Anitta Ylijurva
KAKSIKERROSVIRKKAUS KÄSITYÖHARRASTAJAN KÄSITYÖLLISENÄ ASIANTUNTIJUUTENA
Tapaustutkimus Ritva Paakkunaisen patalapuista
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajakoulutuksen osasto, Joensuu
Käsityönopettajakoulutus
Käsityötieteen Pro gradu – tutkielma xxxkuu 2020
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Joensuu
Tekijä – Author Anitta Ylijurva Työn nimi – Title
KAKSIKERROSVIRKKAUS KÄSITYÖHARRASTAJAN KÄSITYÖLLISENÄ ASIJANTUNTIJUUTENA Tapaustutkimus Ritva Paakkunaisen patalapuista
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä– Date Sivumäärä – Number of pages Käsityötiede Pro gradu -tutkielma x xx.xx.2020 77 + 6
Sivuainetutkielma Kandidaatintutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkielman tavoitteena on syventää tietämystä Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkatusta patalappukokoelmasta, patalappujen rakenteesta ja virkkausteknisistä ratkaisuista. Lisäksi tavoitteena on tehdä näkyväksi uusien patalap- puun hyödynnettyjen virkkauksen sovellutukset sekä Ritva Paakkunaisen käsityöprosessin kautta ilmenevä virk- kaukseen kohdistuva käsityöllinen asiantuntijuus.
Tutkimusaineisto rajattiin Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkattuihin patalappuihin, joita on 135 kappaletta sekä patalappujen mukana tulleisiin valmistusohjeisiin. Tutkimusmetodiksi valittiin kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka menetelmänä mahdollistaa sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen aineistolähtöisen tarkastelun. Aineistoksi saadut patalaput mitattiin, punnittiin ja ryhmiteltiin valmistusmenetelmän mukaisiin ryhmiin, jotta siitä saatiin hallittavissa oleva kokonaiskuva. Tutkimuskohteena olevat patalaput sisältävät erilaisia aloitustapoja sekä yksikerroksisia tai yhteen virkattuja viimeisiä kierroksia, erillisiä mallikertoja sekä ripustuslenkin.
Tässä tutkielmassa mielenkiinto virkkaustekniikoiden osalta kohdistuu mallikertaan ja sen muuntumiseen erilaisiksi virkkausteknisiksi sovellutuksiksi. Patalappujen analysointi tapahtui luokittelevalla sisällönanalyysillä. Aihetta tutkit- tiin valmistamalla toisinnot ohjetiedoston mallikerroista sekä luomalla mallikertoja kuvaavat ohjekoodit. Lyhentei- den avulla tuotiin esille kaksikerrosvirkattujen mallikertojen valmistusjärjestyksessä tapahtuneet muutokset ja uudet oivallukset. Kun valmistusmenetelmät järjesteltiin niiden suunnittelun ajoituksen mukaiseen järjestykseen, saatiin näkyväksi käsityöllisen prosessin spiraalimainen eteneminen ja asiantuntijuus.
Avainsanat – Keywords
virkkaus, kaksikerrosvirkkaus, käsityö, patalappu, tapaustutkimus, kvalitatiivinen tutkimus, luokitteleva sisällönana- lyysi, asiantuntijuus, käsityöprosessi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty
Faculty of education School
Joensuu department of teacher education Author
Anitta Ylijurva Title
Two-layer crochet as a craft expert’s craft expertise A case study of Ritva Paakunainen’s potholders
Main subject Level Date Number of pages
Craft science Pro gradu -tutkielma x xx.xx.2020 77 p. + 6 app.
Sivuainetutkielma Kandidaatintutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract
The aim of the research was to expand and understand the current knowledge of Ritva Paakkunainen’s produc- tion of two-layer crocheted potholder. In addition, the topic of my research was to make new crochet tech- niques visible the examination of the expertise that emerges through Ritva Paakkunainen’s craft process.
The research data were limited to Ritva Paakkunainen’s two-layer crocheted potholders. A qualitative case study was chosen as the research method, which enables both quantitative and qualitative data-based examina- tion. The potholder material was measured, weighed and grouped into different batches according to the man- ufacturing method to obtain a manageable overall picture of the material.
The potholders to be studied consist of the creation of the creation of different starting loops, single-layer or immediate two-layer starts, as well as single-layer or crocheted final rounds, separate pattern layers and hanging loops.
In this research, interest was focused on pattern itself and its transformation into different manufacturing methods. The analysis of the potholders was done by categorial content analysis. The topic was explored by crocheting samples of the patterns and creating codes describing the patterns. The created abbreviations high- lighted pattern changes and new ideas in the order in which the two-layer crochet patterns were made. When the manufacturing methods were arranged in their design order, the incremental progress of the craft process and the development of expertise become apparent.
Keywords
crocheting, two-layer crochet, handicraft, potholder, case study, qualitative research, categorial content analysis, expertise, handicraft process
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 5
1.1 PATALAPUT KÄSITYÖTIETEELLISEN TUTKIMUKSEN KOHTEENA ... 5
1.2 TUTKIELMAN VIITEKEHYS ... 7
2 VIRKKAUS JA VIRKKAAMINEN ... 9
2.1 VIRKKAUKSEN MÄÄRITELMÄ ... 9
2.2 VIRKKAUKSEN HISTORIAA ... 9
2.3 VIRKKAUKSEN PERUSSILMUKAT ... 10
3 KÄSITYÖPROSESSI JA ASIANTUNTIJUUS ... 15
3.1 KOKONAINEN KÄSITYÖPROSESSI ... 15
3.2 KOKONAISEN KÄSITYÖPROSESSIN VAIHEET ... 17
3.3 ASIANTUNTIJUUS JA ASIANTUNTIJUUDEN KEHITYS ... 21
3.4 ASIANTUNTIJUUS KÄSITYÖLLISESSÄ SUUNNITTELUPROSESSISSA ... 24
4 TUTKIMUSTEHTÄVÄ ... 28
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 29
5.1 KVALITATIIVINEN TAPAUSTUTKIMUS ... 29
5.2 TUTKIELMAN AINEISTO ... 30
5.3 PATALAPPUKOKOELMAN ANALYSOINTI... 31
5.4 PATALAPPUJEN ILMENTÄMÄ VIRKKAUKSEEN KOHDISTUVA KÄSITYÖLLINEN ASIANTUNTIJUUDEN ANALYSOINTI ... 33
6 PATALAPPUJEN RAKENTEELLISET JA VIRKKAUSTEKNISET RATKAISUT ... 36
6.1 PATALAPPUJEN FYYSISET RAKENTEET ... 36
6.2 PATALAPPUJEN VIRKKAUSTEKNISET RATKAISUT ... 38
6.3 VALMISTUSPÄIVÄKIRJASSA OHJEISTETTUJEN PATALAPPUJEN VIRKKAUSTEKNISET RATKAISUT ... 40
6.3.1 Huivi ... 40
6.3.2 Näkkärit ... 42
6.3.3 Parit ... 44
6.3.4 Silmu ... 46
6.3.5 Sukeltajat ... 46
6.3.6 Muut ... 47
7 KAKSIKERROSVIRKATTUJEN PATALAPPUJEN ILMENTÄMÄ VIRKKAUKSEEN KOHDISTUVA KÄSITYÖLLINEN ASIANTUNTIJUUS ... 49
7.1 VALMISTUSPÄIVÄKIRJAN OHJEIDEN MUKAINEN JÄRJESTYS ... 49
7.2 VALMISTUSPÄIVÄKIRJAN MUKAISTEN OHJEIDEN MUUTOKSET MALLIKERRASTA TOISEEN ... 51
7.3 PATALAPPUJEN VALMISTUSPROSESSI ... 57
7.4 KAKSIKERROSVIRKATTUJEN PATALAPPUJEN ILMENTÄMÄ KÄSITYÖLLINEN ASIANTUNTIJUUS ... 60
8 POHDINTA... 67
8.1 PATALAPUISSA KÄYTETYT RAKENTEET JA VIRKKAUSTEKNISET RATKAISUT ... 67
8.2 PATALAPPUJEN ILMENTÄMÄ KÄSITYÖLLINEN ASIANTUNTIJUUS ... 68
8.3 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS ... 69
8.4 JATKOTUTKIMUSEHDOTUKSIA ... 71
9 LÄHTEET ... 73
LIITEET (6) ... 78
1 JOHDANTO
1.1 Patalaput käsityötieteellisen tutkimuksen kohteena
Tutkielman tavoitteena on syventää tietämystä Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkatusta patalappukokoelmasta, patalappujen rakenteesta ja virkkausteknisistä ratkaisuista. Lisäksi tavoitteena on tehdä näkyväksi uusien patalappuun hyödynnettyjen virkkauksen sovellu- tukset sekä Ritva Paakkunaisen käsityöprosessin kautta ilmenevä virkkaukseen kohdistuva käsityöllinen asiantuntijuus. Tämä on yksi kolmesta tutkielmasta, jotka pohjautuvat Ritva Paakkunaisen käsityöharrastukseen. Kovanen (2015) tarkasteli pro gradu -tutkielmassaan käsityöharrastuksen merkitystä Ritva Paakkunaisen psyykkiselle hyvinvoinnille. Koistinen (2016) keskittyi pro gradu -tutkielmassaan Ritva Paakkunaisen neulomiin patalappuihin, analysoiden tuotesuunnittelua ja neulottuja patalappuja.
Ritva Paakkunaisen patalappukokoelma sisälsi kaksikerrosvirkattujen patalappujen lisäksi myös useampikerrosvirkattuja patalappuja. Useampikerrosvirkattujen patalappujen raken- teen analysointi olisi vaatinut patalappujen purkamista, joten ne on tästä syystä rajattu tut- kimuksen ulkopuolelle. Kaksikerrosvirkattujen patalappujen tarkastelu rajataan sellaisiin valmiisiin patalappuihin, joihin löytyy Ritva Paakkunaisen tekemä ohje. Sanalla valmis tarkoitetaan tässä yhteydessä patalappua, joka sisältää myös ripustuslenkin. Näillä rajauk- silla tutkimusaineistoni käsittää 135 patalappua ohjeineen.
