DISSERTATIONS | PÄIVI SAJANIEMI | SAIRAANHOITAJATTARENA SUOMESSA VUOSINA 1933–1940 | No 434
uef.fi
PUBLICATIONS OF
THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Dissertations in Health Sciences
ISBN 978-952-61-2608-1 ISSN 1798-5706
Dissertations in Health Sciences
THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
PÄIVI SAJANIEMI
SAIRAANHOITAJATTARENA SUOMESSA VUOSINA 1933–1940
Tapaustutkimus lähestymistapana Tutkimuksessa muodostettiin haastattelu- ja
arkistoaineistojen perusteella kokonaiskuva yhteiskunnallisten tapahtumien sävyttämästä sairaanhoitajana olemisesta ja sairaanhoidosta
1930-luvulla. Sairaanhoitajien laaja-alaiseen työhön heijastuivat kulttuuriset käsitykset sekä lääkäreiden ohjeiden noudattaminen.
Tutkimus osoitti sairaanhoidossa hoidon epätasa-arvon, kipujen alihoitamisen ja sodan aiheuttamat muutokset. Siinä ilmeni
myös koulutuksen ja työn muovaaman identiteetin, sairaanhoitajuuden, vaikuttaneen
sairaanhoitajan koko loppuelämän.
PÄIVI SAJANIEMI
Sairaanhoitajattarena Suomessa vuosina 1933-1940
Tapaustutkimus lähestymistapana
PÄIVI SAJANIEMI
Sairaanhoitajattarena Suomessa vuosina 1933–1940
Tapaustutkimus lähestymistapana
Esitetään Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnan luvalla julkisesti tarkastettavaksi Mediteknian auditoriossa MD100, Kuopiossa, perjantaina 10.11.2017, klo 12
Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Health Sciences
Number 434
Hoitotieteen laitos Terveystieteiden tiedekunta
Itä-Suomen yliopisto Kuopio
2017
Professori Tomi Laitinen, LKT Kliinisen lääketieteen yksikkö Terveystieteiden tiedekunta Professori Hannele Turunen, TtT
Hoitotieteen laitos Terveystieteiden tiedekunta Apulaisprofessori Tarja Malm, FT
A. I. Virtanen Instituutti Terveystieteiden tiedekunta Lehtori Veli-Pekka Ranta, FaT
Farmasian laitos Terveystieteiden tiedekunta
Jakelu:
Itä-Suomen yliopiston kirjasto/Julkaisujen myynti PL 1627,
70211 Kuopio http://www.uef.fi/kirjasto ISBN (print): 978-952-61-2608-1
ISBN (pdf): 978-952-61-2609-8 ISSN (print): 1798-5706
ISSN (pdf): 1798-5714 ISSN-L: 1798-5706
Tekijän osoite: Hoitotieteen laitos Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
FINLAND
Ohjaajat: Professori Anna-Maija Pietilä, THT Hoitotieteen laitos
Itä-Suomen yliopisto
Perusturvan ja terveydenhuollon palvelualueet KUOPIO
FINLAND
Dosentti, yliassistentti (emerita) Merja Nikkonen Hoitotieteen laitos
Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
FINLAND
Esitarkastajat: Professori Marja Kaunonen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Terveystieteet Tampereen yliopisto TAMPERE
FINLAND
Dosentti Marjo Suhonen
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö Oulun yliopisto
OULU FINLAND
Vastaväittäjä: Professori Helvi Kyngäs
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö Oulun yliopisto
OULU FINLAND
What it was to be a nurse in Finland 1933–1940. A case study approach.
University of Eastern Finland, Faculty of Health Sciences.
Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Health Sciences 434. 2017. 190p.
