”Opettaja, saaks sanoa?”
Pitkittäistutkimus suomi toisena kielenä -oppilaiden oma-aloitteisesta suomen kielen käytöstä
alakoulun perusopetukseen valmistavassa opetuksessa
Pro gradu -tutkielma Miina Gustafsson Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos Huhtikuu 2014
SISÄLLYS
1 Johdanto ... 1
1.1 Perusopetukseen valmistava opetus ... 5
1.2 Aineiston esittely ... 5
1.3 Tutkimusmetodin esittely ... 8
1.4 Tutkimusongelma ... 9
2 Luokkahuonevuorovaikutus ja oma-aloitteiset vuorot osana vuorovaikutusta ... 10
2.1 L2-luokkahuonevuorovaikutus ... 10
2.2 Institutionaalisuus luokkahuoneessa ... 12
2.3 Luokkahuonevuorovaikutus keskustelunanalyysin näkökulmasta ... 14
2.3.1 Vuoronvaihtojäsennys luokkahuoneessa ... 15
2.3.2 Sekvenssijäsennys luokkahuoneessa ... 18
3 Puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä ... 20
3.1 Hyvän oppilaan aseman tavoittelu ... 23
3.2 Aseman vahvistaminen kilpailutilanteessa ... 33
3.3 Reaktio työrauhavuoroon... 38
3.4 Yhteenvetoa ... 41
4 Oma-aloitteiset vastausvuorot ... 44
4.1 Kilpaileva vastausvuoro... 46
4.2 Opetussykliä eteenpäin vievä vastausvuoro ... 54
4.3 Toisto vastausvuorona ... 58
4.4 Vastausvuoro huumorimoodissa ... 63
4.5 Yhteenvetoa ... 67
5 Kysymykset ... 70
5.1 Suomen kieltä käsittelevät kysymykset ... 72
5.2 Oppitunnin sisältöjä käsittelevät kysymykset ... 84
5.3 Oppitunnin ulkopuolisia aiheita käsittelevät kysymykset ... 93
5.4 Yhteenvetoa ... 97
6 Päätäntö ... 99
Lähteet ... 103
Liite 1. Litterointimerkit
Liite 2. Istumajärjestys: alkuvaihe I Liite 3. Istumajärjestys: alkuvaihe II Liite 4. Istumajärjestys: loppuvaihe
1 Johdanto
Kun maahanmuuttajataustaisten lasten määrä perusopetuksessa jatkaa kasvuaan, on aina vain merkityksellisempää, millä valmiuksilla he siellä aloittavat opiskelunsa. Suomeen muuttava oppivelvollinen lapsi tai nuori voi aloittaa suoraan perusopetuksessa vain, jos hänen suomen tai ruotsin kielen taitonsa ja muut valmiudet ovat siihen riittävät. Jos taidot ja valmiudet eivät ole riittävät, opiskelee hän aluksi yleensä vuoden perusopetukseen valmistavassa opetuksessa. Perusopetukseen valmistavassa opetuksessa suomen kieli on sekä opetuksen pääasiallinen kohde että sen pääasiallinen väline. Valmistavassa opetuksessa opetetaan myös muita oppiaineita kuin suomi toisena kielenä1 -oppiainetta ja oppitunneilla voidaan turvautua opetuksessa tarvittaessa muihin kieliin, kuten englantiin.
Valmistavan opetuksen tavoite suomen kielen osalta on, että oppilas saavuttaa sellaisen kielitaidon, että hän pystyy ainakin seuraamaan oppitunteja perusopetuksessa. Esittelen perusopetukseen valmistavaa opetusta tarkemmin luvussa 1.1.
Koska suomen kieli on niin keskeisessä asemassa perusopetukseen valmistavassa opetuksessa, olen kiinnostunut siitä, miten oppilaat käyttävät suomen kieltä oma- aloitteisesti luokkahuoneessa valmistavassa opetuksessa. Suomen kielestä muodostuu usein valmistavassa opetuksessa eräänlainen lingua franca, koska ryhmät ovat heterogeenisiä kielitaustoiltaan. Omassa aineistossani, joka on kerätty alakoulun valmistavasta opetuksesta osana Long Second -projektia, oppilaat muodostavat äidinkieltensä suhteen kuitenkin melko homogeenisen ryhmän, joten suurin osa heistä pystyy kommunikoimaan luokassa yhden tai useamman oppilaan kanssa omalla äidinkielellään. Suurin osa heistä on myös opiskellut englantia jo useamman vuoden ajan, joten eri äidinkieltä puhuvat oppilaat voivat kommunikoida keskenään englanniksi. Myös vuoroissa, joiden vastaanottaja on joko opettaja tai avustaja, oppilaat käyttävät suomen lisäksi muita kieliä. Suomen kieli on siis luokkahuoneessa vain yksi kieli muiden joukossa. Tutkielmani tavoitteena on siis kuvata sitä, minkälaisissa vuorovaikutustilanteissa S2-oppilaat oma-aloitteisesti käyttävät suomen kieltä ja mitä toimintoja he suomen kielellä silloin tuottavat alakoulun perusopetukseen valmistavassa opetuksessa.
Tutkimuksissa alakoulun valmistavasta opetuksesta (Cekaite 2007) ja yläkoulun S2- opetuksesta (Lehtimaja 2012) on todettu maahanmuuttajataustaisten oppilaiden
1 Käytän jatkossa suomi toisena kielenä -termistä pääsääntöisesti lyhennettä S2.
2 osallistuvan innokkaammin oppitunneille. He kilpailevat vastausvuoroista ja tekevät aloituksia keskustelussa. Suomessa tähän nähdään syinä muun muassa positiivisempi asennoituminen koulunkäyntiin (Kuusela – Etelälahti – Hagman – Hievanen – Karppinen – Nissilä – Rönnberg – Siniharju 2008). Myös pienemmät ryhmäkoot voivat vaikuttaa asiaa (Lehtimaja 2012: 63). Osallistumisella vuorovaikutukseen nähdään olevan merkitystä myös kielen oppimisen kannalta. Taustalla tässä oppimiskäsityksessä on sosiokulttuurinen lähestymistapa. Kielen oppiminen ei ole niinkään yksilöllinen kognitiivinen prosessi, vaan kieltä opitaan osallistumalla vuorovaikutukseen osaavampien kielenkäyttäjien kanssa.
Luokkahuoneessa tämä tarkoittaa aktiivista osallistumista oppitunneilla. (Hall – Verplaetse 2000: 6–11.) Tieto kielestä rakentuu sosiaalisessa prosessissa. (Lehtimaja 2012: 11.) Osallistuminen vuorovaikutukseen on osallistumista vuorovaikutuksen rakentamiseen ja sen jäsentämiseen. Se on myös osallistumiskehikon rakentamista ja keskustelun tehtävien määrittelyä. Osallistumisen kautta vuorovaikutuksessa määritetään myös omaa identiteettiä ja tullaan yhteisön kompetenteiksi jäseniksi. (Mondada – Pekarek Doehler 2004: 504.)
Havainnoin tutkielmassani oppilaiden oma-aloitteista suomen kielen käyttöä.
Karvonen (2007: 130) määrittelee oppilaan oma-aloitteisen vuoron vuoroksi, jota opettaja ei ole pyytänyt oppilaalta. Selvää jakoa oma-aloitteisiin ja pyydettyihin vuoroihin on hänen mukaansa kuitenkin vaikea tehdä. Selvimmin oma-aloitteisia ovat Karvosen mukaansa vuorot, joissa oppilas tuo keskusteluun jotain uutta. Oppilas nostaa esimerkiksi esille uuden topiikin tai jatkaa meneillään olevaa topiikkia uuteen suuntaan (mp.). Näitä vuoroja voidaan kutsua aloitteellisiksi vuoroiksi. L1-luokkahuonevuorovaikutuksessa2 oppilaat tuottavat aloitteellisina vuoroina muun muassa kysymyksiä, ilmoituksia, huomautuksia ja kannanottoja (Vepsäläinen 2007: 157; Karvonen 2007: 130). L2- luokkahuonevuorovaikutusta3 tutkineen Asta Cekaiten (2007) mukaan aloitteellisten vuorojen funktiot ovat suhteessa oppilaan kielitaidon kehittymiseen. Esimerkiksi alkuvaiheessa oppilaan aloitteelliset vuorot olivat hänen tutkimuksessaan pääasiassa opettajalle suunnattuja kutsuja, joilla oppilas pyrki kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen opettajan kanssa. Omassa aineistossani olen määrittelyt aloitteellisten vuorojen lisäksi oma-aloitteisiksi vuoroiksi myös muut suomenkieliset vuorot, joita oppilaat tuottavat pyytämättä.
2 L1-luokkahuoneessa oppilailla on yhteinen äidinkieli, ja opetus tapahtuu heidän äidinkielellään. L1 on lyhenne käsitteestä first language.
3 L2-luokkahuoneessa, kuten valmistavassa opetuksessa, oppilailla on eri äidinkieliä, ja opetus tapahtuu jollain muulla kielellä kuin heidän äidinkielellään. Kyse on toisen kielen opetuksesta ja oppimisesta. L2 on lyhenne käsitteestä second language.
3 Long Second -projektissa on kerätty luokkahuoneaineistoa yhden lukuvuoden ajalta, mikä mahdollistaa pitkittäistutkimuksen. Myös pro gradu -tutkielmani on pitkittäistutkimus, sillä tarkastelen vuorovaikutustilanteita noin puolen vuoden aikajaksolla lukuvuoden alkuvaiheessa ja sen keskivaiheessa. Tutkielmani tavoitteena on myös kuvata sitä, mitä muutoksia tapahtuu oppilaiden suomen kielen oma-aloitteisessa käytössä tutkimusjakson aikana. Tätä kautta voi hahmottaa myös ehkä joltain osin oppilaiden suomen kielen kehittymistä.
Aineistoni on osoittautunut hyvin rikkaaksi tutkimuskohteeni kannalta. Koska kyse on pro gradu -tutkielmasta, olen joutunut rajaamaan tarkastelun muutamiin toimintoihin.
Esittelen seuraavaksi kuitenkin löydöksiäni aineistosta kokonaisuudessaan ja palaan rajauksiin sen jälkeen.