Virkkaamiseen liittyvää kirjallisuutta on runsaasti saatavilla. Kirjallisuuden aihealueet kat- tavat virkkaustekniikat, mallien suunnittelusta, valmistukseen ja viimeistelylystä huoltami- seen. Virkkausohjeita on mahdollista hankkia useista eri lähteistä, joita ovat kirjat, lehdet ja internetin eri virkkaussivustot. Virkkaukseen, käsityölliseen prosessiin ja asiantuntijuu- teen liittyvää tutkimustietoa on vähemmän. Luutonen (2002) on tutkimuksessaan tarkastel- lut virkattuja laukkuja ja niissä näkyviä alueellisia piirteitä ja tekijän kädenjälkiä. Kirjo- virkkausta ja suomalaiseen villapaitaan liittyviä merkityksiä Luutonen (1997) tarkastelee tutkimuksessaan suomalisesta villapaidasta. Opinnäytetyön tasoisissa tutkielmissa Nirkko (2000) selvitti virkkauksen perussilmukoiden CD-ROMin kehittämisestä sekä sen soveltu- vuudesta tekstiilityön opetukseen. Aalto (2004) selvitti tutkielmassaan, miten kiinteillä
silmukoilla kirjovirkattu kuvio saadaan vastaamaan ruutumallia työn oikealle puolelle, nurjalle puolelle sekä saman työn molemmille puolille.
Asiantuntijoiden ja opiskelijoiden kudonnan suunnitteluprosessia on tutkinut Seitamaa- Hakkarainen (2000). Syrjäläinen (2003) on tarkastellut tutkimuksessaan opettamista, op- pimista ja opettajan asiantuntijuutta opetuksen kontekstissa. Rönkkö (2011) on tutkinut Käsityöllistä prosessia. Raami (2015) on tutkinut luovaa prosessia eri näkökulmista. Vii- meisimmässä tutkimuksessaan (2018) hän on keskittynyt intuition tutkimukseen ja kuinka asiantuntijat hyödyntävät älykästä intuitiota.
Opinnäytetyön tasoisoisessa tutkielmassa Kotilainen (1997) tarkasteli virkkausprosessien ja virkkaussilmukoiden muodostamista iältään ja virkkaustaidoiltaan erilaisten henkilöiden virkkaamana. Taidon kehittymistä ja kuinka virkkausprosessit ja silmukan muodostaminen eroaa eri ikäisillä ja eritasoisilla virkkaajilla sekä millaisia mielikuvia koehenkilöillä liittyy virkkaukseen. Ilander (2001) tarkasteli tutkielmassaan koukkuamisen oppimisprosessia sekä taidon kehittymistä kohti taitavaa työskentelyä.
Tämä tutkielma on kolmijakoinen – ensimmäisessä, teoreettisessa osiossa kartoitetaan kir- jallisuuden ja aikaisempien tutkimusten kautta virkkauksesta, asiantuntijuudesta ja käsi- työllisestä prosessista ja niihin liittyvistä käsitteistä ja määritteistä. Toisessa, tutkielman empiirisessä osiossa paneudutaan tarkemmin Ritva Paakkunaisen valmistamiin, tutkimus- aineistoksi luovutettuihin, kaksikerrosvirkattuihin patalappuihin. Ja kolmannessa osiossa tarkastellaan Ritva Paakkunaisen asiantuntijuutta, valmistamiensa patalappujen käsityöpro- sessin kautta.
Käsityötieteen tutkimuskentässä tutkielma sijoittuu kolmelle osa-alueelle kuvion 1 (s. 7) mukaisesti. Ritva Paakkunaisen tavoitteena on ollut kehittää sellainen lankatyöllinen tapa valmistaa patalappuja, että se valmistuisi saman tien eikä vaatisi erillistä lappujen yhteen liitämistä tai välitäytteiden käyttöä. Ritva Paakkunaisen tavoitteiden kautta tutkimus sijoit- tuu luonnontieteellisteknologiseen orientaatioon (Pöllänen 2007a, 15). Seitamaa- Hakkaraisen (2007, 24) mukaan suunnitteluprosessien ja asiantuntemuksen tutkimuksessa tarkastellaan tutkimusprosessin luonnetta ja sitä, miten suunnittelija rajaa ja muokkaa suunnittelutehtävää. Hänen mukaansa suunnittelutehtävän ratkaisu vaatii suunnittelijalta
sekä oman alansa asiantuntijuutta että alan erityisosaamista. Toisaalta uuden käsityöteknii- koiden kehittely vaatii luovuutta ja asiantuntemusta.
Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijuuden rakentumista, uuden käsityötekniikan kehitte- lyn kautta, joten sijoitan asiantuntijuuden ja luovuuden käsitteet viitekehyksen taustalle.
Seuraavissa luvuissa tarkastellaan viitekehyksen muodostavia käsitteitä omina lukuinaan.
Asiantuntijuuden tarkastelun myötä tutkimus sijoittuu psykologissosiaaliseen orientaatioon (Pöllänen 2007a, 15).
KUVIO 1. Tutkielman sijoittuminen käsityötieteen tutkimuskentälle (Pöllänen 2007a, 15)
1.2 Tutkielman viitekehys
Tässä tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan käsityöharrastajan kaksikerrosvirkattua pa- talappukokoelmaa, patalappujen mukana tulleita valmistusohjeita ja erilliseen neulonta- ja virkkausohjeita sisältäneeseen ohjetiedostoon. Patalappujen rakennetta ja virkkausteknisis- tä ratkaisuista verrataan perinnekäsityönä valmistettuihin ja opetettuihin tekniikoihin. Li- säksi tehdään näkyväksi uusien patalappuun hyödynnettyjen virkkauksen sovellutukset ja tarkastellaan käsityöprosessin kautta ilmenevää virkkaukseen kohdistuva käsityöllistä asi- antuntijuutta (kuvio2).
KUVIO 2. Teoreettinen viitekehys
Suomalainen virkkausperinne
Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkatut patalaput Asiantuntijuus käsityöllisessä prosessissa
2 VIRKKAUS JA VIRKKAAMINEN
2.1 Virkkauksen määritelmä
Luutonen (1997, 81) määrittelee virkkauksen lankatekniikoihin kuuluvaksi käsityöteknii- kaksi, jossa koukkupäisen neulan avulla yhtenäisestä langasta muodostetaan silmukkaista neulepintaa. Tutkimuksessa virkkaus ajatellaan yleistermiksi, joka sisältää eri tyypit kuten kirjovirkkauksen, piilosilmukkavirkkauksen ja koukkuamisen. Luutosen (1997) tutkimissa Korsnäsin paidoissa käytettyä virkkaustekniikkaa kutsutaan kirjovirkkaukseksi. Kirjo- virkkauksessa kuviot muodostetaan eri väristen lankojen avulla. Emeryn (1994, 44) mu- kaan käytetyn työvälineen perusteella ei voida määritellä yhdestä langasta valmistettua kangasta virkatuksi. Hänen mukaansa paikoin myös neulomisessa käytetään koukkupäisiä puikkoja, eivätkä näin saadut tuotokset ole virkattuja. Brittain (1982, 160) on Emeryn lin- joilla ja esittelee puikkovirkkauksen, jossa tavallisella virkkuukoukulla ja jättineulepuikkoa apuna käyttäen saadaan aikaiseksi reiällistä virkkauspintaa. Emeryn (1994) määritelmän mukaan virkattu kangas rakentuu yhdestä langasta, jonka muodostaa itseensä vertikaalisia ja horisontaalisesti sitoutuvia lankalenkkejä eli silmukoita.
2.2 Virkkauksen historiaa
Virkkauksen syntyhistoriasta on monenlaisia käsityksiä. Perimätiedon mukaan se on saanut alkunsa luostareista, missä nunnat olisivat sen keksineet. Luostareista taito olisi sitten siir- tynyt luostareiden lähialueella asuvien keskuudesta ympäri Eurooppaa. (Olki 1976, 10;
Barden 2011, 6.) Toisen teorian mukaan virkkaustaito olisi kulkeutunut Arabian niemi- maalta mutta myös Kiina ja Etelä-Amerikka on mainittu mahdollisina alueina. (Karhu yms.
2008, 51). Barden (2010, 6) kirjoittaa virkkauksen englanninkielisen sanan crochet olevan peräisin ranskankielisestä koukkua tarkoittavasta sanasta croc ja skotlantilaisten edelleen puhuvan virkkauksesta ’paimenen neulontana’. Luutosen (2004, 78) mukaan sana virkata on peräisin ruotsin sanasta virka, joka puolestaan juontaa juurensa saksan sanaan wirkken:
käsitöiden valmistaminen, toiminta ja aikaansaaminen.
Kirjovirkkausta tutkineen Luutosen (1992; 1997) mukaan virkkaus rantautui Suomen ran- nikkoseudulle Ruotsista kauppareittien varsille, josta on osoituksen kirjovirkkaus, Pohjan- maan erikoisuus. Kirjovirkattuja esineitä on löytynyt Suomesta enemmän kuin Ruotsista sekä lukumäärällisesti että erilaisia esineitä. Varhaisimmat ajoitetut virkatut esineet ovat 1800 -luvun alkupuolelta. Tuolloin tyypillisiä virkkaamalla valmistettuja esineitä Luutosen (2002, 4–7, 38; 2004, 78–79) mukaan olivat pienet lahjaesineet ja sulhaslahjat, kuten tu- pakka- ja rahapussit, vyöt ja tupsupäiset olkaimet. Konfirmaatiossa tytöt käyttivät värikkäi- tä, virkaten kuvioituja kirkkokäsineitä. Muita kirjovirkkaus tekniikalla valmistettuja tar- vikkeita olivat myssyt, huivit, kalottimaiset päähineet, edustat, liivit, alushameet, sukat ja tossut. Sisustukseen kirjovirkkausta on käytetty kodintekstiileissä, patalapuista pöytäliinoi- hin.
