LÄHISUHDEVÄKIVALLAN RIKKOMA RAKENTUU JA KASVAA Posttraumaattinen kasvu lähisuhdeväkivaltatarinoissa
Minttu-Maaria Nikkanen
Lähisuhdeväkivallan rikkoma rakentuu ja kasvaa Posttraumaattinen kasvu lähisuhdeväkivaltatarinoissa Pro gradu -tutkielma
Sosiaalipedagogiikka, yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto
Joulukuu 2019
SISÄLLYS
TIIVISTELMÄ ... 2
SUMMARY ... 3
1 JOHDANTO ... 5
2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA ... 7
2.1 LAPSIA KOSKETTAVA VÄKIVALTA ... 11
2.2 PARISUHDEVÄKIVALTA ... 13
2.3 LÄHISUHDEVÄKIVALLAN YMMÄRTÄMINEN ... 16
3 POSTTRAUMAATTINEN KASVU ... 22
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 28
4.1 TUTKIMUSKYSYMYS ... 28
4.2 TUTKIMUSAINEISTO ... 28
4.3 NARRATIIVINEN TUTKIMUSOTE ... 31
4.4 TUTKIMUSMENETELMÄ ... 34
4.5 EETTISYYS ... 35
5 TUTKIMUSTULOKSET ... 37
Väkivallan rikkoma lapsuus ... 39
Väkivaltaa tehnyt: Otin vastuun väkivallan lopettamisesta ... 40
Väkivaltaa tehnyt: Matka on kesken ... 41
Lähisuhdeväkivallan rikkoma: Onko minusta enää ihmiseksi? ... 44
Vahvempi väkivallan jälkeen: Ilo omasta itsestä ... 46
6 POHDINTA ... 50
LÄHTEET ... 60 LIITE: Väkivallan kierre
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Sosiaalipedagogiikka
Nikkanen, Minttu-Maaria: Lähisuhdeväkivallan rikkoma rakentuu ja kasvaa. Posttraumaattinen kasvu lähisuhdeväkivaltatarinoissa
Pro gradu -tutkielma, 64 sivua, 1 liite (1 sivu)
Ohjaajat: professori Juha Hämäläinen ja professori Vilma Hänninen Joulukuu 2019
______________________________________________________________________________
Avainsanat: lähisuhdeväkivalta, parisuhdeväkivalta, perheväkivalta, posttraumaattinen kasvu
TIIVISTELMÄ
Lähisuhdeväkivalta on lähisuhteissa tapahtuvaa fyysistä, psyykkistä, seksuaalista, sosiaalista tai taloudellista väkivaltaa ja kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä. Lähisuhdeväkivalta on valitettavan yleistä, mutta silti se pysyy yhteiskunnan perherakenteissa piilossa. Sen puheeksi ottaminen ja vä- kivaltaisesta suhteesta pois lähteminen on vaikeaa. Erityisesti naisia sitoo yhteiskunnassa vallalla olevat normit naisten ja äitien tehtävästä pitää perhettä koossa. Sekä väkivaltaisessa suhteessa py- syminen että siitä lähteminen voi olla vaarallista. Väkivalta ei välttämättä lopu suhteesta irrottau- tumiseen. Moni kokee posttraumaattista stressiä kokemansa väkivallan takia. Myös lähisuhdevä- kivallan tekijälle väkivaltaisuus voi olla traumaattista ja usein väkivaltainen käyttytymismalli on peruja omasta lapsuudesta. Lähisuhdeväkivalta rikkoo aina – luottamusta, ihmissuhteita, omaa mi- nuutta ja uskoa ympäröivään maailmaan. Kun oma minuus on hajalla ja voimavarat lopussa, mistä alkaa rakentaa elämää uudelleen?
Tutkimuksessani tarkastelen lähisuhdeväkivaltaa posttraumaattisen kasvun näkökulmasta.
Posttraumaattinen kasvu voidaan jakaa muutoksiin omassa itsessä, muutoksiin ihmissuhteissa ja muutoksiin elämänkatsomuksessa. Tutkimukseni aineisto koostuu kahdessa eri kirjassa julkais- tuista kirjoituksista, joissa on sekä lähisuhdeväkivallan tekijöiden että kokijoiden kertomuksia sekä kahdesta lähisuhdeväkivaltaa kokeneen henkilön (naisen) haastattelusta. Tutkimukseni on narratii- vinen eli tarinallinen. Tutkimustulokset esitän tyyppikertomuksina, joissa näkyy aineiston pohjalta rakentuva kuva siitä, kuinka posttraumaattinen kasvu lähisuhdeväkivallan jälkeen toteutuu vai to- teutuuko se ollenkaan.
Tutkimuksessani löytyi viisi erilaista tyyppikertomusta. Yksi tarina kuvaa väkivaltaisen lapsuuden läpikäyneen henkilön kokemuksia. Kaksi tarinaa on kerrottu väkivallan tekijän näkökulmasta – toinen tilanteessa, jossa tekijä kantaa varmana vastuun väkivallan lopettamisesta ja sen myötä ih- missuhteiden ja elämänlaadun parantamisesta ja toinen siitä, kun askelia vasta otetaan oikeaan suuntaan väkivallasta vapaaksi ja luottamusta rakennetaan niin itseä, muita kuin maailmaakin koh- taan. Kaksi viimeistä tarinaa kuvaavat, miten väkivallan kohde voi joutua parisuhteessa rikotuksi ja millä keinoin omaa itseä, ihmissuhteita ja maailmankuvaa uudelleenrakennetaan väkivaltaisesta suhteesta lähdön jälkeen.
Aihe on eettisesti herkkä ja tärkeä. Aineistoni ihmiset, joita lähisuhdeväkivalta oli koskettanut, kokivat tärkeänä asiasta puhumisen ja tietoisuuden levittämisen. Osalla ei kuitenkaan ollut siihen vielä voimavaroja. Siksi me, jotka voimme tutkimuksen tai työmme kautta väkivaltaan puuttua ja siitä puhua, kannattaa tehdä se. Joku voi sen ansiosta ottaa askelen kohti omaa kasvua väkivallasta vapaaksi, kokonaiseksi ihmiseksi, joka uskaltaa ja haluaa elää yhteiskunnassa omana itsenään.
SUMMARY
Key words: spouce / spousal violence, marital violence, partner abuse, wife abuse, relationship abuse, intimate partner violence, violence against women/men, wife-to-husband violence, hus- band-to-wife violence, family violence, domestic violence, posttraumatic growth, posttraumatic stress disorder
Intimate partner violence is violence which happens in close relationships. It can be physical, men- tal, sexual, social or financial violence and abuse or neglet. Intimate partner violence is unfortu- nately really common but it`s hidden in society`s family structures. That topic is not easy to talk and it is even harder to try to leave the violent relationship. Expecially women, including mothers, face many expectations and norms of society to keep the family together. As well staying at the violent relationship as well leaving that can be both dangerous. Violence doesn`t necessary finish when the relationship is over. Many people experience posttraumatic stress becuse of the violence they have faced. Being violent can be traumatic also to the person who use the violence. In many cases violent acting persons have faced violence in their own childhood and it had become their pattern of behavior and survivor in life. Intimate partner violence always breaks something – trust, relationships, self and the believe to surrounding world. When true self is broken and personal recourses finished, how to start to build the life again?
In my research I regard the intimate partner violence through the perspective on posttraumatic growth. It`s possible to review posttraumatic growth by dividing it to three parts which are the changes in self, the changes in relationships with others and the changes in philosophy of life. The research is narrative and is based on the writings of two book which includes the stories of both violence doers and experiencers and two research interviews which I made. I interviewed sepa- rately two women who had experienced domestic violence in their relationships. The results I pre- sent as type of reports which shows – based on my research materials – how posttraumatic growth has realized after intimate partner violence or has it happened at all.
I found five different type of reports. One type of report describes experiences of person who have lived violent childhood. Two type of reports have told from the view of persons who have done violence – another in situation where the person takes responsibility to finish violence and improve relationships and quality of life and another where the person take only the steps to right way to get rid of violence and builds a trust towards self, others and the world. Two last type of reports describe how target of violence can get broken in relationship and how to build the self, relation- ships and world view again after leaving from violent relationship.
Ethically the phenomena of posttraumatic growth are sensitive and important. The persons whose voice is heard in this research, found it important to keep the topic on table and spread the aware- ness of domestic violence. Although, not all of them had personal strength for that yet. That`s why us who can through the research or work keep the topic alive and touch that, should also do that. It can help someone to open up and free themselves from violent life. They can take the leap towards growth – growth for themselves to be full persons who have found their places in society.
”Väkivaltatilanteen jälkeen kaikki oli tyhjää ja kaikki meni palasiksi ja rikki.”
Timo
”Hinta on rakkaudettomuus ja rikki räjähtänyt perhe.”
Tiina
(Siskon käytös rikkoi perheeni / Anna-lehti)
”Yksitoista vuotta kestänyt parisuhde rikkoi niin paljon, että tie kohti normaalia elämää on ollut pitkä.”
Minna
(Pelastus / Anna-lehti)
1 JOHDANTO
Lähisuhdeväkivalta on rikos ja ihmisoikeusloukkaus (Valkama & Karinsalo 2007, 5). Kuitenkin siitä kärsii satoja tuhansia suomalaisia (Husso 2003, 326). Se koskettaa kaikenlaisia ihmisiä ikään katsomatta (Valkama & Karinsalo 2007, 5). Parisuhdeväkivalta aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja kuormittaa palvelujärjestelmää. Se loukkaa ihmisen hengellistä, ruumiillista, sielullista ja sosi- aalista ulottuvuutta sekä ihmisarvoa, ihmissuhteita ja jopa Jumala-suhdetta (Flinck 2006, 13, 93).
Väkivallan tekeminen on myös itsensä ja oman ihmisyytensä kaltoinkohtelua, ihmisarvon pyhyy- den loukkaamista (Lindholm 2008, 123). Lähisuhdeväkivalta rikkoo ihmisten välistä yhteyttä. Se on yksilöllinen ja yhteiskunnallinen ongelma, ja sillä on ylisukupolvista vaikutusta (Husso 2003, 20). Väkivallasta irtautuminen on sekä sen tekijälle että kokijalle suuri elämänmuutos, joka vaatii minän uudelleen rakentamista (Ojuri 2004, 3).
Lähisuhdeväkivaltaa Suomessa on alettu tutkia oikeastaan vasta 1990-luvun puolivälin jälkeen ja osin kansainvälisistä huomautuksista johtuen. Lähisuhdeväkivaltatutkimusta on vauhdittanut kan- sainväliset sopimukset naisten oikeuksista. (Husso 2003, 14-15; Nousiainen & Pentikäinen 2017, 53-58.) Lähisuhdeväkivallan yleisyyttä Suomessa kuvataan rikosilmoitusten ja kotihälytysten mää- rillä sekä kansallisilla uhritutkimuksilla. Väkivalta Suomessa on tilastollisesti yleistynyt, mutta se kertoo lähinnä ilmoittamis- ja kirjaamiskynnyksen alenemisesta, mitä voidaan pitää hyvänä asiana.
