LASTEN JA NUORTEN RIKOSKÄYTTÄYTYMINEN
LASTENSUOJELUTARPEEN SELVITYSTEN YHTEENVEDOISSA - Lasten, nuorten ja vanhempien perustelemina
Anna-Emilia Auhtola Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos
Lokakuu 2016
Yhteiskuntatieteiden laitos, Sosiaalityö
AUHTOLA ANNA-EMILIA: Lasten ja nuorten rikoskäyttäytyminen lastensuojelutar- peen yhteenvedoissa, lasten, nuorten ja vanhempien perustelemina
Pro gradu -tutkielma, 66 sivua, 3 liitettä (6 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Riitta Vornanen
Yliopistonopettaja Mari Suonio
Lokakuu 2016_________________________________________________________
Avainsanat: lapsi- ja nuorisorikollisuus, nuori, lastensuojelu, lastensuojelutarpeen selvi- tys, lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenveto
Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella lapsi- ja nuorisorikollisuuteen vaikuttavia syitä lapsen, nuoren sekä vanhemman näkökulmasta, sosiaalityöntekijöiden kirjaamina.
Tavoitteena oli selvittää, mitä perusteluita lapsi, nuori ja vanhemmat ovat esittäneet lapsen ja nuoren rikolliselle käytökselle ja miten he ovat tarkemmin kuvanneet itse ri- kosepäilyä ja siihen johtanutta tilannetta. Aineisto koostui 30:tä lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvedosta, joissa lasten ja nuorten ikä vaihteli 13- ja 17 -ikävuoden vä- lillä. Tutkimus oli laadullinen asiakirjatutkimus ja aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen.
Tutkimuksen keskeisimmät tulokset lasten ja nuorten itsensä perustelemina olivat ajau- tuminen kavereiden mukaan, puolustautuminen sekä omaa tekoaan katuneet. Lapset ja nuoret olivat kertoneet muun muassa ryhmäpaineen vaikutuksesta, kavereiden yllytyk- sestä sekä itsensä ja kavereiden puolustamisesta väkivallalla. Lisäksi tuloksissa nousi esiin omaa tekoaan katuneet ja hävenneet lapset ja nuoret, jotka eivät olleet osanneet kertoa mitään syytä käytökselleen.
Vanhemmat perustelivat lapsensa rikoskäyttäytymistä yllätyksen ja järkytyksen, lapsen ja nuoren muuttuneen käytöksen sekä puolustamisen näkökulmista. Useimmat van- hemmat olivat kertoneet nuoren rikosepäilyn tulleen yllätyksenä ja liittyvän nuoren muuttuneeseen käytökseen. Vanhemmat olivat kuvanneet huoltaan liittyen nuoren mur- rosikään ja sen mukana tuomiin haasteisiin kasvatuksessa. Poikkeavan kategorian muo- dostivat puolustavat vanhemmat, jotka kokivat lapsensa rikosepäilyt liioiteltuna tai paikkansa pitämättöminä. Näillä vanhemmilla ei ollut huolta lapsen rikollisesta käyttäy- tymisestä ja vanhemmat luottivat, ettei oma lapsi syyllisty samaan rikokseen enää uu- delleen.
Merkittävin huomio tuloksia tarkastellessa oli lasten ja nuorten esiin nostama väkivalta.
Väkivalta näytti olevan usealle lapselle ja nuorelle luonnollinen tapa selvittää vapaa- ajalla tapahtuvia ristiriitoja.
Studies, Department of Social Sciences, Social Work
AUHTOLA ANNA-EMILIA: Children and adolescents criminal behavior in the summaries of the evaluation of the need for child welfare, described by children, ado- lescent and their parents
Master's thesis, 66 pages, 3 appendices (6 pages) Advisors: Professor Riitta Vornanen
University teacher Mari Suonio
October 2016_________________________________________________________
Keywords: child- and juvenile delinquency, adolescent, child welfare, the evaluation of the need for child welfare, summary of the evaluation of the need for child welfare The purpose of this thesis was to examine the causes of child- and juvenile delinquency from the viewpoint of the children, adolescents and their parents as documented by so- cial workers. The aim was to resolve what reasons children, adolescents and their par- ents gave to explain children’s and adolescents’ criminal behavior and how they de- scribed these suspected criminal acts as well as the situations, which lead to them. This study consisted of 30 summaries of the evaluations of the need for child welfare, where the age variation of the children and adolescents was between 13 to 17 years. This study was a qualitative document study and the data was analyzed with content analysis.
The main findings of this study, explained by the children and adolescents, concluded, that they were driven by friends, defending themselves and they were remorseful. The children and adolescents had stated reasons such as peer pressure, incitement of friends and defending themselves and their friends. In addition, the results emerged that some children and adolescents felt remorse and ashamed, but they could not explain reasons for their behavior.
Furthermore, the parents described their children’s criminal behavior with surprise and shock, explaining that their children’s behavior had changed and the parents were de- fensive. Most of the parents explained that the criminal behavior came as a surprise.
Parents had described their concerns regarding children’s puberty and the challenges it brought along with parenting. Defensive parents formed an abnormal category, because they had thought that their children’s criminal behavior was exaggerated or it was en- tirely fallacious. These parents had no concerns regarding their children’s criminal be- havior, and parents were confident that their children would not commit the same crime again.
The most significant finding was, that many children and adolescent pointed out the use of violence. To conclude, violence appeared to be a natural way of solving conflicts during their free time.
1 JOHDANTO ... 4
2 LASTENSUOJELUTARPEEN ARVIOINTI ... 7
2.1 Kuvaus lastensuojelun arviointiprosessista ... 7
2.2 Dokumentointi arvioinnin työvälineenä ... 11
2.3 Lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenveto ... 13
3 LAPSI JA NUORI RIKOKSEN TEKIJÄNÄ ... 16
3.1 Lapsi- ja nuorisorikollisuus käsitteenä ja ilmiönä ... 16
3.2 Rikollisuuden taustalla vaikuttavat syyt ... 18
3.2.1 Rikollisuuden nykyselitykset ... 18
3.2.2 Puutteellinen vanhemmuus ... 20
3.2.3 Lapsen, nuoren sekä ikätovereiden ongelmakäyttäytyminen ... 21
3.3 Lapsi- ja nuorisorikollisuuden tutkimus ... 25
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 28
4.1 Tutkimustehtävä- ja kysymykset ... 28
4.2 Tutkimuksen eettinen näkökulma ... 29
4.3 Aineistonkeruu ... 32
4.4 Aineiston kuvaus ... 33
4.5 Sisällönanalyysi ... 35
4.6 Analyysin toteutus ... 37
5 NUORTEN KUVAUS OMASTA RIKOLLISESTA KÄYTÖKSESTÄ ... 40
5.1 Ajautuminen kavereiden mukaan ... 40
5.2 Itsensä puolustaminen ... 42
5.3 Katuvat ... 44
5.4 Yhteenveto tuloksista ... 46
6 VANHEMMAN KUVAUS NUOREN RIKOLLISESTA KÄYTÖKSESTÄ ... 48
6.1 Nuoren muuttunut käytös ... 48
6.2 Vanhemman yllätys ja järkytys ... 50
6.3 Nuoren puolustaminen ... 52
6.4 Yhteenveto ... 54
7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 55
7.1 Tulosten tarkastelua ... 55
7.2 Tutkimuksen luotettavuus ... 57
7.3 Pohdinta ... 58
LÄHTEET ... 61
LIITTEET ... 67
Liite 1 Lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvetorunko ... 67
Liite 2 Tuen tarpeen arviointimalli ... 68
Liite 3 Tutkimuslupa ... 72
Taulukko 2. Tapaamisten jakautuminen arviointiprosessin aikana ... 34 Taulukko 3. Aiemmat lastensuojelutarpeen selvitykset sekä lastensuojeluasiakkuudet 35 Taulukko 4. Yhteenvedoissa esiin nostetut huolenaiheet lapsen ja nuoren käytöksessä 35 Taulukko 5. Esimerkki analyysin etenemisestä ... 39
1 JOHDANTO
Muutaman viime vuoden aikana olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka 15-vuotias tyttö tappoi ikätoverinsa ja miten kaksi alaikäistä poikaa surmasi raa´asti perhekodin ohjaa- jan. Tätä ennen lehdessä kirjoitettiin nuorten joukkotappeluista ja pohdittiin, onko Suo- messa mahdollisesti alkanut jo jengiytyminen. Kyseiset tapaukset ovat harvinaisia poik- keuksia Suomessa, mutta ne osoittavat kuitenkin hyvin, etteivät alaikäisten tekemät henkirikokset Suomessa ole tuntematon ilmiö, saati muut heidän tekemänsä rikokset.
Nuorisorikollisuus on yksi perinteisimmistä tutkimuskohteista kriminologiassa. Nuori- son käyttäytymistä on totuttu kauhistelemaan kautta aikojen. Aikuisilla on tapana nähdä nuoret usein erilaisten huolien ja ongelmien kautta ja tähän liittyen nuorisorikollisuuden määrittyminen yhteiskunnalliseksi ongelmaksi näyttääkin liittyvän siihen, kuka määrit- telyä tekee. (Elonheimo 2010, 14.) Esimerkiksi lastensuojelun historiaa tarkasteltaessa on nähtävissä jaottelu pahantapaisten ja turvattomien lasten kesken (Pekkarinen 2010, 18).
Tilastollisesti lapsi- ja nuorisorikollisuus ei ole merkittävä ongelma Suomessa. Tilasto- jen mukaan kaikista alle 15-vuotiaista rikoksista epäiltyinä on ollut noin 3 % ja 15- 17- vuotiaiden kohdalla epäiltynä on ollut noin 7 %, luvut ovat pysyneet samana viimeisen vuosikymmenen. Nuorten tekemät rikokset eivät myöskään ole olleet vakavia. Nuoret rikoksentekijät syyllistyvät lähinnä vapaa-ajalla tapahtuviin alkoholi sekä vahingonteko- rikoksiin. Nuorten tekemien rikosten kohdalla on kuitenkin tärkeää huomioida, ettei suurin osa nuorten tekemistä rikoksista tule koskaan poliisin tietoon eikä myöskään näin ollen päädy poliisin tilastoihin. (Salmi, Suonpää & Virtanen 2015, 198.)
