"Isä oli oikeessa, tää on ihan hyvä". Musiikkialan tuntemus kulttuurisena pääomana Ylen radio-ohjelmassa Klassikkokäräjät

”ISÄ OLI OIKEESSA, TÄÄ ON IHAN HYVÄ”

Musiikkialan tuntemus kulttuurisena pääomana Ylen radio- ohjelmassa Klassikkokäräjät

Milla Muikku Pro gradu -tutkielma Sosiologia Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos

Tiivistelmä

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yksikkö

Yhteiskuntatieteiden laitos

Tekijä

Milla Muikku

Ohjaaja

Leena Koski

Työn nimi

”Isä oli oikeessa, tää on ihan hyvä”. Musiikkialan tuntemus kulttuurisena pääomana Ylen radio- ohjelmassa Klassikkokäräjät

Pääaine

Sosiologia

Työn laji

Pro gradu

Aika

Huhtikuu 2019

Sivuja

59 sivua + 1 liite

Tiivistelmä

Tutkielman tavoitteena on osoittaa, millä tavoin musiikkialan ammattilaiset ilmentävät omaa kulttuurista pääomaansa Yle Radio Suomen Klassikkokäräjät-ohjelmassa. Ohjelma perustuu musiikkikappaleiden arviointiin, johon osallistuu muusikoita ja musiikkitoimittajia. Osallistujista kesän 2018 aikana oli naisia yhteensä 6 ja miehiä 12.

Litteroidusta 12 jakson aineistosta tehtiin laadullinen analyysi, jossa keskeisimpänä näkökulmana käytettiin Pierre Bourdieun symbolisten pääomien (kulttuurinen, sosiaalinen) käsitteitä sekä kentän, distinktion, habituksen ja statuskamppailun konsepteja, sekä näitä kritisoivia tai täydentäviä uudempia tutkimuksia. Myös sukupolveen, sukupuoleen ja asiantuntijuuteen liittyvät teoriat toimivat lähtökohtina aiheen tarkasteluun.

Suomalaisen musiikkimaailman kentällä erityisesti pitkän uran tehneet ja kansan suosikeiksi nousseet keski-iän ylittäneet miehet nousevat korkeimpaan statusryhmään itsevarman ulosantinsa, laajan faktatietopohjansa ja näiden kautta kohtaamansa arvostuksen ja jäljittelyn kautta. Aineistosta oli kuitenkin eriteltävissä myös uuden sukupolven ja perinteisesti miesvaltaiselta kentältä ulos suljettujen naisten kentälle tuomia uusia kulttuurisen pääoman muotoja, kuten tunteen laaja-alainen merkitys musiikkikappaleiden arvioinnissa. Lisäksi aineistosta kävi ilmi, että tällä kentällä legitiimiin makuun näyttävät kuuluvan aidoin metodein tuotettu musiikki, artistin koettu autenttisuus sekä surumielisyyden suosiminen musiikissa kepeyden sijaan. Bourdieun kirjoituksissa keskeisinä olleet luokkakeskeisyys ja symbolinen ulossulkeminen eivät tulleet merkittävästi esille aineistossa.

Avainsanat

kulttuurinen pääoma, populaarimusiikki, sukupolvi, maku, homososiaalisuus

Abstract

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Social Sciences

Author

Milla Muikku

Supervisor

Leena Koski

Title

“Father was right, this is not bad”. Knowledge of music as cultural capital in YLE radio program Klassikkokäräjät

Main subject

Sociology

Level

Master’s thesis

Date

April 2019

Number of pages

59 pages + 1 annex

Abstract

This Master’s thesis aims to show different ways in which professionals in music industry demonstrate their respective cultural capital in Finnish national broadcasting company YLE’s radio program Klassikkokäräjät. The program is based on popular music critique in which musicians, presenters, and other actors in the field take part. In summer 2018, 6 female and 12 male professionals were included.

The data consist of 12 transcribed sessions. In the qualitative analysis, the primary theoretical viewpoint was Pierre Bourdieu’s concept of symbolic forms of capital (cultural, social) as well as his concepts of the field, distinction, habitus, and social struggle. These theories were complemented or criticized with some newer writings. Further viewpoints shedding light on the phenomenon were theories on generation, gender, and expertise.

Drawing from conversations in the radio programme, it is evident that the Finnish music field is still dominated by “grand old men” – male professionals over 50 years of age whose music critique is characterized by strong self-confidence, extensive use of music facts, and respect gained from other speakers. However, other forms of cultural capital were also identifiable, such as a more emotional way of talking about music, that were more likely to be used by younger people and women, who traditionally have been excluded from this homosocial field. Furthermore, legitimate taste in this field appears to be characterized by traditional methods of music production, the perceived authenticity of the artist, and preference of melancholic over lighthearted music. The class- centeredness or explicit symbolic exclusion central in Bourdieu’s writings did not, however, stand out as from the data as such.

Key words

cultural capital, popular music, generation, taste, homosociality

Sisällys

1 JOHDANTO ... 1

2 KÄSITTEET JA TEORIA ... 4

2.1 Bourdieun maailmankuva ... 4

2.2 Suomalainen maku ja sukupolvikokemukset ... 6

2.3 Kaikkiruokaisuus ja ei-pitäminen ... 7

2.4 Musiikin tuntemus asiantuntijuutena ... 8

2.5 Sukupuoli ja homososiaalisuus ... 10

3 TUTKIELMAN TOTEUTUS ... 13

3.1 Metodeista ... 13

3.2 Tutkimuskysymykset ... 16

3.3 Aineiston kuvaus ... 16

3.4 Aineiston käsittely ... 18

4 STATUKSEN SÄILYTTÄMISEN MEKANISMIT ... 20

4.1 Kentän keskeiset hahmot ... 20

4.2 Miestapainen arviointi ... 24

4.3 Legitimiteetin kytkeytyminen sukupolveen ... 28

4.4 Ulossulkemisia ... 34

5 SYMBOLISEN PÄÄOMAN UUDET KASVOT ... 37

5.1 Tunne ja feminiininen asiantuntijuus ... 37

5.2 Puhujan ja artistin autenttisuus ... 41

5.3 Epävarma tieto ja myötäily ... 47

6 PÄÄTELMIÄ JA POHDINTAA ... 53

LÄHTEET ... 60

LIITTEET ... 64

1 JOHDANTO

Pro gradu -työni aihepiirin, eli populaarimusiikin ja siihen liittyvän keskustelun, valinta osoittautui siinä mielessä vaivattomaksi, että halusin jo pitkän aikaa tutkia populaarikulttuuria ja olen kiinnostunut siinä piilevistä sosiaalisista hierarkioista. En voi kieltää, etteikö valintaan olisi ollut osavaikuttajana myös perustavanlaatuinen halu puuttua kaikenlaiseen elitismiin, pätemiseen ja miesselittämiseen eli mansplainingiin, jota musiikkiin liittyvässä keskustelussa olen päässyt todistamaan. Puhujan puhetavasta on esimerkiksi saattanut käydä ilmi, että hänen taustaoletuksensa on se, etteivät kuuntelijat tiedä samoja asioita kuin hän itse, mikä luo keskusteluun epätasa-arvoisen asetelman heti alusta alkaen. En kuitenkaan tässä tutkimuksessa pyri mitenkään tuomitsemaan, vaan ennen kaikkea ymmärtämään paremmin ilmiön sosiologisia taustoja ja laajempaa rakennetta. Mihin kaikkiin tekijöihin käsityksemme

”oikeasta” mausta ja asiantuntijuudesta voi kytkeytyä? Onko näillä jaetuilla käsityksillä laaja- alaisempia yhteiskunnallisia funktioita?

Kaikenlainen tieto ei välttämättä edistä hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemista, vaan joidenkin asioiden tietäminen on syytä myös kieltää tai piilottaa. Tuoreehko esimerkki tästä on ruotsalaisen EDM (electronic dance music) -artisti Aviciin yllättävää kuolemaa seurannut keskustelu keväällä 2018. Huomasin iltapäivälehtien kommenttiosioita ja keskustelupalstoja selaillessani, että moni otti tehtäväkseen tulla kertomaan sinne, ettei ole kuullut yhtäkään kappaletta artistilta tai edes nimeä mainittavan. Kyseessä on ahkerasti radiosoitossa ollut artisti, jolta välttymiseen on täytynyt todella nähdä vaivaa, vaikka nimi ei olisikaan jäänyt mieleen.

Näin ollen jäin pohdiskelemaan, että kyseessä täytyy olla eräänlainen kieltäytyminen epäuskottavaan ja epäaitoon massakulttuuriin osallistumisesta – siis esimerkki niin sanotusta symbolisesta ulossulkemisesta (Bryson 1996). On toki mahdollista, ettei näitä sinänsä tutun kuuloisia kappaleita osattu heti yhdistää artistin nimeen, mutta uskon, että monessa tapauksessa on kyse myös siitä, ettei puhuja halua tulla assosioiduksi tähän nuorison ja valtavirran suosimaan esiintyjään tai tämän fanikuntaan. On siis parempi kieltää tuntemasta koko artistia, kuin myöntää, että on kuullut tämän musiikkia – tai jopa pahempaa – pitänyt siitä.

2

Loppukesällä 2018 Suomen toimittajapiireissä puolestaan heräsi kiivas keskustelu siitä, voiko mieskriitikko haukkua naisartistin. Kaikki sai alkunsa Arttu Seppäsen kirjoittamasta Flow Festival -reportaasista (Helsingin Sanomat, 12.8.2018), jossa sattumalta ylistettiin miesesiintyjiä ja lytättiin esimerkiksi Patti Smithin esiintyminen. Asiaa puitiin Twitterissä ja Helsingin Sanomat (22.8.2018) julkaisi aiheen tiimoilta mielipidekirjoituksen otsikolla Saako mieskriitikko haukkua naisartistin? loppupäätelmänä se, että poliittisen korrektiuden tavoittelemisessa on menty liian pitkälle, jos naisia ei saa kritisoida syystä. Myös tämä keskustelu osui sopivasti siihen ajankohtaan, kun aloitin pro gradun tekoa ja antoi lisää aihetta pohtia sen, mitä pidämme asiantuntijuutena, syvintä olemusta. On syytä paneutua siihen, arvioimmeko esimerkiksi artisteja puhtaasti artisteina ja annammeko musiikin puhua puolestaan, vai piileekö taustalla kuitenkin yhä vaikkapa sukupuoleen liittyviä käsityksiä ja odotuksia. Suurin osa musiikkitoimittajista on yhä edelleen miehiä (Kearney 2017, 333), mikä edistää sitä asetelmaa, että naiseus nähdään musiikin kentällä toiseutena, sillä miehet samaistuvat helpommin miehiin ja pitävät miesten tekemiä asioita oikeampana (esim. Kearney 2017, 335; Davies 2001).