Virkkaus kuuluu vahvasti suomalaiseen käsityöperinteeseen. Virkkaus yleistyi Suomessa kansakoulujen myötä, kun se tuli 1890 -luvulla koulujen käsityöopetukseen, vaikka tuon ajan Saksassa virkkaus luokiteltiin hyödyttömäksi taidoksi ja kiellettiin heidän kouluissaan (Karhu, Malmström & Mannila 2008, 51; Luutonen 2004, 78–79). Tavallisen kansan pa- riin virkkaus levisi pappiloiden ja herraskartanoiden välityksellä (Olki 1976, 10; Ansler, Neufelt & Dickson 1980, 271; Luutonen 2004, 78–79; Karhu yms. 2008, 51). Montgome- rie (2012, 6) onkin luonnehtinut virkkauksen asemaa neulomisen köyhänä serkkuna, hiu- kan mitättömänä ja vanhanaikaisena. Samassa yhteydessä hän on tuonut toisaalta esille virkkauksen helppouden ja monipuolisuuden suhteessa neulomiseen. Virkaten esimerkiksi pyöreiden muotojen teko on helppoa. Luutosen (2004, 78) mukaan virkkausta pidetään hauskana ja monipuolisena harrastuksena ja keskeneräistä työtä on helppo kuljettaa muka- na. Se mahtuu pieneen tilaan ja siinä eivät silmukat putoile.
2.3 Virkkauksen perussilmukat
Karhu yms. (2008, 48–58) kuvaavat nykyisinkin oppimateriaaliksi tarkoitetussa kirjassaan virkkaussilmukoiksi ketjusilmukan, kiinteän silmukan, puolipylvään, pylvään, pitkän pyl- vään sekä piilosilmukan eli kiinteän ketjusilmukan. Kuivanen yms. (1990, 67–69) on sa- moilla linjoilla Karhun yms. (2008, 48–58) kanssa. Kuhmonen ja Pekkanen (1975, 178) kirjaavat teoksessaan edellä mainitut virkkauksen tärkeimmiksi silmukoiksi. Näiden lisäksi he mainitsevat kiertosilmukan, kerrotun silmukan ja kaksoissilmukan. Heidän mukaansa
yhdistelemällä ja ryhmittelemällä erilaisia silmukoita saadaan lukematon määrä erilaisia rakenteita. Holma, Vuorio ja Bask (1978, 148–156) esittelevät teoksessaan virkkauksen perussilmukoiksi ketjusilmukan, kiinteän ketjusilmukan, kiinteän silmukan, puolipylvään, pylvään, pitkän pylvään, lehtipylvään ja ristipylvään. Aspenin (1987) lista perussilmukois- ta on yhtenevä Kuhmosen ja Pekkasen (1975, 178) kanssa.
Vertailtaessa perussilmukoiden valmistekniikkaa ja langankiertoa koukulle aloitussilmu- kan, ketjusilmukan, kiinteän ketjusilmukan, kiinteän silmukan, puolipylvään, pylvään sekä pitkänpylvään valmistus ohjeistuksineen on yhtenevä. Kaikissa lähteissä on myös otettu esille mahdollisuus ottaa virkatessa koukulle edellisen kierroksen silmukan etureuna, taka- reuna tai molemmat reunat. Brittain (1982, 117) on edellisten lisäksi kuvannut erilaisiin virkkaustapoihin myös tavan kiertää lanka koukulle yläkautta, päinvastoin kuin perinteisis- sä ohjeissa alakautta. Kerrottua silmukkaa ja kaksoissilmukkaa ei ole mainittu koulukäsi- töissä käytetyissä kirjoissa (Halme yms. 1975: 1978; Kuivinen, Nysten & Ruuskanen 1990; Karhu yms. 2008), mutta ne on mainittu käytetyiksi silmukoiksi käsityön harrastajil- le suunnatussa kirjassa. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 181).
Seuraavaksi kuvataan Kuhmosen ja Pekkasen (1975, 178–181) kuvaamat virkkauksessa käytettävät silmukat:
Aloitussilmukka (Kuva 1). Virkkaus aloitetaan aloitussilmukalla, joka muodostaa solmun virkkauksen alkuun. Aloitussilmukkaa ei lasketa mukaan silmukoihin. Aloitussilmukassa lanka kierretään kuvan osoittamalla tavalla, ja koukku työnnetään lankalenkin läpi niin, että sillä saadaan tartuttua lankakerältä kulkevaan lankaan. Lanka kiristetään koukun ym- pärille ensin molemmista langoista vetäen. Kerästä tulevalla langalla kiristetään silmukka sopivan suuruiseksi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 178.)
KUVA 1. Ensimmäinen silmukka
Ketjusilmukka (Kuva 2). Ketjusilmukoiden virkkaaminen aloitetaan suoraan aloitussil- mukasta. Alkusilmukka on kädessä peukun ja etusormen välissä ja koukku alkusilmukassa.
Koukku työnnetään etusormella olevan langan alitse itsestä poispäin, jonka jälkeen lanka
otetaan koukulle ja vedetään koukku lankoineen silmukan läpi. Silmukkaketjun silmukoita tarkastellessa huomataan, että kukin silmukka on kolmiosainen: vasen, oikea ja alla oleva silmukkalenkki. Ketjusilmukkajonoa käytetään muiden virkkaussilmukoiden aloitusreuna- na. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 179.)
KUVA 2. Ketjusilmukoita
Kiinteäketjusilmukka eli piilosilmukka (Kuva 3). Ensin virkataan silmukkaketju, jonka jälkeen työ käännetään niin, että silmukkaketju on pitkin vasemman käden etusormea. Tä- män jälkeen koukku pistetään kolmanteen silmukkaan koukusta lukien, otetaan lanka ala- kautta koukulle ja vedetään samalla kertaa silmukkaketjun silmukan ja toisen koukulla olevan silmukan läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 180.)
KUVA 3. Kiinteitä ketjusilmukoita
Kiinteä silmukka (Kuva 4). Ensin virkataan silmukkaketju, jonka jälkeen työ käännetään niin, että silmukkaketju on pitkin vasemman käden etusormea. Kiinteänsilmukan valmis- tuksessa on erotettavissa kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa koukku pistetään kol- manteen silmukkaan koukusta lukien, otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään silmu- kan läpi. Toisessa vaiheessa otetaan lanka vielä kerran alakautta koukulle ja vedetään lan- koineen molempien koukulla olevien silmukoiden läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 180.)
KUVA 4. Kiinteä silmukka
Puolipylväs (Kuva 5). Virkataan silmukkaketju, jonka jälkeen kierretään lanka alakautta koukulle ja koukku pistetään neljänteen silmukkaan koukusta lukien, sen jälkeen otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään silmukan läpi. Tämän jälkeen otetaan lanka jälleen alakautta koukulle ja vedetään kaikkien kolmen koukulla olevan silmukan läpi. (Kuhmo- nen & Pekkanen 1975, 180.)
KUVA 5. Puolipylväs
Pylväs (Kuva 6). Virkataan silmukkaketju, minkä jälkeen kierretään lanka alakautta kou- kulle ja koukku pistetään neljänteen silmukkaan koukusta lukien, sen jälkeen otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään silmukan läpi. Tämän jälkeen otetaan lanka toisen kerran alakautta koukulle ja vedetään lankoineen kahden koukulla olevan silmukan läpi. Tämän jälkeen otetaan lanka kolmannen kerran alakautta koukulle ja vedetään lankoineen molem- pien koukulla olevien silmukoiden läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 180.)
KUVA 6. Pylväs
Pitkäpylväs (Kuva 7). Virkataan silmukkaketju, jonka jälkeen kierretään lanka koukulle kaksi kertaa ja koukku pistetään viidenteen silmukkaan koukusta lukien, otetaan lanka ala- kautta koukulle ja vedetään silmukan läpi. Tämän jälkeen otetaan lanka toisen kerran ala- kautta koukulle ja vedetään lankoineen kahden koukulla olevan silmukan läpi. Tämän jäl- keen otetaan lanka kolmannen kerran alakautta koukulle ja vedetään lankoineen kahden koukulla olevan silmukan läpi. Tämän jälkeen otetaan lanka vielä kerran, neljännen kerran, alakautta koukulle ja vedetään lankoineen kahden viimeisen koukulla olevan silmukan läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 181.)
KUVA 7. Pitkäpylväs
Kerrottusilmukka (Kuva 8). Virkataan silmukkaketju. Pistetään koukku toiseen tai kol- manteen silmukkaan koukusta lukien, otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään koukku lankoineen läpi. Lanka kierretään alakautta koukulle ja koukku pistetään samaan silmuk- kaan kuin edellä, lanka otetaan alakautta koukulle ja vedetään lankoineen läpi. Tällöin koukulla on kolme silmukkaa ja yksi langankierto, lanka kierretään alakautta koukulle ja vedetään kaikkien koukulla olevien silmukoiden läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 181.)
KUVA 8. Kerrottu silmukka
Kaksoissilmukka (Kuva 9). Virkataan silmukkaketju. Aloitetaan puolipylväällä eli kierre- tään lanka alakautta koukulle ja koukku pistetään neljänteen silmukkaan koukusta lukien, minkä jälkeen otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään silmukan läpi. Tämän jälkeen pistetään koukku uudelleen samaan silmukkaan, johon puolipylväs virkattiin, otetaan lan- ka alakautta koukulle ja vedetään lanka läpi. Tämän jälkeen pistetään koukku silmukkaket- jun seuraavaan silmukkaan, otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään koukku lankoi- neen silmukan läpi. Koukulla on tällöin kolme silmukkaa kuten puolipylväässä. Tämän jälkeen otetaan lanka alakautta koukulle ja vedetään kaikkien koukulla olevien silmukoi- den läpi. (Kuhmonen & Pekkanen 1975, 181.)
KUVA 9. Kaksoissilmukka
3 KÄSITYÖPROSESSI JA ASIANTUNTIJUUS
3.1 Kokonainen käsityöprosessi
Nykysuomen sanakirja (2002, 705) määrittelee käsityön käsin tai käsissä pidettävin työka- luin suoritettuna työnä. Se voi myös tarkoittaa käsin tehdyn työn tuotetta. Kojonkoski- Rännäli (1995, 31, 67-68; 2014, 50) ja Rönkkö (2011, 3) määrittelevät käsityöllä tarkoitta- van olemukseltaan kokonaista tekemistä, jolla ihminen tuottaa tuotoksia muokaten erilaisia materiaaleja käsityötekniikoin. He näkevät käsityön monipuolisena ja kokonaisvaltaisena prosessina, jonka tekemiselle on ominaista, että yksi ihminen vastaa koko prosessista alus- ta loppuun. Käsityön tekeminen kehittää tekijää monipuolisesti, aktivoiden persoonalli- suuden kaikkia osa-alueita.