Työskentelen itse Helsingissä lastensuojelun sosiaalityöntekijänä arviointitiimissä. Ar- viointitiimien tehtävänä on Helsingissä vastata palvelutarpeen arvioiden tekemisestä, kun lapsi ei ole lastensuojelun asiakkaana. Lastensuojelussa rikoksilla oirehtivien lasten kohtaaminen on arkipäivää. Tähän liittyen, lastensuojelun näkökulmasta katsottuna pi- dän lapsi- ja nuorisorikollisuutta kasvavana yhteiskunnallisena ilmiönä, johon tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota.
Pro gradu -tutkielmani on jatkotutkimus keväällä 2015 valmistuneeseen kandidaatin työhöni Lapsi- ja nuorisorikollisuuden syyt tutkimuskirjallisuuden valossa. Kandidaatin työssäni tein integroivan kirjallisuuskatsauksen, jossa tutustuin kansainvälisiin tutki- musartikkeleihin. Tavoitteena oli selvittää, miksi lapsi tai nuori tekee rikoksen. Kirjalli- suuskatsaus osoitti, että lapsi- ja nuorisorikollisuuden syyt ovat jo hyvin tiedossa, eikä yhtä selittävää tekijää ole olemassa. Tutkielmani keskeisimmät tulokset olivat puutteel- linen vanhemmuus, lapsen ja nuoren sekä ikätovereiden ongelmakäyttäytyminen sekä asuinympäristö. (Auhtola 2015.) Kandidaatin tutkielmaa tehdessäni huomasin myös, että suurin osa tutkimusartikkeleista oli kvantitatiivisia tutkimuksia (Adamczyk 2012;
Deutch ym. 2012; Sourander ym. 2006.), jossa otokset olivat olleet laajoja. Lasten ja nuorten omia kokemuksia oli tutkittu vähän. Jäin kaipaamaan laadullisia tutkimuksia jossa olisi keskitytty niin lasten ja nuorten, kuin vanhempienkin omiin kokemuksiin.
Pro gradu -tutkielmani on kvalitatiivinen tutkimus. Olen kiinnostunut selvittämään 13- 17-vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa kokemuksia lapsen ja nuoren rikollisuudesta, kun lapsi ja nuori oireilee tekemällä rikoksen. Aineistona toimivat val- miit lastensuojelun asiakirjat, jotka kerättiin Helsingin kaupungin lastensuojelun asia- kastietojärjestelmä Efficasta. Aineistoni koostuu lastensuojelutarpeen selvitysten yh- teenvedoista. Tutkimukseeni sisältyy lapsi- sekä nuorisorikollisuuden käsitteet, sillä aineistoni jakautuu alle 15-vuotiaisiin lapsiin, joilla ei ole rikosoikeudellista vastuuta sekä 15-vuotta täyttäneisiin nuoriin, joilla on rikosoikeudellinen vastuu. Tähän liittyen kahden eri käsitteen kuljettaminen läpi tutkimuksen on välttämätöntä. Tutkimuskysy- myksien avulla pyrin selvittämään, mitä syitä ja perusteluita lastensuojelutarpeen selvi- tyksen yhteenvedoissa ilmenee sosiaalityöntekijöiden kirjaamina, lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa esiintuomina lapsen ja nuoren rikoksilla oirehdinnalle. Tutkimuk- sen tavoitteena on saada lisää tietoa siitä, miten lapsi ja nuori itse sekä hänen vanhem- pansa ovat perustelleet lapsen tai nuoren tekemän rikoksen.
Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu käsitteellistämällä tutkimuskohteitani: las- tensuojelutarpeen arviointia, lapsi- ja nuorisorikollisuutta sekä taustalla vaikuttavia teki- jöitä. Ensimmäisenä avaan lastensuojelutarpeen arvioinnin, arvioinnin aikana tehtävän dokumentoinnin sekä lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvedon teoreettista ja lail- lista perustaa sekä käytännön prosesseja. Tämän jälkeen etenen lapsi- ja nuorisorikolli- suuden käsitteiden avaamiseen, jonka jälkeen esittelen rikollisuuden nykyselityksiä.
Lopuksi teen myös katsauksen kansallisesta lapsi- ja nuorisorikollisuuden tutkimuksesta sekä sen linkittymisestä lastensuojeluun. Luvussa neljä määrittelen tutkimustehtäväni, aineiston keräämisen sekä kuvaan aineistoni ja analyysin etenemisen, lisäksi pohdin työn eettisiä näkökulmia. Luvussa viisi ja kuusi esittelen analyysini tulokset ja viimei- sessä seitsemännessä luvussa esitän johtopäätökseni, pyrin vastaamaan tutkimuskysy- myksiini sekä pohdin muun muassa tutkimuksen toteutusta ja luotettavuutta.
2 LASTENSUOJELUTARPEEN ARVIOINTI
2.1 Kuvaus lastensuojelun arviointiprosessista
Suomalaisessa sosiaalityössä lastensuojelutarpeen selvityksestä ja sitä vastaavasta työstä on ollut käytössä lukuisia käsitteitä. Aiemmin lastensuojelutarpeen selvityksestä on pu- huttu esimerkiksi alkuarviointina, tilannearviointina, tilanneselvityksenä sekä tutkinta- na. Lastensuojelutarpeen selvitykseen ryhdyttiin kiinnittämään entistä enemmän huo- miota tämän vuosituhannen alussa ja tällä hetkellä käsitteiksi ovat vakiintuneet lasten- suojelutarpeen selvityksen lisäksi muun muassa alkuarviointi, selvitystyöskentely sekä selvitysprosessi. (Hietamäki 2015, 49.) Lastensuojelu muodostaa mielenkiintoisen toi- mintaympäristön arvioinnin tarkasteluun. Suomalainen lastensuojelu nähdään hyvin- vointisuuntautuneena, jossa korostuvat universaalit palvelut kaikille lapsiperheille, pai- nopisteen ollessa ennaltaehkäisevissä sekä vapaaehtoisuuteen perustuvissa toimissa.
(Korpinen 2008, 25.)
Lastensuojelussa arviointiprosessi lähtee yleensä liikkeelle ongelmallisesta tai muutosta vaativasta tilanteesta, kun perhe itse hakee apua, tai kun ulkopuolinen tekee lastensuoje- luilmoituksen. Yleensä arviointi käynnistyy kuitenkin tietynlaisen pakon kautta. Lasten- suojelussa ollaan tekemisissä niin lasten tarpeiden kuin oikeuksien sekä vanhempien oikeuksien ja velvollisuuksien välisessä maastossa, jota lisäksi muovaa myös erilaiset eettiset jännitteet. (Ojaniemi & Rantajärvi 2010, 219-220.)
Uuden sosiaalihuoltolain (1301/2014) tultua voimaan huhtikuussa 2015 on lastensuoje- lussa aloitettava sosiaalihuoltolain 36§:n mukainen palvelutarpeenarviointi, jonka yh- teydessä selvitetään lastensuojelun tarve. Palvelutarpeen arvio aloitetaan, kun lastensuo- jelulain (417/2007) 26§:n mukaisesti lastensuojeluasia tulee vireille hakemuksesta tai kun sosiaalityöntekijä tai muu lastensuojelun työntekijä saa tietää mahdollisesta lasten- suojelun tarpeessa olevasta lapsesta. Kun asia on tullut vireille sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojelun työntekijän on välittömästi arvioitava mahdollinen kiireellinen lastensuojelun tarve.
Helsingissä uuden sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukaiset palvelutarpeen arvioinnit aloitettiin virallisesti kesällä 2016, jolloin saatiin lain vaatimat muutokset asiakastieto-
järjestelmään. Tämän vuoksi tutkimuksen aineisto koostuu kokonaisuudessaan lasten- suojelulain (417/2007) mukaisista lastensuojelutarpeen selvityksistä. Tähän liittyen tut- kimuksessa puhutaan pelkästään lastensuojelutarpeen selvityksistä sekä lastensuojelu- tarpeen selvityksen yhteenvedoista eikä palvelutarpeen arvioinnista tai yhteenvedosta perheen palvelutarpeen arvioimiseksi.
Sosiaalihuoltolaki ei ole tuonut muutoksia palvelutarpeen arvion prosessiin, vaan las- tensuojelun tarvetta selvitettäessä toimitaan samoin kuin aiemminkin. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa sosiaalityöntekijä arvioi lastensuojelulain mukaisten palvelujen ja tukitoimien tarvetta. Lisäksi sosiaalityöntekijä arvioi lapsen kasvuolosuhteita sekä huol- tajien tai muiden kasvatuksesta vastaavien henkilöiden mahdollisuuksia vastata lapsen kasvatuksesta ja hoidosta. Selvitys tulee tehdä siinä laajuudessa, minkä sosiaalityönteki- jä arvioi tarpeelliseksi. Selvitys tulee myös tehdä ilman aiheetonta viivytystä ja sen on valmistuttava viimeistään kolmen kuukauden kuluessa lastensuojeluasian vireilletulosta.
(Lastensuojelulaki 417/2007.)
Arviointia tehdessä nousee usein esiin ammattilaisten, vanhempien sekä lapsen toimi- juuksiin ja toiminnan mahdollisuuksiin sekä oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvät ky- symykset. Yhä useammin keskeiseksi aiheeksi on myös noussut lapsen oma rooli aktii- visena toimijana suhteessa työntekijöihin sekä vanhempiin. (Ojaniemi & Rantajärvi 2010, 219-220.) Lisäksi lastensuojelussa ei voida välttyä kysymyksiltä vallan, kontrol- lin, lapsen sekä asiantuntijatiedon suhteesta. Ammattilaisten ja lasten kohtaaminen las- tensuojelussa on aina kontekstisidonnaista ja vuorovaikutuksessa rakentuu merkityksiä lastensuojelun kannalta tärkeistä asioista. Näissä kohtaamissa on merkityksellistä, miten lapsi voi osallistua, mitä hän kertoo ja miten lapsi tulee kuulluksi ja tulkituksi. (Esko- nen, Korpinen & Raitakari 2006, 21-22.)
Erilaisten riskien ja mahdollisuuksien kartoittamisen sekä tiedon tuottamisen lisäksi arvioinnissa on kiinteästi mukana myös muutoksen ulottuvuus. Arvioinnilla on myös tärkeä interventiivinen luonne. Joissakin tapauksissa itse arviointi voi olla riittävä vä- liintulo ongelmalliseksi koettuun tilanteeseen, eikä tarvetta esimerkiksi lastensuojelu- asiakkuuden aloittamiselle synny. (Ojaniemi & Rantajärvi 2010, 219-220.) Joidenkin määritelmien mukaan alkuarviointia ei kuitenkaan aina nähdä interventiona, vaan sen
nähdään ainoastaan olevan asiakasprosessin alkuvaihe sekä interventiota edeltävä vaihe (Hietamäki 2015, 51).
