68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4tohimoiseen, voimakkaaseen tun- netilaan, joka usein päättyy joko kuolemaan, sairauteen tai hulluu- teen. Niitä lukijoita, jotka ovat eri- tyisen kiinnostuneita Canthin tuo- tannon tästä linjasta, kehotan tutus- tumaan Maijalan väitöskirjaan.
Maijalan elämäkerran yksi teesi on osoittaa, että aikaisemmin Cant- hin tuotantoa on luettu ja tulkittu yksipuolisesti tendenssikirjallisuu- tena. Toinen hänen teesinsä on, et- tä Canthin tuotannossa ei tapahtu- nut mitään käännettä yhteiskunnal- lisesta psykologiseen vaan että linja oli koko ajan sama ja että yhteiskun- nallinen ja psykologinen ovat läsnä Canthin tuotannossa samanaikai- sesti. Maijala kirjoittaa: ”… myös Canthin teosten psykologisuus on itse asiassa samalla yhteiskunnal- lista. Näyttämällä kaunokirjallisen kuvauksen keinoin yksilön tarinas- sa vaikuttavat tekijät – köyhyyden, koulutuksen puutteen, romanttisel- la kirjallisuudella ruokitun hystee- risen taipumuksen – Canth pystyi osoittamaan myös keinoja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi.” Maija- la venyttää äärimmilleen sekä käsi- tyksen psykologiasta että yhteiskun- nasta mutta tuottaa kiinnostavia tul- kintoja Canthin teosten henkilöistä ja heidän reaktioistaan.
Erittäin kiinnostava on tapa, millä Maijala tuo mukaan Canthin
”omakuvan”, jossa sairaus on yk- si tärkeä selittävä tekijä. Näkemys Canthista oman terveydentilansa tarkkailijana ja myös ajoittain eri- laisista fyysisistä ja henkisistä vai- voista kärsivänä perustuu kirjei- siin ja aikalaistodistuksiin. Cant- hin henkilökohtainen kiinnostus ja ajan medikalisoitunut käsitys ihmisen psyykestä näyttäisivät so- lahtavan täysin yhteen. Canth siis tarkkailee itseään, löytää todistus-
ta ajan kirjallisuudesta vaivoilleen ja käyttää näitä tietoja luodessaan kaunokirjallisia teoksiaan. Vaikut- taa yksinkertaiselta, mutta Maija- lan argumentointi on vakuuttavaa.
Erityisen tärkeänä kirjoittaja pitää tässä kohdin muuten kritisoiman- sa Hagmanin aikalaistodistusta:
”Canthin sairaskertomuksen kan- nalta Hagmanin tulkinta on tärkeä, koska Hagman käsittää varhaises- sa elämäkerrassaan psyykkiset sai- raudet edelleen samalla tavoin kuin aikalaisensa Canth.” Käsitys ihmis- mielestähän mullistui täydellises- ti 1900-luvulla Freudin teorioiden myötä ja tulkintoihin saattaa huo- maamatta tulla freudilaisia lisiä.
Maijala on päätynyt teokses- saan noudattamaan vakiintunut- ta kirjailijaelämäkertojen kaavaa:
kirjailijan elämä, kirjoittaminen – tuotanto, tuotannon analyysia ja ajatusmaailmaa. Lukija vedetään eräänlaiseen spiraaliin, jossa asi- oita joudutaan toistamaan useaan- kin kertaan. Koska kirjailijaelämä- kerrassa on tuotanto aina keskiös- sä, siihen on pakko palata kaikis- sa osioissa. Sellaiselle lukijalle, joka tuntee huonosti Canthin tuotan- non, metodi on varmasti pedagogi- nen ja johdattaa lukijan vähitellen yhä syvempään kirjailijan tuotan- non ja elämän tuntemukseen. Sel- laiselle, jolle Canthin tuotanto on ennestään tuttua, toisto tuntuu pai- koin vievän jäntevyyden ilmaisulta.