Olen jaotellut aineistoni suomenkieliset oma-aloitteiset vuorot kokonaisuudessaan kolmeen ryhmään sen mukaan, miten ne asemoituvat suhteessa vuorovaikutustilanteisiin, joissa ne tuotetaan. Ensimmäisen ryhmän muodostavat responsiiviset vuorot, joilla oppilaat pyrkivät osaksi opettajan aloittamaa opetussykliä (ks. opetussyklistä luku 2.3.2.), luokkahuonevuorovaikutuksen keskeistä sekvenssiä. Aineistoni responsiivisia vuoroja ovat oma-aloitteisesti tuotetut kielelliset vastausvuoronpyynnöt4 ja vastausvuorot. Määrittelen nämä vuorot responsiiviksi, sillä ne ovat toimintoja, joita oppilaan odotetaan tuottavan opetussyklin aikana. Odotuksenmukaisesta vuorosta tulee oma-aloitteinen vuoro kontekstissaan, sillä olen rajannut tarkasteluni opetussykleihin, joissa oppilas tuottaa pyytämättä responsiivisen vuoron sen jälkeen, kun opettaja on nimennyt toisen oppilaan vastausvuoron tuottajaksi. Oma-aloitteinen kielellinen vastausvuoronpyyntö ja oma- aloitteinen vastausvuoro rikkovat siis jollain tavalla vuoronvaihtosysteemiä (ks.
vuorovaihtosysteemistä luku 2.3.1) ja ovat siten kontekstissaan oma-aloitteisia toimintoja.
Toisen ryhmän muodostavat aloitteelliset vuorot, jotka toimivat sekvenssin aloittavina vuoroina. Tähän ryhmään kuuluvat aineistossani kysymykset, kertomukset ja muut pyynnöt kuin vastausvuoronpyynnöt. Aloitteelliset vuorot ovat selkeimmin oma- aloitteisia toimintoja. Oppilas alkaa itse rakentaa vuorovaikutusta, eikä niinkään pyri osaksi jo rakentuvaa vuorovaikutusta, kuten responsiivisissa vuoroissa.
Kolmannen ryhmän muodostavat vuorot, jotka eivät näyttäydy aineistossani yhtä vahvasti vuorovaikutukseen suuntautuvilta vuoroilta kuin aiempien ryhmien vuorot. Tähän
4 Kielelliset vastausvuoronpyynnöt rakentuvat verbaalisista huomionkiinnityskeinoista. Verbaalisia
huomionkiinnityskeinoja ovat puhuttelu, verbaalinen vastausvuoronpyyntö ja huomionkohdistimet (ks. esim.
Margutti 2006: 317). Käsittelen huomionkiinnityskeinoja tarkemmin luvussa 3.
4 ryhmään kuuluvat erilaiset ilmoitukset ja kommentit sekä huumorimoodissa tuotetut rallattelut ja toistot. Ilmoitukset ja kommentit ovat sinänsä aloitteellisia, mutta omassa aineistossani nämä vuorot jäävät usein ilman selkeää responssia, eikä tämä synnytä ongelmia vuorovaikutuksessa, joten näyttää siltä, että ne eivät pyri toimimaan aloitteellisina vuoroina yhtä vahvasti kuin vuorot, jotka olen määritellyt aloitteellisiksi vuoroiksi. Osa tämän ryhmän vuoroista voitaisiin määritellä ehkä jonkinlaisiksi heitoiksi (toss-out), jotka eivät vaadi vuorovaikutuksessa vastausta tai muunlaista huomioimista.
(Aoki – Szymanski – Plurkowski – Thornton – Woodruff – Yi 2006: 397).
Pro gradun -tutkielman laajuisessa työssä olen joutunut tekemään tutkimuskohteen suhteen rajauksia. Lähtökohtana tutkimusprosessille on ollut kiinnostukseni siihen, mitä valmiuksia valmistava opetus antaa oppilaalle perusopetukseen. Siksi keskityn pro gradu - tutkielmassani vuorovaikutustilanteisiin ja toimintoihin, jotka liittyvät jollain tapaa meneillään olevaan opetukseen. Tästä syystä olen poiminut tarkastelun kohteeksi puhuttelun oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä, oma-aloitteiset vastausvuorot ja kysymykset. Sekä puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä ja oma-aloitteinen vastausvuoro ovat toimintoja, joiden avulla oppilas pyrkii oma-aloitteisesti suomen kielellä osalliseksi opetussykliä, joka on keskeisin sekvenssi opettajajohtoisessa opetuksessa.
Kysymykset ovat aloitteellisia vuoroja, joiden avulla oppilas voi nostaa keskusteluun uusia topiikkeja ja tuoda esiin ymmärrysongelmia.
Käyn läpi seuraavaksi lyhyesti tutkielmani rakennetta. Johdannon seuraavassa alaluvussa 1.2 esittelen tutkielmani aineistoa. Alaluvussa 1.3 tuon esille keskeisiä asioita tutkimusmetodistani, joka on multimodaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Johdannon viimeisessä alaluvussa 1.4 esittelen tutkimusongelman. Luvussa 2 käsittelen tutkielmani kannalta keskeistä teoriaa. Luvut 3,4 ja 5 ovat analyysilukuja. Luvuissa 3 ja 4 keskityn oppilaiden oma-aloitteisiin responsiivisiin vuoroihin opetussyklissä. Analysoin luvussa 3 puhuttelua oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä ja luvussa 4 oppilaiden oma-aloitteisia vastausvuoroja. Luvussa 5 tarkastelen oppilaiden aloitteellisista vuoroista heidän tuottamiaan kysymyksiään. Luvussa 6 esittelen analyysini tulokset tiivistetysti ja pohdintoja aineistostani sekä jatkotutkimusaiheita.
5 1.1 Perusopetukseen valmistava opetus
”Perusopetukseen valmistava opetus on tarkoitettu niille maahanmuuttajataustaisille oppilaille, joiden suomen tai ruotsin kielen taito ja/tai muut valmiudet eivät riitä esi- tai perusopetuksen ryhmässä opiskelemiseen. Opetusta annetaan 6–10-vuotiaille vähintään 900 tuntia ja tätä vanhemmille vähintään 1 000 tuntia.” (Opetushallitus 2009)
Tämän enempää perusopetukseen valmistavan opetuksen opetussuunnitelman perusteissa ei määritellä opetuksen sisältöä. Sille ei ole määritelty valtakunnallista tuntijakoa ja oppimäärää. (Opetushallitus 2009.) Opetuksen sisällöt ja toteutus määräytyvät oppilasaineksen mukaan (Laitinen 2010:62.) Opetus keskittyy suomen tai ruotsin kielen opetukseen. Muissa oppiaineissa toteutetaan perusopetuksen opetussuunnitelmaa soveltuvin osin. Opetuksessa hyödynnetään oppilaan aiempaa tietämystä. Tällä tarkoitetaan sekä aikaisempia opintoja että muuten hankittua tietämystä. Mahdollisuuksien mukaan oppilas saa opetusta myös omassa äidinkielessään. Opetuksen järjestävä taho laatii valmistavan opetuksen opetussuunnitelman. Jokaiselle oppilaalle laaditaan myös oma opinto-ohjelma. (Opetushallitus 2009.)
Valmistavan opetuksen keskeisin tavoite on edistää oppilaan suomen tai ruotsin kielen taitoa. Opetuksen tavoitteena on myös tukea oppilaan tasapainoista kehitystä ja kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Valmistavassa opetuksessa kasvatetaan myös oppilaan valmiuksia siirtyä perusopetukseen. Oppilasta voidaan integroida perusopetukseen jo valmistavan opetuksen aikana oppiaineissa, joissa hänen kielitaitonsa riittää opetuksen seuraamiseen. (Opetushallitus 2009.)
1.2 Aineiston esittely
Aineistoni koostuu kolmesta valmistavan opetuksen oppitunnin nauhoitteesta, jotka on kuvattu osana Long Second -tutkimusprojektin aineistonkeruuta valmistavan opetuksen opetusryhmässä eräässä helsinkiläisessä alakoulussa. Olen valinnut aineistooni oppitunteja noin puolen vuoden ajalta. Kaksi ensimmäistä oppituntia on kuvattu syyskuussa. Kolmas oppitunti on kuvattu seuraavan vuoden helmikuussa. Viittaan analyysiluvuissa syyskuun oppitunteihin nimityksellä alkuvaihe. Helmikuun oppitunnista käytän nimitystä loppuvaihe. Nimitykset pohjautuvat aineistoni rajaukseen, eivät niinkään valmistavan opetuksen eri vaiheisiin.
6 Oppitunnit ovat kyseissä valmistavassa opetuksessa 45 minuutin mittaisia, mutta aineistoni oppituntien pituus vaihtelee. Syyskuun ensimmäisen oppitunnin pituus on noin 35 minuuttia ja toisen oppitunnin pituus on noin 50 minuuttia. Helmikuun oppitunnin pituus on noin 40 minuuttia. Aineistoa on siis yhteensä noin 125 minuuttia. Olen ottanut aineistooni alkuvaiheesta kaksi oppituntia, koska oletan alkuvaiheessa olevan vähemmän oma-aloitteisia suomenkielisiä vuoroja. Uskon saavani monimuotoisemman kuvauksen oppilaiden suomen kielen käytössä kahden oppitunnin tarkastelun kautta.
Lupa nauhoituksiin on saatu Helsingin kaupungin opetusvirastolta ja videoitavien lasten vanhemmilta. Videointilupa on salliva. Tallenteita saa hyödyntää laajasti ottaen tutkimuksissa. Oppilaat, opettaja ja avustajat on nimetty pseudonyymein ja heidän toimintaansa voidaan havainnollistaa julkaistaessa vain piirroskuviksi muutettuina kuvina.
Aineiston esimerkit on litteroitu keskustelunanalyysin litterointimerkein (Liite 1).
Esimerkeissä on litteroitu sekä kielellistä että ei-kielellistä toimintaa. Jos vuorossa on sekä kielellistä että ei-kielellistä toimintaa, on ei-kielellinen toiminta litteroitu litteraatissa kielellisen toiminnan alapuolelle. Ei-kielellinen toiminta on litteroitu kapiteeleilla ja vuoron alku on merkitty {-merkillä. Joissakin tapauksissa olen merkinnyt hakasulkeilla ei- kielellisen toiminnan päällekkäisyyttä puheen kanssa, mutta pääsäänöisesti käytän hakasulkeita kuvaamaan eri osallistujien päällekkäistä toimintaa. Englannin- viron- ja venäjänkielinen puhe on kursivoitu litteraateissa selkeyden vuoksi. Venäjänkielinen puhe on myös käännetty litteraattiin. Vironkielistä puhetta olen kääntänyt analyysissa tarpeen mukaan.
