Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain mukaan

(1)

Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkor- vauslain mukaan

Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteen laitos Pro gradu -tutkielma Varallisuusoikeus 15.05.2018 Tekijä: Toni Eronen (266343) Ohjaaja: Suvianna Hakalehto

(2)

Tiivistelmä

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yksikkö

Oikeustieteiden laitos

Tekijä Toni Eronen

Ohjaaja

Suvianna Hakalehto

Työn nimi

Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain mukaan

Pääaine

Varallisuusoikeus

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Aika 15.05.2018

Sivuja 61

Vahingonkorvausoikeuden pääsääntönä on, että jokainen on velvollinen itse korvaamaan vahingon, jonka hän tahallaan tai tuottamuksellisesti aiheuttaa toiselle. Vain poikkeuksellisesti joku muu voi joutua korvausvelvolliseksi toisen aiheuttamasta vahingosta. Kyseisen kaltainen poikkeuksellinen sääntö löytyy VahL 3:1:stä, jonka mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Kyseisen pykälän perusteella sekä VahL:n 4:1:n työntekijän vastuuseen perehtyen tarkoitukseni on määrittää vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta.

Työnantajan vastuun osalta vastuun täyttymisen edellytykset on perinteisesti oikeustieteellisessä kirjallisuudessa jaettu kolmen edellytyksen täyttymiseen. Kyseisten kolmen edellytyksen on yhtäaikaisesti täytyttävä työntekijän toiminnan osalta, jotta ensimmäinen tutkielmani käsittelemistä vastuun muodoista aktualisoituisi ja työnantaja joutuisi vastuuseen työntekijän aiheuttamasta vahingosta. Mikäli yksikin VahL:n 3:1:n edellytyksistä jää täyttymättä aiheutuneen vahingon osalta, ei työnantaja ole velvollinen korvaamaan aiheutunutta vahinkoa isännänvastuun perusteella. Mikäli kyseiset edellytykset kuitenkin täyttyvät ja työnantaja joutuu vastuuseen työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta, edellyttää korvausvastuun lopullinen määrittäminen työntekijän ja työnantajan välillä, perehtymistä työntekijän korvausvastuuseen sekä vastuun lopulliseen kanavoitumiseen. Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ei täten jää ainoastaan työnanta- jan harteille, vaan työntekijä joutuu myös itse mahdollisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta.

VahL 4:1:n mukaan vahingosta, jonka työntekijä työssään virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Työntekijän vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta sekä vastuun lopullinen kanavoituminen osoittavat työnantajan vastuun ensisijaisuutta sekä työntekijän poikkeuksellisen lievää vastuuta aiheuttamastaan vahingosta. Työntekijän poikkeuksellisen lievä vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta seuraa vahvasti työoikeudesta tutusta työntekijän suojelunperiaatteesta. Työntekijän vastuu sisältää VahL:n lähtökohdaksi asetettuun tuottamusvastuuseen verrattuna eroavuisuuksia, jotka parantavat työntekijän asemaa vahingonkorvausvastuun suhteen verrattuna perinteiseen tuottamusvastuun mukaiseen vahingonkorvausvastuuseen.

Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta näyttäytyy tutkielmani perustella poikkeuksellisen ankarana vahingonkorvausvastuuna. Työntekijä puolestaan välttää aiheuttamansa vahingon korvausvastuun lievän huolimattomuu- den ylittävään toimintaan saakka ja lievää huolimattomuutta moitittavan toiminnan osalta työntekijän vastuu on työnan- tajan vastuuseen nähden toissijaista, mikäli työntekijän viaksi ei katsota tahallisuutta.

Vaikka pientä kritiikkiä onkin noussut esille koskien työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavaa vahingonkorvausvastuuta, on mielestäni tutkielmani perusteella yleisesti ottaen VahL:n säätämisessä kyseisen vastuun osalta onnistuttu hyvin.

Avainsanat

Työnantaja, työntekijä, vahingonkorvauslaki, vahingonkorvausvastuu, isännänvastuu, vastuun kanavointi.

(3)

SISÄLLYSLUETTELO

Lähdeluettelo……….V

Lyhenteet………VII

1 Johdanto………....1

1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus………...1

1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet………...3

1.3 Tutkielman rakenne………...4

2 Työntekijän aiheuttama vahinko ja VahL:n korvausvastuun lähtökohdat………6

2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen VahL.a………6

2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu……….7

2.3 Anonyymituottamus………..9

2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täyden korvauksen periaate ja vastuun sovittelu………...10

3 Isännänvastuun kattamat henkilöt………...14

3.1 Kuka on pienyrittäjä?...14

3.2 Viranomaisen korvausvastuu………..16

3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä………...18

3.4 Oppilaitoksen oppilaat ja hoitolaitoksessa hoidettavat………...20

3.5 Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta………..22

4 Isännänvastuun edellytykset………25

4.1 Työntekijä-käsite……….25

4.2 Virhe ja laiminlyönti………...29

4.2.1 Tahallisuuden ja tuottamuksen perusta………..29

4.2.2 Tahallisuus……….30

4.3.3 Huolimattomuus……….33

4.3 Milloin vahinko on aiheutettu työssä………..36

5 Työntekijän vastuu ja vastuun kanavointi………...41

5.1 Työntekijän vastuun lähtökohdat VahL:n 4:1:ssä………..……….41

5.2 VahL:n 4:3 merkityksen avaaminen………..……….42

5.3 Vastuun kanavointi………...44

5.4 Lievän tuottamuksen rajanveto………...46

(4)

6 Korvausvastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja VahL:n kohdistunut kritiikki………49 6.1 Työnantajan vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä………...49 6.2 Työntekijän vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja vastuun lopullinen kanavoituminen………....51 6.3 Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun vertailua………....52 6.4 VahL ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen kohdistunut kritiikki…...53 7 Johtopäätökset……….58

(5)

Lähdeluettelo

Kirjallisuus ja artikkelit

Aarnio, Aulis: Laintulkinnan teoria. Porvoo 1989.

Arti, Armas: Vahingonkorvauslaki selityksineen. Helsinki 1974.

Bengtsson, Bertil – Strömbäck, Erland: Skadeståndslagen: En kommentar. Stockholm 2008.

Bruun, Niklas – Koskull, Anders von: Työoikeuden perusteet. 2. uudistettu painos. Helsinki 2012.

Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus. Porvoo 2012.

Hahto, Vilja: Tuottamus vahingonkorvausoikeudessa. Helsinki 2012.

Hakalehto-Wainio, Suvianna: Valta ja vahinko : julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvaus- vastuu vahingonkorvauslaissa. Helsinki 2008.

Hellner, Jan – Radetzki, Marcus: Skadeståndsrätt. Stockholm 2006.

Hellner, Jan: Skadeståndsrätt. Uppsala 1976.

Hemmo, Mika:

- Vahingonkorvauksen sovittelu ja moderni korvausoikeus. Helsinki 1996.

- Sopimus ja delikti. Jyväskylä, 1998.

- Vahingonkorvausoikeus. Helsinki, 2005.

Hietala, Harri – Kaivanto, Keijo: Työaikalaki käytännössä. 4. uudistettu painos. Helsinki 2014.

Hirvonen, Ari: Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Helsinki 2011.

Hoppu, Esko: Kanavointisäännöksestä vahingonkorvausoikeudessa. Teoksessa Urho Kaleva Kekkonen. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja c-sarja N:o 13. Helsinki 1975.

Husa, Jaakko - Pohjolainen, Teuvo: Julkisen vallan oikeudelliset perusteet : johdatus julkis- oikeuteen. Helsinki 2014.

Kairinen, Matti – Koskinen, Seppo – Nieminen, Kimmo – Ullakonoja, Vesa – Valkonen, Mika: Työoikeus. Helsinki 2013.

Kaisto, Janne – Kallio, Ilari: Työsopimuksen tunnusmerkit. Helsinki, 2011.

Kivivuori, Antti: Työnantajan ja työntekijän vastuu. Teoksessa Vahingonkorvausoikeus. La- kimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja N:o 15. Vammala 1975.

Koskinen, Seppo: Konsultti - Työntekijä, yrittäjä vai jotakin näiden väliltä –Näkökohtia työn suorittamisen statuksen arvioinnin perusteista. Edilex-artikkeli 2016/17. s. 1-2.

Kröger, Tarja: Sopimusvapaus työntekosopimuksissa. Helsinki 1995.

(6)

Kukkonen, Pentti: Vahingonkorvaus virassa aiheutetusta vahingosta: siviilioikeudellinen tutkimus virassa aiheutetun vahingon korvaamisesta vahingonkorvauslain mukaan. Helsinki 1996.

Melander, Sakari: Rikosvastuun yleiset edellytykset. Helsinki 2016.

Mielityinen, Sampo: Vahingonkorvausoikeuden periaatteet. Helsinki 2006.

Mäenpää, Olli: Yleinen hallinto-oikeus. Helsinki 2017.

Norros, Olli: Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta. Lakimies 4/2007 s. 537- 540.

Paanetoja, Jaana: Työlainsäädännön ajantasaisuus, digitaaliset työmarkkinat ja työnteke- minen aikapankin jäsenenä. Edilex-artikkeli 2016/4. s. 13.

Rautiainen, Hannu – Äimälä, Markus: Työsopimuslaki. Helsinki, 2007.

Routamo, Eero – Hoppu, Esko:

- Suomen vahingonkorvausoikeus. Vaasa 1977.

- Suomen vahingonkorvausoikeus. Helsinki 1988.

Saarnilehto, Ari:

- Vahingonkorvauslaki - oikeuskäytännön valossa. Turku 1996.

