uomen iwuseo
"Finsk! PK)useum
XXXII
1925
H E L S I N K I
K. F. P U R O M IE H E N K IR JA P A IN O O .-Y .
1926
Suomen Plfuseo Finski Plfuseum
X X X II
1925
K. K. M EINANDER.
SUOMEN MUSEO
XXXI I
1925
H E L S IN K I 1925
Albert Hämäläinen: Axel Olai H e ik e l - - 1Siv
A. M. Tallgren: Artturi H. V irk k u n e n ... 5 Matti Sauramo: Eräistä Viron m u in aism u isto ista . . 8
^arne Europaeus: Kansallismuseon kivikauden kokoelmain kasvu vuosina 1920-23 ... *... 12 A. W. Rancken: Laitilan kirkon ulkomuurin kalkkim aalauk sia...55 T. Itkonen: Eteläpohjalaisen tJdon kalustoa 1700duvulla...58
K irjallisuutta:
T. I. : I. Manninen, Etnograafiline sönastik ... 75 7. Itkonen: Suomen M uinaismuistoyhdistyksen vuosikertomus toimivuodelta
7. 5. 1924—7. 5. 1925 ... 76 Auli Markkula: Suomen M uinaismuistoyhdistyksen tilit v. 1924 ... 79
A xel Olai Heikel.
Viime vuoden syyskuun 6 päivänä päättyi yhden kansallisten tieteittemme uranuurtajista, prof. Axel Olai Heikelin, elämän lanka ja saman kuun 11 p. hän sai viimeisen leposijan Karunan kirkon kirkko*
tarhassa Seurasaaren ulkomuseossa.
Viime vuosisadan seitsenkymmenluku oli maassamme useassa suh*
teessa suurten toiveitten ja kansallisen nousun aikaa. Näinä aikoina J. R. Aspelin kävi rohkeasti etsimään selvitystä Suomen suvun mui*
naisuudelle. Saman vuosikymmenen puoliväli tuli kansatieteellemme merkitseväksi sen vuoksi, että yliopistonuorisossa heräsi virkeä harras*
tus kansan aineellisen elämän muistomerkkien talteenottamiseen. Yli*
oppilasosakunnat ottivat kansatieteellisen keräilyn asiakseen, ja näin saivat alkunsa ylioppilasosakuntien kansatieteelliset museokokoelmat.
Syntyneenä 28/4 1851 Brändössä Ahvenanmaalla ja Turun kymnaa*
siota käyneenä Heikel yliopistossa valitsi opintoaineikseen filosofian, estetiikan ja kirjallisuushistorian. Mutta hänen virkeälle ja ulkoistakin toimintaa kaipaavalle luonteelleen nämä opinnoteivät näytä soveltuneen.
Hän häilyi monet vuodet valitsemiensa tieteitten ja käytännöllisten toimialojen välillä. Tällä välin hänen isänsä oli muuttanut Janakka*
laan kirkkoherraksi. Heikel joutui täällä supisuomalaiseen ympäris*
töön. Janakkalassa lueskelivat tähän aikaan tahi viettivät joululomaansa
monet miehet, joista on tullut suomalaisuuden merkkihenkilöitä. Näitä olivat J. R. Danielson=Kalmari, Y. S. Yrjö*Koskinen, Jonas Castrén y.m. Täällä nähtävästi Heikel jo joutui kosketuksiin sen »uuden»
kanssa, jota hän oli toivonut elämäänsä ja joka muodostui hänen elä*
mänsuunnalleen määrääväksi.
Heikel näyttää jo alunpitäen olleen mukana ylioppilaiden kansa*
tieteellisissä harrastuksissa. Ensimmäisen esineen hän ilmoittaa tuo*
neensa Suomen Muinaismuistoyhdistykselle 14. VI. 1875. Varsinaisen sysäyksen alettuun suuntaan antoi v. 1876 Kaivopuistossa pidetty taide*
teollisuusnäyttely, jossa osakuntien keräysten tulokset varsinaisesti ensi kertaa olivat esillä. Länsisuomalainen osakunta, johon Heikel kuu*
lui, oli asettanut näytteille m.m. säkyläläisen tupainteriöörin. »Näistä keräilyistä sain uuden harrastuksen ja se oli kansatiede», mainitsee
vainaja eräissä muistelmissaan.
Tästä lähtien Heikelin elämänura on määrätty. Hän ottaa tehok*
kaasti osaa ylioppilasosakuntien museoharrastuksiin. Lähinnä seuraavina vuosina hän tekee länsisuomalaisen osakunnan ja Suomen Tiedeseu*
ran antamilla apurahoilla kansa* ja muinaistieteellisiä tutkimuksia Tyr*
vään, Hauhon ja Pirkkalan kihlakunnissa sekä työskentelee kesällä v.
1880 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettämänä Etelä*Karjalassa.
Heikelin kansatieteelliset harrastukset olivat alusta alkaen toista laatua kuin useimpien muiden senaikaisten ylioppilaiden: niissä näkyy pyrkimys itsenäiseen tutkimukseen. Hän ei kiinnitä niin paljoa huo*
miota esineitten keräilyyn kuin kuvien, piirrosten ja muun tutkimus*
aineiston hankkimiseen. Toisin sanoen, hänessä ilmenee jo alunpitäen tutkija. Siihen, että Heikelin harrastukset saivat tällaisen suunnan alalla, jolla järjestelmällistä tutkimusta ei vielä oltu suoritettu, vaikutti varmaankin osaltaan se, että hän samoihin aikoihin J. R. Aspelinin oppilaana oli harjoittanut muinaistieteellisiä opinnoita, niin että mui*
naistiede oli pääaineena hänen kandidaattitutkinnossaankin v. 1880.
Tästä lähtien vainajan elämäntyö oli uupumatonta, ahkeraa ja keskitettyä aherrusta kansamme ja sukumme muinaisten olojen valai*
semiseksi. Mutta hänen toimintatarmonsa pyrki yhä laajemmille aloille.
Hänessä kypsyi ajatus, että vasta Suomen suvun tutkimuksen yhtey*
dessä saattoi olla mahdollista luoda oikea kulttuurikuva muinaisista suomalaisista, ja siksi hän empimättä asettui puolustamaan sitä kan*
taa, että kansatieteellinen keräilytoiminta oli laajennettava Suomen ulkopuolelle, heimokansojen alueelle. Vuosina 1883—1886 Heikel ret*
keili sukulaiskansojen alueella Itämerestä Uralille, Äänisestä Samaran lääniin saakka. Näillä matkoillaan hän suomalaisella sitkeydellä keräsi aineistoa tutkimuksiin, joista muutamat ovat tulleet perustaviksi alal*
laan. Hän kävi uranuurtajan rohkeudella käsiksi tehtäviin, jotka oli*
vat vaikeita, ja eurooppalaisen tiedemiehen metoodeja käyttäen hän
suoriutui niistä niin hyvin, että venäläistenkin tutkijain mielenkiinto entistä suuremmassa määrin kiinnittyi suomensukuisiin kansoihin.
Heikelin innostuksesta, valmeudesta ja väsymättömyydestä joh*
tui, että hän joutui vielä pitemmille matkoille, retkille, joiden mui*
naistutkimuksen avulla tuli luoda valaistusta sukumme kaukaisimpiin muistomerkkeihin. V. 1889 hän keräsi muinaistieteellistä aineistoa Siperian museoissa ja sai v. 1891 tehtäväkseen retken, jonka oli määrä hälventää se hämärä, mikä vallitsi siperialaisissa Orkhonin kivikirjoi*
tuksissa. Hän oli myöhemmin mukana myös julkaisemassa näitä mui*
naisturkkilaisia kivikirjoituksia ja on siis osallinen siitä kunniasta, mitä nämä tutkimukset ovat tuottaneet suomalaiselle tieteelle.
Seuraavana ajanjaksona vainaja väsymättömästi uurastaa tutkimus*
matkoilla koti* ja ulkomailla keräten aineistoa uusiin tutkimuksiin.
Näistä matkoista mainittakoon kolme vuosina 1900—1902 tehtyä mat*
kaa Itämerenmaakuntiin ja matkat Volgan suomalaisten keskuuteen;
näiden kuluessa hän valmisti pohjan niille kansatieteen tutkimusaloille, joille hän sitten pääasiassa pysyi uskollisena, nimittäin rakennus* ja pukututkimuksilleen. Näiltä matkoiltaan hän toi mukanaan arvokkaat puku* ja koristekokoelmansa, jotka nykyisin ovat Kansallismuseomme suomensuvun osaston kaunistuksena.
Hänen väitöskirjanaan julkaisemansa rakennustutkimus oli laa*
juuteensa ja alan muokkaamattomuuteen nähden rohkea uranuurtajan ote, ja hänen pukututkimuksensa ovat ensimmäisiä ja erittäin onnis*
tuneita yrityksiä varsinaiseen tieteelliseen käsittelyyn suomalaiskansojen pukuhistorian alalla. Heikelin loistoteokset mordvalaisten ja tSeremissien ompelukirjauksista kuuluvat alansa huomattavimpiin ja kallisarvoisim*
piin aineskokoelmiin ja säilyttävät hänen nimensä kansainvälisessä ornamentiikan tutkimuksessa.