Anttila (1992, 10–11, 13–15, 27) luonnehtii käsityötä muotoiluna ja käsityön tekemistä taitotietona (know-how), eli tiedoksi siitä kuinka jokin tehdään. Käsityö on muodon anta- mista valmistuneille tuotteille erilaisia tekniikoita ja materiaaleja käyttäen. Käsityö on luo- vaa toimintaa. Käsityön avulla voi ilmasta itseään ja omaa luovuutta, tuntea tyydytystä tai viihdyttää itseään. Käsityö on arjen tavoitteellista ja sosiaalista toimintaa, joka tarjoaa mahdollisuuden saavuttaa taloudellista hyötyä. Hyvän käsityöllisen tuotesuunnittelijan tulee taitotiedon lisäksi hallittava tieto siitä, mitä jokin työ sisältää (know-what), sekä edel- listen lisäksi tuotesuunnittelijan on pystyttävä vastamaan kysymykseen miksi tuote kannat- taa tehdä (know-why). Käsityö on tietoa siitä taidosta, jota tarvitaan eli tieto siitä, kuinka jokin valmistetaan.
Lepistö (2006, 158) näkee käsityön prosessina, jota ohjaa ajatus, ja johon sisältyy idea tuo- toksesta, sekä ajatus ja tieto sen toteuttamisesta. Edellisten lisäksi Lepistö sisällyttää käsi- työprosessiin ihmisen, teknologian ja ympäristön vuorovaikutusta sekä teorian ja käytän- nön yhdistämistä. Lepistö (2004, 24, 27–28) toteaa, että käsityön prosessimallien kehittä- mistä on lähestytty sekä kokonaisvaltaisen suunnitteluprosessin kautta että eriytyneestä designnäkökulmasta. Anttilan (1992, 111) kehittämä käsityön suunnittelun- ja valmistus- prosessin teoreettinen malli kuvaa kokonaisvaltaista suunnitteluprosessia, kun taas Seita- maa-Hakkaraisen (2000, 57) kankaankudonnan komposition ja rakenteen suunnitte-
luavaruuksia kuvaava malli kuvaa eriytynyttä käsityön suunnitteluprosessia. Käsityöpro- sessi on parhaimmillaan, kun se on kokonaisvaltaista ja kehittää tekijänsä erilaisia taitoja, kuten ajattelua, arviointia ja motorisia taitoja.
Kojonkoski-Rännäli (1995, 92–94, 97; 2014, 50) luonnehtii käsityöstä tekevät kokonaisen luovuus, ongelmanratkaisu, arviointi ja reflektointi. Kokonaisessa käsityössä sama henkilö suorittaa käsityöprosessin kaikki eri vaiheet itse, joko yksin tai ryhmässä osallistuvana jä- senenä toimien. Käsityöllinen suunnittelu- ja valmistusprosessi on Anttilan (1992, 107–
111) mukaan moniulotteinen tapahtuma, jossa on hallittava materiaaliset ja henkiset re- surssit, tehtävän organisointi ja toteutuksen teknologia sekä oman persoonallisuuden ulot- tuvuudet. Anttila (1992, 111) listaa käsityön suunnittelun- ja valmistusprosessin teoreetti- nen mallin koostuvan kuudesta osatekijästä: alkumielikuvan luomisesta ja ratkaisun hah- mottamisesta, tekijän omista resursseista, prosessin ulkopuolisista resursseista, tuotannon- ja valmistusprosessien suunnittelusta sekä palautekanavista.
Kojonkoski-Rännälin (1995) mukaan käsityön olemuksen ymmärtäminen on oleellinen tekijänä käsityöprosessin ja sen eri vaiheiden hahmottamiseksi. Pöllänen ja Kröger (2005, 161; 2006, 86–87, 94) sekä Rönkkö (2011, 16) toteavat, että kokonaisella käsityöllä tar- koitetaan tekemistä, jossa sama henkilö suorittaa käsityöprosessin kaikki eri vaiheet itse:
hän ideoi, tekee visuaalisia ja teknisiä suunnitelmia, valmistaa tuotteen ja lopulta arvioi tuotetta sekä prosessia. Muotoilu voidaan katsoa kokonaiseksi käsityöksi, mikäli kaikki muotoilun prosessin osat ovat saman henkilön tehtäviä, ja henkilön tehtäviin kuuluu lisäksi mallikappaleen ja prototyypin valmistaminen. Kokonaiseen käsityöhön kuuluvat eri vai- heet siten, että jos jokin vaihe jää toteutumatta, on prosessi ositettua käsityötä.
Heikkilä (1987, 24–25) määrittelee ositetun käsityön jäljentäväksi käsityöksi, joka ei sisäl- lä taiteellista suunnittelua. Ositettu käsityö on hänen mukaansa joukko manuaalisia proses- seja, jotka ovat toteutettu joko yksittäin tai sarjoina. Ositetussa käsityössä käytetään toisen laatimaa suunnitelmaa, joka sisältää ratkaisut valmistettavan tuotteen teknisiin ja esteetti- siin valintoihin. Pöllänen ja Kröger (2000, 235; 2005, 161; 2006, 86) sekä Kojonkoski- Rännäli (1995, 94) mainitsevat esimerkkeinä ositetusta käsityöstä mallin kopioimisen tai valmistusohjeen noudattamisen, jolloin toiminta etenee kirjallisen tai oppimisen avulla sisäistetyn ohjeen mukaisesti niin, että tekijä tietää ohjeiden seuraamisen johtavan etukä- teen tiedossa olevan tuotteen valmistamiseen. Kysymys on valmistusohjeen tai vaiheittain
kuvatun kokonaisuuden valmistamisesta jäljentävänä käsityönä. Ositetussa käsityössä käyt- täjälle ei ole tietoa ohjeen valmistajan mahdollisista materiaali- ja valmistusteknisistä ko- keiluista ennen lopullista ohjetta. Valmistusohjeen valmistaja on tuonut ohjeen käyttäjälle nähtäväksi tuotekehityksen pelkistetyn lopputuloksen. Kojonkoski-Rännäli (1995, 61, 94–
95) kuvaa käsityön muodostuvan suppeimmillaan erilaisten teollisten tuotantoprosessien täydentäjänä, jota ei ole voitu siirtää koneiden tehtäväksi. Hän toteaa ositetussa käsityössä käsityön tekijän toteuttavan suunnittelijan tuotteeseen tekemiä visuaalisia ominaisuuksia koskevan suunnitelman.
Jaottelu ositettuun ja kokonaiseen käsityövastinpariin tulisi Pöllänen ja Kröger (2000, 235;
2005,162; 2006, 86–87, 94) mukaan ymmärtää toisiaan täydentävinä ja toisiaan edellyttä- viksi sekä–että vastinpareiksi, jotka soveltuvat erilaisiin lähtötilanteisiin ja konteksteihin.
Vasta-alkajan on hallittava taitolaji ennen kuin hän voi kulkea kohti kokonaista käsityöpro- sessia. Ositettu käsityö on merkityksellistä esimerkiksi esinetarpeen tyydyttämisessä, har- rastustoiminnassa, kuntoutuksessa ja terapiassa. Pöllänen (2007b, 101) mukaan sillä on myös terapeuttinen merkitys aktivoivana ja mieltä rauhoittavana toimintona, minän eheyt- tämisessä.
3.2 Kokonaisen käsityöprosessin vaiheet
Anttila (1992, 32–33) luonnehtii käsityön valmistuksen etenevän yleensä tuote kerrallaan tai pienissä sarjoissa. Tekijällä on mahdollisuus arvioida prosessia sen jokaisessa vaiheissa ja suunnata sen kulkua haluamallaan tavalla. Käsityön prosessi on kaikilta osiltaan sidok- sissa vallitsevaan kulttuurin arvoihin, sen traditioihin ja muotokieleen. Tekijä itse arvioi, missä määrin työ tuottaa hänelle henkistä tai sensomotorista mielihyvää. Anttilan Suunnit- telun ja valmistuksen systeemin suunnittelu -mallissa (1992, 111) lähtökohtana on Antti- lan (1992, 108–112) mukaan tunnistaa ja hyväksyä ratkaistava ongelma ja hahmottaa sille ratkaisu. Sisäisenä mielikuvana hahmottuvat työn tarkoitus ja tavoitteet. Mielikuvat ovat tavalla tai toisella luotuja suunnitelmia tiedon hankkimiseksi suunniteltavasta kohteesta.
Pölläsen ja Krögerin (2005, 161; 2006, 86–87, 94) sekä Rönkön (2011, 16) mukaisesti kokonainen käsityöprosessi, ideoinnista arviointiin, kostuu seuraavista vaiheista:
Ideointi/ innovointi
Luovat ihmiset pystyvät harvoin sanomaan mistä ideat tulevat. Ideat saattavat ikään kuin pulpahtaa mieleen. Mielikuvatieto voi Anttilan (1992, 122, 127, 131) mukaan koostua eri- laisista tekijöistä ja olla luonteeltaan kokemusperäistä, tulkinnallista tai keksivää. Koke- musperäinen tieto on luonteeltaan kertyvää, ja pohjautuu tekijän aikaisempiin havaintoihin ja kokemuksiin. Tulkinnallisessa mielikuvatiedossa tekijä antaa syntyville mielikuville merkityksiä ja tulkintoja. Heuristinen mielikuvatieto puolestaan syntyy tekijän omista oi- valluksista, ikään kuin ”tyhjästä”. Tämän mielikuvan ominaisuuteen pohjautuu myös käsi- työn suunnitteluprosessin ideointivaihe.
Raami (2018, 162–163) ja Anttila (1992, 114) kuvailevat joidenkin taiteilijoiden kokeneen ideoiden ikään kuin ”tipahtavan päähän” tai ilmestyvän ajatuksiin tyhjästä. Adairin (2009, 71) sekä Pöllänen ja Kröger (2005; 162) mukaan ideat voivat olla mielikuvia valmiista tuotteesta ja sen olennaisimmista piirteistä. Ideat voivat olla myös haaveita ja hahmotel- mia, häivähdyksiä mahdollisuuksista tai ongelmanratkaisuista.