- Työnantajan vastuu itsenäisen yrittäjän aiheuttamasta vahingosta. Defensor Legis 5/2005. s. 1030.

- Vahingonkorvauslaki - käytännön kommentaari. Helsinki 2007. (Saarnilehto 2007a) - Vuokratyöntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen. Edilex-artikkeli 2010/7141.

s. 125.

Saxen, Hans: Skadeståndsrätt. Turku 1975.

Ståhlberg, Pauli – Karhu, Juha: Suomen vahingonkorvausoikeus. 6. uudistettu painos. Hel- sinki 2013.

Suviranta, Antti: Palkkatyön käsite vero-oikeudessa. Helsinki 1961.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti: Rikosoikeuden yleinen osa, vastuuoppi. Helsinki 2013.

Tiitinen, Kari-Pekka – Kröger, Tarja: Työsopimusoikeus. 6. uudistettu painos. Helsinki 2012.

Tiitinen, Kari-Pekka: Työoikeus. Teoksessa: Timonen (toim.) Johdatus Suomen oikeusjär- jestelmään. Jyväskylä 1990.

Viljanen, Mika: Vahingonkorvauksen määrä: tutkimus vahingoista ja rahoista. Helsinki 2008.

Virtanen, Pertti: Vahingonkorvaus - laki ja käytännöt. Helsinki 2011.

Ylhäinen, Marjo: Työoikeus ja prekaari yhteiskunta. Helsinki 2015.

(7)

Äimälä, Markus – Kärkkäinen, Mika: Työsopimuslaki. 5. uudistettu painos. Helsinki 2017.

Virallisaineisto

HE 187/1973. Hallituksen esitys Eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädän- nöksi.

HE 151/1991. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi vahingonkorvauslain muuttamisesta.

HE 34/1996. Hallituksen esitys Eduskunnalle työaikalaiksi ja laiksi kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta

HE 157/2000. Hallituksen esitys Eduskunnalle työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.

Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 3. Ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle vahin- gonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi.

Vuoden 1966 vahingonkorvauskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135.

Oikeuskäytäntö KKO 2012:105 KKO2009:32 KKO 2004:53 KKO 1998:81 KKO 1992:142 KKO 1983 II KKO1982 II 120 KKO1980 II 64 KKO1978 II 121 KKO1972 II 37 KKO1963 II 88

Lyhenteet

HE hallituksen esitys eduskunnalle

KKO korkein oikeus

TSL työsopimuslaki 55/2001

VahL vahingonkorvauslaki 412/1974

(8)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus

Pro gradu -tutkielmani tutkimuskohteena on työntekijän työssään aiheuttaman vahingon korvaamisen edellytykset vahingonkorvauslain (412/1974, jäljempänä myös ”VahL”) mukaan.

Tutkielmani perustan muodostavat Vahl:n 3:1, jossa säädetään työnantajan vahingonkor- vausvelvollisuuden perusteista sekä Vahl:n 4:1, jossa säädetään työntekijän vastuun perusteista. Lisäksi työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen lopullinen määrittäminen edellyttää perehtymistä Vahl:n 4:3:n sekä Vahl:n 6:2:n. Kyseiset neljä VahL:n sisältyvää pykälää ovat oleellisen tärkeässä osassa työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen määrittämisessä. Tarkoitukseni on kyseisten pykälien avulla muodostaa näkemykseni työn- tekijän aiheuttaman vahingon korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan.

Pro Gradu -tutkielmani tutkimuskysymys on seuraavanlainen: Miten määräytyy vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta? Tutkielmani rakentuu vahvasti tutkimuskysymyksen ympärille. Tutkielmani käyn- nistyy VahL:n historian ja lähtökohtien esittelyllä. Tämän jälkeen aloitan varsinaisen tutkielmani työnantajan vastuun tarkastelulla, jonka jälkeen siirryn työntekijän vastuuseen.

Tarkoitukseni on lisäksi suppeasti tarkastella kyseisen vastuun toteutumista Ruotsin oikeus- järjestelmässä sekä tuoda esille muutamia oikeuskirjallisuudessa esiin nostettuja negatiivisia huomautuksia VahL:n onnistuneisuudesta kyseisen vastuun osalta. Johtopäätös-luvussa tarkoitukseni on kyetä tiivistetysti vastaamaan tutkielmassa esiintuomieni perusteiden nojalla kyseiseen esittämääni tutkimuskysymykseen.

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani virkamiehen vahingonkorvausvastuuta sekä julkisyh- teisön vahingonkorvausvastuuta, kun kysymys on muusta kuin julkisenvallan käytössä ta- pahtuneesta vahingosta. Rajaan täten tutkimuskohteeni ulkopuolelle julkisyhteisön vastuuseen liittyvät vahingonkorvausoikeuden erityiskysymykset. Kyseiseen aihepiiriin perehtyminen olisi vaatinut toisen pro gradu -tutkielman verran aikaa ja määrän sivuja. Lisäksi en käsittele puolustusvoimien toiminnassa aiheutuneiden vahinkojen korvaamista sen osalta, kun se eroaa perinteisestä VahL:n mukaisesta työnantajan tai työntekijän vastuusta.

(9)

Tutkielmani keskittyy sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuuseen, minkä vuoksi tutkielmani ulkopuolelle jäävät kaikki sopimusperusteiset vahingonkorvausvastuunkysymyk- set. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä sitä, jos työntekijä aiheuttaa vahinkoa työkaverilleen tai työnantajalle. Myös työnantajan vakuutusmahdollisuuksiin liittyvät kysymykset jäävät tutkielmani ulkopuolelle. Työnantajan vakuutuksiin liittyviä kysymyksiä on varsinkin van- hemmissa pro gradu -tutkielmissa käsitelty kattavasti. Myös syy-yhteyteen liittyvät oikeudelliset pohdinnat rajaan tutkielmani ulkopuolelle.

Vaikka tutkielmani keskittyykin pääosin vahingonkorvausoikeuteen, tekee työntekijän aiheuttamasta vahingosta erityisen mielenkiintoisen sen liittymäkohdat työoikeuteen sekä ri- kosoikeuteen. Kolmen hyvin erilaisen oikeudenalan määritelmiin perehtyminen on se syy, joka sai minut alun perin kiinnostumaan aiheesta. Parhaimpia kokemuksia pro gradu -tut- kielmaani kirjoittaessa onkin ollut huomata, miten vahingosta vastuullisen selvittämisessä on perehdyttävä niin moneen säädökseen sekä eri oikeudenalojen määritelmiin. Kokonais- kuvan hahmottaminen työntekijän aiheuttaman vahingon osalta on ollut sekä työläs että an- toisa projekti.

Työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraava korvausvastuu saattaa olla monelle vahingonkorvausoikeuteen perehtyneelle entuudestaan tunnettu kokonaisuus. Kyseessä on erityinen ja poikkeuksellisen moniulotteinen vastuuperuste, joka määrittää vastuun perinteisestä tuottamusvastuusta poikkeavalla tavalla. Varsinkin liittymäkohdat muihin oikeudenaloihin aiheuttavat sen, ettei kyseistä vastuuperustetta pystytä käsittelemään kattavasti vahingonkorvausoikeuden yleisesityksissä. Tähän lopputulemaan ovat päätyneet esimerkiksi Ståhlberg ja Karhu Suomen vahingonkorvausoikeus teoksessa.¹

Lisäksi aiheeseen liittyviä väitöskirjoja tai pro gradu -tutkielmia on viimeisten vuosikym- menten aikana julkaistu hyvin vähän. Vastaavat pro gradu -tutkielmat sijoittuvat 1980-lu- vulle, mikä on loogista että kiinnostus aihepiiriä kohtaan on ollut suurimmillaan VahL:n säätämisen jälkeisellä vuosikymmenellä. Aihetta koskevat väitöskirjat ovat puolestaan eri- koistuneet viimeisinä vuosikymmeninä julkisenvallan käytöstä aiheutuneeseen vahingonkorvausvastuuseen.²

1 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 204.

2 Ks. Hakalehto-Wainio 2008 ja Kukkonen 1996.

(10)

1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet

Tutkimusmetodini valinnassa päädyin oikeusdogmaattiseen eli lainopilliseen metodiin ja tu- lenkin käsittelemään vastuuta työntekijän aiheuttamasta vahingosta lainopillisesta näkökul- masta. Aarnion mukaan oikeusdogmatiikka on sääntötutkimusta, jolla pyritään säännösten sisällön selvittämiseen.³ Myös Hirvonen on todennut, että lainopin tarkoituksena voidaan tiivistetysti todeta olevan voimassa olevien oikeusnormien sisällön selvittäminen.⁴ Lainoppi esittää lisäksi tulkintakannanoton oikeusnormin merkityssisällöstä ja samalla se esittää nor- mikannanoton siitä, että kyseinen oikeusnormi kuuluu voimassaolevaan oikeuteen.⁵ Tarkoi- tukseni on selvittää oikeuslähteiden tarkastelun ja tulkinnan avulla työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun merkityssisältöä.

Tutkielmani perustan muodostaa VahL ja sitä koskevat työantajan ja työntekijän korvausvastuuta koskevat pykälät. Lainsäädäntöä täydentävin osin tukeudun tutkielmassani tutkielmani aihepiiriä koskevaan oikeustieteelliseen kirjallisuuteen. Oikeustieteellisen kirjallisuu- den osalta vahingonkorvausoikeudellinen kirjallisuus muodostaa tutkielmani pohjan. Työ- oikeudelliseen kirjallisuuteen viittaan tutkiessani työsuhteen tunnusmerkkejä sekä työajan merkityssisältöä hahmottaessani. Tahallisuuden selventäminen edellyttää puolestaan rikos- oikeudelliseen kirjallisuuteen perehtymistä. Lisäksi virkamiehien aiheuttaman vahingon ja julkisenvallan käytön määrittäminen edellytti perehtymistä hallinto-oikeudelliseen kirjallisuuteen. Vertailukohdan saamiseksi perehdyin lisäksi aihepiiriä koskevaan ruotsalaiseen lainsäädäntöön ja oikeustieteelliseen kirjallisuuteen.

