Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 65 ten kokoelmista. Vanhat musta-

valkoiset valokuvat kertovat men- neestä ajasta ja Pihlatien värivalo- kuvat nykyisyydestä, ja taittaja Leea Wasenius on sovittanut monipuo- lisen aineiston tasapainoiseksi ko- konaisuudeksi. Kaksikielisenä jul- kaistun tekstin on kääntänyt eng- lanniksi filosofian tohtori Pek- ka Hirvonen, Joensuun yliopiston eläkkeellä oleva englannin kielen professori. Aikaisemmin Heikki Vesajoki ja Matti Pihlatie ovat jul- kaisseet yhteistyönä muun muas- sa kirjan Pohjois-Karjalan suures- ta järvestä Höytiäisestä – Höytiäi- nen, 150 vuotta järvenlaskusta (2.

painos, 2009).

Pielisjoen elämän virta kaik- kine historian jaksoineen ja luon- nonoloineen sisältää suuren mää- rän paikkoja ja henkilöitä, teolli- suuslaitoksia, yhtiöitä, yhdistyk- siä sekä eläin- ja kasvilajeja, joista tärkeimpien sivuviitteet olisi hyvä koota mahdollisen uuden painok- sen loppuun hakemistoksi.

Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.

Kätilöt väestöpolitiikan toteuttajina

Aura Korppi-Tommola Kirsi Vainio-Korhonen:

Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa.

WSOY 2012.

Kirsi Vainio-Korhosen tutkimuk- set on palkittu useilla foorumeil- la. Hänen kätilöiden ja arjen histo-

riaa 1700-luvulla käsittelevä teok- sensa oli Vuoden Tiedekirja ja Svenska Litteratursällskapet i Fin- land myönsi hänelle palkinnon ko- ko laajasta kulttuurihistoriallisesta panoksestaan. Hän on Suomessa ja erityisesti Turussa tehtävän uuden ajan perhe- ja naishistorian tutki- mussuuntauksen johtohahmo.

Myyttien murtaminen

Ujostelemattomat. Kätilöiden, syn- nytysten ja arjen historiaa -teoksel- la on useita ansioita, koska se tuo uutta tietoa ja murtaa väärinkäsi- tyksiä. Mielenkiintoinen on myös tieto, että kätilötoimeen ryhdyt- tiin kiinnittämään huomiota, kun miehiä ja muitakin kansalaisia oli 1600- ja 1700-luvulla menetet- ty suurvaltasodissa. Korkean ime- väiskuolleisuuden saaminen ku- riin katsottiin tällöin hyväksi väes- töpoliittiseksi keinoksi valistuksen hengessä. Yksi tekijän päätelmis- tä onkin, että 1700-luvun lopulla valistusajan ihanteiden mukaisesti myös julkiseen terveydenhuoltoon kiinnitettiin huomiota ja oloja pa- rannettiin pontevasti.

Vainio-Korhonen onnistuu oi- kaisemaan useita vääriä oletta- muksia. Ensinnäkään ensimmäi- set koulutetut kätilöt eivät olleet maalaiseukkoja, vaan parhaiden porvarisperheiden kaupunkilaisia tyttäriä ja puolisoita. Kätilöt muo- dostivat ensimmäisen koulutettu- jen naisten ammattikunnan, johon pääseminen edellytti harjoittelua vanhemman kätilön, ”mestarin”, opastuksessa sekä tutkinnon suo- rittamisen ja siihen liittyvän valan vannomisen. Koulutus ja asumi- nen Tukholmassa oli kallista, joten perheeltä vaadittiin jonkinlaista varakkuutta. Toisinaan kaupungit kustansivat opintoja saadakseen

kätilön sitten palvelukseensa.

Kätilöiden ammattia valvottiin vuodesta 1663 lähtien ja kätilöva- la vannottiin ensin Tukholman raa- tihuoneella ja myöhemmin lääkin- täkollegiossa. Kaupunkien palk- kaamilla kätilöillä oli naisille har- voin suotua viranomaisvaltaa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia eikä asiaa näytetä pohditun nai- selle sopimattomana vallankäyttö- nä. Viranomaistehtäviä olivat hä- täkasteen antaminen ja todistajana toimiminen oikeudenkäynneissä.

Samoja tehtäviä suorittivat myös yksityisyrittäjinä toimineet kätilöt.

Heilläkin oli velvollisuus todistaa esimerkiksi lapsenmurhaoikeu- denkäynneissä.

