Jussi Semi
ONNEN ETSIJÄT
Kolme narratiivia alanvaihdosta
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma Ohjauksen koulutus
Huhtikuu 2021
Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät
Jussi Semi Työn nimi
Onnen etsijät. Kolme narratiivia alanvaihdosta.
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Ohjaus Pro gradu -
tutkielma X 22.4.2021 64
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yksilöllisiä alanvaihdoksia osana laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Tavoitteena on tutkia, miksi ihmiset päätyvät vaihtamaan uraa. Mihin alanvaihto lopulta tähtää? Tätä ongelmaa lähestytään kolmen tutki- muskysymyksen kautta. Ensinnäkin miten uranvaihtajat jäsentävät uranvaihdoksensa. Toiseksi tutkimuksessa pohditaan, kuinka yksilöt subjekteina muokkaavat itseään osana uranvaihtoprosessia. Millaisten tapojen kautta he näin tekevät? Kol- manneksi kysytään, miksi yksilöt suunnittelevat tai päättävät vaihtaa ammattiaan?
Tutkimus nojaa työn, uuden työn ja työkulttuurin muutokseen nojaavaan yhteiskunnalliseen tarkasteluun. Alanvaihtoa käsitellään biopolitiikan ja siten erityisesti kolmen käsitteellis-teoreettisen apuvälineen kautta: hallintamentaliteetin, tun- nustuksellisuuden ja etiikan. Kokonaisuudessaan kyse on subjektiudesta, subjektivoitumisesta ja suhteesta itseen.
Tutkimuksen aineisto koostuu yksittäisten ihmisten blogiteksteistä ja blogeista. Huomio on alanvaihdoksen tehneissä, sitä suunnittelevissa tai alaa juuri vaihtavissa henkilöissä. Aineisto on kerätty Suomen blogilista -nettisivustolta. Aineistoa ana- lysoitiin foucaultlaisen narratiivisen lähestymistavan kautta. Tässä metodissa oleellista oli jäsentää narratiivit vallan, dis- kurssien ja historiallisten olosuhteiden yhteenkietoutumana.
Aineistosta nousi esille kolme narratiivia: kaavan rikkojat, itsensä kuuntelijat ja pysyvyyden etsijät. Heille alanvaihto oli portti hyvinvointiin ja onnellisempaan elämään. Kaavan rikkojille alanvaihdos ilmeni ensisijaisesti haluna murtaa perintei- nen käsitys työurasta, jossa työ käsitteellistyy yhden koulutuksen ja työpaikan kautta. Itsensä kuuntelijoille keskiössä oli tietoisuus omista fyysisistä ja henkisistä rajoista, jotka asettivat rajat työlle ja työn toteuttamiselle. Pysyvyyden etsijöille työ määrittyi ensisijaisesti pysyvyyden ja taloudellisen turvan lähteenä.
Narratiivien kirjoittajat näyttäytyivät blogiteksteissä vapaina markkinasubjekteina. Uusliberalismin oppien mukaisesti niissä korostuivat verkostoituminen, itsensä esittely ja itsen pohdiskelu. Jotta mielekäs työ, ja siten onnellisuus, mahdol- listuisi alanvaihdon seurauksena, vaatii se yksilön tunnustusta itselleen ja mahdollisesti ulkopuoliselle taholle omasta ase- mastaan. Tunnustuksellisuus toimi toisena biopoliittisena näkökulmana alanvaihtoon ja porttina kolmanteen biopoliitti- seen ulottuvuuteen, etiikkaan. Yksilöiden tapa muokata itseään subjekteina osana uranvaihtoprosessia määrittyi kysymyk- senä siitä, kuinka he tarkkailevat ja hallitsevat itseään sekä mukauttavat oman olemisensa suhteessa ulkoisiin vaatimuksiin.
Yksilöiden päätös vaihtaa alaa tai pelkkä alanvaihdon suunnittelu kumpuaa halusta muuttaa omaa elämäänsä. Laajem- massa mielessä se voidaan jäsentää, ei pelkästään hyvinvoinnin ja onnen etsimisenä, vaan myös vapauden tilojen raivaa- misena ja luontina.
Avainsanat
alanvaihto, biopolitiikka, hallintamentaliteetti, tunnustuksellisuus, etiikka, narratiivit, uusi työ
Philosophical Faculty The School of Educational Sciences and Psychology Author
Jussi Semi Title
Happiness seekers. Three narratives on the career change.
Main subject Level Date Number of pages
Counselling Pro gradu -
tutkielma X 22.4.2021 64
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract
The study explores individual career changes as a part of the larger societal context. The aim is to study why people de- cide to change their career. Where the career change aim for in the end? The problem is approached through three re- search questions. Firstly, how career changers conceptualise their transition. Secondly, the research discuss on how indi- viduals as a subjects shape themselves as a part of the career change process. What kind of ways they do that? Thirdly, the study asks why individuals plan or decide to change their career.
The research is based on the social analysis of work, new work and changes of work culture. The career changes are ex- plored through biopolitics and in partucular three conceptual-theoretical concepts: governmentality, confession, and eth- ics. Overall, the question is on subjectivity, subjectivised, and relationship to self.
The research material consists of individual people’s blog posts and blogs. Attention is paid to those who have made, are planning to change, or are just changing the career. The research material has been collected from the Finnish blog list website. The material was analysed through the Foucauldian narrative approach. In this method, it was essential to con- septualise the narratives as an intertwining of power, discourses, and historical circumstances.
Three narratives emerged from the research material: format breakers, self-listeners, and stability seekers. For them, the career change was a gateway to well-being and a happier life. For the format breakers, the transition manifested primarily as a will to break the traditional idea of a career in which the work is conceptualised through a single education and job.
For the self-listeners, the essential was an awareness of their own physical and mental boundaries that set limits for the work and the realisation of work. For the stability seekers, work was primarily conseptualised as a source of permanence and financial security.
The authors of the narratives appeared in the blog posts as free market subjects. In accordance with neoliberalism, the blogs emphasised networking, self-presentation, and self-reflection. In order for meaningful work, and thus happiness, to be possible as a result of a career change, it requires the individual to confess himself and possibly an outsider for his own position. Confession is an another biopolitical perspective on the career change and a gateway to the third
biopolitical dimension, ethics. The individuals’ way to shape themselves as subjects as a part of the career change process was defined as the question of how they observe and govern themselves, and adapt their own being to external demands.
The decision of individuals to change the career, or the mere planning of a career change, comes from a will to change their own lives. In a broader context, it can be conseptualise, not only as the search for well-being and happiness, but also as the clearing and creation of the spaces of freedom.
Keywords
career change, biopolitics, governmentality, confession, ethics, narratives, new work
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO 1
1.1 Työurien muutokset 1
1.2 Tutkimusongelma ja -kysymykset 4
2 YHTEISKUNTA, TYÖ JA TYÖN UUSI MERKITYS 5
2.1 Vanhasta uuteen työhön 5
2.2 Prekaarisuus 9
2.3 Onko työelämän muutos myytti? 12
3 SUHDE ITSEEN 16
3.1 Biopolitiikka 16
3.2 Hallintamentaliteetti 18
3.3 Tunnustuksellisuus 22
3.4 Etiikka 26
4 AINEISTO JA ANALYYSI 30
4.1 Blogiaineisto 30
4.2 Narratiivinen analyysi 32
5 KOLME NARRATIIVIA 36
5.1 Heijastuksia uudesta työstä 36
5.2 Kaavan rikkojat 37
5.3 Itsensä kuuntelijat 42
5.4 Pysyvyyden etsijät 46
6 KOHTI ONNELLISTA ELÄMÄÄ 51
LÄHTEET 57
1 JOHDANTO
1.1 Työurien muutokset
Ihmisen elämä on täynnä valintoja. Jotkut niistä ovat tärkeitä, toiset taas eivät. Ollakseen onnellinen yksilön tulee tehdä kolme keskeistä päätöstä: mitä teen elämässäni, kenen kanssa ja missä haluan asua. Nämä yhdysvaltalaisen psykologin Daniel Gilbertin (2006) esiin tuo- mat ja toisiinsa limittyvät piirteet korostavat länsimaista individuaalia vapaana valintoja te- kevänä toimijana, joka omilla tekemisillään pystyy vaikuttamaan kohtaloonsa ja tarinansa muotoutumiseen. Edellä mainitut kolme osatekijää korostavat, joskin osittain epäsuorasti, kouluttautumisen ja ammatinvalinnan merkitystä. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei ole yh- dentekevää, mille koulutusalalle hakeutuu ja mitä työtä haluaa tehdä. Oman tekemisensä on palveltava hyvinvointia, mutta toisaalta subjektiivinen hyvinvointi voidaan tulkita työn te- kemistä edes auttavana resurssina.
Tämä tutkimus keskittyy yksilöiden uravaihdoksen pohtimiseen. Tarkoituksenani ei ole lä- hestyä yksilöllisiä alavaihdoksia sinällään vaan kytkeä ne osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Tutkimukseni nousee työn ja työurien muutokseen kytkeytyvästä yhteiskunnallisesta puheesta.
Työ, työelämä ja uravaihdokset ovat saaneet viime aikoina runsaasti huomiota julkisessa ja akateemisessa keskustelussa. Tilastollisesti tarkasteltuna alanvaihto on ollut suhteellisen yleistä. Esimerkiksi Suomen itsenäisyyden juhlarahaston (Sitra 2017) selvityksen mukaan yli puolet on kouluttautunut työuransa aikana uuteen ammattiin. Sen lisäksi vajaa neljännes suunnittelee sitä. Kyseisen selvityksen mukaan erityisiä haasteita asettavat koulutusjärjes- telmän pirstaleisuus ja yksilöiden toimeentulo. Uravaihdoksia on käsitelty paljon myös aikakausilehdissä, ammattiliittojen nettisivuilla ja yksityisten ihmisten blogiteksteissä.
Monesti aihetta on jäsennetty ”yllätyksellisyyden” kautta, jossa keskeiseksi teemaksi on
nostettu yksilön elämän ”totaalinen käänne”. Työurat ja niiden hallinta ovat myös nousseet näkyväksi poliittiseksi kysymykseksi. Huomio ei ole ollut yksinomaan työssä ja työurissa sinällään vaan niillä ja niiden pituudella on tulkittu olevan merkittäviä kansantaloudellisia merkityksiä.