Paitsi suomensuvun kansatieteen tutkimuksen uranuurtajana, on Heikel vielä eräällä toisellakin tavalla piirtänyt ainaiseksi nimensä kulttuurihistoriaamme. Pääasiallisesti hänen ehtymättömästi sykähtele*
vää innostustansa ja sitkeyttänsä saamme kiittää siitä, että meillä kan*
sallismuseomme täydennyksenä on ulkomuseo. Moninaiset olivat ne vastukset, jotka hänen oli raivattava tieltä, ennenkuin tämä hänen mieli*
tuumansa toteutui ikäänkuin kauniina näkyväisenä muistomerkkinä hänen uurastuksestaan. Ulkomuseosta tuli hänen elämänsä loppu*
kauden suuri harrastus, hän löysi siinä taas sitä »uutta», jota hän myötäänsä kaipasi. Elämänsä viimeisiin hetkiin saakka ulottui hänen huolenpitonsa tästä lempilapsestansa. Ulkomuseomme onkin aina oleva todistuksena siitä, mitä rakkaus ja palava harrastus vaikeissakin olo*
suhteissa voi luoda.
Kaikki, jotka joutuivat Heikelin kanssa tekemisiin, kaipaavat hä*
nessä vilpitöntä, sydämellistä ja rakastettavaa persoonallisuutta. Hän
oli ihmisenä pohjimmaltaan idealisti, joka »ajan hengen» muutoksista huolimatta pysyi uskollisena niille ihanteille, jotka nuoruudesta pi*
täen olivat ohjanneet hänen askeleensa poluille, millä monen muun jalka olisi ennen aikojansa väsynyt. Hänessä sulautuivat suoritettu elämäntyö ja ihminen ihailtavaksi kokonaisuudeksi.
A . H .
Artturi H. Virkkunen.
Artturi Heikki Virkkusessa meni manan majoille yksi maamme julkisen kansalaistoiminnan huomattavimpia merkkimiehiä, jonka vai*
kutus ulottui hyvin monelle eri taholle. Kansallisen tieteenkin alalla ehti hän tehdä työn, joka ei ole vain pohjana ja perustana hänen myöhemmälle laajapiirteiselle toiminnalleen, vaan joka sinänsäkin on kunnioitusta herättävä.
Jo syntyperä ja heimolaispiirit viitoittivat nuoren miehen tule*
van työalan. Syntyneenä vanhemmista, jotka molemmat kuuluivat Pohjanmaan mainioihin sivistyssukuihin - Snellman ja Forsman - ja avioliittonsa kautta liittyen myös Meurmanien perheeseen tuli Virk*
kunen aivan kuin itsestään joutuneeksi mukaan työhön suomalais*
kansallisella alalla. Se ei kuitenkaan riippunut yksistään noista ulko*
naisista seikoista. Sydämen syvintä pohjaa myöten tunsi hän olevansa suomalainen, ei ohjelmasuomalainen, vaan työntekijä. Ja kun suku*
perintö ja tuttavain piiri, lähinnä serkku J. R. Aspelin, vetivät häntä kansallisten tieteitten palvelukseen, oli elämän suunta ja ura viitoi*
tettu. Suomen ja suomalaisten muinaisuuden tutkimus muodostuivat hänen nuoruuden ja miehuuden aikansa keskeisiksi työtehtäviksi.
Virkkusen elämän ulkonaisesta kulusta mainittakoon, että hän syntyi 19/i 1864 Karungissa, tuli 1888 kandidaatiksi ja 1894 lisensiaa*
tiksi. Toimi vv. 1891 — 1902 (lyhyin väliajoin) Helsingissä historian*
opettajana, jollaisena oli maamme parhaita; siirtyi 1903 Kouluylihal*
litukseen, oli myöhemmin kansanedustajana sekä Uuden Suomettaren ja Uuden Suomen päätoimittajana, ja otti v. 1921 vastaan juuri pe*
rustetun Turun suomalaisen yliopiston ensimmäisen historian profes'*
sorin toimen, ollen myös saman yliopiston ensimmäisenä rehtorina.
Yliopistoelämä oli hänelle jo entuudestaan sangen tuttua, sillä Hel*
singin yliopistossa hän oli ollut 7 vuotta dosenttina, ja sekä pohia*
laisessa osakunnassa että ylioppilaskunnassa oli hänellä ollut lukuisia luottamustoimia. Hänen päivänsä päättyivät 17/ii 1924 Grankullassa Petaksen kartanossa.
Jos kohta A. H. Virkkusen tieteellinen tuotanto on pääasiassa Suomen h i s t o r i a n alalta, viehättivät häntä varsinkin historian raja*
ajat ja suorastaan esihistoriakin. Näillä esi* ja varhaishistorian aloilla hän tuli tehneeksi työtä, joka on lähtemättömästi yhdistänyt hänen nimensä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen vaiheisiin. Ulkonaisena merkkinä yhteistoiminnasta oli sekin, että M uinaismuistoyhdistys 12/12 1895 kutsui hänet työjäsenekseen, ja yhdistys nautti hänen arvokasta apuaan usein sen jälkeenkin, kun hän oli siirtynyt sen varsinaisen tieteellisen toimialan ulkopuolelle.
Kuten kaikki vanhemmat muinaistutkijamme - Aspelin, Appel*
gren*Kivalo, Heikel, Schvindt - ja useat nuoremmistakin, aloitti Virk*
kunen tutkimuksensa kotiseutunsa muinaismuistojen muistiinmerkitsi*
jänä. M uinaismuistoyhdistyksen antikvaaris*topograafisessa työssä tuli hänen osakseen Oulun kihlakunta. Alueen laajuuteen nähden hän suoritti keräystyönsä kolmena kesänä (1884—86) ja julkaisi kerto*
muksensa Aikakauskirjan IX:ssä niteessä. Kertomus, joka ilmestyi teki*
jänsä ollessa 23*vuotias, on parhaita, täydellisimpiä kihlakuntakerto*
muksiamme, hyvällä vaistolla ja suurella harrastuksella suoritetun ke*
räilyn tulos. Teoksen historiallinen katsaus ansaitsee myös erikoisen mainintansa. Kansanomaisuutensa vuoksi esitystapa on esikuvaksi kel*
paava vallankin tällaiselle kirjalle, joka on aijottu levenemään myös paikkakunnan rahvaan keskuuteen.
1880*luvun viimeiset vuodet merkitsivät yhdistyksessä ennen*
kaikkea voimakasta nousua Siperian tutkimusharrastuksissa, ja yhdis*
tys lähetti, kuten tunnettua, vv. 1887—89 kolme retkikuntaa ylisen Jenisein muinaisjäännöksiä tutkimaan. Johtajana oli näillä matkoilla J. R. Aspelin. Kolmanteen otti osaa Virkkunenkin. Hän oli kyllä*
kin mukana etupäässä vain Aspelinin apulaisena, mutta joutui kui*
tenkin johtamaan matkan tärkeintä kaivausta Tesin suurella kurgaa*
nilla. Kun näet työ vaati aikaa 5 viikkoa, oli Aspelin läsnä vain alussa ja lähti sitten toisia tutkimuksia suorittamaan. Tämän merkil*
lisen ja laatuaan siihen asti aivan tuntemattoman hautakummun avaa*
minen ja havaintojen teko jäi niin ollen Virkkusen huoleksi. Hauta*
luolassa oli n. 100 vainajaa ja sen rakenne ja kalusto oli tavattoman outo ja odottamaton, mutta Virkkusen onnistui suorittaa tämä yli*
voimaiseksi käynyt tehtävä tavalla, joka on tehnyt kaivaustulosten tieteellisen käyttämisen mahdolliseksi.
Virkkusen muinaistieteellinen toiminta oli tähän asti ollut pää*
asiassa työntekijän, määrättyjen ohjeiden ja ohjelmien mukaan tehtyä.
Itsenäisemmin hän joutui toimimaan väitöskirjatyössään. Tiettävästi on sen aihe Aspelinin antama. Aspelinin tarkoituksena oli saada suomensukuisten kansojen esihistorialliset muistot ja historialliset vai*
heet tutkituiksi yhtenäisen kiinteän suunnitelman mukaan - suuri tarkoitus, joka viehättävyydestään huolimatta yhä odottaa toteutta*
jiaan. Tästä ohjelmasta tuli Virkkusen osalle lähinnä länsisuoma*
laisten kansojen varhaishistoria. Ja hän täyttikin tehtävänsä isolta osaltaan. Tuloksina ovat yhdistyksen Aikakauskirjojen XVI ja XIX niteissä ilmestyneet esitykset Itämeren suomalaisten kansojen oloista niitten itsenäisyyden ja saksalaisen valloituksen aikana. Tutkimuk*
siaan varten Virkkunen suoritti arkistotöitä m.m. Virossa ja Venä*
jällä. Teoksen jälkimmäinen osa jäi keskeneräiseksi, etupäässä yksityis*
kohtaiseksi referaatiksi Henrik Lättiläisen krönikan kuvauksista. Jatko, jonka tuli sisältää analyysi, jäi ilmestymättä. Sen sijaan edellinen teos (v:lta 1894) on sangen ansiokas. Se perustuu länsisuomalaisten kansojen oloja valaiseviin tiedonantoihin, varhaishistoriallisten aukto*
rien, germaanilaisten, skandinaavilaisten, arapialaisten ja slaavilaisten, teoksissa, osaksi myös arkeoloogiseen aineistoon, esim. rahalöytöihin.