Kojonkoski-Rännälin (1995, 49) mukaan ideoita voi tietoisesti kehitellä ja etsiä, ja ne voi- vat syntyvät erilaisten itse hankittujen tai yhdessä koettujen tilanteiden tai virikkeiden poh- jalta. Anttila (1992, 130) mukaan tarvittavaa informaatiota, faktoja tai tietoa voidaan hank- kia monella eri tavalla. Informaatio voi olla tutkittua ja testattua tai luonteeltaan teoreettis- ta, mutta se voi perustua myös tavalliseen arkikokemukseen. Mielikuvilla on toimintaa suuntaava ja sitä valmisteleva vaikutus. Mielikuvan syntymiseen vaikuttavavan, monipuo- lisesti eri lähteistä hankitun informaation myötä, ongelma täsmentyy ja ratkaisumalli hah- mottuu. Samalla kun mieli jäsentää käsittelemätöntä tietoa ja järjestelee sitä, alkaa muo- dostua alkumielikuva mahdollisesta ratkaisusta.
Pölläsen ja Krögerin (2005, 162, 166; 2006, 87–79) mielestä ideointi kaipaa motivointia.
Aktivointivaiheessa ideoita voivat synnyttää niin kirjallinen kuin kuvallinenkin aineisto, retket, muistot, musiikki, taide, vierailut ja luonto. Ideoiden edellytys on, että tehtävä on jossain määrin avoin ja tekijälleen mielekäs, aito ja haastava, jotta käsityöprosessin kautta tavoiteltava asia motivoi ideointia.
Hyviä ideoita synnytetään ideoimalla paljon ideoita, ja karsimalla lopuksi huonot pois.
Samaan tapaan kuten ammattikuvaajat, jotka ottavat paljon kuvia ja poimivat niistä vain
parhaat. Aivoriihitekniikan perustaja Alex Osborn korosti suuren ideamärän tuottamisen merkitystä luovassa ideoinnissa. Aivoriihen periaatteena on, että määrä tuottaa laatua (Koski 2003, 53)
Suunnittelu
Pöllänen ja Kröger (2000, 249; 2005, 163, 167; 2006, 87) pitävät kokonaisen käsityön kes- keisimpänä vaiheena teknistä ja visuaalista suunnittelua. Suunnittelussa tarvittava tieto on niin sanottua tilannetietoa ja tuotteen valmistuminen edellyttää monia kokeiluja tuotteen eri vaiheissa. Osa suunnittelun vaatimuksista kuten käyttäjä, käyttötarkoitus ja resurssit voivat olla tiedossa jo suunnittelun alkuvaiheessa mutta valmistuvan tuotteen valmistus ja huolto tai viimeistely määrittyvät vasta prosessin kuluessa. Materiaalista, menetelmästä ja työvä- lineistä saadaan prosessin aikana uutta tietoa ja suunnitelma muuttuu ja paranee koko pro- sessin ajan. Suojanen (1993, 160–161) ja Anttila (1992, 32) ovat samoilla linjoilla siinä, että suunnittelijalla on ideointivaiheen jälkeen alkumielikuva valmistettavasta tuotteesta.
Mahdollisesti muutama ajatus sen valmistamisesta. Ideoita toteuttaessaan hän voi soveltaa joko tunnettuja ratkaisuja tai etsiä uusia ratkaisuja, jolloin se edellyttää luovaa ongelman- ratkaisua. Suunnitteluvaiheessa päähuomio painottuu tulevan tuotteen käyttötarkoitukseen ja ominaisuuksiin. Tekniseen suunnitteluun tarvittavaa tietoa hankitaan tuotteen valmista- mista suunniteltaessa. Anttila (1992, 32) tarkastelee käsityötä, sen suunnittelu- ja valmis- tusprosesseja, määrittelemällä käsityön yksittäisvalmisteisen tuotteen aikaansaamiseksi.
Tuotetta valmistettaessa, siinä ovat osallisena työn tekijän erilaiset persoonallisuuden osa- alueet, sen tiedolliset, taidolliset, tunnepohjaiset ja sosiaaliset tekijät.
Valmistaminen
Pölläsen ja Krögerin (2005, 164, 167; 2006, 88) mukaan tuotteen valmistusvaihe etenee suunnitteluvaiheen mukaisessa järjestyksessä. Tällöin suunnittelija kertaa jo oppimiaan asioita ja prosessin aikana kertyvää uutta tietoa lisätään vanhaan tietorakennelmaan. Käsi- työprosessin, erilaisia vaiheita sisältävän ongelmanratkaisuprosessin luonteen vuoksi, voi visuaalinen ja tekninen suunnitelma muuttua vielä valmistusvaiheessa. Toteuttaakseen ide- an tuotteeksi tulee suunnittelijan hallita tekninen suunnittelu ja tuotteen valmistamiseen tarvittavat tekniikat sekä tuotteen valmistuksessa käytetyt materiaalit. Kojonkoski-Rännäli (1995, 100) listaa onnistuneen kokonaisen käsityön tekijän ominaisuuksiksi kyvykkyyden
luovaan työhön, materiaalin tuntemuksen, teknisen osaamisen, motoristen taitojen hallin- nan, taidon tehdä päätöksiä ja ratkaista ongelmia sekä pitkäjänteisyyden.
Anttilan (1992, 180, 199–201) mukaan, kun työn valmistusvaiheessa kokonaisuus alkaa hahmottua, suunnittelija valitsee ratkaisuvaihtoehdoista käyttötarkoitukseen sopivimman.
Käsityöllisesti on Anttilan (1992) mukaan mahdollista valmistaa muutama tuote mutta sar- jan valmistuksessa on myös huomioitava tarvittavat resurssit ja millaisia rajoitteita tuotteen valmistuksessa on. Ratkaisuvaihtoehdon pohjalta päätetään tuotteessa käytettävä materiaali ja valmistusprosessinvaiheet sekä valmistetaan muutamia prototyyppejä. Prototyyppien avulla saadaan varmistettua valmistusprosessin toimivuus. Eri prototyyppejä vertailemalla saadaan myös selvitettyä tuotteen ulkonäköön, toimivuuteen, kestävyyteen ja valmistus- tekniikkaan vaikuttavat tekijät.
Arviointi
Viimeisenä vaiheena kokonaiseen käsityöprosessiin kuuluu arviointia ja reflektointia. Se sisältää sekä tuotteen että prosessin erivaiheiden, oman minän ja taitojen reflektoinnin.
Anttila (1992, 108–110) huomauttaa, että tietotaidon ja tarvittavien resurssien lisäksi teki- jän on huolehdittava myös riittävästä palautteesta suunnittelu- ja valmistusprosessin aika- na. Tekijän kuuluu huomioida resurssien ja niiden rajoitusten välisten suhteiden arviointi, mikä hoidetaan prosessin mukaisesti palautekanavien kautta. Prosessikaaviosta löytyy omat palautekanavat sekä sisäiselle että ulkoiselle palautteelle. Sisäisessä palautteeseen tekijä arvioi omaa toimintaansa ja analysoi omat motiivit ja tarpeet. Samalla tekijä kartoit- taa ja tiedostaa erilaisten elämysten, kokemusten ja havaintojen vaikutusta hänen seuraa- viin prosesseihin. Saatu palaute muuttaa tekijän arvoja, arvostuksia ja asenteita sekä suun- taa motivaation ja resurssit uudelleen. Jokaisessa suunnittelun- ja valmistuksen prosessissa uuden oppimisen kautta kasvaa tekijän taitotaso ja vanhat tiedot ja taidot saavat uutta sy- vyyttä. Ulkoinen palaute merkitsee palautteen hankkimista ulkoisesti havaittavin keinoin, vertaamalla tuloksia todellisuuteen. Kriteereinä voivat olla ympäristön ja tuotteen käyttäjän tarpeet, arvot, asenteet ja arvostukset. Tuloksia saadaan esimerkiksi testaamalla ja arvioi- malla tuotetta sekä tekemällä empiirisiä tutkimuksia.
Anttilan (1992, 210–213) sekä Pölläsen ja Krögerin (2005, 164) mukaan arviointi on yh- teydessä siihen, kuinka hyvin tekijä on onnistunut ilmaisemaan ideansa ja muodostamaan sen pohjalta visuaalisen ja tekniseen suunnitelman. Arviointiprosessin pois jättäminen te-
kee kokonaisesta käsityöstä vain käsityötä. Arviointi on vuoropuhelua laaditun suunnitel- man, tavoitteiden, mielikuvien ja todellisuuden välillä, Arviointi vaiheessa reflektoinnin kohteena ovat toiminnan lisäksi henkilölle itselleen merkittäviksi muodostuneet arvostuk- set, ajatukset, kokemukset ja tunnetilat.
Reflektointia voidaan tarkastella Pölläsen ja Krögerin (2005, 164–165) mukaan kolmesta näkökulmasta teknisestä, tulkinnallisesta ja kriittisen reflektoinnin näkökulmasta. Tekni- sessä reflektoinnissa keskitytään tarkastelemaan yksittäisiä taitoja ja tietoja. Arviointi ei kohdistu kokonaiseen käsityöprosessiin vain valmistetun tuotteen teknisen osa-alueen tar- kasteluun, vaikka vain tietyn tekniikan oppimiseen. Tulkinnallisessa reflektoinnissa tarkas- tellaan käytettyjä tekniikoita, työtapoja ja toimintaa osana kokonaisuutta. Tällöin työn valmistaja tarkastelee tekemäänsä työtä kokonaisenkäsityöprosessin eri vaiheiden kautta.
Tarkastelussa hän tarkastelee tekemiään periaatteellisia ratkaisuja ja oman tietotaidon ke- hittymistä prosessin aikana. Kriittisen reflektoinnin tavoitteena on abstraktin ja kriittisen ajattelun kehittyminen. Tällöin työn valmistaja arvioi toimintaansa ja koko käsityöllis- täprosessiaan osana tuotannollista, taloudellista, sosiaalista, kulttuurista ja luonnollista ym- päristöä. Tavoitteena on moraalisen ja eettisen vastuun kasvaminen omassa toiminnassa ja materiaalivalinnoissa.
3.3 Asiantuntijuus ja asiantuntijuuden kehitys
Kielitoimiston sanakirjan määritelmän mukaan asiantuntija on henkilö, jolla on asiantun- temusta: erikoistuntija, ekspertti, spesialisti; varsinaisesti henkilö, jolta asiantuntemuksen perusteella pyydetään lausunto jostakin. Hakkarainen, Lonka ja Lipponen (1999, 272) nä- kevät asiantuntijuuden ylivoimaisena taitona ratkaista ongelmia, jotka perustuvat koke- muksessa muodostuneeseen hyvin organisoituun ja käyttökelpoiseen aihe- tai tehtäväkoh- taiseen tietämykseen. Syrjäläisen (2003, 18) ja Seitamaa-Hakkaraisen (2000, 22; 2005, 186; 2006, 188) mukaan asiantuntemuksella tarkoitetaan henkilön harjoittelun ja kokemuk- sen kautta kehittyneeseen, ammatilliseen tietoon pohjautuvaa kyvykkyyttä ratkaista alansa ongelmia.