Vaikka VahL onkin säädetty jo vuonna 1974, toimivat virallislähteet vieläkin työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavan korvausvastuun määrittämisessä tärkeässä roolissa.

Hallituksen esitys eduskunnalle (jäljempänä myös ”HE”) ja sitä koskevat lainvalmistelukunnan ja vahingonkorvauskomitean lausunnot toimivat edelleen suuntaa antavina ohjeina VahL:a sovellettaessa. Oikeuskäytännön osalta tarkoitukseni on pro gradu -tutkielmassani käyttää korkeimman oikeuden ratkaisuja esimerkinomaisesti pyrkiessäni osoittamaan kor-

3 Aarnio 1989, s. 48.

4 Hirvonen 2011, s. 22.

5 Hirvonen 2011, s. 22.

(11)

keimman oikeuden linjanvetoja. Tutkielmani pohjan muodostaa kuitenkin vahingonkorvausoikeudellinen lainsäädäntö ja oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntöön tukeudun vain eräiden erityiskysymysten selkeyttämiseksi.

1.3 Tutkielman rakenne

Tarkoitukseni on aloittaa pro gradu -tutkielmani työntekijän aiheuttaman vahingon yleisellä esittelyllä sekä perehtymisellä VahL:n yleisemmin ja vahingonkorvausoikeuden historiaan Suomessa. Kyseisessä luvussa käsittelen lisäksi lyhyesti vahinkolajien korvattavuutta työn- tekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täydenkorvauksen periaatetta ja siihen liittyvää vahingonkorvausvastuun sovittelua. Kolmas luku aloittaa sitten pro gradu -tutkielmani vi- rallisen asiaosuuden. Kolmannessa luvussa käsittelen erikseen kaikki VahL:n 3:1:ssä työn- tekijään rinnastetut henkilöryhmät, joidenka vastuu määräytyy samojen perusteiden mukaan kuin työntekijän, ennen kuin vasta neljännessä luvussa alan käsittelemään työnantajan vastuun edellytyksiä.

Neljännessä luvussa siirryn siis tarkastelemaan työnantajan ensisijaista vastuuta työntekijän aiheuttamasta vahingosta, jota kutsutaan yleisesti isännänvastuuksi. Tarkastelu pohjautuu vahvasti oikeuskirjallisuudessa hahmotettuihin kolmen edellytyksen täyttymiseen. Viiden- nessä luvussa siirryn työnantajan vastuusta työntekijän vastuuseen työssään aiheuttamastaan vahingosta, jota käsitellään VahL:n 4:1:ssä. Lisäksi pyrin viidennessä luvussa määrittämään työnantajan ja työntekijän vasuun lopullisen vastuunjaon VahL:n 6 luvun perusteella. Vas- tuun lopullisessa määräytymisessä tärkeässä osassa toimii VahL:n 6:2, joka yleisesti tunnetaan oikeuskirjallisuudessa kanavointisäännöksi nimettynä periaatteena.

Kuudennessa luvassa käsittelen suppeasti työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavan korvausvastuun toteutumista Ruotsin oikeusjärjestelmässä. VahL säädettiin pohjoismaisen lainvalmisteluyhteistyön pohjalta ja Suomen ja Ruotsin vahingonkorvauslait ovat tämän takia pitkälti yhtenevät. Tutkielmani tarkoituksena ei ole tehdä kyseisen luvun osalta oikeus- vertailevaa tutkimusta, vaan etsiä uusia näkökulmia Ruotsin lainsäädännöstä ja oikeuskirjal- lisuudesta suomalaisen vastuun hahmottamiseen. Kuudennessa luvussa tuon lisäksi esille muutamia oikeuskirjallisuudessa esitettyjä negatiivisia näkemyksiä, koskien vahingonkorvauslain onnistuneisuutta, ennen kuin seitsemännessä ja viimeisessä luvussa päädyn esittä-

(12)

mään lopulliset johtopäätökseni pro gradu -tutkielmani tuloksista. Tarkoitukseni on viimei- sessä johtopäätös-luvussa pystyä esittämään näkemykseni työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden valossa.

(13)

2 TYÖNTEKIJÄN AIHEUTTAMA VAHINKO JA VAHL:N KORVAUSVASTUUN LÄHTÖKOHDAT

2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen VahL

Valtioneuvosto 13.10.1966 tekemällään päätöksellä asetti komitean pohjoismaisessa yhteis- työssä valmistelemaan vahingonkorvaussäännösten uudistamista sekä laatimaan tarpeel- liseksi havaittavat säädösehdotukset. Vahingonkorvausta koskevat perussäännökset olivat 1960-luvulla rikoslain 9 luvussa, mutta niiden ohella oli vahingonkorvausta koskevia mää- räyksiä aikojen kuluessa sisällytetty myös lukuisiin eri aloja käsitteleviin lakeihin. Tästä johtuen lainsäädäntömme oli vahingonkorvausäännösten osalta sangen hajanainen. Myös muissa pohjoismaissa tilanne oli kyseisellä oikeudenalalla vastaavanlainen. Paremman yh- denmukaisuuden saavuttamiseksi Norjan, Ruotsin, ja Tanskan oikeusministerit päättivät vuonna 1946 pitämässään kokouksessa ryhtyä pohjoismaiseen yhteistyöhön vahingonkorvausoikeuden uudistamiseksi.⁶

Suomen liityttyä yhteistyöhön, lainvalmistelukunnan tehtäväksi muodostui valmistaa ehdotus uudeksi vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. 3.9.1970 lainvalmistelukunta lähetti oikeusministeriölle laatimansa ehdotuksen hallituksen esitykseksi Eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. Lähetekirjelmässään lainvalmistelukunta to- tesi, että vahingonkorvausta koskevat perussäännökset oli irrotettava rikoslaista ja vahingonkorvausoikeuden säännöksiä oli kehitettävä niin pitkälle kuin uudistamisen nykyvai- heessa oli mahdollista. Lainvalmistelukunnan mukaan oli pyrittävä kokoamaan yleiset va- hingonkorvausoikeudelliset lainsäännökset yhteen yhtenäiseen lakiin.⁷

Vahingonkorvausoikeudellisten lähteiden hajanaisuus ja puutteellisuus oli johtanut myös siihen, ettei isännänvastuusta säädetty ennen VahL:n voimaantuloa yleisin lainsäännöksin.

Vielä ennen VahL:n voimaantuloa isännänvastuu rakentuikin oikeudessamme lähinnä oi- keuskäytännön ja teorian luomille periaatteille.⁸ VahL:n keskeisiä uudistuksia olivatkin

6 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 1-2.

7 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 2-3.

8 HE 187/1973 vp, s. 4.

(14)

säännökset työnantajan ja työntekijän korvausvastuusta.⁹ Ennen vahingonkorvauslainsää- dännön voimaantuloa vallinneen oikeustilan voi tiivistettynä ilmaista seuraavaan tapaan.

Mikäli työnantajan organisaation toiminta aiheutti vahinkoa sivulliselle, oli vahingonkärsijä oikeutettu saamaan korvausta aina siltä, joka on moitittavalla tavalla vaikuttanut vahingon syntymiseen. Aiheutuneen vahingon korvaamiseen ei vaikuttanut oliko vahingon aiheuttanut esimerkiksi työnantaja, työnjohtaja vai työntekijä.¹⁰

VahL:a edeltänyttä oikeustilaa symboloi siis jokaisen vastuu aiheuttamastaan vahingosta.

Työpaikalla aiheutettu vahinko ei täten poikennut normaalista vahingonkorvausvelvollisuu- desta. Työnantaja ei vastannut työntekijän aiheuttamasta vahingosta, ellei hänessä ollut tuottamusta vahingon syntymiseen. Tämä tarkoitti esimerkiksi valvontavelvollisuuden laimin- lyöntiä tai sellaisen työntekijän valitsemista, joka ei pystynyt hänelle suunniteltuihin työteh- täviin.¹¹

2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu

Nykyään VahL 2:1.1 ilmaisee korvausvastuun lähtökohdan. Kyseisen lainkohdan mukaan joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu. Tuottamusvastuu edellyttää toteutuakseen vahingon aiheuttajan toiminnalta tahallisuutta tai tuottamusta. VahL:n tuottamus- sääntö on totuttu oikeuskirjallisuudessa lukemaan kahdella eri tavalla. Yhtäältä se velvoittaa korvaamaan vahingot, jotka on aiheutettu tahallisesti tai tuottamuksellisesti tuottamuksen asteesta riippumatta. Toisaalta se merkitsee, ettei korvausvastuuta VahL:n nojalla ilman eri määräystä synny sellaisesta vahingon aiheuttamisesta, jota ei voida lukea tahallisuuden tai tuottamuksen piiriin, esimerkiksi tapaturmista tai hyväksyttävästä riskialttiista toiminnasta.¹²

Tuottamusvastuun lisäksi lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme tuntevat kuitenkin useita muita vahingonkorvausvastuun muotoja, joista työnantajan ja työntekijän vastuut toimivat esimerkkeinä. Työnantajan vahingonkorvausvastuu sijoitetaan usein oikeuskirjallisuudessa tuottamusvastuun ja ankaranvastuun välimaastoon. Ankara vastuu muistuttaakin joissain

9 Saarnilehto 1996, s.48.

10 Kivivuori 1975, s. 53 ja Armas 1974, s. 68.

11 Saarnilehto 1996, s.48.

12 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 80 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 40.