Rinnan Yrjö*Koskisen v. 1862 ilmestyneen samantapaisen teoksen kanssa, jossa on sananmukaiset sitaatit noista vanhoista auktoreista, on Virkkusen teos yhä vielä tärkein tutkimus tältä alalta, huolellinen ja hyvää kritiikkiä todistava.
Virkkusen teoksista on vielä mainittava Turun linnan rakennus*
historiaa koskeva aineskokoelma (v:lta 1890), joka sisältää otteita asia*
kirjoista ja runsaan kokoelman vanhoja karttoja, läpileikkauksia ja piirroksia Turun linnan rakennuksista (sarjassa Analecta Archaelogica I).
Myöhemmin tuli Virkkunen yhä enemmän omistaneeksi työvoi*
mansa varsinaisesti historiallisiin tutkimuksiin ja yhteiskunnallis*val*
tiolliseen elämään. Mutta muinaistieteelliselle harrastukselle hän ei jäänyt vieraaksi, sillä hän toimi vuosikymmeniä Muinaismuistoyhdis*
tyksen johtokunnassa, oli vv. 1903—1917 ja Vjo 1 9 2 0 -Vio 1923 Mui*
naistieteellisen Toimikunnan jäsenenä ja elähytti vihdoin Turun yli*
opistossa harrastusta Suomen historiallisten muistojen tutkimukseen.
Virkkunen oli ennenkaikkea julkisen toiminnan merkkimies, jonka elämän kokonais*arviointi kuuluu muualle kuin Suomen M useon pals*
toille. Mutta se piiri, jonka puhetorvi Suomen M useo on, kunnioit*
taa kaatuneen miehen muistoa ja sitä työtä, mitä hän meidän keskuu*
dessamme teki. Ja olkoon myös sanottu, että Virkkunen ihmisenä ja luonteena oli miesten ensimmäisiä: raikas ja aurinkoinen luonne, läm*
minsydäminen ja hyväntahtoinen, suorasukainen, elämää ja sen kaik*
kia ilmauksia ymmärtävä ihminen ja oivallinen pedagoogi. Decus patriae.
A . M. T.
Ollessani viime kesänä geologisella tutkimusmatkalla eteläisissä naapurimaissamme kävin toht. J. Ailion ja prof. A. M. Tallgrenin kehoituksesta katsomassa eräitä arkeologisesti kiintoisia paikkoja, Pärnun (Pernaun) kivikauden löydöistä rikasta seutua sekä paria Viron lukuisista muinaislinnoista, m. m. Varbolan kehälinnaa, jota A ilio on, itse paikalla käymättä, epäillyt luonnon muodostamaksi.1 Oppaani oli maisteri H. Moora Tartosta. Huom ioni saattoivat luonnollisesti koskea vain edellämainittujen paikkojen geologista puolta, jolla tässä tapauk*
sessa saattaa olla merkitystä kyseessä olevia riidanalaisia ongelmia ratkaistaessa.
Toinen näkemistäni linnoista, Hageri Lohu Jaanilinn, jonka luonnetta Ailiokaan ei epäile, sijaitsee eräässä kiemurtelevan Keilajoen silmukassa. Sen nähdessään tulee heti vakuutetuksi, että valli on todella ihmiskäsin tehty eikä luonnon voimien muovaama. Sitä todis*
taa vallin sisäinen rakenne, rakennusaine, kehän sisään johtava tie ja sitä idässä manteresta erottava kaivettu vallihauta. Luoteis* Viron silmän*
kantamattomalla tasangolla on Lohun linna todella ainoalaatuinen helpommin puolustettava kohta. Näin oli asianlaita vielä suurem*
massa määrässä aikaisemmin, jolloin Keilajoen vesi ei ollut kaivautu*
nut uomaansa nykyiselle syvyydelleen, vaan oli hieman korkeammalla.
Linnan itäpuolinen alava seutu oli silloin nykyistään vesiperäisempi, ja sille puolelle kaivettu vallihauta juoksevan veden täyttämä. Tämän voi päättää linnan ja joen välillä olevasta aikaisempaa veden kor*
keutta osoittavasta penkerestä. Samaan seikkaan viittaa myös Laid teoksessaan.2
Varbolan harvinaisen suuri kehävalli, josta Laidin kirja sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen, on aivan toisenluontoisella paikalla, eräällä tasangolta kohoavalla matalalla kummulla, minkä muodostaa kallioperä, silurilainen kalkkikivi. Tämä kivilaji pistäytyy näkyviin useassa paikassa vallin läntisellä juurella jyrkkänä, vaikkakin matalana
1 Julius Ailio, Katsaus Viron myöhäisimpiin arkeologisiin tutkimuksiin, Suo*
men Museo, 1923. Kirjoituksessa on arvosteltu etupäässä A. M. Tallgrenin teosta:
Zur Archäologie Eestis 1, Eesti Vabariigi Tartu Olikooli toimetused B, III, 6, 1922 2 Eerik Laid: Eesti muinaslinnad, K/U »Loodus», Tartu 1923.
seinämänä. Samaan kivilajiin kuuluvat myös vallin rakennusaineessa olevat, tavallisesti laattamaiset ja aina pyöristymättömät, teräväsärmäi*
set lohkareet ja kivet. Kivien muodosta ja latomuksesta käy kieltä*
mättömän selvästi ilmi, ettei vallia saata käsittää tyrskyn kasaamaksi rantamuodostumaksi, vaan se on ilmeisestikin ihmiskätten työtä. Samaa todistaa vallin kupeeseen laitettu samantapainen tie kuin Lohun lin*
nassa, ja useammat syvät vallihaudat. Nämä on nähtävästi itse kal*
Pämujoen suuseutu E. G. Bliebernichtin mukaan. Rikkain löytöalue Pärnujoessa risteillä merkitty. Koekaivauspaikat Reiujoen (Reide) suulla pienillä ympyröillä
merkityt.
lioperään kaivettu, ja ilmeisesti vallin suuri kivimäärä on juuri näistä kaivannoista otettua. Aaltojen kasaamaksi on valli monin paikoin aivan liian jyrkkärinteinen. Edelleen odottaisi tähän selitykseen tur*
vauduttaessa samanlaisia kivikasautumia olevan löydettävissä muilta*
kin ympäristön yhtä korkealle ulottuvilta kohdilta, mutta sellaisista ei kuitenkaan ole mitään tietoa. Sitäpaitsi ei myöhäis*glasialinen meri ole tähänastisten tutkimusten mukaan 1 ulottunut näin korkealle. Pai*
kalle saattaisi kenties konstruoida jonkun matalan jään patoaman jär*
ven, joka edellyttäisi asiaankuuluvia kerrostumia. Kehävallin eteläpuo*
lelta alkavalla tasaisella kentällä onkin maantien parannusaineeksi käy*
tettyä pienikokoista ja aivan pyöristynyttä mukulakivikkoa, joka voi olla joko ranta* tai luultavammin harjumuodostumaa. Vertaamalla
1 H. H ausen: O ber die Entwicklung der Oberflächenformen in den russi*
schen Ostseeländern etc., Fennia 34, N:o 3.
tätä kivikkoa vallin rakennusaineeseen, huomaa niiden välisen suuren eron aivan ratkaisevaksi.
Yhtä vähällä ei suoriuduta ongelmasta, joka koskee Pärnun kivi*
kautisten löytöjen ikää. Vaikeudet johtuvat siitä, että esineitä on löydetty vain Pärnujoen pohjahiekasta, eikä siis ole päästy varmuu*
teen niiden alkuperäisestä paikasta ja niiden edellyttämän kulttuuri*
kerroksen suhteesta geologisiin muodostumiin. Pernaun tasangon geologinen rakenne tunnetaan melko tarkkaan. Moreenia peittävän toistakymmentä metriä vahvan, jäykän kerrallisen saven päällä on mereen kerrostunutta hiekkaa paikoin 5—6 m vahvuisena peitteenä.
