Timo Kuronen Maaliskuu 2021
Tohmajärveläinen maanviljelijä-kirjailija Ville Kuronen (1917–2000) on isäni. Hänen tuotannostaan on hyvä esittely Wikipediassa. Siinä selostetaan teosten vastaanottoa lehtiar- tikkeleiden pohjalta. Tässä tekstissä esittelen isän elämää ja tuotantoa omasta näkökulmastani.
Isä kuului maanviljelijäperheen suuren lapsikatraan nuo- rimpiin. Maaseudulla tuohon aikaan kaikki perheen jäsenet osallistuivat työhön kykyjensä mukaan pienestä pitäen. Työ- päivät olivat pitkiä ja työ raskasta.
Isän koulunkäynti rajoittui neljään luokkaan kansakoulua.
Enempää ei tuohon aikaan ollut tarjolla. Oppikouluun mene- minen ei tullut lainkaan kysymykseen. Kukaan isän sisaruk- sista ei saanut kansakoulun lisäksi muuta koulutusta.
Sukupolvien ero näkyy ehkä selvimmin siitä, että omis- ta isänpuoleisista serkuista monet valmistuivat yliopistosta.
Opiskelu ei siis jäänyt oppikouluun vaan sitä jatkettiin. Mi- nä ja eräät serkkuni olimme lähtöisin maanviljelijäperheestä.
Kyse ei siis ollut pelkästään rahasta, vaan myös muuttuneista asenteista.
Sukupolvien välinen ero tulee mielenkiintoisella tavalla ilmi myös seuraavasta havainnosta: tyttäreni valtiot.toht. Tan- ja Kuronen vietti lapsena useita kesiä mummin luona maalla.
Keskustelin muutama vuosi sitten Tanjan kanssa isän tavas-
ta suhtautua lapsiin. Totesimme, että olimme oppineet tunte- maan aivan erilaisen Ville Kurosen.
Syntymävuodesta johtuen isän palvelusaika Suomen so- dissa oli pitkä. Juuri kun pidennetty varusmiesaika oli päät- tymässä, alkoi yleinen liikekannallepano. Omien sanojensa mukaan isä oli armeijan harmaissa yhtäjaksoisesti seitsemän vuotta.
Isä lähti sotaan arkana ja hiljaisena nuorukaisena. Sodas- ta palasi hiljainen, osin synkkämielinen, ennen aikojaan van- hentunut mies. Isä palveli sodassa koko ajan eturintamassa.
Kannaksella pahimmassa venäläisten hyökkäyksessä vasta- puolella oli 400 tykkiä kilometrin matkalla. Iso osa sotilaista kaatui tai haavoittui vakavasti, osa karkasi, osa tuli pysyvästi hulluksi.
Isä tuli sodasta ylikersanttina ja korotettiin siviilissä vää- peliksi. Kunniamerkkejä oli paljon. Tämä on melkoinen saa- vutus neljä luokkaa kansakoulua käyneelle. Jos takana oli- si ollut vaikka keskikoulu, sotilasarvo olisi ollut jotain aivan muuta.
Isä teki maatyötä melkein eläkeikään saakka. Maatila oli pieni, kokonaispinta-ala 28 hehtaaria. Valtion luokituksessa tila oli elinkelvoton. Tästä aiheutui se, että sodan päätyttyä valtion halpakorkoisia lainoja ei saanut ja ostoluvat olivat tiu- kassa. Rakennustarvikkeet piti hankkia pääasiassa mustasta pörssistä. Valtion silloinen johto ei vähimmässäkään määrin kunnioittanut Mannerheimin sota-aikaisia lupauksia. Kaikki etuudet oli varattu varakkaammille.
Taiteilijaeläke mahdollisti aikanaan kaupunkiin siirtymi- sen ja asialliset elinolosuhteet. Maatalousyrittäjän eläke ei olisi riittänyt edes pienen yksiön vuokran maksamiseen.
Isä oli sodan jälkeen aktiivisesti mukana Maalaisliiton toi- minnassa. Kun varsin pian alkoi käydä ilmi, että Maalaisliitto ei ajanut lainkaan pientilallisten etuja ja kun erilaiset ”osuus- toiminnalliset” organisaatiot kuten Osuusmeijeri, Osuusteu-
rastamo ja vastaavat pyrkivät pelkästään polkemaan tuottaja- hintoja, isä jätti politiikan kokonaan. Hän ei käynyt pitkiin aikoihin edes äänestämässä.