Työurien huomiointi poliittisena kysymyksenä on ollut seurausta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka on näyttäytynyt työurien yksilöllistymisenä (LaPointe & Heilmann 2014, 47). Kyse ei ole ollut yksinomaan vakituisen työn kriisistä (esim. Järvensivu 2010) vaan yhtä lailla voidaan puhua rajattomista työurista, jolla on viitattu yksilöiden individualistiseen tapaan muokata omia tulevaisuuksiaan (Roper, Ganesh & Inkson 2010, 662–663). Työurat tässä katsannossa eivät palaudu yksittäisiin organisaatioihin tai niiden tavoitteisiin vaan yksilöt luovat tavoitteitaan ja suunnitelmiaan omista, usein henkilökohtaisista lähtökohdistaan käsin (DeFillippe & Arthur 1994; Roper ym. 2010). Laajemmassa mielessä työelämän muutos on ollut sidoksissa talouden globalisoitumiseen, uusliberalistiseen ohjailuun ja talouspolitiikkaan sekä yleiseen arvojen muutokseen. Tosin Pohjoismaissa muutokset eivät ole ilmentyneet yhtä vahvasti kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa (Kasvio, Gonäs & Skorstad 2012).
Työurista ja niiden muutoksista puhuttaessa on viitattu robotisaatioon ja digitalisoitumiseen (esim. Anderson ym. 2016). Kyse ei kuitenkaan ole työn loppumisesta vaan pikemminkin työtehtävien muutoksesta (Rifkin 1995; Anderson ym. 2016). Käytännössä tämä vaikuttaa keskeisesti yksilöllisiin työuriin, ammatinvalintaan ja mahdollisesti uranvaihtoon. Toisaalta tilastot kuitenkin osoittavat, ettei alanvaihto sinällään ole merkittävästi lisääntynyt vuosikymmenten aikana, vaikka se sinällään onkin suhteellisen yleistä (esim. Sutela & Lehto 2014; Sitra 2017). Tästä huolimatta uranvaihtoa ei tule jäsentää yksinomaan määrällisenä ilmiönä vaan pikemminkin se tulee kytkeä siihen puheavaruuteen, jossa ilmiötä käsitellään.
Toisin sanoen on kysyttävä, miksi juuri nyt alanvaihdosta puhutaan runsaasti. Minkä vuoksi yksilölliset intentiot ja näkemykset nostetaan pinnalle?
Kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimusartikkeleissa uravaihdoksia on tarkasteltu suurim- maksi osaksi elämänkulun, yksilön identiteetin ja identiteettityön kautta (esim. Williams 2010; LaPointe 2010; 2013). Sen lisäksi elämänhallinnan ja psykologisteoreettiset teemat ovat värittäneet uramuutoksista käytyä tieteellistä keskustelua (esim. Gardiner ym. 2009;
Ahn ym. 2017). Näissä näkökulmissa työurassa tapahtuvat muutokset on jäsennyt usein
ikään kuin yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisista (valta)rakenteista irrallisina olevina ilmiöinä.
Tässä tutkielmassa tavoitteenani on jäsentää työura, tulevaisuuden yksilölliset odotukset, alanvaihdokset ja yhteiskunnallinen konteksti kiinteäksi, mutta samanaikaisesti alati liikku- vaksi kokonaisuudeksi. Siksi työurissa tapahtuneet muutokset ja yhteiskunnalliset hallinta- pyrkimykset kytkeytyvät väistämättömällä tavalla myös ihmisten elämään ja yksilöiden ta- paan jäsentää itseään.
Lähestyn yksilöllisiä uranvaihdoksia ranskalaisen teoreetikon Michel Foucault’n ajattelun kautta. Erityinen huomioni on biopolitiikassa. Pyrin jäsentämään biopolitiikkaa ja siten myös uramuutoksia kolmen, toisiinsa limittyvän foucaultlaisen käsitteellis-teoreettisen apu- välineen kautta: hallintamentaliteetin, tunnustuksellisuuden ja etiikan. Kokonaisuudessaan kyse on subjektiudesta, subjektivoitumisesta ja suhteesta itseen. Samalla huomio kiinnittyy myös minäteknologioihin. Ne ovat tapoja, joilla yksilöt muokkaavat itseään, omia kehojaan, toimintatapojaan ja ajatteluaan. Minäteknologioiden kautta subjektit pyrkivät rakentamaan omaa minuuttaan suhteessa yleisesti hyväksyttyihin ajattelumalleihin ja käsityksiin. Se on halutun tulevaisuuden tai muutoksen saavuttamista itsen ohjailun ja muokkaamisen kautta.
Tätä taustaa vasten minäteknologiat ovat tekemisessä vallan ja valtasuhteiden kanssa. (Fou- cault 1997, 223–251; 2010.)
Puhun ura-, ala- ja ammatinvaihdosta synonyymeina. Yleisesti ottaen tarkoitan niillä siirty- mistä yhdeltä alalta toiselle. Esimerkiksi opettaja voi siirtyä sairaanhoitajaksi. Samalla kui- tenkin tiedostan rajan olevan häilyvä. Jos peruskoulun opettaja siirtyy opettamaan yliopis- toon, onko hän tällöin alanvaihtaja, vaikka molemmissa on kyse opetustyöstä. Tässä tutkiel- massa keskeisellä sijalla on aktualisoitunut tai suunnitelmissa oleva muutos. Siksi käytän myös termiä uramuutos, jolloin ollaan tekemisissä yksilöllisen kokemusmaailman kanssa.
Tällöin oleellista ei enää ole se, mihin tai minne alalle toimija on siirtynyt, vaan ennen kaik- kea se, mitä uramuutos hänelle merkitsee ja kuinka se muuttaa hänen elämäänsä.
1.2 Tutkimusongelma ja -kysymykset
Tutkimuksessani tarkoituksenani on pohtia yleistä, laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, johon uranvaihdos ilmiönä kytkeytyy. Miksi siis juuri nyt uravaihdoksesta on muodostunut
”ilmiö”, vaikka sinällään se on ollut ”aina” olemassa? Miksi juuri nyt uravaihdoksista puhutaan? Tarkastelen alanvaihtoa narratiivisesta näkökulmasta käsin. Pyrkimyksenäni on pohtia, miksi ihmiset päätyvät vaihtamaan uraa. Mihin alanvaihto lopulta tähtää? Tätä on- gelmaa lähestyn kolmen tutkimuskysymyksen kautta:
1. Miten uranvaihtajat jäsentävät uranvaihdoksensa?
2. Kuinka yksilöt subjekteina muokkaavat itseään osana uranvaihtoprosessia? Millais- ten tapojen kautta he näin tekevät?
3. Miksi yksilöt suunnittelevat tai päättävät vaihtaa ammattiaan?
Laajemmassa mielessä kysymykset ja niiden pohjalta avautuva tematiikka nostaa väistämättä esille myös tuotantoteknologiset teemat, kuten työelämän ja työmarkkinoihin kuuluvat toimintatavat, ja yksilöiden kyvyn ottaa etäisyyttä yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Lopulta tutkimuksen teema nostaa esille kysymyksen siitä, mitä lopulta yksilöt etsivät. Mikä on uranvaihdon merkitys laajemmassa kontekstissa?
2 YHTEISKUNTA, TYÖ JA TYÖN UUSI MERKITYS
2.1 Vanhasta uuteen työhön
Viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana Suomessa on käyty runsaasti julkista keskustelu työstä, työn tekemisen mielekkyydestä ja työurista. Tämä on ollut kytköksissä laajempaa yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa avaintermejä ovat olleet tietoyhteiskunta, uusi työ, tiedon tuottaminen, innovatiivisuus ja jälkiteollisuus. Näiden lisäksi kantavina tee- moina ovat olleet luovuus ja luova luokka (esim. Florida 2008).
Työn ja työelämän laajempi muutos voidaan jäsentää vanha ja uusi työ dikotomian kautta.
Mikko Jakosen (2014, 288–289) mukaan uuden työn käsite ilmaantui suomalaiseen keskus- teluun 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä, jossa se yhdistyi kriittisiin ja radikaaleihin työelämän muutosta koskeneisiin tutkimuksiin. Jakosen mukaan suomalai- sessa akateemisessa keskustelussa nousivat esille neljä teosta, joiden kautta uuden työn kä- site hahmottui suhteessa yhteiskuntaan ja työelämään: Kuhnurien kerho: Vanhan työn pa- heista uuden hyveiksi (Vähämäki 2003), Odotustila: Pamfletti uudesta työstä (Holvas & Vä- hämäki 2005), Uuden työn sanakirja (Jakonen, Peltokoski & Virtanen 2006) ja Uuden työn paradoksit (Julkunen 2008). Yhtä lailla myös oikeistolaiset ja poliittiset toimijat käsittelivät uutta työtä omien näkökulmiensa kautta (esim. General Intellect 2008; Cronberg 2009; Piha
& Poussa 2012). Kaikissa näissä vaatimuksena oli politiikan ja yhteiskunnallisten rakentei- den muuttaminen sekä osittain luutuneiden työelämää koskevien käsitysten kyseenalaista- minen.
Käyty julkinen ja akateeminen keskustelu jo itsessään osoitti työssä ja työelämässä tapahtu- neista muutoksista. Keskeinen kysymys tässä suhteessa kuitenkin on, mikä lopulta muuttui.
Suomessa vanhan työn ja hyvinvointivaltion ”kultakausi” voidaan nähdä alkaneeksi 1950 - luvun lopussa, kuten Raija Julkunen (2008, 13) toteaa. Hänen mukaansa vanhan työn ajan- jakso on kontekstisidonnainen, minkä vuoksi 1900 -luvun alkupuoliskon modernin tehdas- työn ilmentymät ja yhteiskunnallinen todellisuus jäsentyy toisenlaisena kuin 1970 ja 1980 - lukujen työntilat. Keskeistä vanhan työn aikana oli pääoman alhaiset tuottovaatimukset, lak- koherkkyys, yleinen väljyys, ja kuten Julkunen huomauttaa, jopa suorainen ylimiehitys työ- paikoilla. Vanhan työn aika päättyi hänen mukaansa Suomessa 1980 -luvun puolivälin ja 1990 -luvun laman väliseen aikaan, kun taas Britanniassa Margaret Thatcherin valtakauteen ja Ranskassa sekä Italiassa 1960 -luvun lopun opiskelija- ja työväenliikkeisiin.
Vanhan ja uuden työn välinen ero voidaan jäsentää viidestä näkökulmasta käsin Jussi Vähä- mäen (2009, 34–36) tarkastelua myötäillen. Ensinnäkin on kysyttävä, missä ollaan työssä.