Savi rajoittuu hiekkaan varsin jyrkästi, osoittaen, niinkuin fossiililöy*
dötkin, että hiekka on kerrostunut transgredioivan meren rannalle litorina*aikana. Transgressio on näillä tienoilla ulottunut noin 10 m nykyistä meren pintaa korkeammalle. Mainitulla korkeudella on näet D oss havainnut suuren dyynivallin m. m. Pärnun lahden länsipuo*
lella. Rannalla on valliin saakka tavattavissa runsaasti merellisten nilviäisten kuoria, mutta ei enää sen toisella puolella. A ilio on löy*
tänyt Reiujoen itäpuolelta jotenkin samalta korkeudelta litorinarajaa osoittavan hiekkakinosjonon. Sen korkeus tuntuu vähän liian suu*
relta verrattuna Maiden Muhun saarella saamaan tulokseen, jonka mukaan raja on saaren eteläpäässä 10.5—11 m:n korkeudella.
Mainitusta tuloksesta voidaan päätellä, että Pärnujoki on litorina*
transgression aikana laskenut mereen Reiujoen nykyisen suun koh*
dalla, ja sen edessä on ollut matala hiekkasärkkä. Transgression aikana ja sen jälkeen maankohoamisen voittaessa jälleen merenpinnan nousun 1 on Pärnujoki saanut tuon äkillisen, luoteeseen kääntyvän mutkan, todennäköisesti aallokon kasatessa hiekkaa sen suun eteen äskenmainitun särkän jatkeeksi. Tällaisia hiekkakasaantumia on meren ja joen välisellä kannaksella kaupungista kaakkoon vievän viertotien koillispuolella. Mutka on sivuerosion johdosta vähitellen muodos*
tunut lounaaseen kääntyväksi silmukaksi. Siitä on todistuksena, niin*
kuin Bliebernicht huomauttaa 2, silmukan sisään jäävä matala ranta ja sen takainen korkea törmä. Joen uoma on tällä kohdalla kulunut sekä päällimäiseen hiekkakerrokseen että useita metrejä myös kerral*
liseen saveen. Koksin tiilitehdas on näet aikoinaan ottanut savea veden jläpuolelta, mutkan ja kivikauden esineitten löytöpaikan koh*
dalta. Samoin kohoaa savi useita metrejä veden pinnan yläpuolelle Reiujoen suussa, sikäläisen tiilitehtaan luona. Joen pohja on näillä tienoilla useita metrejä meren pintaa alempana.
1 Vertaa W. Ramsay, On Relations between Crustal Movements and Variations of Seadevel etc. (Bull Comm. Géol. de Finlande N:o 66, 1924, ja Fennia 44, N:o 5).
2 E. G. Bliebernicht, Neue Funde aus dem Pernauflusse, Suom. Muinaismuis*
toyhd:n Aikakausk. XXXIV: 2, 1924.
Löytöpaikan luonteesta riippuen ei tähänastisista geologisista havainnoista voi varmaa esineitten ikää koskevaa johtopäätöstä tehdä;
saattaa vain esittää useampia, enemmän tai vähemmän todenmukaisia mahdollisuuksia. Ajatus, että esineet olisivat saveen kuluneessa uo*
massa alkuperäisellä paikallaan, tuntuu vähimmin todennäköiseltä.
Iältään ne olisivat tällöin ancylusaikaisia. Todenmukaisemmalta tun*
tuu, että jokierosio on hävittänyt alkuperäisen kulttuurikerroksen, mikä on syntynyt jokiäyräälle tai sen läheisyyteen joko ennen tai jälkeen litorinakauden transgressiomaksimin, mikä asetetaan v. 4000 tienoille e. Kr. Edellisessä tapauksessa kulttuurikerros olisi transgres*
sion aikana joutunut kohoavan veden ja sen kasaaman hiekan peit*
toon. Sitovaa todistusta ei ole tätä otaksumaa tukemassa. Luonnol*
lisin ja yksinkertaisin on jälkimäinen selitys. Asutus olisi tässä tapauk*
sessa melkoisen nuorta, sillä jokirannat ovat olleet litorinatransgression peittämiä ja tulleet asutuskelpoisiksi vasta siitä päästyään.
M atti Sautamo.
vuosina 1920—23.'
Kansallismuseon kivikauden kokoelmat ovat otsakirjoituksessa mainittuina vuosina lisääntyneet yhteensä 3,092 luettelonumerolla,2 kuten tarkemmin selviää seuraavasta taulukosta:
1920 1921 1922 1923 Yhteensä
Asuinpaikkalöytöjä: 649 1,270 505 2,728
Hautalöytöjä: . . . 5 - - 5
Kätkölöytöjä: . . . 9 - 6 15
Irtolöytöjä: . . . . 57 119 37 262
Ulkomaisia esineitä: ... 3 52 1 26 82
Yhteensä 356 772 1,390 574 3,092
Yhteistulosta, 773 n:oa vuotta kohden, voi jo pitää likimain normaa*
lina. Tähän ennen sotaa saatuja hankintoja lähenevään numerolukuun3 on tultu kuitenkin v:n 1922 suuren asuinpaikkalöytöjen lisäyksen kautta, joka taas johtuu mainittuna vuonna erikoismäärärahalla toimi*
tetuista suurista kaivauksista Maariassa Jäkärlän nummella (814 n:oa).
V. 1920 oli lisäysten määrä esim. vain vähän isompi kuin »katovuo*
sina» 1916 ja 1918. Huonon ajan jatkuminen näkyy vielä selvästi irtolöytöjen vähäisestä määrästä. Niitä on saatu museoon keskimää*
rin 65 kpl. vuotta kohden, Vuosien 1918—1919 tulokset huomioon ottaen jäisi luku vieläkin pienemmäksi. Vuosina 1913—17 kertyi museoon irtolöytöjä vuosittain keskimäärin 128 ja vuosina 1913—15
1 Aikaisemmin on nämä katsaukset julkaistu Finskt Museumissa, viimeksi - vuosien 1918—19 kokoelmalisät - Finskt Museumissa 1920—21, s. 15—34.
Lähdeviittauksissa on käytetty seuraavia lyhennyksiä: Ailio I, II = Ailio, Die steinzeitlichen W ohnplatzfunde in Finnland I - I I ; Aspelin - J. R. Aspelin, M uinaisjäännöksiä Suomen suvun asum usaloilta; M ontelius = Oscar Montelius, M innen från vår forntid I; SM = Suomen Museo; FM = Finskt M useum; SMYA
= Suomen M uinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. Num erot sulkum erkkien vä*
lissä ovat Kansallismuseon esihistoriallisen osaston luettelonumeroja.
2 Luettelonumerojen määrä ei asuinpaikkalöydöissä ole likimainkaan sama kuin kertyneiden esineiden, sillä saviastianpaloja, iskentäliuskoja, hioinkivien kap*
paleita y.m.s. on usein lueteltu isompi luku saman numeron kohdalla.
3 Aikaisemmista kokoelmalisistä on tietoja FM 1918, s. 11, ja 1920-21, s. 15.
154 esinettä. Vuotuinen sato on siis tässä ryhmässä ollut sodan jäi*
keen tuskin puolta siitä, mitä se oli aikaisemmin. Irtolöytöjen kart*
tuminen tapahtuu pääasiassa ostojen kautta. Rahavarojen niukkuus on luonnollisestikin ollut osaltaan, ainakin välillisesti, syynä tähän tuloksen huonontumiseen. Esihistoriallisen osaston määrärahat ovat, rahanarvon alenemisen lukuun ottaen, kuluvaan vuoteen saakka olleet tuskin "enempää kuin neljäs osa siitä, mitä ennen sotaa oli vastaaviin tarkoituksiin käytettävänä. Samoin ovat Muinaismuistoyhdistyksen rahavarat entisestään paljon supistuneet. Museossa työskentelevää nuorempaa tutkijapolvea, joka ennen kesäisin Muinaistieteellisen Toimi*
kunnan ja Muinaismuistoyhdistyksen varoilla suoritti keräys* ja tut*
kimusmatkoja hankkien museolle huomattavasti aineistoa, ei nykyään ole, ainakaan esihistoriallisella osastolla. Ja museon entisten keräili*
jäin toimintakin on ollut laimeampaa. Saattaa myös huomata, että yksityiset ovat entistä haluttomampia luovuttamaan museolle haltuunsa saamiaan tai löytämiään kiviesineitä. Ja eri tahoilla löytyneitä kivi*
esineitä on ajan mittaan jäänyt myös yhä enemmän kouluihin opetus*
välineiksi tahi vasta perustettuihin pitäjänmuseoihin. Museoon saa*
tujen irtolöytöjen luvun suuri väheneminen on epäkohta, johon alkaa jo olla syytä kiinnittää erikoista huomiota.