Isä oli hyvinkin kriittinen Maalaisliiton, MTK:n ja ko- ko valtiojohdon toimintaa kohtaan. Välillä asennetta saat- toi kuvata avoimen vihamieliseksi. Heikki Haaviston aika- na isä erotettiin MTK:sta sen piirikokouksissa esittämiensä kriittisten puheiden takia. Isän maatila oli vuosikymmeniä kirjanpitotila, isä teki naapureille veroilmoitukset ja puolusti niitä taksoituslautakunnassa (sittemmin verolautakunta). Sen vuoksi hän tunsi maatilatalouden kannattavuuden paremmin kuin MTK:n ”asiantuntijat”. Naapurit ja tuttavat painostivat MTK:n perumaan erottamispäätöksen.
Yhdessä isän romaanissa kirjan henkilö heittää kunnia- merkin menemään ja polttaa sen mukana tulleen omistuskir- jan. Tällä on todellinen tausta: äidin kertoman mukaan isä hautasi kaikki kunniamerkkinsä pihamaahan kaivettuun ojaan vesijohtoa asentaessaan.
Eräänlainen leppymisen hetki koitti kuitenkin aikanaan.
Isän romaani ja Mauno Koiviston teos sattuivat Kirjayhtymän julkaisuohjelmaan samalle syksylle. Mannerheimintien var- rella olevassa hotellissa pidettiin tavanomainen tilaisuus kir- jailijoille. Isä pantiin istumaan vastapäätä Koivistojen paris- kuntaa. Kun tuli kahvin, konjakin ja täytekakun aika, isä ta- pansa mukaan hiukan nuukaillen otti kakkua. Silloin Tellervo Koivisto tarttui kakkulapioon ja leikkasi isälle ison palan sa- noen, ”nyt Ville syödään kun sitä on tarjolla”.
Isä oli monipuolisesti lahjakas – matemaattisesti, kielellisesti ja liikunnallisesti. Lisäksi hän oli hyvä laulaja ja erittäin kä- tevä käsistään. Isä oli hyvä kirjoittaja jo nuorena. Sota-aikana hän oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa yhden sisarensa kans- sa. Isä oli mitä ilmeisimmin syntynyt kirjoittajaksi.
Kirjoittamisen lahja on atavistinen ominaisuus, joka saat-
taa hypätä sukupolvien ketjussa yli yhden tai useampia suku- polvia. Minä en sitä lahjaa geeneissä saanut, opin kirjoitta- maan pakon edessä paljon harjoittelun tuloksena.
Isä aloitti säännöllisen kirjoittamisen 60-luvun alussa, tarkkaa ajankohtaa en tiedä. Kävin Joensuussa oppikoulua ja neljänneltä luokalta lähtien asuin viikot kaupungissa. Kirjoi- tuskone hankittiin ennen 60-luvun puoliväliä. Ensimmäiseksi valmistunutta romaania ei koskaan julkaistu ja käsikirjoitus on kadonnut.
Ensimmäinen painettu teos –Ei kuu kuule, ei päivä näe– julkaistiin vasta vuonna 1978. Väliin jääviin vuosiin mahtuu monenlaisia yrityksiä julkisuuteen pääsemiseksi.
Tutustutin isän mm. Lauri Kokkoseen 60-luvun lopulla, jolloin opiskelin Oulussa. Taistelevan työväenkulttuurin päi- villä Porissa isä tutustui Jaakko Rugojeviin ja keskustelussa käsiteltiin mm. mahdollisuutta julkaista Neuvosto-Karjalassa ilmestyneessä kulttuurilehti Punalipussa. Eila Pennanen luki ainakin yhden käsikirjoituksen.
Ratkaiseva vinkki tuli lopulta Hannu Taanilalta. Soitin hä- nelle jonkin aasinsillan yli ja selostin isän tapaa kirjoittaa.
Taanila kehotti soittamaan Keijo Immoselle Kirjayhtymään ja perusteluna oli, että Immosella on huvila Kesälahdella ja sen vuoksi hän saattaisi kiinnostua asiasta.
Ja niin todella tapahtui. Ensimmäiset kolme kirjaa julkais- tiin vuoden välein ja isä sai paljon julkisuutta kautta Suomen, erityisesti Pohjois-Karjalassa. Olimme esikoisen ilmestymi- sen jälkeen maaherran uudenvuoden vastaanotolla.
Julkaisematta jääneiden teosten käsikirjoitukset sain pe- runkirjoituksen yhteydessä.