ISBN (print): 978-952-61-2608-1 ISBN (pdf): 978-952-61-2609-8 ISSN (print): 1798-5706 ISSN (pdf): 1798-5714 ISSN-L:1798-5706
ABSTRACT
This study focused on a part of Finnish nursing history that has been under little study previously. The study followed the career of Mrs. Eeva Luukkonen who graduated as a nurse in 1933 and worked for the Municipal Hospital of Alajärvi, Mikkeli Central Hospital, and in the War Hospital No 17 during the Winter War. The purpose of the study was to explore what it was to be a nurse and what ways and methods of nursing were used in Finland in the 1930s. The study had a case study approach, and a variety of research materials was used, the most important being 27 interviews with Mrs. Luukkonen. In addition to the interviews, multiple medical records (n=540) from hospital departments, one sexually transmitted disease clinic (n=964) and the War Hospital no 17 (n=658) were included in the research material. The material were analysed through content analysis methods.
The material analyses resulted in an overall understanding of the daily routines and methods of Finnish nursing in the 1930s. The study also revealed that events in the society and political decisions affected nurses’ status and employment opportunities. When the economic recession ended, nurses’ employment situation changed from high unemployment to high demand. This enabled nurses to fight for reasonable working hours, to demand improved working conditions as well as to choose the hospitals they worked in.
Unmarried nurses lived and worked in hospitals. At its bests this provided a safe community and accommodation surrounded by friends. However, also married nurses were required to return to work in the hospitals, when the war was approaching. The exceptional social conditions showed the importance of good physical fitness, nurse etiquette and surgical skills – the qualities and skills taught during the nursing studies. This case study indicated how a graduated nurse learnt and gained skills for her work in hospitals, but also how her training and work influenced Mrs. Luukkonen through her whole life.
Nurses were largely responsible for all hospital functions: x-ray, laboratory, physiotherapy, pharmacy and equipment maintenance. The importance of basic care became emphasized in situations where patients were bedridden due to infections and surgeries. The core of healthcare was good care and patient guidance. Although nurses aimed at patient-centered and individual care, the cultural mindset allowed for surgical pain and demanded full respect for authorities. There was no room to criticise the doctors’
orders, and this led to insufficient pain management in some cases.
Patients access to and treatment was unequal. Private patients had a priority status in the health care system, and sometimes other patients’ treatment was compromised. During the war patients were prioritised based on their potential to recover to serve in the army again.
Due to this, civilians and severely disabled patients were neglected.
National Library of Medicine Classification: WY 11
Medical Subject Headings: History of Nursing, Nurses, Finland, 1930, Military Nursing, World War II
Sajaniemi Päivi
Sairaanhoitajattarena vuosina 1933–1940. Tapaustutkimus lähestymistapana.
Itä-Suomen yliopisto, terveystieteiden tiedekunta.
Dissertations in Health Sciences 434. 2017. 190s.
ISBN (print): 978-952-61-2608-1 ISBN (pdf): 978-952-61-2609-8 ISSN (print): 1798-5706 ISSN (pdf): 1798-5714 ISSN-L:1798-5706
TIIVISTELMÄ
Tutkimus kohdistui sekä kansallisesti että kansainvälisesti vähän tutkittuun sairaanhoidon historian aihealueeseen. Tässä hoitotieteen alalle sijoittuvassa tutkimuksessa seurattiin vuonna 1933 sairaanhoitajaksi valmistuneen Eeva Luukkosen työuraa Alajärven kunnallissairaalassa, Mikkelin lääninsairaalassa ja talvisodan aikana 17. sotasairaalassa.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata millaista oli olla sairaanhoitajana 1930-luvun Suomessa ja millaista oli tämän ajanjakson sairaanhoito. Tapaustutkimuksen lähestymistavalla toteutetun kuvailevan tutkimuksen tärkeimpinä primääriaineistoina olivat päätiedonantajan Eeva Luukkosen haastattelut (n=27), sekä arkistolähteet Mikkelin sairaanhoitajatarkoulusta (1930–1934), Alajärven kunnallissairaalasta (1933–1934), Mikkelin lääninsairaalasta (1933–1938) ja 17. sotasairaalasta (1939–1940). Arkistoaineisto koostui hallinnon asiakirjoista, sairaspäiväkirjoista, sekä sairaskertomuksista (n=540) Mikkelin lääninsairaalan sairaalaosastolta, sukupuolitautia sairastavien hoitolasta (n=964) ja 17.
sotasairaalasta (n=658). Aineistot analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä.