Suomalaisessa lastensuojelutarpeen selvityksen määrittelyssä arvioinnin nähdään olevan tehokkaan intervention pohja, kun tarkoituksena on arvioida asiakkaan tarpeet, riskit ja palveluntarve (Baldwin & Walker 2005, 36). Arviointi ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan se on käynnissä oleva prosessi johon asiakas osallistuu. Arvioinnin tarkoituksena on avustaa sosiaalityöntekijää ymmärtämään asiakkaan suhdetta tämän ympäristön kanssa. (Coulshed & Orme 2006, 24.) Huomio kiinnittyy arviointia tarkastellessa erityi- sesti kolmeen eri teemaan, tiedon keräämiseen, analysointiin sekä ongelman kuvauksen muodostamiseen (Rostila 2001, 64–65).
Arviointia toteutettaessa kommunikaatio, tarkkailu, pohdiskelu sekä arvio ovat sosiaali- työntekijän ydintaitoja. Kommunikaatio ja tarkkailu korostuvat arviointia tehdessä, mut- ta eivät pelkästään työntekijän ja asiakkaan välisissä tapaamisissa. Sosiaalityöntekijät vastaanottavat niin kirjoitettua kuin verbaalisesti esitettyä informaatiota omilta työtove- reiltaan sekä muilta, jotka ovat oleellisessa roolissa kun arvioinnin kohteena olevaa ti- lannetta arvioidaan. (Coulshed & Orme 2006, 25.) Arvioinnissa lähtökohtana on asiak- kaan oman todellisuuden ja tarpeiden selvittäminen ja arvioinnin tärkeintä aineistoa ovat asiakkaan omin sanoin ilmaisemat halut, toiveet ja hankaluudet (Rostila 2001, 67 - 68).
Rikoksista epäiltyjen 15 -vuotta täyttäneiden nuorten kohdalla lastensuojelu tekee tarvit- taessa yhteistyötä Rikosseuraamuslaitoksen kanssa, nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä koskevan lain (633/2010) mukaisesti. Lain 1§:n mukaan tarkoituksena on selvittää ja arvioida muun muassa nuoren rikoksesta epäillyn tilannetta, rikokseen vaikuttaneita syitä sekä edellytyksiä tukea nuorta elämään rikoksetonta elämää. Syyttä- jän esitettyä selvityspyynnön Rikosseuraamusvirastolle, on tämän tehtävä selvitys 5§:n mukaisesti 30 vuorokauden aikana yhteistyössä eri viranomaisten kanssa. Arvion teke- miseksi Rikosseuraamuslaitos hankkii ja kokoaa yhteistyössä lastensuojelun kanssa tietoja rikoksesta epäillyn nuoren elinolosuhteista. Tarkoituksena on selvittää erityisesti nuoren päihteidenkäyttöä, mahdollisia mielenterveysongelmia sekä näihin liittyviä hoi- tokontakteja. Selvitykseen sisältyy myös tiedot muista mahdollisista tukitoimista sekä
nuoren sosiaaliseen tilanteeseen liittyvistä seikoista. (Laki nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä 633/2010.)
Yhteistyö rikosseuraamuslaitoksen kanssa lastensuojelutarpeen arviointivaiheessa on kuitenkin käytännössä vähäistä, sillä rikoksen tutkinta on usein lastensuojelutarpeen arviointia tehtäessä vielä kesken. Selvityspyynnöt koskevatkin usein jo lastensuojelun asiakkuudessa olevia nuoria. Arviointiprosessin aikana tehtävä yhteistyö keskittyy ylei- semmin esimerkiksi poliisisosiaalityön, poliisin ankkuri-työryhmän, koulun sekä päih- de- ja mielenterveyspalvelujen kanssa tehtävään yhteistyöhön.
Helsingin sosiaali- ja terveysvirastossa on käytössä yhdenmukainen tuen tarpeen arvi- ointimalli, jonka avulla arvioidaan yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa heidän tarvit- semaansa tukea ja apua. Arviointimalliin kuuluu, että yhteistyössä perheen kanssa käsi- tellään lapsen ja vanhempien arkea, ihmissuhteita, huolia, vahvuuksia ja voimavaroja.
Tuen tarpeen arviointi perustuu lapsen ja vanhempien omiin käsityksiin tilanteesta ja tuen tarpeesta sekä sosiaalityöntekijän näkemykseen tilanteesta ja tuen tarpeesta. Arvi- oinnin tuloksena syntyy suunnitelma niistä tukipalveluista, joita lapsi ja perhe mahdolli- sesti jatkossa tarvitsevat ja joista hyötyvät. Tuen tarpeen arviointimalli koostuu kahdesta eri osiosta, joita työntekijä käyttää asiakkaidensa kanssa (Liite 2). (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto 2016a.)
Tuen tarpeen arviointimallin, ensimmäisessä osiossa on lueteltu lapsen tarpeisiin liitty- viä asioita sekä vanhemman toimintakykyyn liittyviä asioita. Toinen osa koostuu kah- desta numeraalisesta asteikosta, joiden avulla työntekijä ja asiakas arvioivat yhdessä asiakkaan tilannetta ja huolenaiheita lastensuojelutarpeen selvityksen lopuksi. Arvioin- nin aikana ei ole tarkoituksenmukaista käydä läpi jokaista kohtaa asiakkaan kanssa, vaan asiat käydään läpi soveltuvin osin. Esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa, joita epäillään rikoksesta, voidaan keskittyä miettimään muun muassa heidän vapaa- aikaansa, kaverisuhteita, kodin sääntöjä sekä tapahtunutta rikosta. Heidän kanssaan käydään konkreettisesti läpi, missä lapsi ja nuori viettää vapaa-aikaansa, kenen kanssa, missä tilanteissa rikosepäilyt ovat syntyneet ja miten vanhemmat ovat kotona reagoineet kuultuaan rikosepäilyistä. Tuen tarpeen arviointimalli annetaan aina myös asiakkaan käyttöön, jotta lastensuojelun työskentely olisi mahdollisimman läpinäkyvää. Asiakkaan ja työntekijöiden näkemykset dokumentoidaan ja näkemykset voivat erota toisistaan.
Vastuusosiaalityöntekijä pyrkii kirjaamaan asiakkaan sekä oman arvionsa tuen tarpeen määrästä myös numerona lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvetoon. (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto 2016a.)
2.2 Dokumentointi arvioinnin työvälineenä
Tutkimuksen aineiston koostuessa valmiista lastensuojelun asiakirjoista, on tärkeää tu- tustua tarkemmin dokumentoinnin ja asiakirjojen merkitykseen ja syntyyn lastensuoje- lutarpeen arvioinnin työvälineenä. Suomalaiseen palvelujärjestelmään ja asiantuntija- työhön kuuluu olennaisesti dokumentointi sekä dokumentoinnin myötä syntyvät erilai- set asiakirjat. Asiakirjoista muodostuu monimutkainen puhutun, tulkitun ja kirjoitetun kielen verkko. Asiakkaan ja asiakirjan välinen suhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ja asiakirjoja luetaan ja tulkitaan eri tavoin eri konteksteissa. Asiakkaan ja asiakirjan suh- teeseen sisältyy asiakirjan merkitys asiakkaalle sekä asiakirjan aikaansaamat seuraukset asiakkaan kokemuksissa ja toiminnassa. Näin ollen dokumentointi on osa interventio- prosessia ja seurausta sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välisestä suhteesta. (Vierula 2012, 149-150.)
Dokumentoinnista säädetään useassa eri laissa, esimerkiksi lastensuojelulaissa sekä so- siaalihuoltolaissa on dokumentointia koskevat säädökset. Lastensuojelulain (417/2007) 33§:n mukaan lastensuojelun työntekijöiden tulee kirjata kaikki tarpeelliset tiedot, jotka vaikuttavat lastensuojelutoimenpiteiden järjestämiseen, suunnitteluun, toteuttamiseen sekä seurantaan. Sosiaalihuoltolain (254/2015) 4§:n mukaan ammatillinen ja avustava henkilöstö, jotka osallistuvat asiakastyöhön, ovat velvollisia kirjaamaan sosiaalihuollon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen, seurannan ja valvonnan kannalta tarpeelliset ja riittävät tiedot määrämuotoisina asiakirjoina ja tallettamaan ne 5 §:n mukaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden ymmärrys dokumentoinnin merkityksellisyyttä kohtaan on kehit- tynyt ajan kuluessa. Sosiaalityön varhaisten vuosien aikana, sosiaalityöntekijät kokivat dokumentoinnin pääasiassa mekaaniseksi apuvälineeksi teorioiden muodostukseen, tut- kimukseen sekä opetukseen. (Reamer 2005, 325-326.) Perinteisesti dokumentoinnin on nähty auttavan sosiaalityöntekijöitä koordinoimaan ja arviomaan asiakkaiden palvelu- tarpeita ja perusteellinen dokumentointi on tarjonnut vankan pohjan korkealaatuisten palveluiden suunnittelulle sekä toimittamiselle. Nykyään dokumentointi on välttämätön
osa sosiaalihuollossa tehtävää työtä ja asiakirjat toimivat työntekijöiden apuvälineinä, joiden avulla tehtyihin ratkaisuihin voidaan palata ja niiden toimivuutta jälkikäteen ar- vioida. (Laaksonen, Kääriäinen, Penttilä, Tapola-Haapala, Sahala, Kärki & Jäppinen 2011, 10- 12.) Hyvin dokumentoitu työ tekee mahdolliseksi työskentelyn suunnittelun, toteuttamisen sekä seurannan. Ajan tasalla olevat asiakirjat havainnollistavat tehtyä asiakastyötä prosessinomaisesti niin asiakkaille, kuin myös päätöksentekijöille. Työnte- kijän kirjoittaessa asiakirjoihin, saavat asiakkuuden tapahtumat tietyn merkityksen ja tällöin työntekijän on tärkeää tiedostaa ja ymmärtää, mistä omat tulkinnat ovat synty- neet. Esimerkiksi lastensuojelussa asiakkaan asioiden ja työtilanteiden kirjoittaminen asiakirjoihin on automaattista, arkipäiväistä ja kiinteä osa ammatillista toimintakulttuu- ria. (Laaksonen ym. 2011, 11-12.)