Nauhoitteet on kuvattu kahdella kameralla. Oppilaat istuvat aineiston kaikissa nauhoitteissa perinteisessä istumajärjestyksessä. Alkuvaiheen nauhoitteissa toinen kameroista on sijoitettu katonrajaan oppilaista katsoen luokkahuoneen vasempaan etukulmaan. Toinen kamera on sijoitettu jalustalle oppilaista katsoen luokkahuoneen oikeaan etukulmaan. Loppuvaiheen nauhoitteessa kumpikin kameroista on sijoitettu katonrajaan, niin että toinen on oppilaista katsoen luokkahuoneen oikeassa takakulmassa ja toinen vasemmassa etukulmassa. Alkuvaiheessa luokkahuoneeseen on sijoitettu lisäksi kaksi erillistä mikrofonia. Loppuvaiheessa kyseiset mikrofonit on kiinnitetty kahdelle oppilaalle. Oppituntien istumajärjestykset löytyvät liitteinä (Liite 2; Liite 3; Liite 4).
Kaikki oppilaat, jotka ovat mukana syyskuussa kuvatuissa nauhoitteissa, ovat aloittaneet valmistavassa opetuksessa yhtä aikaa syyslukukauden alussa elokuussa. He ovat kaikki saapuneet Suomeen kesän aikana. Syyskuun nauhoitteissa oppilaita on yhteensä seitsemän. Tutkimuksesta on syksyn aikana jäänyt pois kolme oppilasta. Helmikuussa
7 kuvatussa nauhoitteessa oppilaita on yhteensä kuusi. Neljän syyskuun nauhoitteissa olevan oppilaan lisäksi nauhoitteessa on yksi uusi oppilas ja oppilas, joka on ollut poissa syyskuussa kuvatuilla oppitunneilla. Opettajan lisäksi oppitunneilla on 1–2 avustajaa, jotka erotan toisistaan analyysiluvuissa kirjaimin. Opetusryhmään kuuluu myös muita oppilaita, mutta heidän huoltajansa eivät ole antaneet suostumustaan kuvauksiin.
Esittelen vielä oppilaat pseudonyymein. Nimen perässä on suluissa oppilaan ikä nauhoitusten aikana. Eetu (12) on virolainen poika, jonka äidinkieli on viro. Eimar (12) ja Ebba (11) ovat myös virolaisia ja keskenään sisaruksia. Myös heidän äidinkielensä on viro.
Rolan (11) ja Radimir (7) ovat venäläisiä ja heidän kummankin äidinkielensä on venäjä.
Laima (8) on latvialainen tyttö, jonka äidinkieli on latvia. Magdalena (11) ja Maksim (7) ovat Makedoniasta ja keskenään sisaruksia. Heidän äidinkielensä on makedonia. Paulo Angelo (11) on kotoisin Angolasta. Hänen äidinkielensä on Angolan portugali.
Alkuvaiheen oppitunneilla ovat läsnä Eetu, Eimar, Ebba, Rolan, Laima, Maksim ja Magdalena. Helmikuun oppitunnilla ovat läsnä Eetu, Eimar, Ebba, Rolan, Radimir ja Paulo Angelo. Sekä Eetun että Eimarin ja Ebban vanhemmista toinen hallitsee suomen kielen.
Muiden oppilaiden vanhemmista ei kumpikaan puhu suomea.
Alkuvaiheen oppitunnit alkavat tietyillä rutiineilla. Taululle merkitään päivämäärä ja säätila. Sen jälkeen valitaan paperinukelle säähän sopiva vaatetus. Opettaja kerää tiedon oppilailta kysellen heiltä vuorotellen. Oppitunnit ovat pääosin aiheiltaan maantiedon oppitunteja, mutta niillä sivutaan myös Suomen yhteiskuntaan liittyviä asioita.
Oppitunneilla työskennellään paljon tekstien parissa. Oppilaat lukevat vuorotellen tekstiä ääneen. Opettaja avaa luettua tekstiä esittämällä oppilaille siitä kysymyksiä tai selittämällä itse tekstiä. Ensimmäisellä oppitunnilla on myös pieni väritystehtävä. Toisella oppitunnilla oppilaat kirjoittavat lyhyen tekstin Lapista yhdessä opettajan kanssa ja askartelevat Vaara- Suomeen liittyviä asioita taululla olevalle Suomen kartalle. Jälkimmäisellä oppitunnilla opetus on osittain eriytettyä Maksim työskennellessä P-avustajan kanssa.
Loppuvaiheen oppitunti on historian oppitunti. Opettaja kyselee ensin aiemmin käsitellyistä aiheista. Opetus etenee tämän jälkeen oppikirjan tekstien mukaan. Oppikirjana toimii Tatun ja Patun Suomi. Oppilaat lukevat vuorotellen ääneen oppikirjan tekstejä.
Ääneen luettua tekstiä käsitellään opettajan esittämien kysymysten avulla. Lopuksi kirjoitetaan vihkoon lyhyt teksti. Loppuvaiheen oppitunnilla samassa kuussa aloittanut uusi oppilas, Paulo Angelo, ei osallistu ryhmän toimintaan vaan työskentelee P-avustajan kanssa kahdestaan.
8 1.3 Tutkimusmetodin esittely
Käytän tutkielmassani tutkimusmetodina multimodaalisen vuorovaikutuksen analyysia, jonka metodologisena pohjana on keskustelunanalyysi. Tässä metodissa vuorovaikutus nähdään keskustelunanalyysin tavoin sekventiaalisena, mutta kontekstin käsite ymmärretään hieman laajemmin kuin keskustelunanalyysissa.
Keskustelunanalyysi huomioi myös kontekstin ja sen mukaan vuorovaikutus on sekä kontekstin muokkaamaa että kontekstia uusintavaa. Se, mikä edeltää jotain vuorovaikutuksen toimintoa, luo tiettyjä edellytyksiä senhetkiselle toiminnolle, joka taas toimii rakennusaineena uudelle toiminnolle. Sekventiaalisen kontekstin lisäksi tulkinnassa otetaan huomioon myös toimintoa edeltävä konteksti. Analyysitulkinnat pohjautuvat kuitenkin vain osallistujien kielellisiin ja ei-kielellisiin toimintoihin. Multimodaalisessa vuorovaikutuksen analyysissa ajatellaan, että vuorovaikutukseen osallistujat hyödyntävät tulkinnoissaan vuorovaikutustilanteen muitakin aineksia. Tulkintoihin voivat vaikuttaa myös esineet, erilaiset teknologiat ja fyysinen ympäristö. (Kääntä – Haddington 2011: 21–
22, 34.) Goodwin (esim. 2013) viittaa eri ilmaisukeinoihin (puhe, eleet, katse, esineet jne.) käsitteellä semioottinen kenttä (semiotic field). Vuorovaikutustilanteessa voi olla monta samanaikaista semioottista kenttää aktiivisena. Vuorovaikutustilanteen kannalta merkityksellinen semioottinen kenttä voi vaihdella. (Kääntä – Haddington 2011: 34.) Semioottisista kentistä muodostuu vuorovaikutustilanteen kontekstuaalinen kehys (contextual configuration) (Goodwin: 2013: 11). Kontekstuaalinen kehys vaihtuu ja muokkautuu koko ajan vuorovaikutuksessa (Kääntä – Haddington 2011: 34).
Keskustelunanalyysi jakaa keskustelut arkikeskusteluihin ja institutionaalisiin keskusteluihin. Koululaitos instituutiona määrittelee myös luokkahuonekeskustelun institutionaaliseksi. Institutionaalisuus asettaa vuorovaikutukselle tietyt kehykset ja normit sekä antaa vuorovaikutukseen osallistujille roolit. Kontekstina tämä vaikuttaa vuorovaikutuksen rakentumiseen ja tarjoaa myös kehykset tulkinnoille aineistosta, sillä luokkahuoneessa olijat orientoituvat institutionaalisuuden rakentamiin kehyksiin tai pyrkivät venyttämään niitä. Selvitän institutionaalisuutta luokkahuonevuorovaikutuksessa laajemmin luvussa 2.2.
9 1.4 Tutkimusongelma
Tutkielmani tavoitteena on kuvata sitä, minkälaisissa vuorovaikutustilanteissa S2-oppilaat alakoulun valmistavassa opetuksessa oma-aloitteisesti käyttävät suomen kieltä, mitä toimintoja he suomen kielellä silloin tuottavat ja mitä muutoksia tapahtuu tutkimusjakson aikana. Olen rajannut pro gradu -tutkielmassani aineistoni oppilaiden oma-aloitteisesta suomen kielen käytöstä tutkimuksen kohteeksi toiminnot, jotka ovat keskeisiä keinoja osallistua meneillään olevaan opetukseen. Täten tutkimuksen kohteeksi ovat rajautuneet puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä, oma-aloitteiset vastausvuorot ja kysymykset. Tutkimusongelmani kohdistuu vain näihin toimintoihin. Tutkimusongelmani muodostuu tutkimuskysymyksistä, jotka esittelen seuraavaksi.
Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on minkälaisissa luokkahuoneen vuorovaikutustilanteissa suomi toisena kielenä -oppija käyttää suomen kieltä oma- aloitteisesti? Oma rajaukseni tutkimuskohteesta rajaa vuorovaikutustilanteita, mutta on silti tarpeen kuvata tarkemmin vuorovaikutustilannetta, jossa oma-aloitteinen toiminto tuotetaan. Tarkastelen vuorovaikutustilannetta sekä sekvenssin tasolla että laajemmin toimintajakson tasolla. Vuorovaikutustilannetta tarkastelemalla pyrin löytämään vuorovaikutuksesta oma-aloitteisia toimintoja motivoivia tekijöitä. Havainnoin myös vuorovaikutustilanteissa ja oma-aloitteisia toimintoja motivoivissa tekijöissä tapahtuvia muutoksia tutkimusjakson aikana.