Ensimmäiset kolme teosta muodostavat yhtenäisen kokonai- suuden. Niissä seurataan Tolvasen suuren perheen, sukulais- ten, naapureiden ja ystävien elämää 20-luvulla, 40-luvun jäl- kipuoliskolla ja 60-luvulla. Päähenkilönä on kaikissa Yrjö
Tolvanen, jonka mielenlaatu on sama kuin kirjailijalla itsel- lään.
Näissä, kuten myöhemmissäkään teoksissa, ei ole kaikki- tietävää universaalikertojaa, tai sellaisen osuus on vähäinen.
Tarinaa viedään eteenpäin useamman henkilön näkökulmas- ta.
Tunnistan näiden kirjojen monien henkilöiden taustalla olleet todelliset henkilöt. Olenhan siellä mukana itsekin – en- sin vastasyntyneenä ja myöhemmin raskasta työtä karttavana ongelmanuorena.
Tähän on heti liitettävä kiistaton tosiasia: kaikkien kir- jojen kaikki henkilöt ovat kirjailijan luovan mielikuvituksen tuotetta. Kaikissa hahmoissa on aineksia todellisista henki- löistä, joihinkin on koottu piirteitä useammasta todellisesta henkilöstä. Lisäksi näitä hahmoja on muokattu ja väritetty vä- lillä hyvinkin railakkaasti.
Myös isän alter ego eli Yrjö on tällaisen värittämisen tu- losta. Isä ei ollut ruma mies eikä hän haavoittunut läheskään niin vakavasti kuin teoksessa Vasaran allaannetaan ymmär- tää. Kyllä hän tosin haavoittui: muistan vieläkin, miltä leuassa oleva arpi näytti pakkaspäivinä, kun isä tuli ulkoa.
Isän ensimmäisissä teoksissa on paljon Pohjois-Karjalan ja Suistamon murteilla kirjoitettuja puheenvuoroja. Ne saat- tavat nykylukijalle olla aluksi vaikeita ymmärtää. On myön- nettävä, että vaikka puhuin murretta parikymmentä vuotta ja kuulin isän ja muiden kyläläisten juttelua, osa sanoista on mi- nullekin vieraita.
Suistamon murteen todellisia mestareita olivat naapuriin muuttaneet Juho ja Lydia Vikla lapsineen. Nuorimmat lap- sista olivat omaa ikäluokkaani. Netistä löytyy tästä perheestä tietoja nimihaulla.
Lahjakkaat kielenkäyttäjät saattoivat puheessaan käyttää onomatopoeettisia, kuvailevia ja usein kertakäyttöisiä sano- ja. Näihin tunnistamatta jääviin sanoihin kannattaa suhtautua
kuten musiikkiin: kaikkea ei aina ymmärrä mutta riittää kun se kuulostaa hyvältä.
Kaikissa isän teoksissa on vahva draamallinen kaari, joka kantaa läpi koko teoksen. Tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta kuvai- lua tai jaarittelua ei ole. Jokaiseen on löytynyt loppuhuipen- nus, joka jättää lukijan sanattomaksi, joskus liikuttuneeksi.
Ensimmäinen teos Ei kuu kuule, ei päivä näe (1978) kertoo Tolvasen perheen arjesta, kovasta työstä ja sisarusten keski- näisistä suhteista 20-luvulla. Lapsia on paljon, aivan kuten isoisäni Mikko Kurosen perheessä. Yrjön ja vanhemman vel- jen Antin suhteita kuvataan kärjekkäästi. Taustalla on todelli- siakin tapahtumia. Kaksi isän veljistä ei muistamani mukaan koskaan käynyt meillä kylässä. En muista nähneeni kaikkia isän siskojakaan.
Kirja alkaa kuuluisaksi tulleella jalaksen painamisella.
Kyseessä on siis reen jalaksen (muodoltaan makaava iso J- kirjain) tekeminen suorasta puusta veistämällä ja taivuttamal- la. Kuvaus on kirjoitettu mestarillisesti tavalla, josta ei mo- nellakaan lukemisella selviä, miten työ todellisuudessa ete- nee. Työssä käytettyä paininta en ole koskaan nähnyt enkä ole netistä löytänyt kuvaa. Kaiken kaikkiaan kuvaus on rie- mastuttava sisäänheitto isän kirjalliseen maailmaan.