Vanhassa työssä keskeisellä sijalla oli teollinen tuotanto ja tehdas. Kenties selkeimmän ku- van modernista teollisesta tehdastyöstä saa Charlie Chaplinin elokuvasta Nykyaika (engl.
Modern Times (1936). Tehdas tässä yhteydessä on tulkittava myös tilallisena metaforana eikä pelkästään konkreettisena reaalimaailman fyysisenä kokonaisuutena. Tehdas on näin ollen paikka, jossa työ ja tuotanto tapahtuu. Tehtaan logiikkaa voidaan jäsentää fordismin käsitteen kautta. Keskeistä tässä oli monimutkaisuuden supistaminen ennalta määrättyihin muotoihin, jotka rationaalinen subjekti oli tarkoin valinnut. Näin ollen kompleksisuus pako- tettiin tuottavan työn muottiin, minkä seurauksena esimerkiksi työntekijöiden persoonalli- suus jätettiin taka-alalla tai häivytettiin kokonaan. Tässä muodostelmassa työntekijä oli hel- posti vaihdettavissa ja korvattavissa, kun tuotantoprosessi ja työntekijöiden suoritukset oli standardisoitu. (Holvas & Vähämäki 2005, 41–42.) Tehtaan logiikka jäsensi koko elämää.
Tämä oli erityisen selvästi havaittavissa tehdaskaupungeissa, joissa tehtaan pillin ääni mää- ritteli työn ja vapaa-ajan välistä aikaa. Työ tapahtui työpaikoilla eikä sitä tuotu työntekijöi- den mukana kotiin.
Uuden työn myötä työ ja tuotanto ovat muuttuneet rajattomiksi ja epämääräisiksi. Tästä esi- merkkeinä voidaan mainita palveluketjujen rakentaminen, erilaisten toimintojen ulkoistami- nen ja työvaiheiden toteuttaminen yhtäaikaisesti tai mielivaltaisesti. Kun tehtaan seinät ovat kaatuneet, niin konkreettisesti kuin metaforisesti, on entistä vaikeampi sanoa, missä työtä tehdään ja missä tuotanto sijaitsee. Käytännössä tuotannon delokalisaatio ilmenee
kansallisvaltioiden kyvyttömyytenä säädellä kulutuksen ja tuotannon välistä suhdetta. (Vä- hämäki 2009, 35.) Jakosen (2014, 296) mukaan uusi työ tapahtuu verkostoissa, jolloin uusi työ on informaatiovirtojen analysointia ja niiden organisointia tietoteknisillä apuvälineillä.
Näin ollen, kuten Jakonen toteaa, kyse ei ole raakamateriaalin tuotannosta tai jalostamisesta sinällään vaan heterogeenisten työsuoritusten järjestelemisestä ja yhdistämisestä. Tietover- kot ovat paikallisia mutta samanaikaisesti myös paikattomia ja ajattomia. Tämä asettaa myös työntekijät subjekteina uudenlaiseen asemaan. Hardt ja Negri (2005, 293–294) huomauttavat sisäisten tietoverkkojen ja viestintätekniikan mahdollistavan työntekijöiden kattavan val- vonnan, jolloin työntekoa voidaan kontrolloida jatkuvasti ja yksilökohtaisesti. Tästä näkö- kulmasta tarkasteluna tehtaan muurien kaatuminen ei ole suinkaan vähentänyt kontrollia vaan pikemmekin tuonut sitä lisää. Enää kyse ei ole näkyvästä valvonnasta vaan alati läsnä- olevasta, jopa piilossa olevasta kontrollista.
Toinen näkökulma Vähämäen (2009, 35) tarkastelussa kytkeytyy kysymykseen, milloin ol- laan työssä. Kun tuotantotila on muuttunut paikattomaksi, edelliseen kytkeytyen, voidaan Vähämäen tavoin väittää myös työajan muuttuneen hankalasti määriteltäväksi. Työaika ei siten tapahdu pelkästään konkreettisessa työpaikassa vaan se limittyy ja liukenee koko elä- mänaikaan. Vähämäen mukaan työ ajallisena ilmiönä yhdistyy elämän jokaiselle osa-alu- eelle, aina kuntoilusta ja vapaa-ajan harrastuksista koulutukseen, kokouksiin ja itseopiske- luun. Tässä kontekstissa ajasta on tullut keskeisin resurssi ja kiireestä menestyksen ja ky- vykkyyden mittari. Kun vanhan työn aikana yksilöiden saama arvostus oli sidoksissa heidän kykyynsä käyttää aika organisoidusti hyväkseen, uudessa työssä ajanhaaskauksella ei ole symbolista arvoa menestyksen näkökulmasta. Näin ollen sekä työntekijät ja työttömät pyr- kivät täyttämään tyhjät tilat. Jos päivää ei saa käytettyä tehokkaasti hyväksi, koetaan päivän olevan usein olevan pilalla. ”Kaikessa rauhassa” tekemisestä on muodostunut vähintäänkin epäilyttävää, koska se pitää sisällään oletuksen, että työntekijällä on ”liikaa aikaa”. (Holvas
& Vähämäki 2005, 62–63.) Käytännössä työajan liukeneminen koko elämänaikaan luo ti- lanteen, jossa jokaista tekoa ja tekemättä jättämistä pohditaan yksilön työn, työllistävyyden ja työkyvykkyyden näkökulmasta. Asioita ei tehdä niiden itsensä vuoksi vaan sen kautta, kuinka hyvin ne palvelevat ihmisten hyvinvointia ja jaksamista.
Kolmanneksi Vähämäki (2009, 35–36) kysyy, mitä on työ. Hänen mukaansa rajojen hämär- tymisen myötä työtehtävistä on tullut epämääräisempiä. Toisin kuin vanhan työn aikana uu- dessa työssä työntekijöiden on hallittava kontekstit, palveluketjut ja informaation käsittely.
Vähämäki toteaa työn muuttuneen tiimi- ja projektivetoiseksi, minkä vuoksi tehtävät voivat vaihdella nopealla syklillä. Tämä myös asettaa haasteita koulutukselle. Kun työssä koroste- taan entistä enemmän sosiaalisuutta, verkottuneisuutta, joustavuutta ja kykyä uuden oppimi- selle, oppilaitoksista valmistuminen ei ole enää, kuten vanhan työn aikana, tae ”varmasta”
työpaikasta. Työteossa yksilöiden persoonallisuus, asenne ja heidän tapansa nousevat keski- öön (Vähämäki 2009, 81). Tästä syystä myös työnhakijat joutuvat tuotteistamaan itsensä ja markkinoimaan omaa osaamistaan. Heidän on tehtävä itsestään haluttavia persoonia, joiden potentiaali tuo työpaikalle huomattavaa lisäarvoa.
Neljäs näkökulma Vähämäen (2009, 36) jäsentelyssä on kysymys tuottavasta työstä. Kun työ on limittynyt koko elämän aikaan ja jokainen teko ja tekemättä jättäminen tulkitaan työn kautta, on lähes mahdotonta sanoa, mikä on lopulta tuottavaa työtä. Työn ja tuotannon kom- munikatiivinen luonne ovat muuttaneet tuotannon työntekijän itseilmaisuksi, minkä ohella yhteistyö ja vuorovaikutus jo itsessään ovat tuotantoa eivätkä siten ulkoapäin asetettua.
Tässä kontekstissa tuottava työ rakentuu suhteessa toisiin. (Virtanen 2006, 128.) Toisin sa- noen se, mitä vanhan työn aikana pidettiin tarpeettomana ja ”joutavanpäiväisenä”, kuten työpaikoilla ”lörpöttelyä” ja ”small talkia”, on uudessa työssä noussut keskiöön ja kanta- vaksi osatekijäksi tuotannon kannalta. Siksi, aikaisempaan vedoten, entistä keskeisemmällä sijalla on yksilöiden persoonallisuus, minkä vuoksi usein työpaikkoihin haetaan ”hyviä tyyp- pejä tiimipelaajiksi”.
Viidenneksi Vähämäki (2009, 36) kysyy, kuka tekee työtä. Jos siis tuotanto on ajallistilalli- sesti hajautunut, on vaikea sanoa, kuka on työn tekijä. Jos työtön työnhakija pitää itsestään, osaamisestaan ja fyysisestä kunnostaan huolta, jotta pystyisi mukautumaan työmarkkinoiden vaatimuksiin, onko hän tällöin työtä tekemätön subjekti. Tässä yhteydessä työ on ymmärret- tävä laajemmin kuin pelkkänä palkkatyönä. Esimerkiksi hoivatyön jäsentäminen arvoa tuot- tavana työnä kyseenalaistaa fordistisen määritelmän. Ensinnäkin hoivatyötä ei tehdä työn- johdon alaisuudessa tai valvonnassa eikä sitä voi myöskään delegoida toiselle, kuten teollista palkkatyötä. Näin ollen ei ole yhdentekevää, kuka hoitaa ketäkin, sillä osapuolet ovat sidok- sissa toisiinsa koko persoonallaan. Toiseksi hoivaan käytettyä aikaa on vaikea määrittää. Jos tekee tunnin ajan ruokaa koko perheelle, herää kysymys, kuinka paljon on tehnyt työtä. Onko siis työ muiden perheen jäsenten hyväksi tehty työ vai toiminta kokonaisuudessaan? Hoiva- työ näin ollen ylittää palkkatyön ja perheen välisen vastakkainasettelun, sillä jo pelkästään
hoivan kehollisuus, henkilökohtaisuus ja työntekijän läsnäolo luovat työhön erilaisen suh- teen kuin ”perinteisessä” tehdastyössä. (General Intellect 2008, 204.)
Edellä mainitut huomiot eivät kuitenkaan tarkoita vanhan työn täydellisestä häviämistä.