Yksityisellä paikalla tehdystä pahoinpitelystä tuli vuonna 1995 yleisen syytteen alainen rikos, minkä johdosta kuka tahansa voi ilmoittaa poliisille havaitsemansa pahoinpitelyn. (Kaitue ym.
2007, 25-26, 41.) Kaikki lähisuhdeväkivalta ei näy tilastoissa (Nyqvist 2001, 23; Piispa & Heiska- nen 2017, 70). Lähisuhdeväkivalta maksaa kansantaloudellemme ja sillä on sekä välillisiä että vä- littömiä kustannuksia (Kaitue ym. 2007, 29).
Tutkimuksessani tarkastelen lähisuhdeväkivaltaa posttraumaattisen kasvun näkökulmasta. Tutki- mukseni on laadullinen ja lähestymistapa narratiivinen. Avaan tutkimuksessani sekä lähisuhdevä- kivallan että posttraumaattisen kasvun käsitteitä. Tutkimusaineistoni koostuu kahdessa kirjassa
esiintyneistä lähisuhdeväkivaltakirjoituksista sekä kahdesta tekemästäni haastattelusta. Tutkimus- menetelmä on temaattinen sisällönanalyysi. Esitän tutkimustulokset tyyppikertomuksina ja niissä näkyy, miten posttraumaattinen kasvu toteutuu lähisuhdeväkivallan jälkeen vai toteutuuko se ol- lenkaan. Tarkastelen posttraumaattista kasvua muutoksina omassa itsessä, muutoksina ihmissuh- teissa sekä muutoksina yleisessä elämänfilosofiassa ja maailmankuvassa.
Käytän tutkimuksessani yleisesti lähisuhdeväkivallan käsitettä, joka tarkoittaa lähisuhteissa tapah- tuvaa väkivaltaa. Tilannekohtaisesti käytän tarkempia käsitteitä, kuten lapsiin kohdistuva väki- valta, parisuhdeväkivalta ja naisiin / miehiin kohdistuva väkivalta sekä tarpeen mukaan myös vä- kivallan luonnetta tarkentavia käsitteitä fyysinen, psyykkinen, seksuaalinen, sosiaalinen ja talou- dellinen väkivalta. Käyttäessäni koti- tai perheväkivallan käsitteitä tarkoitan ennen kaikkea kysei- sessä kontekstissa tapahtuvaa väkivaltaa. Rikosoikeudellisesti tarkasteltuna on olennaista nimetä väkivallan uhri ja tekijä, jotta tekijä saadaan oikeudelliseen vastuuseen teostaan (Lidman 2015, 15). Väkivalta on epätasa-arvoista vallankäyttöä ja kontrollia. Pelolla ja eristämisellä ylläpidetään valta-asetelmaa. (Kaitue ym. 2007, 12-13, 15.) Läheiset perhesuhteet sekä kodin yksityisyys tuovat siihen oman erityisyytensä.
Toinen tutkimukseni pääkäsite on posttraumaattinen kasvu, joka on tunnistettu posttraumaattiseen stressihäiriöön liittyväksi myönteiseksi kasvuksi ja uusien merkitysten löytämiseksi. Se nivoutuu (positiiviseen) psykologiaan ja tutkimuksessani myös sosiaalipedagogiikkaan, joka on kiinnostu- nut ihmisenä kasvusta, sosiaalisista suhteista, arkielämän haasteista ja yhteiskunnallisten epäkoh- tien korjaamisesta. Sosiaalipedagogiikka on yhteiskunta- ja kasvatustieteiden välimaastoon sijoit- tuva tieteenala, jolla on kaksi tehtävää: yleinen sivistystehtävä valistuksen ja koulutuksen kautta sekä erityistehtävänä huono-osaisuuden lieventäminen (Hämäläinen 2001; Hämäläinen & Kurki 1997; Filander & Ryynänen 2014, 61-63). Sosiaalipedagogiikassa tunnustetaan ihmisen täysi po- tentiaali, jota kasvatuksen ja koulutuksen avulla pyritään lähestymään sekä sosiaalisten suhteiden tärkeys – ihminen voi kasvaa ihmiseksi vain suhteessa toisiin ihmisiin. Yhteisöllisyys tuo myös merkityksellisyyttä elämään. (Filander & Ryynänen 2014, 56). Yhteiskunta koostuu ihmisistä, kan- salaisista, joten on tärkeää pystyä ylläpitämään yhteiskuntaa, jossa kaikilla sen jäsenillä olisi hyvä olla.
2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA
Suomalaista lähisuhdeväkivaltaa on alettu tutkia vasta 1950-luvulta alkaen kansainvälisten sopi- musten alullepanemana (Husso 2003, 15). Väkivalta on sukupuolittunut ilmiö (Husso 2003, 16;
Kaitue ym. 2007, 42)., mutta Suomen rikoslaki on sukupuolineutraali eikä suoranaisesti sisällä säännöksiä lähisuhdeväkivallasta (Kaitue ym. 2007, 42). Väkivallan yhteydessä puhutaan yleisesti väkivallan tekijöistä ja kohteista. Sukupuolisesti tarkasteltuna miehet ovat todennäköisempiä väki- vallan tekijöitä kuin naiset. (Paavilainen & Pösö 2003b, 35; Kaitue ym. 2007, 12.) Väkivaltatutki- joita onkin jaoteltu sukupuolineutraalin (koti- ja perheväkivalta) ja toisaalta sukupuolen merkityk- sen huomioivan lähestymistavan edustajiksi (parisuhdeväkivalta, naisiin kohdistuva väkivalta jne.) (Husso 2003, 41).
Suomessa on yleisesti puhuttu perheväkivallasta, kun muissa länsi- ja pohjoismaissa käsitteen mää- rittely on kohdistunut ensisijaisesti naisiin uhreina (wife battering, kvinnomisshandel) (Paavilainen
& Pösö 2003b, 18; Husso 2003, 41; Kaitue ym. 2007, 11-12). Perheväkivalta ilmentää lähisuhde- väkivallan ongelmaa ihmissuhde- ja vuorovaikutushäiriönä (Forsberg 2005, 82). Suomessa vallit- sevan perhekeskeisyyden voidaan nähdä edustavan ajattelutapaa, jossa kaikki väkivallan osapuolet ja perheenjäsenet ovat avun tarpeessa (Ojuri 2003, 17). Se on myös ollut osa suomalaista tasa- arvoajattelua (Husso 2003, 42). Perheväkivallan käsite jättää kuitenkin epäselväksi, kehen väki- valta kohdentuu, vaikka se koko perheeseen vaikuttaisikin. Käsitettä on kritisoitu siitä, että se häi- vyttää tekijän vastuuta. Parisuhdeväkivalta kuvaa aikuisten puolisoiden välistä väkivaltaa, mutta lasten asema jää siinäkin epäselväksi. Parisuhdeväkivalta korostaa erityisesti parisuhteessa ilme- neviä valta-asetelmia. (Paavilainen & Pösö 2003b, 19.) Parisuhdeväkivalta on yksi naisiin kohdis- tuvan väkivallan muoto esimerkiksi seksuaalisen väkivallan, prostituution ja naiskaupan rinnalla (Ojuri 2003, 17).
Naisiin kohdistuva väkivalta on määritelty Pekingissä YK:n neljännessä naisten asemaa käsittele- vässä konferenssissa vuonna 1995 seuraavanlaisesti: ”Naisiin kohdistuva väkivalta on mitä tahansa sukupuoleen liittyvää väkivaltaa, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa naisille fyysistä, seksuaalista
tai henkistä haittaa tai kärsimystä”. Se sisältää, mutta ei rajoitu seuraaviin määritelmiin:
perheessä tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, mukaan lukien pahoinpitely, tyttöjen kotona tapahtuva sukupuolinen riisto, myötäjäisiin liittyvä väkivalta, raiskaus avioliitossa, naisten sukupuolielinten silpominen ja muut naisille haitalliset perinteistä johtuvat käytännöt, mui- denkin kuin puolison harjoittama väkivalta sekä riistoon liittyvä väkivalta
kodin ulkopuolella tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta yhteiskunnassa, mukaan lukien raiskaaminen, seksuaalinen riisto, seksuaalinen häirintä /ahdistelu ja uhkailu työpaikoilla, oppilaitoksissa tai muualla, naisilla käytävä kauppa sekä prostituutioon pakottaminen
fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, johon valtio syyllistyy tai jonka se sallii, missä ta- hansa sitä esiintyykin. (Kaitue ym. 2007, 31-32.)
Väkivallalla vahingoitetaan yksilöä, omaisuutta tai ympäristöä. Väkivallassa valta jakautuu epä- tasa-arvoisesti. Toiminta voidaan määrittää väkivallaksi, jos uhri kokee sen loukkaavana tai se on määritelty väkivallaksi esimerkiksi laissa (Flinck 2006, 18). Kansainvälisessä oikeudessa ja asia- kirjoissa lähisuhdeväkivallasta puhutaan nimenomaan naisiin kohdistuvana väkivaltana, kosketti väkivalta kumpaa sukupuolta tahansa (Kaitue ym. 2007, 30).
Lähisuhdeväkivalta tapahtuu yleensä kotona. Koti on sekä yksityinen että yhdessä olemisen paikka, joka on alueellisesti rajattu. (Husso 2003, 13, 49.) Se on fyysinen ja symbolinen henkisen elämän tila, ihmisenä olemisen ja parisuhteessa elämisen ideaali, jossa hyvän ja kauniin tulisi toteutua.
Parhaimmillaan koti on rakkauden ja keskinäisen yhteyden tyyssija, mutta voi muodostua myös perheenjäseniä erottavaksi vallankäytön taistelutantereeksi. (Lindholm 2008, 112, 115.) Kotiväki- valta kuvaa käsitteenä väkivallan yksityisyyttä, sillä koti on toimintakenttänä hyvin yksityinen.
Tämä hankaloittaa ulkopuolisten osalta väkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista. Lähisuhde- väkivalta on eräänlainen kulttuurinen tabu, joka ei juuri tule esiin myöskään palvelujärjestelmässä.
(Paavilainen & Pösö 2003b, 18; Paavilainen & Pösö 2003c, 51.) Kuitenkin se tapahtuu tietyssä yhteiskunnallisessa ajassa ja paikassa. Parisuhdeväkivallan kieltäminen – tietoinen tai tiedostama- ton – julkisissa keskusteluissa ja instituutioissa estää myös väkivallan osapuolia tunnistamasta ja
tunnustamasta väkivaltaa. On esimerkiksi erittäin vaarallista luokitella se vain puolisoiden vä- liseksi riitelyksi, jolloin väkivalta saa hiljaisen hyväksynnän yksilöiltä tai yhteiskunnan tasolta.
(Husso 2003, 45, 71.) Riitaan tarvitaan kuitenkin kaksi, mutta väkivallasta on vastuussa vain tekijä (Kaitue ym. 2007, 12).