Aluksi koulutukseen kelpuu- tettiin vain synnyttäneitä naisia, mutta ajan mittaan käytännön ko- kemus synnytysten auttajanakin kelpasi. Kätilöksi saattoi koulut- tautua, kuten mihin tahansa por- varilliseen ammattikuntaan. Yk- sittäisen kätilön viimeinen aukto- risoinnin merkki oli, kun kirkossa kuulutettiin tietyn henkilön toimi- van kätilönä alueella.

1700-luvulla eivät isät hermoil- leet pihoilla ja ovenpielissä synny- tysten aikana, vaan heillä oli paik- kansa synnyttäjän takana tuke- massa tämän selkää. Muutenkin Vainio-Korhosen kuvaaman ai- kakauden miehet ja naiset näyttä- vät eläneen ja ahkeroineen sopu- soinnussa, joskin selkeän työnjaon määrittelemässä arjessa.

Merkittävänä on pidettävä si- täkin uutta tietoa, että Ruotsissa ja Suomessa kätilö ei missään vai- heessa joutunut miesten (lääkärei- den ja välskäreiden) alistamaksi tai kilpailutilanteeseen, kuten tut- kimusten mukaan tapahtui Eng- lannissa ja Keski-Euroopassa. Ai-

66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3

emmin tutkimuksessa on oletettu meillä Pohjolassa asiantilan olleen sama, eikä asiaa ole sen kummem- min tutkittu. Täällä työnjako oli kuitenkin selvä: normaalisti su- juneet synnytykset olivat kätilöi- den hoidossa. Kun tarvittiin apua, paikalle kutsuttiin välskäri tai lää- käri. Ainoastaan näillä miehisillä ammatinharjoittajilla oli mahdol- lisuus kirurgisiin toimenpiteisiin.

Välskärin ammattihan perustui alun perin taisteluissa haavoittu- neiden hoitamiseen, missä kirur- giset toimenpiteet olivat etusijalla.

Kätilöt solmivat useita perät- täisiä avioliittoja sekä saivat lap- sia ja jäivät leskeksi useitakin ker- toja. Avioliiton ulkopuolella synty- neet lapset eivät näytä vähentäneen heidän arvoaan avioliittomarkki- noilla tai kätilöinä. Vainio-Korho- nen ei ole löytänyt lähdeaineistos- taan muutenkaan kaksinaismora- listisia asenteita, jotka yleistyivät vasta viktoriaanisella aikakaudella 1800-luvulla. Kielteisesti suhtau- duttiin lähinnä aviorikokseen.

Teemoittainen rakenne

Teoksen rakenne kulkee teemoit- tain. Kätilön työtä, sosiaalista ase- maa, koulutusta ja alalle sopivuutta käsitellään viidessä ensimmäisessä pääluvussa. Seuraavat kolme lukua pureutuvat kätilötyön arkeen. Lu- kija saa tietää onnellisista, mutta ennen kaikkea surullisista ihmis- kohtaloista. Tähän on osin johtanut käytettävissä oleva lähdeaineisto, koska eniten tiedämme heistä, jot- ka joutuivat käräjille. Silloin, kun synnytys ei sujunut odotetusti, oli hyvin vähän tehtävissä. Synnytys- ten auttajat joutuivat kohtaamaan lapsenmurhia, raiskattuja naisia ja pedofiilien uhreja. Yksityiselämän kuvaus teoksessa lähentelee pai-

koin jopa tirkistelyä. Perunkirjoista taas on nähtävissä, että kätilöt oli- vat yleensä perusvarakkaita porva- reita, kuten kuka tahansa suutari, nahkuri tai muu ammattikiltaan kuuluva kaupunkilainen.

Teoksen rakenne tekee pää- luvuista itsenäisiä. Lukuja voikin lukea kuten mitä tahansa antolo- giaa, missä järjestyksessä tahansa.

Se tuo tullessaan hieman toistoa, mutta ei häiritsevästi. Vainio-Kor- honen on ottanut tarinaa elävöit- täviä esimerkkejä lähdeaineistos- ta. Niissä kerrotaan useissa luvuis- sa samoista kätilöistä. Yhdenkään elämää ei kuitenkaan seurata sys- temaattisesti niin, että lukija tutus- tuisi heihin tekstin edetessä. Teos ei siis ole mikrohistoriaa, vaikka sii- henkin olisi ollut aineksia. Toisaalta valittu rakenne vie siihen, ettei tari- nalla ole juonta, joka imaisisi mu- kaansa. Lukijassa ei välttämättä he- rää sellaista uteliaisuutta, että hän haluaisi tietää, miten tarina jatkuu.