Asiantuntemuksen ja käsityön suunnitteluprosessien tutkimus ovat olleet käsityötietteen tutkimuksen suuntauksen kohteet alusta lähtien (Anttila 1992, 12; Seitamaa-Hakkarainen
2006, 188). Seitamaa-Hakkarainen (2000, 22; 2006, 188) toteaa, että käsityötieteessä asi- antuntijuuden ja suunnitteluprosessien tutkimus on perinteisesti kohdistunut yksilön toi- mintaa ohjaavien kognitiivisten prosessien analysointiin, sekä käsityöllisen tiedon luon- teen, sen osatekijöiden, suunnittelutiedon alkuperän ja sen kehityksen tutkimiseen.
Kognitiivisen näkemyksen mukaan, Salovaara (2004) toteaa asiantuntijoiden muodosta- neen eri tiedon muotojen perusteella kolmenlaista tietoa: käsitteellistä korkeamman asteen tietoa, joka on yhteydessä pienempiin käsitteellisiin tietoyksiköihin, hiljaiseen tietoon sekä toiminnalliseen tietämykseen. Edelleen Salovaaran (2004) mukaan asiantuntijuuden eri ulottuvuuksia voidaan kuvata myös vertikaalisen ja horisontaalisen asiantuntijuuden käsit- teillä. Tiettyyn aiheeseen syventyneellä erityistietämyksellä tarkoitetaan vertikaalista asian- tuntijuutta ja jonkin aihepiiriin kattavampaa tietämystä kuvataan horisontaalisella asiantun- tijuudella. Verkostoituneen asiantuntijuudennäkökulma tunnustaa Hakkaraisen yms. (2001, 143–145) ja Salovaaran (2004) mukaan sekä yksilön että yhteisön olemassaolon ja koros- taa niiden yhteiskehitystä. Yhteiskehityksessä yksittäisen asiantuntijan toiminta ruokkii asiantuntijayhteisön kehitystä ja toimintaa. Uusien ajatusten testaamisen välineenä toimivat toisten asiantuntijoiden palute. Omien käsitysten tarkastelu muiden näkökulmasta tukee syvällisen käsitteellisen ymmärryksen saavuttamista.
Seitamaa-Hakkarainen (2007, 22–25) kuvailee asiantuntijuuden tutkimuksen kolme eri sukupolvea: luovan ongelmanratkaisun teorian, asiantuntijoiden ja aloittelijoiden vertailun sekä asiantuntemuksen ja ammatillisuuden kehittymisen analysoinnin. Luovassa ongel- manratkaisuteoriassa nojataan havaintoon, että luovat oivallukset ja keksinnöt eivät synny sattumalta ja, että niiden taustalla olevia prosesseja voidaan tutkia systemaattisesti. Ongel- man lähtökohdan ja päämäärän välissä ajatellaan olevan ongelma-avaruus, joka sisältää kaikki rajoitukset ja ratkaisupolut. Ongelman sisäiseen representaatioon ja rajoitteisiin etsi- tään sopivin ratkaisu heuristisen etsinnän menetelmiä käyttäen. Toisen sukupolven asian- tuntijuustutkimuksen lähtökohtana on ollut alan aloittelijan ja asiantuntijan osaamisen ver- tailu. Seitamaa-Hakkarainen (2007, 23) ja Hakkarainen yms. (2001, 77–78) toteavat aloit- telija-asiantuntija -vertailun saaneen paljon kritiikkiä osakseen suppeasta asiantuntijuuden kuvauksesta. Heidän mukaansa aloittelija-asiantuntija -vertailu ei selitä asiantuntemuksen kehityksen prosessia eikä se ota huomioon ammatillisen tiedon ja käytäntöjen merkitystä asiantuntijan toiminnassa ja asiantuntijuuden kehittymisessä. Asiantuntijuutta tutkittaessa
on tutkittu asiantuntijan tietotaitoa ja taitotietoa. Syrjäläisen (2003, 18) mukaan yksilö saa- vuttaa alansa asiantuntijuutta tiedon ja taidon karttumisen myötä.
Asiantuntijuus on oppimisen taso, jota ilmaistaan taidolla. Asiantuntijaksi kehittymisen kuvauksissa on käytetty Dreyfus ja Dreyfusin (1986, 50) esittämää viisivaiheisesta kasvua aloittelijasta asiantuntijaksi: aloittelija (novice), kehittynyt aloittelija (advanced beginner), pätevä (competent), taitaja (proficient) ja asiantuntija (expert). Dreyfus ja Dreyfus (1986, 50), Hakkarainen yms. (2001, 77–78), Syrjäläinen (2003, 18) ja Rönkkö (2011, 25) mu- kaan aloittelija tunnistaa taitoon liittyvää tietoa ja sääntöjen kaavamainen noudattaminen ohjaa aloittelijan toimintaa tilanteesta riippumatta. Kehittynyt aloittelija osaa jo käyttää tunnistamaansa taitoon liittyvää tietoa oikeassa tilanteessa ja osaa soveltaa toimintaa oh- jaavia sääntöjä ja tunnistaa tilanteiden yhdenmukaisuuden. Pätevä on tehtävään sitoutunut.
Taitotilanteen tarkastelun päätteeksi, analysoinnin tuloksena, hän osaa valita vaihtoehdois- ta tilanteeseen sopivan toimintatavan. Samalla hän luo pohjaa tulevaisuuden toimintata- voille samanlaisissa tilanteissa. Taitajalla on runsaasti kokemusta ja hän on vahvasti sitou- tunut tehtäväänsä. Taitaja hahmottaa ratkaisut intuitiivisesti ja kykenee analyyttisesti arvi- oimaan suoritustaan. Asiantuntija edustaa oppimisen korkeinta tasoa. Taitoon liittyvä tieto on tullut osaksi hänen persoonaansa, jolloin siihen liittyvät ratkaisut syntyvät vaistomaises- ti, ilman tietoista paneutumista. Asiantuntijuus on kyky valita monista vaihtoehdoista ne toimivat ja jatkojalostaa niistä mestariteos.
Seitamaa-Hakkarainen (2007, 23) mainitsee artikkelissaan keskeisinä ja ainoina asiantunti- juuden kehitystä selittäviä tekijöinä kokemuksen ja ajan. Hänen mukaansa kokemus ei kui- tenkaan ole riittävä ehto korkeatasoisen asiantuntijuuden saavuttamiseen ja ainoastaan osa jollakin asiantuntemusalueella työskentelevistä saavuttaa huippuasiantuntemuksen tason.
Hakkarainen yms. (2001, 79) pitävät Dreyfusin ja Dreyfussin mallin ongelmana sitä, että siinä kuvataan asiantuntijan toiminnan muuttuvan asteittain helpommaksi ja rutiinin- omaiseksi. Samoilla linjoilla ovat Bereiter ja Scardamalia (1993, 42), jotka toteavat Drey- fusin ja Dreyfussin kuvauksen pohjalta saattaa tulla mielikuva, että koska asiantuntijat ovat alansa asiantuntijoita, heidän ei tarvitse enää juurikaan ajatella. Todellisuudessa asiantunti- jat joutuvat työskentelemään kovasti pitääkseen yllä ja laajentaakseen tietotasoaan tulevien ongelmatilanteiden varalle. Hakkarainen yms. (2001, 79) pitävät tärkeänä, että kehittymi- sen selittämiseksi erotetaan toisistaan joustava ja kiteytynyt tietämys. Joustava tietämys kuvaa uusien ongelmien ratkaisussa tarvittavien tietojen ja taitojen johtamista asiantuntijan
tiedosta. Kiteytynyt tietämys puolestaan perustuu yksilön kokemuksen kautta muodostu- neeseen, osittain automatisoituneeseen tapaan ratkaista tuttuja ongelmia. Asiantuntijuuden kehityksen kannalta ratkaisevinta on Hakkarainen yms. (2001,79) mukaan se, kuinka yksi- lön joustava tietämys muuttuu kiteytyneeksi vapauttaen uusia älyllisiä voimavaroja.
3.4 Asiantuntijuus käsityöllisessä suunnitteluprosessissa
Seitamaa-Hakkarainen (2000, 61) kehitti Kankaankudonnan komposition ja rakenteen suunnitteluavaruuksia kuvaavan -mallin (kuvio 3), analysoidakseen kudonnan asiantunti- joiden ja aloittelevien tekstiilialan opiskelijoiden eroja lähestyä ja ratkaista suunnitteluteh- täviä. Suunnitteluprosessin analyysi perustui avoimeen suunnittelutehtävään, jossa verrat- tiin kahden jo kokeneemman kudonnan asiantuntijan työskentelyä kahden tekstiilialan opiskelijan tapaan ratkaista annettu suunnittelu tehtävä. Seitamaa-Hakkarainen (2000) käytti tutkimuksissaan diskurssianalyysia eli ääneen ajattelu menetelmää. Diskurssianalyy- si menetelmän avulla saadaan kirjattua tutkittavan henkilön ajatukset, mielenliikkeet hänen ratkaistessa annettua tehtävää.
Anttila (2006b, 302) mukaan malli kuvaa yleisellä tasolla, kuinka kustakin ongelma- avaruudesta tuleva tieto ohjaa etsintää toisessa ongelma-avaruudessa, millaisia siirtoja ja muunnoksia tapahtuu tilojen välillä. Mallin ymmärtämiseksi Seitamaa-Hakkarainen (2000) kuvailee kuinka visuaalinen suunnitteluprosessi tuottaa luonnostellun mielikuvan suunni- teltavasta tuotteesta. Jonka jälkeen etsintä teknisessä ongelma-avaruudessa tuottaa tarvitta- vat rakenneratkaisut luonnoksen toteuttamiseksi. Vuorovaikutus avaruuksien välillä on luonteeltaan iteratiivista ja syklistä.