Parisuhde on paitsi yhteiskunnan peruspilari, myös intiimi henkilökohtaisen ja keskinäisen täytty- myksen, läheisyyden ja seksuaalisuuden paikka, jossa kehollinen yhteys perustuu luvanvaraisuu- teen ja toisen rajojen kunnioittamiseen (Husso 2003, 49, 100). Terve ja vahva parisuhde heijastuu myös koko perheen hyvinvointiin (Flinck 2006, 16). Perhe on jäsenilleen keskeinen elinpiiri ja yksikkönä se pitää yllä jokapäiväisen elämän jatkuvuutta sekä hyvässä että pahassa (Ojuri 2003, 73). Parisuhdeväkivallassa puoliso on paitsi hyväilijä ja rakastaja, myös pahoinpitelijä (Husso 2003, 195). Väkivalta rikkoo Husson (2003, 49) tutkimuksessa naisen tiloja, niin kehollista kuin itseä ympäröivääkin tilaa, kotia. Koska nämä tilat ovat parisuhteessa jaettuja, väkivallan astuttua kuvaan sen kohteesta tulee ikään kuin koditon.
Parisuhdeväkivaltaa esiintyy kaikissa kulttuureissa, ikäryhmissä ja myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa. Väkivallan tekijä voi olla nykyinen tai edellinen puoliso tai kumppani, poika- tai tyttöystävä tai seurustelukumppani (Flinck 2006, 20; Ronkainen 2017, 32). Vanhempien välinen väkivalta koskettaa aina myös lasta (Ojuri 2003, 107; Hautanen 2017, 126-129). Pitkään jatkuvana ja usein toistuvana parisuhdeväkivalta traumatisoi kaikkia perheenjäseniä (Flinck 2006, 25). Ko- tona tapahtuva väkivalta on sosiaalipedagogisestikin tarkasteltuna erittäin vahingoittavaa, sillä ko- din ja perhesuhteiden pitäisi nimenomaan tarjota lapselle ja muille sen jäsenille turvaa, kiintymystä ja rakkautta (Paavilainen 2003b, 18). ”—pienperheideaaliin sisältyy vahva oletus perheestä läm- mön, rakkauden, välittämisen ynnä muun hyvän ja kauniin tyyssijana. Paradoksaalisesti tämä sama idea perheestä on yhä meidän päivinämme yksi vahvimpia esteitä minkään perheessä tapahtuvan kielteisen havaitsemiselle ja siihen puuttumiselle.” (Forsberg 2005, 77.) Lähisuhdeväkivallan on- gelma on siis sekä yksityinen että yhteiskunnallinen ja nykyään sen olemassaolo tiedetään ja tun- nustetaan (Ojuri 2003, 11, 12; Husso 13). Englanninkielisiä vastineita parisuhdeväkivallan käsit- teelle ovat intimate partner violence, domestic violence, relationship abuse, partner violence, spousal violence ja marital violence (Grip 2012, 7).
Parisuhdeväkivalta voi jatkua myös ikääntyessä. Muita iäkkään väestön väkivallan muotoja ovat esimerkiksi iäkkäälle tarkoitetun ruuan tai lääkityksen käyttö omiin tarkoituksiin. Ikäihmisten kes- kuudessa huolettaa erityisesti hoidon laiminlyönti ja aikuisten lasten heihin kohdistama taloudelli- nen väkivalta. (Kaitue ym. 2007, 16-17.) Maahanmuuttaja(naise)t ovat kulttuurisesti, kielellisesti ja mahdollisesti oikeuksistaan tietämättöminä melko riippuvaisia puolisoistaan, mikä asettaa heidät vielä kantasuomalaisiakin haavoittuvampaan asemaan lähisuhdeväkivallan kokijoina (Kaitue ym.
2007, 17). Myös vammaisuus altistaa erityisesti vammaisia naisia väkivallalle heidän haavoittu- vaisen asemansa takia. Muiden väkivallan muotojen ohella hoidon laiminlyönti nousee yhdeksi olennaiseksi väkivallan muodoksi vammaisten naisten ja myös vammaisten lasten kohdalla. Myös liikkumista saatetaan rajata sulkemalla vammainen henkilö huoneeseen tai estämällä häneltä apu- välineiden käyttö. Toisaalta myös ylisuojeleminen vamman perusteella voidaan määritellä hen- kiseksi väkivallaksi. Erityisen haavoittuvassa asemassa vammaiset ihmiset ovat taloudellisen vä- kivallan suhteen joko puolisoina tai perheen lapsina. (Uskalla olla, uskalla puhua 2013, 50-51, 53- 54.)
Ojuri (2003, 40) ymmärtää lähisuhdeväkivallan sosiaalisen konstruktivismin kautta arkipäivän to- dellisuudeksi, josta tilastot, tutkimukset ja tiedotusvälineet kertovat, mutta joka ikään kuin häviää yksilötasolla. Näin väkivallasta tulee vain sitä kokeneiden hiljaista todellisuutta, häpeää, syylli- syyttä ja puhumattomuutta. Suuri osa lähisuhdeväkivallasta ei tule sen yksityisen luonteen takia viranomaisten tietoon ja jää siten tilastoimatta (Paavilainen & Pösö 2003b, 25; Ojuri 2003, 9) – se on siis piilorikollisuutta (Valkama & Karinsalo2007, 5, 28). Ojuri kutsuukin tämän päivän parisuh- deväkivaltaa julkiseksi salaisuudeksi (Ojuri 2003, 106). Vaikka lähisuhdeväkivalta onkin Suo- messa yleistä, se kuvataan poikkeuksena, mikä voi osaltaan selittää siihen liittyvää häpeää (Husso 2003, 222). Väkivallan voi nähdä lisääntyvän, kun yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus lisääntyy ja hyvinvoinnin edellytykset heikkenevät. Näin ollen sekä väkivallan tekijät että uhrit olisivat seu- rausta rakenteellisista epäoikeudenmukaisuuksista. (Paavilainen & Pösö 2003b, 30-31.)
2.1 LAPSIA KOSKETTAVA VÄKIVALTA
Lapsia koskettavasta väkivallasta voidaan käyttää käsitteitä lasten kaltoinkohtelu, lasten pahoinpi- tely, lapsiin kohdistuva väkivalta ja omassa kodissaan väkivallalle altistuneet lapset. Viimeisin määrittely pitää sisällään lähisuhdeväkivallan, jossa lapset ovat joko kohteena tai todistajina, mutta myös väkivallan ilmapiirissä elämisen ja traumatisoitumisen uhan. (Forsberg 2005, 83.) Lapsen kohdalla väkivalta tapahtuukin ensisijaisesti kotona, mikä rikkoo perustavanlaatuista turvallisuu- den tunnetta. Lasta voidaan pitää välillisenä väkivallan kokijana, jos hän joutuu todistamaan huol- tajiensa välistä parisuhdeväkivaltaa. Tällöin puhutaan myös epäsuorasta väkivallasta. Väkivaltaa voi kuitenkin tapahtua myös koulussa, kadulla, mediassa ja laitosolosuhteissa. (Paavilainen & Pösö 2003a, 3; Paavilainen & Pösö 2003b, 13-14, 17.)
Lasten rooli perheessä on moninainen; he ovat paitsi väkivallan (välillisiä) kokijoita, myös Ojurin luokittelun mukaan väkivallan salaisuuden ylläpitäjiä, perheen koossapitäjiä, uhkailun ja syyllistä- misen välineitä ja muutostarpeen herättäjiä sekä selviytymisen tukijoita. (Ojuri 2003, 108). Vali- tettavan usein perheissä, missä on parisuhdeväkivaltaa, on myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa (Kaitue ym. 2007, 23). ”Lasten paras” saattaa olla tiettyyn pisteeseen asti syy pysyä yhdessä, mutta monesti myös lopullinen syy eroon (Husso 2003, 145).
Väkivalta voidaan jakaa fyysiseen, psyykkiseen, seksuaaliseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen väki- valtaan. Lasten kohdalla väkivallasta puhutaan sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä myös kaltoin- kohteluna ja laiminlyöntinä. Kaltoinkohtelu kattaa kaikki edellä mainitut väkivallan muodot ja sy- nonyymina voidaan käyttää pahoinpitelyä. Laiminlyönti on lapsen paitsi perustarpeiden, myös psy- kososiaalisten ja emotionaalisten tarpeiden huomiotta jättämistä. Väkivalta voidaan määritellä myös eri rikosnimikkeillä esimerkiksi pahoinpitelyksi, tapoksi, murhaksi, raiskaukseksi jne. Laa- jemmin väkivaltaa voidaan määritellä myös kemialliseksi, sosioekonomiseksi ja rakenteelliseksi väkivallaksi, ja väkivallan luonne voi olla joko aktiivista tai passiivista. Kemiallinen väkivalta kat- taa lääkkeiden ja päihteiden väärinkäytön ja lääkehoidon laiminlyönnin. Sosioekonominen väki- valta on taloudellista, esimerkiksi rahalla kiristämistä tai heitteillejättöä. Rakenteellinen tai institu-
tionaalinen väkivalta toteutuu esimerkiksi lapsen oikeuksia huomioimattomissa normeissa ja pal- velujärjestelmässä, joka ei huomioi tai joka sivuuttaa lapsen tuen tarpeen. Lapsen kohtaaman vä- kivallan määrittelyissä on ikävä kyllä myös kulttuurieroja. (Paavilainen & Pösö 2003b, 13-14, 15- 17; Paavilainen & Pösö 2003c, 53.)
Lapsiin kohdistuvan väkivallan nimeämisellä on vaikutusta myös sen tunnistamiseen. ”Kun väki- vallan uhria ei tunnisteta, joutuu hän ikään kuin osalliseksi tekoon, jota hän ei ole omasta halustaan valinnut ”. Lapset ovat aikuisille alisteisessa asemassa, joten he eivät voi itse julkisesti määritellä ja nimetä kohtaamaansa väkivaltaa. Lapsia – ja muitakin perheenjäseniä – koskettavassa väkival- lassa on siis kyse sosiaalisesta järjestyksestä ja yhteiskunnan moraalista ja muuttuakseen ne tarvit- sevat laajempaa sosiaalis-poliittis-moraalista uudelleenmuotoilua. (Forsberg 2005, 76, 85-87.)
Fyysinen väkivalta tarkoittaa lasten kohdalla kivun tuottamista ja toimintaa, josta aiheutuu lapselle tilapäisiä tai pysyviä toiminnan vaikeuksia, väkivaltaisen käyttäytymismallin siirtymistä tai lapsen itsetunnon heikentymistä pelon, vihan ja epäluottamuksen ilmapiirissä. Psyykkinen väkivalta on psykologista uhkaa, kuten lapsen naurunalaiseksi asettamista, nöyryyttämistä, vähättelyä, tunne- kylmyyttä ja reagoimattomuutta lapsen tarpeisiin, ja se vaarantaa lapsen henkistä hyvinvointia ja kehitystä. Seksuaalinen väkivalta on kaikkea lapsen ikätasoon sopimatonta seksuaalista vihjailua, puhetyyliä ja johdattelua sekä ruumiilliseen koskemattomuuteen kajoamista. Myös pornografialle altistaminen tai lapsen kuvien käyttäminen epäsiveellisissä yhteyksissä on seksuaalista väkivaltaa.
