PEKKA SU HO NEN
Paavo Cajanderin ja Johannes Linnankosken jäljillä
K un minä viime joulun alla —• taisi olla aaton aatto — hiihtelin K euruun ympäristöjä tu tu stu ak seni paikkakuntaan, osuin Tarhian takana polku- uralle, jota läksin seurailemaan. Polku kierteli pel
tojen laitoja, kiipeili yli rinnem aiden ja puikahti viimein mäen töyräälle, josta aukeni talvellakin vie
hättävä näkymä: oikealla avara järven selkä — R uo
kosen järvi, kuten m ukanani olevasta kartasta tote
sin ■—- edessä viljelysaukea ystävällisen näköisine rakennuksineen. Laskea hurautin mäen alas ja hiih
telin karjakujaa vanhojen rakennusten pihapiiriin.
T untui kuin olisin y h t’äkkiä tu llu t ulkomuseoon.
Teho vain oli sitäkin suurempi, ku n puhtaana hoh
tava joulukuun hanki oli kaikkialla koskematon.
Täm än vanhan pihan takana, kum m ulla, katseli maisemaa uudelta näyttävä valkeaksi m aalattu tupa omine ulkorakennuksineen. Täällä näkyi elämää.
Savu kohosi tuvan piipusta. Isäntä, jo ikääntynyt mies, purki puukuorm aa liiteriin. M enin juttusille.
Sain kuulla, että olin osunut Rajan entisen tor
pan maille. — Raja . . . Eikös täällä aikoinaan asus
tellut kesäisin kirjailijoita ja m uitakin k ulttuurihen
kilöitä, m uistelin minä.
Isäntään tuli eloa. Sain kuulla m onenlaista tari
naa Paavo Cajanderista, Johannes Linnankoskesta ja m onista m uista Rajan torpan entisistä kesävie
raista. Ju ttu a olisi riittänyt ties kuinka pitkään, ellei joulukuun pakkanen olisi alkanut hyräytellä vilujaan hikisen hiihdon jälkeen. E hdotinkin isän
nälle, että jatketaan tarinointia toisella kertaa, tu van lämpimässä. N iinpä erosimme sovittuam me uudesta tapaamisesta joskus joulun jälkeen.
Päivä oli pidentynyt enemmän k u in kukon aske
len verran, kun tein lupaam ani vierailun. M atka taittu i nytkin hiihtäen, tällä kertaa kirkonkylästä Jukojärven Veikkolaan johtavaa kansanhiihtolatua hyväksikäyttäen. Se la tu kulkee vuosittain juuri Rajan pihapiirin läpi.
Se oli m ielenkiintoinen vierailu. Isäntä, Tauno Raja, on erinom ainen kertoja. V aikka hän on ollut vasta kahdeksan vanha vuonna 1912, jolloin Paavo Cajander ja Johannes Linnankoski viettivät yhtei
sen kesänsä Rajassa, m uistaa hän m onet silloiset tapaukset aivan yksityiskohtaisesti.
N oihin aikoihin oli Cajander jo vanha K euruun tu ttu . H än oli vuosia aikaisemmin Helsingissä tu tu stu n u t Rajan torpan em äntään, kertojan m um m uun, kuuluisaan Hieroja-M aijaan, jolla oli asiak
kaita pääkaupungissa saakka. Cajander, joka sai
rasti "sappikivitautia” , oli heti ihastunut emännän hierom iseen. Vakaasti uskoen sen parantavaan voi
maan hän saapui seuraavaksi kesäksi Keuruulle.
28
Sen kesän Cajander asui kirkonkylässä, missä Maija kävi häntä hieromassa. Myöhemmin Cajander aset
tu i asumaan M aijan omaan kotiin vakituiseksi kesä- vieraaksi.
Ne olivat vilkkaita kesiä, muistelee kertoja. P ar
haina aikoina oli kesävieraita parisenkymmentä.