Maijalan elämäkerta on vakuut- tavaa tutkimusta ja suuren oppi- neisuuden osoitus. Asiat ovat koh- dallaan arkistotutkimuksia myö- ten. Siksi jäinkin teoksen luettuani hämmentyneenä miettimään, mik- si teoksen alaotsikko on J. H. Er- kon runon säe ”herkkä, hellä, heh- kuvainen”. Elämäkerta ei todista, että Canth olisi ollut vain sitä. Yh-
tä oikeutettua olisi kirjoittaa kiivas, melankolinen, taistelija, mutta siitä ei synny hienoa alkusointua!
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori (emerita) ja Kansallisteatterin entinen pääjohtaja.
Valtavirrassa mutta poikkiteloin
Kristiina Kalleinen Tellervo Krogerus: Sanottu.
Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–
1998. Siltala 2014.
Tellervo Krogeruksen massiivinen Matti Kuusen elämäkerta on tyr- määvä teos – eikä vain sen laajuu- den (780 tekstisivua) takia. Kirja on erittäin hyvin ja sujuvasti kir- joitettu, joten lukukokemuksena se on miellyttävä. Kun kysymyk- sessä on henkilökuva ihmisestä, jo- ka lienee suurelle osalle suomalai- sista tuiki tuntematon, herää kysy- mys kirjan laajuuden tarpeellisuu- desta. On ymmärrettävää, että kun tutkija useiden vuosien ajan pe- rehtyy syvällisesti kohdehenkilön- sä elämään ja persoonallisuuteen, on vaikeasti vältettävissä tarve ker- toa hänestä lukevalle yleisölle kaik- ki mahdollinen. Lukeva yleisö saat- taa kuitenkin olla sitä mieltä, että vähemmän olisi enemmän.
Oletettavaa on, että tutkija on käyttänyt runsaasti aikaa löytääk- seen kertomukselleen toimivan ra- kenteen. Elämäkerta etenee krono- logis-temaattisesti ja tämä ratkai- su sopii M6:n elämään oivallisesti.
Toistoa ei tämän vuoksi ole voitu välttää, mutta sitä ei ole häiritseväs- sä määrin. Osittain temaattinen ra-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
69
Mitä suomalaisuus merkitsiKuuselle? Jo 1930-luvulta lähtien hän korosti muun muassa sitä, et- tä myös työväenluokka kuului yh- teisen suomalaisuuden piiriin, sik- si hänestä oli tärkeää pitää esillä kansaa yhdistäviä arvoja. Kansalli- nen yhteenkuuluvuus ei hänen mu- kaansa kuitenkaan perustunut yksi- mielisyydelle vaan sisälsi jännitteitä.
Kirjoittaminen, sanoilla lei- kittely ja runoilu kuuluivat Kuu- sen elämään varhaisista vuosista lähtien. Valmistuessaan filosofian kandidaatiksi juuri talvisodan alla vuonna 1939 Kuusella oli laudatur- arvosana suomalaisessa ja vertaile- vassa kansanrunoudessa sekä ko- timaisessa kirjallisuudessa ja cum laude suomen kielessä. Yliopistossa myös lausuntaa, suullista esitystai- toa ja puheoppia ahkerasti opiskel- lut Kuusi oli sittemmin erittäin suo- sittu erilaisten tilaisuuksien puhei- den pitäjä, joka osasi ottaa yleisön- sä retorisia tehokeinoja viljellen.
Kouluttautuessaan 1930-luvul- la demagogiksi Kuusella oli yli- opiston antaman opetuksen lisäksi ollut omaperäinen oppimismene- telmä: hän vieraili mitä erilaisim- pien poliittisten ja uskonnollisten- kin lahkojen kokouksissa, ”en suin- kaan vain löytääkseni arsenaalia heitä vastaan vaan nimenomaan opiskellakseni heidän tekniikkaan- sa”. Menetelmä oli tehokas ainakin siitä päätelleen, että sotien jälkeen hänen uransa kysyttynä, kiitettynä ja myös kiisteltynä puhujana lähti vahvaan nousuun. Suomen puhe- opettajien liitto valitsi vuonna 1976 Kuusen vuoden puhujaksi, ja Apu- lehden järjestämässä äänestykses- sä hänet valittiin vuonna 1987 Suo- men suosikkiprofessoriksi, ”ehdol- la, että pysyy paremmin asiassa”!