Museon vakinaisista keräilijöistä ja muinaisesineiden paikka*
kunnallisista talteenottajista ovat Kustaa Mäkirinne Suomusjärveltä, G. Karlsson ja Johan Öfverberg Kirkkonummelta, Simo Iivonen ( f 1922) ja hänen poikansa Toivo R. Iivonen Kaukolasta, maanvil*
jelijä Urho Niemi Teuvalta, Ernesti Vuori Lapualta sekä K. A. Lind*
ström ja Aleksander Vinter puheenalaisina vuosina toimittaneet mu*
seoon runsaammin kiviesineitä. Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaat*
tina on maisteri Ragnar Rosén v. 1920 kerännyt kivikauden kalustoa Säkkijärven, Virolahden ja Vehkalahden pitäjistä. Helsingin museon stipendiaattina on maisteri Heikki Varis v. 1921 kierrellyt Helsingin pitäjässä tuoden matkaltaan kiviaseita Kansallismuseoonkin. Pohjois*
Savosta on tullivirkamies Eino Tamelander ottanut museolle talteen lukuisia löytöjä. Pankinjohtaja Ensio Bergrothilta on ostettu m.m.
n. 30 kivikauden esinettä - enimmäkseen Etelä*Karjalasta ilman tar*
kempia löytötietoja - käsittävä muinaisesinekokoelma. Lahjoina on kivikauden esineitä saatu seuraavilta henkilöiltä (tai taloista): lääket.
kand. Aarne Björkman, protokollasihteeri G. W . Boijer, professori E. Bonsdorff, maisteri V. A. Haila, tohtorinrouva Tilma Hainari, kansakoulunopettaja Santeri Hämäläinen (Virolahti), nimismies Heikki Häyrynen, tilanomistaja Lauri Jalkanen (Joroinen), maanviljelijät Kalle Jokela (Kiikka) ja Matti Järvinen (Evijärvi), herra Anselm Kankare (Lieto), Kivelän talo (Säkkijärvi), maanviljelijät Juho Kunnas (Suo*
niemi) ja Vilho Kytövuori (Kiikka), maisteri E. Kärki (Luopioinen),
ylioppilas Erik Lagus (Vihti), maisteri Anna Leinonen (Säräisniemi), torppari Einari Leppäkoski (Tammela), agronomi Åke Lönnberg, maanviljelijä J. Matinmikko (Rovaniemi), tohtori Ellis H. Minns (Cambridge), asessorinrouva J. M. Montin*Tallgren, maanmittaus*
insinööri K. Nurmela, rehtori Ilmari Parkkonen, herra Eerik Peräkylä (Säkkijärvi), työmestari Juho Puska (Sortavala), rautatienkasööri A. Raatikainen, Rahikan talo (Säkkijärvi), metsänhoitaja A. Renvall, kirkkoherra K. E. Salokas, yliarkkitehti M. Schjerfbeck, professori A. M. Tallgren, tullivirkamies Eino Tamelander, professori V. Tar*
kiainen, Juho Tiensuun perikunta (Urjala), tohtori Viljo Tolvanen, neiti Anni Ukkonen (Sakkola), maanviljelijä Kalle Unnasjärvi (Kuh*
moinen), maisteri Elsa Vanhala (Säkkijärvi), rakennusmestari Jarl Vasström, maanviljelijä Hemming Ylhäinen (Nastola).
I. Asuinpaikkalöydöt,
yhteensä 2,728 n:oa, jakautuvat eri maakuntain osalle seuraavasti:
Varsinais*Suomi 1,104 n:oa, Uusimaa 591 n:oa, Satakunta 307 n:oa, Häme 8 n:oa, Savo 24 n:oa, Karjala 482 n:oa, Pohjanmaa 211 n:oa ja Lappi 1 n:o. N e ovat tässä selostetut maantieteellisessä järjestyk*
sessä, tohtori J. Ailion Maantieteellisen Seuran Suomen kartastossa 1910 (kartta 49) ja SM YA XXV: 2 noudattaman aluejaon mukaisesti
Varsinais=Suomi.
Nousiainen. Alhaisten tilan pellosta on löydetty lattea, melkein suorakaiteen muotoinen kvartsiittinen hioinkivi, jonka toista lapetta ja kumpaakin pitkää sivua on käytetty hiomiseen (7991: 2).
Maavian pitäjän kivikautiset asuinpaikat joutuivat v. 1922 perus*
teellisten tutkimusten alaisiksi. Suurin kaivaus suoritettiin Jäkär*
l ä n asuinpaikalla, joka sijaitsee Jäkärlän nummella lähellä saman*
nimistä pysäkkiä, Vähäjoen itäpuolella. Tältä nummelta oli valtion rautateiden tarpeiksi pakkolunastettu laaja alue soranottoa varten, etenkin Turun-Uudenkaupungin radan tarpeiksi Alkuperäisen suun*
nitelman mukaan oli n. 10,000 m2 laaja alue aijottu kohta hävitettä*
väksi. Jo ennestään kivikautiseksi asuinpaikaksi tunnetun kankaan (vrt. FM 1917, s. 40 ja seur.) tutkimista varten saatiin valtioneuvos*
tolta 10,000 mk:n suuruinen lisämääräraha, jolla kuitenkin vain n.
1,200 m2 - otteina kautta lähinnä kyseeseen tulevan soranotto*
alueen - saatiin kaivetuksi. Työ suoritettiin n. kahden kuukauden kuluessa ja jaettiin museon eri virkamiehille. Kaivaukset pani alkuun toukokuun lopulla tohtori S. Pälsi suorittaen niitä aluksi yksinään sekä myöhemmin avustajinaan maisterit M. Kampman ja Heikki Va*
ris, jotka jatkoivat niitä sitten heinäkuun alkuun. Heinäkuussa kai*
voi paikalla allekirjoittanut, lopuksi vähän aikaa yhdessä tohtori C. A. Nordmanin kanssa. Tarkempaan kuvaukseen löydöistä (8060:
1-79 , 8061: 1 -9 4 , 8062: 1-152, 8063: 1-435, 8064: 1 -5 4 ) en tässä ryhdy, ne kun tulevat ennen pitkää toisessa yhteydessä yksityiskoh*
taisemmin julkaistuiksi. Joitakin ennakkotietoja on kuitenkin syytä jo antaa. Kiviaseista ovat tavallisimmat kirveet ja taltat. Edelliset kuuluvat n.s. Jäkärlän tyyppiin; ne ovat verraten hyvin hiottuja, poikkileikkaukseltaan epäsäännöllisen soikeita tai nelisivuisia. Skan*
dinavisista piikirveistä niitä voinee verrata sekä suippodeveäkantaiseen että ohutkantaiseen tyyppiin. Pohjalaisia kirveitä ja tuuria läheneviä muotoja on myös. Taltoista ovat jotkut jo hyvinkin säännöllisen nelisivuisia. Kourutalttoja on useampia, samoin keihäänkärkiä ja veit*
siä sekä liuskerenkaiden kappaleita. Nuolenkärkiä on vähän; ne ovat joko piistä tai kvartsista tehtyjä. Piitä on asuinpaikalla hyvin niu*
kasti, osaksi venäläistä, osaksi ehkä skandinavista. Erikoisen mielen*
kiintoinen on ympyriäinen, lattea, teräväreunainen m e r i p i h k a * h e l m i, halkaisijaltaan 33 mm, keskessä pieni kairattu reikä (8061:83).
Se on ensimäinen kivikautinen meripihkalöytö Lounais*Suomesta, missä liuskekoruissa on kylläkin saattanut huomata meripihkaesinei*
den jäljittelyä. Kun helmi tavattiin vyöhykkeeltä, missä saviastiain koristelu on vahvasti karjalaisen keramiikkatyylin vaikutuksen alaista, on mahdollista, että esine on tullut Jäkärlään Karjalan kautta. Meri*
pihkalöytöjemme leveneminenhän viittaa siihen, että tämä aine on kivikaudella kulkeutunut Itä*Preussista Suomeen maateitse, Kannak*
sen kautta (vrt. FM 1920—21, s. 24 ja seur.). - K e r a m i i k k a on hyvin moninaista. Siinä saattaa selvästi todeta useampia eri*ikäisiä koristetyylejä. Vanhimmat saviastiat ovat koristettuja leveillä kampa*
leimoilla, ilman kuoppia (vrt. edempänä kuv. 10 b ja FM 1917, s. 40, kuv. 1). Sitten muuttuu koristetyyli äkkiä, ilmeisesti Karjalasta päin tulevan vahvan kulttuurivirtauksen vaikutuksesta. Hienot, pitkät kampaleimat, järjestettyinä geometrisiksi aiheiksi, vuorottelevat kuoppa*
koristeiden kanssa (vrt. kuv. 9, 11), Saven laatu on kuitenkin yhä edelleen huokoista, kuten vanhemmassakin tyylissä, mitä seikkaa voi pitää todistuksena asutuksen yhdenjaksoisuudesta. Saman virtauksen tiliin on luettava edellämainitut venäläinen pii ja meripihkahelmi.
Sitävastoin ei kivikalustossa voi huomata sanottavasti itäisiä lainoja.
Niinpä Karjalan asuinpaikoilla yleisiä liuskeesta tehtyjä pitkiä nuolen*
kärkiä ja koukunvarsia ei Jäkärlästä saatu talteen. Sittemmin kampa*
leimat saviastiain koristelussa vähenevät ja niiden sijaan tulevat pikku*
kuopat, kynnenjäljet y.m.s. Näin johdutaan kuoppakoristeiseen n.s.