Ihmisten käymille keskusteluille on toki ominaista, että joku pääsee ääneen enemmän kuin toiset. Se voi johtua yksilön persoonallisuudesta, mutta myös esimerkiksi aiheesta riippuen koetusta aiheen tuntemuksen määrästä tai sen riittämättömyydestä – tarvittavasta kulttuuripääomasta tai sen puutteesta. Tässä vaiheessa sosiologian klassikko Pierre Bourdieu astuu kehiin. Asiantuntijuuskokemuksen taustalla on monia sosiaalisesti muodostettuja ja ylläpidettyjä valtarakenteita ja hierarkioita. Lisäksi toisten yksilöiden ja ryhmien makua pidetään oikeampana – tai bourdieulaisittain legitiimimpänä – kuin toisten. Makuasioista kiistely siis elää ja voi hyvin. Näihin lopulta puhtaasti mielipiteisiin pohjautuviin lausuntoihin ja etenkin niiden lausujiin liitetään saman tyyppisiä uskottavuuskäsityksiä kuin faktoihin perustuvassa keskustelussakin. Näyttääkin siltä, että jotkin mielipiteet vain ovat parempia kuin toiset, jolloin ne muuttuvat kentällä miltei faktoiksi. Lisäksi, kuten Avicii-tapaus osoitti, asiantuntijatieto kulttuurisena pääomana voi ilmetä myös käänteisessä muodossa, jolloin liika tieto jostakin asiasta piilotetaan tarkoituksella.

Toisaalta voidaan myös esittää kysymys, onko musiikkitietous arvokasta kulttuurista pääomaa vain tietyllä ikäryhmällä – katse suuntautuu erityisesti suuriin ikäluokkiin eli 1945-1950 syntyneisiin (Purhonen 2007, 82) – sillä musiikin kuuntelu yleensäkin on oman sukupolveni ja uusien teknologioiden myötä muuttunut luonteeltaan hyvin paljon biisikeskeisemmäksi ja

3

satunnaisemmaksi. Suuria ikäluokkia nuoremmat sukupolvet näyttävät myös olevan suurimmaksi osaksi siirtyneet radion kuuntelusta muihin medioihin ja kuuntelevat musiikkinsa mieluiten Spotifystä ja vastaavista suoratoistopalveluista. (Teosto & IFPI 2017.) Siksi tällä tutkimuksella ei voi pyrkiä kaikki väestöryhmät kattavaan lopputulokseen, vaan ennen kaikkea valottamaan tämän kyseisen kentän tilannetta, jossa ovat osallisena nämä musiikkialan ammattilaiset, tässä ajankohdassa ja suomalaiseen mediakulttuuriin sitoutuneina. Kyseessä on siis eräänlainen kenttäkohtainen tapaustutkimus, jonka analyysissä syntyviä päätelmiä voi parhaassa tapauksessa osittain yleistää koskemaan muitakin kenttiä.

Yllä mainittujen mediassa aivan viime vuosina esiin nousseiden aiheiden ja some-väittelyiden johdosta on perusteltavissa, että tutkielmani aihe herättää kiinnostusta ja resonoi ajankohtaisen keskustelun ja keskeisten kohdattavien ongelmien kanssa. Lisäksi näen tämän pro gradun tekemisen erinomaisena tilaisuutena perehtyä minua henkilökohtaisestikin ihmetyttäneeseen ilmiöön sosiologisesta näkökulmasta. Aineistona oleva radio-ohjelma Klassikkokäräjät tuli vastaani kuin tilauksesta eräänä kesäisenä iltapäivänä mökillä radiota kuunnellessa, kun aihe oli jo pääpiirteissään mietittynä.

4

2 KÄSITTEET JA TEORIA

2.1 Bourdieun maailmankuva

Ranskalainen sosiologian klassikko Pierre Bourdieu (1930–2002) on uransa aikana kirjoittanut niin ihmisryhmiä ja etenkin luokkia leimaavasta ja erottavasta (kulttuuri)mausta eli distinktiosta kuin pääomasta sen eri muodoissa, joita ovat Bourdieun ajattelussa taloudellisen pääoman lisäksi symbolisen pääoman muodot eli kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma. Tämän tutkielman aihepiiri soveltuu hyvin tarkasteltavaksi bourdieulaisessa teoreettisessa kehyksessä, jonka keskiössä ovat kulttuuri ja valtarakenteet.

Musiikkiala voidaan ajatella eräänlaiseksi kentäksi eli kontekstiksi, johon sosiaaliset suhteet kytkeytyvät. Pierre Bourdieun ajattelussa kenttä on eräänlainen jatkuva voimasuhteiden tila, jossa käydään statuskamppailua erilaisten pääomien avulla ja jolla vallitsee omat sääntönsä (Bourdieu 1985, 106; Swartz 1997, 122–123). Hyvä maku, esimerkiksi musiikkimaku, toimii erottautumisen välineenä, jolla osoitetaan omaa statusta tällä kentällä. Asiantuntijuus eli tieto puolestaan on kulttuurista pääomaa, jota esiin tuomalla puhuja pitää yllä omaa uskottavuuttaan tai vahvistaa sitä entisestään. Kulttuurinen pääoma on Bourdieun mukaan peräisin kotikasvatuksessa perityistä opeista tai koulutuksesta (Bourdieu 1984, 80–81).

Habituksella Bourdieu tarkoitti sekä ruumiillisesti että kognitiivisesti ilmenevää olemisen tapaa, joka nähdään soveltuvana tiettyyn luokkaan tai muuhun statusryhmään kuuluvalle.

Käsitteen tarkka sisältö on muuttunut monta kertaa Bourdieun uran aikana, mutta se on tarkentunut merkitsemään aikaisessa vaiheessa sosialisaation myötä opittuja toiminnan muotoja, joiden myötä tietyt ulkoa tulleet rakenteet tulevat sisäistetyiksi yksilöön. Esimerkiksi perheessä opitut toimintatavat imeytyvät osaksi yksilöä ja tämän elämäntyyliä ja ohjaavat koko elämänkaarta. (Swartz 1997, 100–104.) Habituksen lähimpänä synonyyminä voidaan pitää esimerkiksi elämäntapaa, mutta moniulotteisempaan habitukseen liittyy vahvemmin sisäistettyä merkityksellisyyttä ja eriarvoisuuden luomista ryhmien välillä.

Bourdieu näki vallan osana kaikkea sosiaalista elämää. Valtasuhteet ovat läsnä niin yksilöiden, ryhmien kuin instituutioiden piirissä. Kulttuurin piirissä kaikki symbolit ja se, mitä teemme,

5

niin pukeutuminen, musiikkimaku kuin uskontokin, luovat sosiaalista erontekoa ja hierarkioita.

Legitimaation kautta jotkin tahot pääsevät valta-asemaan: näin kulttuuri ja politiikka ovat Bourdieun ajattelussa ikään kuin toistensa jatkumoita. (Swartz 1997, 6–7.) Ne, joilla on eniten kulttuurista pääomaa, saavat siis myös määritellä, mitä on legitiimi maku, kun taas muut hyväksyvät tämän määritelmän, sillä kokevat elävänsä itse niiden resurssien puutteessa, joita vaaditaan hyvän maun tuntemiseen. Maku on näin ollen Bourdieun mukaan symbolisen vallankäytön väline, joka luo eriarvoisuutta ihmisten ja ryhmien välille. (Bourdieu 1984.) Risto Alapuro (2006, 60–61) kirjoittaa Bourdieu-vaikutteiden tarkoittaneen 1980-luvun suomalaisessa sosiologisessa tutkimuksessa lähinnä uudenlaisen sillan muodostumista kulttuurin ja rakenteen välille, mutta ”bourdieulainen symbolisen kamppailun aspekti loisti poissaolollaan”. Distinktioteoriassa on omankin aiheeni kohdalla haasteena se, että Bourdieun ajattelussa siinä oli pääasiassa kyse luokasta, eikä luokalla näyttäisi olevan tässä aihe- ja kulttuuripiirissä, eli suomalaisessa musiikkimaailmassa, yhtä suurta merkitystä kuin esimerkiksi sukupolvella on. Bourdieun mukaan juuri ylemmät luokat määräävät, mikä on hyvän maun mukaista, ja muut imitoivat heitä tai jättäytyvät ulkopuolelle. Maulla ilmennetään omaa luokka-asemaa ja käydään jatkuvaa kamppailua. (Purhonen ym. 2014, 16–17.) Suomessa ei kuitenkaan ole vastaavanlaista luokkakeskustelua kuin vaikkapa Bourdieun kotimaassa Ranskassa; luokkaa ei nähdä ainakaan eksplisiittisesti ensisijaisena ihmisiä erottavana tekijänä.

Toki esimerkiksi varallisuuserot jakavat ihmisiä ryhmittymiin, mutta useinkaan ei tunnusteta niin kutsuttua ”luokkatietoisuutta”. Tulkintani mukaan luokan ajatellaan täällä perustuvan ainoastaan varallisuuteen niin, että luokkaa ja tulotasoa pidetään ikään kuin toistensa synonyymeinä. Luokan kiinnittymisestä nimenomaan tuloihin kertovat iltapäivälehtien otsikot kuten Katso, yllätkö keskiluokkaan – tässä ovat uusimmat tulorajat (Taloussanomat 2018).

Koen siis tarpeelliseksi suhtautua oman tutkimukseni kohdalla pienellä varauksella tähän luokka-aspektiin, koska Bourdieun näkökulma voi olla turhankin luokkakeskeinen tätä aihetta ja suomalaista ”luokatonta” kulttuuri-ilmapiiriä ajatellen.

