossa on myös tutki- mus Rauman seudun murteen sisäheitosta (Sananjalka 9). Alhoniemen ensimmäinen marin kieltä koskeva julkaisu oli pieni ety- mologinen tutkielma paljon keskustelua he- rättäneestä marin fial, Bäl -aineksesta (FUF 35 1964), jonka etymologian hän se- litti kahtalaiseksi: osassa tapauksista se se- littyi komparatiivijohdosten lyhentymäksi, osassa taas ilmeisen itsenäiseksi sanaksi.
Alhoniemen marin tulosijojen funktioita käsittelevä väitöskirja ilmestyi vuonna 1967. Kaasussyntaksi, ja syntaksi ylimal- kaan, teki tuolloin vasta tuloaan suomalai- sen fennougristiikan erillistutkimusten aihe- piiriin. Marin tulosijoihin liittyvä pääongel- ma oli se, että kolmea suuntaa edustavassa paikallissijaparadigmassa on yhtä ero- ja yhtä olosijaa vastaamassa kaksi tulosijaa.
Tulosijat, vanha latiivi ja myöhäisempi il- latiivi, olivat aikaisemman tutkimuksen va- lossa, tai oikeastaan sen enimmälti puut- tuessa, näyttäneet olevan melko pitkälti symmetrisiä, ja toisaalta epäiltiin latiivin tai illatiivin käytön olevan useimmiten riippu- vainen lauseessa käytetystä verbistä, ts. ky- seen arveltiin olevan verbien rektioista. Al- honiemen tutkimus paljasti kuitenkin marin tulosijojen käytöstä toisenlaiset tendenssit:
pääasiassa näyttää olevan kysymys konk-
reettisen suunnan ja siirtymisen, johonkin paikkaan menemisen tai tulemisen ilmaise- misesta illatiivilla ja toisaalta johonkin jää- misen, ilmestymisen tai tilan muutoksen il- maisemisesta latiivisijalla. Latiivia käyte- tään siis marissa tyypillisesti sellaisissa suo- malais-ugrilaisten kielten tulosijailmauksis- sa, joiden vastineet indoeurooppalaisissa kielissä ovat olosijaisia.
Marin kaasussyntaksi on ollut keskeisellä sijalla Alho Alhoniemen tuotannossa monia vuosia väitöskirjan jälkeenkin. Ensimmäisiä marin erosijaa käsitteleviä tutkielmia oli hä- nen Helsingin fennougristikongressissa vuonna 1965 pitämänsä esitelmä kyseisen sijan (tai sitä edustavan postposition yãts) distributiivisesta käytöstä. Tallinnan fenno- ugristikongressissa viisi vuotta myöhemmin Alhoniemi käsitteli saman sijafunktion ei- adverbiaalista käyttöä, ensisijaisesti erosijan käyttöä komparaatiossa. Samaa aihepiiriä hän käsitteli myös Erkki Itkosen 60-vuotis- juhlakirjassa vuonna 1973. Tulosijojen funktioihin Alhoniemi palasi väitöskirjansa jälkeen vielä lukuisissa pienemmissä tut- kielmissa: Sananjalan numerossa 10 ilmes- tynyt väitöstilaisuuden lectio käsitteli suo- men ja marin suuntasijojen yleistä rakennet- ta, ja seuraavassa numerossa on hänen tut- kimuksensa marin datiivin epäadverbiaali- sesta käytöstä. Paavo Siron juhlakirjassa, joka ilmestyi v. 1969, hän käsitteli marin tulosijojen käyttöä omistamisen tai hankin- nan kohteen ilmaisemisessa. Tässä on kyse sellaisista lausetyypeistä, joita suomen kie- lessä edustavat sellaiset paikallissijailmauk- set kuin leipä tuli homeeseen, pysyy leíväs- sä jne. Tällaiset latiivilla ja suomen saada- verbin vastineella šuam järjestyvät raken- teet (››tu11a vartaloon›› 'kasvaa aikuiseksf) ovat yleisiä erityisesti länsimarissa. Paitsi suomesta saman tyypin reliktejä voidaan löytää myös mordvasta. Näiden rakenteiden yhteiseen alkuperään Alhoniemi ei kysei- sessä tukielmassaan kuitenkaan tohtinut ot- taa lopullista kantaa. Tulosijaa välineen il- maisimena Alhoniemi esitteli suomalais-ug- rilaisten kielten syntaksin kysymyksiä poh- tineessa seminaarissa Göttingenissä v. 1969 (esitelmä on ilmestynyt suomeksi myös sa-
man vuoden Virittäjässä). Tutkimus pohjau- tuu olennaisesti väitöskirjan tuloksiin. Tu- losijojen yleisen distribuution nojalla voi- daan nimittäin päätellä selvästi, milloin jos- sakin lauseessa tulosijaa, latiivia, on käytet- ty paikan- ja missä välineenilmauksena. Ne verbit, joita vãlineenilmaisimia sisältävissä lauseissa käytetään, ovat sellaisia, jotka saa- vat paikanilmauksensa aina illatiivimuotoi- sina. Niihin sisältyvä latiivimääre tulkitaan siis automaattisesti välineeksi. Itse tulosijan siirtymisen tällaiseen funktioon Alhoniemi selittää uskottavasti mahdollistuneeksi ni- menomaan kahden tulosijan distribuution myötä.