Kyse ei ole myöskään siitä, että tehdas ja tehdastyö konkreettisena paikkana ja toimintana olisi kadonnut. Pikemminkin voidaan puhua vähittäisestä muutoksesta ja hiljaisesta siirty- mästä, joka ilmenee työssä itsessään ja sen tekemisen tavoissa sekä ennen kaikkea työteki- jöille esitetyistä vaatimuksista. Kysymys on yleisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta. Kun aikaisemmin laitokset ja instituutiot nojasivat jyrkkään rajanvetoon sisä- ja ulkopuolen vä- lillä, ne pystyivät toimimaan lähes suvereenisti. Nyt asetelma on kuitenkin kääntynyt pääla- elleen. Sairaalat ovat jalkauttaneet potilaita avo- ja kotihoitoon, oppimisesta on tullut etäop- pimista ja jatkuvaa koulutautumista ja työstä, ainakin osittain, etätyötä. Toisin sanoen sulje- tut tilat ovat joutuneet avautumaan, minkä seurauksena ”työläinen ei ole enää sisään suljettu epäjatkuva tuottaja”, vaan Gilles Deleuzea mukaillen ”velallinen, aaltoileva, radalle asetettu ja jatkuvasti vuorossa” oleva subjekti. Kyse ei siten ole siitä, etteikö edelleen olisi kodin, koulun, yliopiston, tehtaan kaltaisia paikkoja ja niissä olevia ihmisiä. Pikemminkin vaurau- den ja subjektiivisuuden tuotanto on siirtynyt näistä, ennen suljetuista tiloista, koko yhteis- kuntaan. (Pyyhtinen 2006, 441–442.)
2.2 Prekaarisuus
Uudesta työstä puhuttaessa on lähes mahdotonta välttää prekaarisuuden käsitettä. Anna- Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen (2006, 379) mukaan prekariaatilla viitataan työvoimaan, joka kokee palkkatyöyhteiskunnan puitteissa epävarmuutta tulevaisuudesta, oikeuksista ja toimeentulosta. Näin ollen se paikantuu epämääräiseksi elämäksi taloudellisesti turvattujen elämänmuotojen rajamaille. Heidän mukaansa samanaikaisesti prekaarit muodostavat kuitenkin uuden talouden keskeisen voimavaran.
Tätä taustaa vasten prekariaatti ei määrity yksittäisen ammatin tai työtehtävän kautta.
Käytännössä prekaareja voivat olla siivoojat, sairaanhoitajat, putkiasentajat tai yliopistotutkijat. Siksi prekariaatin keskeisenä ongelmana, kuten Vähämäki (2009, 53)
toteaa, ”ei ole vakituisen työpaikan puute, vaan yleisen älyn alistaminen, vapaan liikkumisen ja yhteistyön estäminen, elämän mahdollisuuksien kahlitseminen jo ennalta (kuten koulutusuudistuksissamme tapahtuu). Niissä on kyse kaikesta muusta kuin luovuuden ja innovaatioiden edistämisestä.”Prekariaattia käsitteenä luonnehtii kiinnittämättömyys ja tur- vattomuus, jolloin palvelusväen tavoin se on aina valmis reagoimaan yritys- ja valtioisännän oikkuihin sekä niiden tilauksiin ja tarpeisiin. Prekariaatti on pysyvästi tilapäistä työvoimaa, aina valmiina ottamaan vastaan minkä tahansa tehtävän. (Korhonen ym. 2006, 379–380.) Prekariaattikeskustelu on ollut pohjimmiltaan poliittista, sillä sen juuret ajoittuvat 1970-lu- vun Ranskaan. Tuolloin viittauskohteena olivat köyhät perheet. Myöhemmin, 1980-luvun lopulla, käsite alkoi kytkeytyä epätyypillisiin työsuhteisiin, kotona työskentelyyn ja yk- sinyrittäjyyteen. (Pyöriä & Ojala 2017, 43.) Suomessa prekariaattikeskustelu sai vauhtia 2000 -luvun alussa yleiseurooppalaisen EuroMayDay -protestiliikkeen myötä. Itse käsite rantautui Suomeen vuonna 2004, kun Markus Termonen käsitteli aihetta Verkkolehti Mega- fonissa 23.4.2004 (Termonen 2004; Jakonen 2014, 315; Pyöriä & Ojala 2017, 43.) Tekstis- sään Termonen kuvaa prekariaatin työn todellisuutta, joka on hänen mukaansa
[h]yvin monimuotoinen, sillä se ulottuu julkisista palveluista (posti, liikenne jne.) ja yk- sityisen sektorin palvelutöistä (puhelukeskukset, kaupan ala jne.) aina älytyön tehtäviin (tutkimus, toimitustyö jne.) ja "harmaan sektorin" töihin (esim. laittomien maahanmuut- tajien tekemä työ), mutta toisaalta eri alueilta on löydettävissä yhteisiä piirteitä (epävar- muuden hyväksikäyttö, sijainti "perinteisen työn" rajoilla tai tuolla puolen, heikko toi- meentuloturva jne.). Mitä tulee prekariaatin "paradigmaattisuuteen", kyse on sijaitsemi- sesta eräänlaisessa solmukohdassa: sekä joustavassa elämäntilanteessa ilman kunnol- lista turvaa että uusintamisen, jakelun sekä tietotyön yhteiskunnallisesti tärkeillä alueilla.
Kyse on eräänlaisesta koekentästä, jossa pääoma harjoittaa, kehittää ja testaa erilaisia epävarmuuden hyväksikäytön muotoja niiden laajentamiseksi.
Laajempana julkisena alkusysäyksenä prekariaattikeskustelussa voidaan pitää 3.5.2006 esitettyä Yleisradion A-talk keskusteluohjelmaa, jossa sittemmin Itä-Suomen yliopistosta väitellyt, kansalaisaktivisti Eetu Viren lanseerasi termin ”paskaduunit”. Ylioppilaslehden (2006) tekemän haastattelun mukaan
[s]ellaiseksi Viren määritteli Yleisradion A-talk-ohjelmassa työskentelyn hampurilaisravintolassa tai siivoamisen seitsemän euron tuntipalkalla. Myöhemmin hän tarkensi, ettei tarkoitus ollut väheksyä kenenkään työtä, vaan kurjia työehtoja.
Selvennystä ei kuullut enää kukaan. ’Toimitusjohtajakin tuli sanomaan työpaikan käytävällä, ettei toisten työtä saa halveksua ja että kyllä oli kamalaa. Se tapahtui sillä lailla ystävälliseen sävyyn, että puhuitpas poika läpiä päähäsi ja että kyllä se siitä, kun kasvat isoksi.’ Toimitusjohtajan tavoin taisi ajatella moni muukin. Vireniä pidettiin idealistisena ja kiittämättömänä porvaripenskana.
Paheksuvia kommentteja antoivat monet suomalaiset kärkipoliitikot, kuten silloinen pääministeri Matti Vanhanen.
Oleellista prekariaattikeskustelussa on poliittisuus ja ennen kaikkea prekariaatti vastarinnan lähteenä (General Intellct 2008, 75; Peltokoski 2012, 98; Pyöriä & Ojala 2017, 43). Se nou- see erityisesti teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan murroksesta, jossa hyvinvointivaltio ja sitä kannattelevat instituutiot ovat onttoutuneet ja menettäneet merkitystään (Pyöriä & Ojala 2017, 44–45). Samalla prekariaatin nousu on seurausta siitä kehityskulusta, jota jo Karl Marx (1986) aavisteli. Hänen mukaansa kapitalismin kehittyessä abstrakti tieto, eli tiede, muuttuu tärkeimmäksi tuotantovoimaksi. Tällöin keskiöön asettuvat kommunikaatio ja tiedon tuotta- misen erilaiset muodot, minkä seurauksena työn ja pääoman välinen riistosuhde laajenee tietotyön alueille. Työ muuttuu siten myös henkilökohtaisemmaksi ja laajenee jokaiseen elä- män huokoseen. (Vähämäki 2006, 13, 16–17; Pyöriä & Ojala 2017, 44–48; ks. myös Vähä- mäki 2009.)
Mikko Jakonen (2014, 304–307) nostaa esille kolme yleistä uuteen työhön ja prekarisaatioon liittyvää muutosta. Näistä ensimmäinen on julkisen sektorin tietoinen supistaminen ja tehos- taminen. Jakosen mukaan työn prekarisoituminen on ollut sidoksissa New Public Manage- ment -hallintamalliin (ks. Eräsaari 2006) ja siten hyvinvointivaltion alasajoon. Uuden työn piirteet, kuten projektiluonteisuus, työsuhteiden pätkittäisyys, epävarmuus ja työehtojen heikkeneminen, ovat tulleet näkyville julkisella sektorilla. Jakonen huomioikin, kuinka pät- kittäisyys ja työsopimusten ketjuttaminen ovat näkyneet selvästi erityisesti hoitoalalla ja opetustyössä.
Toiseksi Jakonen tuo esille julkisen sektorin avautumisen. Toisin sanoen aiemmin pääasi- assa julkiselle kuuluneita tehtäviä on avattu ja pakotettu markkinataloudellisen kilpailun pii- riin. Tämä on ilmennyt terveydenhoitoalalla, jossa julkisia palveluja on lähdetty kilpailutta- maan ja yksityinen terveydenhoitobisnes on kasvanut huomattavasti. Jakosen mukaan julki- sen sektorin avautuminen on vaikuttanut merkittävästi korkeakoulutukseen, jossa on tehty merkittäviä lainsäädännöllisiä muutoksia. Esimerkiksi yliopistolakiuudistuksen myötä luku- kausimaksujen periminen tuli mahdolliseksi, minkä lisäksi koulutuksesta tuli rajoitettua ja vastikkeellista. Näin ollen myös useat tutkinnot ovat muuttuneet tiiviimmiksi ja suppeam- miksi.
Kolmanneksi Jakonen tuo esille sosiaalisen palkan pienentymisen. Sosiaalinen palkka tar- koittaa järjestelyä, jossa korkea verotus on mahdollistanut ja tehnyt hyväksyttäväksi myös suhteellisen pienen nettopalkan omaaville henkilöille verovaroin turvatut hyvät kunnalliset palvelut. Vaikka pientä nettopalkkaa saavaa yksilöä verotetaan suhteellisen korkeasti, on hänen ollut helpompi hyväksyä järjestely johtuen ”ilmaisista” palveluista, joita verotus on mahdollistanut. Jakosen mukaan vuoden 2008 jälkeen alkanut vyönkirityspolitiikka yhdessä julkisen sektorin supistumisen, tuotteistamisen ja yksityistämisen kanssa on luonut tilanteen, jossa saadakseen entisen veroisia palveluita kansalaisen on maksettava korkean verotaakan lisäksi palveluista aikaisempaa enemmän. Tämä taas vähentää halukkuutta sitoutua hyvin- vointivaltion projektiin.