(Paavilainen & Pösö 2003b, 14-15.)
Lapsen väkivallan tunnistaminen alkaa epäilyn heräämisestä, esimerkiksi ihmettelystä, miksi hoi- toon hakeutuminen on viivästynyt tai todettu vamma ei vastaa kerrottua syntymekanismia. Lisäksi vanhemmat saattavat olla hermostuneita, liioitellun ylihuolehtivia tai lapsi itse käytöksellään osoit- taa, ettei luota aikuisiin, ei pysty keskittymään tai on itsetuhoinen. Asiaan on puututtava (Paavilai- nen & Pösö 2003 s. 79) ja lastensuojeluilmoitus on yksi puuttumisen keino (Kaitue ym. 2007, 41).
Väkivallan todistaminen tai sen kohteeksi joutuminen on aina haitallista lapsen kehitykselle. Vä- kivallalle altistuminen voi aiheuttaa esimerkiksi jatkuvan stressitilan, masennusta, aggressiivi- suutta sekä oppimis- ja käyttäytymishäiriöitä. (Kaitue ym. 2007, 24). ”Omien vanhempien välinen väkivalta, vaikka se ei kohdistuisi suoraan lapseen, estää lasta olemasta lapsi, toimimasta lapsen tavoin ja kehittymästä ehjäksi, kokonaiseksi ja terveeksi aikuiseksi” (Lindholm 2008, 115).
Väkivallan vaikutuksia lapsiin onkin tutkittu lähinnä oireiden kautta ja esimerkiksi monien rikol- listen lapsuudessa onkin ollut paljon väkivaltaa ja laiminlyöntiä (Paavilainen & Pösö 2003b, 37, 40). Myös monen parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen lapsuudessa on jo ollut väkivalta läsnä (Ojuri 2003, 73; Husso 2003, 79). Jos perusturvallisuus on jo lapsuudessa rikkoutunut, voi omista rajoista kiinni pitäminen olla vaikeaa ja johtaa siten vahingoittaviin ihmissuhteisiin myös tulevai- suudessa. Aune Flinckin parisuhdeväkivaltatutkimuksessa sekä miehet että naiset olivat kokeneet lapsuudessaan laiminlyöntejä. Kodin tukahtunut tunteiden ja tarpeiden ilmaisu voi olla yksi selitys väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja sellaisen kohteeksi joutumiselle. (Flinck 2006, 62.) Oman lap- suuden rikkinäisyys on myös yksi syy, miksi omasta perhe-elämästä halutaan huolehtia loppuun asti (Ojuri 2003, 96). Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on käsitelty paljon naisten ja äitien aseman kautta (Forsberg 2005, 81).
2.2 PARISUHDEVÄKIVALTA
”Parisuhdeväkivalta on tarkoituksellista, eri tavoin toteutuvaa puolison tahdon, tarpeiden ja toivei- den hallintaa, joka loukkaa puolison itsemääräämisoikeutta tai yhteisiä sitoumuksia. Parisuhdevä- kivalta voi olla suoraa tai epäsuoraa, ja sen tarkoituksena on vahingoittaa puolisoa, omaisuutta tai ympäristöä. – Molemmat puolisot voivat olla väkivallan tekijöitä ja/tai kokijoita.” (Flinck 2006, 29.)
Väkivallan eri muodot kietoutuvat parisuhteessa yhteen (Kaitue ym. 2007, 21; Lidman 2015, 27).
Seksuaalinen väkivalta on osa fyysistä väkivaltaa, mihin myöskään henkinen väkivalta ei voi olla liittymättä. Parisuhteessa fyysinen väkivalta voi olla tönimistä, tuuppimista, ravistelua, hiuksista repimistä, lyömistä, hakkaamista, potkimista, kuristamista, liikkumisen estämistä ja kiinni pitä- mistä ja se voi aiheuttaa erilaisia vammoja. (Ojuri 2003, 19-21; Kaitue ym. 2007, 13-14). Husson tutkimuksessa väkivalta näyttäytyi toistuvana, fyysisesti vakavana, kokonaisvaltaisesti hyvinvoin- tia ja terveydentilaa uhkaavana, esimerkiksi ruhjomisena, potkimisena, pään nyrkillä lyömisenä, seinään hakkaamisena, kuristamisena, seinään heittelynä ja raskaana olevan naisen vatsan potki- misena – mahdollisesti jopa kuolemaan johtavina tekoina. Fyysisen väkivallan uhka on vakavaa henkistä väkivaltaa. (Husso 2003, 46, 47.) Seksuaalinen väkivalta on seksuaalisiin tekoihin pakot- tamista ja raiskauksia sekä toisen halventamista ja mitätöintiä seksuaalisesti. Henkistä väkivaltaa on sanallinen alistaminen ja nöyryyttäminen, eristäminen ihmissuhteista, taloudellinen alistami- nen, liikkumisen ja pukeutumisen kontrollointi sekä väkivallalla uhkaaminen. Määrittelytavasta riippuen taloudellinen ja sosiaalinen väkivalta voidaan nostaa henkisestä väkivallasta omiksi väki- vallan muodoikseen. (Ojuri 2003, 19-21.) Puolison työntekoa on voitu esimerkiksi vaikeuttaa tai estää, kun mustasukkainen puoliso on halunnut eristää hänet kotiin (Ojuri 2003, 89; Kaitue ym.
2007, 15). Myös fyysiset jäljet, kuten mustelmat ja murtumat, voivat pitää kumppanin kotona sai- raslomalla. Ei ole myöskään tavatonta, että väkivaltaa kokeneen puolison voimat hiipuvat, hän ma- sentuu tms. ja on siksi poissa työelämästä (Ojuri 2003, 90). Taloudellista väkivaltaa on myös ra- hojen kontrollointi, kiristäminen ja toisen rahojen käyttö (Kaitue ym. 2007, 15). Oma väkivallan muotonsa on vielä hengellinen väkivalta, jossa uskonnollisia sääntöjä ja rajoituksia käytetään hal- linnan keinoina (Kaitue ym. 2007, 16).
Edellä mainittujen lisäksi parisuhdeväkivaltaa on jaoteltu verbaaliseen ja non-verbaaliseen, yksi- puoliseen ja molemminpuoliseen sekä yksilölliseen ja yhteiskunnalliseen väkivaltaan. Lisäksi vä- kivalta voi olla pysyvää tai tilanteista myös niin, että väkivaltaa kokenut osapuoli käyttäytyy itsekin väkivaltaisesti. (Husso 2003, 55-57.) Väkivalta vaihtelee ajallisesti ja tilallisesti: sitä esimerkiksi tapahtuu vain kotona silloin kun muut eivät näe. Väkivallan käyttö ei täten ole kontrolloimatonta, kun se tapahtuu muiden näkymättömissä ja myös lyönnit, mustelmat ja ruhjeet tulevat aluille, joista muut eivät niitä näe. (Husso 2003, 75-76; Kaitue ym. 2007, 12.) Parisuhdeväkivalta on syklittäin
toistuvaa ja tihenevää (Husso 2003, 199) ja väkivallan pitkittyessä sillä on taipumus raaistua (Husso 2003, 81; Kaitue ym. 2007, 21). Se alkaa monesti henkisenä väkivaltana, toisen kontrolloi- misena ja väheksymisenä (Kaitue ym. 2007, 11). Naisten osoittama ”heikkous”, esimerkiksi itke- minen, ja kyvyttömyys puolustaa itseään voivat entisestään lisätä väkivaltaa (Husso 2003, 181).
Väkivallan selitysmalleilla on merkitystä. Naisia lähisuhdeväkivallan uhreina syyllistävät selitys- mallit ovat vuosisatoja vanhoja, mutta väkivaltaisesti käyttäytyviä miehiä vastuullistavat selitys- mallit ovat syntyneet vasta feminismin myötä. Toisen kontrollointi voidaan turhan helposti naami- oida ”vain” mustasukkaisuudeksi ja syyllistämällä toista uskottomuudesta päästään itse uhrin ase- maan. Joissakin kulttuureissa naisen siveys edustaa koko suvun (erityisesti miesten) kunniaa ja epäsiveellinen käytös voidaan kostaa jopa laillisesti (Husso 2003, 99, 105-106). Tästä puhutaan kunniaväkivaltana, mikä on vielä melko tuntematon käsite (honour related violence, honour cri- mes, honour killings, violence in the name of honour), mutta sen taustalla vaikuttavat yhteisölliset perherakenteet, joissa väkivaltaa perustellaan sosiaalisen kunnian suojelemisella. Uskonto ei yksi- nään selitä kunniaväkivaltaa vaan kunnian ja häpeän kulttuuri, jossa väkivallan tekoa voivat tukea myös tekijän läheiset tai tekijäksi valitaan niin nuori henkilö, ettei hän joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen (Kaitue ym. 2007, 18-20).
Husso (2003, 104) nostaa esiin näkemyksen parisuhteesta omistussuhteena, mikä tietenkin edellyt- tää tietynlaisia arvoja ja asenteita, mutta jolloin mustasukkaisuus nähdään perusteltuna uskotto- muuden uhkaan. Tällöin uskottomuuden uhka – todellinen tai kuviteltu - koettelee myös mustasuk- kaisen osapuolen kyvykkyyttä kontrolloida kumppaniaan. Parisuhteen pitäisi kuitenkin perustua yhteisiin pelisääntöihin ja vastavuoroisuuteen (Huhtalo, Kuhanen & Pyykkö 2003, 18). Avioliitto instituutiona osaltaan tukee ajatusta, että puolisot kuuluvat vain toisilleen. Myös lapsia voidaan valitettavasti käyttää väkivallan välineinä (Kaitue ym. 2007, 16). Husson tutkimuksessa miesten mustasukkaisuuden nimissä tekemä väkivalta tapahtui kontrollin menettämiseen liittyvissä tilan- teissa eli tilanteissa, joissa mies koki, ettei hänellä ole muuta keinoa hallita naista. Väkivalta oli tällöin myös keino palauttaa oma miehisyys ja uhattu asema parisuhteessa, jos miehisyys merkitsi kykyä kontrolloida ja hallita toisia. Ero voi olla joillekin miehille niin mahdoton ajatus, että jopa puolison tai koko perheen kuolema voi tuntua paremmalta ratkaisulta (Husso 2003, 107-109, 165).