Aineistojen analyysin perusteella saatiin kokonaiskuva sekä sairaanhoitajana olemisesta että 1930-luvun sairaanhoidosta. Yhteiskunnalliset tapahtumat ja päätöksenteko vaikuttivat voimakkaasti sairaanhoitajien työllisyyteen ja asemaan. Lama-ajan väistyminen muutti sairaanhoitajien työttömyyden sairaanhoitajapulaksi antaen sairaanhoitajille mahdollisuuden taistella työaikansa rajoittamiseksi, työolojen kohentamiseksi ja työpaikkojen valikoimiseen. Parhaimmillaan työn edellyttämä sairaalassa asuminen merkitsi turvallista yhteisöä ystävineen, josta kuitenkin oli avioituessa luovuttava. Sodan uhatessa avioituneetkin kutsuttiin työhön. Tuolloin sairaanhoitajat osoittivat fyysistä kuntoa, sairaanhoitajataretikettiä ja kirurgista sairaanhoitoa korostaneen koulutuksensa olleen erinomaisen poikkeusoloissa toimimiseen. Sairaanhoitajan koulutuksen ja seitsemän vuoden pituiseksi jääneen työuran vaikutusta päätiedonantajan loppuelämään voi määritellä käsitteellä sairaanhoitajuus.
Sairaanhoitajat vastasivat laaja-alaisesti sairaalan toiminnoista (röntgen, laboratorio, fysioterapia, apteekki, välinehuolto). Perushoito korostui potilaiden ollessa viikkoja tulehdussairauksien ja leikkausten vuoksi vuodepotilaina. Sairaanhoidon ominta aluetta oli potilaiden hyvän ja huomioivan hoitamisen ohella potilaiden ohjaus. Vaikka sairaanhoitajat pyrkivät hoitamaan potilaita yksilöllisesti, huomaavaisesti ja kokonaisvaltaisesti, kulttuurinen käsitys kirurgisen kivun väistämättömyydestä ja lääkäreiden määräysten kritisoimaton noudattaminen saattoivat estää hyvää kivunhoitoa.
Potilaiden hoidon saanti ja hoito olivat epätasa-arvoista. Rauhan aikana yksityispotilaiden hoitoa oli pidettävä etusijalla ja tarvittaessa muiden potilaiden hoidosta tingittävä. Sodan aikana mahdollisesti taistelukelpoiseksi paranevat sotilaat olivat hoidossa etuoikeutettuja vaikeasti vammautuneiden ja siviilipotilaiden jäädessä heikompaan asemaan.
Luokitus:
Yleinen suomalainen asiasanasto: sairaanhoito, hoitotyö, historia, 1930-luku, talvisota, sotasairaalat, tapaustutkimus, Luukkonen Eeva, Alajärvi, Mikkeli
Kiitokset
Tämä tutkimus on tehty Itä-Suomen yliopistossa hoitotieteen laitoksella. Sain ohjaajikseni professori Anna-Maija Pietilän ja dosentti Merja Nikkosen, joiden kannustamana aikoinaan paneuduin tutkimukseni aihealueeseen. Osoitan ohjaajilleni kiitokset rohkaisevista sanoista erityisesti silloin, kun omat voimat tuntuivat olevan jo loppumassa. Professori Anna-Maija Pietilä huolehti pääohjaajana sinnikkäästi tutkimusprosessini loppuun saattamisesta dosentti Merja Nikkosen jäätyä pois työelämästä. Anna-Maijan Pietilä on ollut ohjaaja, jollainen itsekin haluaisin olla omille opiskelijoilleni: asiantunteva, oivaltava, aina kannustava, eteenpäin kuljettava, energinen ja ystävällinen. Sydämelliset kiitokset Anna- Maija.