Yrjö joutui tekemään paljon sellaista, josta vanhemmat veljet kieltäytyivät eikä nöyristelevä äiti useinkaan edes yrit- tänyt patistella heitä tekemään. Yhtenä vaivalloisena tehtävä- nä oli periä rahana isänsä naapureilleen lainaamia viljoja, pe- runoita, kessua tai muita tarvikkeita. Eräällä perintäreissulla hän näkee köyhässä Erosten talossa vilkkaan ja iloisen Lem- pin. Eronen sanoo:
”– Rikitäppäs Lempi joutessaas tuohon hellaan tulta ja paak sumppipannu lämpiimää. Suamma soropit. Kun tää vävykii tähän tul.”
Poislähtiessä:
”Haikein silmin velkojenperijä vahti kunnes äitiään hoivaileva tyttö meni juomaan ovensuun vesisangos- ta. Sinä hetkenä hänkin nousi. Hänen sisällään sykäh- ti lämmin onnentunne, kun hän näki vettä ryyppivän silmien veikeän välähdyksen ja salaa isästä hipaisuun ojentuvan käden. Se yksi ainoa arka kosketus käsivar- teen riitti korvaamaan rumalle pojalle pitkän hiihto- matkan rasituksen, velallisten moitteet, kaiken.”
Osuvimmin kirjailija kuvaa vanhempiaan. Isoisäni suhtautu- misesta lapsiinsa kertoo pieni anekdootti, jota kirjassa ei esi- tetä. Isä kertoi monta kertaa olleensa ainoastaan yhden kerran oman isänsä sylissä. Isä oli ollut ehkä viiden vanha, kun hän heinänkorjuun aikana oli ollut keräämässä pellon pientareella mansikoita. Isänsä oli sanonut, että ”kato Ville tuossa on pal- jon marjoja”. Ja kun isä ei ollut heti hoksannut, Ukko-Mikko oli ottanut pojan syliin ja viskatessan hänet sanonut: ”ei sie perkele niä!”
Itselläni ei ole isoisästä mitään mielikuvaa, mummon muistan varsin hyvin. Viimeisinä vuosinaan hän kiersi sän- kyyn hoidettavana potilaana lastensa luona ja viimeiset vuo- det oli kokonaan nuorimman tyttärensä hoidettavana muuta- man kilometrin päässä, jossa näin hänet kerran pari.
Äitini kertoman mukaan isoäidin asenne oli hyvinkin tarkkaan sama kuin ensimmäisessä kirjassa eli tyyliin: ”syökö koira, vai pitääkö antaa miniälle”. Ruokaa jaettaessa miniän asema suuressa taloudessa oli jossain koiran ja sian välimaas- tossa.
Toisessa teoksessa Vasaran alla (1979) 40-luvulta Yrjö pa- laa sotakaveriensa kanssa rintamalta. JR 30:een kuulunees- sa joukko-osastossa oli paljon Kurosia, Mannisia ja Simosia, suurin osa sukulaisia; isän serkkuja ja pikkuserkkuja.
Tarinan alkaessa Yrjö on jo naimisissa Lempin kanssa ja pian käy ilmi, että Lempi on tullut raskaaksi Yrjön viimeisellä sota-ajan lomalla. Siitä alkaa minun alter egoni tarina, jota ei myöhemmissä teoksissa merkittävästi lavenneta.
Teos keskittyy vanhempien taloudesta eroamisen ja erityi- sesti rakentamisen ongelmiin, joista mainitsin jo edellä. Val- taosa tapahtumista ja niiden taustoista on totuudenmukaisia.
Niin on myös eräs illanvieton kuvaus, johon poliisi tulee pa- lauttamaan kuria. Tämän tarinan kuulin lukuisia kertoja isän istuessa iltaa sotakaveriensa kanssa. Todellisuudessa isä sel- visi sakoilla, vankilaan hän ei joutunut.
Metsätyöt Ilomantsin parakeilla on kuvattu monipuolises- ti. Kun rahaa ei mistään saanut, oli pakko lähteä savottatöihin kauaksikin kotoa. Kalliilla rahalla ostetun ruunan uppoami- nen jäihin ja sieltä pelastaminen on teoksen ehdoton huippu- kohta.
Apua hakiessa:
Ravatessaan poikki aavan selän rannassa tuikkavaa valoa kohti laski Yrjö mielessään aikaa. Nuori vah- va hevonen saattoi pysyä jääkylmässä vedessä hengis- sä tunnin. Ehkä hiukan vähemmän, ehkä enemmän- kin, mutta suurtakaan liikkumavaraa siinä ei ollut. Nyt oli Hila pulikoinut avannossa kymmenisen minuuttia.