Nämä kolme uuteen työhön, prekarisaatioon ja hyvinvointivaltion murrokseen liittyvät ke- hityskulut ovat vaikuttaneet työttömiin, opiskelijoihin ja työssäkäyviin. Kyse ei kuitenkaan ole pätkätyökeskustelun jatkamisesta toisin sanoin, kuten Korhonen ym. (2009, 26) huo- mauttavat, vaan pikemminkin ongelmaksi muodostuu työn ja toimeentulon epävarmuus sekä työn ylivalta. Kokonaisuudessaan työn prekarisoituminen on sidoksissa vanhojen instituuti- oiden kyvyttömyyteen tarjota vakautta, luotettavuutta ja ennustettavuutta. Tällöin yksilö jää omilleen, jolloin hänen itse on huolehdittava työkyvystään ja työllistymisestään. (Adkins &
Jokinen 2008; Jokinen ym. 2011; Mäkinen 2012; Ikonen 2013, 34.) Tässä kontekstissa ei puhuta pelkästään pakkokouluttautumisesta tai -työllistymisestä, vaan yrittäjyydestä ja yrit- täjämäisestä asenteesta muodostuu koko elämänkulkua läpileikkaava teema (Holvas & Vä- hämäki 2005, 142–146; Korhonen ym. 2009, 34–35; Ikonen 2013).
2.3 Onko työelämän muutos myytti?
Prekaarisaatiota ja uutta työtä voidaan Pasi Pyöriän ja Satu Ojalan (2017, 44, 48–50) mukaan lähestyä kahdesta näkökulmasta käsin. Edellä mainittu ja käsittelemäni näkökulma on Arto Noroa (2004) mukaillen aikalaisdiagnostinen lähestymistapa, jossa pyritään vastaamaan ky- symyksiin ”Mikä on tämä aika?” ja ”Keitä me olemme?”. Tämä näkökulma on yhdistynyt pääasiassa kulttuuritutkimukselliseen otteeseen ja laadullisiin aineistoihin. Vaikka lähesty- mistavoissa on merkittäviä eroavaisuuksia, niitä ei Pyöriän ja Ojalan näkemyksessä voi
verrata toisiinsa. Heidän mukaansa kumpikin näkökulma on itsessään tärkeä ja ne tarjoavat toisiaan täydentävää tietoa. Siinä missä prekaarikokemus ja haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset jäävät lähes näkymättömiin tilastollisissa tutkimuksissa, aikalaisdiagnostinen tutki- mus ei pysty vastaamaan prekaarisaation laajuutta ja epävarmuuden kattavuutta työelämässä tarkasteleviin kysymyksiin.
Siitä huolimatta uutta työtä ja prekarisaatiota käsittelevä keskustelu on ollut Suomessa yksi- puolista. Pyöriän ja Ojalan (2017, 48) mukaan kansainväliset vaikutteet on omaksuttu Suo- messa kritiikittömästi. Esimerkiksi tilastoista ei löydy tukea sille, että palkkatyö olisi muut- tunut hauraammaksi ja epävarmemmaksi 2000-luvulla. Pyöriä ja Ojala huomauttavat, että erityisesti korkeasti koulutetuilla on pidemmät työurat, paremmat kokonaisansiot ja pie- nempi työttömyysriski kuin heikoimmin koulutetuilla. Toisin kuin väitetään, tietotyöntekijät eivät ole prekaarisemmassa asemassa kuin muiden ammattialojen edustajat (Ojala & Hauta- niemi 2012; Pyöriä & Ojala 2017, 48). Satu Ojala ja Ari Hautaniemi (2012, 490) korostavat, että korkeasti koulutetuilla ja luovaa työtä tekevillä tietotyöntekijöillä on ollut vähemmän työttömyysjaksoja, korkeampi ansiotaso ja harvemmin määräaikaisia työsopimuksia kuin vähemmän vaativissa tehtävissä toimineilla työntekijöillä. Heidän mukaansa korkean koulutuksen ja haastavan työn yhdistelmä vahvistaa merkittävästi työntekijän asemaa.
Nostan esille kolme sudenkuoppaa, johon puhe uudesta työstä ja prekarisaatiosta usein lan- keaa. Ensimmäinen ansa kytkeytyy ajalliseen ulottuvuuteen. Vaikka koulutus ei enää takaa toimeentuloa eivätkä sosiaaliset turvaverkot ehkäise syrjäytymistä, Pyöriä ja Ojala (2017, 60–62) muistuttavat, ettei kaikki ollut ennen paremmin. Heidän mukaansa työn perässä on liikuttu ennenkin ja tehty tilapäistöitä. Kenties todellinen prekariaatti syntyi silloin, kun maa- seutuelinkeinojen työllistävyys väheni ja ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Pyöriä ja Ojala korostavat prekariaattikeskustelun vertauskohtana olevan palkkatyön kultakauden olleen historiallisesti lyhyt, korkeintaan parin vuosikymmen mittainen. Julkisesta ja aikalaisdia- gnostisesta keskustelusta jää käsitys uuden työn ja sen piirteiden ainutlaatuisuudesta ja -ker- taisuudesta. Samalla kun huomio on kiinnittynyt uuden työn negatiivisiin piirteisiin, unoh- detaan monien asioiden muuttuneen positiiviseen suuntaan. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, etteikö esimerkiksi henkilökohtainen työmarkkinariski olisi kasvanut (Pyöriä & Ojala 2017, 52).
Toinen sudenkuoppa yhdistyy epätyypillisiin työsuhteisiin. Pessimistiseen retoriikkaan ovat sisältyneet näkemykset työn silppuitumisesta, ”varman” työpaikan katoamisesta ja
pätkätöiden muuttumisesta uudeksi normiksi. Tilastoiden kautta saatu kuva on kuitenkin toi- senlainen. Esimerkiksi pitkien työsuhteiden osuus on kasvanut, minkä ohella kokoaikaisten ja pysyvien työsuhteiden osuus on ollut vakaata. Sen lisäksi 2000 -luvulla määräaikaisia työsuhteita on solmittu vähemmän kuin 1990 -luvun lopulla. Huomion arvoista on myös sekin, etteivät pätkätyösuhteet ole korvanneet pitkiä työsuhteita. Puhe uudesta työstä on usein kytkeytynyt itsensätyöllistäjien, freelancereiden ja apurahasaajien lisääntymiseen.
Vaikka heidän osuutensa on 2000-luvulla kasvanut, on kyseisten ryhmien osuus edelleen suhteellisen pieni. (Nätti & Pyöriä 2017, 38–41.)
Kolmas sudenkuoppa kytkeytyy työn ja vapaa-ajan yhteenkietoutumiseen. Tässä konteks- tissa usein ajatellaan, että kaikki työ on liukunut kodin tilaan ja työ on täyttänyt yksityisen ajan ja tilan. Tällainen väite on kuitenkin yksinkertaistus, sillä työasioiden ajattelu kotona koskee erityisesti ylempiä toimihenkilöitä. Yleisesti ottaen korkeakoulutettujen tietotyönte- kijöiden perheen ja työn yhteensovittamisen haasteellisuus on lisääntynyt, kun työ kulkee mukana ja sitä voi tehdä lähes missä ja milloin tahansa. Sitä vastoin työntekijäasemassa haasteeksi voivat tulla epätyypilliset työajat, jotka voivat vaikuttaa perheen arkisiin rutiinei- hin. (Tammelin & Mustosmäki 2017, 118–120.) Varsinaisesti ei voida kuitenkaan sanoa, että työn ja kodin väliset rajat olisivat kokonaan kadonneet. Pikemminkin kyse on rajojen muuttumisesta ja yksilöiden mahdollisuudesta ja kyvystä määritellä niitä. Mia Tammelin ja Armi Mustosmäki 2017, 129) kysyvätkin aiheellisesti, onko työn ja muun elämän yhteenso- vittaminen ja niiden erillään pitäminen siirtynyt yksinomaan yksilön vastuulle. He perään- kuuluttavat yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja, joiden avulla elämän eri osa-alueita saataisiin yhtenäisemmäksi ja jouhevammaksi kokonaisuudeksi.
Edellä mainituissa sudenkuopissa on otettava huomioon myös taloudellisten suhdanteiden, alueellisten erojen ja iän merkitys. Etenkin juuri työmarkkinoille astuneille taloussuhdanteet vaikuttavat pitkään. Käytännössä usein nuorilla, jotka valmistuvat talouden laskusuhdan- teissa, on vaikeuksia kiinnittyä työmarkkinoille. (Pyöriä & Ojala 2017, 57.) Esimerkiksi 1980 ja 1990 -luvulla syntyneille Y-sukupolven edustajille pitkä taloudellinen epävarmuus on vaikuttanut merkittävästi tulokehitykseen (Kinnunen & Mäki-Fränti 2016). Samalla on myös huomioitava, kuten Pyöriä ja Ojala (2017, 57–59) nostavat esille, Suomen työmarkki- noiden alueellisen erilaistumisen. Heidän mukaansa Turun, Tampereen ja Helsingin ”ruuh- kakolmion” ulkopuolelle jäävissä alueissa epävarmuus on suurempaa kuin Etelä-Suomen suurissa kasvukeskuksissa. Näin ollen Pyöriä ja Ojala korostavat, että työskentely kasvu-
Suomen ulkopuolella ja suhdanneherkillä aloilla lisää prekarisoitumisen riskiä. Sen ohella myös koulutus ja tutkimus jäsentyvät keskimääräistä epävarmempina toimialoina. Yleisellä tasolla on mahdollista havaita, että huomiot uudesta työstä ovat tilastollisissa näkökulmissa positiivisempia kuin aikalaisdiagnostiset näkemykset (esim. Siltala 2007). Tämä ei kuiten- kaan poista sitä, etteikö työelämä olisi muuttunut. On kuitenkin, enemmän tai vähemmän, poliittinen valinta, mitä tekijöitä tutkimuksista halutaan nostaa esille.
3 SUHDE ITSEEN
3.1 Biopolitiikka
Uramuutokset eivät toteudu yhteiskunnallisessa tyhjiössä. Jokaisen yksilön valinnat ovat seurausta laajemmista valtarakententeellisista kudelmista, joiden verkostoissa luodaan yh- teyksiä ja muokataan itseä. Edellisessä luvussa käsittelin uutta työtä ja ennen kaikkea työ- elämässä tapahtuneita muutoksia sekä yhteiskunnallista taustapintaa. Kyseessä oli maaperän selvittämistä, jossa yksilöiden alanvaihto toteutuu. Tässä luvussa käsittelen tutkimukseni teoreettista taustaa ja olettamuksia, joiden kautta tulkitsen empiiristä aineistoa. Erityinen huomioni tulee olemaan ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n myöhäistuotannossa ja siten vallan, valtasuhteiden ja itseohjailun tematiikassa.