Kiitokset kuuluvat myös esitarkastajille, professori Marja Kaunoselle Tampereen yliopistosta ja dosentti Marjo Suhoselle Oulun yliopistosta. Antamanne selkeä, asiantunteva ja kriittinen palaute auttoivat minua selkeyttämään ja tarkentamaan lopullista väitöskirjaraporttiani merkittävällä tavalla.
Vähän yli yhdeksän vuotta kestäneen tutkimusprosessin aikana olen tavannut kirjastoissa ja arkistoissa lukemattoman joukon ihmisiä, joiden apua olen tarvinnut. Monet heistä ovat auttaneet oman työnsä ohella tutkimusaineiston etsimisessä. En voi luetella kaikkia nimeltä, mutta sydämellinen kiitos teille kaikille. Erityisesti kiitokset Etelä-Savon sairaanhoitopiirin potilasasiakirja-arkiston henkilökunnalle vuosista, jolloin annoitte minun perehtyä vanhoihin asiakirjoihin tiloissanne. Kiitos tietopalvelusihteeri Pirkko Lehkoselle, joka tunsi vanhojen asiakirjojen ”kätköt” sairaalassa. Erityiskiitokset avusta kuuluvat myös Alajärven kaupungin vs. peruspalvelujohtaja Arja Lassilalle ja Mikkelin maakunta-arkiston henkilökunnalle.
Kiitos esimiehilleni joustamisesta, tarvitsemieni työajan lyhennysten ja virkavapaiden järjestämisestä. Kiitokset arvokkaasta avusta teknisten ongelmien selvittämisessä kuuluvat tradenomi Markus Hänniselle ja FM, DI Tero-Markus Jankkolle. Kiitos kieliasun tarkastamisesta FM Minna Kervinen-Loposelle ja englanninkielisen abstraktin tarkastamisesta FM Pia Paakkulaiselle.
Lopuksi lämpimät kiitokset ystävilleni ja läheisilleni. Te olette olleet hengessä mukana, säilyneet tutkijantaimen vierellä ja estäneet toimillanne häntä katoamasta kokonaan prosessikirjoittamisen ja historian syövereihin. Vanhempiani kiitän rakkaudesta, turvallisesta lapsuudesta ja siitä, että he kovalla työllään kustansivat kaikille kolmelle tyttärelleen koulutuksen ajankohtana, jolloin koulutus oli maksullinen ja useimpien muiden maaseudun pienillä tiloilla eläneiden lasten saavuttamattomissa. Erityinen kiitos jokaisen päivän ilot ja murheet kanssani jakaneelle puolisolleni Karille. Kiitos avuliaisuudestasi, kärsivällisyydestäsi ja arjen kustannusten kattamisesta.
Haluan tutkimuksellani kunnioittaa suomalaisia sairaanhoitajia, sekä itsenäisyyden puolesta elämänsä ja terveytensä uhranneita sotilaita. Omistan tämän tutkimuksen elämäni tärkeimmille ja rakkaimmille saavutuksille, pojalleni Petrille ja tyttärelleni Saralle.