Köysien, kirveitten ja tuurien kanssa palatessa mat- kaan kuluisi vähintään puoli tuntia, mikä tiesi sitä, et- tä hänen olisi taitettava menotaival puolta nopeammin jos halusi avun ehtivän ajoissa. Karvas sapen maku suussaan hän kiristi vauhtia.
Miehet hakkaavat avannosta railon matalaan veteen ja tilan- teen selvittyä:
Parinkymmenen metrin päässä avannosta Hila ym- märsi jo jotenkuten siirrellä jalkojaan ja puoli kilo-
metriä miesten tukemana köpiteltyään kykeni pysy- mään omin avuin pystyssä. Auttajat kääntyivät vähän väliä kuitenkin taakseen vilkuillen.
– Kyllä se siitä virkovaa... Miehistä vanhin pysäh- tyi ja seurasi mielihyvällä reippaasti eteneviä hevos- miehiä. Vaikka ei siitä avannosta nostettuu eläjee us- kona tulevan.
– Kyllä sen omistaja osas sittä olla ilonen. Ei lii- kutukseltaan kyenny erotessa virkkamaa mitää. Leuka sillä vuan täris.
Kolmas teos Kylätön tie (1980) 60- ja 70-lukujen taitteesta kertoo maaseudun autioitumisesta. Se on kuvauksena ankea, osin järkyttävä, mutta päättyy kuitenkin hienolla ja kauniil- la tavalla optimistisesti. Tarinassa on paljon vanhoja ihmisiä, jotka vähä vähältä, pakon edessä muuttavat kirkonkylään ja kaupunkeihin. Jäljelle jäävät ovat kovaan työhön tottuneita nuoria, joiden taustana ovat muutamat serkkuni ja naapuriin muuttaneen karjalaisperheen lapset.
Kirjan päähenkilöt Yrjö ja Lempi sairastavat kumpikin raskaan ja likaisen työn seurauksia. Pohjois-Karjala -projekti saa teoksessa oman, erityisen osansa. Sairaille ja huonokun- toisille suositeltiin kevyttä ruokavaliota ja lääkkeeksi annet- tiin nitroja. Mitään varsinaista hoitoa ei kukaan saanut.
Pahinta masennuskauttaan kärsivä Yrjö keksii kokeilla lehmän utaretulehdukseen tarkoitettua penisilliiniä itseensä.
Hän ei kuitenkaan pane sitä sinne, mikä ensimmäisenä saat- taisi tulla mieleen vaan levittää leivän päälle. Näin tapahtui myös todellisuudessa, ja se oli isän kannalta hyvä oivallus.
Laajalle levinneistä tulehdussairauksista ja niiden asianmu- kaisesta hoidosta alettiin puhua paljon myöhemmin.
Hevosesta luopuminen oli isälle kova paikka. Kun vanhaa ruunaa vietiin liha-autoon, isä ei pystynyt sitä katsomaan. Ei
pystynyt varmaan moni muukaan. Teoksessa Routamäki neu- voo kun Juntunen kysyy:
– Mitee mie sen ruunan kansa? Siäl ois pitkäaikasta työkumppanii korkeelaitaseen tellätä.
– Älä tellääkään. Laske ruunasi kesäksi laitumel- le. Anna pollesi kerrankin nauttia täysin rahkeetto- masta kesästä. Ja siinä on, Otto, sinullakin puuhaa kun murottelet leivänpaloja taskuusi ja viet joka päivä ruu- nallesi. Puhelet sille... muistelet miten pirusti sen vie- lä viime kesänä tuli kiskoa helteessä raskasta niittoko- netta, vaikka paarmat puri sen lautasia niin perkulees- ti. Uittaakin sinä sitä voit ja siinä teillä molemmilla luiskahtaa kesä ihan huomaamatta.
Routamäen vakuuttavista sanoista Juntunen tunsi aivan kuin keventyneensä.
Neljäs teos Veren ja viljan maa (1982) kertoo isäni isoisän aikakaudesta, siis ajasta, jolloin ensimmäisen teoksen Uuno Tolvanen asui vielä vanhempiensa kotona. Henkilöt ja tapah- tumat ovat pääosin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Mutta eivät kuitenkaan aivan täysin.
Isä kertoi joskus 50 vuotta sitten, että hänen oma isoisänsä ei puhunut murretta. Hän oli puhunut suomen kieltä kirjakie- lenä. Lisäksi hän oli joutunut kovaluonteisten poikiensa takia johtamaan työtä pistooli taskussa. Tämän kantaisän tarinasta on olemassa eräänlainen legenda, joka perustuu suntion isälle joskus kauan sitten kertomiin seikkoihin. Nämä ovat kirjassa jossakin muodossa mukana. En tässä spekuloi niillä enempää.