Uskelan keramiikkaan (vrt. FM 1915, s. 3, kuv. 2, ja FM 1920—21, s. 23, kuv. 2 c—f), joka alkaa olla vallalla asutuksen Jäkärlässä päät*
tyessä. Nämä eri keramiikkalajit esiintyvät Jäkärlän löytöpaikalla eri
korkealla sijaitsevilla vyöhykkeillä, vanhin laji 38,5—39 m:n korkeus*
käyräin yläpuolella, karjalainen kampakoristetyyli siitä alaspäin muut*
tuen vähitellen rinnettä laskeuduttaessa Uskela*keramiikaksi. Asutuksen alaraja on kaikkialla sama, 33,5 metriä yli meren. Tämä eri kera*
raiikkatyylien löytöalueitten jakautuminen toinen toistansa alempiin vyöhykkeisiin osoittaa, että kivikautinen asutus paikalla on niiltä ajoin, jolloin kankaan rinne oli merenrantahietikkoa, ja että asu»
tus maankohoamisen mukaan siirtyi aina alemmaksi; samoin on tästä voitu päätellä, että mainitut keramiikkatyylit seurasivat toinen toistaan yllämainitussa järjestyksessä. Muita merkkejä merenrannan läheisyydestä ovat m.m. saviastioita tehtäessä sekoitusaineksena käy*
tetyt Cardiummäkinkengän kappaleet sekä nähtävästi niiden reunoilla painetut, muutamissa astianpaloissa näkyvät koristeet (esim. 8063: 103).
V:n 1915 kaivauksissa tekemäni havainnot eridkäisistä keramiikka*
vyöhykkeistä paikalla osoittautuivat näin ollen oikeiksi (vrt. FM 1917, s. 42 ja seur.). - Liedensijoja paljastettiin runsaasti, ja ainakin yhden ympärillä havaittiin, joskin epätäydellisessä kehässä, pystypaalujen jäk kiä. Kun Jäkärlässä on vuosien 1907—1915 aikana useammassa eri erässä suoritettu kaivauksia hyvin laajalla alueella, on asuinpaikka nyt Viipurin Häyrynmäen jälkeen tarkimmin tutkittu Suomen mantereella.
Lisäaineiston hankkimista varten Jäkärlän vanhimman asutusjakson ajalta on täydennyskaivaus v. 1915 tutkitun alueen yläosan reunoista alkaen vielä tarpeellinen. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Jäkärlän nummen luoteisliepeeltä tavattiin v. 1922 veneenmuotoisen vasarakirveen hamarapuolikas (8002); kun se on löydetty kivikautisen asuinpaikka*alueen ulkopuolelta, n. 33 m:n korkeudelta, on se luettu irtolöytöihin.
Parisen km Jäkärlästä alaspäin on samaisen Vähäjoen itäpuolella S i p i l ä n h a ’an nimellä tunnettu kivikautinen asuinpaikka. Sen sai selville tohtori S. Pälsi Jäkärlän tutkimustensa aikana v. 1922, kaivausmiestensä antamien tietojen nojalla, suorittaen paikalla kohta tutkimuksen (70 m2). Tarkemmin määritellen se sijaitsee Paimalan kylän Sipilän talon hakamaalla, osittain siihen rajoittuvalla Eskolan virkatalon Alikräkistön palstalla. Korkeus merenpinnasta on allekir*
joittaneen vaakituksen mukaan 32—33,5 m. Löytöjen (8065: 1—31) laadusta on tässä tyydyttävä myös lyhyihin ennakkotietoihin. Kivi*
esineistä on huomattavin suiponsoikea reikäase (8065: 2); lisäksi on kivisaha, hioinkiven ja hioimen kappaleita sekä iskoksia. Saviastia*
löytöjen nojalla on voitu eroittaa länsisuomalaisessa kampakeramh sessa kehityssarjassa entisten lisäksi uusi tyylivaihe, n.s. Sipilänha’an tyyli, ijältään - mikäli toistaiseksi tiedetään - sarjansa nuorin. Kun asuinpaikka on Jäkärlän kulttuurikerroksen alarajaa alempana, täytyy sitä nimittäin pitää Jäkärlän nuorinta asutusvyöhykettä myöhäisems
pänä. Vertaamalla Sipilänha’an keramiikkalöytöjä Jäkärlässä tavatta*
vaan nuorimpaan n.s. Uskela*keramiikkaan, voidaan huomata melkoi*
sia eroavaisuuksia: viimemainitun tyylin isot pyöreät kuopat ovat hävinneet; pienet usein soikeat kuopat ovat vallitsevina; kampaleimoja ei ole enää ensinkään (vrt. kuv. 8). Saven laatu on yleensä hyvin huokoista. Koristejärjestys viittaa uusiin, ulkoapäin tulleisiin kult*
tuurivaikutteihin. Tuonnempana tulee Porvoon Vävarsbackan ja Koke*
mäen Häyhtiön löytöjen ohella puhe Sipilänha’an ja Uskela*keramii*
kan välimuodoista.
Kolmas asuinpaikka Maariassa, jolla v. 1922 jouduttiin suoritta*
maan isompi kaivaus, on K ä r s ä m ä e n pysäkin vieressä, Vähäjoen länsipuolella. Tutkimuksen pani alulle tohtori J. Rinne ja sitä jatkoi sittemmin maisteri E. A. Virtanen. Pysäkin luona olevasta isosta valtion hietakuopasta on jo aikaisemminkin, korkealta harjun päältä, tavattu asuinpaikkalöytöjä - ijältään ja laadultaan Jäkärlän löytöihin verrattavia - , mutta tarkempaa selvitystä niistä ei ole (vrt. 4964: 238, 239). Nytkin museoon saatujen löytöjen joukossa on muuan tasa*
taltta (8068: 154), joka on löydetty valtion hietakuopan yläsyrjästä, sekä muuan irtolöytöihin luettu samasta hiedanottopaikasta peräisin oleva vasarakirves, ehkä hautalöytö (7866). Se Kärsämäen asuinpaikka, johon v:n 1922 tutkimus kohdistui, ulottuu valtion hietakuopan etelä*
reunasta Jokelan lohkotilan tontille. Korkeus yli merenpinnan on 22—24 metriä. Tästä päättäen se on huomattavasti sekä Jäkärlän että Sipilänha’an asuinpaikkoja nuorempi. Löytöjen (7884: 1—3, 8050:
1—4, 8068: 1—153, 8076: 1—56), varsinkin saviastianpalain mukaan se on aivan kivikautemme lopulta. Kivikalustossa ovat nelisivuiset tasa*
taltat ja poikkikirveet enemmistönä; mainittakoon että pari kirvestä on muodostettu tikkaamalla. Erikoisen maininnan ansaitsevat jauhin*
kivien hierinpuoli (8068:80), siimanpaino (kuva 1 x) sekä muuan, tosin epävarma, reikäkirveen katkelma (8068: 76); lisäksi on teelmiä, isku*
kiviä, erilaisia hioimia ja iskoksia. Saviastianpalat kuuluvat Kiukais*
ten keramiikkaan, joskin ne huokoisemman ja hauraamman savenlaa*
tunsa sekä, kuten näyttää, myös astiain vähäisemmän ko’on puolesta eroavat itse Kiukaisten ryhmän asuinpaikkain tuotteista. Sen sijaan on laadultaankin täydelleen samanlaista keramiikkaa tuonnempana se*
lostetuissa Espoon Finnsin (kuv. 6) ja osittain Kangasalan Sarsankin löydöissä. Koristeista mainittakoon ensiksikin n. s. nuorakampaleimat (kuv. 1 a, b), koristeaihe, joka varsinaisesti kuuluu vanhimpaan kivi*
kautiseen keramiikkaamme. Mutta se esiintyy sittemmin tilapäisesti myöhemmissäkin löydöissä, esim. yhdessä reunapalassa Jäkärlän kes*
kimmäisestä löytövyöhykkeestä (8063: 324), ja, kuten puheenalaisista paloista selviää, kivikautemme viimeisessä keramiikassa. Tämä aiheen nuorin esiytymä on todennäköisimmin kulttuurivaikutusta Ruotsista,
2
Kuva 1. Saviastianpaloja (a—v) ja liuskeesta tehdyn siimanpainon katkelma (x).