Marin kaasussyntaksin käsittelyä Al- honiemi on jatkanut myös parissa laajem- massa tutkimuksessa, joista vuonna 1970 il- mestyi verbin nominaalimuotojen objektin merkintää käsittelevä monografian laajui- nen artikkeli (136 sivua FUF:n 38. nitees- sä). Kyseessä on varsin yksityiskohtainen selvitys akkusatiivin ja nominatiivin vaihte- lusta verbien nominaalimuotoihin liittyvissä objekteissa marin eri murteissa ja kahdessa (itäisessä ja läntisessä) kirjakielessä. Objek- tin sijanmerkintään liittyy myös marin ajan- keston adverbiaalien muotoa käsittelevä pieni tutkielma vuodelta 1973. Tällaiset ad- verbiaalithan ovat useissa suomalais-ugri- laisissa kielissä samanmuotoisia kuin ob- jektit; marista Alhoniemi on löytänyt ak- kusatiivimuotoisia ajanmääreitä vain satun- naisesti ja tietyistä murteista. Alhoniemen monivuotinen marin suuntasijojen funktioi- ta käsittelevä tutkimustyö täydentyi vuonna 1977 ilmestyneellä selvityksellä erosijojen distribuutiosta ja tehtävistä. Näitä sijoja, joita monet etenkin itäisen marin kielen tut- kijat ovat pitäneet sijaparadigmaan kuulu- mattomina postpositioina, on marissa kahta päätyyppiä: paikallista ja habitiivis-kogni- tiivista käyttöä edustavat päätteet. Tutkimus on tekijälleen ominaisella tavalla yksityis- kohtainen ja perusteellinen niin Semanttinen kuin syntaktinenkin, samalla tietysti morfo- loginen, jaottelu. Yhteistä kaikille Alhonie- men marin kaasussyntaksia koskeville tut- kimuksille on laajan, sekä murteet että ma- rin molemmat kirjakielet kattavan aineiston
ohella pyrkimys jäännöksettömyyteen ma- teriaalin järjestelyssä ja analysoinnissa.
Tässä hän onnistuukin ja saa näin aikaan varsin luotettavia tutkimustuloksia.
Paitsi sijoja ja niiden syntaksia Al- honiemi on tutkinut myös marin fonotaksia ja morfofonologiaa. Tästä teemasta hän esi- telmöi Unkarissa pidetyssä uralilaisten kiel- ten fonologiakongressissa v. 1979. Nämä esitelmät on painettu kokoomaniteessä v.