Isän monissa teoksissa on ajatuksia eroottisista leikeistä ja pieniä, hellyttäviä kohtauksia. Tässä teoksessa nuori Kert- tu on luvannut Heikille palkkion jostain hyvästä teosta ja hän antaa sen seuraavasti vaadittuan ensin lupauksen salassapi- dosta:
– Ai, joo... Mie en muistana enee koko asiita... En mie sanok.
– Etkö ihan varmasti? Kerttu silmiään räpytellen vannotti.
– En varmasti. Heikki kopeloi Kertun käsiä, sa- moin petiä tämän ympäriltä, mutta kun ei löytänyt mi- tään, niin vakuutti juhlallisesti: – Suat olla ihan varma, jotta mie en sano.
Kerttu empi hetken, koska ei alkuun tiennyt, mi- ten ja mistä hän alottaisi. Hän töni ja kutitteli kieli hampaiden välissä Heikkiä saadakseen tämän tajua- maan mitä halusi, tekemään jotain, ja vasta kun poi- ka kyllästyneenä viivyttelyyn puuskahti: – Nooh, an- na jo se! Hän avasi nopeasti luukkuhousujensa na- pit, tarttui Heikin käteen ja henkeään pidättäen kuljet- ti kättä kämmenpuoli alaspäin pitkin vatsaansa alas, alas kunnes poika tunsi sormissaan jotain pehmeätä, lämmintä ja kosteata, joka hurmasi häntä. Hän tapasi sukeltaa alemmaksi yltääkseen koskettaa sormillaan paremmin, päästä syvemmälle, mutta Kerttu tarrautui huohottaen ja estellen häneen.
– Ei... elä laskeevu... Kuule, miekii koittelen siul- ta, kun vuan yltäsin. Vavahteleva käsi etsi ja hapuili, löysi vähitellen housun halkion ja ujuttautui sisään. – Hei... kuule, nouse vähä... Kuulitko, nouse pikkusen, jotta miekii yllän... Eeii, elä ihan nii kovasti miulta...
se koskoo...
Viides teos Jehu (1983) on tositapahtumiin perustuva tarina, joka sijoittuu jatkosodan aikaan. Kirjan päähenkilö Huugo Je- remias Kataja – lempinimeltään Jehu – on parin viikon kun- toisuuslomalla JR 30:stä. Osittain aiempien riitojen, osin sat- tumien seurauksena Jehu ampuu kaksi poliisia ja saa sota- oikeudessa kuolemantuomion. Tuomiota ei kuitenkaan pan-
na täytäntöön, vaan Jehu määrätään Nikke Pärmin johtamaan rangaistuspataljoonaan.
Ampumiskohtaus on kuvattu lyhyesti ja tiiviisti:
Jehu kurkistaa eteiseen, mistä poliisit tietävät tämän kohta ampuvan. Silti Jehun rynnätessä näyttämölle he lamaantuvat. Yhdellä harppauksella, tyrmistyneiden poliisien ehtimättä ampua Jehu on jo eteisessä, yk- sin kuutta miestä vastaan, mutta varmana, onnistu- misestaan yhtä tietoisena kuin ammattinsa hallitseva opettaja luokkansa eteen astuessaan. Heiluriovien vie- lä viuhtoessa kiivaasti takana kolme pistoolia ja ki- vääri sylkevät tulta lähes yhtäaikaa. Ilmasuojelumie- het pudottautuvat kauhistuneina tiskin taakse. Isomäki tuntee haavoittuneensa kuolettavasti, mutta pelastaak- seen toverinsa hän heittäytyy Jehun kaulaan. Kuole- vaa miestä vilkaisematta tämä työntää hervottomaksi valahtanutta poliisia vasemmallaan sivuun. Oikea lau- koo suu uhkaavasti mutisten häntä tähtäävää mutta ohi ampuvaa Peuraa: – Et pysynyt sivussa. Nyt sattuu!
Teoksen taustana olevat tapahtumat, samoin päähenkilö olivat isälle tuttuja. Hän kertoi niistä useampaankin kertaan.
Minä ehdotin kirjan tekemistä. Teksti on jossain määrin tyy- liteltyä. Asia ei ollut isälle ehkä sitä aivan ominta, tai sitten se oli niin hyvässä muistissa ja kauheiden kokemusten kyllästä- mää, ettei siitä pystynyt viileällä otteella kirjoittamaan.