Lähestyn alanvaihtoa biopoliittisesta näkökulmasta käsin. Pyrin jäsentämään biopolitiikkaa ja siten myös uramuutoksia kolmen foucaultlaisen käsitteellis-teoreettisen apuvälineen kautta: hallintamentaliteetin, tunnustuksellisuuden ja etiikan. Kokonaisuudessaan kyse on subjektiudesta, subjektivoitumisesta ja suhteesta itseen. Jotta nämä olisivat ymmärrettävissä, on hahmoteltava biopoliitiikka ja biopoliittinen ohjailu. Tässä kontekstissa on oleellista myös biovallan käsite, joka ei Foucault’n ajattelussa alun perin eronnut biopolitiikasta (Vä- hämäki 2009, 181–185).
Ilpo Helénin (2016, 10–11) mukaan ensimmäisen kerran biopolitiikkaa käytti ruotsalainen Rudolf Kjellén 1910 -luvulla. Hänelle termi viittasi kansakuntien väliseen taisteluun olemas- saolosta ja elintilasta. Myöhemmin yhteiskuntatieteilijöille termin konnotaatiot jäsentyivät laajemmin. Biopolitiikassa valta operoi väestön tasolla ja sen erityisenä kohteena on ihminen
elävänä olentona (Anderson 2012, 31–32). Biopolitiikassa ja biovallassa kyse on vallan me- kanismien kytkeytymisestä ihmisten elämään niin, että yksilöt elävinä olentoina ja väestön osana otetaan hallinnan kohteeksi (Foucault 2003, 239–263; 2010). Siksi voidaan puhua myös kaiken sellaisen kieltämisestä ja tuhoamisesta, joka uhkaa elämää (Foucault 2010, 99–
117; Andersson 2012, 30).
Foucault’lle (2010, 71–74) valta ei palaudu määrättyyn instituutio- ja koneistokokonaisuuteen. Valta ei siten jäsenny kansalaisten tai yksilöiden alistamissuhteen kautta. Hänen mukaansa valta ei näyttäydy alistamistapana tai yleisenä hallitsemisen järjestelmänä. Sitä vastoin valta on ymmärrettävä ”toiminta-alueensa järjestystä sisäisesti konstituoivien voimasuhteiden moninaisuudeksi”. Kyse on ennen kaikkea voimasuhteista ja strategioista. Foucault’n mukaan valta tulee ilmi yksilöiden ja ryhmien toiminnassa ja heidän suhteissaan. Biovallan ja biopolitiikan keskeisin tehtävä on elämän läpikotainen haltuunotto ja sen hallinta. Yhteiskunnallista elämää säädellään, seurataan ja tulkitaan sisältä käsin.
Valta tässä kontekstissa ilmenee tietoisuuteen vaikuttavana kontrollina ja on siten yhtey- dessä yhteiskunnallisen elämän jokaiseen ainesosaan ja yksilöiden kehollisuutteen. (Hardt
& Negri 2005, 39–41.)
Foucault täsmensi näkemystään Collège de France’ssa vuonna 1978 pitämässään luentosarjassa. Hän (2007, 1–4, 24) esitti viisi tekijää liittyen vallan mekanismien analysoimiseen. Ensinnäkin kiinnostus ei ole vallassa itsessään vaan vallan tavassa toimia.
Tästä johtuen huomion kohteena on eri toimijoiden väliset vuorovaikutusprosessit ja niiden väliset suhteet. Toiseksi Foucault korostaa vallan olevan olennainen osa vuorovaikutussuhteita ja käytänteitä. Niiden kautta valtaa uusinnetaan ja tuotetaan.
Kolmanneksi valtasuhteiden analyysin on oltava samalla myös yhteiskunta-analyysia. Tällä Foucault viittasi totuuden politiikan (the politics of truth) tutkimiseen, joka on elimellisenä osana yhteydessä tietoon, tiedon politiikkaan ja jatkuvasti käynnissä oleviin määrittelykamp- pailuihin tiedon ja totuuden välisistä suhteista. Neljänneksi Foucault nostaa esille kriittisen suhtautumisensa imperatiiviseen diskurssiin. Tällä hän tarkoittaa oikeisiin toimintatapoihin kiinnittyviä käskyjä, jotka ehdottomuudessaan ovat lopulta hataria. Hänen mukaansa voi- mien kenttä, siis määrätty yhteiskunnallinen todellisuus, ei yksinomaan muodostu subjektin tai hänen sanojensa varaan, koska imperatiivinen diskurssi ei toimi yksistään. Näin ollen teoreettisen ja filosofisen analyysin on ainoastaan osoitettava, ja siten tuotava näkyväksi, aukot, murtumat ja pisteet, josta käsin vallitsevia asiantiloja voidaan lähteä muuttamaan.
Viidenneksi, ja edelliseen limittyen, Foucault korostaa, etteivät määrittelykamppailut saisi jäädä pelkästään filosofisen ja teoreettisen diskurssin tasolle, sillä näin tapahtuessaan ne me- nettävät kaiken käytännöllisen merkityksensä. Siksi Foucault haluaa nostaa esille yhden im- peratiivin: ”Älä koskaan ripustaudu polemiikkiin”. Vallan mekanismien analysoinnin on lii- kuttava teoreettisen ja toiminnallisen kentän välillä, jolloin murtumat nousevat yksilöllisen toimijuuden ja subjektiviteetin kautta.
3.2 Hallintamentaliteetti
Viime vuosikymmeninä kasvatus- ja yhteiskuntatieteissä runsaasti käytetty hallinnan –käsite (eng. governmentality) juontaa juurensa Foucault’n kirjoituksiin ja ajatteluun. Yksi keskeisimmistä lähteistä on Foucault’n (2007) Collège de France’ssa vuonna 1978 pitämät luennot, jotka myöhemmin on julkaistu ”Security, territory, population” teoksessa. Kuten brittimaantieteilijä Stuart Elden (2007, 29) toteaa, erityisesti kyseisen luentosarjan neljäs luento on myöhemmin muodostunut keskeiseksi lähteeksi yhteiskuntatieteissä ja erityisesti hallintaa ja ohjailua käsittelevissä tutkimuksissa.
Yleisellä tasolla hallinta ja ohjailu viittaavat käytänteisiin ja tavoitteisiin, joiden avulla pyritään muokkaamaan yksilöiden käytöstä, toimintaa, ajattelua, tunteita ja suhdetta ”itseen”
(Huxley 2006, 772). Kysymys ei siis ole yksinomaan väestön ohjailusta tai yksilöiden kehollisesta muokkaamisesta kurin sekä kontrollin kautta, vaan myös itsenhallinnasta (Hux- ley 2007, 187). Foucault (2007, 108–109) jäsensi hallintamentaliteettia kolmen näkökulman kautta. Ensimmäinen näistä yhdistyi taktiikoiden, instituutioiden, laskelmien ja käytäntöjen muodostamaan kokonaisuuteen. Toisessa kyse oli erilaisista vallan ja hallinnan muodoista, kuten suvereniteetista, kurista ja turvallisuudesta. Kolmanneksi Foucault puhui valtion
”hallinnallistumiseen” johtaneesta kehityskulusta, jossa hallintamentaliteetti jäsentyi prosessina.
Tässä yhteydessä viittaan hallinnalla ja hallintamentaliteetilla yhteiskunnan hallittavuuteen ja siten hallinnan taitoon. Se on sidoksissa valtion hallinnallistumiseen, minkä seurauksena
keskeisiksi kysymyksiksi muodostuvat valtiollisen ohjailun toteutus ja tehokkuus. Näin ol- len valtion hallinnallistuminen viittaa valtion kykyyn ohjata yhteiskuntaa ja sen jäseniä sekä tehdä ne hallittaviksi. Tässä näkökulmassa hallinnan käsite jäsentyy liitoksena ja siltana, joka yhdistää valtion, talouden ja itsen hallinnan jatkumoksi. Yhtä lailla tässä kokonaisuu- dessa on oleellista myös tiedon keruu. Jotta ihmisiä ja heidän elämäänsä voidaan ohjata, heistä on kerättävä tietoa ja tutkimusta. Tätä kautta valta ei ainoastaan läpivalaise hallittavien elämää vaan tiedon avulla valta oikeuttaa oman toimintansa. Valtion hallinnallistumisessa oleellista on pohtia, miten valtiollista valtaa harjoitettaan. Kyse on myös monin osin pitkästä historiallisesta jatkumosta ja muutoksesta. (Helén 2016, 131–133.)
Kun puhutaan alanvaihdosta, on lähes mahdotonta olla käsittelemättä työmarkkinoita ja en- nen kaikkea väestön hallintaa. Yksilöiden suunnitelmat ja konkretisoituneet uramuutokset ovat aina sidoksissa laajempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Siitä syystä onkin oleel- lista nähdä, millaiset rationaliteetit ohjailevat yhteiskuntaa, väestöä ja sen myötä yksilöllisiä toimintatapoja. Koska tässä yhteydessä hallintamentaliteetti jäsentyy valtiota, taloutta ja it- senhallintaa sitovana liitoksena, Heléniä (2016, 132) mukaillen, on oleellista käsitteellistää liberalismin ja uusliberalismin hallinnan rationaliteetit sekä niiden väliset erot (Fejes 2008, 654–655). Foucaultlaisittain ne on tulkittava ennen kaikkea valtion tapana harjoittaa valtaa ja ohjailla yksilöitä sekä ryhmiä haluamaansa suuntaan (Huxley 2008, 1653–1658). Kyse ei ole suorasta alistussuhteesta vaan subjektien ohjailusta lukuisista pisteistä ja yksityiskoh- dista käsin (Foucault 2007, 107; Huxley 2008, 1641–1642).
Uusliberalismi voidaan jäsentää hallintorationaliteettina, jonka tarkoituksena on luoda muista subjekteista riippumattomia kansalaisia. Se korostaa yksilöllistä yrittäjyyttä ja kritisoi hyvinvointijärjestelmää. Uusliberalismin tavoitteena on muokata yhteiskunta luovaksi ja tuottavaksi kokonaisuudeksi, jolloin tulevaisuuden kustannukset siirretään valtiolta yksityiselle kansalaiselle. Sen lisäksi myös asiantuntijoille tulee uusia rooleja: heidän ensisijaisena tehtävänään on laskea kassavirtoja ja tehokkuutta. (Miller & Rose 1997, 131–
140.)
Tarkempi kuvaus uusliberalismista ja sen logiikasta on löydettävissä Foucault’n (2008; ks.
Vähämäki 2009, 195–216) Collège de France’ssa vuosina 1978–1979 pitämistä luennoista.