1984. Alhoniemi on toiminut myös vanho- jen marilaisaineistojen toimittajana. Yhdes- sä Sirkka Saarisen kanssa hän on julkaissut 343-sivuisen kokoelman Yrjö Wichmannin keräämiä marilaisia lause-esimerkkejä (Tscheremissische Sätze, SUST 163) sekä marilaissyntyisen Timofej Jevsevjevin kan- sanrunouskeräelmien ensimmäisen niteen (SUST 184). Molemmat ovat marin kielen tutkimukseen erinomaisia ja tärkeitä lähde- aineistoja. Jälkimmäinen sarja on Sirkka Saarisen toimittamana edennyt jo kolman- teen niteeseen. Sarjassa ››Apuneuvoja suo- malais-ugrilaisten kielten opintoja varten»
Alhoniemi on julkaissut sekä marin kie- liopin että lukemiston sanastoineen. Hän kuuluu myös ensimmäisiin sukukansojem- me parissa kulkeneisiin tutkijoihimme sen jälkeen kun mahdollisuudet tällaisiin mat- koihin vuosikymmenten jälkeen avautuivat;
vuodesta 1981 alkaen hän on tehnyt lukui- sia matkoja etenkin Marin tasavaltaan.
1980-luvulla Alhoniemi alkoi tutkia vilk- kaasti myös mordvaa. Lauseenjäsennyksen perusteita käsitelleessä Seilin seminaarissa v. 1982 hän tarkasteli mordvan predikatii- virakenteita, jotka ovatkin monessa suhtees- sa lauseenjäsennyksen kannalta yksiselittei- sempiä ja samalla paljastavampia kuin esim. suomen vastaavat rakenteet. Antti So- vijärven juhlakirjaan kirjoittamassaan artik- kelissa Alhoniemi tarkastelee mordvan ez- vartaloisten postpositioiden funktioita. Täs- sä hän on tavallaan palannut jälleen kaasus- syntaksin pariin, korvaavathan kyseiset postpositiot juuri eräitä mordvalle luon- teenomaisen substantiivien määräisen dek- linaation sijamuotoja. Eeva Kangasmaa- Minnille omistetussa Sananjalan numerossa 31 (1989) on ilmestynyt Alhoniemen artik-
keli, joka käsittelee suomen partitiivin ja sen mordvalaisen vastineen käyttöä kie- liopillisena sijana. Seuraavana vuonna il- mestyi Linguistica Uralicaksi muuttuneessa sarjassa Alhoniemen artikkeli mordvan epä- määräisen deklinaation paikallissijamuo- doista demonstratiivin yhteydessä, ja mord- va, objektin käyttöön liittyvät kysymykset, oli hänen aiheenaan myös Debrecenin fen- nougristikongressissa, samoin kuin Suomen kielitieteellisen yhdistyksen järjestämässä typologiaa ja universaaleja käsittelevässä seminaarissa lokakuussa 1990. Myös Al- honiemen tuoreimmat tutkielmat viime vuodelta käsittelevät mordvaa: ”paljon” ja 'vähän' -sanoihin liittyvää syntaksia (Tam- pereen yliopiston suomen kielen laitoksen juhlakirjassa) sekä sijasynkretismiä epä- määräisessä ja määräisessä deklinaatiossa (Sananjalan numerossa 34).
Alusta lähtien myös suomen kieli on ol- lut vahvasti mukana Alhoniemen tuotan- nossa. Hän on tuonut suomen syntaksin tut- kimukseen etäsukukielten, erityisesti volga- laisten kielten vertailujen kautta aivan eri- tyistä syvyyttä. Alhoniemi aloitti tieteelli- sen julkaisutoimintansa suomen murteiden parista ja osallistui Osmo Ikolan toimitta- man Suomen kielen käsikirjan (1968) kir- joittamiseen. Viimeksi mainittuun hän laati luonnehdinnan suomen kirjakielen luon- teenomaisista piirteistä sekä sivistyssanas- ton, jonka pohjalta syntyi myös sittemmin kahtena laitoksena 1981 ja 1989 ilmestynyt erillinen Sivistyssanakirja. Alhoniemi kes- kittyi tämän jälkeen useiksi vuosiksi marin kielen tutkimukseen, mutta palasi sitten ma- rin kaasussyntaksista myös suomen kielen kaasusten tutkimuksen pariin. Tutkimukses- saan ››Eräistä suomen kielen paikallissijojen keskeisistä käyttötavoista›› (Sananjalka 17 1975, ilmestynyt myös kirjassa ››Nykysuo- men rakenne ja kehitys 1››) Alhoniemi esit- telee paikallissijojen funktioiden perusteella tekemänsä jaottelun lokaalisiin, habitiivisiin ja kognitiivisiin sijoihin, jota hän on sittem- min soveltanut myös mariin (em. tutkimuk- sessa marin erosijoista 1977). Han tarkentaa tässä tutkielmassa Paavo Siron esittämää ns.