Jehun tapaukseen liittyy sodan jälkeen tapahtunut anek- dootti, jota kirjassa ei ole. Kirjan tarina tapahtuu kokonaisuu- dessaan sodan aikana.
Isä sattui pian sodan jälkeen Joensuussa viinakaupan jo- noon yhdessä Jehun kanssa. Poliisit osuivat paikalle ja mei- nasivat viedä kuluneisiin työvaatteisiin pukeutuneen Jehun mennessään. Isä sanoi poliisien kuullen Jehulle, että eivät tai-
da tunnistaa sinua. Poliisit katsoivat tarkemmin, tunnistivat, vetivät kättä lippaan ja poistuivat paikalta.
Kuudes teos Vihtori Kunnaspään perintö (1988) on taustal- taan ja tarinaltaan itsenäinen. Se ei suoranaisesti liity isä- ni henkilöhistoriaan muutoin kuin ehkä elämänkokemuksen osalta.
Kirjan nimihenkilö on innokas ravimies, joka hävityn kil- van jälkeen tulee lyöneeksi hevostaan kohtalokkain seurauk- sin: hevonen iskee hampaansa lyöjän päähän. Vihtori kuo- lee leikkauksen jälkeen sairaalassa ”oikeaoppisten” hoitajien palelluttamana. Kirjassa seurataan perheen aikuisten poikien, näiden vaimojen ja lasten yhteiselämää isossa taloudessa.
Teema, joka tässä toistuu ensimmäisestä teoksesta, on vanhemman kouluikäisen veljen nuorempaan veljeen kohdis- tama kauna. Teema ei selvästikään jättänyt isää rauhaan.
Vanhempi veli Heikki aiheuttaa Jukan kuoleman. Tässä Jukka opastaa isäänsä hetkeä ennen kuolemaa:
– Isä. Mie vielä yhen asiin pyytäsin.
– Sano vaan... Jos se on miun vallassa, mie sen täytän.
– Isä, aja sie... istu kirstun päällä... Puhele miu- len... kirkkomaalle... ajaissa... Kerro kaikki... mitä on... kotona sattuna...
– Mie kerron...
Sampsa näki lopun olevan lähellä. – Mie haaste- len jo nyt, jos sie kuunnella jaksat?
Pojan pää nyökähti ja ääni hetkittäin särkyen Sampsa alkoi:
– Kukka, siun nimikkolehmäs aamulla poiki... Pa- rahiks siitä pihasta kerkisit kouluun lähtii... Koreen punakylkisen vasikan tek... Äitis siltä kuoton päältä kisko. Sieramet limasta puhdisti... Emäsä nuoltavaks eteen nosti...
Jukan sitkeää urheilijapojan ruumista kouristi ja veri korisi kurkussa.
– Isä... pitele minuu... Ota syliin.
Sormet isän kädessä nykivät hetken. Silmät kään- tyivät nurin ja pää nuokahti vasten rintaa. Jukka oli kuollut.
Kahden seuraavaksi esiteltävän teoksen käsikirjoitukset sain isän kuoleman jälkeen perunkirjoituksen yhteydessä. Niitä ei ole julkaistu painettuna.
Seitsemäs teosPojasta mieheksi?(1997) on monen henkilön kertomuksista koostuva kokonaisuus. Kertojien nimet on la- dottu näkyviin käsikirjoituksen mukaisesti. Käsikirjoituksen tarkkaa valmistumisaikaa en tiedä, isä ei kertonut tästä teok- sesta mitään. Vuosiluku perustuu käsikirjoituksen mukana ol- leen saatekirjeen päiväykseen. Saatekirjeessä isä kertoo, että käsikirjoitus on ollut valmiina jo pitkään.
Päähenkilöt ovat:
Kaarlo ja puoliso Pirjo, joiden lapset ovat: Teemu ja Tiina.
Teemu ja puoliso Outi, joiden lapset ovat: Riku ja Mari.
Riku ja puoliso Terhi, jotka ovat lapsettomia.
Kaarlo on yrittäjä, joka opettaa eteen päin pyrkimisen ja kovan työn etiikan pojalleen Teemulle. Tästä tuleekin vähitel- len menestyvä autokauppias. Myös tytär Tiinasta tulee yrittä- jä vaatekauppiaana. Kolmanteen polveen, Rikuun ja Mariin, ei yrittäjähenki enää periydy.