(15)

määrin työnantajan vastuuta työntekijän työssään aiheuttamasta vahingosta. Ankaranvas- tuun tilanteissa vastuu nimittäin syntyy, vaikka vahingosta vastuussa olevan syyksi ei voida lukea tahallisuutta tai tuottamusta.¹³

Käytännön tilanteet, joissa ankaran vastuun säännöstöt ovat tarpeen, poikkeavat merkittä- västi toisistaan. Yhteistä niille näyttää olevan kuitenkin se, että toiminnat sisältävät poikkeuksellisen riskin - useimmiten henkilövahinkoriskin. Kyse voi olla esimerkiksi toiminnasta, joka on erityisen vaarallista ja siksi vahinkoherkkää (ampumaharjoitukset), mutta se voi myös olla sellaista, jossa riskin poikkeuksellisuus perustuu mahdollisen vahingon suu- ruuteen ja laajuuteen (ympäristövahinko). Yleensä ankarassa vastuussa kysymys on toiminnasta, jossa vahingonkärsijöiden on vaikea välttää vahinkoa ja vahingonaiheuttaja tavoitte- lee taloudellista hyötyä. Ankaraa vastuuta tavataan erityisesti elinkeinotoiminnassa, mutta se ei ole tuntematon muussakaan toiminnassa, esimerkiksi yksityisen tekemissä räjäytys- töissä.¹⁴

Ankarasta vastuusta poiketen työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen työntekijän toiminnalta tahallisuutta tai tuottamusta, mutta työantajan toiminnan paheksuttavuutta vastuun toteutuminen ei edellytä. Työnantaja joutuu siis vastuuseen, vaikka hänen toiminnassaan ei nähtäisi mitään moitittavaa, mikäli työntekijä aiheuttaa vahinkoa huolimattomalla työsken- telyllään. Ankara vastuu ei siis toteudu työnantajan vastuun tilanteissa työntekijältä edelly- tettävän paheksuttavan toiminnan suhteen, mutta tuottamusvastuuta ankarampi vastuumuoto on selvästi kyseessä, kun työnantaja joutuu vastaamaan oman toimintansa lisäksi työntekijän toiminnasta. Työnantajan vahingonkorvausvastuu merkitseekin selkeää poikkeusta Suomen vahingonkorvausoikeudessa omaksutusta lähtökohdasta, jonka mukaan jokaisen itsensä on kärsittävä vahinko joka häntä kohtaa. Jotta vahingon aiheuttanut voisi vierittää vastuun toisen kannettavaksi, täytyy siihen olla jokin erityinen oikeusperuste, tässä tapauksessa työn- antajaa velvoittava isännänvastuu.

Erityinen vastuunmuoto, joka vierittää vastuun omasta teosta toisen kannettavaksi on sen verran poikkeuksellinen, että se edellyttää tuekseen vahvoja perusteita. Työnantajan vahingonkorvausvastuun oikeutusta perustellaankin VahL:a koskevassa HE:ssä useilla syillä.

13 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 139 ja Virtanen 2011, s. 162.

14 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 143-144.

(16)

Työnantajan taloudellinen tila on esimerkiksi yleensä parempi kuin työntekijällä, jolloin va- hingonkärsijä saa todennäköisemmin korvauksen aiheutuneesta vahingosta. Lisäksi työnan- taja hyötyy lähtökohtaisesti työntekijän työpanoksesta joten on loogista, että työnantaja kantaa tällöin myös riskin mahdollisesti vahingosta.¹⁵

Työnantajan vahingonkorvausvastuuta on perusteltu myös oikeustieteellisessäkirjallisuu- dessa luoduilla periaatteilla, kuten esimerkiksi työoikeudesta tutulla työntekijän suojelunpe- riaatteella. Kyseinen periaate on Marjo Ylhäisen mukaan työoikeuden yleisiin oppeihin lu- ettavista periaatteista merkittävin. Se on myös lainsäädäntöä ohjaava perusperiaate. Lisäksi sillä on merkitystä individuaalisessa työoikeudessa tulkintaperiaatteena, joka ilmenee myös edullisemmuussääntönä.¹⁶ Kyseinen periaate kuvastaa mielestäni hyvin työnantajan vastuuta, joka työntekijän tahallisesti aiheuttamia vahinkoja lukuun ottamatta on aina ensisijaista verrattuna työntekijän vastuuseen. Myös Sampo Mielityinen on oikeuttanut työnanta- jan vastuuta periaatteeseen vedoten. Mielityisen mukaan työnantajan ensisijainen ja lähtö- kohtaisesti täysimääräinen korvausvastuu työntekijän työssään tuottamuksella aiheuttamasta vahingosta vastaa varsin hyvin reilun haitanjaon periaatetta.¹⁷

2.3 Anonyymi tuottamus

Työnantajan vahingonkorvausvastuun poikkeuksellisuus vastuunmuotona, ei jää ainoastaan siihen että työnantajan toiminnalta ei edellytetä tuottamusta eli työnantajan toimintaan ei korvausvastuun toteutumiseksi tarvitse kohdistaa minkäänlaista moitetta. Lisäksi työnanta- jan korvausvastuu ei nimittäin edellytä työnantajan vastuuseen saattamiseksi vahingon aiheuttajan identifiointia. Tämä seikka erottaa työnantajan korvausvastuun vahvasti tuottamusvastuusta, jonka yksi lähtökohta on vahingonaiheuttajan yksilöinti. Työnantajan korvausvastuu tuokin kyseiseen vahingon aiheuttajan yksilöimiseen helpotuksen ja näin paran- taa vahingonkärsijän asemaa. Tuottamuksen olemassaolon vahvistaminen ei nimittäin työn- antajan vastuun osalta edellytä, että vahinkoa aiheuttanut henkilö pystyttäisiin aina yksilöi- mään. Riittävää on ns. anonyymi tuottamus, joka vallitsee, kun yritysorganisaatioon kuuluvan tiedetään aiheuttaneen vahingon, vaikka kyseistä henkilöä ei kyettäisikään yksilöi- mään.¹⁸

15 HE 187/1973 vp, s. 9.

16 Ylhäinen 2015, s. 2.

17 Mielityinen 2006, s. 362.

18 Hemmo 2005, s. 53 ja Ståhlberg - Karhu 2013, s. 112.

(17)

Anonyymi tuottamus keventää siis työantajan korvausvastuun toteennäyttämistä. Työnanta- jalla saattaa olla useita työntekijöitä. Vahingonkärsijän asema heikkenisi huomattavasti, mi- käli korvausvelvollisuuden edellytyksenä hänen pitäisi pystyä osoittamaan kuka työnteki- jöistä on aiheuttanut vahingon. Anonyymin tuottamuksen merkitystä on pohdittu myös kor- keimmassa oikeudessa (jäljempänä myös ”KKO”) asti. KKO:n ratkaisussa KKO 1982 II 120 oli kysymys tunnusmerkiltään tuntemattomaksi jääneestä kuorma-autosta, joka oli todettu yhdeksi työnantaja A:n omistamista useista kuorma-autoista. Kyseinen kuorma-auto oli huo- limattomasta kuormauksesta johtuen pudonnut kiviä, jotka olivat aiheuttaneet vaurioita vastaan tulleille autoille. Kyseisessä tapauksessa KKO tunnusti työnantajan isännänvastuuseen kuuluvan anonyymin tuottamuksen ja velvoitti ratkaisussaan Työnantaja A:n korvaamaan tapauksessa aiheutuneet vahingot.

2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täyden- korvauksenperiaate ja vastuun sovittelu

Ennen siirtymistä isännänvastuun kattamien henkilöiden tarkasteluun, on tarkoitukseni avata joitakin vahingonkorvausoikeuden lähtökohtia, jotka myös työntekijän aiheuttaman vahingon osalta vaikuttavat aiheutuneen vahingon määrän määrittämiseen. Aloitan vahingon mää- rän tarkastelun korvattavista vahinkolajeista, joista säädetään VahL:n viidennessä luvussa.

VahL:n viides luku määrittelee kolme erilaista vahinkolajia, henkilö, esine -ja puhtaan varallisuusvahingon. Puhtaan varallisuusvahingon korvaamista on rajoitettu verrattuna henkilö ja esine vahinkoihin ja kyseinen rajoitus koskee myös työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuutta.¹⁹ Työnantaja on VahL:n 5:1:n perusteella lähtökohtaisesti vastuussa työnte- kijän työssään aiheuttamasta henkilö- tai esinevahingosta.

Sen sijaan puhtaasta varallisuusvahingosta eli taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhtey- dessä henkilö- tai esinevahinkoon, työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen erityisiä perusteita. Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta kattaa varallisuusvahingon ainoastaan, mikäli työntekijä on aiheuttanut vahingon rikollisella teolla tai vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin painavia syitä.²⁰ Kyseiset lähtökohdat pätevät puolestaan myös työntekijän henkilökohtai- seen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta.

19 Armas 1974, s. 77.

20 Armas 1974, s. 77 ja Routamo – Hoppu 1988, s. 195.

(18)

Työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtainen vastuu ei siis vahinkolajien osalta eroa perinteisestä tuottamusvastuusta. Työntekijän aiheuttaessa vahinkoa työnantaja on isännänvastuun perusteella velvollinen korvaamaan henkilövahinkoina VahL:n 5:2 perusteella vahingon kärsineelle tarpeelliset sairaanhoitokustannukset ja muut tarpeelliset kulut, ansionmenetyksen, kivun ja säryn sekä muun tilapäisen haitan ja pysyvän haitan. Esine- vahinkona työnantaja on puolestaan VahL:n 5:5:n perusteella velvollinen korvaamaan isän- nänvastuun perusteella esineen korjauskustannukset, vahingosta aiheutuneet muut kulut, ar- vonalennuksen taikka tuhoutuneen tai hukatun esineen arvon ja lisäksi tulojen tai elatuksen vähentymisen.