Tässä tutkimuksessa statuskamppailussa on kyse muustakin kuin luokasta, vaikka Bourdieun pyrkimyksenä olikin ”luokitella” eli jakaa ihmisiä luokkiin muun muassa heidän kulttuurimakunsa perusteella. Kentällä arvokasta on aiemmin mainittu kulttuurinen pääoma, joka tuo mukanaan sosiaalista hyväksyntää ja valtaa. (Swartz 1997, 75.) Aineistoni eli Klassikkokäräjät-radio-ohjelman tapauksessa voi ajatella kenttään kuuluvan asiantuntijuuden eli musiikkitietouden sekä ”oikeanlaisen” musiikkimaun olevan tällainen kulttuurisen

6

pääoman, tai erityispääoman, muoto. Asiantuntijuudessa kilpaillaan, ja tärkeinä pidetyistä asioista eniten tietävät henkilöt vahvistavat paikkansa kentällä ja saavat osakseen mainetta ja ihailua. Niin sanotut haastajat puolestaan tuovat kentälle uudenlaista pääomaa ja pyrkivät nostamaan omaa asemaansa. Bourdieun mukaan yhteistä kaikille kentän toimijoille on kuitenkin se, että he haluavat saavuttaa tuon korkean statuksen sekä pyrkivät säilyttämään itse kentän olemassaolon. (Emt., 125–126.)

2.2 Suomalainen maku ja sukupolvikokemukset

Suomalaisessa kulttuurikontekstissa on hyvä ottaa huomioon ’suomalaisen maun’ erityiset piirteet. Näistä erityisyyksistä on olemassa hyvin kattava, tuore tutkimus, jonka tuloksiin Semi Purhonen ja työryhmä (2014) paneutuvat Suomalainen maku –teoksessa. Tämän tutkimuksen mukaan suomalaiseen musiikkimakuun kuuluu olennaisesti etenkin suomi-iskelmästä ja rock- musiikista pitäminen. Sitä vastoin hip hop- ja hevimusiikki jakavat paljon vahvemmin vastaajien mielipiteitä: näillä genreillä on paljon vihaajia, mutta myös vannoutuneita kuuntelijoita. Musiikkimakua jäsentävät tutkimuksen perusteella eniten kuuntelijan koulutustaso sekä ikä. Kiinnostavaa on myös, että klassisesta musiikista pitävät Suomessa huomattavasti useammin naiset kuin miehet. (Purhonen ym. 2014, 66–68.)

Erityisen tärkeä erontekijä kulttuurin kulutuksessa on ikä ja sukupolvi. Eri ikäryhmien välisiä eroja musiikin kulutuksessa voi selittää sukupolvierolla, sillä jokaisen sukupolven ajankuva ja kokemus on ollut erilainen kuin toisten. Sukupolvia yhdistävistä avainkokemuksista kirjoitti ensimmäisten joukossa Karl Mannheim. Nämä kokemukset ovat Mannheimin (1952; alun perin 1928) mukaan juuri se asia, joka määrittää sosiaalisen sukupolven, joskaan kaikki aikalaiset eivät jaa samoja kokemuksia. Mannheimin jälkeen alettiin puhua sukupolvesta yhteiskunnallisessa merkityksessä (Purhonen 2002). Pierre Bourdieu ei pitänyt kirjoituksissaan sukupolvea yhtä keskeisenä lähtökohtana, ja hänen tuotannossaan sukupolven merkitys vaihteli perheen sisäisen sukupolven, samaan aikaan syntyneiden ikäryhmän eli kohortin sekä mannheimilaisen sosiaalisen sukupolven välillä (Purhonen 2006, 191–192). Haastattelussaan

”Nuoriso” on pelkkä sana Bourdieu määrittää sukupolvien väliset erot ensisijaisesti koulutusjärjestelmästä johtuviksi, sillä se luo ryhmille yhteiset intressit. Tämän seurauksena ikäryhmien välille syntyy tavoiteristiriitoja ja valtakamppailua. (Bourdieu 1985, 130–134).

7

Jokainen ajanjakso 1950-luvulta tähän päivään pitää sisällään sen ajan nuorille tärkeitä populaarimusiikkiin liittyviä sukupolvikokemuksia. Ne kytkeytyvät myös muihin tärkeisiin yhteiskunnan tapahtumiin, joita Suomessa ovat olleet esimerkiksi sodat ja niitä seurannut jälleenrakennuskausi, 50–60-lukujen talouskasvu ja kaupungistuminen, hippiliike ja 90-luvun lama. (Jokinen 2003, 50–52.) Sukupolvikokemus määrittää epäilemättä myös sitä, millaisia asioita minkäkin ikäiset ihmiset pitävät tärkeänä tietona tai hyvänä makuna. Vuosien 1977 ja 1995 välillä syntyneet niin kutsutut millenniaalit (Hobart 2014, 2) eivät ehkä pidä edeltäjiensä lailla tärkeänä esimerkiksi 60-luvun rock-klassikoiden tuntemusta. Nuoret ikäryhmät tuovat mukanaan uusia kulttuurisen pääoman muotoja, kun taas ennen legitiiminä pidetty tieto menettää merkitystään.

Musiikin kulutuksen sosiaalisista eroista on olemassa tuore Suomessa tehty tutkimus, jossa aiheesta on koostettu selkeä kvantitatiivinen selvitys. Myös sen mukaan ikä on ylivoimaisesti tärkein selittäjä musiikin kulutuksessa. Tästä syystä otan ikänäkökulman suurennuslasin alle aineiston analyysissä. Tutkimuksessa selvitettiin myös, mitä musiikintekijöitä kukin ikäryhmä piti tärkeimpinä vaikuttajinaan: esimerkiksi ikäluokkien 35–44-vuotiaat ja 45–54-vuotiaat kohdalla ylivoimaisesti eniten mainintoja sai Eppu Normaali -yhtye, kun taas parikymppisten vastaukset olivat paljon pirstaloituneempia. (Teosto & IFPI 2017.)

2.3 Kaikkiruokaisuus ja ei-pitäminen

Bourdieu ei suinkaan ole ainoa kulttuurimakuun liittyviä teorioita kehittänyt kirjoittaja. Snobin ja kaikkiruokaisen käsitteet ovat olleet keskeisiä makuun liittyvässä keskustelussa.

Yhdysvaltalaisessa kulttuuriympäristössä tutkimusta tehneiden Richard Petersonin ja Roger Kernin mukaan eliitti ei enää tuo statustaan esiin snobimaisen ulossulkemisen keinoin, kuten Bourdieu on aikoinaan kirjoittanut, vaan 1980–90-luvuilla on siirrytty kaikkiruokaisuuden ihanteeseen. (Peterson & Kern 1996, 900.)

Makukeskustelussa on käytetty ”korkean” (highbrow) ja ”matalan” (lowbrow) maun jakoa, jossa highbrow-maku tarkoittaa esimerkiksi klassista ja oopperamusiikkia, lowbrow puolestaan rahvaanomaisempina pidettyjä genrejä, kuten iskelmää. Highbrow-maku ei kuitenkaan välttämättä merkitse snobiutta, sillä snobius edellyttää ”korkean” kulttuurimaun lisäksi sen, ettei henkilö kuluta muita kulttuurin ”tasoja”, eli matalaa tai korkean ja matalan

8

väliin jäävää middlebrow-kulttuuria. Näin ollen snobiuteen liittyy olennaisesti niin kutsuttu symbolinen ulossulkeminen (symbolic exclusion), eli joidenkin genrejen täydellinen ei- pitäminen (Bryson 1996, 885–886). Yhtenä tavoitteenani onkin selvittää myös sitä, missä määrin aineistoni valossa näytetään pidettävän toivottavana joidenkin musiikin lajien ulossulkemista ja toisaalta kaiken hyväksymistä.

1990-luvulla julkaistussa yhdysvaltalaisten musiikkimakua koskevassa tutkimuksessa kävi ilmi, että vastoin Bourdieun (1984, 56) luokkasidonnaista ajatusta ylempien luokkien halveksunnasta alempien luokkien makua kohtaan eri musiikkilajien hyväksyntä lisääntyy korkeamman koulutuksen myötä (Bryson 1996, 884). Symbolisen ulossulkemisen rinnalle on viime vuosikymmeninä noussut niin sanottu kategorinen toleranssi. Omar Lizardon ja Sara Skilesin (2016) mukaan jälkimmäinen on Yhdysvalloissa korvannut suurilta osin edellisen.

Tältä pohjalta on argumentoitavissa, että valmius hyväksyä useampia genrejä on nykyisin asiantuntijoilta ja alan ammattilaisilta toivottavin lähestymistapa musiikkimaailmassa. Kuten aihetta tutkinut Taru Lindblom (2018) esitti, tätä asenneilmapiiriä voisi selittää esimerkiksi sillä, että jonkin genren hyväksymisen voidaan katsoa edellyttävän ainakin jonkinlaista genren tuntemusta, jolloin se vahvistaa hyväksyjän kulttuurista pääomaa sitä enemmän, mitä useammista musiikkityyleistä mainitsee pitävänsä. Tiettyyn musiikkityyliin jämähtäminen puolestaan voidaan ajatella kapeakatseisuutena ja tiedon puutteena.