Mutta Kuusen mieluinen leipäla-
ji oli juuri asiasta poikkeaminen ja oman ”virallisen” asiantuntijuu- den ulkopuolisiin asioihin puuttu- minen. Kun Martti Haavio eräässä tilanteessa huomautti Kuusen pis- tävän nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, kivahti Kuusi vas- taukseksi: ”Tässä maassa ei ole ai- noatakaan asiaa, joka ei kuulu mi- nulle.”
Kirjoittamiseen liittyi myös ru- noilu. Runoilijana Kuusi debytoi jo vuonna 1935 aikakauden henkeen sopivalla kokoelmalla Runon ja raudan kirja, jonka ”ansiosta” Kuu- si on sittemmin nimetty AKS:n ho- virunoilijaksi. Vielä vuonna 2004 ilmestyneessä Suomen kulttuuri- historiassa kokoelman todetaan
”uhkuvan Suur-Suomi-aatetta”.
Krogerus pyrkii hälventämään tä- tä mielikuvaa, ja totta onkin, että kokoelmassa toki on paljon muun- laisiakin runoja. Kaiken kaikkiaan 1930-luvun osalta teoksesta välit- tyy pyrkimys lieventää mielikuvaa Kuusen AKS- ja IKL-mielisyydes- tä ja korostaa Kuusen kansallista yhtenäisyyttä korostavaa ajattelua.
Kun tätä toistetaan teoksessa usean kerran, syntyy mielikuva tarpeesta vakuutella asiaa. Se ei ehkä ole ollut tietoista, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa apologialta ja pyrkimyk- seltä etäännyttää Kuusi 1930-luvun henkisestä ilmapiiristä.
Saksan ihailijoihin Kuusi ei kuulunut. Saksassa vietetty luku- vuosi 1936–37 oli hänelle silmiä avaavaa aikaa. Natsipropaganda oli hänen mielestään vastenmielistä ja näennäinen yksimielisyys ”huuta- vaa hiljaisuutta”. ”Sanon vain: täällä eivät ole asiat, niin kuin niiden luul- laan olevan.” Kotimaahan palattu- aan Kuusi korosti entistä vahvem- min kansallista yhtenäisyyttä, joka hänen ajattelussaan perustui yksi- kenne sallii sen, että mikäli lukijaa
ei jokin tietty teema kiinnosta, hän voi hypätä kyseisen luvun tai ala- luvun yli ilman, että kertomuksen punainen lanka katkeaa.
Elämäkerran perustana olevan lähdeaineiston määrä on huikea. Jo pelkästään Kuusen itse tuottaman kirjallisen aineiston määrä on mit- tava. Teoksen laajuuteen on osit- tain syynä kohde itse: hän taiste- li unohdusta vastaan nuoruudesta saakka ja säilytti lähes kaiken kir- jallisen aineistonsa aina koulupo- jan vihkoista ja päiväkirjoista läh- tien systemaattisesti. Kuusi halu- si välttää ”unohdetun porraspuun”
kohtalon, kuten hän vain 21-vuo
-
tiaana runoili.
Kun kohdehenkilö on itse koon- nut ja järjestänyt arkistonsa, on tie- tysti vaara, että se ohjaa tutkijaa tiettyyn suuntaan. Krogerus on toki tästä tietoinen eikä tutkimus nojaudu vain Kuusen omaan ko- tiarkistoon vaan myös muiden ar- kistojen antia on käytetty runsaas- ti hyväksi.
Eräässä yhteydessä Kuusi tote- si, että hänen teksteistään voi lu- kea henkilökohtaista viestiä ”aika paljon” – se, jolla on ”silmää näh- dä”. Tellervo Krogerus on epäile- mättä nähnyt. On päivänselvää, et- tä Krogerus on perehtynyt kohde- henkilöönsä niin perusteellisesti kuin mahdollista ja kokenut Kuu- sen värikkään kulttuuripersoonan itselleen läheiseksi henkilöksi. Sillä suomalainen kulttuuripersoona sui generis Kuusi todellakin oli. Sanaa suomalainen voidaan korostaa eri- tyisesti, sillä Suomi ja suomalaisuus olivat Kuusen tutkimuskohteita ko- ko hänen elämänsä ajan. Kuten hän itse totesi: ”Saattoi olla kansainväli- siä yhteyksiä, mutta keskuksessa oli koko ajan suomalainen kulttuuri.”