Puhtaan varallisuusvahingon osalta työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtai- nen vastuu ei myöskään eroa perinteisestä tuottamusvastuusta, vaan korvausvelvollisuus edellyttää, että työntekijä on aiheuttanut vahinkoa rikollisella teolla, vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin painavia syitä.

Erityisen painavina syinä Hemmo on listannut hyvän tavan vastaisuuden, moitittavuuden ja tuottamuksen sekä sopimuksen kaltaiset piirteet.²¹

Toinen työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuuteen vaikuttava Vahl:n lähtökohta tunnetaan vahingonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa täydenkorvauksen periaatteen nimellä. Kyseinen periaate on toiminut VahL:n säätämisestä saakka lain lähtökohtana korvauksen määrää määritettäessä.²² VahL:n esitöissä kyseistä periaatetta ei ole kuitenkaan tar- kemmin lähetty avaamaan. HE:ssä tyydytty lausumaan ainoastaan, että Suomen oikeudessa on pääsääntönä, että toiselle aiheutettu vahinko on korvattava kokonaisuudessaan.²³ Täy- denkorvauksen periaatteen avaaminen onkin virallislähteiden suppean määrittelyn vuoksi, jättänyt kyseisen tehtävän oikeuskirjallisuuden harteille. Oikeuskirjallisuudessa kyseistä periaatetta on kuvattu seuraavasti: korvausta on suoritettava niin suuri määrä, että vahingon- kärsijä korvauksen johdosta pääsee asemaan, jossa hän olisi, ellei vahinkotapahtumaa lain- kaan olisi sattunut.²⁴

21 Hemmo 1998, s. 72-77.

22 Routamo – Hoppu 1988, s. 239 ja Viljanen 2008, s. 3.

23 HE 187/1973 vp, s. 7.

24 Routamo – Hoppu 1988, s. 239

(19)

Täydenkorvauksen periaate asettaa korvausmäärälle sekä kaavamaisen ylä- että alarajan.

Korvaus ei nimittäin saa ylittää ylärajaa siten, että vahingonkärsijä hyötyisi vahinkotapah- tuman johdosta, eikä alittaa sitä siten, ettei vahingonkärsijä pääsisi siihen asemaan, jossa olisi ellei vahinkotapahtumaa olisi sattunut.²⁵ Jälkimmäistä korvauksen mitoittamisen rajaa toteuttaa erityisesti rikastumiskielto, joka tunnetaan myös eduntasoituksen nimellä. Rikas- tumiskiellon vuoksi vahingonkorvausta määrättäessä on yleensä korvauksen määrää laske- vana tekijänä otettava huomioon hyöty, jonka vahingonkärsijä on saanut vahinkotapahtu- masta tai sen jälkeisistä toimenpiteistä. Eduntasoituksen käyttö liittyy puolestaan siihen, että muualta saadut korvaukset ovat jo mahdollisesti turvanneet vahingonkärsijälle osittaisen kompensaation aiheutuneesta vahingosta.²⁶

Täydenkorvauksen periaatteesta on vuosien saatossa esitetty oikeustieteellisen kirjallisuu- den parissa myös kriittisiä näkemyksiä. Esimerkiksi Hemmo on Vahingonkorvauksen sovittelu ja moderni korvausoikeus teoksessa esittänyt, että täydenkorvauksen periaatteen johto- asema on tosiasiassa jo aikoja sitten pahasti murentunut.²⁷ Samaa näkemystä kannattaa myös Mika Viljanen väitöskirjassaan vahingonkorvauksen määrä. Viljasen mukaan periaatteet ei- vät enää tarjoa käyttökelpoista tapaa lähestyä vahingonkorvausoikeudellista normistoa, vaikka niiden systemaattisesta asemasta halutaan silti pitää kiinni.²⁸

Vaikka Täydenkorvauksen periaatetta onkin kritisoitu, asetan sen kuitenkin kyseisen tutkielmani vahingonkorvauksen määrän lähtökohdaksi työnantajan isännänvastuun osalta. Työn- tekijän henkilökohtaiseen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta kyseinen periaate puolestaan soveltuu heikommin. Kyseinen seikka johtuu siitä, että työntekijä on velvollinen korvaamaan vahingonkärsijälle ainoastaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Täydenkorvauksen periaate ei siis tämän vuoksi toteudu työntekijän henkilökohtaisen vastuun osalta, ellei työntekijä ole aiheuttanut vahinkoa tahallaan.

25 Routamo – Hoppu 1988, s. 239 ja Hemmo 2005, s. 204.

26 Hemmo 2005, s. 204.

27 Hemmo 1996, s. 319-322.

28 Viljanen 2008, s. 3-4.

(20)

Täydenkorvauksen periaatteen vaikutusta vähentää osaltaan myös vahingonkorvausoikeudessa jo tuottamusvastuun osalta VahL:n 2:1.2:ssa todettu mahdollisuus sovitteluun. Sovit- telun osalta kyse on harkinnasta, jossa arvioidaan merkitseekö täysimääräinen vastuu koh- tuuttoman suurta taloudellista rasitusta korvausvelvolliselle. Arvioinnissa korvausvelvollisen aiheuttamien vahinkojen raha-arvoja verrataan korvausvelvollisen maksukykyyn. Sovit- teluharkinnassa on kuitenkin muistettava aina ottaa huomioon sekä sovittelua puoltavat, että sitä vastaan puhuvat seikat.²⁹

Työnantajan isännänvastuun osalta sovittelusäännös kuuluu VahL:n 3:6:n mukaan seuraavasti, mikäli korvausvelvollisuus harkitaan ilmeisesti kohtuuttomaksi tai jos vahingon suuruus sekä muut olosuhteet huomioon ottaen on erityistä syytä, voidaan korvausta sovitella.

Kyseinen pykälä mahdollistaa työnantajan isännänvastuun sovittelun lähtökohtaisesta täy- denkorvauksen periaatteesta. Työntekijän henkilökohtaisen vastuun osalta kyseisen kaltaista säännöstä ei VahL:n neljännestä luvusta löydy. Kyseinen valinta on mielestäni perusteltu, koska sovittelusäännös on tavallaan työntekijän vastuun kohdalla automaattisesti sisäänra- kennettu kyseiseen VahL:n 4:1:n, mikäli kyseessä ei ole työntekijän tahallaan aiheuttama vahinko. Kyseisen kaltaista työntekijän korvausvastuun lähtökohtaista rajoittamista peruste- lee myös Arti. Artin mukaan kyseinen näkökanta on perusteltu sillä, että työnantaja on nor- maalisti samasta vahingosta kuitenkin vastuullinen.³⁰

29 Hemmo 1996, s. 51-54.

30 Arti 1974, s. 125.

(21)

3 ISÄNNÄNVASTUUN KATTAMAT HENKILÖT

3.1 Kuka on pienyrittäjä?

VahL:n 3:1,1:ssa säädetään työnantajan vastuusta työntekijän aiheuttaessa vahingon. Työn- antajan isännänvastuu ei kuitenkaan rajoitu Vahl:n kolmannessa luvussa ainoastaan työnte- kijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen, vaan työntekijä-käsitettä on laajennettu isännän- vastuun osalta Vahl:n 3:1:n seuraavissa momenteissa. VahL:n 3:1:n kolmessa momentissa tuodaankin esille hyvinkin erilaisia työntekijän asemaan rinnastettavia henkilöryhmiä, jotka aiheuttamansa vahingon osalta aktualisoivat työnantajan isännänvastuun.

Työntekijään rinnastettavien henkilöryhmien käsitteleminen on tarkoituksenmukaista aloittaa VahL:n 3:1.1:n toisessa lauseessa mainitusta itsenäisestä yrittäjästä, joka oikeuskirjallisuudessa on myös pienyrittäjäksi nimetty³¹. VahL 3:1:n mukaan työnantajana pidetään ni- mittäin myös sitä, joka antaa tehtävän sellaiselle itsenäiselle yrittäjälle, joka huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet on rinnastettava työnteki- jään. VahL:a säädettäessä lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että useissa tapauksissa itsenäinen yrittäjä työskentelee täysin työntekijään verrattavassa asemassa. Tällaisia ovat lakivaliokunnan mielestä erilaiset ammatinharjoittajat muun muassa autoilijat ja erilaisten työ- koneiden omistajat, jotka suorittavat työtä pitkiäkin aikoja saman toimeksiantajan lukuun ja jotka ovat velvollisia noudattamaan toimeksiantajan työaikaa ja -järjestystä koskevia mää- räyksiä.³²

Vaikka valiokunta toteaakin, että käytännössä on vaikea rajata ne itsenäiset yrittäjät, jotka olisi VahL:ssa rinnastettava työntekijöihin, on ongelmaa pidetty niin tärkeänä, että se on VahL:ssa huomioitu. Säännöksen tarkoittamien yrittäjien tarkemman määrittelyn lakivaliokunta jättää kuitenkin oikeuskäytännön varaan. Valiokunnan käsityksen mukaan säännöksen soveltamisessa vakiintuisi ennakkoratkaisujen mukaisesti yhdenmukainen käytäntö.³³ Työnantajan vastuuseen lakivaliokunnan aloitteesta lisätty itsenäisen yrittäjän vastuun rajoitus näyttäytyy kuitenkin jokseenkin epärelevantilta. Työsopimuslain (55/2001, jäljempänä myös ”TSL”) 6 §:n mukaan nimittäin työntekijä saa kuitenkin ottaa työhön apulaisia, jos siitä on sovittu tai sitä on katsottava edellytetyn. Kyseinen lain kohta vähentää itsenäisen

31 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 206 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 136.