Asiakirjoihin kirjoittava työntekijä ei kuitenkaan milloinkaan ole irti omasta elämänhis- toriastaan ja ympäristöstään. Lukija saattaa lukea tekstejä miettimättä lainkaan niiden kirjoittajaa, mutta tekstit eivät koskaan ole tekijättömiä. Omien lähtökohtien tiedostami- nen on tärkeää, sillä se vaikuttaa omaan tapaan käsitteellistää omia havaintoja. Doku- mentoinnissa on kyse asiakasta koskevan tiedon sekä asiakasprosessin näkyväksi teke- misestä ja asiakirjoihin kirjaaminen vaatii osaamista. Työntekijän täytyy ymmärtää oma vastuunsa, kun hän kuvaa omaa työskentelyään, havaintojaan sekä asiakkaan elämänti- lannetta. On myös eettisesti tärkeää, että asiakas itse otetaan mukaan asiakirjojen teke- miseen. Toisin sanoen asiakkaan tulee olla tietoinen dokumentoinnista, hänelle näyte- tään häntä koskevat asiakirjat ja dokumentointia pyritään myös mahdollisuuksien mu- kaan tekemään yhdessä asiakkaan kanssa. (Laaksonen ym. 2011, 11-12.)
Lastensuojelun dokumentointia on Suomessa tutkittu, esimerkiksi Aino Kääriäinen (2003) väitöskirjassa. Tutkimus on kuitenkin keskittynyt pääasiassa, ainoastaan asiakir- jojen sisältöä analysointiin, eikä asiakkaiden näkökulma ole korostunut tutkimuksissa.
Tarja Vierula (2012) tutki asiakkaan ja asiakirjojen välistä suhdetta omassa väitöskirjas- saan ja tulokset osoittivat vanhempien kuvaavan suhdettaan asiakirjoihin eri tavoin.
Tuloksissa nousi muun muassa esiin, miten dokumentoinnin onnistuessa asiakas oli kokenut suhteensa sosiaalityöntekijään vuorovaikutteisena ja asiakirjat hyödyllisinä.
Osa vanhemmista oli kuitenkin kokenut olleensa alistavassa suhteessa sosiaalityönteki- jään, jolloin asiakas oli kokenut olleensa kohteen asemassa. Vierula kirjoitti, että alista- vassa suhteessa valta ei ollut asiakkuutta tukevaa, vaan tuotti asiakkaille haavoitetuksi
tulemisen ja voimattomuuden kokemuksia. (Vierula 2012, 150,163.)
Helsingissä ei ole yhtenäistä ohjeistusta siitä, miten arvioinnin aikana dokumentointia tulisi toteuttaa yhdessä asiakkaan kanssa. Lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenveto lähetetään automaattisesti huoltajille ja muut muistiinpanot vanhemmat saavat pyydet- täessä. Lasten ja nuorten kohdalla käytännöt vaihtelevat sosiaalityöntekijästä riippuen.
Oman kokemukseni mukaan lasten ja nuorten on välillä vaikea hahmottaa arvioinnin prosessia ja esimerkiksi arvioinnin aikana tapahtuvaa dokumentaatiota. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että asia käydään heidän kanssaan perusteellisesti läpi. Nuorten kohdalla itselläni on ollut tapana postittaa nuorelle tämän omasta tapaamisesta kirjattu muistiinpano tarkastettavaksi. Yleisemmin olen kuitenkin päätynyt postittamaan nuorel- le oman yhteenvedon, johon arviointiprosessi on dokumentoitu kokonaisuudessaan.
Olen pitänyt tärkeänä, että nuorelle on tullut kokemus, että hän on ollut arviointiproses- sissa samanarvoisesti mukana kuin huoltajat ovat olleet.
2.3 Lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenveto
Lastensuojelutarpeen selvityksen valmistumisen jälkeen tehtävä kirjallinen yhteenveto on olennainen osa arviointiprosessia. Yhteenveto kokoaa työskentelyn vaiheet, tekee työskentelyn osaltaan näkyväksi ja luo samalla pohjan jatkoa koskeville päätöksille.
(Oranen 2006, 37.) Yhteenvedon kirjoittaminen on sosiaalityöntekijän vastuulla, joka kirjoittaa tapaamisten pohjalta lapselle ja vanhemmille suunnatun yhteenvedon. Yh- teenveto on asiakirja, joka jää asiakkaalle itselleen ja yhteenvedon kirjoittamisen tarkoi- tuksena on lisätä työskentelyn avoimuutta. (Ervast & Tulensalo 2006, 78.)
Lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvetoja omana erillisenä tutkimusaiheena ei ole Suomessa juurikaan tutkittu, joten puhdas teoreettinen tarkastelu on haastavaa. Sari- Anne Ervastin ja Hanna Tulensalon (2006) tutkimus Sosiaalityötä lapsen kanssa. Ko- kemuksia lapsilähtöisen tilannearvion kehittämisestä sekä Mikko Orasen (2006) kirjoit- tama loppuraportti Tutkimista ja tunnustelua. Lastensuojelun alkuarvioinnin käytäntöjä, malleja ja kehittämissuuntia. Alkuarviointi ja avohuolto-työryhmän loppuraportti, Las- tensuojelun kehittämis- ohjelma sivuavat aihetta. Yhteenvedon kirjoittaminen mahdol- listaa sen, että asiakkaalla on mahdollista palata siinä oleviin asioihin lastensuojelutar- peen selvityksen päätyttyä. Yhteenveto voi myös olla jatkotyöskentelyn väline, jos las-
tensuojelutarpeen selvityksen jälkeen on päädytty aloittamaan lastensuojelun asiakkuus.
Yhteenvetoa voidaan hyödyntää, kun laaditaan asiakassuunnitelma lastensuojelun avo- huollon työn aloittamiseksi. (Ervast & Tulensalo 2006, 78.)
Ervast ja Tulensalo (2006) ovat kirjoittaneet lapsikeskeisen tilannearvion kehittämisestä ja heidän raportissaan korostuu, kuinka sosiaalityöntekijän tulee kuvata yhteenvedossa selvittelytyön kulkua, lapsen ja vanhempien kokemuksia, perheen voimavaroja sekä sosiaalityöntekijän esiin nostamia kysymyksiä ja ehdotuksia jatkosta. Yhteenvedossa on myös tärkeää näkyä lapsen itsensä kertomia asioita sekä hänen omia toiveitaan ja tarpei- ta. Lapsen omien kokemusten esiin nostamisen tarkoituksena on välittää lapsen näke- mys ja kokemus arjestaan vanhemmille. Toisaalta myös vanhempien kokemus omasta lapsestaan on tärkeää kuvata. Sosiaalityöntekijän on kuitenkin harkittava, miten ja mil- laisen tiedon hän välittää lapselle, jos vanhemmat eivät kykene näkemään mitään posi- tiivista omassa lapsessaan. Yhteenvedon tarkoituksena on, että sosiaalityöntekijä koko- aa yhteen arvioinnin aikana esiin nousseet kysymykset lapsen kokemuksista, lapsen tarpeisiin vastaamisesta ja huolta herättäneistä asioista. Näin myös itse arviointiprosessi sekä sen aikana esiin nousseet havainnoit tulevat läpinäkyvimmiksi. Yhteenvedon kir- joittamisessa haasteeksi saattaa kuitenkin välillä muodostua se, että työntekijät ovat olleet arkoja kirjaamaan havaintojaan ylös ja kertomaan niistä asiakkaille. Sosiaalityön- tekijä on arvioinnin aikana tehnyt mahdollisesti paljon erilaisia havaintoja, mutta näistä ei välttämättä ole totuttu puhumaan avoimesti asiakkaiden kanssa. (Ervast & Tulensalo 2006, 79.)
Helsingissä on käytössä koko kaupungin tasolla yhtenäinen lastensuojelutarpeen selvi- tyksen yhteenvetorunko (Liite1), johon dokumentoidaan kuvaus arviointiprosessista.
Lastensuojelutarpeen selvitysten yhteenvetorunko löytyy lastensuojelun asiakastietojär- jestelmä Efficasta ja jokaisen lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijän tulee tehdä yhteenvedot tämän rungon mukaisesti. Yhteenvedossa korostuu lapsen ja van- hemman voimavarat sekä tuentarpeet, lapsen tilanne ja kehitykselliset tarpeet, vanhem- pien toimintakyky sekä lapsen ja nuoren omat näkemykset. Yhteenvedon loppuun sosi- aalityöntekijä kirjaa oman näkemyksen arviointiprosessin etenemisestä. Loppuun kirja- taan muun muassa arvio vanhempien ja läheisten mahdollisuudesta tukea lasta, riskit lapsen tilanteessa sekä riskien vakavuus, ratkaisu ja perustelut lastensuojeluasiakkuuden mahdollisesta alkamisesta sekä työntekijöiden näkemys mahdollisesta jatkotyöskente-
lystä ja tuentarpeesta. (Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto 2016b.)
Yhteenvedon laajuus ja siinä esiintuodut asiat ovat kuitenkin aina yksilöllisiä ja vaihte- levat asiakkaan tilanteesta riippuen. Tilanteissa, jossa perhe ei sitoudu työskentelyyn, ei tule tapaamisiin eikä ole halukas selvittämään esiin tullutta huolta, ei myöskään yhteen- vetoa ole mahdollista kirjata yleisen ohjeistuksen mukaisesti. Yhteenvedon kirjaamiseen vaikuttaa myös lapsen ja nuoren oma tilanne ja mahdollisten kiireellisten lastensuojelun toimien tarve ja arviointi. Arviointiprosessin pituus voi vaihdella yhdestä tapaamisesta useisiin ja prosessiin vaikuttaa myös oleellisesti perheen oma sitoutuminen sekä muiden viranomaisten mahdollinen mukana olo. Jos lastensuojelutarpeen arviointi on aloitettu esimerkiksi lapsen tai nuoren rikosepäilyyn liittyen on poliisi todennäköinen yhteistyö- viranomainen. Tällöin vastuusosiaalityöntekijä voi itse osallistua mahdollisuuksien mu- kaan lapsen kuulemiseen ja nuoren kuulusteluun tai tehdä yhteistyötä poliisin sosiaali- työntekijän kanssa. Näissä tilanteissa sosiaalityöntekijä hyödyntää mahdollisuuksien mukaan yhteenvedon kokoamisessa myös muiden toimijoiden dokumentteja, esimerkik- si poliisisosiaalityön kirjauksia lapsen ja nuoren tilanteesta.