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4löille ja erilaisuudelle. Vuosikym- meniä myöhemminkin nämä asiat olivat hänelle tärkeitä.
Kirjoituksissaan ja puheissaan Kuusi rakensi kuvaa moninaisesta Suomesta ja pyrki purkamaan ku- vaa monoliittisesta suomalaisuu- desta. Niin yksilöiden kuin paik- kakuntienkin tuli rakentaa ja ko- rostaa omaa erityisyyttään yhden- mukaisuuden painetta vastustaen:
”vahvat, elinvoimaiset paikkakun- nat ovat itsenäisten ihmisten paik- kakuntia”. Kuusella liittyi tähän myös helsinkiläisyyden ja pääkau- punkilaisuuden vastustus – tai pi- kemminkin yleisesti ottaen maa- laisten ja kaupunkilaisten välinen vastakohtaisuus. Erityisesti Kuusi vastusti kulttuurin kaupunkikes- keisyyttä ja aivan erityisesti Hel- sinki-keskeisyyttä. ”Päästään ka- la ensiksi haisee, sanoo sananlas- ku, ja olipa kyseessä taiteen deka- denssi tai talouselämän depressio, pääkaupunki näyttää tietä muulle Suomelle.”
Kuusi toimi sodan jälkeen myös ahkerana ja iskevänä pakinoitsija- na ja esseistinä esimerkiksi Uudessa Suomessa, Suomalaisessa Suomes- sa, Kalevassa ja Suomen kuvaleh- dessä. Urho Kekkosen poliittiseen taktikointiin Kuusi suhtautui jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien kriittisesti. Vuoden 1956 vaalien al- la Kuusi totesi: ”Mieluummin val- takunnan johdossa pienikin mies, jonka ympärille vahvat voivat ke- rääntyä, kuin vahva mies, jonka lä- hettyville mahtuu vain pieniä mie- hiä”. Kuusen heittelemien piikkien seurauksena Kekkosen lähipiiriin kuulunut Kustaa Vilkuna lakka- si hetkeksi tervehtimästä Kuusta.
Myöhemminkään ei Kekkonen tu- kijoineen välttynyt Kuusen piikeil- tä. Kekkonen merkitsi Kuusen re-
serviläisjärjestöjen itsenäisyyspäi- vän juhlassa vuonna 1972 pitämän puheen johdosta: ”Niitä Matti Kuu- sen 1930-luvun paskapuheita.”
Todettakoon kuitenkin, et- tei presidentti Kekkonen ikiajoik- si harmistunut Kuusen piikeistä, vaan itsenäisyyspäivän linnanjuh- liin hänet kutsuttiin ja, mikä mer- kittävintä, Kuusi toimi sittemmin – kuinka suuressa määrin, on mah- dotonta tietää – myös Kekkosen puheiden kirjoittajana tai paran- telijana.
Puoluepoliittisesti sitoutuma- ton Kuusi liittyi vuonna 1981 Mau- no Koiviston sitoutumattomaksi valitsijamieheksi. Tässä yhteydessä hän oli eräässä puheessaan toden- nut, ettei ”ole tarpeellista, että pre- sidentti työntää nenänsä joka oven- rakoon ja ampuu hyttysiä myllyn- kivillä”. Monille Kuusen ystäville hänen asettumisensa sosiaalide- mokraatin tukijaksi oli pettymys ja kauhistus. Kuusi pysyi kuiten- kin puolueiden ulkopuolella ja ke- hitti tapansa mukaan sitoutumat- tomuudestaankin leikin. Eräiden vaalien jälkeen hän totesi periaat- teenaan olevan, ettei äänestä kah- ta kertaa peräkkäin samaa puoluet- ta, ”joten en voinut olla vihreä täl- lä kertaa”.
”Vihreä” Kuusi tavallaan kui- tenkin oli, sillä hänellä oli lapsuu- desta lähtien erittäin läheinen suh- de luontoon ja sittemmin hän tu- li mukaan järjestäytyneeseen luon- nonsuojelutyöhön Kalevalaseuran ja Suomen Kotiseutuliiton yhteis- työn kautta. Kuvaavaa Kuusen eri- tyisyyttä ja ainutlaatuisuutta ko- rostavalle ajattelulle on, että hän- tä kiehtoi ja inspiroi Pentti Linko- la, joka Kuusen mukaan vihreiden
”sinänsä kiinnostavassa ja virkistä- vässä ajattelussa” oli ainoa, joka ky-
keni älylliseen rehellisyyteen.