32 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46.

33 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46.

(22)

yrittäjän vastuun rajoituksen merkitystä. Näyttääkin siltä, että työoikeudessa omaksuttu laaja työntekijä-käsite yleensä jo sellaisenaan olisi johtanut samaan lopputulokseen, vaikka mai- ninta pienyrittäjästä olisi jätetty pois. Epäselväksi jääkin, onko vastuun lisäyksen tarkoituksena työntekijän käsitteen laajentaminen vai VahL:n mukaisen isännänvastuun kasvattami- nen.³⁴

Nykytyöelämässä tietyt ammattinimikkeet eivät enää kuvaa sitä, millä oikeudellisella sta- tuksella työtä tehdään. Esimerkiksi kirvesmies tai putkiasentaja voi olla joko työntekijä tai yrittäjä. Arvioitaessa henkilöyrittäjän ja työsuhteen välistä rajaa, keskeisiä kysymyksiä ovat perinteisesti olleet toiminnan itsenäisyys ja vapaus sekä kyseisen henkilön taloudellinen si- toutuminen toimintaan. Arvioitavana on tällöin ollut esimerkiksi se, onko henkilö sijoittanut toimintaansa merkittävän määrän taloudellista panosta taikka sellaista osaamista tai ammat- titaitoa, jolla on vastaava taloudellinen merkitys.³⁵ Ratkaisevina kriteereinä yrittäjänä ole- miselle pidetään ansiotarkoitusta, taloudellisen riskin olemassaoloa sekä toiminnan laajuutta, yleisyyttä, julkisuutta ja itsenäisyyttä. Rajanvetoa suoritettaessa otetaan huomioon monia aineellisia ja muodollisia tunnusmerkkejä. Aineelliset tunnusmerkit liittyvät työn suorittamisen konkreettiseen tapaan, palkkaukseen, toimeksiantojen määrään sekä työnteet- täjän ohjausoikeuteen.³⁶

Mitä enemmän apulaisia yrittäjä käyttää ja mitä vähäisemmäksi hänen oma työpanoksensa jää, sitä todennäköisemmin häntä ei kuitenkaan voida rinnastaa työntekijään. Muina arvioon vaikuttavina olosuhteina voidaan lisäksi ottaa huomioon, onko yrittäjällä muitakin toimek- siantoja, kuinka monta niitä on ja kuinka pitkiä ne ovat. Merkitystä voi olla myös toimeksi- saajan käytännön mahdollisuuksilla valvoa ja ohjata suoritusta sekä sillä harjoittaako yrittäjä toimintaa yhtiömuodossa.³⁷ Selvää kuitenkin on, että työnantaja ei siis VahL:n isännän- vasuun perusteella vastaa itsenäisestä yrittäjästä, jollei tätä voida rinnastaa työntekijään. Ai- heutuneista vahingoista vastaa tällöin vain kyseessä oleva itsenäinen yrittäjä itse.³⁸ Itsenäi- sen yrittäjän asemaa hahmotettaessa on myös annettu merkitystä itsenäisen yrittäjän tarvit- semalle suojan tarpeelle. Saarnilehdon mukaan itsenäinen yrittäjän suojan tarve ei voi olla VahL:n 3 luvun 1 §:n 1 momentin ja 4 luvun 1§:n 1 momentin soveltamisen peruste silloin,

35 Koskinen 2016, s. 1-2.

36 Koskinen 2016, s. 1-2.

(23)

kun itsenäinen yrittäjä harjoittaa liiketoimintaa yhtiön muodossa.³⁹ Täten yhtiön muodossa liiketoimintaa harjoittava yritys harvemmin katsotaan itsenäiseksi yrittäjäksi, joka tarvitsisi suojaa työssään aiheuttamansa vahingon vahingonkorvausvastuun suhteen.

Itsenäisen yrittäjän henkilöryhmän hahmottamiseksi KKO on lakivaliokunnan toiveiden mukaisesti, ottanut käsiteltäväksi vuosien saatossa työnantajan isännänvastuun muodostu- mista koskevia tapauksia itsenäisen yrittäjän aiheuttaman vahingon osalta. KKO:n ratkai- suissa KKO 1992:142 ja KKO 2004:53 KKO päätyi erilaisiin lopputulemiin itsenäisen yrit- täjän aseman täyttymisestä kyseisissä tapauksissa. Ratkaisussa KKO 1992:142 itsenäinen kaivinkoneyrittäjä rinnastettiin työntekijään, kun hän oli ilman palkkaamiaan apulaisia pää- toimisesti suorittanut toimeksiannettua tehtävää noin 2,5 kuukauden aikana. Tehtävä oli ollut samanlaatuisen kuormaustyön suorittamista toimeksiantajan osoittamissa työkohteissa ja tämän antamien suunnitelmien ja työskentelyohjeiden mukaisesti. Konetyöstä työtunneilta maksettu korvaus oli lisäksi sovittu osaksi palkkaa koneenkäyttäjän omasta työpanoksesta.

Puolestaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:53 metsähallituksen lukuun met- sänhakkuutöitä tehneen osakeyhtiömuotoisen perheyrityksen osakasta ei korkeimman oikeuden mukaan pidetty sellaisena VahL 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna työnteki- jään rinnastettavana itsenäisenä yrittäjänä, jonka aiheuttamasta vahingosta Metsähallitus työnantajana olisi vastuussa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa itsenäisen yrittäjän aseman arvioinnissa vaikutti se, että yhtiön palveluksessa oli yhdeksän yhtiön ulkopuolista työnte- kijää. Lisäksi yhtiö omisti useita metsäkoneita ja yhtiön liikevaihto oli ollut vuonna 2000 noin 6 miljoonaa markkaa. Näistä syistä A, joka itse oli ollut työsuhteessa yhtiöön, ei voinut olla VahL 3 luvun 1 §:n 1 momentissa ja 4 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun yrittäjän asemassa työtä tehdessään. KKO on kyseisiä ratkaisuja antaessaan antanut erityisesti paino- arvoa itsenäisen yrittäjän asemaa määrittäessään yrityksen palveluksessa olevien työnteki- jöiden tai apulaisten määrälle.

3.2 Viranomaisen korvausvastuu

Julkisyhteisö on VahL:ssa rinnastettu mihin tahansa työnantajaan tilanteissa, joissa harjoite- taan yksityisoikeudellista toimintaa.⁴⁰ Tätä muuta kuin julkisen vallan käytöksi luettavaa

39 Saarnilehto 2005, s. 1030.

40 HE 187/1973 s.16

(24)

toimintaa kutsutaan myös tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi tai ”suorittavaksi” hallin- noksi.⁴¹ Hakalehto-Wainio mainitsee tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi muun muassa tei- den ja yleisten alueiden kunnossapidon, lasten hoidon, puhtaanapitotehtävät, kulttuuripalve- luiden järjestämisen sekä opetuksen yleisissä oppilaitoksissa.⁴²

VahL 3:1,2:n mukaan kun julkisyhteisön työntekijä tai työyhteisöön virka- tai siihen verrattavassa palvelussuhteessa oleva henkilö on aiheuttanut vahingon virheellään tai laiminlyön- nillään toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä, kanavoituu vastuu vahinkoa aiheuttaneen henkilön työnantajalle. Kyseisen momentti määrittää myös julkisyh- teisöön kuuluviksi valtion, kunnan ja muun julkisen yhteisön sekä laitoksen. Husan ja Poh- jolaisen mukaan julkishallinnon ulottuvuuksia määrittävien käsitteiden ydinsisältö on lähtö- kohtaisesti selvä, mutta rajanveto-ongelmat tekevät siitä hankalan. Julkisen vallan perinteinen määritelmä on edelleen relevantti, jos tarkoitetaan julkisen vallan ydintä: julkinen valta on sopimukseen perustumatonta yksipuolista määräämistä yksityisen edusta, oikeudesta tai velvollisuudesta.⁴³

Mäenpää puolestaan määrittelee julkisen vallan viranomaisen yksipuoliseksi puuttumiseksi yksityisen vapauspiiriin, jonka viranomainen voi toteuttaa pääasiallisesti kolmella tavalla eli tekemällä hallintopäätöksiä, antamalla yleisiä normeja tai käyttämällä välittömiä voimakei- noja. Mäenpään mukaan julkisen vallan käytössä on selviä aste-eroja. Voimakkainta on vä- littömän pakon käyttäminen, jota sisältyy erityisesti poliisin voimakeinoihin.⁴⁴ Hakalehto- Wainion mukaan julkisen vallan käytön määritelmä ei ole täysin vakiintunut, vaan käsitteelle on eri oikeudenaloilla annettu toisistaan poikkeavia merkityssisältöjä. Esimerkiksi hallinto- oikeudessa omaksuttu perinteinen näkemys julkisen vallan käytöstä on suppeampi kuin vahingonkorvausoikeudessa muotoutunut käsite.⁴⁵

Suomen perustuslain (1999/731) 2 § julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Perustus- lain kannalta on kuitenkin huomattava, että julkisen vallan käsite vaihtelee perusoikeuksit- tain. Julkisen vallan yleiskäsitteellä ei siis voida operoida tehokkaasti, vaan kulloistakin ti-

41 Hakalehto-Wainio 2008, s. 30.

43 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75.