Vähämäen mukaan Foucault paikantaa ensimmäisen uusliberalismin juuren sodanjälkeiseen Saksan liittotasavaltaan ja toisen Yhdysvaltoihin. Foucault’n mukaan Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan luhistumisen myötä Saksaa vaivasi valtiofobia, siis eräänlainen pelko
valtiota kohtaan, minkä seurauksena keskeiseksi ongelmaksi oli muodostunut Saksan luominen uudelleen. Saksan valtiolta puuttui historian luoma oikeutus, minkä seurauksena tavoitteeksi muodostui legitiimisyysongelman ratkaisu. Mikä olisi siis se tekijä, joka voisi oikeuttaa valtion olemassaolon?
Ratkaisu tähän löydettiin Foucault’n mukaan talouden vapauttamisesta. Jotta valtio voisi legitiimisti olla olemassa, oli sen toiminnan palveltava markkinoita ja samalla turvattava talouden esteetön toiminta. Tätä kautta tulee ilmi myös ero vanhaan liberalismiin. Vähämäki tähdentää Foucault-luennassaan klassisen liberalismin yrittäneen rajoittaa valtion toimintaa ja samalla tavoitelleen valtiottoman tilan luontia. Uusliberalismissa valtio ei kuitenkaan enää tullut ensin, vaan sen oikeutus tuli markkinoiden jälkeen. Kun klassisessa liberalismissa markkinoiden ymmärrettiin toimivan ”luonnollisesti”, uusliberalismissa ne oli luotava.
Foucault’lle ja Vähämäelle kyse on nimenomaan valtion keskeisestä tehtävästä tuottaa ja ylläpitää kenttää, jossa markkinat voivat toimia mahdollisimman vapaasti. Vähämäki kuitenkin korostaa, ettei tämä tarkoita tilan luomista markkinoille valtion sisällä eikä myöskään paluuta ”villiin markkinakapitalismiin” tai ihmisten alkeellisten viettien vapauttamista. Lähinnä kyse on valtion toimien uudelleen määrittelystä, joka konkretisoituu muun muassa uudenlaisina kontrollitekniikoina.
Valtion roolina Foucault’lle on keinotekoisen kilpailun ylläpitäminen. Sitä myöten valtion tehtäväksi tuli tuottaa vapauden tiloja, joissa markkinoiden esteetön toiminta kertoo sen, mikä on hyvää tai huonoa. Näin ollen markkinoista muodostui Foucault’n mukaan totuuden mitta, joka luo eroja ja tuottaa ”huippuja”. Samalla markkinat kertovat myös valtion toimin- nan onnistumisesta.
Jotta kaikki tämä olisi lopulta mahdollista, on luotava kilpailukenttä ja kannustimia.
Foucault’n jäsentelyssä ja Vähämäen siitä tekemässä tulkinnassa valtio ei näin ollen voi jättää subjektia heitteille, vaan valtion on puututtava aktiivisesti yhteiskuntaan ja sen kehitykseen. Ilman tätä väliintuloa kilpailun logiikka ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Subjektiivisten oikeuksien ja markkinoiden tila on näin ollen keinotekoinen. Kaikki tämä mahdollistuu ainoastaan innokkaan, aktiivisen ja valvovan valtion toimesta, kuten Vähämäki huomauttaa. Siksi voidaankin väittää, ettei uusliberalismissa ole kyse valtion rooli katoamisesta. Pikemminkin se viittaa lähes päinvastaisesti valtiovallan keskeiseen asemaan, ei pelkästään markkinoiden vaan myös yksilöiden tuottajana. Oleellista on vapaan kilpailun
ylläpitämisen ohella ihmisluonnon kehittäminen, taivuttaminen ja muokkaaminen erilaisten ohjailunmekanismien kautta.
Foucault’n ja Vähämäen jäsentelyä seuraten on mahdollista nähdä, kuinka uusliberalistinen hallintarationaliteetti läpäisee koko yhteiskunnan, aina makrotason ilmiöistä yksilöiden käy- tökseen. Julkisessa keskustelussa uusliberalismista on kuitenkin muodostunut haukkuma- sana. Kukaan ei myönnä olevansa uusliberaali, kuten Pontus Purokuru (2018, 19–21) toteaa esseekirjassaan, vaan korkeintaan ”klassinen liberaali”, minkä seurauksena kritiikistä muo- dostuu helposti varjonyrkkeilyä. Purokuru kuitenkin huomauttaa aiheellisesti, että lopulta kaikki ovat, enemmän tai vähemmän uusliberaaleja: ”uusliberalismi ei ole mikään ideologia vaan käyttäytymisen tapa, joka on meissä kaikissa”. Hänen mukaansa kyse on lopulta elä- män kontrolloinnista, jossa ihmisten käytöstä ja mielikuvitusta pyritään muuntelemaan ja tuhoamaan. Uusliberalimismi on nykyisen työelämän ja yrittämisen käytännön edellytys:
Olemme uusliberaaleja aina, kun pumppaamme ansioluetteloitamme tai rehvastelemme työhaastattelussa. (…) Uusliberalismi on se syyllisyydentunne, joka tulee laiskotellessa.
Se on riittämättömyys, jota koetaan, kun vertaillaan itseä toisiin. Se on tunne siitä, että minun urani on kaikkein tärkein juttu. (…) Verkostoituminen resurssien toivossa ja ih- misten keräily oman hyödyn edistämiseksi on sekin eräänlaista uusliberalismia (…) Vä- lillä kuulee jotakuta nimitettävän narsistiksi, jos hän kuvaa itseään nettiin jatkuvasti tai avautuu elämästään julkisuudessa. Julkisuudessa oleminen ja jatkuva itsensä esittely ovat kuitenkin nykyään tuotannollisia vaatimuksia eivätkä mitään psykopatologisia häi- riöitä. Kun täytämme vaatimuksia brändäämällä itseämme menestyjiksi, olemme vain uusliberaaleja. (Purokuru 2018, 20.)
Uusliberalismi näkyy myös koulutuksessa, koulutuspolitiikissa ja ohjauksessa, eli kaikilla niillä sektoreilla, joissa subjektiivisuuksia tuotetaan ja uusinnetaan. Vaikka Suomessa ollaan kaukana koulutuspolitiikan läpikotaisesta uusliberalisoitumisesta, on koulujen väliset erot oppimistuloksissa kasvaneet ja kouluvalintapolitiikka lisännyt yhteiskunnallista eriarvoi- suutta, kuten Matti Lindberg (2013, 12–13) toteaa. Hänen mukaansa uusliberalismi ilmenee selkeimmin korkeakoulutuksessa, jossa on siirrytty kilpailutukseen ja toimintamallien uu- delleen muokkaukseen. Yhtä lailla ohjauksessa on painotettu 1990 -luvun lopun jälkeen ene- nevissä määrin yrittäjyyttä perinteisen palkkatyöammattien ohella. Samalla, ja kenties oleel- lisempaa, on muutos kohti elinikäistä oppimista, jossa yksilöiden taidot, tiedot, valmiudet ja asenteet eivät rajoitu kouluun vaan muodostivat moraalisen pohjan elämänsuunnittelulle.
Kokonaisuudessaan tämä pitää sisällään kriittisen suhtautumisen tietoon ja tietolähteisiin sekä oppilaiden ohjaamiseen kohti autonomisuutta. Toisin sanoen yksilöille luodaan ja
tuotetaan vapauden tiloja, joiden kautta he pystyvät käyttämään yhteiskunnan palveluita it- senäisesti. (Varjo, Kalalahti & Silvonen 2020, 15.)
Kysymys on pohjimmiltaan subjektien ja subjektivuuksien tuottamisesta, jossa määrätyt toi- mintatavat ja -mallit nähdään tavoiteltavimpina kuin toiset. Vapaa (markkina)subjekti on pohjimmiltaan toimija, joka tuottaa yhteiskunnallista lisäarvoa mahdollisimman paljon il- man, että rasittaa julkisia palveluja.
Samalla ei ole enää yhdentekevää, mitä yksilöt kokevat ja tuntevat. Monissa länsimaissa, myös Suomessa, onnellisuudesta on muodostunut keskeinen arvo ja tavoite 2000 -luvun ai- kana. Monilta osin se näyttäytyy poliittisena välttämättömyytenä, Helén (2016, 151–153) toteaa, minkä seurauksena myös ihmisten kokemus ja olemassaolon ehdot politisoituvat. Hä- nen mukaansa onnellisuus ja hyvinvointi muodostavat alueen, jossa risteävät henkilökohtai- set elämänpyrkimykset ja yhteiskunnalliset valtapyrkimykset. Kun yksilöiden onni muodos- tuu keskeisimmäksi päämääräksi, myös poliittiset päätökset tähtäävät turvaamaan tämän ta- voitteen. Tätä taustaa vasten jokainen teko ja tekemättä jättäminen peilautuu siihen, kuinka onnelliseksi yksilö tulee valintansa kautta.
Kulttuuritutkija Sara Ahmedin (2010, 29–33) mukaan onnellisuudesta on muodostunut vel- vollisuus. Se on lupaus, joka johdattaa meidät määrättyihin valintoihin. Kyse ei ole yksin- omaan materiasta vaan myös immateriaalisista asioista, kuten arvoista, käytänteistä ja tyy- listä. Näin ollen, kuten Ahmed huomauttaa, nämä ”onnen objektit” ovat eräänlaisia täytettä, joihin sisältynyt lupaus on aina edessäpäin. Siksi onnellisuudesta muodostuu jonkin asian seuraamista pikemminkin kuin löytämistä. Uusi auto, koti, työpaikka ja puoliso sisältävät kaikki lupauksen jostain paremmasta, jota yksilön on tavoiteltava. Tätä taustaa vasten myös yksilölliset uramuutokset näyttäytyvät muuna kuin pelkkänä työpaikan vaihtona tai koulu- tukseen hakeutumisena.