Kalevalaseuran, Suomen Koti- seutuliiton, Talonpoikaiskulttuu- risäätiön, Suomen Kulttuurirahas- ton ja vastaavien toiminnassa mu- kana olemistaan Kuusi kutsui ”yh- distysrientoiluksi”. Osallistuminen järjestötyöhön perustui eräänlai- selle velvollisuuden- ja vastuun- tunnolle. Suomalaista kulttuuria edistävien järjestöjen ja organi- saatioiden toimintaan osallistumi- nen oli tehtävä, josta kieltäytymi- seen hänen moraalinsa ei antanut lupaa. Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura sen sijaan liittyi tutki- jan omaan työhön eikä lukeutunut
”yhdistysrientoilun” piiriin.
Tutkijana ja opettajana – suo- malaisen ja vertailevan kansanru- noudentutkimuksen professorina – Kuusi oli ilmeisen innostava ja uu- distava persoona, jonka luennot vetivät paljon kuulijoita. Mieluis- ta oli, jos joku osasi ja rohkeni ol- la eri mieltä professorinsa kanssa.
Ohjaus ta sanan nykymerkityksessä hän ei juuri antanut, vaan palaute tuli yleensä kirjallisessa muodossa.
Tai puheluna seitsemältä sunnun- tai-aamuna. Kuusen tutkimus- hankkeita 1960- ja 1970 -luvulla Krogerus esittelee laajasti.
Kuusen elämäntyön määrä on mittava. Työnteon voidaan sanoa olleen hänen elämänsä, jonka pe- rustana oli nimenomaan käsitys työnteon merkityksellisyydestä:
”Työn jäljet yksin näyttää/voitiin- ko ketä käyttää./Työ häpäisee/työ ylistää/työ yksin jää/työn jäljet jää.”
Kuolemattomuuden tavoittelua.
Kuusen elämänarvojen perus- tana oli vapaus: isänmaan vapaus, sananvapaus, tutkimuksen vapaus, ajattelun ja hengen vapaus. Kuusi lisäsi vuonna 1979 vielä yhden va- pauden lajin, jonka olemassaolo
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
71
ei tänäkään päivänä ole kaikkiallamaailmassa itsestään selvää, nimit- täin muistamisen vapauden.
Krogeruksen laatima elämäker- ta on kiehtova ja perusteellinen ku- vaus periksiantamattomasta suo- malaisen yhteiskunnan ja elämän- muodon kriitikosta, joka työnsä ja toimintansa kautta näki viljelevän- sä puutarhaa nimeltä Suomi. Sivu- määräisesti tutkimus on kovin laa- ja ja supistamisen varaa olisi ollut ilman, että työ ajatuksellisesti oli- si menettänyt merkittävyyttään.
Mutta, kuten totesin, työn rakenne sallii tiettyjen osin ylihyppäämisen ajatuksen katkeamatta.
Kustannusosakeyhtiö Siltala on tehnyt kulttuuriteon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) puo- lesta julkaistessaan Krogeruksen tutkimuksen. SKS:n julkaisupoli- tiikan linjanmuutos on herättänyt tutkijakentällä kritiikkiä, eikä ih- me. Perin outoa esimerkiksi on, et- tä SKS:lle on kelvannut 35-vuotiaan nyrkkeilijän ”muistelmat”, mutta ei seurassa pitkään ja ahkerasti toimi- neen Matti Kuusen elämäkerta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti.
Kolmen sortin historiaa alkuräjähdyksestä ihmiseen
Markus Hotakainen Neil Shubin: Universumi sisällämme – Kivien, planeettojen ja ihmisten yhteinen historia. Ursa 2013.
Paleontologi Neil Shubinin kir- joittaman teoksen nimi voisi yhtä hyvin olla ”Matka maailmankaik-
ta loput meille ja kaikille muillekin eliöille tärkeistä alkuaineista ovat syntyneet tähtien sisuksissa ja su- pernovaräjähdysten tulipätseissä.