2.4 Musiikin tuntemus asiantuntijuutena

Koska asiantuntijuus on yhteiskuntatieteissä toistaiseksi liitetty useimmiten työelämään ja niin sanottuun professioiden sosiologiaan (ks. Pirttilä 2002, 12–13), aiheesta on suhteellisen haastavaa löytää aiheeni kannalta hyödyllistä kirjallisuutta. Yhteiskuntatieteelliset tietoon ja asiantuntijuuteen liittyvät teoriat ovat kuitenkin kytkeytyneet jossain määrin ainakin feministiseen tutkimukseen, jossa niihin liittyy keskeisenä sukupuolinäkökulma. Feministinen tutkimus on pyrkinyt problematisoimaan ja haastamaan mieskeskeistä valtavirtatiedettä, jossa naisten kokemukset marginalisoidaan. Keskeisimpänä keinona tieteen kentän uudistamiseen tässä suhteessa on ollut uusien, naisten kokemusmaailmaa lähellä olevien tutkimuskohteiden kehittäminen. (Matero 1996, 245–247)

9

Tässä tutkielmassa tarkastelen asiantuntijuutta eräänlaisena erityispääoman muotona, joka kiinnittyy tieteiden, professioiden ja instituutioiden sijaan sosiaalisiin ryhmiin, kenttiin ja niiden sisällä tapahtuvaan statuskamppailuun. Näin ollen minun on irrotettava perinteinen sosiologian asiantuntijuuskäsitys niistä konteksteista, joissa se on tavattu nähdä, ja vietävä se bourdieulaiseen kontekstiin. Myös esimerkiksi työelämään liitetyt asiantuntijateoriat voi kuitenkin nähdä pätevinä myös tässä yhteydessä. Samanlaisena ja samoin edellytyksin toimivana asiantuntijuutena voi nähdäkseni pitää myös ”arkiasiantuntijuutta” tai

”harrastusasiantuntijuutta”. Ongelmaksi, toisaalta myös tulkinnan mahdollisuuksia lisääväksi tekijäksi, muodostuukin asiantuntijuuden käsitteen laaja-alaisuus. Siksi tälle tutkielmalle erityinen asiantuntijuuden määrittely on tarpeen.

Anthony Giddens ja Ulrich Beck (1995) ovat myös kirjoittaneet asiantuntijuudesta ja sen roolista jälkitraditionalistisen yhteiskunnan riskikeskustelussa. Tässä teoksessa etenkin Giddensin ajattelu näyttäisi tukevan omaan tutkielmaani soveltuvaa, joustavampaa asiantuntijakäsitystä: hänen mukaansa asiantuntijan ja maallikon välille ei voi vetää jyrkkää rajaa, vaan asiantuntija on kuka tahansa, joka pystyy osoittamaan itsellään olevan tietyntyyppistä tietoa tai taitoja. Merkityksellistä on yksilöiden välinen taitojen ja informaation epätasapaino, joka luo tietyssä tilanteessa auktoriteettisuhteen ”asiantuntijan” ja ”maallikon”

välillä. (Giddens 1995, 119.) Tämä Giddensin määritelmä asiantuntijuudesta soveltuu hyvin tähän tutkielmaan käytettäväksi, sillä sen avulla vältytään esimerkiksi koulutussidonnaiselta tai työelämään liittyvältä asiantuntijuusmääritelmältä, jotka eivät välttämättä toimi edullisesti aiheen kannalta.

Musiikkialalla asiantuntijuuden merkitys on pikkuhiljaa jäänyt taka-alalle ainakin radion musiikkitoimittajien työnkuvassa. Toimittajien ja musiikkiohjelmien juontajien rooli on kaupallisten radiokanavien 80-luvun aikana tapahtuneen esiinmarssin myötä käynyt läpi muutoksen, sillä ennen kaupallista radiota heiltä vaadittiin asiantuntemusta pystyäkseen valitsemaan ohjelmiin sopivimmat kappaleet ja puhumaan niistä uskottavasti. Nykyään radion musiikkiohjelman toimittaja tyypillisesti juontaa muiden, eli kanavien musiikkipäällikköjen, valitsemat kappaleet ja jopa pitää omat mieltymyksensä taustalla. (Uimonen 2008, 48–49.)

10

2.5 Sukupuoli ja homososiaalisuus

Asiantuntijuuden konstruoinnissa on huomioitava sukupuolten väliset erot musiikin kulutuksessa, sukupuoleen liittyvät oletukset ja näiden konstruointien syyt sekä seuraukset laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa. Ajatus musiikin kuuntelun sukupuolittuneisuudesta on tuttu sosiologiassa jo Theodor Adornon (1903–1969) ajalta: hänen kirjoituksessaan musiikin kuuntelijat on jaettu kahteen ryhmään, joista toinen on passiivinen, manipuloitavissa oleva massan mukana kulkija ja toinen yksin musiikkia kuunteleva ja siihen syvällisesti perehtynyt makuuhuone-erakko. Oleellista on, että näistä ryhmistä vain jälkimmäiselle on määritelty sukupuoli: itsenäiset kuuntelijat ovat nimenomaan miespuolisia. (Negus 1996, 10–

11.) Nykyaikaan soveltuva muunnelma, jossa tämä jako näkyy, voisi olla esimerkiksi stereotypia hifilaitteita ja vinyylilevyjä keräilevistä miespuolisista musiikin harrastajista, ja toisaalta Spotifyn top-listaa kuuntelevista nuorista (naisista). Nähdäkseni Adornon ajatus pätee siis pitkälti edelleen siinä, miten musiikinkuuntelijatyypit konstruoidaan, vaikka musiikki ja sen kuuntelemisen muodot ovat matkalla tähän päivään ehtineet muuttua moneen otteeseen. Lisäksi Adornon ajatus miehille tyypillisestä musiikin kuuntelusta ja kulutuksesta sopii hyvin myös Bourdieun kirjoituksiin maskuliinisuuden ”jaloudesta” (nobility).

Miestyypillinen tapa tehdä asioita nähdään jalompana ja arvostettavampana kuin naistyypillinen. (Bourdieu 2001, 59–61.)

Myös tietyntyyppinen musiikkitietous ja siinä kilpaileminen konstruoidaan useimmiten miestapaisiksi harrastuksiksi, eli harrastajat ovat eräänlainen homososiaalinen kollektiivi, jossa nainen on lähtökohtaisesti muukalainen. Homososiaalisuus on suhteellisen uusi, mutta sitäkin hyödyllisempi käsite. Se on miesyhteisöjen sosiaalinen mekanismi, jonka avulla ryhmässä vallitseva hegemoninen maskuliinisuus säilytetään (Hammarén & Johansson 2014, 1). On syytä tarkastella niitä mekanismeja, joilla esimerkiksi musiikkikeskustelussa tiedostetaan ja pidetään yllä yhteisön miesvaltaisuutta. Musiikkijournalismin käytäntönä on ollut diskurssin keinoin sulkea naiset ulos keskustelusta sekä musiikin tekijöinä että kuuntelijoina. Musiikkilehdissä käsitellään pääasiassa ”uskottavina” ja ”aitoina” pidettyjä artisteja, jotka asetetaan ”epäaidon” listapopin esittäjiä vastaan. Aitous ja vakavastiotettavuus myös liitetään helpommin miesartisteihin. Lisäksi musiikkialan toimittajat ovat suurimmalta osin miehiä, mikä tarkoittaa, että kirjoituksia tehdään ja julkaistaan oletuksella, että kaikki lukijatkin ovat miehiä. Naisartistit tulevat useammin sivuutetuiksi, sillä miesjournalistit eivät

11

ehkä koe heitä samaistuttaviksi tai ota heitä vakavasti. (Anttonen 2017, 48; Davies 2001, 301–

302.)

Pikainen Soundi.fi -sivuston etusivun läpikahlaaminen toistaa yllä olevaa miesvaltaisuutta myös suomalaisen musiikkimedian suhteen: kaikki jutut aikavälillä 9.1.–16.1.2019 yhtä levyarviota lukuun ottamatta ovat miesten kirjoittamia, ja naisartisteja koskevia artikkeleja on vain kourallinen miehistä kertovien artikkeleiden seassa. Naisartistien suoranaista vihaamista tai epäaitona pitämistä ei kuitenkaan ilmene. (Soundi 2019.) Oma tulkintani on, että viime vuosina näihin asenteisiin on ehkä jo osattu puuttua ongelmallisena. Siinä missä eräänlainen äijämäisyys kuitenkin edelleen näyttää olevan osa Soundin imagoa, katsaus toisen suomalaisen musiikkimedian Rumban listaan vuoden 2018 parhaista levyistä antaa aihetta uskoa, että naisartistien uskottavana ja arvostettavana pitäminen on nousukiidossa. Peräti kuusi kymmenestä parhaiden ulkomaisten levyjen listalle valitusta levystä on naisartistien. Parhaiden suomalaisten levyjen listalle nostetut Litku Klemetti ja Vesta taas ovat molemmat viime vuosien arvostetuimpia nuoria suomalaisartisteja. (Rumba 2018.)

Myös Pierre Bourdieu on kirjoittanut naisten vaikeudesta saada äänensä kuuluviin esimerkiksi julkisessa väittelytilanteessa: uskottavan puhujan sijaan naiset jäävät usein pikemminkin

”juontajan” tai ”emännän” rooliin. He eivät saa suunvuoroa tai pitkäaikaista huomiota keskustelussa, vaan puhuessaan tulevat miesten keskeyttämiksi ja sivuuttamiksi. Bourdieun mukaan naisten turhautuminen tähän sivuutetuksi tulemiseen aiheuttaa joskus harkitsemattomiakin ulostuloja huomion saamiseksi, mikä myöskään ei lopulta varsinaisesti paranna naisten uskottavuutta, vaan sen sijaan vahvistaa miesten symbolista valtaa.

Miehisyyttä konstruoidaan näin jo aiemmin mainitun ”jalouden” (nobility) kautta, kun taas naisten halutaan pysyvän tekemisineen piilossa. Eräänä osoituksena tästä on se, kuinka arvotamme naisten ja miesten tekemiä, sinänsä samoja, asioita. Naiset ovat esimerkiksi perinteisesti tehneet kotona ruokaa, kun taas arvostetuimmat huippukokit ovat miehiä. Kun tekeminen viedään pois yksityisestä elinpiiristä julkisuuteen, ja vaihdetaan samalla tekijäksi mies, siitä tulee arvostettavaa tekemistä. (Bourdieu 2001, 59–61.) Nyttemmin naiset ovat yhteiskunnallisen muutoksen saattamina omaksuneet itselleen enemmän julkista tilaa, vaikkakin historiallisesti vallinneet sukupuolijaot näkyvät yhä esimerkiksi rockmusiikin piirissä ”naiskitaristi”-tyyppisissä etuliitteissä (Kearney 2017, 35).

Bourdieu mainitsee myös niin sanotut kollektiiviset odotukset (collective expectations) ja niiden aikaansaaman opitun avuttomuuden (learned helplessness) syynä siihen, että naiset eivät

12

pääse miesten tavoin ääneen. Opitussa avuttomuudessa on kyse siitä, että ympäristö muokkaa ihmisen käyttäytymistä niin, että omien kykyjen vähättely, tässä tapauksessa kulttuurisesti jaettu käsitys naisten kyvyttömyydestä, vahvistaa myös yksilön omaa vähyyden kokemusta.