Ensimmäisen tutkimuskysymykseni vastausten kautta syntyvä tarkempi analyysi vuorovaikutustilanteista mahdollistaa toimintojen tarkemman määrittelyn. Toinen tutkimuskysymykseni on mitä toimintoja suomi toisena kielenä -oppilaat toteuttavat tutkimuskohteeksi valikoiduissa suomenkielisissä oma-aloitteisissa vuoroissa? Pyrin löytämään toiminnoille funktion, joka määrittyy ennen kaikkea vuorovaikutustilanteen kautta ja nousee vuorovaikutustilanteessa toiminnon ensisijaiseksi funktioksi. Määrittely ei luonnollisestikaan sulje pois muita funktioita, vaan vuoro voi toimia monissakin eri funktioissa. Analysoin toiminnoista sekä oppilaan kielellistä että ei-kielellistä toimintaa, jolloin voin kokonaisvaltaisesti kuvata keinoja, joita oppilaat käyttävät toimintoja rakentaessaan ja välittäessään merkityksiä luokkahuonevuorovaikutuksessa. Havainnoin myös toimintojen rakentamisen ja merkitysten välittämisen keinoissa tapahtuvia muutoksia tutkimusjakson aikana.
10 2 Luokkahuonevuorovaikutus ja oma-aloitteiset vuorot osana vuorovaikutusta
Tarkastelen tässä luvussa luokkahuonevuorovaikutusta ja oppilaiden oma-aloitteisia vuoroja siinä eri näkökulmista. Koska valmistavassa opetuksessa on ennen kaikkea kyse suomen kielen opetuksesta ja oppimisesta eli toisen kielen opetuksesta ja oppimisesta esittelen luvussa 2.1 keskeisiä seikkoja L2-luokkahuonevuorovaikutuksesta. Luvussa 2.2 tarkastelen luokkahuonevuorovaikutusta institutionaalisuuden näkökulmasta, sillä institutionaalisuus asettaa luokkahuonevuorovaikutukselle oman tulkintakehyksensä.
Luvussa 2.3 pyrin valottamaan luokkahuonevuorovaikutusta ja oma-aloitteisten vuorojen asemaa siinä tutkimusmetodini metodologisen pohjan, keskustelunanalyysin, kahden tutkimuskohteeni kannalta keskeisen perusjäsennyksen, sekvenssijäsennyksen ja vuoronvaihtojäsennyksen, kautta.
2.1 L2-luokkahuonevuorovaikutus
Seedhouse (2004) on tutkinut toisen kielen opetusta eri maissa. Hän määrittelee L2- oppitunnin ydintavoitteeksi sen, että opettaja opettaa L2-kieltä oppilaille tai opiskelijoille.
Tästä ydintavoitteesta voidaan hänen mukaansa johtaa L2-luokkahuonevuorovaikutuksen kolme keskeistä piirrettä. Käyn läpi seuraavaksi näitä Seedhousen määrittelemiä keskeisiä piirteitä ja nostan esiin samalla myös muiden tutkijoiden huomioita samoista aihepiireistä.
Ensimmäinen keskeinen piirre L2-luokkahuonevuorovaikutuksessa Seedhousen (2004) mukaan on, että kieli on sekä opetuksen väline että sen kohde. Kielellä on siis luokkahuoneessa kaksoisrooli, jota sillä ei ole yleisellä tasolla esimerkiksi maantiedon oppitunnilla. Toki L2-oppilaan näkökulmasta kielellä on aina kaksoisrooli kaikilla oppitunneilla.
Toiseksi keskeiseksi piirteeksi Seedhouse (2004) nostaa pedagogiikan ja vuorovaikutuksen refleksiivisen suhteen L2-luokkahuoneessa. Opettajan pedagogiset valinnat vaikuttavat vuorovaikutuksen rakentumiseen. Muutokset pedagogiikan fokuksessa synnyttävät muutoksia myös osallistujien välisessä vuorovaikutuksessa. Osallistujat tekevät koko ajan tulkintoja sen hetkisestä pedagogiikan ja vuorovaikutuksen suhteen tilasta ja toimivat sen mukaan. Myös Sahlström (1999: 63–67) näkee oppitunnin muuttuvan rakenteen johtavan erilaiseen vuorovaikutuksen rakentumiseen. Opettajan
11 pedagogiset valinnat todentuvat oppitunnilla opetusmuodon5 valinnassa. Opetusmuodon toteutusta määrittelee opettajan pedagoginen tavoite, joka vaikuttaa myös niin ikään vuorovaikutuksen rakentumiseen. Kieliluokassa vuorovaikutus rakentuu eri tavalla esimerkiksi silloin kun painotetaan kielitietoa (form and accuracy) kuin silloin kun painotetaan kielellistä ilmaisua (meaning and fluency) (Seedhouse 2004: 110; Lehtimaja 2012: 111). Koska valmistavassa opetuksessa oppimisen pääasiallinen kohde on suomen kieli, voidaan se rinnastaa kieliluokkiin.
Kolmanneksi keskeiseksi piirteeksi Seedhouse nostaa esiin sen, että kaikilla muodoilla ja rakenteilla, joita L2-oppija vuorovaikutuksessa tuottaa, on mahdollisuus päätyä opettajan arvioinnin kohteeksi. Opettaja ei myöskään aina arvioi oppilaita eksplisiittisesti. (Mts. 183–187.) Vaikka valmistavassa opetuksessa oppitunnin aihe olisikin esimerkiksi maantieto, on oppilaan vuorojen sisällön lisäksi sekä opetuksen että arvioinnin kohde myös siis vuoron muoto ja rakenne.
Vaikka opettajan pedagoginen tavoite ja valittu opetusmuoto vaikuttavatkin vuorovaikutuksen rakentumiseen luokkahuoneessa, on huomioitava, että opettaja ei rakenna vuorovaikutusta yksinään omien valintojensa kautta, vaan myös oppilaat voivat toiminnallaan muuttaa vuorovaikutuksen luonnetta (Seedhouse 2004: 207; Lehtimaja 2012). Oppilaat voivat esimerkiksi oma-aloitteisilla vuoroilla pyrkiä saamaan opettajan poikkeamaan oppitunnin agendasta. Opetusdiskurssiin palaamista pyritään pitkittämään usein vielä uusilla aloitteilla. (Vepsäläinen 2007: 157.) Myös Lemke nostaa esille saman ilmiön oppilaiden tuottamien pyyntöjen kohdalla. Oppilaat pyrkivät hidastamaan oppitunnin rytmiä erilaisilla pyynnöillä, kun taas opettaja pyrkii usein nopeuttamaan rytmiä. (Lemke 1990: 65.) Seedhousen (2004: 119) mukaan tuntisuunnitelmiin ja oppikirjojen tehtäviin sisäänkirjoitetut pedagogiset tavoitteet on nähtävä erillään siitä, mitä luokkahuoneessa todellisuudessa tapahtuu. Hän jaottelee suunnitellun oppitunnin ja toteutuneen oppitunnin käsitteillä task-as- workplan ja task-in- process. Emanuelsson ja Sahlström (2008) nostavat esiin myös muutoksen, joka tapahtuu opetuksen sisällössä vuorovaikutuksen myötä. Sisältö voi esimerkiksi vuorovaikutuksessa yksinkertaistua.
5 Opetusmuodot voidaan jakaa neljään eri kategoriaan: esittävä opetus eli plenaariopetus, opetuskeskustelu, ryhmätyöskentely ja yksilöllinen työskentely (Lahdes 1997). Opetusmuodoista perinteisin on esittävä opetus eli plenaariopetus, joka koostuu opettajan luennoinnista ja oppilaille suunnatuista aiheeseen liittyvistä kysymyksistä, joiden tehtävänä on viedä eteenpäin opetustilannetta. Opetuskeskustelussa opettaja hallinnoi plenaariopetuksen tapaan keskustelua, mutta vuorottelu on erilaista. Kun plenaariopetuksessa opettajan vuoro seuraa aina oppilaan vuoroa, opetuskeskustelussa seuraavan vuoron voi toteuttaa myös joku toinen oppilas.
Ryhmätyöskentelyssä ja yksilöllisessä työskentelyssä vastuu etenemisestä siirtyy enemmän oppilaille.
Ryhmätyöskentelyä on työskentely erilaisissa ryhmissä ja pareittain. (Tainio 2007: 34–36.)
12 L2-luokkahuonevuorovaikutusta on tutkittu Suomessa vielä melko vähän. Oma- aloitteisia vuoroja koskevaa tutkimusta on kuitenkin jo olemassa. Lehtimaja (2012) on havainnut oma-aloitteisiin vuoroihin liittyen, että yläkoulun S2-oppitunneilla kilpaillaan aktiivisesti kollektiivisen oppilaan rooliin kuuluvista vastausvuoroista, kun kyse on mekaanisista tehtävistä tai tietämyksestä liittyen oppilaan synnyinmaahan ja sen kulttuuriin. Oppilaat kierrättävät tai täydentävät kollektiivisen oppilaan vuoroja ja voivat tulla keskusteluun myös viittaamalla toiseen oppilaaseen, esimerkiksi puhumalla hänen puolestaan. Ja vaikka oppilaat pyrkivät maksimoimaan oman osallistumisensa, he lisäävät omalla toiminnallaan myös toistensa osallistumismahdollisuuksia. Jos he esimerkiksi pyrkivät kilpailun sijaan välttelemään vastaamista, he voivat viitata toiseen oppilaaseen ja tarjota tätä asettumaan kollektiivisen oppilaan rooliin. (mt.) Omasta aineistostani löytyy osittain samansuuntaisia ilmiöitä. Mekaaniset tehtävät lisäävät selkeästi kilpailua vastausvuorosta. Oppilaat myös kierrättävät ja täydentävät kollektiivisen oppilaan vuoroja, mutta liittymiset keskusteluun viittaamalla toiseen oppilaaseen ja pyrkimykset vältellä vastausvuoroa tarjoamalla toista oppilasta kollektiivisen oppilaan rooliin ovat harvinaisia.
2.2 Institutionaalisuus luokkahuoneessa
Instituutio määrittyy käyttäytymisen ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Sitä säätelevät erilaiset normit ja säännöt. Instituutio toteuttaa yhteiskunnallisesti merkittävää tehtävää ja on vakiintunut osaksi yhteiskunnallista totuutta. (Allardt 1983: 220.) Koululaitos on yksi yhteiskuntamme instituutioista. Luokkahuoneissa syntyvää vuorovaikutusta voidaan pitää institutionaalisena vuorovaikutuksena.