Tässä yhteydessä voikin jankut- taa samasta asiasta, josta joutuu toistuvasti kritisoimaan populaa- reja tietokirjoja. Shubinin mukaan
”Aurinko polttaa vetyä”. Ei polta.
Shubin taatusti tietää sen ja epäi- lemättä moni kirjan lukijakin tie- tää sen. Kaikki eivät kuitenkaan tie- dä ja siksi ei pitäisi oikaista ja kir- joittaa, että Aurinko polttaa vetyä.
Auringon energia, jonka me ais- timme valona ja lämpönä, ei synny vedyn palamisessa, vaan fuusiore- aktioissa, joissa vety-ytimet muo- dostavat helium-ytimiä ja edel- leen raskaampia alkuaineita. Re- aktio ei tietenkään ole näin yksin- kertainen ja sen yksityiskohtainen selostaminen ei kuulu tämän(kään) kirjan varsinaiseen aihepiiriin. Sil- lä verukkeella ei kuitenkaan pitäi- si puolihuolimattomasti väittää, et- tä Auringossa olisi käynnissä vedyn palamisreaktio.
Maailmankaikkeuden ja tähtien kehittyessä avaruuden olot muo- vasivat viimein maapallon, mut- ta Maan itsensä kehitys teki mah- dolliseksi elämän synnyn ja muo- toutumisen kaikkia elollisia olen- toja yhdistäväksi sukupuuksi. Me kaikki olemme sukua toisillemme ja meistä jokainen kantaa tuota su- kulaisuutta perimässään. Sisuksis- samme on myös eri alkuaineiden muodossa ”muisto” maailman- kaikkeuden kehityksestä, alkurä- jähdyksestä tähtien kuolinkouris- tusten kautta nykypäivään saakka.
Käydessään läpi kolmea toisiaan sivuavaa ja yhteen nivoutuvaa his- toriaa, Shubin kertoo myös tieteel- lisestä tutkimuksesta sekä henki- lökohtaisesta vinkkelistä lukuisine keuteen” – mikä ei sointuvuudes-
taan huolimatta olisi tietenkään yh- tä moniulotteinen kuin ”Universu- mi sisällämme”. Matka kirjassa kui- tenkin tehdään: alkusivuilla ollaan Grönlannin itärannikolla, lopussa Marokossa Atlasvuorilla. Siinä vä- lissä käydään aikojen alussa, täh- tien sisuksissa, maailmankausien käännekohdissa ja geenien mini- maalisessa maailmassa.
Esipuheessa Shubin kiteyttää kirjan keskeisen viestin: ”Sisällem- me on kirjattu tähtien synty, tai- vaankappaleiden liike, ja jopa vuo- rokausien alkuperä.” Kaikki liittyy kaikkeen, sekä fyysisesti että usein myös henkisesti. Vaikka maail- mankaikkeudesta löytyy jatkuvas- ti uusia planeettoja – tällä hetkellä niitä tunnetaan jo yli 1 700 – voim- me tarkastella elämää ainoastaan maapallolla. Ja se on monimuotoi- suudestaan huolimatta vain yhden- laista, perusolemukseltaan yhtä ja samaa elämää.
Shubin kertoo kirjan alaotsikon mukaisesti rinnakkain kolmea tari- naa. Kaiken taustalla etenee maa- ilmankaikkeuden historia: alkurä- jähdyksestä tähtien ja planeettojen syntyyn, Maan muotoutumises- ta sen kehittymiseen nykyiselleen.
Samalla hän käy läpi elämän ja ih- misen historiaa: miten elämä syn- tyi, millaisen kehityksen se on vuo- similjardien kuluessa käynyt läpi ja miten se kaikki liittyy omaan la- jiimme.
Kolmas kertomus oikeastaan yhdistää kaksi muuta. Siinä käy- dään läpi elämän kannalta suo- tuisien olojen historia. Alkuräjäh- dyksessä syntynyt vety muodostaa yhä suurimman osan kehomme atomeista – kuten Shubin toteaa, yhtä kobolttiatomia kohti on li- ki 400 000 000 vetyatomia – mut-