Esimerkiksi koulutuksessa voidaan antaa tyttöjen uskoa, että he eivät sovellu teknisille aloille, jolloin he alkavat uskoa käsitykseen itsekin ja elää tuota käsitystä toteuttaen. (Bourdieu 2001, 61–62.) Samalla tavalla voidaan ajatella, että keskustelutilanteessa nainen on hiljaa ja antaa miehen puhua, vaikka tietäisikin asiasta jotain, sillä ympäristö on tukenut käsitystä, että miehen näkemys asiasta on aina validimpi – jopa sen ollessa identtinen naisen näkemyksen kanssa.

Ilmiötä on tutkittu lähinnä psykologian alalla, joskin esimerkiksi sosiologi Harrison White (2008, 131) on puhunut opitun avuttomuuden konseptin laajentamisen puolesta siten, että sitä voitaisiin paremmin hyödyntää psykologian ohella myös yhteiskuntatieteissä.

Aiemmin mainitussa Purhosen työryhmän (2014) tutkimuksessa paljastui, että sukupuoli ei juurikaan määritä musiikin kuuntelutapaa tai musiikkimakua. Tämä on kiinnostavaa, sillä on huomattavissa, että kuitenkin moniin musiikkiaiheisiin tietokilpailuihin, joihin osallistuminen on avointa kaikille halukkaille, kuten Radio Suomen Poppikoulu-tietovisaan, näyttävät osallistuvan pääasiassa miehet. Syynä voisi olla ainakin se, että kilpailu ja oman asiantuntijuuden itsevarma esittäminen sopivat hegemonisen maskuliinisuuden (Connell 1995) raamiin. Kenties tämän tyyppinen sukupuolijako ei tullut esiin niitä kysymyksiä kysyttäessä, joihin Purhonen työryhmineen haki vastauksia: itse musiikkimaku ei nimittäin kuitenkaan näytä eroavan radikaalisti naisten ja miesten välillä. Myöskään musiikin merkityksestä ja tärkeydestä kysyttäessä ei tullut esiin huomattavia sukupuolieroja, vaikka vallitsevan käsityksen mukaan intohimoisimmat musiikin kuuntelijat ja etenkin soittajat ovat miehiä (Purhonen ym. 2014, 44–49). Kuitenkin musiikkiala on hyvin miesvaltainen, mihin on omat rakenteelliset syynsä (esim. Kearney 2017).

13

3 TUTKIELMAN TOTEUTUS

Tässä luvussa kuvaan ensiksi tutkimuksen keskeiset metodologiset lähtökohdat, jotka ohjaavat analyysin tekemistä. Tämän jälkeen asetan tutkimusongelman ja -kysymykset, joihin analyysissä pyritään vastaamaan. Lopuksi esittelen aineiston siihen liittyvine erityispiirteineen sekä aineiston käsittelyyn kuuluvat vaiheet.

3.1 Metodeista

Aineistoni laadulliseen analyysiin ei ollut tässä tutkielmassa tarpeen käyttää mitään nimettyä tutkimusmetodia. Ilman mitään selkeitä analyysisääntöjä hyvän ja objektiivisen analyysin tekeminen on kuitenkin erittäin vaikeaa (Alasuutari 1994, 72–73). Esittelen seuraavaksi analyysissäni käyttämiäni keskeisiä lähtökohtia, jotka luovat säännöt tekemälleni analyysille.

Laadulliselle tutkimukselle on tyypillistä jonkin teoreettis-metodologisen näkökulman valinta, jonka pohjalta aineistosta saatuja havaintoja pelkistetään, jolloin tutkimusongelman kannalta epäolennainen sisältö jää pois analyysistä. (Alasuutari 1994, 30–31) Tässä tutkimuksessa aineistoa tarkastellaan ja analysoidaan ensisijaisesti Pierre Bourdieun teorioiden valossa, eli kiinnitän erityisesti huomioni siihen, millä tavoin kulttuurinen pääoma ilmenee puheessa ja kuinka omaa statusta vahvistetaan tai pidetään yllä musiikkikappaleista puhuttaessa ja niitä arvioitaessa. Tarkastelen myös sitä, millainen puhetapa, mitkä tiedot ja millainen musiikkimaku ovat musiikkialan ammattilaisen habitukseen sopivia ja hyväksyttyjä. Lisäksi tavoitteenani on Bourdieun (2001) sukupuolentutkimuksen hengessä erottaa maskuliinisen dominanssin ilmentymiä keskustelussa ja löytää niiden avulla kentän homososiaalisia ja ulossulkevia rakenteita.

Laadullisen analyysin toinen keskeinen vaihe on aineiston analyysi eli Pertti Alasuutarin (1994) termein ”arvoituksen ratkaiseminen”. Tähän vaiheeseen kuuluvat tutkijan tekemät tulkinnat analyysiin valituista havainnoista. Erilaisten aineistosta saatujen ”vihjeiden”

perusteella muodostetaan ilmiötä tulkitseva merkityskokonaisuus. (Alasuutari 1994, 34–35.) Laadullisessa tutkimuksessa on kuitenkin myös mahdollista helposti ajautua sivuraiteille, kun

14

aineisto tarjoaa uusia kiinnostavia havaintoja, jotka eivät mahdu tutkimuskysymyksissä asetettuihin muotteihin.

Laajemmin tarkasteltuna yksi tärkeä lähtökohta aiheeseeni on yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle usein keskeinen sosiaalisen konstruktionismin näkökulma, sillä nimenomaan jaetuilla ja toistetuilla käsityksillä asioiden luonteesta ja järjestyksestä on merkitystä – toisin sanoen sillä, kuinka konstruoimme ja tuotamme merkityksiä ympärillämme olevalle todellisuudelle. Nämä selitykset, joita annamme asioille ja ilmiöille, muodostuvat ja toistuvat sosiaalisesti. (Berger & Luckmann 1994.) Bourdieu ei kuitenkaan puhunut ensisijaisesti sosiaalisista konstruktioista, vaan kehitti kulttuurintutkimuksen teoriansa eräänlaisen kulttuurisen luokittelujärjestelmän pohjalta. Tällä kulttuurisella luokkateorialla hän pyrki erottautumaan marxilaisesta tuotantojärjestelmään pohjautuvasta luokkateoriasta: taloudelliset tekijät olivat vain pieni osa kaikesta siitä, millä luokat erotetaan ja erottautuvat toisistaan.

Bourdieun tutkimuksen pääfokuksina ja erojen selittäjinä olivatkin työn ja toimeentulon sijaan koulutus, kasvatus ja kulttuuri. (Alasuutari 1994, 60–61.)

Maskuliinisiksi ja feminiinisiksi konstruoidut asiantuntemuksen ja tietämisen tavat ovat aiheeseeni yksi ehdottoman käyttökelpoinen näkökulma, sillä miehinen tapa esittää omaa asiantuntemusta eroaa naisille ominaisesta ja heidän habitukselleen sallitusta tavasta. Naiseus on perinteisesti käsitetty tieteen ja tiedon piirissä toiseudeksi, miesten tuottama tieto puolestaan yleispäteväksi normiksi. Feministinen teoria on pyrkinyt kritisoimaan ja haastamaan tätä asetelmaa sekä analysoimaan naiseuden sekä sosiaalisen sukupuolen (gender) kulttuurista reproduktiota kokonaisvaltaisesti. (Koivunen & Liljeström 1996, 14–17.) Tämä näkökulma on olennainen osa myös omaa tutkimusotettani. Olennaista tutkimuksen kannalta on, että perinteisesti myös musiikin kentällä niin naismuusikot, naiskriitikot kuin -journalistitkin ovat vähemmistössä ja toiseutettuja (Kearney 2017), millä antaa lisää perusteluja feministisen analyysitavan mielekkyydelle käyttämässäni aineistossa.

Analyysin lähtökohtana on myös intersektionaalisuus, joka on erityisesti feministisessä tutkimuksessa käytetty käsite ja metodologia. Intersektionaaliseen analyysiin kuuluu erilaisten luokittelujen ja erontekojen tarkastelu moniperustaisena ilmiönä. Luokitteluja voivat olla esimerkiksi sukupuoli, ikä, etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen tai toimintakyky.

Olennaista on, että mikään näistä ei esiinny yksin, vaan luokittelut toimivat suhteessa toisiinsa ja niiden perusteella asetetaan ihmisiä järjestyksiin niin sosiaalisessa, taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä. Tästä syystä esimerkiksi nuori nainen voi jollain kentällä olla

15

etuoikeutettu verrattuna iäkkäämpään naiseen, mutta toisaalta kokea syrjintää verrattuna nuoreen mieheen. (Karkulehto ym. 2012, 16.) Tässä tutkimuksessa intersektionaalisessa fokuksessa ovat ikä ja sukupuoli.

Intersektionalistiselle suuntaukselle erityisen tärkeään positiokysymykseen liittyen myös Bourdieun ajattelulle keskeistä on ollut niin sanottu refleksiivinen sosiologia, johon kuuluu, että tutkija asettaa itsensä osaksi tutkittavaa kenttää ja tunnistaa positionsa siellä, eli objektivoi tutkimansa sosiaalisen maailman lisäksi myös itsensä (Bourdieu & Wacquant 1995, 92–94).

Tällöin voidaan välttyä niin sanotuilta skolastisilta virhepäätelmiltä, joissa tutkija asettaa omat tutkijan näkökulmasta syntyneet ajatuksensa ja tulkintansa tutkittaviin (Purhonen ym. 2006, 25–26).

Yleisradio on ollut tärkeä osa suomalaista akateemista radiotutkimusta 1960-luvulta lähtien, jolloin radio- ja televisiotutkimusta alettiin tehdä yhteistyössä Yleisradion kanssa.