Institutionaalisen keskustelun tyypillisiä piirteitä saadaan esiin suhteuttamalla sitä arkikeskusteluun. Institutionaalinen vuorovaikutus näyttäytyy eräänlaisina poikkeamina ja muunnoksina arkikeskustelusta ja sen keinoista sekä toimintatavoista (Raevaara – Ruusuvuori – Haakana 2001: 12–13, 14–15.) Drew ja Heritage (1992: 22) ovat määritelleet institutionaalisia keskusteluja yhdistävät kolme piirrettä: institutionaalinen keskustelu on tavoitteellista ainakin jonkun osallistujan taholta, sen osallistujia koskevat erityiset rajoitteet ja sen tulkintaa ohjaavat erityiset tulkintakehykset. Lehtimajan (2012: 29) mukaan vuorovaikutuksen institutionaalisuus näkyy vuorovaikutuksessa monella eri tasolla. Se näkyy sekä vuorovaikutuksen kokonaisrakenteessa että sekventiaalisessa rakenteessa. Myös vuorottelun jäsentyminen ja vuorojen muotoilu on erilaista kuin
13 arkikeskustelussa. Osallistujat puhuvat instituutiot eläviksi mukautumalla tiettyihin vuorottelun käytäntöihin ja käyttämällä kieltä tietyllä tapaa (Raevaara ym. 2001: 17).
Institutionaalisen keskustelun keskeinen piirre, tavoitteellisuus, konkretisoituu opetus- ja tuntisuunnitelmissa. Suomessa Opetushallitus on määritellyt valtakunnalliset opetussuunnitelmien perusteet yleisellä tasolla ja oppiainekohtaisella tasolla. Näiden pohjalta koulu laatii oman opetussuunnitelmansa, jonka pohjalta taas opettaja laatii omat kurssi- ja oppituntikohtaiset suunnitelmansa. Opettajalla on autonomia sen suhteen, miten hän toteuttaa opetuksensa, mutta instituutio asettaa opetukselle omat tavoitteensa.
Institutionaalisen keskustelun toinen keskeinen piirre, rajoitteet, tehdään näkyviksi osallistujien institutionaalisten roolien kautta. Ilman näitä rooleja vuorovaikutus ei voi olla institutionaalista, sillä se vaatii osallistujien orientoitumista institutionaalisuuteen, mikä tapahtuu toimimalla institutionaalisten roolien asettamien rajoitteiden puitteissa (Seedhouse 2004: 200). Institutionaalisia rooleja luokkahuoneessa on kaksi. Toinen on opettajan rooli ja toinen kollektiivinen oppilaan rooli. (Sahlström 1999.) Kollektiivisen oppilaan roolin ottaa itselleen aina joku oppilaista (Tainio 2007: 33). Esimerkiksi kun oppilas toteuttaa vuoron, jossa hän vastaa opettajan esittämään kysymykseen, toteuttaa hän vuoron kollektiivisen oppilaan roolissa.
Institutionaaliset roolit kuvastavat osallistujien välistä epäsymmetriaa.
Luokkahuoneessa vallitsee vallan suhteen epäsymmetria. Opettajalla on luokkahuoneessa valta-asema, ja hän hallitsee luokan puhetilaa. Opettaja kontrolloi luokkahuonekeskustelua säätelemällä oppilaiden puheenvuorojen määrää ja niiden pituutta. Hän valitsee myös puhujat ja päättää heidän järjestyksensä. Hänen vallassaan on myös teeman käsittelytapa.
(Lemke 1990: 44–45; van Lier 1988: 219.) Opettajalla on myös useimmiten enemmän tietoa topiikista kuin oppilailla, mikä luo tiedollista epäsymmetriaa opettajan ja oppilaiden välillä. S2-oppilaiden ja opettajan välinen tiedollinen epäsymmetria on vielä monisyisempi, sillä opettajalla on institutionaalisen roolinsa lisäksi kielellinen asiantuntijuus äidinkielisenä suomenpuhujana. (Lehtimaja 2012: 31.) Voidaankin puhua kaksoisepäsymmetriasta. (Kurhila 2001: 178–179.)
Drew ja Heritage (1992:22) määrittelevät institutionaalisten keskustelujen kolmanneksi yhdistäväksi piirteeksi tulkintakehykset, jotka ohjaavat osallistujien tulkintoja tilanteesta. Osallistujat tekevät siis tulkintansa tilanteesta aiempien tietojen ja kokemusten perusteella, joita heillä on vastaavanlaisesta kontekstista (Lehtimaja 2012: 32). Aineistoni oppilaat ovat käyneet koulua jo aiemmin muissa maissa, joten heillä on olemassa
14 tulkintakehys luokkahuoneen tilanteille. Vaikka kielitaito asettaa esteitä tulkinnalle, niin he saavat tukea aiemmista tiedoistaan ja kokemuksistaan luokkahuonevuorovaikutuksesta.
Lehtimajan (2012: 33) mukaan S2-oppitunnit perusopetuksessa ovat melko väljä institutionaalinen konteksti, jonka sisällä neuvotellaan jatkuvasti yhteisen toiminnan tavoitteista ja osallistujien rooleista. Väljyys syntyy institutionaalisten rakenteiden sisään upotetuista ei-institutionaalisista tavoitteista. Toisaalta oppitunnit ovat osa kouluyhteisöä ja sen käytänteitä, joita institutionaalisuus säätelee, mutta toisaalta institutionaalisuuden sisällä opetussuunnitelmien perusteissa korostetaan oppilaiden osallisuutta. Oppitunneilla on tarkoitus harjoitella myös vapaamuotoista suomenkielistä keskustelua, eikä vapaamuotoisen keskustelun aihe liity aina välttämättä oppitunnin opetettavaan aiheeseen.
Lehtimajan aineisto koostuu peruskoulun S2 -oppitunneista, mutta uskon että tämän määritelmän institutionaalisen kontekstin väljyydestä voi ulottaa myös oman aineistoni valmistavan opetuksen oppitunteihin.
2.3 Luokkahuonevuorovaikutus keskustelunanalyysin näkökulmasta
Luokkahuoneen kielellistä ja ei-kielellistä toimintaa voidaan kuvata keskusteluanalyysin kolmen perustavan jäsennyksen avulla, jotka ovat vuoronvaihtojäsennys, sekvenssi- jäsennys ja korjausjäsennys. (Tainio 2007: 31.) Vuoronvaihtojäsennyksen avulla keskusteluun osallistujat neuvottelevat vuoron vaihtoon liittyvistä seikoista: Kuka kulloinkin puhuu ja toimii ja kuinka pitkään (Tainio 2007: 31). Sekvenssijäsennys kuvaa vuoroja suhteessa toisiinsa: Miten vuorot kytkeytyvät toisiinsa ja minkälaisia toimintojen jaksoja eli sekvenssejä ne muodostavat. Keskustelu nähdään sekventiaalisena rakenteena.
(Raevaara 1997: 75.) Myös sekvenssin väliset siirtymäkohdat liittyvät sekvenssijäsennykseen (Tainio 2007: 31). Korjausjäsennys sisältää erilaisia käytänteitä, joiden avulla keskusteluun osallistujat käsittelevät keskustelun aikana syntyviä ongelmia liittyen puhumiseen, puheen kuulemiseen ja sen ymmärtämiseen. (Sorjonen 1997: 111–
112.) Aineistoni oma-aloitteisten vuorojen analysoinnin kannalta keskeisiä jäsennyksiä ovat vuoronvaihtojäsennys ja sekvenssijäsennys. Tarkastelen seuraavaksi näiden jäsennysten näkökulmasta luokkahuonevuorovaikutusta ja oma-aloitteisia vuoroja osana sitä.
15 2.3.1 Vuoronvaihtojäsennys luokkahuoneessa
Jotta oppilas voisi osallistua keskusteluun luokkahuoneessa, ei riitä, että oppilas pystyy ymmärtämään riittävästi meneillään olevaa keskustelua ja muotoilemaan kielellisesti riittävän yksityiskohtaisia vastauksia. Hänen on myös tunnistettava vallalla oleva vuoronvaihtosysteemi, joka määrittelee miten vuoroja jaetaan luokkahuoneessa ja miten oppilas voi ilmaista halukkuuttaan osallistua, ja tiedostettava vuorottelun säännöt itsevalintatilanteissa6. Hänen on tunnistettava myös kohta puheessa, jossa vuoro voi vaihtua. (Cekaite 2007: 47.) Mehanin (1979) mukaan oppilaan vuoro voi päästä osaksi keskustelua, jos se on sisällöltään relevantti aiempaan keskusteluun nähden ja se tuotetaan sekventiaalisesti sopivassa kohdassa.
Alexander McHoul (1978) on laatinut kuvauksen vuorottelusta oppitunneilla, joka toimii edelleenkin luokkahuoneen vuorottelujäsennyksen tutkimuksen jonkinlaisena lähtökohtana (Tainio 2007: 33). Tainio (mts.) on artikkelissaan esitellyt jäsennystä yksinkertaistettuna ja esittelen tämän yksinkertaistetun jäsennyksen seuraavaksi.
Vuorottelu luokkahuoneessa:
I. Opettajan vuoron jälkeen:
A. Opettaja valitsee seuraavaksi puhujaksi yksittäisen oppilaan, joka ryhtyy äänessäolijaksi
a) Opettaja nimeää tai muuten osoittaa selkeästi seuraavan puhujan
b) Opettaja osoittaa vuoron koko luokalle tai ryhmälle oppilaita, joista toivoo yhden valikoituvan seuraavaksi puhujaksi.