Kätilöiden ja synnytysten his- toriaa käsitellään teoksessa moni- puolisesti. Siihen, mitä synnyttäjät ja isät halusivat, kiinnitetään hyvin vähän huomiota. Parhaiten se ehkä tulee esiin säätyvaltiopäivien sekoi- luista, kun kätilöiden työtä määri- teltiin. Ensin säädettiin vuonna 1777, etteivät muut kuin auktori- soidut kätilöt saaneet auttaa syn- nytyksessä. Se osoittautui mah- dottomaksi määräykseksi, kun laa- jalla maaseudulla ei ollut kätilöitä eikä kukaan muukaan saanut aut- taa. Talonpoikaissäädyn aloittees- ta määräys kumottiin kolme vuot- ta myöhemmin.

Naishistorian lähteet esiin

Teokseen sisältyy myös matrik- keli Suomessa ennen vuotta 1809 toimineista lähes sadasta kätilöstä.

Sen kokoaminen on vaatinut valta- vaa arkistotyötä. Se myös todistaa, että naisista on olemassa historial- lista tietoa, kun sitä etsitään. Näitä samoja lähteitä on tutkittu moneen kertaan, huomaamatta kuitenkaan niissä esiintyviä naisia. Naishisto- rian tutkimuksen nousukaudella 1970- ja 1980-luvulla epäilijät usein toistivat sitä, ettei naisia voi tutkia, kun ei ole lähteitä. Vainio-Korho- sen teos todistaa aivan päinvastais- ta. Kaupunkien, oikeudenkäyntien ja kirkonkirjojen avulla saadaan ai- kaan kelpo tutkimusta, jota yksityi- sen kirjeenvaihdon avulla voidaan täydentää.

Vainio-Korhonen on saanut teokseensa teoreettiset raamit ja vertailuainesta runsaasta ulkomai- sesta tutkimuksesta. Ruotsissa se- kä naishistoriaa että yleistä sosiaali- historiaa on tutkittu enemmän kuin Suomessa, mikä on helpottanut ai- kakauden ominaispiirteiden hah- mottamista. Tekijä on kuitenkin joutunut yhdistämään tiedonmu- rusia myös muita teemoja käsittele- vistä tutkimuksista. Runsaassa tut- kimuskirjallisuudessa ei ole suuria aukkoja, vaan tekijä hallitsee alu- eensa. Tosin nimenomaan synnyt- tävän naisen ja miesten valtako- neiston suhteesta ruotsalaisen Bea- ta Losmanin kätilöitä koskeva tut- kimus olisi tuonut tietoa, vaikka se käsittelee seuraavaa vuosisataa.

Kätilöliiton historiassa, jota tekijä ei näytä tuntevan, kerrotaan myös vanhemmista ajoista ja ammatin synnystä.

Teos on kirjoitettu sujuvasti si- ten, ettei siihen vaadittu valtava ar- kistotyö näy tai rasita lukijaa. Jois- sain paikoin asiantunteva lukija oli- si kuitenkin kaivannut lähdeviittei- siin hieman enemmän tietoa, miten johtopäätökseen on päädytty tai mi-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 67 tä lähteessä oikeastaan sanotaan.

Tutkimuksen päättymisen aika- raja on Suomen liittäminen Venäjän valtakuntaan. Tämän jälkeen kou- luttautuminen Tukholmassa päät- tyi, mutta alkoi Turussa jo vuon- na 1816 uudelleen. Silloin oli jäl- leen sodassa menetetty paljon ih- mishenkiä, niinpä lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden vähentämi- nen otettiin jälleen väestöpolitiikan keinoksi.

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

Sota ja sen

voimaannuttamat naiset

Kaija Heikkinen: Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa.

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2012.

”Minulta on kysytty miten minä, kokematon nuori tyttö kestin Kannak- sen kesäsodan vuonna 1944. Ihmette- len sitä itsekin. Luonto näköjään tulee apuun – Luulin selvinneeni sodasta ilman vaurioita, kunnes rupesin siitä kirjoittamaan. Nyt kun koetan tunkeu- tua tämän panssarin taakse se tuntuu ylivoimaiselta. Kävelen ympäri huo- neita kädet nyrkissä. On kuin tulisin helvetin esikartanoihin.”

Näin kuvailee eräs Kaija Heikki- sen teoksen Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa muis- telijoista itse muistelutapahtumaa.