Käännekohtana 1980-luvulla yleistyi kulttuurintutkimuksellinen näkökulma, joka kulkee käsi kädessä feministisen mediatutkimuksen kanssa. Samalla alettiin tutkia enemmän populaarikulttuuria ja -musiikkia, sekä Yleisradion lisäksi yhä enemmän myös kaupallisia radiokanavia, jotka tekivät debyyttinsä Suomessa 1985. (Herkman ym. 2008, 12–18.) Kaupallistumisen myötä myös Yleisradion ohjelmistoa uudistettiin ja muutettiin korkeakulttuuripainotteisesta kevyempään ja viihteellisempään suuntaan. Enteenä tälle muutokselle voidaan nähdä Rockradion perustaminen jo vuonna 1980, jolloin Yleisradion selkeänä tavoitteena oli ensimmäistä kertaa nuorten houkuttelu radion ääreen. (Kemppainen 2008, 95–97.)

Kulttuurintutkimuksen näkökulman nousu suomalaisessa radio- ja tv-tutkimuksessa on merkinnyt etenkin tv-tutkimuksen laaja-alaistumista ja kiinnittymistä erityisesti humanististen tieteiden, mutta myös yhteiskuntatieteiden, kuten sosiologian, alalle. Radiotutkimus on jäänyt tv-tutkimuksen varjoon, mutta molempia on tehty hyvin samanlaisin metodein. Viestinnän tutkimus ylipäätäänkin on monialainen solmukohta, jossa tärkeää on useiden eri paradigmojen hallinta. (Herkman ym. 2008, 17–18.) Viestintätutkimuksessa, kuten humanistisissa tieteissä yleensäkin, on suosittu laadullista tutkimusotetta määrällisen sijaan, vaikka määrällisellä otteella on ilman muuta myös käyttötarkoituksensa esimerkiksi kyselytutkimusten tapauksessa (Herkman & Vähämaa 2007, 74).

16

3.2 Tutkimuskysymykset

Tutkimuksen tavoitteena on luoda katsaus siihen, mitä mekanismeja musiikkialan toimijat käyttävät tuodessaan musiikkikeskustelussa esiin omaa kulttuurista pääomaansa.

Tarkemmiksi tutkimuskysymyksiksi ovat valikoituneet seuraavat:

1. Millä tavoilla kentällä jo valmiiksi korkeaa statusta nauttivat henkilöt pitävät asiantuntijastatustaan yllä?

2. Millä tavoilla muut kentän toimijat pyrkivät nostamaan itsensä asiantuntijoiden joukkoon, jos pyrkivät?

3. Millaisia artisteihin liittyviä musiikillisia tai ulkomusiikillisia tekijöitä pidetään legitiimin maun mukaisina, mitä puolestaan ei?

3.3 Aineiston kuvaus

Käytän aineistona Ylen Radio Suomi -kanavalla kesälauantaisin esitettävää Klassikkokäräjät- ohjelmaa. Kesällä 2018 ohjelmasta esitettiin neljäs tuotantokausi. Juha Blombergin juontaman ohjelman ideana on, että kulttuurin, yleensä musiikin, ammattilaisista koostuva ja joka jaksossa vaihtuva kolmen ihmisen raati arvioi kullakin kertaa kuusi populaarimusiikin kappaletta.

Erityinen tehtävä heillä on tässä yhteydessä määritellä, onko kappale heidän mielestään niin kutsuttu klassikko – onko jo myönnetty klassikkostatus perusteltavissa, tai olisiko syytä nostaa kyseinen kappale tähän klassikoiden sarjaan. Jokainen osallistuja myös arvioi kuullut kappaleet 1–10-asteikolla.

Jokainen Klassikkokäräjien jakso kestää musiikkikappaleet mukaan laskettuna tunnin, ja kesän 2018 aikana jaksoja esitettiin yhteensä 12. Näin aineiston rajaaminen ja sen perustelu osoittautui helpoksi: valitsin aineistoksi pelkästään nämä 2018 esitetyt jaksot. Mukana olivat seuraavat asiantuntijat:

• 9.6. Kikka Laitinen, Ile Kallio, Juhani Kenttämaa

• 16.6. Niina Lahtinen, Lasse Norres, Pekka Laine

• 23.6. Katriina Honkanen, Timo Rautiainen, Jake Nyman

• 30.6. Maija Kauhanen, Esa Eloranta, Tommi Viksten

17

• 7.7. Ninni Poijärvi, Kasmir, Susanna Vainiola

• 14.7. Tapani Ripatti, Erno Kulmala, Jari Mäkäräinen

• 21.7. Kikka Laitinen, Ile Kallio, Juhani Kenttämaa

• 28.7. Maija Kauhanen, Esa Eloranta, Tommi Viksten

• 4.8. Katriina Honkanen, Timo Rautiainen, Jake Nyman

• 11.8. Niina Lahtinen, Lasse Norres, Pekka Laine

• 18.8. Tapani Ripatti, Erno Kulmala, Jari Mäkäräinen

• 25.8. Ninni Poijärvi, Kasmir, Susanna Vainiola

Jokaisessa jaksossa on siis mukana kulttuurialan toimijoita, joiden voi katsoa olevan tällä alalla jonkinlaisessa asiantuntijapositiossa. Osallistujia, jotka tunnetaan ensisijaisesti musiikin tekijöinä tai esittäjinä ovat Kikka Laitinen, Ile Kallio, Katriina Honkanen, Timo Rautiainen, Maija Kauhanen, Esa Eloranta, Tommi Viksten, Ninni Poijärvi ja Kasmir.

Musiikkitoimittajia ovat Juhani Kenttämaa, Pekka Laine, Jake Nyman, Susanna Vainiola, Tapani Ripatti, Erno Kulmala ja Jari Mäkäräinen. Maininnan arvoista on, että kaikki edellä mainitut musiikkitoimittajat ovat ainakin joskus olleet Yleisradion palveluksessa. Lisäksi osallistujina ovat näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Niina Lahtinen (joka kaikista henkilöistä vähiten profiloituu musiikkialan toimijaksi) sekä musiikkituottaja ja -vaikuttaja Lasse Norres.

Lähes jokaisessa jaksossa raadissa on mukana sekä nais- että miesjäseniä. Nuorimmat osallistujat ovat noin kolmekymppisiä, vanhimmat lähellä 70 vuoden ikää. Laajahko jakauma on myös keskeisimpiä syitä siihen, miksi valitsin aineistoksi juuri tämän ohjelman. Verrattuna esimerkiksi toiseen Radio Suomen ohjelmaan, Poppikoulu-musiikkitietovisaan, johon osallistuu useimmiten keski-ikäisiä miehiä, Klassikkokäräjien osallistujien sukupuoli- ja ikäjakauma ovat huomattavasti laajempia, minkä johdosta muodostuu oletus, että raatilaisten demografinen jakauma on ollut harkittu valinta Yleltä. Klassikkokäräjien perinteistä vaihtelevampi asiantuntijajakauma uudistaa aiemmin mainittua musiikkijournalismin hyvin homososiaalista kenttää (esim. Davies 2001, Kearney 2017) ja normalisoi naisten toimijuutta ja asiantuntijuutta kentän sisällä. Kesällä 2018 Klassikkokäräjillä oli mukana yhteensä 12 miestä ja 6 naista.

18

Klassikkokäräjien jokaisessa jaksossa on mukana sekä koti- että ulkomaisia kappaleita: jako noudattaa linjaa, jossa yhdessä jaksossa on mukana neljä ulkomaista ja kaksi kotimaista artistia.

Valtaosa kappaleista on miesartistien esittämiä: kahdessa jaksoista (30.6. ja 14.7.) ei ole mukana yhtään naisartistia. Eräs kiinnostava aineistosta saatava huomio on, että naisvaltaisin paneeli näyttää saaneen myös naisvaltaisimman artistikattauksen: esimerkiksi 25.8. esitetyssä jaksossa, jossa on keskustelemassa kaksi naista ja yksi mies, on mukana peräti neljä naisten esittämää kappaletta. Toisaalta myös eniten miesartisteja on valittu juuri niihin jaksoihin, joissa on pelkästään miehiä eli niin sanottu all-male panel. Vanhin kaikista kesällä 2018 kuulluista kappaleista on vuodelta 1958 (Eddie Cochranin Summertime Blues), uusin vuodelta 2015 (Disturbed-yhtyeen cover-versio Simon & Garfunkelin kappaleesta Sound of Silence). Kaikki kappaleet ovat luettavissa populaarimusiikiksi, eikä mukana ole esimerkiksi klassisen musiikin teoksia. (Liite 1: Klassikkokäräjillä soitetut kappaleet kesällä 2018.)

Kappaleiden nimiä tai esittäjiä ei mainita ohjelmassa ennen niiden kuuntelua, vaan kappaleen soidessa puhujat yksinkertaisesti tietävät tai eivät tiedä, kenestä on kyse. Tämä on analyysin kannalta olennaista siksi, että myös tätä kautta päästään tarkastelemaan tietämistä ja ei- tietämistä sekä niihin suhtautumista.

3.4 Aineiston käsittely

Litteroimalla näistä 12 Klassikkokäräjät-jaksosta tuli tekstiä yhteensä noin 9 sivua jaksoa kohden, kaiken kaikkiaan 104 sivua. Olen litteroinut jaksot kesän 2018 ja tammikuun 2019 aikana. Litteroidussa aineistossa puhuja on koko ajan tiedossa: olen merkinnyt puhujat sekä aineistoon että tarvittaessa analyysilukuihin (alaluvut 4 ja 5) nimiensä alkukirjaimilla, jolloin esimerkiksi lyhenne JB merkitsee Juha Blombergia. Puhujan identifioiminen osoittautui paikoin hankalaksikin, sillä monessa kohtaa keskustelijat ovat puhuneet toistensa päälle, tai on ollut muita epäselvyyksiä sen suhteen, kuka on äänessä – lähinnä silloin, jos kahdella puhujalla on samankaltainen ääni.