44 Mäenpää 2017, s. 69-70.

(25)

lannetta on arvioitava omassa kontekstissaan, jotta sen merkitys rakentuu riittävän täsmälli- sesti ja osuvasti kussakin käsillä olevassa yksittäisessä tapauksessa.⁴⁶ Esimerkkeinä rajanveto-ongelmiin liittyvistä asiakokonaisuuksista voidaan mainita muun muassa pysäköinnin- valvonta, postin kuljettaminen ja yleisradiotoiminta. Niissähän on kyse osin julkisten tehtä- vien hoitamisesta silloinkin, kun toimijatahona on yksityinen. Rajanveto jää viime kädessä tässäkin tapauksessa perustuslakivaliokunnalle, lainvalvojille ja tuomioistuimille, jotka lopulta muotoavat käytännön, jonka kautta perustuslain julkista valtaa koskevien säännösten tarkempi sisältö määräytyy.⁴⁷

Julkisyhteisön korvausvastuuseen liittyviä vastuumuodon erityisiä piirteitä en tämän enem- pään tutkielmani aiheen rajauksen puitteissa pysty käsittelemään.

3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä

Isännänvastuu syntyy työnantajalle työntekijän, itsenäisen yrittäjän ja julkisyhteisön työnte- kijän aiheuttaman vahingon lisäksi myös kolmessa muussa tapauksessa. Nämä henkilöt lue- tellaan VahL 3:1,3:n ensimmäisessä virkkeessä. VahL 3:1,3:n mukaan se, joka viranomaisen määräyksestä, luottamustoimeen valittuna tai toisen pyynnöstä suorittaa laissa määrättyä tai työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa tiettyä tehtävää olematta itsenäinen yrittäjä, tehtä- vää suorittaessaan virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa vahinkoa, on se, jonka lukuun tehtävä suoritetaan, velvollinen korvaamaan vahingon. Isännänvastuu syntyy siis lisäksi milloin vahinkoa on aiheuttanut 1) viranomaisen määräyksestä, 2) luottamusmiehenä tai 3) toisen pyynnöstä. Lisäksi isännänvastuun täyttymiseksi edellytetään, että vahinko on aiheutettu laissa määrättyä tai työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa. Vastuun puolestaan tässä tapauksessa isännänvastuun perusteella kantaa henkilö, jonka lukuun tehtävä suoritetaan.

Viranomaisen määräyksestä kuulostaa helposti, että se sulautuu isännänvastuun osalta jom- paankumpaan VahL 3:1:n kahdesta ensimmäisestä momentista. Näin ei kuitenkaan ole. Vi- ranomainen voi eri puolilla lainsäädäntöä olevien määräysten perusteella määrätä jonkun tiettyyn tehtävään, mutta tehtävän suorittaja ei silti kuulu mihinkään sellaiseen ryhmään, jonka osalta isännänvastuu on järjestetty VahL 3:1:n kahdessa ensimmäisessä momentissa.

(26)

Tehtävän suorittaja ei siis toisin sanoen joudu työsuhteeseen eikä virka- tai siihen verratta- vaan palvelussuhteeseen. Esimerkkinä kyseisen henkilöryhmän osalta voidaan mainita mää- rätty edunvalvoja ja velkaselvittäjä.⁴⁸

Luottamusmiehen osalta työoikeudessa on katsottu, ettei luottamustehtävää suorittavan katsota olevan työsuhteessa työnantajaan, koska luottamusmiehen työnantajalta puuttuu luotta- musmieheen kohdistuva johto- ja valvontavalta. Kyseisen kaltaisia luottamusmiehiä ovat esimerkiksi kansanedustajan ja kunnanvaltuutetun sekä maanjako ynnä muiden toimitusten uskottujen miesten tehtävät. Kyseiset luottamustehtävät eivät johda myöskään virkasuhtee- seen. Tämän takia luottamustehtävää suorittavan vahingonkorvausvastuusta on päätetty sää- tää erikseen.⁴⁹

Viimeinen kolmesta henkilöryhmästä, jonka aiheuttaman vahingon kohdalla isännänvastuu voi aktualisoitua, on myös hankalin. Toisen pyynnöstä on nimittäin hyvin epäselvä ilmaus.

Se ei kerro mitään siitä, mitä edellytyksiä pyynnön esittäjältä vaaditaan, jotta isännänvastuu voisi edes teoriassa toteutua. Myöskään itse pyyntöä ja sen sisältöä ei olla erikseen lainsää- dännössä tai sen esitöissä avattu. Epäselväksi jääkin, onko kyseinen kohta kirjoitettu lakiin vain tuomarille annettavaksi mahdollisuudeksi vedota isännänvastuuseen hyvin poikkeuk- sellisissa tapauksissa, jotka eivät selvästi kuulu kahteen aiemmin mainittuun kategoriaan.

VahL:a koskeneessa HE:ssä mainitaan ainoastaan kyseisen henkilöryhmän osalta, että ohi- kulkija joka pyynnöstä ryhtyy avustamaan tieltä suistuneen auton kuljettajaa ajoneuvon saamiseksi tielle, voisi ilmeisesti olla luettavissa puheena olevien työnsuorittajien ryhmään.⁵⁰

Selvää on kuitenkin, ettei ketä tahansa toisen apuun tilapäisesti turvautuvaa henkilöä voida tuomita korvausvastuuseen. Routamo ja Hoppu ehdottavat, että kyseisen henkilöryhmän kohdalla vahingon aiheuttamisen mahdollisuus tai annetun tehtävän vaarallisuus olisivat omiaan johtamaan mahdolliseen isännänvastuuseen.⁵¹ Kyseisen henkilöryhmän aiheuttaman vahingon osalta ongelmallista kuitenkin on, että toisen pyynnöstä tehtävää suorittava harvemmin täyttää minkäänlaisia työsuhteen tunnusmerkkejä, joka tekee työntekijään rin- nastamisen kyseisen henkilöryhmän osalta hyvin vaikeaksi.

48 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 219-220.

50 HE 187/1973 vp, s. 17.

51 Routamo – Hoppu 1977, s. 147.

(27)

Kolmen VahL 3:1,1:ssa mainitun henkilöryhmän osalta HE:ssä lopullinen tarkentuminen onkin jätetty oikeuskäytännön varaan. Asianomaisen kuuluminen kyseisten työnsuorittajien ryhmään edellyttää kuitenkin aina, että henkilön ei katsota olevan tehtävässään itsenäinen yrittäjä, esimerkiksi liikkeenharjoittaja tai urakoitsija.⁵²

3.4 Oppilaitoksen oppilaat ja hoitolaitoksessa hoidettavat

Vankiloissa sekä hoito- ja oppilaitoksissa tehdään korjaus- ja tilaustöitä ulkopuolisille.⁵³ VahL:a säädettäessä ei kyseisiä työntekomuotoja ulotettu isännänvastuun alaisuuteen.

VahL:a kuitenkin muutettiin kyseisen asian kohdalla vuonna 1991. VahL:a muuttaneessa HE:ssä todettiin, että kohtuullisena ei voida pitää myöskään sitä, että VahL 4 luvun työnte- kijä-käsitteen piiriin eivät kuulu ammatillisten ja muiden oppilaitosten oppilaat silloin, kun he ovat työharjoittelussa tai suorittavat opetukseen liittyvää työtä laitoksessa tai sen ulkopuolella.⁵⁴

Oppilaan asema on yleensä työntekijää epäitsenäisempi ja maksukyky huonompi. Kun kysymys on ammattiin valmentautumisesta, vahingonvaara voi valvonnasta huolimatta olla suurempi kuin samanlaista työtä tekevällä ammattitaitoisella työntekijällä. Mitä edellä on sanottu, soveltuu vastaavasti hoitolaitoksessa hoidettavana oleviin, kun he suorittavat hoito- ohjelman mukaista työtä laitoksessa tai sen ulkopuolelle sijoitettuina. Sama pätee myös van- kityötä tekeviin vankeihin.⁵⁵

Nykyisellään VahL 3:1,1:n loppu kuuluu seuraavasti. Jos oppilaitoksen oppilas aiheuttaa virheellään tai laiminlyönnillään vahinkoa opetukseen liittyvässä työssä tai hoitolaitoksessa hoidettavana oleva vastaavasti hoitoon liittyvässä työssä, on niin ikään se, jonka lukuun työ suoritetaan, velvollinen korvaamaan vahingon. Lain muutoksen tavoitteista todetaan HE:ssä seuraavasti, oppilaiden ja laitoshoidossa olevien korvausvastuun tulisi olla samanlainen kuin työntekijöiden ja virkamiesten korvausvastuu. Uudistuksen ei katsota vaarantavan vahin- gonkärsijän asemaa, sillä vahingonkärsijä voi aina vaatia korvausta aiheutuneesta vahingosta VahL:n kolmannen luvun säännösten perusteella vahingosta vastuussa olevalta, joka

52 HE 187/1973 vp, s. 17.

54 HE 151/1991, s. 3.

55 HE 151/1991, s. 3.

(28)

kyseisen kaltaisissa tapauksissa on yleensä julkisyhteisö. Uudistuksen suurin merkitys onkin siinä, että julkisyhteisön ja muun isännänvastuussa olevan mahdollisuus vaatia vahingon ai- heuttajalta takaisin vahingonkärsijälle maksamansa määrä olisi nykyistä selvästi rajoite- tumpi.⁵⁶