Silvastissa syyskuussa 2017 Päivi Sajaniemi
Sisältö
1JOHDANTO 1
2TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT 3
2.1 Sairaanhoitajan kuva 1930-luvulta ... 3
2.1.1 Ihannesairaanhoitaja koulutuksen tavoitteena ... 4
2.1.2 Sairaanhoitajan unelmia, eettisiä ja moraalisia velvoitteita ... 5
2.1.3 Orastavia muutosvaatimuksia sairaanhoitajien elinolosuhteisiin .... 8
2.1.4 Talvisodan ajan sairaanhoitajan kuva ... 9
2.2 Sairaanhoidon kuva 1930-luvulta ... 11
2.2.1 Rauhan ajan sairaanhoito ... 11
2.2.2 Sota-ajan sairaanhoito... 12
3TUTKIMUKSENTARKOITUSJATUTKIMUSKYSYMYKSET 14 4METODOLOGINENKEHYS 15 4.1 Tieteenfilosofiset lähtökohdat ... 15
4.2 Tapaustutkimus lähestymistapana ... 16
4.3 Tutkimusaineisto ... 17
4.3.1 Primääriaineisto ... 19
4.3.2 Sekundääriaineisto ... 26
4.4 Aineistojen analysointi ... 27
5SAIRAANHOITAJATTAREN AMMATISSA 1930-LUVUN SUOMESSA 32 5.1 Sairaanhoitajattareksi ... 32
5.1.1 Mikkelin sairaanhoitajatarkoulun oppilaana ... 32
5.1.2 Liittyminen järjestöihin ... 36
5.2 Yöylihoitajattaren kesälomansijaisena ... 39
5.2.1 Sairaanhoitajattarien ylitarjonta ... 39
5.2.2 Sairaanhoitajattarien työvuorot ... 40
5.3 Alihoitajattarena Alajärven kunnallissairaalassa ... 42
5.3.1 Köyhän kunnan uudessa sairaalassa ... 42
5.3.2 Tarttuvia tauteja sairastavien hoitajana ... 44
5.3.3 Sairaanhoitajattaren sopeutumisongelmat uusiin olosuhteisiin ... 46
5.4 Vanhempana sairaanhoitajattarena Mikkelin lääninsairaalassa ... 48
5.4.1 Ylitarjonnasta sairaanhoitajatarpulaan ... 49
5.4.2 Sairaanhoitajatar- ja sairaalayhteisön jäsenenä ... 49
5.4.3 Sairaanhoitajattarien työn monimuotoisuus ... 53
5.5 Osastonhoitajattarena yhdistetyllä privaatti- ja sisätautiosastolla ... 55
5.5.1 Potilaiden hoidon saannin epätasa-arvoisuus ... 55
5.5.2 Osastonhoitajattaren työn vivahteet ... 57
5.5.3 Työuran päättyminen ... 58
6SOTA-AJAN SAIRAANHOITAJANA 60 6.1. Valmistautuminen sotaan ... 60
6.1.1 Lottana ilmavalvonnassa ... 61
6.1.2 Sairaanhoitajana valmistelemassa sotasairaalaa ... 62
6.2 Sodan ajan sairaanhoitajana ... 66
6.2.1 Työ pakkasten ja muutosten keskellä ... 66
6.2.2 Pommituksia peläten ... 69
6.2.3 Väliaikaisessa sotasairaalassa ... 73
7SAIRAANHOITOA ALIHOITAJATTARENA 76
7.1 Kunnallissairaalan potilaat ... 76
7.2 Leikkauksissa avustaminen ... 77
7.3 Tarttuvia tauteja sairastavien hoito ... 79
7.3.1 Tuberkuloosia sairastavien hoitomuodot ... 81
7.3.2 Lavantautia sairastavien tärkeä perushoito ... 83
7.3.3 Sukupuolitautia sairastavien lääkehoito ... 84
8SAIRAANHOITOA VANHEMPANA SAIRAANHOITAJATTARENA 94 8.1 Eri-ikäisiä potilaita ja pitkiä hoitoaikoja ... 94
8.2 Sairaanhoitoa mieskirurgisella osastolla ... 97
8.2.1 Potilaiden valmistaminen leikkaukseen ... 98
8.2.2 Turrutuksen hoito leikkaussalissa ... 100
8.2.3 Sairaanhoitoa leikkausten jälkeen ... 103
9SAIRAANHOITOA PRIVAATTIOSASTON OSASTONHOITAJATTARENA 109 9.1 Yksityispotilaat etuoikeutetussa asemassa ... 110