suhdesääntöä, jonka mukaan verbin paikal-
lissija-adverbiaali viittaa tavallisesti intran- sitiivilauseessa subjektiin ja transitiivilau- seessa objektiin. Alhoniemi havaitsi olo- ja muutossijojen (tulo-/erosijat) viittaussuh- teissa epäsymmetriaa; olosijainen transitii- viverbin määrite osoittaakin useammin sub- jektin ja vain poikkeuksellisesti objektin lo- kaliteettia. Hän kiinnitti myös huomiota sii- hen, että transitiiviverbi voi näin ollen saa- da kahdentyyppisiä olosijaisia määritteitä.
Osmo Ikolan juhlakirjassa vuonna 1978 Alhoniemi esittää hyvin avartavan näke- myksen suomen kielen terrninatiivisista il- mauksista. Koska suomen kielessä ei ole varsinaista terrninatiivisijaa, on koko kysy- mys jäänyt hyvin pinnallisten huomioiden varaan eri kieliopeissa. Alhoniemi kiinnit- tää tässä tutkielmassaan huomiota paitsi päätepisteenä olevaan, tulosijaiseen rajanil- maukseen myös lähtökohdan tenninatiivei- hin. Erilaisia terıninatiivityyppejä hän luo- kittelee peräti viisi: spatiaaliset, temporaali- set, kvalitatiiviset, kokonaisuuden osaa il- maisevat ja nomineihin liittyvät terrninatii- vit. Näistä kolmella ensimmäisellä on vielä lukuisia alatyyppejä. Osittain samaa prob- lematiikkaa Alhoniemi on käsitellyt myös Hans Frommin juhlakirjassa (1979) artikke- lissaan ››Ajankeston ja ajankohdan määrit- teistä suomen kielssä››. Samana vuonna il- mestyneessä Eeva Kangasmaa-Minnin juh- lakirjassa Alhoniemi selvittelee varsin tuo- reella tavalla suomen s- ja l-sijojen semant- tisia eroja. Tutkimuksesta käy ilmi, että kyse on paljon monivivahteisemmasta sys- teemistä kuin mitä puhe sisä- ja ulkopaikal- lissijoista antaa ymmärtää. Olennaista sijo- jen käytössä näyttäisi olevan se, että sisä- paikallissijat ovat tietyllä tavalla primaarim- pia, distribuutioltaan laajempia ja merkityk- seltään yleisempiä, kun taas l-sijojen käyttö vaatii enemmän semanttisia perusteluja.
Edelleen samana vuonna ilmestyneessä Wolfgang Schlachterille omistetussa juhla- julkaisussa Alhoniemi käsitteli suomen kie- len prolatiivisia ilmauksia, jotka ovat se- manttisesti läheistä sukua terrninatiiveille.
Nämä tutkielmat muodostavat kokonaisuu- den, joka osoittaa selvästi suomen kielen paikallissijojen suunnattoman moninaiset il-
maisumahdollisuudet ja toisaalta niiden käytössä ilmeneviä yleisiä lainalaisuuksia.
Alho Alhoniemi on kirjoittanut myös useita kannanottoja tieteenfılosofisiin ja -hallinnollisiin kysymyksiin ja esittänyt tut- kimushistoriallisia katsauksia, erityisesti volgalaisten kielten tutkimuksen alalta. Hän on toiminut erityisesti turkulaisen Suomen kielen seuran aikakauslehden ››Sananjalan››
ahkerana kirjoittajana. Juuri Sananjalassa on ilmestynyt suuri osa hänen artikkeli- tuotantoaan. Siihen hän on myös kirjoitta- nut lukuisia katsauksia ja asiantuntevia ar- vosteluja ja uuden kirjallisuuden esittelyjä.
Hän on myös toimittanut juhlakirjat lähei- simmille kollegoilleen ja opettajilleen Paa- vo Sirolle (1969) ja Osmo Ikolalle (1978).