3 LAPSI JA NUORI RIKOKSEN TEKIJÄNÄ
3.1 Lapsi- ja nuorisorikollisuus käsitteenä ja ilmiönä
Lapsi- ja nuorisorikollisuudesta puhuttaessa on tärkeää hahmottaa, mitä itse rikoksella tarkoitetaan (Harrikari 1999, 22). Ikärajat ja käytettävät nimitykset vaihtelevat eri lain- säädännön sektoreilla. Rikosoikeus katsoo nuoren rikoksentekijän olevan 15-20-vuotias ja alle 15-vuotiaan olevan lapsi. Lastensuojelussa sitä vastoin kaikkia alle 18-vuotiaita pidetään lapsina. (Salmi ym. 2015, 198.) Rikoksiksi katsotaan ainoastaan ne teot, jotka laissa on määritetty rangaistaviksi. Rikosoikeus erottaa eri rikosten lajeja kuvaavat tun- nusmerkistöt sekä yleisen rikosten tunnusmerkistön. Teon, joka luokitellaan rikokseksi, tulee kausaalisesti aiheuttaa yhteiskunnallisesti haittaa ja rikos on oltava tehty vapaaeh- toisesti ja pääsääntöisesti tarkoituksellisesti. (Harrikari 1999, 22.) Muutamat sosiologit ovat kuitenkin esittäneet, ettei rikos olisi pelkästään rikoslain rikkomista, vaan se esiin- tyisi myös silloin, kun sosiaalisia sekä moraalisia koodeja rikotaan (Muncie 1999, 38).
Lapsi- ja nuorisorikollisuuden käsitteen voidaan katsoa syntyneen sosiaalisten ja moraa- listen koodien rikkoutumisesta. Nuorisorikollinen eli ”juvenile delinquent” käsite syntyi kuvaamaan laajaa huolta liittyen työttömyyteen, kurin puutteeseen sekä moraalin rap- peutumiseen 1800-luvun Englannissa (Muncie 1999, 80). Lapsirikollisuus omana ter- minään on puolestaan harvinainen, koska rikollisuus nähdään institutionalisoituna ter- minä, johon ei mahdu ajatus poikkeavan käytöksen ja rikollisuuden lyhyestä kestosta (Harrikari 1999, 33). Toisaalta voidaan ajatella, ettei lapsirikollisuutta ole tunnustettu omana terminä sen laajemmin, koska sitä ei ole yhteiskunnallisessa keskustelussa tun- nustettu erityiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi (Harrikari 1999, 33). Tähän liittyen ei voi- da puhua lapsirikollisuuskysymyksestä, toisin kuin puhutaan nuorisorikollisuudesta, johon pystytään liittämään useita eri termejä, näkökulman vaihtuessa tieteenalan ja toi- mijoiden mukaan. Termien käytössä vaikuttaa myös se, minkä ikäisistä lapsista tai nuo- rista puhutaan. Esimerkiksi lasten ja nuorten epäsosiaalinen käytös saa erilaisia muotoja ja merkityksiä, riippuen ikävaiheesta. (Elonheimo 2010, 15, 23.)
Lapsuuden ja nuoruuden ikäraja on kuitenkin hämärä ja sen voidaan nähdä linkittyvän sosiaalisiin instituutioihin, jotka määrittävät ja olettavat ihmisen toimivan oman katego- riansa tavalla. Tällä tarkoitetaan ja oletetaan, etteivät lapset tee rikoksia, joista heitä
kuuluisi rangaista. Lisäksi lapset ja nuoret ottavat kasvatukselliset toimenpiteet parem- min vastaan kuin aikuiset. Lapsirikollisiin liittyy myös ajatus keskeneräisyydestä ja tä- män vuoksi ajatellaan, että lasten ja nuorten asenteisiin sekä käyttäytymistottumuksiin on helpompi vaikuttaa (Harrikari 1999, 33.) Toisaalta rikoksia saatetaan myös pitää nuoruuteen kuuluvana, ohimenevänä kehitysvaiheena. Nuorten tekemiä rikoksia saate- taan jopa ihannoida ja nähdä rikokset irtiottoina aikuisyhteiskunnan normistoista. Tähän liittyen nuoruus ymmärretään kasvun ja kehityksen ja toisinaan myös epävakauden ja kapinoinnin ajaksi. (Honkatukia & Kivivuori 2006, 1.) Nuoruuden nähdään olevan kriit- tinen vaihe yksilön sosiaalisen aseman ja elämänkaaren muotoutumisessa. Tähän liitty- en nuoruuden on todettu olevan perinteisissä väkivalta- ja omaisuusrikollisuuden muo- doissa elämänkaaren aktiivisinta aikaa. Esimerkiksi varkausrikoksissa huippu saavute- taan jo 13-vuotiailla ikäryhmän kokoon suhteutettuna. (Kivivuori 2013, 28.)
Lapsi- ja nuorisorikollisuuden tarkasteluun ilmiön tasolla vaikuttaa kuitenkin se, kuka tarkastelua tekee. Esimerkiksi Timo Harrikari (2008) kirjoittaa tutkimuksessaan anglo- amerikkalaisesta analyysistä, jossa nousi esiin lapsia ja nuoria koskevan suvaitsevaisuu- den vähentyminen. Analyysi oli osoittanut, että lapsiin ja nuoriin kohdistuva ran- kaisuhalukkuus oli kasvanut, nuorten rikosoikeudelliset rangaistukset olivat koventu- neet ja kontrollin tehostamiseen tähtäävät pyrkimykset olivat lisääntyneet. (Harrikari 2008 139.) Esimerkiksi Englannissa on käynyt juuri Harrikarin kuvailun mukaisesti.
Englannissa lasten ja nuorten rikollisuus on tilastojen perusteella viimeisen vuosikym- menen aikana laskenut, mutta asenteet ovat kuitenkin koventuneet. Englannissa on ollut nähtävillä, miten nuoruuden tarkastelu on kääntynyt negatiiviseksi. Nuoret on nähty yleisesti aikuisten normeja rikkovina, jotka eivät kykene sopeutumaan. Englannissa ei ole kehitetty nuorille rikoksentekijöille suunnattuja palveluita, vaan nuoret on haluttu nähdä vastuullisena omaan rikolliseen käytökseen ja siitä vastuun ottamiseen. (Barry &
McNeill 2009, 11-12.)
Suomessa, eduskunnassa käytiin myös 2000-luvun alussa aktiivista keskustelua nuori- sorikollisuudesta ja mahdollisesta tarpeesta laskea rikosoikeudellista ikärajaa. Valtio- päivillä vuonna 2002 hallitus totesi kuitenkin, ettei rikosoikeudellista ikärajaa ole tarvet- ta muuttaa. Päätöksessä todettiin, että rikoslain muutokset olisivat perusteltuja ainoas- taan, jos samalla muutettaisiin olennaisia nuoria koskevia rikosoikeuden toimintaperi-
aatteita. Hallituksen päätös tuki Suomessa käytössä olevaa huoltomallia, jossa rangais- tuksen sijasta korostuu lapsen tuen ja hoidon tarve. (Harrikari 2008, 148,168.)
Harrikari (2008) pohti myös samassa tutkimuksessa median roolia ja sen tapaa kuvata nuorten tekemiä rikoksia. Hän totesi, että media antaa alaikäisistä rikoksentekijöistä usein harhaanjohtavan kuvan ja media nostaa nuoret uutisoinnissa korostuneesti esille.
Median tuottama, nuorten rikollisuutta koskeva representaatio on myös valikoivaa.
Esimerkiksi lehtien esiintuoma näkemys nuorista ja heidän tekemisistään välittyy tietty- jen suodattimien läpi ja uutisoinnissa korostuvat erityisesti väkivaltarikokset. (Harrikari 2008, 168.) Poliisien tilastojen perusteella ja nuorilta itseltään kysyttäessä korostuvat kuitenkin myymälävarkaudet, vahingonteot, lievä väkivalta sekä liikennerikkomukset.
Alaikäisten syyllistyminen vakaviin väkivaltarikoksiin on harvinaista. Lasten ja nuorten tekemät rikokset ovat siis lieviä ja todellisuudessa valtaosan rikoksista tekevät aikuiset.
(Salmi ym. 2015, 198, 207.)
3.2 Rikollisuuden taustalla vaikuttavat syyt
3.2.1 Rikollisuuden nykyselitykset
Miksi lapsi tai nuori syyllistyy rikokseen. Rikollisuuden selitykset ovat monipuolisia, vaihtelevia sekä ristiriitaisia. Nuorten tekemiä rikoksia on yleisesti totuttu selittämään esimerkiksi köyhyyden, eriarvoisuuden tai työttömyyden näkökulmista. Lisäksi seli- tysmalleiksi on muun muassa esitetty yksinhuoltajavanhempia, vanhemmuuden haastei- ta, lapseen kohdistuvaa väkivaltaa tai lapsen heikkoa älykkyyttä. (Muncie 1999, 84.) Rikolliselle käytökselle altistavat riskitekijät luokitellaan tyypillisesti yksilön ominai- suuksiin, perheessä oleviin tekijöihin, kouluun sekä kaveripiiriin liittyviin riskeihin sekä asuinympäristöön (Haapasalo 2006, 123). Taustalla vaikuttavien syiden listaa olisi mahdollisuus jatkaa loputtomiin. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, etteivät yllä esitetyt syyt ole vain ilmestyneet yleiseen keskusteluun, vaan ne saavat perustansa eri rikolli- suutta selittävistä teorioista. (Muncie 1999, 84.)
Rikollista käytöstä voidaan selittää useiden eri teorioiden ja tekijöiden kautta. Rikolli- suudelle on etsitty selitystä muun muassa biologisista, yhteiskunnallisista, sosiaalisista sekä taloudellisista tekijöistä, kuin myös sosiologisista teorioista. Yhtä selittävää tekijää
ei ole olemassa, vaan eri selitysmallit ja teoriat täydentävät toisiaan (Salmi 2006, 187;
Kivivuori 2006, 161.)
Markus Jokela (2006) kirjoittaa artikkelissaan geneettisten tekijöiden vaikutuksista myöhempään rikolliseen käytökseen liittyen. Jokelan mukaan käyttäytymisgeneettisillä tutkimuksilla on saatu tuloksia, joiden mukaan geneettisillä tekijöillä on yhdessä ympä- ristötekijöiden kanssa oma osuutensa käyttäytymisen ohjautumisessa. (Jokela 2006, 98.) Jaana Haapasalon (2006) mukaan monet persoonallisuuden piirteisiin liittyvät riskiteki- jät on totuttu kytkemään biologisiin ominaisuuksiin, mutta biologiset tekijät voivatkin itse asiassa olla seurauksia eikä syitä. Haapasalo kirjoittaa, miten ympäristötekijöihin liittyvä stressi voi muuttaa hormonitasoja sekä autonomisen hermoston reagointitapoja.