B. Mikäli oppilas ei ota vuoroa, opettaja jatkaa.
II. Oppilaan vuoron jälkeen:
A. Jos oppilas ei valitse seuraavaa puhujaa, opettaja jatkaa.
B. Jos oppilas valitsee seuraavan puhujan, sen tulee olla opettaja.
C. Vain jos opettaja ei jatka, oppilas voi jatkaa äänessäolijana.
Vaikka luokkahuonevuorovaikutus voidaan kuvata yksinkertaisesti opettajan ja kollektiivisen oppilaan vuoroista rakentuvaksi, luokkahuoneen vuorovaikutus ei oikeastaan
6 Itsevalintatilanteessa puhuja ei ole valinnut seuraavaa puhujaa.
16 ole näin yksinkertaista, vaan se voi jakautua useaksi rinnakkaiseksi tai limittäiseksi keskusteluksi (Jones – Thornborrow 2004). Institutionaalisuus määrittelee luokkahuoneen toimintoja ja asettaa läsnäolijat tiettyihin rooleihin, mutta vuoronvaihto perustuu sinänsä arkikeskustelun normeille. Kun puhuja on lopettanut oman vuoronsa, saa vastaanottaja aloittaa oman vuoronsa. Ja jos äänessäolija ei valitse seuraavaa puhujaa, vallitsee itsevalintatilanne. Silloin kuka tahansa osallistujista voi ryhtyä äänessäolijaksi. (Sacks – Schegloff – Jefferson 1974.) Luokkahuonevuorovaikutuksessa itsevalintatilannetta voi seurata myös oppilaan vastausvuoronpyyntö (Kääntä 2010: 111; Margutti 2006).
Opettajan ja oppilaan välinen vuorottelu ei solju myöskään aina eteenpäin kovin sujuvasti. Opettajan aloittava vuoro sekvenssissä on usein kysymys, joka tekee vastauksen relevantiksi. Se vaatii siis itselleen vierusparin. Mehan (1979: 50–52, 75–76) näkee koko luokkahuonekeskustelun läpitunkevana ja laaja-alaisena ilmiönä pyrkimyksen tasapainoon opettajan tuottaman vierusparin etujäsenen ja oppilaan tuottaman jälkijäsenen välillä7. Hänen mukaansa opettajan tuottama etujäsen projisoi tietynlaista jälkijäsentä, eikä sekvenssiä voida siten saattaa loppuun ennen kuin preferoitu jälkijäsen tuotetaan. Jos kukaan oppilaista ei tuota vastausta, aloittaa opettaja sekvenssin tavallaan uudestaan alusta, koska ei ole pedagogisesti järkevää, että opettaja tuottaisi itse vastauksen. Uudet aloitukset pitkittävät sekvenssiä. Karvosen (2007) ja Kleemolan (2007) aineistoissa opettaja ryhtyy muokkaamaan kysymystä, jos oppilaat eivät tuota vastausta. Karvosen (2007: 125) mukaan tämä viestii opettajan tekemästä pedagogisesta ratkaisusta. Hän näkee oppilaiden vastaamattomuuden johtuvan kysymyksen muotoilusta, eikä haluttomuudesta vastata.
Ruuskanen (2007: 112) nostaa uudelleenmuotoilun ongelmalliseksi S2-oppitunnilla. Hänen mukaansa vastaamattomuuden voidaan olettaa johtuvan etenkin alkeisryhmissä puutteellisesta kielitaidosta. Oppija ei välttämättä ymmärrä kysymyksen sisältöä tai ei pysty tuottamaan kohdekielellä vastausta. Ruuskasen mukaan uudelleenmuotoilu voi oppijan näkökulmasta tarkoittaa vain lisää uutta tietoa ja uusia sanoja, joita hän ei ymmärrä.
Merkittävää luokkahuonevuorovaikutuksen kannalta on se, miten vuoroja jaetaan luokkahuoneessa ja millä tavoin oppilas voi ilmaista halukkuutensa osallistua.
Periaatteessa opettaja tekee päätökset näistä ja siten määrittelee vallalla olevan vuoronvaihtosysteemin. Tainion (2007: 35) mukaan esittävä opetuskin voi toteutua
7 Opetussykli voidaan nähdä kahden eri vierusparin muodostamana kokonaisuutena. Tällöin opettajan aloittavan vuoron kysymys ja oppilaan vuoron vastaus muodostavat vierusparin, joka toimii etujäsenenä opettajan arvioivan vuoron muodostamalle jälkijäsenelle. (Mehan 1979:54.)
17 monella eri tavalla, jos vuoroja jaetaan eri tavoin. Jos opettaja nimeää suoraan jonkun oppilaan seuraavaksi puhujaksi, ei muilla oppilailla ole periaatteessa mahdollisuutta osallistua vuorovaikutukseen. Valittu oppilas ei ole myöskään tällöin ilmaissut haluaan osallistua. Jos vuorot jaetaan etukäteen, tilanne on melko samanlainen. Jos opettaja ei nimeä suoraan seuraavaa puhujaa, on kaikilla oppilailla periaatteessa mahdollisuus osallistua vuorovaikutukseen ja vallitsee itsevalintatilanne. Karvosen mukaan (2007: 121) oppilaat voivat reagoida itsevalintatilanteeseen kolmella tavalla. He viittaavat, ottavat vuoron viittaamatta tai valitsevat vastaamattomuuden. Tainion (2007: 39) mukaan kaikkien oppilaiden kannalta tasa-arvoisin tapa jakaa vuoroja edellyttää viittaamista ja opettajan ohjailua vuorojen ottamisessa. Vaikka normeihin perustuvaa vuorojen jakoa voidaan ehkä pitää oppilaiden puhetilaa kahlitsevana, antaa se hänen mukaansa oppilaille tasapuolisimmin mahdollisuuden saada puheenvuoro. Vuorottelun ohjailun kautta opettaja antaa oppilaille tasavertaisemmat mahdollisuudet osallistua luokkahuoneen eri toimintoihin (Margutti 2006: 315). Esittävän opetuksen itsevalintatilanteessa tietyntyyppiset oppilaat dominoisivat helposti puhetilaa (Tainio 2007: 39; Mortensen 2009:
511).
Vaikka luokkahuoneen vallitseva vuoronvaihtosysteemi ei periaatteessa salli oma- aloitteisia vuoroja, voidaan niitä kuitenkin käytännössä hyväksyä osaksi yhteistä keskustelua. Opettaja hyväksyy vuoronvaihtosysteemiä rikkovat oma-aloitteiset vuorot, kun ne palvelevat opettajan asettamia pedagogisia tavoitteita. Ne voivat edistää opettajan asettamia eettisiä ja moraalisia kasvatustavoitteita tai edistää oppitunnilla käsiteltävässä asiassa etenemistä. (Tainio 2005: 190.) Oppilaan esittämä kysymys pääsee osaksi keskustelua usein, kun se esitetään opetussyklin jälkeen ja se on riittävän relevantti.
Vastaukset ilman vuoroa hyväksytään usein, kun kyseessä on helppo kysymys tai kun toinen oppilas on vastannut kysymykseen kysymyksellä tai pyytänyt selvennystä.
Edellytyksenä on, että kukaan oppilaista ei ole esittänyt pyyntöä vastausvuoroon. (Lemke 1990: 72.) Opettaja ei reagoi aloitteelliseen vuoroon, jos meneillään on opettajan ja jonkun toisen oppilaan välinen sekvenssi. Hän voi joko jättää vuoron täysin huomiotta tai pitäytyä vuorossaan oppitunnin agendassa. Aloitteellisista vuoroista ei synny tällöin sekvenssiä. Ne jäävät ikään kuin tarjotuiksi sekvenssin aloituksiksi. Opettaja voi siirtää myös aiheen käsittelyn myöhempään ajankohtaan. (Vepsäläinen 2007: 162–166.)
18 2.3.2 Sekvenssijäsennys luokkahuoneessa
Kun luokkahuone-vuorovaikutusta jäsennetään sekventiaalisesti, nousee esiin monia eroavaisuuksia arkikeskusteluun nähden. Vaikka luokkahuoneessa osittain toimitaan arkikeskustelun normien mukaisesti, tilanteen institutionaalisuus ja pedagoginen luonne vaikuttavat sekvenssien muotoutumiseen ja niiden todellisiin funktioihin. Tainio (2007: 45) nostaa esille sekvenssien suhteen funktionaalisemman lähestymistavan. Sekvenssit voitaisiin nähdä toimintatyyppeinä. Tainio esittelee tästä esimerkkeinä tehtävänantosekvenssin ja useiden kysymysten sarjan muodostaman kysymyssekvenssin.
Oman aineistoni analysoinnissa olen ottanut osittain lähtökohdaksi oppituntien vuorovaikutustilanteiden määrittelyssä Tainion ajatuksen sekvensseistä toimintatyyppeinä.
Luokkahuonevuorovaikutuksen keskeisin sekvenssi on kolmesta vuorosta rakentuva sekvenssi, jota kutsutaan opetussykliksi (IRF tai IRE). Opettaja tuottaa vuoroista ensimmäisen, aloitteen (initiation), joka on usein oppilaille esitetty kysymys. Tässä vuorossa opettaja valitsee myös seuraavan puhujan. Oppilas tuottaa opetussyklin keskimmäisen vuoron, reaktion (response), joka on usein vastaus opettajan aloittavassa vuorossa esittämään kysymykseen. Opettaja tuottaa sekvenssin kolmannen vuoron, jota kutsutaan joko palautteeksi (feedback/follow-up) tai evaluaatioksi (evaluation).
Kolmannessa vuorossa opettaja antaa palautetta vastauksesta ja arvioi sen oikeellisuutta.
(Lehtimaja 2012: 36; Tainio 2007: 40.) Käytän jatkossa opetussyklin vuoroista nimityksiä:
aloittava vuoro, vastausvuoro ja palautevuoro.
Opetussykli laajentuu usein vuoronpyyntö- ja antosekvenssillä. Tämä sekvenssi sijoittuu opettajan aloittavan vuoron jälkeen. Oppilas tai oppilaat tuottavat sekvenssin etujäsenen. Vuoro voi toteutua eleellä (esim. viittaaminen) tai verbaalisella vuoronpyynnöllä. Opettaja tuottaa sekvenssin jälkijäsenen nimeämällä tietyn oppilaan seuraavaksi puhujaksi. (Lemke 1990: 8; Kääntä 2010: 110; Lehtimaja 2012: 65.) Aineistossani opettaja joutuu toisinaan nimeämään uuden oppilaan vastausvuoron tuottajaksi, kun ensimmäisenä nimetty oppilas ei tuota vastausvuoroa. Uuden oppilaan nimeäminen voitaisiin tulkita uuden sekvenssin aloittavaksi vuoroksi (Nikula 2007: 186).