Teoksessaan Kaija Heikkinen pyr- kii tarkastelemaan paitsi rintama- naisten kokemuksia, erityisesti su- kupuolten välisiä suhteita ja nai- seuden tuottamista sodassa näiden kokemusten valossa. Hän mainit- see kiinnostuneensa aiheesta siksi,

että Marja Tuomisen tunnetuksi te- kemin sanoin ”kaikki me olemme sotilaan lapsia”, myös Heikkinen it- se on sellainen. Lisäksi hän on tut- kinut lähes koko aikuisikänsä Ve- näjää ja Venäjän Karjalaa.

Tutustuessaan rintamanaisten kirjoittamiin, inspiroiviin muistel- miin, häntä alkoi kiinnostaa nais- ten moniäänisyys, naisten keski- näiset jaot ja tiettyjen teemojen loistaminen poissaolollaan. Heik- kinen toteaa, että näistä kirjoituk- sista saattoi löytää sotaa sekä eri sukupuolten välillä että rintamalla toimineiden naisten välillä – juuri tämä tematiikka on hänen kirjan- sa keskiössä.

Kirja on pyritty kirjoittamaan siten, että eri teemoihin voi tu- tustua joko yhdessä tai yksitellen, mutta kuitenkin niin, että kaikis- sa luvuissa on yksi yhteinen teema.

Mitä sota on tehnyt suomalaisille naisille ja suomalaiselle sukupuo- lijärjestykselle ja mitkä sukupuo- lijärjestyksen piirteet ovat sodasta riippumattomia – vai onko sellai- sia edes olemassakaan? Heikkisen kirjan lukujen ensimmäisenä pää- teemana on rintaman ”kotoistami- nen” eli se, mikä merkitys naisilla oli miesten rintamalla viihtymisel- le sekä fyysisellä olemassaolollaan että konkreettisella hoivatyöllään.

Toisena pääteemana on rintamal- la olon mutkistuminen. Yksinker- taistaen se, millaisia vaikeuksia naisten ja miesten välisissä suhteis- sa oli, millaisia vaikeuksia naisilla oli olla osa miehistä elämänpiiriä eli sotaa ja kuinka näitä vaikeuksia yritettiin selättää. Kolmas päätee- ma on naisten oleminen vieraiden kansallisuuksien keskuudessa, Itä- Karjalan naisten kanssa, venäläis- ten vihollisten ja saksalaisten kes- kellä. Neljäs pääteema keskittyykin

sitten lottiin ja heidän vaikeuksiin- sa etenkin sodan jälkeen. Lopuksi Heikkinen pyrkii vastaamaan pää- kysymykseensä, uusiutuiko nai- seus sodassa vai ei.

Aihe on erittäin mielenkiintoi- nen ja vaikka asiaa on toki tutkit- tu aiemminkin, on Heikkisen tut- kimus laajuudessaan omaa luok- kaansa. Aineistotyötä on tehty kii- tettävällä ahkeruudella ja se näkyy otteen monipuolisuudessa. Vaik- ka asiassa on tuttuakin, jo useassa aiemmassa tutkimuksessa käytet- tyä materiaalia, mukana on myös paljon uutta materiaalia ja aiem- min vaiettuja aihepiirejä. Arkis- toaineistojen ohella Heikkinen on käyttänyt ensisijaisena lähdema- teriaalinaan laajaa naisten tuotta- maa muistelmakirjallisuutta, jo- ka on suuritöinen lähestymistapa, mutta antaa lukijalle paljon. Päi- väkirjat, kirjeet, kaunokirjallisuus, järjestöjen historiikit ja jopa erilai- set kotiseutujulkaisut ovat löytä- neet paikkansa lähdemateriaalin joukossa. Heikkinen käyttää lähtei- tään huolella ja sujuvasti, lähdekri- tiikkiä unohtamatta. Eikä hän tyy- dy analysoimaan vain naisten tuot- tamaa aineistoa, vaan mukana on myös miesten tuottamaa aineistoa ja jopa venäläisiltä koottua muisti- tietoa. Aikaisempi tutkimuskirjal- lisuus aiheesta on huolellisesti käy- ty läpi ja teos käy sen kanssa suju- vaa vuoropuhelua.

Heikkinen myös analysoi mate- riaaliaan huolellisesti ja ymmärret- tävästi, sortumatta liialliseen mu- ka-tieteellisyyteen. Hän kirjoittaa, kuten mielestäni hyvän tutkijan kuuluukin, suomeksi suomen kie- lellä – vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Itseäni häiritsi- vät muutamat sellaiset päälle liima- tun oloiset ilmaisut, kuten ”lottuu-