Näin ollen rikolliseen käytökseen ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen liittyvät biologiset tekijät olisivatkin seurauksia. Ympäristötekijöillä tarkoitetaan tässä yhteydessä esimer- kiksi traumaattista väkivaltaa. (Haapasalo 2006, 124.)
Käyttäytymisgeneettisten sekä yksilöriskimallien lisäksi rikollista käyttäytymistä voi- daan selittää myös sosiologisen kriminologian näkökulmasta. Janne Kivivuori (2013) esittelee teoksessaan Rikollisuuden syyt seitsemän nykykriminologian teoriaa, jolla ri- koskäyttäytymistä tällä hetkellä selitetään. Teorioihin kuuluvat muun muassa valikoi- tumisteoria, sosiaalinen paineteoria, oppimisteoria, kontrolliteoria sekä leimaamisteoria, jotka pyrkivät omalta osaltaan vastaamaan kysymykseen, mistä yksilöiden väliset erot rikosalttiudessa johtuvat. Esimerkiksi kontrolliteorian mukaan rikosalttius näyttäytyy suhteellisena vakaana, temperamenttiin liittyvänä ominaisuutena. Sen on nähty heijasta- van muun muassa varhain hankittua alttiutta epäsosiaaliseen käytökseen. Nuorilla on myös ollut tapana kohdistaa positiivista huomiota ja ihailua rikoksen tekijään ja näin tekijä on saanut ikään kuin palkinnon rikoksestaan. Edellä kuvattu toiminta liittyy op- pimisteoriaan, jossa teosta palkitseminen muodostaa tärkeän rikollisen käyttäytymisen oppimismekanismin. (Kivivuori 2013, 13, 193, 226.)
Kahdessa seuraavassa luvussa esittelen tarkemmin eri tutkimuksia, joissa oli selvitetty vanhemmuuden haasteiden, yksilön omien käytösongelmien sekä ikätoivereiden rikolli- sen käytöksen yhteyttä lapsen ja nuoren omaan rikolliseen käyttäytymiseen liittyen.
Tutkimukset antavat kattavan kuvan muutamista taustalla vaikuttavista tekijöistä.
3.2.2 Puutteellinen vanhemmuus
Aiemmissa tutkimuksissa on noussut selkeästi esiin vanhempien puutteet kasvatuksessa lapsen ja nuoren rikollisuuden taustalla. Tutkimuksissa on noussut esiin vanhempien kontrollin, hoivan, huomion sekä äidin tuen puute sekä myös vanhempien torjunta ja autoritaarinen, rangaistuksiin perustuva kasvatustapa. (Deutch, Crockett, Wolff & Rus- sell 2012; Harris-McKoy & Cui 2012; Huesmann, Eron & Dubow 2002; Moitra &
Mukherjee 2010; Murray 2013; Palmer & Gough 2007.) Arielle Deutchin ym. (2012) tutkimuksen tulokset osoittivat, että vanhemman tuen puute ja kontrolli olivat yhteydes- sä siihen, että nuori päätyi huonoon seuraan, ja tästä puolestaan seurasi nuoren ajautu- minen tekemään rikoksia. Tarkempi tarkastelu osoitti, että erityisesti äidin vähäinen tuki sekä suuri määrä vanhempien kontrollia oli yhteydessä nuoren rikolliseen käyttäytymi- seen.
Vanhempien kontrollin puutteella nähtiin myös olevan selkeä yhteys nuoren rikollisuu- teen. Tytöillä riski oli kuitenkin huomattavasti poikia pienempi ja myös kahden biologi- sen vanhemman olemassaolo vähensi riskiä. (Harris-McKoy ym. 2012.) Vanhempien liiallinen kontrolli korostui kuitenkin erityisesti etenkin äitien kohdalla. Äidin kontrol- loivan kasvatustavan ja nuoren rikollisuuden välillä nähtiin olevan selkeä yhteys, sa- manlaista yhteyttä isien kohdalla ei sen sijaan ollut nähtävissä. (Moitra ym. 2010.)
Vanhempien hoivan ja huolenpidon puute sekä vanhempien torjunta, välinpitämättö- myys sekä rangaistukset nousivat myös tutkimuksissa esiin. Äidin välinpitämättömällä asenteella sekä autoritaarisella kasvatustyylillä oli selkeä yhteys nuoren mahdollisuu- teen syyllistyä rikokseen. Tutkimukset osoittivat, että nuori, jolla oli välinpitämätön äiti, oli kaikista haavoittuvaisin mahdollisille rikollisille teoille. Tutkimuksissa nousi esiin, että nuori, joka ei saa äidiltään minkäänlaista hoivaa, huomiota tai kontrollia on taipu- vainen lukuisille eri käytösongelmille. (Moitra ym. 2010.) Vanhempien usko rangais- tuksiin osoitti puolestaan ennustavan parhaiten useita pidätyksiä, kun pitkittäistutki- muksella oli selvitetty lapsen aggression vaikutusta myöhempään aikuisiällä tapahtu- vaan rikollisuuteen (Huesmann ym. 2002). Myös nuorten itsensä kertomana vanhem- pien välinpitämättömyys nousi esiin, vanhempia ei esimerkiksi kiinnostanut, missä nuo- ri liikkuu tai nuoren jäädessä rikoksesta kiinni vanhemmat eivät tähän reagoineet (Mur- ray 2013).
Eroja löytyi myös rikollisten nuorten kohdalla riippuen siitä, mihin rikokseen nuori oli syyllistynyt. Esimerkiksi omaisuus ja henkilörikoksiin syyllistyneiden nuorten kohdalla isien antama emotionaalinen lämpö oli huomattavasti alhaisempi, kun tuloksia verrattiin nuoriin, joilla ei ollut rikollista taustaa. Kun taas omaisuusrikoksiin syyllistyneiden ja ei- rikoksiin syyllistyneiden nuorten kohdalla tutkimukset osoittivat, että he olivat saa- neet huomattavasti enemmän lämpöä äideiltään kuin henkilörikoksiin syyllistyneet nuo- ret. Vanhemman tai sisarusten oma rikollinen tausta sekä vanhempien lapseen kohdis- tama väkivalta nousi myös esiin. Kevin Alltuckerin, Michael Bullisin, Daniel Closen sekä Paul Yovanofffin (2006) tutkimuksen mukaan nuorella, jonka vanhempi tai oma sisarus on tuomittu rikoksesta, oli kaksinkertainen riski syyllistyä rikokseen myös itse.
Heidi Grunwaldin, Brian Lockwoodin, Philip Harrisin sekä Jeremy Mennisin (2010) mukaan nuorten uusintarikollisuudella ja vanhemman rikostaustalla sekä aiemmilla vä- kivaltapidätyksillä oli yhteys. Vanhemman väkivaltaisuus ennusti puolestaan nuoren kohdalla riskiä syyllistyä väkivaltarikokseen itse.
Cheryl Slomkowskin, Richard Renden, Katherine Congerin, Ronald Simonsin sekä Rand Congerin (2001) tutkimuksen perusteella vanhemman sisaruksen rikollinen käytös oli puolestaan selkeästi yhteydessä nuoremman sisaruksen rikolliseen käytökseen myö- hemmällä iällä. Tulosten mukaan veljesten kohdalla kävi ilmi, että veljekset tekivät ri- koksia myös yhdessä, samanlaista yhteyttä ei kuitenkaan löydetty siskosten kesken.
Tulokset osoittivat, että veljesten kesken sekä vihamielinen että myös lämmin keskinäi- nen suhde ennusti samanarvoisesti nuoremman veljen rikollista käytöstä. Siskosten kohdalla ainoastaan keskinäinen vihamielinen suhde ennusti samaa. Slomkowskin ym.
(2001) mukaan siskosten kohdalla tutkimustulos oli huomattava poikkeus aiempien tut- kimustulosten kanssa, joiden mukaan myös siskoksilla oli havaittu lämpimän keskinäi- sen suhteen ennustaneen samanarvoisesti nuoremman siskon rikollista käytöstä.
3.2.3 Lapsen, nuoren sekä ikätovereiden ongelmakäyttäytyminen
Vanhemmuuteen liittyvien taustatekijöiden lisäksi aiemmissa tutkimuksissa nousi sel- keästi esiin lapsen ja nuoren oma ongelmallinen käytös sekä ikätovereiden vahva vaiku- tus lapsen ja nuoren rikolliseen käyttäytymiseen. Esimerkiksi lapsen ja nuoren impulsii- visuuden, aggressiivisuuden sekä muiden käytösongelmien vaikutukset korostuivat.
Amy Adamczykin (2012) tutkimuksessa selvitettiin nuorten omien sekä ystävien us- konnollisten vakaumusten vaikutusta rikollisuuden muotoutumiseen. Tutkimuksessa esiin nousivat rikollisuutta ennustavien tekijöiden sijaan suojaavat tekijät. Tulosten mu- kaan oma uskonnollisuus sekä ystävien uskonnollisuus oli selkeä suojaava tekijä, kun taas esimerkiksi poikien kohdalla nuoren oma uskonnollisuus oli riskitekijä, jos ystävät eivät olleet uskonnollisia. Eniten ystävien uskonnollisuudella oli vaikutusta lievien ri- kosten kohdalla, kun taas omaisuus ja väkivaltarikollisuuteen ei ystävien uskonnolli- suudella ollut vaikutusta.
Paula Fiten, Teresa Preddyn, Michael Vitulanon, Sara Elkinsin, Stevie Grassettin sekä Amber Wimsattin (2012) tutkimuksessa keskityttiin puolestaan parhaan ystävän rikolli- suuden, negatiivisten elämäntapahtumien sekä lapsen asuinympäristön ongelmien yh- teyteen lapsirikollisuuteen vaikuttavina tekijöinä. Näiden kaikkien nähtiin olevan vah- vassa yhteydessä lapsen itse ilmoitettuun rikollisuuteen liittyen. Negatiiviset elämänta- pahtumat ja lapsen asuinympäristön ongelmat olivat yhteydessä toisiinsa, mutta parhaan ystävän rikollisuus ja asuinympäristön ongelmat eivät puolestaan olleet yhteydessä.
Tulokset osoittivat kaksimuuttujaisella tasolla näiden kolmen tekijän vaikutukset lapsi- rikollisuuteen. Kun tuloksia tutkittiin tarkemmin regressioanalyysilla, ne osoittivat ai- noastaan parhaan ystävän olevan rikollisuuden selkeä riskitekijä. Fite ym. (2012) kui- tenkin korostivat tutkimuksen olleen ensimmäinen, jossa oli arvioitu negatiivisten elä- mäntapahtumien sekä parhaan ystävän rikollisten tekojen vuorovaikutusta lapsen omaan rikolliseen käyttäytymiseen liittyen. Tutkimustulosten toistaminen on siis tärkeää, ennen kuin tutkimustuloksista voidaan tehdä pitäviä päätelmiä.