Flinck kuvaa hyvin, miten keinottomuus käsitellä parisuhteen ongelmia voi johtaa toisen tarpeiden huomioimattomuuteen ja lopulta toisesta vieraantumiseen. Väkivaltaiselle parisuhteelle voi altistaa turvaton lapsuus, väärät motiivit parisuhteen solmimiselle, suhteelle asetettuihin toiveisiin petty- minen, heikko identiteetti, puolisosta vieraantuminen ja valtataistelu sekä parisuhteen vuorovaiku- tukseen liittyvät kuormittavat tekijät. Myös ulkopuolisilla olosuhteilla on vaikutusta. (Flinck 2006, 62, 93.) Sekä miehet että naiset voivat olla parisuhteissaan väkivaltaisia toisiaan kohtaan (Grip 2012, 7).
Miesten väkivaltaisuutta voi selittää jo lapsesta asti väkivaltaisemmat leikit kuin tytöillä. Tyttöjä ja naisia puolestaan varoitellaan helposti väkivallan uhkasta. Miehet ovat usein naisia fyysisesti isompia ja vahvempia, mikä asettaa eri sukupuolet väkivallan osalta epätasa-arvoiseen asemaan:
miehellä esimerkiksi on paremmat edellytykset puolustautua fyysiseltä väkivallalta, ja hän pystyy satuttamaan naista vaikka paljain käsin. Nainen puolestaan puolustautuessaan tai tehdessään itse väkivaltaa joutuu usein turvautumaan ”kättä pidempiin” apuvälineisiin satuttaakseen tai jopa tap- paakseen miehen. Miehet saattavat myös helposti vähätellä tekemäänsä väkivaltaa tai kieltävät sen olemassaolon kokonaan, kun taas naiset kokevat jo pelkän väkivallan uhkan erittäin pelottavana.
Miehillä ja naisilla on siis erilaisia väkivallan määrittämisen tapoja, mikä on osa parisuhdeväkival- lan ongelmaa. (Husso 2003, 186-188, 226.) Parisuhdeväkivallan seuraukset ovat usein vakavampia naiselle kuin miehelle (Flinck 2006).
2.3 LÄHISUHDEVÄKIVALLAN YMMÄRTÄMINEN
Lähisuhdeväkivallan selitysmalleja voidaan etsiä biologisen näkemyksen mukaan aivojen ja muun elimistön toimintahäiriöistä, kehityspsykologisesti tarkasteltuna persoonallisuuden häiriöistä ja op- pimisterapeuttisen näkemyksen mukaan opituista käyttäytymismalleista. Perhedynaamiset selityk- set painottavat perheen sisäisiä ihmissuhdeongelmia ja sosiokulttuurinen näkemys mikro- ja mak- rotason stressitekijöitä. (Ahola & Ahola 2016, 56-58.) Lähisuhdeväkivaltaa on vaikea ymmärtää ja
monesti kysytäänkin, miksi väkivaltaiseen parisuhteeseen jäädään. Huomionarvoista on, että ky- symys muotoillaan usein juuri naisten lähtöä koskevaksi eikä sen sijaan kysytä, miksi miehet pa- hoinpitelevät naisia (Husso 2003, 281). Yhteiskunnassa ylipäätään arvostetaan aktiivisuutta, mikä tekee väkivallan toteuttamisesta helpommin ymmärrettävää kuin sen kohteeksi jäämisestä – jää- mistähän pidetään passiivisena hyväksymisenä, ehkä jopa heikkoutena. Passiivisuus voi kuitenkin olla elämänvoimaa sisältävä suojamekanismi, joka suojelee psyykettä liian raskaiden tilanteiden kohtaamiselta. (Husso 2003, 209, 211; Lindholm 2008, 126.) Parisuhteissaan väkivaltaa kokeneet naiset syyllistävät itseään sekä toiminnastaan että toimimattomuudestaan. Husso on tehnyt väitös- tutkimuksessaan tietoisen rajauksen siinä, ettei pidä väkivaltaa kohdanneita naisia vain aktiivisina toimijoina, vaan hän on antanut tutkimuksessaan tilaa myös kykenemättömyyden, heikkouden, pai- koilleen jähmettymisen ja epäonnistumisen tunteille. (Husso 2003, 56, 117). Väkivallan tekijä, nainen tai mies, yleensä kieltää tai vähättelee omaa väkivaltaisuuttaan tai pyrkii tavalla tai toisella oikeuttamaan sitä (Flinck 2006, 92). Uhriutumisesta on kyse, jos väkivallan kokijalla on väärän- lainen riippuvuussuhde väkivallan tekijään ja hän kokee, että kumppani tuo väkivallasta huolimatta jotakin lisäarvoa elämään (Lindholm 2008, 126). Kaiken kaikkiaan parisuhdeväkivalta on ratio- naalisuuden ulkopuolella. ”Samalla ne (parisuhdeväkivallan kohteina olleiden naisten kokemukset ja käyttäytyminen) haastavat ideaalikuvan ihmisestä alati aktiivisena toimijana ja tietoisena sub- jektina, ja murtavat käsityksen parisuhteista kahden tasavertaisen yksilön välisinä sopimuksina.”
(Husso 2003, 326.)
Lähisuhdeväkivallan ilmituloa vaikeuttavat monet ristiriidat, joiden keskellä perhe elää (Paavilai- nen & Pösö 2003d, 76). Tarkastelen asiaa näkökulmasta, jossa nainen on väkivallan kohteena. Pa- risuhteeseen jäämisen sijaan voisi kysyä, mitä naisille tapahtuu väkivaltaisissa suhteissa (Husso 2003, 37). Monet syyt ja käsitykset pitävät naisen epätyydyttävässä parisuhteessa. Väkivalta voi jopa lisätä naisen panostamista parisuhteeseen ja perheeseen. (Ojuri 2003, 9.) Husson tutkimuk- sessa (2003, 76) väkivaltaa kokeneiden naisten puolisot olivat hyvin mukavia seuramiehiä muiden seurassa, mikä sai naiset etsimään syytä väkivaltaisuuteen itsestään ja parisuhteestaan. Väkivallasta huolimatta naista pitävät suhteessa ydinperheeseen ja äitiyteen liittyvät normit ja odotukset. Puoli- son miellyttäminen ja lapsista huolehtiminen voivat saada naisen unohtamaan oman erillisyytensä
ja itseytensä (Ojuri 2003, 73, 96). Mustasukkaisuus ja kontrollointi voivat tuntua aluksi jopa myön- teiseltä välittämiseltä. Väkivallasta huolimatta sitä kokeneella naisella voi olla tunne, että jotakin on vialla, mutta hän ei osaa sanoittaa sitä. Eristämisen ja sosiaalisten suhteiden kaventumisen myötä myös peili normaalista parisuhteesta hämärtyy. Sosiaalisten suhteiden ja liikkumisen rajoit- tamisesta sekä kotiin vetäytymisestä tai kiinnittymisestä seuraa elämänhallinnan kaventumista. Vä- kivaltaisessa suhteessa itsetunto murentuu (Husso 2003, 71, 73, 107, 109, 244). Omiin yksilöllisiin tarpeisiin havahtuminen voi kestää kauan. Yksilöllistymisyrityksistä Ojurin tutkimuksessa kertoi- vat naisten pyrkimykset osallistua työelämään, opiskella ja harrastaa. (Ojuri 2003, 104.)
Äitiyteen ja ydinperheeseen liittyvien odotusten ohella naista voi pitää väkivaltaisessa suhteessa mustasukkaisuuteen ja masokismiin liittyvät myytit. Erityisesti mustasukkaisuus on väkivaltaisuu- den kannalta hankalaa, sillä arkikielessä se ymmärretään usein luonnollisena reaktiona menettämi- sen uhkaan ja myös merkkinä välittämisestä. Masokismimyytti painottaa naisen provosoivaa käy- töstä tai passiivista mukautumista ja jopa mielenterveysongelmia. Tämä näkemys sisältää asenteen, että nainen on väkivaltaisessa suhteessa omasta tahdostaan ja voisi siitä lähteä niin halutessaan.
Väkivallan salaaminenkin voidaan tulkita suostumuksena ja osallisuutena väkivaltaan. (Husso 2003, 94-96, 113-114.) Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Väkivalta on vain yksi osa suhdetta, mikä saattaa saada toivomaan väkivallan loppumista, mutta suhteen jatkumista (Ojuri 2003, 131-132). Yhteiset hyvät muistot pitävät yhdessä. Väkivalta saatetaan myös mieltää ulkoa tulevaksi, muutettavissa olevaksi pahaksi, kuten stressin tai alkoholin luomaksi poikkeustilaksi (Husso 2003, 79, 221, 235).
”Miehellä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se sytytti Mariassa toivon: sairaus selit- tää kaiken pahan ja pysyy aisoissa sopivilla lääkkeillä.” Halusin aina yrittää vielä kerran / Anna- lehti
Naisten on odotettu vastaavan tähän väkivallan ongelmaan joko ryhdistämällä miestään moraali- sesti tai jättämällä hänet ja näin on pidetty yllä myös yhteiskunnallista järjestystä (Husso 2003, 183).
”Lotta ei usko miehen humalariehumisen loppuvan lapsen syntymään, mutta puolustelee miestä kaikille, jotka ovat huolissaan tämän ryyppäämisestä.” (Olen raskaana – ja minua lyödään / Anna- lehti)
Väkivallan loppuminen vaatiikin usein parisuhteen loppumista ja yhteisestä kodista luopumista.
Tämäkin asettaa naiset altavastaajan asemaan, sillä historiallisesti on ollut tavanomaisempaa, että miehet ovat jättäneet kodin ja naisten lähtemistä on paheksuttu (Husso 2003, 229, 243).
Irtautumisvaiheessa väkivallasta puhuminen on ensimmäinen askel kohti selviytymistä (Husso 2003, 252). Väkivaltaisesta parisuhteesta irtautuminen ei vielä itsessään tarkoita selviytymistä, vaan usein se vasta alkaa siitä, kun väkivaltaa kokenut saa tilaa omille tunteilleen ja ajatuksilleen.
Sekä Auli Ojuri (2003) että Marita Husso (2003) ovat tutkineet väkivaltaisesta suhteesta irtautu- mista ja sitä, mitä selviytyminen lähisuhdeväkivallasta on. Irtautumisessa olennaista on liike läh- temisen ja jäämisen välillä (Husso 2003, 243). Lindholm (2008, 132) kuvaa tätä vaihetta tavoitta- misen käsitteellä, jolla hän tarkoittaa jonkin uuden löytämistä, saavuttamista ja siihen tarttumista hapuilemisen jälkeen. ”Ihminen voi saada otteen elämästä yhteyden löytymisen kautta –”. Naiset ovat kuvanneet väkivallasta vapautumista käännekohtana, uhman heräämisenä, elämäntarkoituk- sen pohtimisena sekä konkreettisen, henkisen ja hengellisen avun etsimisenä (Flinck 2006, 85).
Sekä väkivaltaiseen suhteeseen jääminen että siitä lähteminen voi olla hengenvaarallista, sillä ero itsessään ei merkitse väkivallan loppua (Husso 2003, 165). Eroaminen ja irtautuminen voi kestää vuosia (Kaitue ym. 2007, 23).