3.3 Tunnustuksellisuus
Toinen alanvaihtoihin kiinnittyvä biopolittinen näkökulma on tunnustuksellisuus. Andreas Fejesin (2008, 655) mukaan hallinta on sidoksissa erilaisiin, instituutioiden vaatimuksia
edistäviin teknologioihin. Kyse on siis tavoista ja ideoista, jotka muodostavat subjektiviteet- tien tuottamiselle ja uusintamiselle tietoperustaisen pohjan. Tässä yhteydessä huomioni kes- kittyy tunnustuksellisuuden teknologiaan. Foucault’lle (2010, 51) tunnustus on
diskurssirituaali, jossa puhuva subjekti on myös lausuman subjekti. Tunnustus on myös valtasuhteessa paljastuva rituaali, sillä sitä ei tehdä ilman, että ainakin ajatel- lusti on läsnä toinen osapuoli, joka ei ole pelkkä keskustelukumppani: tuo toinen osapuoli on instanssi, joka tunnustusta edellyttää, joka siihen pakottaa, joka sitä ar- vioi ja tulee tuomitsemaan, rankaisemaan, armahtamaan, lohduttamaan ja sovitta- maan. (…) Tunnustus on siis rituaali, jossa pelkkä ulkoisista seurauksista riippuma- ton julkilausuminen saa lausujassa aikaan sisäisiä muutoksia: se tekee hänestä syyt- tömän, lunastaa hänet vapaaksi, puhdistaa hänet, päästää hänet pahasta, vapauttaa hänet ja lupaa hänelle pelastuksen.
Tunnustus ei, Foucault’n ajattelua seuraten, ole yksinomaan puhumista ja lausumista sinäl- lään vaan sen tarkoituksena on asettaa julkilausumat arvioitavaksi ja punnittavaksi sekä en- nen kaikkea muuttaa yksilöä itseään. Näin ollen kyse on subjektin ja subjektivisuuden tuot- tamisesta. Käsitteellisesti tunnustus konnotoituu kristilliseen perinteeseen, vaikka sen ajalli- sesti pidemmät säikeet ulottuvat kreikkalais-roomalaiseen traditioon (Foucault 2010; 2011;
Fejes & Dahlsted 2012, 10–17).
Tunnustuksen tematiikka on jäsennettävissä itsetekniikaksi, jota Foucault vei eteenpäin lop- puvaiheensa tuotannossa. Hieman ennen kuolemaansa hän toi esille parresian käsitteen, joka viittasi totuuden puhumiseen tai vapaaseen kerrontaan (engl. free-spokenness), mutta ennen kaikkea itsesuhteeseen. Näin ollen parresiassa yksilö ei ainoastaan kerro totuutta vaan myös konstituoi itsensä määrätyn kaltaisena subjektina (Foucault 2011, 7). Puhuja ilmaisee suh- detta totuuteen ja samalla pyrkii parantamaan itseään ja muita (Foucault 2001, 16–19).
Foucault (2011, 8–9) huomauttaa parresian ja siten tunnustuksellisuuden kytkeytyvän tiedon tuotantoon, hallintatekniikoihin ja itsenhallintaan. Tätä myöten se on keskeinen osa nykyisiä ohjailukäytöntöjä. Esimerkiksi poliisin kuulustellessa epäiltyä tarkoituksena ei ole löytää yksinomaaan rikoksen tekijää vaan myös saada selville teon motiivi ja logiikka. Toisin sa- noen pyrkimyksenä on kertoa ”totuus” rikoksesta, jossa subjekti ja hänen toimintansa kai- vetaan esille. Tunnustuksellisuus ei siis ole pelkästään totuuden tuottamisen tekniikka vaan itsenhallinnan käytäntö, jossa tavoitteena on saada yksilö näkemään itsensä sekä pohtimaan ja kenties muuttamaan toimintaansa (Foucault 2010, 51–52; Fejes & Dahlsted 2012, 93).
Tällaisenaan tunnustuksellisuus on myös osa opinto- ja uraohjaajien toimintaa. Kun ohjat- tava on ohjaajan luona, ohjaaja pyrkii auttamaan ohjattavaansa löytämään itseä kiinnostavan alan tai opintosuuntauksen. Tämä tapahtuu usein kysymysten ja harjoitteiden avulla, jossa yksilö ei ainoastaan ”tunnusta” kiinnostuksen kohteitaan vaan myös ”löytää itsensä” aktii- visena ja toiminnallisena subjektina. Vastaavalla tavalla Fejes (2008) osoittaa omassa tutki- muksessaan, kuinka elinikäistä oppijaa on diskurssiivisesti tuotettu tunnustuksellisuuden käytännöissä. Tämä ei ole yksinomaan tarkoittanut subjektin tapaa ilmaista itseään ja tuottaa tietoa vaan kyse on ollut itsensä asemoimisesta suhteessa laajempaan kontekstiin. Niinpä ohjausta, kuten Fejes huomauttaa, ei tule pitää viattomana toimintana, joka olisi uuslibera- listisista hallintapyrkimyksistä irrallinen muodostelma.
Tunnuksellisuus ohjauskäytännöissä ei ole sidoksissa ainoastaan ”itsen löytämiseen” ja tu- levaisuuden askelmerkkien asettamiseen vaan se tulkittava myös vapauden tuottamisena.
Vapaus on keskeinen osa uusliberalistista hallintaa, sillä valta ei voi toimia ilman vapautta.
Näin ollen siellä missä on vapautta ja vastarintaa on myös valtaa, kuten Foucault (2010, 74) huomauttaa. Valta tarvitsee toimiakseen vapautta, sillä vapauden ja vastarinnan toimet nou- sevat aina vallan sisältä (Vähämäki 2009, 184). Vallan tehtävänä on kaapata vapauden ja vastarinnan käytänteet ja sitoa ne osaksi vaikutuspiiriänsä.
Vapauden tuottaminen osana tunnustuksellisuutta on myös yksilöllisen potentiaalisuuden löytämistä. Kun ohjattava ”löytää itsensä”, hän pystyy näkemään omat mahdollisuutensa, potentiat, työmarkkinoilla. Useat työnantajat eivät etsi ”valmiita työntekijöitä” vaan poten- tiaalisuuksia, joihin on sisältyneenä lupaus paremmasta subjektista, joka on vain kaivettava esiin koulutuksen ja ohjauksen kautta. Helénin (2016, 344) mukaan biopolitiikka ja pyrki- mykset hallita ihmisten elämää toteutuvat usein potentiaalisuuden yhteydessä. Siksi on oleellista tuntea omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä ennen kaikkea paketoida ne koko- naisuudeksi, jota voi tarjota työnantajille.
Tarkasteltaessa tunnustuksellisuutta osana ohjauskäytäntöjä on samalla kysyttävä, mitä an- nettavaa kyseisellä käsitteellä on ohjausalalle. Lähestyn problematiikkaa Andreas Fejesin ja Magnus Dahlstedin (2012, 93–103) jäsentelyä soveltaen. Heille keskeistä on aukot ja mur- tumat, joiden kautta subjektiviteettia voidaan tuottaa. Ensinnäkin Fejes ja Dahlsted nostavat esille tunnustuksen käytännöt itsessään ja niiden suhteen totuuden diskurssiin. Foucault’n ajatteluun viitaten he pohtivat tunnustuksellisuuden jäsentymistä vallitsevan valtadiskurssin kautta, jossa poikkeavat ja marginalisoidut näkemykset käsitteellisestään ja diagnosoidaan
epänormaaleina. Kuten Fejes ja Dahlsted huomauttavat useaan otteeseen, valta ja valtasuh- teet ovat aina läsnä meissä ja meidän tekemisissämme. Samassa suhteessa myös tunnustuk- sellisuus on vallan tuotetta. Esimerkiksi ohjauksessa ohjattava voi ”tunnustaa” ajatuksiaan, näkemyksiään ja käsityksiään, jotka eivät ole sopusoinnussa vallitsevan diskurssin kanssa.
Vaikka puheemme olisi mahdollisimman ”totta”, saatamme löytää itsemme nopeasti ”totuu- den” ulkopuolelta, marginaalista, kuten Fejes ja Dahlsted toteavat. Tässä kontekstissa kes- keiseksi kysymykseksi muodostuu se, millaisten käsitteiden ja arvojen kautta kategori- soimme ilmiöitä ja asioita. Kuinka paljon annamme tilaa vapaudelle, mahdollisuudelle elää ja ajatella toisin?
Toiseksi Fejes ja Dahlsted nostavat esille tunnustuksellisuuden käytännöt, joissa yksilöt pei- laavat itseään joko reaaliselle tai virtuaaliselle toiselle. Kyse on jatkuvasta vuoropuhelusta valtateknologioiden, normien ja minäkäytäntöjen kesken, jossa subjektit joutuvat mietti- mään omaa ajatteluaan ja toimintaansa suhteessa valtadiskurssiin ja yleisesti hyväksyttyyn näkemykseen. Fejes ja Dahlsted (2012, 23–36) nostavat esille reflektion ja sen roolin osana ohjausta ja pedagogisia käytäntöjä. Vaikka reflektio nostetaan usein hyvänä oppimisen kei- nona sekä ammatillisen ajattelun ja kehittymisen välineenä, heidän mukaansa harvoin sitä problematisoidaan tai suhteutetaan osaksi laajempaa kontekstia ja siten valtasuhteita. Ref- lektio Fejesin ja Dahlstedin mukaan olettaa toimijan olevan aktiivinen ja valmis muuttamaan omaa käyttäytymistään. Kun yksilöt reflektoivat käyttäytymistään ja ajatteluaan, oma mi- nuus ja toiminta asetetaan, ei pelkästään näkyväksi, vaan myös suhteessa normaaliin. Toisin sanoen, reflektio tunnustuksellisena minäteknologiana muokkaa ja tuottaa yksilöitä oikean- laisiksi ammatillisiksi toimijoiksi. Mutta, kuten Fejes ja Dahlsted tähdentävät, reflektio ei tapahdu irrallaan hallinnasta vaan se on vahvasti sidoksissa rationaliteetteihin, jotka luovat rajat oikealla, normaalille ja hyvälle toimintatavalle. Tässä suhteessa huomio kohdistuu en- nen kaikkea koulutuksen ja ohjauksen tarjoajiin sekä heidän toimintatapoihinsa. Mitkä lo- giikat, käsitteet ja yhteiskunnalliset normit ohjaavat toimintaa? Mikä on ideaali, johon opis- kelijoita koulutetaan ja ohjataan?
Kolmanneksi Fejes ja Dahlsted (2012, 93–103) tarkastelevat analyysissaan huumorin, satii- rin ja naurun roolia osana tunnustuksellisuutta. Jäsennän tämän eräänlaisena vallitsevien ar- vojen ja lähestymistapojen ”nurinkääntönä”, jolloin keskiöön asettuu toisintekeminen ja - ajattelu. Kirjoittajat nostavat esille blogit tunnustuksellisina alustoina, joissa huumorin ja satiirin keinoin käännetään ympäri vallitsevat käytänteet ja valtadiskurssin mukaiset