Omassa aineistossani katson uuden nimeämisen jatkavan samaa opetussykliä.
Karvosen (2007: 130) mukaan oppilaiden oma-aloitteiset vuorot voivat sijoittua luokkahuonekeskustelussa sekventiaalisesti joko opettajan tai toisen oppilaan vuoron jälkeen. Näin tapahtuu myös omassa aineistossani. Oppilaan oma-aloitteinen vuoro ei aina kuitenkaan sijoitu jonkun toisen vuoron jälkeen. Oppilaan vuoro voi myös keskeyttää
19 ainakin opettajan vuoron. Tällaisissa tapauksissa Vepsäläisen (2007: 158) mukaan valta diskurssissa siirtyy oppilaalle, sillä oppilas sekä kontrolloi opettajan puheen pituutta että siirtää keskustelun valitsemaansa topiikkiin ainakin hetkellisesti. Tuntidiskurssin rooleja tutkineen Keravuoren (1988: 15–16) mukaan valta keskittyy aloitteentekijällä ja vastaajan roolissa olevan tehtävänä on täydentää ja noudattaa aloitteentekijän tahtomuksia.
20 3 Puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä
Vastausvuoronpyyntö on toiminto, jolla oppilas pyrkii kiinnittämään opettajan huomion itseensä ja ilmaisemaan samalla halukkuuttaan tuottaa vastausvuoro opetussyklissä. Se on aloitteellinen toiminto, sillä se aloittaa vuoronpyyntö- ja antosekvenssin, mutta se on sinänsä myös odotuksenmukainen toiminto opetussyklissä. Puhuttelu on yksi tavoista tuottaa vastausvuoronpyyntö. Tarkastelen ensin vastausvuoronpyyntöä kokonaisuudessaan, jonka jälkeen siirryn tarkastelemaan vastausvuoronpyyntöä omassa aineistossani.
Vastausvuoronpyyntö rakentuu yhdestä tai useammasta kielellisestä tai ei- kielellisestä huomionkiinnityskeinosta. Huomionkiinnityskeinoja ovat muun muassa viittaaminen, verbaalinen vuoronpyyntö, puhuttelu ja huomionkohdistimet (Margutti 2006:
317; Lehtimaja 2012: 64–68). Oppilas voi muodostaa niistä itsenäisen vuoron tai liittää niitä osaksi laajempaa vuoroa (Lehtimaja 2012: 64). Luokkahuoneessa huomionkiinnityskeinoista konventionaalisin on viittaaminen. Viittaamalla oppilas myös ilmaisee tietävänsä vastauksen opettajan esittämään kysymykseen. Lisäksi viittaaminen ilmentää oppilaan orientoitumista meneillään olevaan keskusteluun. (Sahlström 1999:107.) Verbaaliseen vuoronpyyntöön liittyy aina jonkinlainen viittaus oppilaan mahdolliseen tulevaan vastausvuoroon. Vuoro on muotoiltu joko kysymykseksi tai imperatiiviksi. Se sisältää usein puhumista ilmaisevan verbin (esim. Saanko mä sanoa?), mutta se voi koostua myös pelkästä nominilausekkeesta (esim. mun vuoro). (Lehtimaja 2012: 68.) Puhuttelusana toimii huomionkiinnityskeinona samassa funktiossa kuin verbaalinen vuoronpyyntö. Arkikeskustelussa puhuttelun keskeinen funktio on juuri vuoron pyytäminen (Seppänen 1989). Huomionkohdistin (esim. hei) voi esiintyä yksin tai yhdessä puhuttelusanan kanssa. (VISK §858.)
Vastausvuoronpyynnölle on tyypillistä useamman huomionkiinnityskeinon yhdistäminen. Viittaaminen voidaan yhdistää yhteen tai useampaan kielelliseen huomionkiinnityskeinoon. Vuorossa ne täydentävät toisiaan, mutta myös tehostavat ja ylläpitävät vuoronpyyntöä toiston kautta. (Lehtimaja 2012: 70.) Omassa aineistossani vain yksi oppilas, Eetu, yhdistää vastausvuoronpyynnöissään viittaamiseen kielellisiä huomionkiinnityskeinoja tarkastelemissani opetussykleissä. Kutsun näitä vastausvuoronpyyntöjä, joissa on kielellisiä huomionkiinnityskeinoja, kielellisiksi vastausvuoronpyynnöiksi. Muut oppilaat käyttävät poikkeuksetta opetussyklien vastausvuoronpyynnöissään vain ei-kielellisiä huomionkiinnityskeinoja. Usein opettaja ei
21 reagoi ollenkaan kielellisiin vastausvuoronpyyntöihin. Joissakin tapauksissa hän sanktioi Eetua niistä. Muutamissa tapauksissa kielellinen vastausvuoronpyyntö johtaa vastausvuoroon, mutta sen rajautuminen vain yhden oppilaan käyttöön sekä opettajan hylkäykset ja sanktiot viestivät asemasta ei-legitiiminä vastausvuoronpyyntönä.
Eetu käyttää vastausvuoronpyynnöissään kielellisistä huomionkiinnityskeinoista alkuvaiheessa vain puhuttelua. Puhuttelusanana toimii aina opettaja. Loppuvaiheessa hän käyttää puhuttelua ja verbaalista vuoronpyyntöä yhdessä opetussyklissä. Verbaalinen vuoronpyyntö on kuitenkin vain yksittäistapaus, joten keskityn tässä luvussa tarkastelemaan aineistostani puhuttelua oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä.
Merkittävin havainto koskien puhuttelua vastausvuoronpyyntönä on sen esiintyminen vain tietyissä vuorovaikutustilanteissa. Sitä esiintyy vain pitkittyneissä opetussykleissä.
Pitkittyneeksi opetussykliksi määrittelen opetussyklin, jossa opettaja on tuottanut aloittavan vuoron useammin kuin kerran ilman että nimetty tuottaisi vastausvuoroa.
Aloittavan vuoron toistoksi katson myös tapaukset, joissa opettaja toistaa aloittavan vuoron vain osittain. Yksittäistapauksessa olen katsonut opetussyklin myös pitkittyneeksi, kun aloittavaa vuoroa on seurannut poikkeuksellinen pitkä kuuden sekunnin tauko (ks.
esimerkki 1).
Eetu viittaa useimmiten jo ennen puhuttelua, joten hän orientoituu ensin opettajan määrittelemään vuoronvaihtosysteemiin. Tästä viestii myös se, että Eetu ei tuota opetussyklin varsinaista vastausvuoroa. Lehtimajan (2012: 73) mukaan oppilaat voivat laajentaa vastausvuoron koskemaan kaikkia oppilaita, jos nimetty oppilas ei tuota vastausta tai vastaus on puutteellinen, ja tuottavat tällöin myös oma-aloitteisia vastausvuoroja.
Omassa aineistossani ongelmat vastausvuorossa johtavat pitkittyneissä opetussykleissä huomattavasti useammin puhutteluun vastausvuoronpyyntönä (20) kuin oma-aloitteiseen vastausvuoroon (6). Käsittelen näitä opetussykliä eteenpäin vieviä oma-aloitteisia vastausvuoroja luvussa 4.2. Luvut suluissa ovat tapausten lukumääriä koko aineistossa.
Puhuttelun rajautuminen vain tiettyihin vuorovaikutustilanteisiin antaa viitteitä siitä, että sen funktioita vuorovaikutuksessa voidaan määritellä tarkemmin. Tarkastelemalla opetussyklejä olen pyrkinyt löytämään vuorovaikutuksesta puhuttelua motivoivia tekijöitä ja määrittelemään tätä kautta sen ensisijaisen funktion kyseisessä tilanteessa. Puhuttelua vastausvuoronpyyntönä esiintyy eniten toimintajaksoissa, joissa testataan oppilaiden kotiläksyjen hallintaa. Kotiläksyjakso antaa mahdollisuuden näyttää omaa osaamistaan.
Koska oppilas tuottaa vastausvuoronpyynnön vastausvuoron sijaan, kyse on mielestäni hyvän oppilaan aseman tavoittelusta. Tarkastelen tätä hyvän oppilaan aseman tavoittelua
22 alaluvussa 3.1. Alaluvussa 3.2 esittelen puhuttelua keinona vahvistaa oppilas asemaa kilpailutilanteessa. Lopuksi tarkastelen alaluvussa 3.3 puhuttelua reaktiona opettajan tuottamaan työrauhavuoroon.
Esittelen vielä tämän luvun lopuksi taulukon avulla puhuttelua aineistossani. Olen kuvannut puhuttelun sijoittumista sekventiaalisesti opetussyklissä sekä alku- että loppuvaiheessa jaoteltuna sen ensisijaisen funktion mukaan kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Huomautan vielä, että taulukko on tiivistetty versio siitä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu. En ole eritellyt opettajan aloittavien vuorojen määrää ennen vastausvuoronpyyntöä. En ole myöskään eritellyt taulukossa opetussyklin jonkin vuoron jälkeen ja sen kanssa päällekkäin tuotettuja puhutteluja. Pääsääntöisesti oppilaat tuottavat vastausvuoronpyynnön jonkin opetussyklin vuoron jälkeen, mutta joissakin tapauksissa vastausvuoronpyyntö tuotetaan osittain päällekkäin vuoron kanssa. Olen laskenut vastausvuoroksi myös erilaiset epäröintiäänteet ja korjausaloitteet.
Taulukko 1. Puhuttelun sekventiaalinen sijainti opetussyklissä ja jakautuminen eri funktioihin alkuvaiheessa ja loppuvaiheessa
A: Hyvän oppilaan aseman tavoittelu
B: Aseman vahvistaminen kilpailutilanteessa C: Reaktio työrauhavuoroon
A; 10
A; 3
A; 2 A; 1
B; 3 C; 1
0 2 4 6 8 10 12 14 16
Aloittava vuoro/
alkuvaihe
Vastausvuoro/
alkuvaihe
Vastausvuoro/
loppuvaihe
Palautevuoro/
alkuvaihe
A B C
23 Taulukosta voidaan havaita selkeä muutos alkuvaiheen ja loppuvaiheen välillä.
Puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä on selkeästi alkuvaiheen ilmiö.