Monet suomen ja sukukielten tutkimusalan luottamustehtävät ovat langenneet Alhonie- men hoidettaviksi; mm. Suomalais-Ugrilai- sen Seuran johtokunnan jäsenenä hän on toiminut yhteensä jo 20 vuotta, vuodesta 1981 varaesimiehenä. Sananjalan toimitus- kuntaan hän on kuulunut Matti Liimolan jälkeen vuodesta 1975 ja Finnisch-ugrische Forschungen -aikakauskirjan toimituskun- taan vuodesta 1991.
Alho Alhoniemi on tehnyt fennougristii- kan tutkijana mittavan päivätyön ja osoit- tautunut syvälliseksi asiantuntijaksi sekä volgalaisten kielten kentällä että vertailevan syntaksin tutkimuksen alalla. Tutkimustyö jatkuu vireänä ja tuottoisana. Virittäjä toi- vottaa päivänsankarille lisää antoisia työ- vuosia, onnea ja jatkuvaa menestystä.
ULLA-MAIJA KULONEN
Pauli Saukkonen 60-vuotias
Vuoden 1967 syyskuussa istuimme me, kuutisenkymmentä toisen vuoden suomen kielen opiskelijaa, jännittyneinä sähköin- sinööriosaston vanhan puutalon luentosalis-
sa. Huhu oli kiirinyt, että 28. 7. 1967 vir- kaansa nimitetty Oulun yliopiston ensim- mäinen suomen kielen professori aloittaa opetuksensa. Odotimme omissa ajatuksis- saan olevaa, ehkä hieman harrnaantuvaa ja arvokkaasti astelevaa professoria. Ovesta saapuikin ripeästi harppova nuori mies, joka aloitti pitemmittä puheitta mitä erin- omaisimmin jäsennetyn ja selkeän luenton- sa eikä vaikuttanut ollenkaan hajamieliseltä.
Pauli Saukkonen aloitti professorin teh- tävänsä 34-vuotiaana. Hänen ensimmäiset luentokurssinsa olivat viron kielihistoria ja kantasuomen äännehistoria. Tämä oli luon- nollista, olihan hän vastikään (1965) väitel- lyt ja julkaissut väitöskirjaansa jatko-osan- kin (1966) aiheenaan itämerensuomalaisten kielten tulosijainfinitiivirakenteiden histo- ria. Äännehistoriaa käsittelevien luentosar- jojen sijaan tuli seuraavana vuonna IC-ana- lyysia, transforrnaatioita yms. sisältävä ylei- sen kielitieteen peruskurssi. Kolmantena vuonna Pauli Saukkonen puhui deskriptii- visestä lingvistiikasta. Vuosien kuluessa hän on luennoinut puheen ja kirjoituksen eroista, kvantitatiivisen tutkimuksen meto- deista, kvantitatiivisesta tyylintutkimukses- ta, suomen kieliopin kuvausperiaatteista, morfeemianalyysista, oppikirjojen kielestä, äidinkielen oppiaineksesta, semantiikasta, tyyliopista, tekstiopista, diskurssianalyysis- ta jne. Täsmälleen samaa luentosarjaa Pauli Saukkonen on tuskin kahta kertaa pitänyt.
Tämä piirre on tyypillinen Pauli Saukkosel- le ja hänen opetustyölleen. Hän itse on koko ajan kiinnostunut uusista asioista, teo- rioista ja tutkimuksista, jotka hän nivoo opetukseensa ja jakaa siten uuden tiedon välittömästi oppilailleen luennoissaan.
Luennon aihe on usein saanut myöhemmin myös kirjallisen asun, esim. Kíelítieteeııpe- ruskurssin runko (1974), Peruskoulun äi- dinkielen oppikirjojen analyysia (1978), Äi- dinkielen oppiaineksen arviointia (1991).
Pauli Saukkosella on ollut haastava teh- tävä nuoren yliopiston ensimmäisenä suo- men kielen professorina. Hänen työnään on ollut luoda ja suunnata laitoksessa harjoitet- tavaa tutkimusta ja siihen tarvittavia resurs-