9.2 Hoitoa ja palvelua ... 111
9.3 Naistentautipotilaat yksityispotilaina ... 115
10TALVISODAN SAIRAANHOITOA 119 10.1 ”Pojat” sotasairaalaan ... 119
10.2 Sodan repaleisten haavojen hoito ... 122
10.3 Sota-ajan erityispiirteet ... 124
10.3.1 Tarvikepula ... 124
10.3.2 Lääkitysongelmia... 125
10.3.3 Tupakansavuinen sotasairaala ... 127
10.3.4 Kunniamerkit haavoittuneille ... 127
10.3.5 Tunnistaminen ja yhteydenpito omaisiin... 129
10.3.6 Uudenlainen eriarvoisuus ... 131
10.3.7 Loppumattomalta tuntuneen sodan päättyminen ... 132
11.POHDINTA 135 11.1 Sairaanhoitajana ... 135
11.2 Sairaanhoito ... 141
11.3 Tutkimuksen eettisyys ... 143
11.4 Tutkimuksen luotettavuus ... 146
11.5 Päätelmät ... 151
LÄHTEET 153
LIITTEET
Taulukko
Taulukko 1. Kooste tutkimuksen aineistosta
Kuvio
Kuvio 1. Induktiivisen sisällönanalyysin interaktiivinen malli
Liitteet
Liite 1. Luettelo tutkimusraportin valokuvista
Liite 2. Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen kirje sairaanhoitajatarkoulun johtajattarelle
Liite 3. Luettelo Mikkelin sairaanhoitajatarkoulun hoitokertomuksista Liite 4. Esimerkki hoitokertomuksista
Liite 5. Tutkimusluvat
Liite 6. Lähteet. Arkistotietojen sivunumerot
Liite 7. Liitetaulukko 1. Tärkeimmät julkaisemattomat primäärilähteet
Liite 8. Liitetaulukko 2. Eeva Luukkosen haastattelujen päivämäärät ja pääsisältö
Liite 9. Liitetaulukko 3. Sairaanhoitajien Ester Sipinen ja Kirsti Heikkilä tilastoidut tehtävät vuosilta 1935 ja 1938
Liite 10. Liitetaulukko 4. 17. sotasairaalan käytössä olleet rakennukset ja potilaspaikkojen lukumäärä
Liite 11. Liitetaulukko 5. Yhteenveto osastolla viisi yksityispotilaana olleen potilaan hoitojaksoista ja -maksuista vuosilta 1936–1938
Lyhenteet
Alajärven kaupunginarkisto Aka
Alajärven kunnallissairaalan sairaspäiväkirja AKS Alajärven kunnallissairaalan johtokunta Aksj
Alajärven terveydenhuoltolautakunta Athlk
Etelä-Savon sairaanhoitopiirin asiakirja-arkisto ESSHPA-A Etelä-Savon sairaanhoitopiirin potilasasiakirja-arkisto ESSHPPA
Merkintä ”K” Merkintä iho- ja
sukupuolitautipotilaiden potilasasiakirjoissa
Kansallisarkisto KA
Eeva Luukkosen kotiarkisto E.L.ka
Lääkintöhallituksen arkisto LH
Mikkelin lääninsairaalan arkisto Mls
Mikkelin sairaanhoitajatarkoulun arkisto -sarjat Mshka Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitajatoimiston arkisto SPRsh-A
1 Johdanto
Suomalaisten sairaanhoitajien ja sairaanhoidon näkökulmasta 1930-luku on erityisen tärkeä, koska tuolloin kehittyivät hoitokulttuuri ja hoidon käytännöt, sairaanhoitajat osoittivat tarpeellisuutensa terveydenhuollossa ja järjestöllinen toiminta syntyi (Sorvettula 1998, 13; Haho 2006, 47). Sairaanhoitajien koulutuksen on todettu olleen vedenjakajana sairaanhoidon kehityksessä (Sorvettula 1998, 26), joten sairaanhoitajakoulutuksen uudistaminen 1930-luvun alussa kehitti vahvasti suomalaista sairaanhoitoa (Sorvettula 1998, 337–450, 447–558).