Litteroinnin tarkkuudessa olen noudattanut aineistoon sopivaksi näkemääni linjaa, jossa esimerkiksi puhekielisyys, merkitystä olennaisesti muuttavat sävynmuutokset ja naurukohdat on säilytetty. Tärkeimmäksi koen sen, että viesti pysyy samana. Näin ollen, vaikka litterointi on pääosin sanatarkkaa, joitakin täytesanoja (’niinku’, ’tota noin niin’ tai vastaavat) on jätetty tietoisesti pois yleensä siksi, että niitä on puheenvuorossa toistettu todella paljon, ja

19

litteroidusta tekstistä saa näin helpompilukuista. Lisäksi olen samasta syystä jättänyt pois joitakin kesken jääneitä lauseenaloituksia ja toistoja. Vaikka täytesanojen runsas käyttö voi joltain osin kertoa myös esimerkiksi puhujan epävarmuudesta, oli huomattavissa, että niiden käyttäminen on myös joissakin tapauksissa osa puhujan henkilökohtaista puhetyyliä.

Aineistoa käsitellessä tuli pohdittua sitä, olisiko audiovisuaalinen aineisto, esimerkiksi tv- ohjelma, voinut tutkimuskysymykset huomioon ottaen toimia parempana ja monipuolisempana aineistona. Silloin olisi puheen ja sen sävyjen lisäksi pystynyt analysoimaan myös ihmisten eleitä, asentoja, ilmeitä ja niin edelleen. Sanattoman viestinnän rooli on valtava ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja nyt jää piilotetuksi esimerkiksi puhujan asento, ilmeet tai se, kenelle puhuja milloinkin osoittaa puheensa. Näistä mietteistä huolimatta päätin pysyä radio- ohjelmassa, sillä muuten huomioni olisi analyysissä voinut kiinnittyä jo turhankin moneen asiaan. Pelkässä puheessakin on lähtökohtaisesti jo paljon enemmän vivahteita kuin vaikkapa tekstissä.

Aineisto on peräisin Yleisradion kaikille avoimesta Yle Areena-palvelusta ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) radio- ja tv-arkistosta (RTVA), johon on vapaa pääsy muun muassa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastolla olevalla tietokonepisteellä.

Koska aineisto on ollut julkisessa levityksessä niin Radio Suomella kuin Yle Areenassa, ja ohjelman osallistujat ovat alan ammattilaisia ja julkisuuden henkilöitä, sen käyttöön ei lähtökohtaisesti liity eettisiä tai salassapitokysymyksiä. Tarkoitus on myös muuten noudattaa kaikin puolin hyvää ja eettistä tutkimuskäytäntöä. Vaikka en voi täysin estää omaa positiotani ohjaamasta joidenkin johtopäätösten tekoa, olen aiemmin mainitun refleksiivisen sosiologian (Bourdieu & Wacquant 1995) hengessä ottanut mahdollisimman hyvin sen aiheuttamat mahdolliset vääristymät huomioon koko tutkimusprosessin ajan ja pyrkinyt noudattamaan sitä lähtökohtaa, että aineisto puhuu puolestaan.

20

4 STATUKSEN SÄILYTTÄMISEN MEKANISMIT

IK: Siis toi on niin uskomaton, ja kun ajattelee et se on kuitenki studiossa tehty ja studio on kliininen ympäristö.

KL: Niin. Se on ihme juttu kyllä, miten ne on saanu…

IK: Sit pieni yksityiskohta, toi on Jimmy Page joka soittaa ton kitaran tällä stygellä.

KL: Onko näin?

IK: Joo, ja se elävöittää sitä just sopivasti. Siellä on semmost ihan pimeetä soittoo, semmosia fillejä jotka on niinku vaan energianpurkausta ja tota… mutta se oli tossa ajassa ja hyvä että oli. (21.7.)

Ensimmäisessä analyysikappaleessa tavoitteenani on osoittaa, millä tavoin kentällä jo valmiiksi korkean statuksen saavuttaneet henkilöt pitävät yllä asemaansa. Tähän ryhmään kuuluu 50–70-vuotiaita pitkän uran musiikkialalla tehneitä mieshenkilöitä, jotka ovat myös aineiston ulkopuolella näyttäytyneet ylivertaisina tietäjinä ja kansan suosikkeina. Keskityn miestapaisen musiikkikappaleiden arvioinnin erityispiirteisiin ja lisäksi erittelen joitakin aineistossa ilmenneitä ulossulkemisen mekanismeja, joiden implisiittisenä tavoitteena on säilyttää kentän valta-asema tietyillä ryhmillä.

4.1 Kentän keskeiset hahmot

Miks mä en menny istumaan johonki toiseen paikkaan tässä pöydän ääressä, koska toi Jake kohta taas tyhjentää pankin meikäläisen jälkeen, kertoo kaikki faktat mitä tähän liittyy. Mutta tuota, mää oonki tämmösenä maalaisserkkuna täällä. (TR 23.6.)

21

Aineistosta oli nopeasti erotettavissa joitakin henkilöitä, jotka selvästi ovat jo saavuttaneet kentällä korkean statuksen ja saavat muilta paljon arvostusta. Heitä ovat kaikkein yksiselitteisimmin omissa jaksoissaan musiikkitoimittajat Jake Nyman ja Pekka Laine sekä muusikko Ile Kallio. Status on perusteltavissa iän, sukupuolen ja ennen kaikkea mittavan ja merkittävän uran perusteella. Näiden asiantuntijoiden sanomisia ei kyseenalaisteta, vaan lähtökohtaisesti muut pyrkivät olemaan samaa mieltä heidän kanssaan tai ainakin hyväksymään heidän sanomisensa. Edellä mainittujen tietäjien puhetavalle on yhteistä eräänlainen kompromissien tekemättömyys: he ovat rohkeasti sitä mieltä kuin ovat, siinä missä muut saattavat kertoa pitävänsä klassikkokappaleesta silkan klassikkouden armosta. Paljon riippuu myös ryhmien sisäisestä dynamiikasta: esimerkiksi musiikin monitoimimies Lasse Norres olisi uransa ansiosta kenties muuten lukeutunut tähän ryhmään, mutta koska hänen kanssaan samoissa jaksoissa oli myös tietojaan varmemmin esiin tuova Pekka Laine, Norres päätyi usein peesaamaan Lainetta ja häivyttämään näin omaa osaamistaan.

Jake Nyman on 40-vuotisen musiikkitoimittajauransa aikana juontanut useita kansan keskuudessa suosittuja radio-ohjelmia, minkä lisäksi hän on muun muassa kirjoittanut kavalkadin populaarimusiikkiaiheisia tietokirjoja (Gummerus 2019). Nymanin mittava ura

”populaarikulttuurin kävelevänä tietosanakirjana” on jättänyt jälkensä myös hänen musiikinarviointitapaansa. Nymanin voi siksi olla vaikea arvioida esimerkiksi subjektiivisen tunnekokemuksen perusteella, ja sen sijaan hänellä on taipumus tukeutua erilaisiin aiheeseen liittyviin faktoihin. Eläkkeelle jäätyään hän kertoi haastattelussa, että työn vuoksi musiikin kuuntelu tapahtuu ainoastaan ”toimittajan korvin” ja ”rento ja nautiskeleva kuunteleminen on hävinnyt ajat sitten”. Ilta-Sanomien haastattelussa hän totesi pilanneensa ”hyvän harrastuksen”

ruvetessaan toimittajaksi. (Hartikainen / IS 2018.)

Koska Nyman on ryhmänsä kiistämättömin asiantuntija, muut puhujat saattoivat varmistaa oman tietonsa häneltä, ja Nyman otti roolikseen vahvistaa tai tyrmätä muiden tiedot. Tämä sai aikaan kiinnostavan roolienvaihdoksen, jossa hän vaikutti esiintyvän omissa jaksoissaan lähestulkoon toisena juontajana, kuten esimerkiksi näyttelijä-muusikko Katriina Honkasen varmistaessa Toto-yhtyeen kitaristin nimen Nymanilta:

KH: […] et se mikä mun mielestä positiivista oli se kiva oktaavistemma mikä tuli aina siinä, siinä semmosessa bridgessä, ja sitte kitaristihan nyt on tietysti ihan loistava. Eiks se oo Steve Lukather?

22 JN: Steve Lukather, sehän se on.

KH: Joo, joka nyt on vissiin Ringon kans tulossa ja […] (4.8.)

Nyman kyseenalaisti selkeimmin jo aiemmin klassikkostatuksen saavuttaneiden artistien meriittejä. Janis Joplinia hän piti yhtenä maailman ”yliarvostetuimpana” laulajana sen lisäksi, että Joplinilla oli hänen mielestään vielä huono taustabändikin. Nyman uskalsi olla

”vastarannan kiiski” ja antoi Joplinin esittämälle Summertime-kappaleelle neljä pistettä, kun taas toiset raatilaiset antoivat 9 ja 10 pistettä. Saman jakson alussa hän totesi lähtevänsä pois heti, jos studiossa aletaan kuunnella hänen mielestään kliseisimpiä ja puhkisoitetuimpia kesäbiisejä, kuten Popedan Kuuma kesä. (23.6.)

Nymanin ja muiden jo korkean statuksen saavuttaneiden miesten käyttämään arviointitapaan kuului olennaisesti myös jyrkkyys ja jopa eräänlainen ylimielisyys sellaisten asioiden suhteen, joista puhuja ei pidä:

Mutta sitten, yks mihin mä en kerta kaikkiaan vaan totu, vaikka vuodet ja vuosikymmenet vierii, on noi kasarirummut. Niin nää paljon puhutut märät pahvilaatikot niin, nekin on parempi, koska niihin osaa suhtautua jo jotenki silleen lempeän ymmärtäväisesti, et okei, tommoset ne oli siihen aikaan. Mut toi helkkarin halonhakkaaminen, siis johon kaikki meni mukaan. Bruce Springsteen, Born in the USA, ei pysty kuuntelee. Ja mä en yhtään niinku valehtele sitä, että sillon kun nää levyt aikanaan ilmesty, niin mä sanoin jo sillon että näille nauretaan jonain päivänä, koska mä nauran niille jo nyt. (JN 4.8.)

Jos mä pläräisin jossaki sinkkuja ja siellä ois tää Daddy Cool -single niin mä en niinku pysähtyis sen kohalla millään tavalla. Se on ei mitään. Tai jos mulle tulis jonku satsin mukana tää niin mä heittäisin tän roskiin jos se ois varsinki vähän huonos kondikses. (PL 16.6.)