Rikusta kehittyy täysiverinen, mistään piittaamaton hult- tio. Tämän kehityksen ensioireet käyvät ilmi jo ensimmäises- tä Rikun omasta puheenvuorosta.
Eka muikkari mulle tyrkättiin neljännellä kolassa, ku mä sukasi raapustaa lehtiööni kolme eri asentoista
kyhäelmää ”hämähäkistä”, jonka mä naijasin kurkat- tuani saunan ikkunasta mummin kylpemistä. Mä oon luokkani paras piirtäjä ja ootin, et ope ylistettyään ensteks mun taiteellista lahjakkuuttani, ripustaa nä- köisen piirrokseni kaike kolan ihailtavaksi. Mut sehän lipsahti. Se alko jäbättää mulle kaikkee paskaa. Voi et- tä se otti mua kaaliin. Mä irvistelin sille ja näytin kiel- täni, ku se vielä jäkätti, et mun tulis ottaa oppii sys- teristä, joka keikku luokan parhaitten piirissä. Mäkö alentusi sussuja pokkaamaa. Sät sät sää! Pikkupentu- nako se mua pit...
Vähitellen Rikusta kehittyy tahtomattaan eräänlainen ta- rinan keskushenkilö, joka vaikuttaa merkittävästi kaikkien muiden elämään.
Teoksessa isät ovat uurastajia, äidit ylihuolehtivia, kaiken kestäviä ja kaiken hyväksyviä emoja, jotka aikanaan tosin omalla tavallaan joutuvat vastaamaan teoistaan.
Kahdeksas teos Viron vuoro (1997) tuli haltuuni samalla ta- valla kuin edellä mainittu. Tästä teoksesta isä kertoi pariin otteeseen 90-luvulla ja tiesin, että se on valmis.
Käsikirjoituksen mukana sain saatekirjeen, jonka näin siis vasta isän kuoleman jälkeen. Siinä hän sanoo, että käsikir- joitusta oli tarjottu kolmelle kustantajalle. Jokin oli hautonut hylkäämiseen johtanutta päätöstään pitkään, kirjeen mukaan vuosia. En tiedä tapahtuiko näin todella.
Käsikirjoitus on erittäin huolellisesti viimeistelty ja sisäl- tää paljon yksityiskohtaista tietoa virolaisten elämästä toi- sen maailmansodan aikana. Teos perustuu tositapahtumiin.
Isä sai merkittävää apua kirjoittamiseen Joensuussa tuolloin asuneelta virolaiselta.
Kiitän tässä isää avustanutta henkilöä. Nyt kovalla työllä synnytetty käsikirjoitus tulee lopultakin julkisuuteen. Lämpi-
mät kiitokset ovat enemmän kuin paikallaan. Teos oli isän vii- meinen ja se oli hänelle todella tärkeä. Toivottavasti tämä teos tavoittaa kyseisen avustajan ja toivottavasti myös lukijoita.
Teoksen tapahtumat ovat välillä rankkaakin luettavaa ja kirjeessään isä epäili, että ne ovat saattaneet aiheuttaa hylkää- misen. En ole tehnyt mitään muutoksia tekstiin. Siihen ei ole ollut mitään tarvetta.
Teos päättyy uskaliaaseen mutta lopulta onnellisesti suju- neeseen venematkaan, jossa joukko virolaisia nuoria pääsee lähtemään Neuvosto-Virosta:
Heihin suunnattiin voimakas silmiä häikäisevä valo laivan lipuessa vääjäämättä eteen. Tässä sitä oltiin, sa- timessa. Katkerasti kiroillen Kalju vähensi kierroksia estääkseen venettä törmäämästä laivan kylkeen, vaik- ka mielessä velloikin: Päästäs varmasti vähemmällä, kun lisäisi. Paahtas sen minkä moottorista lähtee.
Hermoja raastavaa jännitystä. Viisi räpyttelevää, kuin vasten aurinkoa tuijottavaa silmäparia yritti tun- kea katseensa verkkokalvoja repivän valon läpi näh- däkseen mitä laivalla tapahtui. Rämähtääkö konepis- toolit laulamaan? Lasketaanko vene laivan kupeelle lastina yrmeitä aseistettuja miehiä. Jyrkkää komen- tamista tai mitä tahansa väkivaltaista joka katkaisisi matkan.
Suunnaton helpotuksen tunne, joka ratkesi rie- muun, kun häikäisevä valo käännettiin pois ja pienellä vilkuteltiin iloisesti:
– Hyvää matkaa!
* * *