Maaria, Kärsämäki (8068, 8076). V2.
missä sama koristelutekniikka on tunnettu n.s. maahautakeramiikasta.1 Muut Espoon Finnsin löytöjen ohella puheeksi tulevat samalle taholle
1 Frödin, Fornvännen 1916, s. 181 ja seur.; Folke Hansen, Fornv. 1917, s. 67 ja seur.
viittaavat piirteet Kiukaisten keramiikassa tukevat tätä käsitystä.1 Li*
säksi on kampa* tai nuorakampaleimojen jäljittelyjä (kuv. 1 c -e , g -i);
viimemainituista leimoista johtunevat ainakin sellaiset viivakoristeet, joissa on lyhyitä poikkipiirtoja, kuten kuvat 1 g, h osoittavat. Ai*
van samanlaisia koristeita on ruotsalaisessa paasiarkkukeramiikassa.2 Yleiset kuoppakoristeet lienevät perua kampakeramiikasta, varsinkin sen länsisuomalaisista nuorimmista muunnoksista. Samaa on sanot*
tava myös useitten astiain reunaprofiilista (esim. kuv. 1 f, g). Tois*
ten astiain kaareva reuna (kuv. 1 p, q) lienee taas johdettava nuora*
keramiikasta, samoin myös sellaiset koristeet kuin kuv. 1 n, o, q.
Sivumennen mainittakoon, että reunapala kuv. 1 q muistuttaa isosti Jomalan Jettbölen nuoremman vyöhykkeen astianpaloja (vrt. FM 1922, s. 37, 38, 40). Kiukaisten ryhmän saviastiain tasainen pohja (kuv. 1 u, v) voidaan myös viedä nuorakeramiikan vaikutusten tilille. Yleisimpiä ovat kuitenkin koristamattomat saviastianpalat, joissa pinta on teon jäljiltä joko naarmuinen (kuv. 1 t) tai on siinä kankaan painamaa jälkeä (kuv. 1 r, s). Jälkimäisen laatuiset palat kuuluvat n.s. tekstiili*
keramiikkaan. Tyypillistä Kiukaisten kerainiikalle on vahva maton, kankaan tai verkon painama jälki astian pohjassa3 (kuv. 1 v).
Selostetut Jäkärlän, Sipilänha’an ja Kärsämäen asuinpaikat ovat, sijaiten kaikki saman Vähäjoen varrella ja edustaen eri kehitysasteita Lounais*Suomen kivikaudessa, muinaistieteelle sangen arvokkaita. Ja samassa jokilaaksossa on vielä muitakin kivikautisia asuinpaikkoja, joilla ei toistaiseksi ole vielä kaivauksia suoritettu (vrt. FM 1915, s. 2, 1916, s. 37, 1918, s. 12; Museon luettelo 5183: 6—9, 14—19;
5598: 1; 6124: 17; 6365: 20). Maarian uusimpienkin löytöjen jou*
kossa on parisen, jotka johtuvat vielä tarkastamattomilta asuinpaikoilta.
Niinpä on museoon saatu pikkutaltta, jok« on löydetty P a i m a l a n k a n s a k o u l u n perustusta kaivettaessa (8068: 155); koulun tontilta on ennenkin tavattu kivikauden löytöjä.4 K o s k e n n u r m e n k y*
l ä n Keskitalon pellosta, talon läheltä, n. 2 km jokivartta Jäkärlästä ylöspäin, on löydetty tasataltta ja reikäkiven lohelma (8049: 1—2).
Kun talon alustaa kaivettaessa löydettiin liedensija, on luultavaa, että siinäkin on asuinpaikka, topografikartan mukaan suunnilleen samalla korkeudella (n. 34 m) kuin Jäkärlän asuinpaikan alaosa.
1 Saviastia kuv. 1 j muistuttaa isosti ylempää saviastiaa kuvassa 5, Statens hist. museum och k. myntkabin., s. 24, Fornv. 1922; astia kuuluu erääseen maa*
hautalöytöön Södermanlannista.
2 Montelius, kuv. 736; vrt. Ailio I, s. 93.
3 Vert. SMYA XXXII: 2, taulu XVII: 2 ja s. 146 ja seur.
4 FM 1918, s. 12. Saviastianpalat 5183: 12 ovat kuitenkin Jäkärlästä (esinei*
den museoon lähettäjän opettajatar Helmi Laitisen ilmoituksen mukaan tämän kir=
joittajalle), eivätkä koulun tontilta, kuten luettelossa on mainittu.
Uskelan pitäjän K a t a j a m ä e n rautakautisista löydöistään tun*
netulta palstalta on saatu talteen pari saviastianpalaa, joista ainakin toinen on ilmeisesti kivikautinen, ynnä hietakivisen laakahioimen kap*
pale (8232: 8—10). Keramiikkaa on niin vähän, ettei sen laadusta voi mitään varmaa sanoa. Toista saviastianpaloista vertaisin mieluim*
min Sperringsin alemman löytöalueen keramiikkaan, josta tuonnem*
pana enemmän. Korkeus merenpinnasta on n. 36 m. Aikaisemmista kivikauden löydöistä paikalta on maininta FM 1918, s. 12.
Kiikalan pitäjän Kruusilan kylän S u u t a r i n talon Nummipel*
losta on löydetty hioimen katkelma ja iso gneisinen kiviesine, ehkä käsihioin, joskin muodoltaan kirvestä muistuttava (8123: 3—4). Saman pitäjän Pirilän kylän Y l i v e s ä n talon Vierupellosta on löydetty pieni hioin ja piipala (7907: 6—7), molemmat mahdollisesti kivikautta nuorempia.
Suomusjärven pitäjän L a p e r l a n asuinpaikka*alueelta on uusia löytöjä verraten vähän (7676: 1—3, 7907: 1—5, 10; 8046: 1—5, 8123: 1, 8232: 1—7, 8247: 1—8). Niihin olen lukenut myös muutamia Hän*
tälän kylän Kesän talon M ustionsuon palstalta tavattuja esineitä, löytö*
paikka kun liittyy välittömästi Laperlan asutusalueeseen. Löytöesi*
neistä on 8 alkeellista, niukasti hiottua kirvestä tai talttaa, 1 pyöreä reikäkivi ja 1 leveä, poikkileikkaukseltaan linssimäinen keihäänkärki.
Muut ovat hioimien ja kiviaseiden kappaleita, iskoksia y.m.s. (vrt.
FM 1915, s. 4, 1918, s. 13, 1920—21, s. 16). Laperlan asuinpaikka*
löydöt ovat tavattuja hajallaan pelloilta, etupäässä savimailta, 51 m:n korkeuskäyrältä ylöspäin. Runsain löytöalue on 60—64 m:n korkeu*
della. Meren rannasta ei seudun asutus näytä olleen kovinkaan kiin*
teästi riippuvainen. Laperlan varhaisimman asutuksen aikuinen ranta*
viiva saataisiin kuitenkin» kenties likimain määrätyksi merkitsemällä kartalie alkeellisten kiviesinetyyppien iöytökohdat paitsi Suomusjär*
vellä myös lähimmissä naapuripitäjissä. Sitä seikkaa, että nämä tyy*
pit puuttuvat Laperlaa alempana saman vesistön varrella sijaitsevilta Kiskon asuinpaikoilta, voidaan pitää viittauksena siitä, että tätä tietä saavutettaisiin tuloksia. - Suomusjärven kirkon seuduilta on A l h a i s * t e n talon Tärvipellosta löydetty hioinkiven osa ja käsihioimen kap*
pale (7907: 9). ' Uusimaa.
Lohjan pitäjän Karstun kylästä on O r a v a n i e m e n palstatilan puutarhasta löydetty iso kiertäen hangattu hioinkivi, niukasti hiottu nelisivuinen kaitataltta ja kivikirveen muotoinen gneisikappale, mah*
dollisesti kiviaseen jäännös (7777: 1—3). Aikaisemminkin on samasta paikasta saatu talteen kivikauden löytöjä (6582, 6758).
Vihdin pitäjän Vanjoen kylästä on Karpin talon J o e n s u u n torpan pellolla olevalta löytöpaikalta (vrt. FM 1917, s. 44) tuotu mu*
seoon n. s. eteläsuomalaiseen tyyppiin luettava poikkikirves (7 7 5 3: 2).
Kirkkonummi. Suurin osa Uudenmaan asuinpaikkalöydöistä on jälleen Kirkkonummen ja Espoon pitäjistä (460 n:oa), enimmäkseen Loojärven vesistöalueelta, osaksi kaivettuja, osaksi ahkerain keräilijäin G. Karlssonin ja J. Öfverbergin talteen ottamia. Luettelen ne tässä löytöpaikoittain samaa järjestystä noudattaen kuin näiden pitäjien kivi*
kauden löydöistä julkaisemassani teoksessa SM YA XXXII: 1; löytö*
paikkain numerot viittaavat löytöluettelooni s. 11—60.