O sa heistä nukkui läheisissä Tolpan ja Leppämäen taloissa. Päivät kaikki vieraat olivat Rajassa, söivät siellä, hierottivat itseään ja seurustelivat keskenään.
Joskus oli niin ahdasta, että riihessäkin nukuttiin.
M uuan vieraista, Kahma-niminen mies, oli aamui
sin aina pahalla päällä kun kukko hänet kovin var
hain herätti.
Paavo Cajanderin kertoja muistaa kookkaana, vä
häpuheisena, m utta peräti vaatim attom ana ja ystä
vällisenä miehenä, joka jaksoi väsymättä seurustella hänenkin, lapsen kanssa. Erityisesti on mieleen jää
nyt Cajanderin suuri, m usta ja salaperäinen m atka
laukku, jonka sisältöä kertoja ei koskaan tu llu t tu n temaan. Salaperäiseltä Cajander tu n tu i m uutenkin, ainakin lasten mielestä. Iltaisin hän peitti huovalla kam arinsa akkunan. Järven puolelle pilkoitti risai- sen huovan rei-istä kynttilän valo. Kamarissa "toh
to ri” teki silloin kirjallisia töitään.
Johannes Linnankosken saapumisen kertoja muis
taa kuin olisi se eilen tapahtunut. Oli keskikesän iltapäivä. Pihaan saapui korkealla polkupyörällä ajaen laiha mies. Kertoja istui Paavo Cajanderin kanssa tuvan portailla. Vieras tervehti ja kysyi emäntää. Vasta emännälle tulija sanoi nimensä ja tiedusteli kortteeripaikkaa. Sellaista ei tu n tu n u t löytyvän. Silloin Cajander, joka oli seurannut kes
kustelua, meni em ännän luo ja kysyi: ■— Sanoiko vieras nim ekseen P eltonen? K uultuaan myöntävän vastauksen sanoi Cajander, että sille miehelle täy-
Pihakuusen suojaaman aitan porraspuu oli Paavo Cajandein mielipaikka. Siinä istuen hän iltaisin nautti ympäristön rauhasta
V alokuvannut P. Suhonen
tyy löytyä tilaa vaikka mistä. Ja löytyihän sitä tilaa, aluksi riihen kylkiäisestä, sitten luhdin vintiltä.
Cajanderista ja Linnankoskesta tuli erottam atto
m at ystävät. Aam usta iltaan he vaeltelivat yhdessä tahi soutelivat järvellä. Lähtiessään elokuun lopulla Rajasta molemmat tilasivat sieltä asunnon seuraa- vaksi kesäksi.
Paavo Cajanderille ei sitä kesää enää suotu. Kesä
kuussa Rajan em äntä sai Diakonissalaitokselta Lin
nankosken kirjoittam an kirjeen, jossa täm ä liik u ttu neena kertoi ystävänsä kuolemasta. Samassa kir
jeessä Linnankoski mainitsi, ettei hänen omakaan terveytensä ollut hyvä. N iinpä siinä kävikin, että syksyä sairas kirjailija ei enää nähnyt.
Noista ajoista on kulunut yli puoli vuosisataa.
Entisen Rajan torpan tupaa ei enää ole. M uitakin rakennuksia on pihapiiristä hävinnyt. Yksi niistä on siirretty K euruun museoalueelle. Jäljelle jäänei
den harm aiden rakennusten vaiheilla on kuitenkin jotakin jäljellä entisestä, ja se jokin saattaa vieläkin puhutella tämän kiireisen ajan kulkijaa.
K euruulainen! K un Sinä kansanhiihtoladullasi seuraavan kerran vanhan aidasaidan sivua hiihtäen saavut entisen Rajan torpan pihapiiriin, pysähdy sitä puhetta edes hetkeksi kuulemaan.
Rajan nykyinen isäntäväki taustanaan riihi, joka on tälle paikalle siirretty vuonna 1880
V alokuvannut P. Suhonen