”Monta kertaa Minna kysyi hakatulta peilikuvaltaan: ”Miksi jään?” Vastaus oli aina yhtä selvä:
hän ei uskaltanut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän lähtisi.” (Pelastus / Anna-lehti)
Ojuri (2004, 3) on tutkinut, että naisten lähtöä väkivaltaisesta suhteesta on edeltänyt useampi kään- teentekevä kokemus, jotka ovat saaneet naisen varmistumaan lähtöpäätöksestä. Väkivaltaisesta suhteesta lähdetään yleensä vasta, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole tai kun havahdutaan väki- vallan jatkuvuuteen (Husso 2003, 83, 166, 222). Lähtöpäätökseen vaikuttavia tekijöitä ovat väki- vallan jatkuminen ja pahentuminen, havahtuminen tilanteeseen lasten kautta, avunhakuyritykset ja mahdolliset turvakotikäynnit. Myös lähisuhdeväkivaltaan liittyvän tiedon hankkimisella on iso merkitys muutoksen käynnistämisessä (Ojuri 2003, 3, 143). Lähisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset häpeävät epäonnistunutta kumppaninvalintaa, omaa alistumistaan ja suhteessa pysymistään (Husso 2003, 262). Ulkopuolisen puuttuminen tilanteeseen helpottaa väkivallan kokijaa poistamalla tältä vastuun väkivallan ilmoittamisesta, jolloin myöskään väkivallan tekijä ei voi syyttää kokijaa il- moittamisesta (Kaitue ym. 2007, 41).
Avunhakemista estävätkin mm. häpeän ja syyllisyyden tunteet sekä koston ja väkivallan pahene- misen pelko. Lähisuhdeväkivaltaan puuttumista voi estää ongelman tiedostamattomuus, viran- omaisten asenteet sekä asian yksityisyys, jopa lainsäädäntö. Tilanteeseen ei puututa, jos sitä ei tun- nisteta ja tunnusteta väkivallaksi ja siksi ulkopuolelta tuleva tuki väkivallan tunnistamisessa ja tun- nustamisessa on todella tärkeää. (Husso 2003, 18, 45, 71, 73.) Nimenomaan väkivaltatyöhön eri- koistuneet auttajatahot on koettu erityisen hyödyllisiksi, kun taas virallisen palvelujärjestelmän pii- rissä väkivalta jää monesti kohtaamatta tai sitä käsitellään näennäisesti, syyllistävästi tai jopa ko- konaan kieltävästi (Ojuri 2004, 3). ”Parisuhdeväkivaltaan liittyy traumojen päällekkäisyys, minkä vuoksi kaikkein syvimmällä oleva ongelma jää helposti auttajalta huomaamatta” (Flinck 2006, 26).
”Toisaalta ihmiselle ulkoapäin tarjotut neuvot ja kehotukset tai suoranainen apukaan eivät aina riitä, vaan hänen täytyy olla sisäisesti valmistautunut kohtaamaan ja ottamaan vastaan avunhake- misen seuraukset, jotka muuttavat entistä” (Lindholm 2008, 130).
Ojurin tutkimuksessa läheisiltä apua hakeneita oli vain yksi neljäsosa. Tätä voi selittää sillä, että väkivallasta on vaikea puhua, sillä ei haluta rasittaa lähipiiriä ja lähipiiri on myös mahdollisesti kutistunut hyvin pieneksi eristämisen myötä. Joidenkin voidaan myös kokea olevan liian läheisiä auttamaan tai he eivät osaa ottaa perheen avuntarvetta täysin todesta. (Ojuri 2003, 171-172.)
Oikeudelliset keinot ovat yksi tapa puuttua väkivaltaan. Ongelmana on, ettei Suomen rikoslainsää- däntö tunnusta pitkittynyttä lähisuhdeväkivaltaa, vaan pahoinpitelyjä tutkitaan yksittäisinä tekoina.
Ruotsissa tähän prosessiluonteiseen ongelmaan vastattiin vuonna 1998 säätämällä laki naisrauha- rikoksesta, jolloin rikoksista rangaistaan ankarammin, jos ne ovat osa toistuvaa lähisuhdeväkival- lan kierrettä (Kaitue ym. 2007, 10, 42-43.)
3 POSTTRAUMAATTINEN KASVU
Kriisi on yllättävä ja odottamaton tapahtuma, joka saa ihmisen hallinnantunteen järkkymään ja josta ylipääsemiseksi olemassa olevat selviytymiskeinot koetaan riittämättömiksi. Traumaattinen kriisi kuvaa ihmisen psyykkistä tilaa, kun hänen fyysinen olemassaolonsa, sosiaalinen identiteet- tinsä ja turvallisuutensa ovat uhattuina. Lähisuhdeväkivalta on yleensä sarja traumatisoivia kriisejä ja niistä toipuminen edellyttää trauman lähteen poistumista ja perusturvallisuuden lisääntymistä.
(Huhtalo ym. 2003, 20.) Trauma vaurioittaa ihmisen käsityksiä maailmasta turvallisena, kontrol- loitavana ja ennustettavana paikkana sekä horjuttaa uskoa toisiin ihmisiin (Meichenbaum 2006, 359). Traumatisoitumiseen liittyy tunne, ettei kukaan voi ymmärtää, mitä itselle on tapahtunut (Lehtonen & Perttu 1999 ref. Kaitue ym. 2007, 23). Väkivalta traumatisoi (Kaitue ym. 2007, 22) ja lähisuhdeväkivalta on erityisen traumatisoivaa, sillä tekijänä on läheinen henkilö (Valkama &
Karinsalo 2007, 5). Traumaattinen elämänkokemus voi syntyä yksittäisestä, kasautuvista tai ker- tautuvista ennakoimattomista ja kontrolloimattomista tilanteista, joissa henki tai fyysinen koske- mattomuus on uhattuna. Nämä tilanteet koettelevat psyykettä ja sisältävät ”sietämätöntä pelkoa, turvattomuutta, avuttomuutta ja kauhua”. (Laitinen & Uusitalo 2008, 107.)
Pitkäaikainen lähisuhdeväkivalta saattaa aiheuttaa posttraumaattisen stressireaktion (Ojuri 2003, 182; Husso 2003, 182). Sen oireita ovat esimerkiksi masentuneisuus, alistuneisuus, arkuus ja ky- vyttömyys väkivallan lopettamiseen (Husso 2003, 182) sekä fyysinen ja psyykkinen ylivirittynei- syys, hermostuneisuus ja valppaus, unihäiriöt, painajaiset, muistikuvien pirstaleisuus, muistamat- tomuus, keskittymisvaikeudet ja erilaiset fyysiset oireet (Flinck 2006, 25). Ihminen ikään kuin elää traumaattista kokemusta yhä uudelleen kehossaan ja mielessään läpi tai välttelee siitä muistuttavia paikkoja (Laitinen & Uusitalo 2008, 109). Trauma voi aiheuttaa pysyviä neurobiologisia muutoksia (Meichenbaum 2006, 364).
”Mies ei lyö Katjaa sen yhden kerran jälkeen. Yrittää kyllä pari kertaa, mutta Katja pääsee kar- kuun. Pelkoa Katja ei sen sijaan pääse karkuun. Hän on vuosia jatkuvassa hälytystilassa. Vatsa on kipeä, päätä särkee, eikä kuvotuksen tunne lakkaa.” (Kun pelko hiipii parisuhteeseen / Anna-lehti)
Lähisuhdeväkivalta paitsi haavoittaa, siitä selviytyminen voi myös vahvistaa ihmistä (Husso 2003, 240). Olen tutkimuksessani halunnut paneutua lähisuhdeväkivaltaan posttraumaattisen kasvun nä- kökulmasta ja siitä syystä tarkastelen seuraavaksi traumaperäistä stressihäiriötä, johon se yhtenä osa-alueena liittyy. Traumaperäinen stressihäiriö eli toisin sanoen posttraumaattinen stressireaktio on saanut diagnoosiluokituksen 1980-luvulla, mutta sitä pidettiin tuolloin valintaan perustuvana diagnoosina, joka kattoi kärsimyksen, menetyksen, huolen, ahdistuksen, pelon ja masennuksen tunteet (Stuhlmiller & Dunning 2000, 13).
Posttraumaattisen stressihäiriön kehittyminen sisältää seuraavia piirteitä:
itsensä asettaminen uhriksi
itsensä vertaaminen muihin, itsesyytökset ja muiden syyttäminen, syyllisyys
trauman negatiiviset vaikutukset, esim. suhtautuminen tulevaisuuteen negatiivisesti menneisyy- destä käsin
tarkoituksen etsiminen, miksi-kysymykset, joihin ei löydy tyydyttävää vastausta, lopullista vas- tausta vaille jääminen
välttelevä ja turvallinen käyttäytyminen, avun etsimisen viivästyminen, trauman salaaminen muilta
Trauman vältteleminen ja aiheesta puhumattomuus voivat myöhemmin johtaa uudelleen uhriutu- miseen. (Meichenbaum 2006, 359). Husso kuvaa väkivaltaisia parisuhteita välitiloina, joissa siir- rytään tilanteesta, asemasta ja statuksesta toiseen. Traumasta selviytyäkseen lähisuhdeväkivaltaa kokenut tarvitsee elämänhallinnan ja kontrollin kokemuksia sekä yhteyttä toisiin ihmisiin. (Husso 2003, 23, 260.) Traumasta, kuten väkivallan kokemuksesta, on mahdollista oppia ja viisastua ja toimia myöhemmin jopa mentorina muille (Lindholm 2008, 135).
Traumalla voi siis olla myös myönteisiä vaikutuksia ja niitä voidaan kuvata posttraumaattisen kas- vun käsitteen avulla (posttraumatic growth, PTG). Sillä tarkoitetaan myönteisiä muutoksia, joita trauman läpikäyminen saa ihmisen maailmankuvassa aikaan. (Chopko & Schwartz 2009, 365.)
Myönteisiä havaintoja voivat olla uuden oppiminen ja oivaltaminen sekä erilaisten merkitysten ja mahdollisuuksien löytäminen. ”Kärsimys voi toimia väylänä – kasvaa, kehittyä ja kypsyä ihmi- senä.” (Lindholm 2008, 134.) Traumaattinen tapahtuma saa pohtimaan elämää ja omaa itseä (Uu- sitalo & Laitinen 2008, 115), mutta kasvu vaatii kuitenkin tapahtumien tietoista prosessointia ja arviointia (Chopko & Schwartz 2009, 371).
Yksi olennainen näkökulma on, että selviytymisprosessi voi alkaa vasta, kun väkivaltaisesta suh- teesta on irtauduttu (Ojuri 2003, 3). Tämä tuo pohdittavaksi sen, voiko posttraumaattista kasvua tapahtua jo väkivaltaisen suhteen aikana. Väkivallan uhan hellittäessä ihminen saa enemmän tilaa prosessoida kokemaansa ja elämäänsä ylipäätään (Lindholm 2008, 134). Traumasta selviytymistä voi työstää myös narratiivisessa terapiassa, jossa erityisenä pyrkimyksenä on ihmisenä kasvu (Uu- sitalo & Laitinen 2008, 116). Traumaattisen tapahtuman myönteiset vaikutukset eivät välttämättä kuitenkaan saa paljoa huomiota yleisessä keskustelussa, vaikka jotkut pitävätkin traumasta selviy- tymistä elämänsä parhaana kokemuksena (Stuhmiller & Dunning 2000, 36). Kärsimyksen ja vai- keuksien johtaminen johonkin hyvään juontavat juurensa jo eri uskontoihin, esimerkiksi buddha- laisuuteen ja kristinuskoon (Canhoun & Tedeschi 2006, 3-4).