Löytöpaikalta Kirkkonummen P a p p i l a n luona (n:o 31) on saatu talteen särkynyt nelisivuinen kirves, huonoa vuorilajia, ja savi*
astianpala (8043: 1—2). - Oitbackan kartanon K v a r n å k e r i n löytöpaikalta (n:o 65) on tuotu museoon m.m. 8 talttaa, joista 3 on niukasti hiottua alkeellista tyyppiä ja 3 n. s. eteläsuomalaista tyyppiä, tuura, siimanpainon katkelma (vrt. kuv. 1 x), iskukiviä ja iskoksia, m.m. ensimäinen tältä asuinpaikalta tavattu piiliuska, hioinkiven ja hioimen kappaleita, savesta poltettu värttinänhyrrä (8038: 2; vrt. SM YA XXXII: 1, taulu X: 7), nuorakeramisia saviastianpaloja y.m. (7691:
2 -8 , 7704: 4 -1 0 , 7734: 1 -4 , 7825: 1 -5 , 7852: 4, 7895: 1 -6 , 7908: 1, 7909: 3, 8038: 1—3). - Oitbackan F ä r m o n (n:o 6 6) pellosta on löydetty hioinkiven puolikas ja liuskekovasin (7691: 9, 7771: 1).
Kauhalan kartanon » L ö n n b e r g i n p e l l o s t a » (n:o 67) on löydetty, hajallaan sieltä täältä, alkeellinen taltta, tuuran teräkappale, leveälehtinen, harjava keihäänkärki, hietakivinen käsihioin ja nuorakera*
minen saviastianpala (8041: 1—2, 8206: 1—3). Pelto rajoittuu toiselta puolen Sikunsuon varhaisen, toiselta puolen Koivistosvedenin nuora*
keramisen asuinpaikan alueeseen. - K o i v i s t o s v e d e n i n ja Strand*
å k e r i n asuinpaikalta (n:o 68) on saatu talteen tavallista enemmän löytöjä (7691: 10-11, 7694: 1 -4 , 7734: 7 -1 2 , 7771: 2 -8 , 7856: 1, 7868: 5—6, 7877: 1—8, 15; 7908: 2—5). Niiden joukossa on useam*
pia mielenkiintoisia esineitä. Ensinnä mainittakoon alkeellinen kirves, ensimäinen tältä löytöpaikalta. Sen löytökohta on hieman syrjässä varsinaisesta asuinpaikka*alueesta. Kun Koivistosvedenin pelto on aivan lähellä Sikunsuota, josta näitä alkeellisia tyyppejä on tavattu hyvin runsaasti, ja sen kanssa melkein samalla korkeudella, on tällai*
sen tyypin ilmaantuminen paikalta hyvin ymmärrettävissä. Omituinen on hiomaton kiviase, k u v a 2. Se lienee alkuaan iskentäaines, n.s.
nucleus, jonka paksumman pään särmiä on, toisen terävän pään käyttö*
kelpoisuutta silmälläpitäen, tikkaamalla tasoitettu, niin että kivi on saatu sopivaksi kämmenessä pidettäväksi. Kantaosan särmät ovat sit*
temmin myös kulumisen kautta lisäksi siliytyneet, joka voi johtua siitäkin, että esine on ollut varteen kiinnitettynä (vrt. SM YA XXXII: 1,
s. 118). Vasarakirveskult*
tuuriin kuuluvat veneen*
muotoisen vasarakirveen katkelma, lähes samaa tyyp*
piä kuin ennestään samalta paikalta löydetty (SM YA XXXII: 1, taul. V: 3). neli*
sivuinen länsisuomalaismal*
linen oikokirves ynnä 3 samanlaisen kirveen katkel*
maa sekä n. 600 nuorakera*
mista saviastianpalaa, k u*
va 3 a. Lisäksi on muu*
. 1. . j u - tamia saviastianpaloia n.s.
Kuva 2. Isketty, hiomaton kiviase, diabasia. , r J Kirkkonummi, Koivistosveden (7734: 8). Vs. te k stllllk e ra m ilk k a a , k u v a
3 b; savenlaadultaan ne eroavat hieman nuorakeramiikasta - sekoitusaineksena on nimit*
täin käytetty pieniä kivisiruja kuten tekstiilikeramiikassa tavalli*
sesti. On mahdollista, että ne ovat samanikäisiä kuin paikan nuora*
keramiikkakin. Esim. puolalaisissa nuorakeramisissa astioissa on ku*
vussa usein kankaan painamaa jälkeä. 1 Havellandista läheltä Berliniä löydetty oletettu tekstiilikeramiikka2 ei sitävastoin kuulu tähän ryh*
mään. Berlinissä syksyllä 1925 näkemissäni tähän löytöön kuuluvissa saviastianpaloissa oli nimittäin selviä jälkiä astian kuvun ympärille tiheään keritystä nuorasta, mutta ei kankaasta. - Vielä on Koivisto*
svedenin uusissa löydöissä joku tilapäistaltta, kiviaseiden katkelmia, teelmiä, käsihioimia ja sellaisten katkelmia, hioinkiven paloja ynnä iskoksia.
K o i v i s t o n p e l l o s t a (n:o 69) on löydetty paksu nelisivui*
nen poikkikirves ja vuorilaji*iskos (7950: 1,2). S i k u n s u o n löytö*
paikalta (n:o 70) on tällä kertaa vain neljä alkeellista talttaa ynnä pari sellaisen katkelmaa, lisäksi joku teelmä, hioimen kappale, iskos ja karkea saviastianpala (7856: 2—4, 7908: 6—9, 7909: 1—2, 8206: 4—8).
Läheiseltä ö v e r ä n g e n i l t ä (n:o 71) on muutamia iskoksia ja nuora*
keramisia saviastianpaloja (8038: 4—5).
1 Majewskin museo, Warsowa (n:o 22,028, Iwanowice, Kielce); Krakaun tiet.
Seuran museo (Ksi^znice W ielkien kalmisto, hauta 47», Kielce) y. m.
2 Ks. Praehist. Zeitschr. XV, 1924, s. 75 ja seur., ynnä Zeitschr. fur Ethno*
logie LVI, 1924, s. 144 ja seur. - Ailio mainitsee Galitshin löytöjen joukossa ole*
van tekstiilikeramiikkaa, SMYA XXIX: 1, s. 82. M ainittakoon myös, että Pohjois*
Norjasta, Mageröstä, on arktisten liuske=esineiden ohella löydetty tekstiilikeramiik*
kaa; ks. O. Nicolaissen, Tromsö Museums Årsheft XL1V, 1921, n:o 4. Ruotsista tunnetaan Ångermanlannista pari tähän ryhmään luettavaa saviastianpalaa, ks. San*
tesson, Reallexikon d. Vorgeschichte I, Ångermanland, 5.
(7734: 11), SA. c Kirkkonummi, Isolähde (8286: 17, 8321: 13), V*.
d Espoo, Launisåker (8321: 20), 8/s-
L u o n t o k o p p e l i n alavalta pellolta läheltä Loojärven rantaa (n:o 73) on hioinkivien paloja ja kiilleliuskeisen reikäaseen — tyypil*
tään n. s. suiponsoikeiden reikäkivien ja reikäkirveiden välimuoto - puolikas (7771: 9, 7875: 1—2). - V ä s t e r k u l l a n kartanon Iähi*
pelloilta (löytöpaikoilta 75—78) on joitakin hioimien kappaleita ja iskoksia (7694: 5, 7867: 1, 7875: 3, 8206: 11). O x h a g a n asuin*
paikalta (n:o 79) on vuorilajikaavin, iskoksia ja n. satasen nuora*
keramista saviastianpalaa (7852: 5, 6); läheiseltä H u h d a n p ä ä n pals*
talta on löydetty verraten alkeellinen taltta (8206: 10), samoin V a n h a s a l o n löytöpaikalta (n:o 80; 8206: 9). - K ä l l a r å k e r i n pellolta (n:o 85) on löydetty iskukivi, joka isosti muistuttaa rauta*
kautisia n.s. kuutiokiviä (7908: 10).
M ä k i p e 11 o n vanhoista kiviasetyypeistään tunnetulta asuin*
paikalta (n:o 87) on saatu talteen alkeellisia talttoja ja kirveitä, kat*
kelmat ja hiomattomat teelmät mukaan lukien 13 kpl., 3 paremmin hiottua talttaa, joista yksi teräväkantainen, reikäkiven kappale, kivi*
aseiden katkelmia, hioimia, joitakin nuorakeramisia saviastianpaloja, iskoksia ja palaneita luumuruja (7691:15—16, 7694:6—7, 7734:5—6, 7758:1, 7771:10-16, 7868:3, 7877:9-14, 16; 7 8 8 0 :1 -5 ,7 9 0 8:1 1 , 7950:3—10, 8041:4—9, 8206:12—13). P a p u p e l l o s t a , Mäkipellon pohjoispuolelta, on löydetty alkeellinen taltta (8041: 10). - V as*
k u l l a n mäeltä (n:o 91) on yksi teelmä (7694: 8), S å g ä n g e n i l t ä (n:o 93) hioinkiven puolikas (7950: 11; vrt. SM YA XXXII: 1, taulu VII: 7). N y b a c k a n k o t i p e l l o s t a (n:o 94) on löydetty kivi*
aseen esityö, sädekiviliuskeaseen kappale ja hioinkiven pala (7867: 2, 8038: 6, 8206: 14), K i v i si 11 an löytöpaikoilta (n:o 96) kirves n.s.