Seitamaa-Hakkaraisen (2000, 57) Kankaankudonnan komposition ja rakenteen suunnitte- luavaruuksia kuvaavassa mallissa suunnitteluavaruus (Design Space) esittää koko tehtävän suunnitteluympäristöä. Suunnitteluavaruus on yhteinen kaikille prototyyppejä valmistaville suunnitteluongelmille. Yleisellä tasolla suunnitteluavaruus on rajaton, se ei sulje pois to- teuttamiskelvottomiakaan vaihtoehtoja. Suunnittelijan tehtävänä on rajata suunnitteluava- ruus sekä suunnittelijan määrittämien sisäisten rajoitteiden että suunnitteluun sisältyvien ulkoisten rajoitteiden avulla (Task Constrains).
KUVIO 3: Kankaankudonnan komposition ja rakenteen suunnit- teluavaruuksia kuvaava malli (Seitamaa-Hakkarainen 2000, 57)
Lepistön (2004, 29) mukaan rajoiteavaruus auttaa suunnittelussa idean jäsentämistä ja on- gelma-avaruuden tarkentamista. Ulkoisia rajoitteita, jotka ohjaavat suunnittelutehtävää ovat esimerkiksi käyttäjä, käyttötarkoitus, käytössä olevat resurssit, huollettavuus ja vii- meistelyt. Suunnitteluprosessi voi edetä joko yhdessä ongelma-avaruudessa kerrallaan pe- räkkäisinä toimintoina tai rinnakkain, jolloin suunnittelija käsittelee visuaalisia ja raken- teellisia näkökulmia samanaikaisesti.
Visuaalinen ongelma-avaruus (Composition Space) pitää sisällään Seitamaa-Hakkaraisen (2000, 57–58) suunnitteluprosessin aikana valittujen visuaalisten elementtien, valittujen perusoletuksien ja manipulointien organisoinnin. Visuaalisia elementtejä ovat suunnitelta- van tuotteen muoto, väri ja malli. Tekninen ongelma-avaruus (Construction Space) sisäl- tää teknisten elementtien organisoinnin ja manipuloinnin. Teknisiä elementtejä ovat käytet- tävät materiaalit, rakenteet sekä valmistusmenetelmien suunnittelu. Tekninen suunnittelu vaikuttaa tuotteen tekstuuriin. Visuallinen suunnitteluprosessi tuottaa kudottavan tuotteen visuaalisen hahmotelman, luonnoksen (Sketchy Model). Etsintä teknisessä ongelma- avaruudessa tuottaa luonnoksen pohjalta toteutettavan toimivan tuotemallin prototyypin.
Prototyyppi (Operation Model) edustaa valittujen teknisten elementtien kokonaisuutta,
joka lähestyy lopullisen kudottavan tuotteen mallia. Oletus on, että suunnitteluprosessin aikana luonnos saa valmistettavan muodon eli piirroksen pohjalta on mahdollista selittää tarvittavat kudontaelementit niin, että ne voidaan todentaa teknisesti. Yleisellä tasolla jo- kaisen ongelma-avaruuden informaatio ohjaa vastavuoroista tiedonvaihtoa ongelma- avaruuksien välillä. Suunnittelun yleinen tehtävä ja konteksti vaikuttavat kehittyvään suunniteltavaan malliin.
Seitamaa-Hakkarainen (2000, 58) designprosessin työvaiheet toteutuvat usein samanaikai- sesti, ja niihin palataan uudestaan myöhemmin saman prosessin aikana. Ongelman määrit- telylle on luonteenomaista, että se määrittyy paremmin vasta silloin, kun jonkinlainen rat- kaisu on jo esitetty. Ratkaisu siis määrittää ongelmaan, joka määrittää ratkaisunkin uudel- leen. Ongelman määrittely tapahtuu monen eri vaiheen aikana. Suunnittelija ratkaisee mie- lessään ulkomuodon, materiaalit ja rakenteen ja valmistuksen. Näistä muodostuvat suunnit- telua määrittävät rajoitteet, joiden sisältä ratkaisun on löydyttävä. Rajoitteet ovat osa suun- nittelua, joiden ansiosta suunnittelija ei joudu käymään läpi kaikkia mahdollisuuksia, vaan hänen on löydettävä sopivin ratkaisu, joka täyttää myös rajoitteet.
Seitamaa-Hakkarainen (2000, 54-55) analysoi aloittelijan (Novice) ja asiantuntijan (Ex- pert) kudonnan suunnitteluprosessin etenemistä ongelmakäyttäytymisgraafin (problem- behavior graphs) avulla. Tutkimus osoitti, että aloittelijat alkoivat suunnitella visuaalisessa ongelma-avaruudessa (Composition Space) ja vain hetkittäin työstivät visuaalisia ja tekni- siä elementtejä rinnakkain. Tärkeä piirre aloittelevien suunnitteluprosessissa oli luonnosten kehittely (sketchy model). Kudontamuotoilun monimutkaisuuden ja lukuisten yksityiskoh- tien vuoksi, aloittelevien suunnittelu tapahtui lähinnä visuaalisessa avaruudessa (Composi- tion space), jossa tuli esille myös aloittelijoiden suunnitteluprosessin iteratiivinen luonne.
Aloittelijat eivät pohtineet visuaalisia elementtejä ratkaistessaan teknisiä ongelmia. He eivät kyenneet kyseenalaistamaan aikaisempia visuaalisia ratkaisuja teknisten rakentami- sen mahdollisuuksien valossa tai muuten samanaikaisesti harkitsemaan ulkonäköä ja ra- kennetta. Tekniset elementit ratkaistiin erikseen ja sarjassa. Visuaalisen suunnittelun ta- pauksessa, suunnittelujakson sisällä tapahtui huomattavaa visuaalisten suunnitteluelement- tien yli tapahtuvaa rinnakkaista suunnittelua, reflektointia ja inkrementaalista tuotekehitte- lyä värin ja kuvion osalta ja toisin päin. Huolimatta designprosessin syklisyydestä, toistu- vasta tarkistamisesta ja iteratiivisesta prosessoinnista, teknisten elementtien ratkaisut jäivät aloittelijoilla melko pinnallisiksi ja yleiselle tasolle.
Seitamaa-Hakkarainen (2000, 56) toteaa asiantuntijoiden aloittavan toimintansa teknisessä ongelma-avaruudessa (Construction Space). He kehittivät ensin prototyypin (Operation Model) ja siirsivät tämän mallin luonnokseen (Sketchy Model). Tarkastelemalla suunnitte- luelementtejä syklisesti ja toistuvasti, asiantuntijat kehittelivät asteittain tuotetta. He pys- tyivät siirtämään aikaisemmat ideat tehokkaasti toisiin suunnittelu jaksoihin, ja mikä mer- kittävämpää, toiseen suunnitteluavaruuteen. Asiantuntijat pystyivät samanaikaisesti, asteit- tain kehittämään sekä prototyyppiä (Operation Model) että luonnosta (Sketchy Model).
Seitamaa-Hakkarainen (1997) tutkimuksen tulokset tukivat työoletusta, että sarjamuotoi- nen työskentely eri ongelma-avaruuksissa olisi perustavanlaatuinen ero aloittelijoiden ja asiantuntijoiden vastaavien suunnitteluprosessien välillä.
4 TUTKIMUSTEHTÄVÄ
Tutkielman tavoitteena on syventää tietämystä Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkatusta patalappukokoelmasta, patalappujen rakenteesta ja virkkausteknisistä ratkaisuista. Lisäksi tavoitteena on tehdä näkyväksi uusien patalappuun hyödynnettyjen virkkauksen sovellu- tukset sekä Ritva Paakkunaisen käsityöprosessin kautta ilmenevä virkkaukseen kohdistuva käsityöllinen asiantuntijuus. Ritva aloitti patalappujen valmistuksen ja suunnittelun ensin neuloen ja myöhemmin käyttämällä virkkaustekniikkaa. Tämän tutkielman aihealueeseen on rajattu ainoastaan ne virkkaustekniikalla valmistetut kaksikerrosvirkatut patalaput, jois- sa oli mukana kirjallinen ohje.
Tämän tutkielman tutkimuskysymykset ovat:
1. Millaisia rakenteellisia ja virkkausteknisiä ratkaisuja kaksikerrosvirkatuissa patala- puissa on käytetty?
2. Millaista virkkaukseen kohdistuvaa käsityöllistä asiantuntijuutta Ritva Paakkunai- sen kaksikerrosvirkatut patalaput ilmentävät?
Ensimmäisellä kysymyksellä halutaan tarkkaa tietoa kaksikerrosvirkattujen patalappujen rakenteesta ja niissä käytetyistä virkkausteknisistä ratkaisuista. Toiseen kysymykseen etsi- tään vastausta vertailemalla patalappujen rakennetta patalappujen suunnittelun ajoituksen mukaiseen järjestykseen. Tuodaan esille patalappujen rakenteen muodostuminen ja suun- nittelun lopputulos. Tämä todennetaan virkkaamalla mallien sidoksia, toisintoja ja kirjoit- tamalla ohjeet. Uusien virkkauksen sovellutusten näkyväksi tekeminen pohjautuu erilliseen neulonta- ja virkkausohjeita sisältäneeseen ohjetiedostoon. Ritva on suullisesti vahvistanut ohjetiedoston ilmentävän suunnittelun mukaista järjestystä.
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
5.1 Kvalitatiivinen tapaustutkimus
Tutkimus on laadullinen eli kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa on myös kvantifiointia mukana. Anttila (2007, 119) mukaan tapaustutkimusta voidaan pitää, kohdetta tosielämän kontekstissa lähestyvänä tutkimusstrategiana. Se on eräs kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen välimaastoon sijoittuva menetelmä, joka voi siten sisältää elementtejä mo- lemmista paradigmoista.
Laadullisen tutkimusotteen avulla pyritään samaan kokonaiskuva jostain ilmiöstä. Tapaus- tutkimuksessa huomion voi kohdentaa kokonaiskuvaukseen tai jollekin sen osa-alueeseen.
Tapaustutkimuksessa rajatulla aineistolla pyritään selvittämään tarkasti rajattua kohdetta.
Laadullisessa tutkimuksessa pyritään etenemään yksittäistapauksista yleistyksiin, eli tutki- mus on induktiivista. (Huttunen 1995, 201–202.)
Peuhkari (2005, 292–293) kuvailee tapaustutkimuksen tutkimusstrategiaa kuvaavaksi sa- teenvarjokäsitteeksi, jonka alla voidaan rakentaa monen tyyppisiä tutkimusasetelmia.