Posttraumaattinen kasvu on muutakin kuin vain coping-keinoja ja myönteiseen ajatteluun sitoutu- mista. Se on kokemusta myönteisestä muutoksesta. Posttraumaattiseen kasvuun johtava ajattelu ja toiminta sisältävät
hyötyjen etsimistä, löytämistä, muistuttamista ja rakentamista itselle ja toisille
muuttuneen tärkeysjärjestyksen mukaista suuntautumista tulevaisuuteen ja sen (uuden arvomaail- man mukaisen elämän) ylläpitämistä
tarkoituksen ja yhtenäisen narratiivin luomista ja sitoutumista sellaisiin toimintoihin ja tehtäviin, jotka muuttavat menetyksen joksikin siitä seuranneeksi hyväksi
(Meichenbaum 2006, 362-363).
Calhoun ja Tedeschi (2006, 5-6) ovat omissa tutkimuksissaan luokitelleet posttraumaattisen kas- vun vaikutukset kolmeen luokkaan: muuttuneet käsitykset itsestä, muutokset suhteissa muihin ih- misiin ja muutokset yleisessä elämänfilosofiassa. Tarkempi jaottelu suhteessa edellisiin koostuu seuraavista tekijöistä: henkilökohtainen vahvuus, uudet mahdollisuudet, suhteet muihin ihmisiin, arvostus elämää kohtaan ja henkinen/hengellinen muutos. Henkilökohtaiseen vahvuuteen havah- dutaan, kun kriisi tai trauma horjuttaa ihmisen ennen ehkä turvallista ja ennustettavaa maailman- kuvaa, minkä seurauksena ihminen kokee tulleensa testatuksi ja huomaa lopulta selvinneensä vai- keuksista entistä vahvempana ihmisenä. Uudet mahdollisuudet tarkoittavat uusia kiinnostuksen- kohteita, harrastuksia ja uudenlaisia elämänvalintoja, jopa merkittäviä elämänmuutoksia. Traumat voivat vahvistaa ihmisten yhteenkuuluvuudentunnetta ja lisätä myötätuntoa toisia saman kokeneita kohtaan. Ihmissuhteet voivat muuttua intiimimmiksi ja läheisemmiksi ja traumaattiset kokemukset monesti erottelevatkin, ketkä ovat niitä, keihin voi oikeasti luottaa. Trauman kokeminen voi myös muuttaa elämän tärkeysjärjestystä. Myös arvostus elämää ja kaikkea sitä kohtaan, mitä ihmisellä jo on, kasvaa. Toisille merkittävimmiksi posttraumaattisen kasvun sisältöalueiksi nousevat hengel- linen tai uskonnollinen havahtuminen. Tähän osa-alueeseen kuuluu elämäntarkoituksen ja tyyty- väisyyden tunteen vahvistuminen ja kenties jopa eksistentiaalisiin kysymyksiin annettujen vastaus- ten selkiytyminen. Toki toisten kohdalla, joilla posttraumaattinen kasvu ei tältä osin toteudu, voi kadota kokonaan usko elämään ja itseä suurempiin voimiin, jolloin he saattavat kokea pelkästään menetystä ja suurta epätoivoa.
Stuhlmiller ja Dunning (2000, 36-37) ovat esittäneet Tedeschi ja Calhounin posttraumaattisen kasvun käsitteen osa-alueet eli muutokset omakuvassa, muutokset suhteissa ja muutokset elämän- filosofiassa seuraavanlaisessa kaaviossa:
Posttraumaattiseen kasvuun liittyvät muutokset Havaittu muutos
itsessä
Tunnekasvu
Paremmaksi ihmiseksi muuttuminen Tunne lisääntyneestä elämänkokemuksesta
Tunne vahvuudesta ja lisääntyneestä itsevarmuudesta
Parempi osaamisen itsearviointi
Uusia taitoja ja uudesti löytynyt itseluottamus
Johtopäätös, että on vahvempi ja varmempi kuin aikaisemmin Muuttunut suhde
muihin ihmisiin
Läheisemmät perhesuhteet
Lapsen / lasten / vanhempien merkitys Ihmissuhteiden syveneminen
Päätösten tekeminen oman edun mukaisesti
Itsesäätelyn lisääntyminen ja uudet käyttäytymismallit
Haavoittuvuuden tunnustaminen johtanut laajempaan tunneilmaisuun Halukkuus vastaanottaa apua ja käyttää sosiaalisia tukia
Lisääntynyt herkkyys muita ihmisiä kohtaan
Lisääntyneet pyrkimykset ihmissuhteiden parantamiseksi Muutokset
elämänfilosofiassa
Lisääntynyt arvostus omasta olemassaolosta Parempi näkökulma elämään
Myönteiset muutokset arvojärjestyksessä, kuten elämän ottaminen rennommin ja elämästä nauttiminen
Ei enää pidä elämää itsestäänselvänä Elämän kallisarvoisuus
Eläminen joka päivä täysillä Vahvistunut henkinen usko
Lisääntynyt tunne kontrollista, intiimiyydestä ja merkityksen löytämisestä
Nykyinen elämä voidaan kokea rikkaaksi, täydeksi ja tarkoitukselliseksi, kun se peilataan epämu- kavuusalueella koettuun tragediaan ja menetykseen. Posttraumaattinen kasvu on siis enemmän kuin vain sopeutumista trauman jälkeiseen elämään, se on myös sisäistä arvojen punnitsemista ja maailmankuvan uudelleenmäärittelyä. (Calhoun & Tedeschi 2006, 7). Laitinen (2004, 274, 277) kuvaa itsensä uudelleenrakentamista jatkumolla, jonka toisessa päässä on näennäinen selviytymi- nen ja toisessa itsen kunnioittaminen ja arvostaminen. Uhrius ei välttämättä katoa, mutta ihminen voi rakentua eri tavoin uudelleen. Se on kuin eheytymisprosessi, jossa ei tarvitsekaan tulla val- miiksi. Näennäisen selviytymisen vastakohtana on tila, jossa ihminen on eheytynyt niin, että hän kokee ylpeyttä itsestään ja siitä, millainen hän on eli arvostettu, kunnioitettu ja yhtä lailla elämään oikeutettu kuin kuka tahansa muukin. Väkivallasta selviytynyt voi löytää itsensä naisena tai mie- henä, jolla on oikeus olemassaoloon juuri sellaisena kuin on ja omaan paikkaan sekä arvostettuun asemaan yhteisön jäsenenä. Rankaisun tai häpeän sijaan hän hakee rakentavia ihmissuhteita ja ti- lanteita.
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
4.1 TUTKIMUSKYSYMYS
Tutkimuksen kysymyksenasettelulle on olemassa monenlaisia ehtoja ja velvoitteita – tutkimusky- symyksen on oltava sekä tarpeeksi laaja että tarkka, sekä tieteellisesti että yhteiskunnallisesti tar- peellinen ja eettinen, sosiaalisesti integroiva eri ihmisryhmiä kohtaan (Uusitalo & Laitinen 2008, 118). Varsinainen tutkimuskysymykseni on:
MITEN POSTTRAUMAATTINEN KASVU TOTEUTUU LÄHISUHDEVÄKIVALTATARI- NOISSA?
Apukysymyksenä tutkimusta tehdessäni mielessäni on ollut kysymys, voiko väkivaltaisuus olla traumaattinen kokemus myös tekijälle. Haluan tuoda tutkimuksessani esille myös väkivallan teki- jöiden ääntä ja sekä haavoittavuuden että haavoittuvuuden kokemuksia. Kun näemme väkivallan tekijät ihmisinä, ymmärrämme, että myös heidän on mahdollista kasvaa, oppia ja muuttaa toimin- tatapoja (Lidman 2015, 25).
4.2 TUTKIMUSAINEISTO
Tutkimusaineistoni koostuu kahdesta haastattelusta ja kahteen eri kirjaan kootuista lähisuhdeväki- valtakertomuksista. Olen yrittänyt saada omakohtaisia lähisuhdeväkivaltakirjoituksia myös lähet- tämällä kirjoituspyyntöjä Ensi- ja turvakotien liiton paikallisyhdistykseen, sekä kahteen eri lähi- suhdeväkivaltaa kokeneiden vertaistukiryhmään. Ne poikivat kuitenkin vain yhden haastattelun, jota haastateltava itse ehdotti kirjoittamisen sijaan. Hän koki, että aihetta on vaikea jäsennellä pa- perille.
Alun perin tarkoitukseni oli käyttää aikakauslehti Annan kolmivuotisen, vuosina 2010-2013 toteu- tetun Puhu nyt. Älä vaikene kuoliaaksi–kampanjan aikana julkaistuja lehtiartikkeleita, mutta ky- seinen aineisto osoittautui tutkimustarkoitustani varten vajavaiseksi. Kampanjan pohjana oli laa- dullinen tutkimus, jossa oli syvähaastateltu 15 lähisuhdeväkivaltaa kokenutta naista ja viittä turva- kodeissa työskentelevää väkivaltatyön asiantuntijaa. Yritin saada myös tämän syvähaastatteluai- neiston käyttööni lähestymällä tutkimuksen toteuttajaa, mutta aineistoa ei ollut enää olemassa. Leh- tiartikkeleissa on kuitenkin kerrottu usean eri ihmisen tarina ja olen käyttänyt otteita lehtiartikke- leista tuomaan konkreettisia, havainnollistavia esimerkkikuvauksia lähisuhdeväkivallan värittä- mästä todellisuudesta. Otteet olen erottanut muusta tutkimustekstistä kursivoinnilla ja kirjoitta- malla perään viittauksen lehtiartikkelin nimeen ja Anna-lehteen. Kursivoidut kohdat, joissa ei ole viittausta Anna-lehteen, ovat muualta tutkimusaineistostani. Lehtiartikkeleissa on mukana sekä naisia että miehiä, väkivallan kokijoita ja tekijöitä, sivullisia sekä sitä välillisesti kokeneita. Tie- dostin artikkeleja käyttäessäni, että haastattelujen pohjalta tehdyt lehtiartikkelit ovat toisen käden tarinoita, ensin haastatellun itsensä kertomia narratiiveja, joista toimittaja on muokannut yhtenäi- sen tarinan. Silti jo haastatellun itsensä kertoma tarina on hänen muistinsa varassa ja siksi se voi olla jo valmiiksi rikkoutunut, kaoottinen ja/tai joiltakin osin näkymätönkin (Riessman 2008, 8).