Alkuvaiheessa sitä esiintyy 18 kertaa ja loppuvaiheessa vain kaksi kertaa. Tyypillistä puhuttelulle on toisto, joten se jakautuu alkuvaiheessa vain kahdeksaan eri opetussykliin.
Loppuvaiheessa puhuttelua vastausvuoronpyyntönä esiintyy vain yhdessä opetussyklissä.
Useimmiten puhuttelun funktiona opetussyklissä on hyvän oppilaan aseman tavoittelu. Sen tyypillinen sekventiaalinen sijainti alkuvaiheessa on opettajan aloittavan vuoron jonkin toiston jälkeen, mutta sitä esiintyy tässä funktiossa myös muutamia kertoja nimetyn oppilaan vuoron jälkeen ja kerran palautevuoron jälkeen. Loppuvaiheessa puhuttelua esiintyy vain tässä funktiossa nimetyn oppilaan vuoron jälkeen.
Muissa funktiossa tuotettua puhuttelua vastausvuoronpyyntöä esiintyy vain alkuvaiheessa. Se sijoittuu aina opettajan aloittavan vuoron jälkeen. Kolmen vastausvuoronpyynnön funktiona on aseman vahvistaminen kilpailutilanteessa. Ne sijoittuvat yhteen opetussykliin. Puhuttelu reaktiona työrauhapyyntöön on yksittäistapaus.
3.1 Hyvän oppilaan aseman tavoittelu
Tuottamalla puhuttelun oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä oppilas ei pyri suoraan ottamaan haltuunsa kollektiivisen oppilaan roolia, sillä hän ei tuota varsinaista vastausvuoroa. Kyse on pikemminkin pyrkimyksestä ottaa haltuun hyvän oppilaan rooli, sillä oppilas viestii vastausvuoronpyynnöllään sekä tietävänsä vastauksen että orientoituvansa meneillään olevaan opetussykliin. Tarkastelen tässä luvussa puhuttelua keinona, jonka avulla oppilas tavoittelee hyvän oppilaan asemaa luokkahuoneessa.
Esimerkki 1 sijoittuu oppitunnin alun rutiiniosioon, jossa opettajan nimeämä oppilas kuvailee senhetkistä säätilaa, minkä jälkeen valitaan paperinukelle säänmukaiset vaatteet.
Paperinukkea ja sen vaatteita valittaessa opettaja nimeää oppilaita vuorotellen. Esimerkki on toimintajakson vaiheesta, jossa valitaan vaatteita paperinukelle. Tässä esimerkissä oppilas käyttää puhuttelua keinona viestiä omasta orientoitumisestaan ja sitä kautta tavoittelee hyvän oppilaan asemaa. Ennen esimerkin tilannetta opettaja on nimennyt Maksimin vastausvuoron tuottajaksi. Maksim on siirtynyt opettajan luokse ja tuottaa vastauksensa osoittamalla opettajan oppikirjasta tai muusta materiaalista valitsemaansa vaatekappaletta. Opettajaa ja Maksimia ei näy kuvassa, joten nauhalta ei käy ilmi Maksimin lopullista vastausta, koska opettaja ei kielellistä sitä mitenkään. Eetu on ottanut oppikirjan esille ja selaa sitä
24 Esimerkki 1: Alkuvaihe/Paperinukke
01 Opettaja: ei kun sillä on jo paita. (0.6) £s(h)illä on j(h)o 02 p(h)aita£ >laitetaaks takki päälle<? (.)
03 laitetaanko takki, (.) ei? (1.0) sillä on jo paita.
04 (1.4) [hyvä,
05 Eetu: [{LOPETTAA KIRJAN SELAAMISEN
06 {ALKAA VIITATA KYYNÄRPÄÄ PULPETISSA KIINNI 07 Maksim: {KÄVELEE OMALLE PAIKALLE
08 Opettaja: >mitä muuta laitetaan< (.) kun t- paita, (.) nyt
09 puuttuu jotaki. (1.1) Eimar,
10 (5.7)
11 Eetu: {TAIVUTTAA VIITTAVAN KÄDEN SORMIA ALASPÄIN JA TAIVUTTAA KÄTTÄ TAAKSEPÄIN
12 Opettaja: ◦aamukir[jat◦=
13 P-avustaja: [aamukir[jat esiin,=
{LÄHTEE KÄVELEMÄÄN EIMARIA KOHTI
14 Eetu: [VILKAISEE TAAKSE, ALKAA VIITATA KYYNÄRPÄÄ KIINNI PULPETISSA
-> =opettaja.=
{NOSTAA KÄDEN SUORAKSI 16 Opettaja: =Eetu,
17 Eetu: {LASKEE KÄTENSÄ
18 lenkkarit.
19 P-avustaja: {AVAA EIMARIN PULPETIN KANNEN JA OTTAA OPPIKIRJAN
Esimerkki 1 alkaa opettajan ja Maksimin välisellä opetussyklillä. Opettaja tuottaa rivillä 4 sanan hyvä, joka toimii tässä esimerkissä kahdessa eri funktiossa. Se on edellisen opetussyklin palautevuoro, mutta samalla se viestittää oppilaille, että opettaja on saattanut edellisen sekvenssin loppuun ja on valmis siirtymään seuraavaan sekvenssiin. Eetu lopettaa samanaikaisesti oppikirjan selaamisen rivillä 5 ja alkaa viitata rivillä 6. Koska sekvenssi on osa toimintajaksoa, jossa toistuvat samankaltaiset opetussyklit, on oppilaan mahdollista tuottaa vastausvuoronpyyntö, ennen kuin opettaja on tuottanut sekvenssin aloittavan vuoron. Viittaamalla Eetu ilmaisee samalla orientoitumistaan vallalla olevaan vuoronvaihtosysteemiin.
Opettaja tuottaa riviltä 8 alkavassa vuorossaan seuraavan opetussyklin aloittavan vuoron. Hän nimeää Eimarin vastausvuoron tuottajaksi rivillä 9. Aineistossani opettaja nimeää oppilaan vastausvuoron tuottajaksi useimmiten tuottamalla kiinteänä osana aloittavaa vuoroa joko sen alussa tai lopussa nimetyn oppilaan etunimen. Keravuoren (1988: 55) mukaan opettaja nimeää oppilaan tavallisesti aloittavan vuoron jälkeen. Myös Lahdes (1986: 304) näkee järkevänä oppilaan nimeämisen vasta aloittavan vuoron lopuksi, jotta kaikki oppilaat orientoituisivat opettajan aloittavaan vuoroon. Nimeämisen ja aloittavan vuoron välissä on aineistossani yleensä vain mikrotauko. Esimerkissä 1 nimeäminen rivillä 8 on poikkeuksellisesti hieman enemmän erillään muusta vuorosta, sillä välissä on 1,1 sekunnin tauko.
25 Opettaja odottaa pitkään vastausta, jonka jälkeen hän aloittaa rivillä 12 kehotuksen ottaa oppikirja esiin. Tauon aikana Eetu lopettaa viittaamisen. Hän taivuttaa viittaavan käden sormia alaspäin ja taivuttaa kättä taaksepäin. Viittaaminen lopetetaan normaalisti laskemalla käsi pulpetille, mutta tässä tapauksessa Eetu muuntaa pienillä eleillä viittaavan käden asentoa niin, ettei sillä ole enää merkitystä vuorovaikutuksessa. Luovuttaminen ikään kuin piilotetaan.
Avustaja tuottaa opettajan kehotuksen kanssa osittain samanaikaisesti sen loppuun rivillä 13. Osittain avustajan vuoron kanssa samanaikaisesti Eetu vilkaisee rivillä 14 taaksepäin ja alkaa viitata uudelleen pitäen kyynärpään edelleen kiinni pulpetissa.
Viittaamalla edelleen Eetu orientoituu vallalla olevaan vuoronvaihtosysteemiin. Opettajan ja avustajan kehotukset ottaa oppikirja esiin riveillä 12 ja 13 pysäyttävät meneillään olevan sekvenssin. Kehotukset aloittavat opetussykliä pitkittävän välisekvenssin, joka rakentuu pääosin fyysisestä toiminnasta eli oppikirjan esille ottamisesta ja oikean sivun etsimisestä.
Kehotuksissa myös viitataan oppikirjaan käyttämällä monikkomuotoa, joten kehotus on esitetty kaikille. Sen voi näin ajatella muokkaavan vuorovaikutuksen rakennetta niin, että myös muilla kuin aiemmin nimetyllä oppilaalla on mahdollisuus osallistua opetussykliin.
Vuoronvaihtosysteemi ei ole stabiili rakenne, joka pysyy koko opetussyklin ajan aina samanlaisena. Jotta oppilas voisi osallistua legitiimisti opetussykliin, hänen on tehtävä koko ajan tulkintoja vallitsevan vuoronvaihtosysteemin tilasta.
Tässä esimerkissä määrittelen sekvenssin pitkittyneeksi, vaikka opettaja ei olekaan toistanut aloittavaa vuoroa, sillä opettajan nimeämistä on seurannut poikkeuksellisen pitkä tauko. Rivin 9 nimeäminen ja rivin 12 kehotuksen välillä on yhteensä 6 sekunnin tauko.
Eetu reagoi opetussyklin pitkittymiseen ja pysähtymiseen rivillä 15 tuottamalla puhuttelun oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä. Hän lisää myös viittaamisen intensiteettiä nostamalla kätensä korkeammalla irrottaen samalla kyynärpään pulpetista. Näillä keinoin hän pyrkii kiinnittämään vahvemmin opettajan huomion itseensä, kun muut vielä suorittavat kehotusten aloittaman välisekvenssin toimintoa eli etsivät oppikirjojaan. Eetu tekee vastausvuoronpyynnöllään selkeän eron oman ja muiden oppilaiden orientoitumisen välillä. Kun muut oppilaat orientoituvat oppikirjan esille ottamiseen, hän orientoituu meneillään olevaan opetussykliin. Oman orientoitumisen alleviivaus tässä tilanteessa viestii mielestäni hyvän oppilaan aseman tavoittelusta.
Puhuttelu vastausvuoronpyyntönä ilmaisee esimerkissä 1 myös oppilaan orientoitumista vuoronvaihtosysteemiin ja sen muutoksiin. Puhuttelun sekventiaalinen sijainti koko luokalle suunnattujen kehotusten jälkeen viestii sen funktiosta reaktiona