Vaikka HE:ssä mainitaan erikseen, että sama pätee myös vankityötä tekeviin vankeihin⁵⁷, ei vankeja kuitenkaan mainita muuttuneessa VahL:n 3:1:ssä. Toisaalta VahL 4:1:ssä mainitaan kuitenkin, että sama koskee vangin vankityössä aiheuttaman vahingon korvaamista. Kysei- nen eroavuus kuulostaa epärationaaliselta valinnalta tehdä eroa työnantajan ja työntekijän vastuun suhteen yhden henkilöryhmän osalta. Ståhlbergin ja Karhun mukaan syy kyseiseen eroon on kuitenkin se, että vangin on katsottu työskentelevän työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa, eikä vankeja sen vuoksi ole erikseen mainittu VahL 3:1:ssä.⁵⁸

Tärkeää on kuitenkin muistaa, että VahL 3:1,3:ssa tarkoitettu isännänvastuu ulottuu kuitenkin vain niihin vahinkoihin, jotka aiheutetaan virheellä tai laiminlyönnillä tehtävää suoritta- essa. Vahingonaiheuttajan tulee siis syyllistyä tahallisuuteen tai tuottamukseen, ja teon on oltava yhteydessä juuri siihen tehtäväkenttään, jolla työtä suorittavan laitoksen pyynnöstä toimitaan.⁵⁹ Oppilaitoksen oppilas voi aiheuttaa vahingon esimerkiksi työharjoittelussa. Tär- keätä on kuitenkin oppilaan aiheuttaman vahingon osalta erottaa, että kyse on isännänvas- tuun täyttymiseksi juuri työssä aiheutetusta vahingosta, eikä esimerkiksi normaalissa ope- tustilanteessa aiheutetusta vahingosta. Isännänvastuu edellyttää oppilaan kohdallakin vahingon korvaamiseksi, että vahinko on sattunut työssä.

Hoitolaitoksessa hoidettavan aiheuttaman vahingon korvaaminen edellyttää puolestaan vahingon aiheutumista hoito-ohjelman mukaisessa työskentelyssä. Hoito-ohjelma voidaan suorittaa laitoksessa tai sen ulkopuolella. Vankityön osalta vahingon korvaaminen on kuitenkin tarkempaan. Vahingon korvaaminen edellyttää, että vahinko on aiheutettu varsinai- sena työaikana tehdyssä työssä valtion lukuun. Kyseinen isännänvastuun kattavan henkilö- ryhmän laajentava säännös ei siis koske vangin omaan lukuunsa tekemää työtä, eikä työtä, jonka vanki suorittaa vapaudessa.⁶⁰

56 HE 151/1991, s. 3.

57 HE 151/1991, s. 3.

60 Saarnilehto 1996, s, 81.

(29)

3.5 Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta

VahL:n säätämisen jälkeen tapahtuneista työelämän muutoksista yksi on ollut siirtyminen entistä useammin vuokratyöntekijöiden käyttöön. VahL:n kolmannen luvun osalta ei kuitenkaan erikseen mainita vuokratyöntekijöitä. Miten määräytyy siten vahingonkorvausvastuu, kun kyseessä on vuokratyöntekijän aiheuttama vahinko? Kyseinen kysymys on varsin olen- nainen vuokratyön yleistymisen vuoksi.

Työvoiman vuokraukseksi nimitetty työvoiman käytön muoto perustuu kahden henkilön - yleensä oikeushenkilön - väliseen sopimukseen työvoiman vuokrauksesta. Tällä sopimuksella työsopimuksen tehnyt yritys sitoutuu korvausta vastaan siirtämään työntekijänsä työ- panoksen sopijakumppaninsa käytettäväksi. Toisaalta työsopimuksesta johtuvien oikeuk- sien ja velvollisuuksien henkilökohtaisen luonteen vuoksi työvoiman vuokraus perustuu myös työntekijän suostumukseen tehdä työtä työnantajansa sopijakumppanille.⁶¹

Vuokrausyrityksellä on työnantajana työntekijäänsä kohtaan kaikki ne työsuhteesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet, jotka eivät TSL 1:7.3:n säännöksen perusteella siirry työvoiman vuokrasta tehdyllä sopimuksella (ja työntekijän suostumuksella) käyttäjäyritykselle.⁶² TSL 1:7.3:ssa ei kuitenkaan säädetä mitään työnantajan vahingonkorvausvastuun siirtymisestä, joten tämän perusteella vahingonkorvausvastuu näyttäisi jäävän vuokrausyritykselle. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertaisesti ratkaistavissa. Kun vuokratyöntekijä aiheuttaa vahingon ulkopuoliselle tehdessään työtä käyttäjäyrityksessä sen johdon ja valvonnan alaisena, saattaa kyseeseen tulla useampi mahdollinen vastuun jakautuminen vuokrausyrityksen ja käyttäjäyrityksen välillä. Kyseisen kaltaisessa tilanteessa kysymykseksi saattaa muodostua vastaako vahingosta vuokrausyritys vai käyttäjäyritys vai voisivatko molemmat olla vahingosta vastuussa työntekijän ohella.⁶³

Kyseessä ei ole kuitenkaan tahdonvaltainen oikeustoimi, joka mahdollistaisi vahingonkorvausvastuusta sopimisen yritysten välillä vahingonkärsijää sitovasti. Vuokrausyritys ja käyt- täjäyritys eivät täten voi sopimuksella muuttaa lain mukaista vastuuta kolmatta, tässä ta-

61 Tiitinen – Kröger 2012, s. 384.

62 Tiitinen – Kröger 2012, s. 384-385.

(30)

pauksessa vahingonkärsijää sitovasti. Tämän vuoksi vuokrausyritys vastaa VahL:n sääntö- jen mukaisesti, mikäli vahingonkärsijä vaatii häneltä korvausta työntekijän aiheuttamasta vahingosta. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että vahingonkärsijä ei myöskään voi vedota tehtyyn sopimukseen omaksi edukseen. Näin käyttäjäyritys ei voi päätyä työvoiman vuok- rausta koskevan sopimuksen perusteella vastuuseen vahingon kärsijälle vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta.⁶⁴

Käyttäjäyritys voikin joutua vastuuseen vuokratyöntekijän aiheuttaman vahingon osalta ainoastaan oman tuottamuksensa perusteella VahL 2 luvun 1 §:n mukaisesti. Vuokratyönteki- jän tuottamukseen käyttäjäyrityksen vastuu ei voi perustua. Käyttäjäyrityksen vastuu vuok- ratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta käyttäjäyrityksen oman tuottamuksen perusteella pohjautuu vuokratyöntekijän ohjeistuksen laiminlyönnin seurauksiin. Tämä tapahtuu siten, että vuokrausyritys ja käyttäjäyritys sopivat työvoimaa vuokratessaan työntekijän johdon ja valvonnan siirtymisestä käyttäjäyritykselle. Käyttäjäyrityksen tehtäviin kuuluu täten myös työntekijän opastaminen tehtäviinsä.⁶⁵

Kyseisen sopimuksen perusteella käyttäjäyrityksen on täytettävä nuo velvollisuutensa huo- lellisesti. Mikäli käyttäjäyritys ei toimi sopimusvelvoitteidensa mukaisesti, sen katsotaan rikkoneen sopimusta. Tällöin se vastaa rikkomuksesta sopimuskumppanille aiheutuneesta vahingosta. Jos työntekijä aiheuttaa korvattavaksi tulevan vahingon käyttäjäyrityksen puut- teellisen johdon ja valvonnan vuoksi, vuokrausyritys on oikeutettu saamaan vahingonkärsi- jälle maksamansa korvauksen käyttäjäyritykseltä sen sopimusrikkomuksen vuoksi. ⁶⁶

VahL:sta tai sen esitöistä ei selviä kantaa kahden isännänvastuun tahon yhteisvastuun toteu- tumiseen. Vuokrausyrityksen ja käyttäjäyrityksen mahdollisesta yhteisvastuusta vuokra- työntekijän aiheuttaman vahingon osalta on kuitenkin oikeuskirjallisuudessa esitetty näkö- kantoja. Norros on esimerkiksi todennut, että yhteisvastuu voisi tulle kysymykseen tilanteessa, jossa vuokrausyritys on maksukyvytön eikä vahingonkärsijä voi saada korvauksia muutoin kuin vaatimalla käyttäjäyritystä vastuuseen.⁶⁷ Norroksen mukaan kahden kantajan isännänvastuu voidaan kuitenkin nähdä ongelmallisena, koska siitä ei ole mitään mainintaan

67 Norros 2007, s. 537.

(31)

VahL:ssa eikä sen esitöissä.⁶⁸ Sekä Saxen että Norros ovat kuitenkin lopulta päätyneet tul- kintaan, joka mahdollistaa useamman tahon samanaikaisen isännänvastuun.⁶⁹ Norros perus- telee näkemystä sillä, että velvoiteoikeuden periaatteiden mukaan yhteisvastuu on yleisesti mahdollinen vahingonkorvausoikeudessa ja tässäkään tapauksessa yhteisvastuuta ei nimen- omaisella säännöksellä ole kielletty.⁷⁰

Kyseiset VahL:n 3:1:n kolmessa momentissa esiintuodut työtekijään rinnastettavien tahojen aiheuttamat vahingot aktualisoi työnantajan isännänvastuun aivan samojen edellytysten täyt- tyessä, kuin mitä VahL:n 3:1:ssä säädetään. Täten työnantaja voi perinteisen työntekijä mää- ritelmän lisäksi joutua myös hyvin erilaisissa tilanteissa vastaamaan muidenkin henkilöiden aiheuttamista vahingoista, edellyttäen että kyseisen henkilön kuulumisesta isännänvastuun piiriin on säädetty VahL:n ensimmäisessä pykälässä.

68 Norros 2007, s. 539.

69 Norros 2007, s. 540 ja Saxen 1975, s. 212.

70 Norros 2007, s. 540.