Narratiiviset tarinat eivät siis suinkaan ole täysin realistisia kuvauksia tosielämästä (Hänninen 2003, 18).
Minulla on ollut opiskelujen ja vapaaehtoistyön kautta yhteys erääseen lähisuhdeväkivaltaa koke- neiden naisten vertaistukiryhmään, joka toimii keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Ryh- män naisilla on oma fooruminsa Internetissä ja sitä kautta yhteys toisiinsa. Aiemmin he myös ko- koontuivat tapaamaan toisiaan muutaman kerran vuodessa, mutta nykyään foorumi on hieman le- potilassa ja siellä käydään välillä kysymässä ja kertomassa kuulumisia sekä antamassa kannustavia kommentteja toisille. Se on toiminut itselleni näköalapaikkana lähisuhdeväkivallan eri vaiheille ja siitä toipumiselle. Lisäksi olen mukana toisessa, huomattavasti isommassa parisuhdeväkivaltaa ko- keneiden ryhmässä, joka toimii Internetissä. Tähän ryhmään pääsin sisälle tutkimuksellisista syistä ja lähettääkseni kirjoituspyynnön, vaikkei se tutkimusaineistoa tuottanutkaan.
Lähisuhdeväkivalta on hyvin herkkä aihe ja koen, että kysyessäni aiheesta nostan samalla ihmisten
mieliin kipeitä asioita. En voi velvoittaa ihmisiä ottamaan lähisuhdeväkivaltakokemuksia uudel- leen käsittelyyn. Pidän eettisesti oikeutetumpana, että käytän valmista, olemassa olevaa aineistoa sen sijaan, että nostaisin haastattelemalla vanhoja, ikäviä asioita ihmisten mieliin. Valmista aineis- toa löysin lähisuhdeväkivaltakirjallisuudesta. Kirjat ”Mikä minuun meni? Tarinoita suomalaisesta perheväkivallasta” (Hautamäki 2013) ja ”Tahdon uuden elämän. Irti väkivaltaisesta parisuhteesta”
(Rauta 2014) sisältävät väkivallan tekijöiden ja kokijoiden omakohtaisia kertomuksia lähisuhde- väkivallasta, sen syistä, vaikutuksesta ja elämästä lähisuhdeväkivallan jälkeen. Hautamäen (2013) kirja kertoo lähisuhdeväkivallasta ja Lyömättömän linjan työstä. Kirjan lopussa on kirjoituksia lä- hisuhdeväkivallan lopettaneilta henkilöiltä. Heistä monen taustoista löytyy kokemus myös väki- vallan uhrina olemisesta. Hautamäen (2013, 163-204) kirjassa omakohtaisia kirjoituksia lähisuh- deväkivallasta on 40 sivun verran ja niissä esiintyy kahdeksan ihmisen tarina. Raudan (2014, 145- 159, 178-181) kirja kertoo omakohtaisen kokemuksen lähisuhdeväkivallasta ja sen lopussa on haastatteluotteita lapsuudessa lähisuhdeväkivaltaa kokeneilta aikuisilta sekä yksi haastattelu teki- jän näkökulmasta. Kaikki kirjoitukset ja haastattelut on identifioitu nimimerkein. Haastatteluotteita on 19 sivun verran, yhteensä viideltä eri henkilöltä. Välissä on haastateltu erotilanteissa lapsensa menettäneitä ja nämä haastattelut olen jättänyt tutkimukseni ulkopuolelle, koska niiden aihe poik- keaa tutkimukseni teemasta.
Haastattelun, jonka sain lähettämäni kirjoituspyynnön perusteella, tein 25.9.2018. Siitä tuli aineis- toa 40 minuuttia ja 49 sekuntia ja litteroitua tekstiä 13 sivua fonttikoolla 12 rivivälillä 1,5. Myö- hemmin elämä toi toisessa yhteydessä eteeni ihmisen, joka otti puheeksi omat kokemuksensa vä- kivaltaisessa suhteessa. Kun olin käynyt jo olemassa olevan aineiston läpi, koin, että minun kuuluu kysyä myös tältä henkilöltä, saisinko haastatella häntä tutkimukseeni ja hän suostui mielellään.
Hänen tarinansa tuo myönteistä selviytymistä hyvin esille ja kun hän vastasi pyyntööni myöntä- västi, järjestin haastattelun. Se tehtiin 17.5.2019. Haastattelun kesto on tunti ja seitsemän minuuttia.
Litteroitua tekstiä siitä tuli 20 sivua fonttikoolla 12 ja rivivälillä 1,5. Molemmat haastattelemani henkilöt ovat naisia, jotka ovat irrottautuneet väkivaltaisesta parisuhteesta. Haastatteluja suunnitel- lessani ja niihin valmistautuessani luin Ruusuvuoren ja Tiittulan toimittamaa Haastattelu: Tutki- mus, tilanteet ja vuorovaikutus -kirjaa (2005). Tutkimusaineistoni sisältää siis kahdessa kirjassa julkaistuja kirjoituksia lähisuhdeväkivallasta sekä kaksi itse toteuttamaani tutkimushaastattelua.
4.3 NARRATIIVINEN TUTKIMUSOTE
Lähestyn posttraumaattista kasvua lähisuhdeväkivaltatarinoissa narratiivisen tutkimusotteen kautta. Konstruktiivis-narratiivisen lähestymistavan mukaan elämme tarinoiden kautta (Meichen- baum 2006, 358). Narratiivinen tutkimusaineisto on lyhyesti sanottuna suullisesti tai kirjallisesti esitettyä kerrontaa (Heikkinen 2015, 159). Narratiivisen lähestymistavan valinnalla ontologisesti otaksun, että ihmiselämän ja tarinan välillä on perustavanlaatuinen yhteys. Tarinallisuudella on myös eksistentiaalinen ulottuvuus ihmisen tajunnallisuuden kautta: hän on "-- elämäntarinansa luoja annettujen ehtojen rajoissa. -- Yksilölle jää kuitenkin vapaus ja haaste luoda näiden lähtökoh- tien pohjalta juuri oma erityinen elämäntarinansa. Siksi hän on periaatteellisella tasolla vastuulli- nen suhteessa tekemiinsä valintoihin." (Hänninen 2003, 24-25.)
”Elämäntarina voi nyt muuttua ja minä olen se avainhenkilö itseni suhteen ja suhteessa muihin ihmisiin. Tässä ja nyt, kun katson tätä tarinaani, se lähtee jo elämään ja luon omalla puheellani uutta tarinaa itsestäni.” Timo
”Narratiivisessa tutkimusotteessa tarina nähdään keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muo- tona”. Tarinoiden kautta välitetään arvoja ja sisäistetään kulttuurisia malleja. Niiden avulla voidaan myös arvioida ja merkityksellistää elämää sekä rakentaa identiteettiä. (Ojuri 2003, 13, 29.) Narra- tiivien tehtävä on luoda tarkoitusta ja merkitystä ihmisen elämään liittämällä mennyt, nykyhetki ja kuviteltu tuleva yhtenäiseksi tarinaksi (Riessman 2008, 10). Väkivalta väistämättä horjuttaa siihen astista tarinaa ja laittaa ihmisen arvioimaan koko elämänsä uudelleen. Jatkossa väkivallasta tulee osa uutta tarinaa, mutta ihmisen antamilla merkityksillä on vaikutusta siihen, millaisen jatkon ta- rina saa. Väkivalta ajaa pohtimaan myös omaa identiteettiä ja siksi on perusteltua puhua identitee- tin uudelleenrakentamisesta osana omaa tarinaa (Ojuri 2003, 32, 35). Tarinankertomista väkival- lasta osana elämää voi entisestään vaikeuttaa se, että ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa tarina ja sen herättämät tunteet vastaan (Ojuri 2003, 30-31; Uusitalo & Laitinen 2008, 137).
”Neuvolassa Lotta yrittää sanoa, että on rankkaa, kun mies ei osallistu. ”Kyllä se siitä. Otat vaan rohkeasti miehen mukaan. On ihan tavallista, että mies on alkuvaiheessa vähän taka-alalla”, ter- veydenhoitaja sanoo. Lotta tajuaa, että hoitajalla ei ole halua eikä ehkä kykyä kohdata mitään vaikeaa. Hän ei tartu edes uupumukseen ja masennukseen, joista Lotta puhuu.” (Olen raskaana – ja minua lyödään / Anna-lehti)
Narratiivinen tutkimusote on saanut alkunsa kertomusten analyysista (Hänninen 2003, 16). Vilma Hänninen on tehnyt käsitteellistä jaottelua selkeyttääkseen tarinallisuutta. Narratiivin käsite juon- taa juurensa jo Aristoteleen määritelmään kreikkalaisesta tragediasta (Riessman 2008, 4). Tarinan käsite avautuu Aristoteleen runousopin avulla merkityskokonaisuudeksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu sekä juoni. Kertomus sen sijaan kuvaa tarinan esitystapaa, joka voi olla kielellinen, kuval- linen, elokuvallinen tai näytelty ja yksi kertomus voi sisältää useita tarinoita. Hännisen väitöskir- jassa se on itsestä muille, yleensä imperfektissä kerrottu ja uudelleen tulkittu tarina. Sisäinen tarina sen sijaan on mielen sisäinen prosessi, jossa ihminen tulkitsee omaa elämäänsä ja joka muokkaan- tuu kerronnassa ja toiminnassa, mutta jää osin jakamatta muille ihmisille. Draama on elävän elä- män toiminnallinen prosessi, jossa toteutetaan sisäisessä tarinassa muotoiltuja projekteja. Sosiaali- nen tarinavaranto sisältää kaikki ne kulttuuriset kertomukset ja tarinat, joita sosiaalisen vuorovai- kutuksen, kirjojen ja tiedotusvälineiden kautta kohdataan. Osa niistä omaksutaan osaksi henkilö- kohtaista tarinavarantoa, johon kuuluu myös oman henkilöhistorian tarinallisesti tulkitut kokemuk- set. Edellä esitetyt käsitteet suhteutuvat toisiinsa tarinallisen kiertokulun teoriassa. Tulevaisuuteen suuntautuvia sisäisiä tarinoita voidaan kutsua tarinallisiksi projekteiksi. Draama puolestaan kuvaa elävän elämän tässä ja nyt tapahtuvaksi prosessiksi, jossa sisäisen tarinan projekteja toteutetaan.
(Hänninen 2003, 19-22.)
Tarinallisuus on myös ihmisen yhteisöllisyyden huomioiva väline. Tarinallisen kiertokulun kautta ihminen kiinnittyy toisiin ihmisiin niin draaman kuin kertomustenkin kautta ja muokkaa samalla omaa sisäistä tarinaansa. (Hänninen 2003, 22.) Narratiivit ovat täten myös poliittisia, sillä niillä on iso sosiaalinen rooli yhteiskunnassa. Narratiivinen lähestymistapa on tutkimukseni kannalta perus- teltua, sillä se raottaa ovea lähisuhdeväkivallan maailmaan ja asettaa tutkimukseni lukijat yleisön