Kentän keskushahmot esittivät mielipiteensä erittäin varmaan sävyyn, eivätkä muutkaan lähteneet kyseenalaistamaan niitä, vaikka kyse on puhtaasti makuasioista. Itsevarma ulosanti, joka vakuuttaa ennen kaikkea puhujan itsensä, mutta myös muut kentän toimijat, on Bourdieun (1984, 252–253) mukaan legitimiteetin tärkein osoittaja. Nymanin puheenvuoroissa näkyvä asenne oli verrattavissa monella tavalla ainakin Pekka Laineeseen, jolla on taustallaan hyvin saman tyyppinen ura musiikkitoimittajana. Laine on kuitenkin kunnostautunut myös

23

muusikkona, mikä mahdollisesti laajentaa ja monipuolistaa sekä hänen arvioinnillista näkökulmaansa että kulttuurista pääomaansa. Lisäksi hän on ulottanut toimittajuutensa muihinkin kulttuurin alueisiin, mistä on näyttönä esimerkiksi Laineen käsikirjoittama ja toimittama Urheilu-Suomi–dokumenttisarja (Haapalainen 2018). Laineen tyyliin kuului Nymaniin verraten saman tyyppinen, paikoin hyvin kriittinen arviointi, joskin hänellä säilyi myös tunne vahvasti mukana.

Pekka Laine oli omassa ryhmässään selkeästi johtajan asemassa asiantuntemuksensa kanssa.

Sen lisäksi, että hän toi paljon musiikkitietouttaan esiin puheenvuoroissaan, tämä näkyi siinä, kuinka esimerkiksi Niina Lahtinen kiitti Lainetta henkilökohtaisesti siitä, että huomasi aiemmista vastusteluistaan huolimatta viimein, miten hieno kappale What Becomes of the Brokenhearted oikeastaan olikaan, koska Laine kertoi heti kappaleen alkaessa asian olevan niin. Suvereenien tietäjien mielipide siis voi muokata erittäin tehokkaasti kulttuurisen pääoman määrässä altavastaajina olevien mielipiteitä.

Mun täytyy vielä Pekkaa kiittää, sä annoit mulle, kun tää biisi on semmonen, mä oon totta kai kuullu tän monta kertaa ja sit mä oon ollu aina sillai et ”tää on niin raskas, tää on niin raskas” […] ku Pekka et ”ai nyt tulee, tää on hyvä” niin mä et ”no nyt mä oikein otan asiakseni, että nyt kun on hyvä tilaisuus laittaa silmät kii ja kuunnella”, niin kuule ihan täs meinaa melkein, kyyneliin liikutuin, tää on ihan sikahieno teksti kyllä ja hieno tunnelma täs biisissä […] (11.8.)

Kolmannen oman ryhmänsä keskeisimmän tietäjän Ile Kallion asiantuntijastatusta ilmensi hänen tapansa mainita esimerkiksi kappaleissa soittavien muusikoiden nimiä ja käyttää alan terminologiaa. Lisäksi hänen uransa, johon kuuluu legendaarisia yhtyeitä kuten Hurriganes, otettiin ohjelmassa muutaman kerran puheeksi. Kalliossa yhdistyvät vahva kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma, ja Blomberg kuvasi häntä ohjelmassa ”monen nuoren kitarasankarin idoliksi” (9.6.). Kallion musiikkitietämys nousi ryhmässä arvostetuksi ja hän toi esille tiedonjyväsiä, jotka olivat muille ryhmän jäsenille uutta tietoa – esimerkiksi sen, että Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Page soitti kitaraa myös Joe Cockerin With a Little Help from My Friends -kappaleella (21.7.).

Aineiston ryhmissä vallitsevan dynamiikan ja keskustelun pohjalta on perusteltavissa, että ryhmissään ja myös koko ohjelmasarjan aikana keskeisimmät musiikkialan asiantuntijat ovat alalla pitkään toimineita ja menestystä niittäneitä miehiä. Status ilmenee monin paikoin myös

24

heidän omassa suhtautumisessaan tietoonsa, kuten aiemmin mainitussa hienoisessa ylimielisyydessä, mutta ennen kaikkea se näkyy muiden suhtautumisessa näihin puhujiin.

Nyman, Laine ja Kallio saivat ryhmissään paljon tilaa puheenvuoroilleen, ja heidän mielipiteisiinsä suhtauduttiin usein faktanomaisesti tai ainakin erittäin kunnioittavasti. Kukaan näistä henkilöistä ei myöskään missään tilanteessa paljastunut siitä, ettei olisi esimerkiksi tunnistanut juuri kuunneltua artistia – päinvastoin, nämä puhujat tukivat artistien tuntemustaan kertomalla lisäksi vielä muidenkin samassa yhtyeessä soittaneiden tai levyt tuottaneiden henkilöiden nimiä ylimääräisenä tietona, joka vahvistaa kulttuurista pääomaa (Bourdieu 1984, 26–27). Edellä mainittujen seikkojen lisäksi kentällä perinteisesti vallinnut miesvaltaisuus tukee sitä, että juuri nämä hahmot näyttävät nousevan korkeimpaan statusryhmään.

4.2 Miestapainen arviointi

Kentällä legitiimeimmät musiikista keskustelemisen tavat ovat lähtökohtaisesti niitä, joita sen johtohahmot käyttävät. Tästä syystä legitiimiys on monin tavoin yhtä miestapaisen musiikin arvioinnin kanssa. Miestapaiseksi luokiteltavaan musiikin arviointiin kuuluu oman tietämisen esiin tuominen esimerkiksi soittajien ja tuottajien nimiä mainitsemalla, levyjen nauhoituksiin liittyviä anekdootteja kertomalla tai muiden asiaan kuuluvien faktojen avulla. Bourdieun mukaan kulttuurista pääomaa mitatessa onkin olennaista ”ylimääräinen tieto” (gratuitous knowledge) legitiimistä kulttuurista, eli esimerkiksi elokuvien kohdalla se, että osaa nimetä arvostettujen elokuvien ohjaajia sen sijaan, että pelkästään käy katsomassa elokuvia. Tällaisten tiedonjyvästen käyttömahdollisuus on yhteydessä erityisesti puhujan henkilökohtaiseen koulutustasoon, joka antaa valmiudet toimia legitiimin kulttuurin alueella ja tuntea se omakseen. (Bourdieu 1984, 26–27.)

Klassikkokäräjillä miehet puhuivat naisia harvemmin kappaleiden aikaansaamista tunteista, ja keskittyivät usein tekniseen puoleen (”tässähän oli käytetty hyvin tätä electroboogie-juttua, niitä vanhoja, mitä sitten niinku elektrossa enemmänkin käytettiin […]” [TR 18.8.]) tai tietämiinsä mielenkiintoisiin kertomuksiin kappaleiden taustoista. Tämän arviointitavan todennäköisyys näytti lisäksi kasvavan arvioijan iän noustessa. Nuoremmille sen sijaan vaikutti keskimäärin luontevammalta arvioida tunnetta. Tarinoiden kertomiseen liittyi kuitenkin usein myös henkilökohtaisia muistoja, joita puhujan on helpompi tuoda mukaan keskusteluun, kun on itse elänyt sitä aikakautta, jolloin kappaleet on julkaistu.

25

Asiantuntemukseen liitettiin se, että tärkeiden artistien materiaali tunnetaan mahdollisimman läpikotaisin. Tätä voitiin tuoda esiin mainitsemalla heiltä muita kappaleita tai kertomalla mielipide siitä, millaiseen suoritukseen juuri kuultu kappale yltää artistin tuotannossa.

Keskeisimpien miespuolisten asiantuntijoiden lisäksi haastajat, kuten Susanna Vainiola, käyttivät usein tätä lähestymistapaa:

Musta tuntuu, et mä oon joskus yrittäny vastustaa tätä biisiä [Maaritin kappale Jos tahdot tietää], et tää on vähän liian lälly. […] Maaritin ekasta levystä tais tulla 45 vuotta just, muistaakseni. Just hehkutin sitä keväällä. Niin tota, se on tietysti ihan omaa luokkaansa, se tota se alkupään matsku. (SV 7.7.)

Useita suomalaisia vanhemman polven artisteja (muun muassa Dave Lindholm, Gösta Sundqvist) arvioidessa kävi ilmi, että joku keskustelijoista tuntee henkilökohtaisesti tai on ainakin tavannut artistin. Tällöin sosiaalinen pääoma, eli puhujan tuttavat ja verkostot, nousee kulttuurisen rinnalle osoittamaan puhujan statusta kentällä (Swartz 1997, 74). Eräänlainen muunnelma tästä on se, että symbolista pääomaa tuodaan esiin kertomalla, että on päässyt näkemään jonkun klassikkoartistin livenä, mitä aineistossa tapahtui ainakin suurten ulkomaisten yhtyeiden tai artistien, kuten Bruce Springsteenin, Foo Fightersin ja Adelen kohdalla. Se voi samalla lailla kuin artistin henkilökohtainen tunteminen herättää muissa puhujissa kiinnostusta ja kysymyksiä. Esimerkiksi Lasse Norres kysyi kiinnostuneena Niina Lahtiselta, eikö Adele ollut persoonana ”aika särmäkäs”, kun Lahtinen kertoi nähneensä Adelen konsertin eturivistä Tukholmassa (11.8.).

Puhuja ei kuitenkaan välttämättä tuonut sosiaalista pääomaansa esiin ylpeillen tai edes oma- aloitteisesti, vaan usein aihetta sivuttiin juontajan innoittamana. Esimerkiksi monien kotimaisten artistien kanssa työskennellyt kitaristi Tommi Viksten ei ehkä olisi kertonut sen enempää urastaan, ellei se olisi tullut juontaja Juha Blombergin kautta puheeksi erään jakson vieraiden esittelyn ja lyhyen kuulumistenvaihdon aikana:

JB: Sinulla on myös kova tausta suomalaisessa musiikissa. Olet veivannut kitaraa, Fender Telecasteria monenlaisissa kokoonpanoissa ja varmaan muitakin merkkejä, mutta se nyt tuli ekana mieleen. Tuottanu Röyhkää ja Karjalaista ja Jukka Poikaa ja Tuomari Nurmiota.

TV: Joo, et jotain. No ainakin ollu paikalla, kun tällasii levyi on tehty. (Nauravat)