Michael Vitulanon, Paula Fiten sekä Jamie Rathertin (2010) tutkimuksessa keskityttiin tarkastelemaan lapsen ja ikätovereiden yhteyttä lapsen rikollisuuteen, lapsen korkean impulsiivisuuden sekä ikätoivereiden rikollisen käyttäytymisen yhteyden ennustamisen kautta. Oletusten mukaisesti merkittävä yhteys löytyi ikätovereiden rikollisuuden, im- pulsiivisuuden sekä lapsirikollisuuden välillä. Rowell Huesmannin, Leonard Eron sekä Eric Dubowin (2002) tutkimuksessa tarkastelu keskittyi puolestaan lapsen omaan ag- gressiivisuuteen tämän perhetaustan näkökulmasta ja tulokset osoittivat yhteyden löyty- vän myös tätä kautta. Vitulanon ym. (2010) tutkimusten tulokset osoittivat lapsen älyk- kyyden, epäsuosion sekä useiden perheen vuorovaikutuksen ongelmien olevan merkit- tävästi yhteydessä lapsen aggressioon. Huesmannin ym. (2002) tutkimuksessa esiin
nousi aggressiivisten lasten vanhempien olevan käytökseltään torjuvia sekä uskovan enemmän kuritukseen. Tulosten mukaan lapsen aggressiivinen käytös 8 vuoden iässä oli merkittävä ennuste pidätetyksi tulemiselle ennen 30 vuoden ikää. Mielenkiintoista kui- tenkin oli, että useampi muuttuja, joka ei ollut yhteydessä aggressiivisuuteen 8 vuoden iässä, ennusti pidätetyksi tulemista aikuisena. Sen sijaan ne muuttujat, jotka olivat yh- teydessä aggressioon, eivät ennustaneet pidätyksiä samalla tavoin. Useat perheiden vuo- rovaikutukseen liittyvät muuttujat olivat yhteydessä aggressioon, mutta ainoastaan lap- sen katumuksen puute ennusti selkeästi aikuisrikollisuutta.
Vitulanon ym. (2010) tutkimuksessa selvitettiin regressioanalyysin avulla tarkemmin ikätovereiden rikollisuuden sekä lapsen impulsiivisuuden yhteyttä ja vertailu oli tehty vähäisen ja korkean impulsiivisuuden välillä, jotta vuorovaikutuksen luonnetta ymmär- rettäisiin paremmin. Tutkimus osoitti, että ainoastaan lapsen vähäinen impulsiivisuus osoitti vahvaa yhteyttä suhteessa ikätovereiden rikollisen käytöksen kanssa, kun taas samanlaista yhteyttä lapsen korkean impulsiivisuuden kohdalla ei löytynyt lainkaan.
Tutkijat selittivät kyseistä ilmiötä esimerkiksi siten, että lapsi jolla on vaikeaa impulsii- visuutta, ei kykene muodostamaan suhteita ikätovereiden kanssa, joten se on rikolliseen käyttäytymiseen liittyen suojaava tekijä. Huomioitavaa oli myös, ettei ikätovereiden rikollinen käytös tai impulsiivisuus itsessään ollut uniikki ennustaja lapsirikollisuudelle, vaan tutkimukset vahvistivat ajatusta, että impulsiivisuus vuorovaikutuksessa ikätove- reiden rikollisen käyttäytymisen kanssa aiheuttaa lapsirikollisuutta. Huesmann ym.
(2002) olivat verranneet yksittäisten muuttujien suhteita ja tulosten mukaan lapsuuden aggressiivinen käytös lisäsi todennäköisyyttä tulla pidätetyksi 45 %, kun taas vanhem- pien ristiriidat lisäsivät todennäköisyyttä 33 %. Toisaalta kirkossa käynti vähensi toden- näköisyyttä 30 % ja vanhempien koulutus taas 27 %.
Andre Sourander, Henrik Elonheimo, Solja Niemelä, Ari-Matti Nuutila, Hans Helenius, Lauri Sillanmäki, Jorma Piha, Tuula Tamminen, Kirsti Kumpulainen, Irma Moilanen sekä Frederik Almqvist (2006) keskittyivät myös tutkimaan lapsuuden ennusmerkkejä aikuisrikollisuuteen liittyen 8-vuotiaiden poikien kohdalla. Kuten Huessmanilla ym.
(2002), myös Souranderilla ym. (2006) tuloksissa korostui lapsen oman käytöksen on- gelmat sekä kodin olosuhteet. Tulokset osoittivat, että poikien käytösongelmat ennusti- vat odotetusti rikollista käytöstä aikuisena. Erityisesti poikien hyperaktiivisuus, josta opettajat olivat maininneet, kuvasi itsenäisesti lukuisia rikoksia aikuisena. Poikien omat
käytösongelmat sekä hyperaktiivisuus yhdistettynä varttumiseen rikkonaisessa kodissa sekä vanhempien alhainen koulutus ennusti vahvimmiten aikuisiän rikollisuutta. Tutki- muksessa tehtiin myös erityinen huomio liittyen lapsuuden riskitekijöihin sekä niiden yhteyteen eri rikosryhmiin liittyen. Yhteys löytyi nimittäin kaikkien muiden rikosryh- mien kesken, paitsi huumerikosten. Tulosten mukaan huumerikollisuutta ei voinut en- nustaa ylläesitetyillä tutkimustuloksilla. Tulokset viittaavat siihen, että huumerikolli- suus ei ole selkeästi yhteydessä lapsuuden ongelmiin tai sosiaalisiin luokkiin, kuten muiden rikosryhmien voidaan nähdä olevan.
Vera Lopezin (2008) ja Mario Van Sanin (2007) tutkimuksissa nuorten käytösongel- mien lisäksi esiin nousivat nuorten omat kokemukset siitä, miksi he tekivät rikoksia.
Lopezin tutkimuksen tuloksissa esiin nousi muun muassa turhautuminen, jännityksen etsiminen, tylsyys, hauskuus sekä taloudellisen hyödyn tavoitteleminen. Kun taas Van Sanin tutkimuksessa maahanmuuttajanuoret oikeuttivat omat rikoksensa huono- osaisella taustallaan, jonka nähtiin olevan oikeutus rikollisuudelle ja samalla ainoa mahdollisuus päästä eteenpäin.
Nuorten määritelmien perusteella Lopez (2008) löysi neljä pääteemaa: jännityksen et- simisen, turhautumisen, vihan ja toivottomuuden, jengin puolustamisen sekä taloudelli- sen hyödyn tavoittelemisen. Jännityksen etsiminen nousi selkeimpänä esiin, kun 52 % nuorista määritteli omat rikoksensa jännityksen etsimiseksi yhdessä kaveriporukan kanssa. Nuoret kuvasivat hakevansa jännitystä, koska olivat tylsistyneitä ja halusivat pitää hauskaa. Tällöin haettiin myös tarkoituksellisesti mahdollisimman suurta riskiä.
Taloudellisen hyödyn tavoittelu nousi esiin seuraavana, kun 22 % nuorista kertoi motii- vina olleen rahan hankkiminen. Verrattuna jännitystä etsineisiin nuoriin nämä nuoret kuvasivat, ettei rikoksia tehdessä kyseessä ollut hauskanpito, vaan rikos itsessään jännit- ti ja hermostutti. Nämä nuoret tekivät myös rikokset pääsääntöisesti yksin ja motiivina yleisemmin oli huumeiden käytön rahoittaminen. Van Sanin (2007) tutkimuksen nuoret olivat taas kuvanneet omia motiivejaan hyväksynnän hakemisella muilta samoin käyt- täytyviltä nuorilta. Nuoret olivat kuvanneet, miten muut nuoret olivat vahvistaneet nuor- ten ajatuksia siitä, että oma käytös on oikeutettua. Van Sanin (2007) tutkimuksessa nou- si myös esiin, mitä saman taustan omaavat nuoret, jotka eivät olleet syyllistyneet rikok- siin, ajattelivat esiin nostetuista syistä. Nämä nuoret eivät nimittäin pitäneet huono- osaisuutta sellaisena tekijänä, jolla pystyi omat rikoksena oikeuttamaan.
3.3 Lapsi- ja nuorisorikollisuuden tutkimus
Suomessa nuorten rikosten problematiikkaan keskittynyttä tutkimusta kutsutaan nuori- sorikollisuuden tutkimukseksi ja siihen liittyviä ilmiötä tutkitaan eri tieteenalojen näkö- kulmista. Viime vuosina tehty tutkimus jakautuu karkeasti kolmeen pääryhmään. En- simmäisessä tutkimustyypissä on kiinnostuttu erityisesti psykososiaalisten tekijöiden vaikutuksista nuoren syyllistyessä rikokseen. Toisessa tutkimustyypissä on kartoitettu nuorten rikollista ja muuta luvatonta epäsosiaalista käytöstä sekä näiden muutoksia.
Kolmas tutkimustyyppi on puolestaan keskittynyt nuorten rikosprosesseihin, nuoriso- rangaistukseen sekä sovitteluun. (Harrikari 2004, 13.)
Suomalaista ja kansainvälistä tutkimusta verrattaessa, löytyy suomalaista tutkimusta suhteessa vähän. Tästä kirjoittaa myös Janne Kivivuori toimittamassaan teoksessa Nuorten syrjäytyminen ja rikollisuus: Suomessa tehdyn tutkimuksen ja sen katvealuei- den kartoitusta (2009), jossa hän toteaa, ettei suomalainen nuorisotutkimus ja yleisesti nuorten ongelmia käsittelevä tutkimus ole hahmottanut nuorten rikollista käyttäytymistä keskeisenä tutkimuskohteena. Kyseisen tutkimushankkeen loppuraportissa todetaan, että yliopistoissa tehdään tästä huolimatta rikollisuutta käsittelevää tutkimusta verrattain paljon, mutta tutkimus on keskittynyt enemmän psykologian, psykiatrian ja historian aloille. Yliopistojen lisäksi Suomessa on ainoastaan kaksi tutkimusyksikköä, jotka to- teuttavat rikollisuuden yhteiskunnallista tutkimusta. Nämä ovat Oikeuspoliittisen tutki- muslaitoksen kriminologinen yksikkö sekä Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusyksik- kö. Raportissa on nostettu esiin, että kotimaisen ja kansainvälisen tutkimuksen erot hei- jastavat osaltaan sitä, kuinka angloamerikkalainen yhteiskunta korostaa rikollisuuden ja rikosoikeuden tulkintakehystä voimakkaammin kuin pohjoismaiset yhteiskunnat. Suo- malainen nuorisotutkimus ja yleisesti nuorten ongelmia koskeva tutkimus ei myöskään näytä hahmottaneen nuorten rikollista käyttäytymistä keskeisenä tutkimuskohteena.