Peuhkarin mukaan aineiston ja menetelmän tarve määräytyy itse tapauksen luonteen sekä tutkimuksen tavoitteiden perusteella.
Yin (1994, 1, 3, 13) on määritellyt tapaustutkimuksen empiiriseksi tutkimukseksi, joka tutkii nykyistä ilmiötä tai toimivaa ihmistä todellisessa ympäristössä, erityisesti silloin kun ilmiö ja asiayhteys eivät ole ilmeiset. Syrjälän (1994, 11–14) mukaan tapaustutkimus on tutkimusstrategia, jossa tutkimus tehdään monipuolisesti hankittuja tietoja käyttäen. Ta- paustutkimus soveltuu tapahtumien yksityiskohtaisten rakenteiden selvittelyyn sekä erilais- ten syy-seuraussuhteiden tutkimiseen. Tapaustutkimus on siinä mielessä joustavaa, että tietoja etsitään sieltä mistä sitä voidaan saada eikä. Monipuolinen tiedon hankinta ei sulje pois myöskään tapausta valottavan tilastollisen aineiston käyttöä.
Eskola ja Suonranta (2008, 15) toteaa laadullisen tutkimuksen aineiston olevan pelkiste- tyimmillään ilmiasultaan tekstiä. Teksti voi olla monessa materiaalisessa muodossa kuten päiväkirjoina, omaelämänkertoina, kirjeinä ja tuotteina. Vaikka aineisto on tuotettu ensikä- dessä tutkijasta riippumatta, voi kirjoittajan kuvitella kirjoittaneen ne jollekin lukijalle.
Tästä tutkimuksesta tekee tapaustutkimuksen lähinnä se, että siinä on tutkittu yhden henki- lön virkkaamia patalappuja ja hänen kirjoittamia patalappujen valmistusohjeita, sekä se, että tutkimuksessa on keskitytty yksityiskohtaisten rakenteiden selvittelyyn tietystä koko- naisuudesta. Myös osa tutkimusaineistosta esiintyy sen pelkistetyimmässä muodossa.
5.2 Tutkielman aineisto
Tämän tutkielman aineisto on saatu Ritva Paakkunaiselta, kun hän toi patalappukokoel- mansa yliopistolle. Patalappuja oli paljon – patalaput järjesteltiin pöydille ja Ritva ryhmit- teli neulotut ja virkatut patalaput eri pöydille. Ritva Paakkunainen kertoi patalapuista ja niiden valmistustekniikoista mutta oli kuin hän olisi puhunut vierasta kieltä – hänen käyt- tämä termistö ja patalappujen runsaus sai tutkijan nöyräksi. Patalappuihin Ritva Paakku- nainen oli kiinnittänyt paperilappuja, johon hän oli kirjannut valmistuksessa käytetyn tek- niikan ja ajatuksia rakenteesta. Patalappukokoelman lisäksi Ritva Paakkunainen luovutti keskeneräisen valmistusohjeita sisältävän tiedoston, johon hän oli kirjoittanut ylös hyväksi havaitut rakenteet ja niiden valmistusohjeen. Hän arveli tiedostosta olevan tutkijoille apua toisintojen valmistamisessa.
Tutkimus rajattiin Ritva Paakkunaisen kaksikerrosvirkattuihin valmiisiin patalappuihin, joihin löytyi Ritva Paakkunaisen tekemä ohje. Sanalla valmis tarkoitetaan tässä yhteydessä patalappua, joka sisältää myös ripustuslenkin. Näillä rajauksilla tutkimusaineisto käsittää 135 patalappua, patalappuihin kiinnitetyt muistiinpanot sekä erillisen valmistusohjetiedos- ton. Kolmi- ja useampikerros virkattujen patalappujen rakenteen analysointi olisi vaatinut lappujen purkamista, joten ne ovat tästä syystä rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.
5.3 Patalappukokoelman analysointi
Tutkimusaineisto sisälsi Ritva Paakkunaisen 135 kaksikerrosvirkattua patalappua sekä pa- talappuihin kiinnitetyt ohjelappuset. Ennen patalappujen kuvaamista molemmilta puolilta, patalappujen oikea ja nurja puoli määriteltiin ripustuslenkin avulla. Tason päällä olevan patalapun oikeaksi puoleksi määriteltiin se puoli, jolloin ripustuslenkki oli vasemmassa yläkulmassa. Nurjan puolen ollessa näkyvissä ripustuslenkki oli oikeassa yläkulmassa.
Patalaput yksilöitiin juokseva numeroinnilla V0001-V0136. V-kirjain numeron edessä oli lyhennys toteutustekniikasta, joka oli virkkaaminen. Patalaput kuvattiin sekä oikealta että nurjalta puolelta tunnistenumeron kanssa. Tunnistenumero oli esillä ja mukana myös pata- lappuihin kiinnitetyistä ohjelapuista otetuissa kuvissa.
Luokitteleva sisällönanalyysi
Tässä tutkielmassa sisällönanalyysilla tarkoitetaan Tuomi ja Sarajärven (2018, 121) kuvai- lemaan yhdysvaltalaisen laadullisen tutkimuksen perinteen mukaista näkökulmaa, jolloin sisällönanalyysista voidaan käsitteenä puhua tarkoittaen niin sisällönanalyysiä kuin sisällön erittelyä. Analyysissa tuotettu aineisto voidaan kvantifioida, eli analyysia jatketaan siten, että sanallisesti kuvatusta aineistosta tuotetaan määrällisiä tuloksia.
Anttila (2006, 292) ja Pietilä (1973, 53) määrittelevät sisällönanalyysin tutkimusmenetel- mäksi, jonka avulla voidaan tehdä toistettavia ja päteviä päätelmiä tutkimusaineiston suh- teesta sen asia- ja sisältöyhteyteen. Se on työväline, jolla voidaan tuottaa uutta tietoa, uusia näkemyksiä sekä saattaa esiin piileviä tosiasioita. Pietilän (1973, 33, 35) mukaan sisällön erittelyssä pyritään kuvailemaan dokumenttien sisältöä tilastollisesti tai sanallisesti. Mikäli tutkittava aineisto on laaja tai kuvailtavia piirteitä on paljon tai jos kuvailussa pyritään ver- tailtavuuteen tai yleistettävyyteen, on tilastollinen esitystapa usein pelkkää sanallista kuvai- lua pätevämpi menettelytapa. Pietilä (1973) huomauttaa, että ilman tutkittavan aineiston luokittelua tai jaottelua, voisi sanallisessa kuvailussa varsianiset kehityslinjat hukkua yksi- tyiskotien kaaokseen.
Dokumentti aineistot voidaan Pietilän (1973) mukaan jakaa auditiivisiin, visuaalisiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Anttila (2006, 292) katsoo listaan voivan lisättävän myös tut- kimuksen kohteena olevat fyysiset artefaktit. Anttilan (2006, 293; 2007, 121) mukaan ta- vallisimpia sisällönanalyysissä käytettyjä tilastollisia menetelmiä ovat sisältöluokkien kes-
kiarvojen ja muiden tunnuslukujen laskeminen, ristiintaulukointi ja varianssianalyysi. Ris- tiintaulukoinnilla tutkitaan muuttujien jakautumista ja niiden välisiä riippuvuuksia.
Tässä tutkielmassa patalappukokoelman, sekä fyysisten rakenteiden että virkkausteknisten ratkaisuiden analysoinnissa dokumentteina käytettiin sekä fyysisiä artefakteja eli patalap- puja että patalappuihin kiinnitettyjä kirjallisia dokumentteja. Mitattaviksi sisältöluokiksi aineistosta nousivat patalappujen fyysisten mittojen pituus, leveys ja paino lisäksi erilais- ten mallikertojen lukumäärä sekä patalappujen erilaiset aloitus- ja lopetustavat. Tyypilli- simpiä tunnuslukuja ovat aineiston tapausten lukumäärät eli frekvenssit, prosenttiosuudet sekä aritmeettiset keskiarvot. Ristiintaulukointia hyödynnettiin patalappujen erilaisten aloi- tusten ja lopetusten jakautumisen tarkastelussa. Kaksikerrosvirkattujen patalappujen raken- teellisten ratkaisujen analysoinnissa hyödynnettiin kvantifiointia laskemalla leveyden, kor- keuden ja painon keskiarvot.
Kaksikerrosvirkattujen patalappujen rakenteelliset ratkaisut
Patalappujen koot ja painot mitattiin ilmastoiduilla näytteillä, SFS-EN ISO 139 standardin mukaisessa testiolosuhteessa, Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan Soveltavan kasvatustie- teen ja opettajan koulutuksen osaston laboratoriossa. Standardin mukainen vakio- olosuhteessa huoneen lämpötila on 20 ± 2°C ja ilman suhteellinen kosteus 65 ± 2 %. Mitat- tavia patalappuja oli ilmastoitu vakio-olosuhteissa vähintään kaksi vuorokautta ennen mit- tausta ja punnitusta. Tutkitut näytteet eivät olleet tasakokoisia, joten luotettavien mittojen saamiseksi, näytteiden leveys ja korkeus mitattiin kolmesta kohtaa. Mittaukset suoritettiin mittavirheen minimoimiseksi teräksisellä viivaimella. Korkeus mitattiin oikeasta reunasta, keskikohdasta ja vasemmasta reunasta. Leveys mitattiin alareunasta, keskikohdasta ja ylä- reunasta. Luotettavien mittojen saamiseksi jokaisesta patalapusta laskettiin mittaustulosten avulla keskiarvot. Mittojen mittauspöytäkirja (liite 2). Näytteiden painot punnittiin tark- kuusvaa’alla grammoina kahden kymmenyksen tarkkuudella. Painojen mittauspöytäkirja (liite 3).
Patalappujen mittaus- ja punnitustuloksista laskettiin pienin arvo, suurin arvo, keskiarvo, keskihajonta ja variaatiokerroin. Painoerojen suurten erojen vuoksi tarkastelua syvennettiin laskemalla lisäksi alakvartiili, mediaani ja yläkvartiili. Pienin ja suurin arvo ilmoittaa, mil- lä välillä havainnot vaihtelevat. Keskiarvolla tarkoitetaan aritmeettista keskiarvoa, joka saadaan jakamalla havaintojen summa havaintojen lukumäärällä. Pienissä havaintomääris-