(Kivivuori 2009, 3-5.)
Nuorten itsensä ilmoittaman rikollisuuden kansallinen seurantajärjestelmä käynnistettiin Suomessa 1995. Seurantajärjestelmästä saatavan aineiston ympärille ja osin sen ansiosta on Suomeen kehittynyt nuorten rikoskäyttäytymisen sosiaalitieteellinen tutkimussuun- taus, jossa ilmiötä ja siihen liittyviä syitä on lähestytty kvantitatiivisten tutkimusmene- telmien kautta. Nuorille tehdyt kyselytutkimukset ovat olleet merkittävässä asemassa,
sillä tehtyjen kyselyiden avulla on pystytty tavoittamaan se osa rikollisuudesta, joka ei tule viranomaisten tietoon. (Kivivuori 2007, 1.)
Suomessa on myös tehty sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen piirissä tärkeää tutkimusta lastensuojelun ja rikoskontrollinen välisistä muuttuvista ja jännitteisistä suh- teista. (Honkatukia & Hinkkanen 2009, 42.) Esimerkiksi Timo Harrikarin (2008) tutki- mus Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa on esimerkki tällaisesta lähestymistavasta. Tutkimuksessaan Harrikari nosti esiin suomalaisen lap- suuden ja nuoruuden hallinnassa viimeisten noin 40 vuoden aikana tapahtunutta muu- tosta ja siihen vaikuttaneita tekijöitä kahdeksan empiirisen analyysin keinoin. Harrikari analysoi tutkimuksessaan muun muassa median tapaa kirjoittaa nuorten tekemistä ri- koksista sekä nuorten rikosvastuusta käytyä keskustelua. Harrikari kuvaa muun muassa muassa aikuisten muuttunutta suhtautumista nuoriin ja niin sanotun puuttumisen kult- tuurin voimistumista. (Harrikari 2008, 8.) Jukka Savolaisen, Ville Hinkkasen & Elina Pekkarisen (2007) selvityksessä Lasten rikolliset teot ja niihin puuttuminen. Tutkimus alle 15-vuotiaina poliisin tietoon tulleista rikoksentekijöistä Helsingissä, liikutaan myös sosiaali- ja kontrolliviranomaisten toiminnan raja-alueella, keskittyen viranomaistoi- minnan tarkasteluun rikosoikeudellisesta kehyksestä käsin. Tutkimuksen lähtökohtana on lastensuojelun puuttumisen tehokkuuden tarkastelu alaikäisten rikollisuuteen liittyen.
Savolainen ym. on nostanut esiin, miten heidän selvityksensä saatetaan nähdä jopa esi- merkkinä koventuvasta kontrollipolitiikasta sekä kriminaalipoliittisten näkökulmien rantautumisesta lastensuojelun sosiaalityöhön. (Savolainen, Hinkkanen & Pekkarinen 2007, 2,35)
Lastensuojelun ja rikollisuusilmiön kosketuspintojen tutkimukseen on oleellisesti liitty- nyt myös koulukotitutkimus, jota on harjoitettu suhteellisen paljon (Honkatukia &
Hinkkanen 2009, 44). Marko Mannisen väitöstutkimus Koulukotiin sijoitettujen nuorten psykiatrinen oirekuva ja ennuste (2013), on yksi tuoreimmista valmistuneista tutkimuk- sista. Manninen tutki väitöskirjassaan koulukotiin sijoitettujen nuorten mielenterveyden ongelmia ja niiden yhteyttä sekä myöhempään rikollisuuteen että myöhempään psykiat- riseen sairastuvuuteen. Elina Pekkarisen väitöskirja Stadilaispojat, rikokset ja lasten- suojelu: viisi tapaustutkimusta kuudelta vuosikymmeneltä (2010) linkittyy myös lasten- suojelun ja rikollisuusilmiön rajapintaan. Pekkarinen ei kuitenkaan keskity koulukoti- tutkimukseen, vaan tarkastelun kohteena olivat poikkeavuuden institutionaaliset ja yh-
teisölliset määrittelykäytännöt laajassa rakenteellisessa kontekstissa, lasten syyllistyessä rikoksiin. (Pekkarinen 2010, 9.) Suomalaista laadullista tutkimusta lasten, nuorten ja vanhempien kokemuksista nuorisorikollisuuteen liittyen en sen sijaan löytänyt.
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
4.1 Tutkimustehtävä- ja kysymykset
Koen tämän hetkisen yhteiskunnallisen keskustelun huolenaiheena olevan, että suoma- lainen yhteiskunta on menossa entistä enemmän suuntaan, jossa tuloerot kasvavat ja sosiaalinen eriarvoisuus tulee lisääntymään. Tässä tilanteessa myös nuorten oireilun voi olettaa pahenevan ja rikosten tekemisen olevan mahdollisesti, yksi tällaisen oireilun muodoista. Nuoruuden nähdään olevan vaihe, johon kuuluu useita eri kehitysvaiheita, mukaan lukien erilaiset käytösongelmat. Osa haasteista on ikään kuuluvia ja esimerkiksi pojilla pieni määrä rikoksia voidaan nähdä normaalina sosiaalisena toimintana. Toistu- vat ja vakavat käytösongelmat saattavat kuitenkin vaikuttaa nuoren elämään sekä tämän tulevaisuuteen. Nuorten rikollisuuden on nähty olevan yhteydessä esimerkiksi toistuvan päihteidenkäytön, koulunkäynnin ongelmien sekä psyykkisten ongelmien kanssa. Tä- män vuoksi nuorisorikollisuuden ennaltaehkäisy on tärkeää, niin nuoren itsensä kuin myös yhteiskunnan näkökulmasta. (Ellonen 2008, 47.)
Tutustuminen jo olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen on tuonut esiin, että nuorten rikollisuutta on tutkittu useista eri näkökulmista ja tietoa on saatavilla runsaasti. Aiheen selkeä rajaaminen on tämän vuoksi oleellista. Olen itse kiinnostunut nimenomaan kvali- tatiivisesta tutkimuksesta ja aineistosta. Koen edelleen tärkeänä, että näihin kysymyk- siin haetaan vastauksia. Tulevaisuutta ajatellen on tärkeää, että ymmärrämme entistä paremmin myös lasten ja nuorten itsensä sekä heidän vanhempiensa näkökulmia, jotta lasten ja nuorten rikolliseen käyttäytymiseen voidaan ajoissa puuttua. Tutkimukseni ei kuitenkaan ole puhtaasti lapsi- ja nuorisorikollisuuden tutkimusta, vaan näen sen sijoit- tuvan lastensuojelun ja lapsi- ja nuorisorikollisuusilmiön rajapinnalle, jossa yhteiskunta- tieteellinen ja lastensuojelullinen näkökulma korostuu.
Rajasin tutkimuskysymykseni koskemaan lasten, nuorten sekä heidän vanhempiensa omia näkemyksiä. Koen tärkeänä tutkia näitä molempia näkökulmia, sillä aiempien tut- kimusten mukaan lapsen ja nuoren rikollisen oirehdinnan taustalla vaikuttavat nuoren oman käytöksen ongelmat sekä vanhempien haasteet kasvatuksessa (Huesmann ym.
2002; Harris-Mckoy ym. 2013; Deutsch ym. 2012). Oman kokemukseni mukaan lasten,
nuorten sekä myös vanhempien on kuitenkin usein haastavaa tunnistaa oman toimintan- sa vaikutuksia lapsen ja nuoren rikosoirehdintaan.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1. Mitä syitä lapset, nuoret ja vanhemmat ovat nostaneet lastensuojelutarpeen sel- vityksessä esiin lapsen ja nuoren rikolliselle käyttäytymiselle sosiaalityönteki- jöiden kirjaamina?
2. Miten lapset, nuoret ja vanhemmat ovat perustelleet lapsen ja nuoren rikollista käyttäytymistä sosiaalityöntekijöiden kirjaamina?
Omassa tutkimuksessani dokumentit ovat tutkimukseni lähde, joten minun tulee erityi- sesti kiinnittää huomiota siihen, etten tarkastele aineistoa pelkästään lähteenä. On tärke- ää muistaa kiinnittää huomiota myös dokumentin muotoon sekä laatimisympäristöön ja niiden yhteiskunnallisiin yhteyksiin. (Kääriäinen 2003, 16.) Erityisen tärkeää on ym- märtää, ettei aineistossa oleva kuvaus ole lapsen, nuoren tai tämän vanhemman oma kokemus, vaan sosiaalityöntekijän kirjoittama kuvaus, siitä mitä hänelle on kerrottu ja miten hän on asian itse ymmärtänyt ja dokumentoinut. Ensimmäinen tutkimuskysymyk- seni keskittyy nostamaan aineistosta esiin lasten, nuorten ja vanhempien kertomat syyt rikolliselle käytökselle ja toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on syventää ja selit- tää näiden syiden taustalta löytyviä tekijöitä.
4.2 Tutkimuksen eettinen näkökulma
Eettiset kysymykset ovat tässä tutkimuksessa erityisessä roolissa, sillä aineisto koostuu salassa pidettävistä lastensuojelun asiakirjoista. Eettisellä ajattelulla tarkoitetaan sitä, että ihmisillä on kyky pohtia sekä omien, että yhteisön arvojen kautta, mikä on jossakin tilanteessa oikein tai väärin. Tutkijan on tärkeää hahmottaa, että jokainen kantaa tutki- mustyössä tehtävistä ratkaisuista ja valinnoista itse vastuun, vaikka tutkimusetiikan ja juridiikan tunteminen on myös tärkeää. (Kuula 2006a, 21.) Eettisesti hyvälle tutkimuk- selle on kuitenkin mahdollista asettaa myös normatiiviset kriteerit. Keskeisin eettinen normisto muodostuu tutkimuseettisen neuvottelukunnan laatimasta tutkimuseettisestä ohjeistuksesta Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen. Normiston tavoitteena on ollut hyvän tieteellisen käytännön edistäminen. (Hirvonen 2006, 31.)