Tässä tutkimuksessa tarkastelen tapaustutkimuksen lähestymistavalla millaista oli olla sairaanhoitajana ja millaista sairaanhoito Suomessa vuosina 1933–1940. Rajaan tutkimukseni talvisotaan ja tarkastelen näin talvisodan viimeisiä kuukausia lukuun ottamatta 1930-lukua. Tiedon esiintuominen ja säilyttäminen menneiden aikojen sairaanhoitajasta ja sairaanhoidosta on työni keskeinen tavoite. Kiinnostukseni sairaanhoitoon ja oman sairaanhoitajan ammattini juuriin vahvistui tavattuani iäkkään, mutta virkeän ja hyvämuistisen sairaanhoitaja Eeva Luukkosen (os. Tuhkalainen). Hänen elävät muistelmansa 1930-luvulta saivat minut etsimään lisää tietoa suomalaisen sairaanhoidon historiasta sekä havaitsemaan tutkitun tiedon vähäisyyden ja hajanaisuuden
(Virtanen 2005, 21; Elomaa-Krapu 2015, 41).
Tutkimus sijoittuu hoitotieteen tieteenalalle ja edustaa menneeseen aikaan kohdistuvana historiantutkimusta. Aikaisemmin sairaanhoidon historiaa on tutkittu niukasti sekä kansallisesti että kansainvälisesti (Paasivaara & Nikkonen 2004; Burns & Grove, 2005; Sarkio 2007;
Laurent 2006; Lukana, Salminen, Kaartinen & Leino-Kilpi 2012) ja muiden tieteenalojen tutkimuksissa sairaanhoitajien osuus on jäänyt vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta (Tuusvuori 2006, 17). Aikaisemmat suomalaisen sairaanhoidon historiaa 1930-luvulta tarkastelevat tutkimukset ovat keskittyneet kuvaamaan lähinnä sairaanhoitajakoulutuksen varhaisvaiheita (Vanto 2000, 4; Kimmola 2002; Sajaniemi 2008). Sairaanhoitajakoulutusta käsitteleviä tutkimuksia onkin tehty sekä kasvatustieteen (Laiho 2005, Sarkio 2007), historiantutkimuksen (Vanto 2000; Kimmola 2002) että hoitotieteen näkökulmista (mm. Rissanen 1993; Hakala & Halonen 1993; Nurmela 2002; Sajaniemi 2008). Tutkimusten kohteena ovat myös olleet tämän tutkimuksen ulkopuolelle rajautuvat mielisairaanhoito (Lukana, Salminen Kaartinen &
Leino-Kilpi 2012; Jyrkinen 2005; Reinikainen 2010; Rissanen 2012; Koivisto 2014; Hautamäki 2013), suomalaisen vanhustyön muotoutuminen 1930-luvulta 2000-luvulle (Paasivaara 2002) ja mielisairaanhoitajan työ (Nikkonen 1993; Sandell 2001).
Historian tuntemista pidetään tärkeänä hoitotieteen tietoperustan kehittämisessä, nykyisyyden ymmärtämisessä (Vehviläinen-Julkunen & Varjoranta 1993, 72; Haho 2006, 34) ja ammattikunnan ammatillisen identiteetin vahvistamisessa (Burns & Grove 2005, 59; Fitzpatrick 1993, 360–362).Historiantutkimus auttaa määrittämään profession kriteereitä (Burns & Grove 2005, 60), ymmärtämään nykyisyyttä (Autio-Sarasmo 2008) ja aineistona tulevaisuuden tutkimukselle auttaa suunnittelemaan tulevaisuutta (Fitzpatrick 1993, 37; Kirkinen 1997, 4).
Historiantutkimuksessa ihmisiä ja heidän toimintaansa tutkitaan siinä ajassa ja paikassa, jossa he elivät (Tallberg 1997, 188–189). Tässä tutkimuksessa keskeisessä osassa olivat Eeva Luukkosen haastattelut ja tutkimus kohdistui hänen sairaanhoitaja-uransa mukaisesti vuosien 1933–1940 sairaanhoitajiin ja sairaanhoitoon Suomessa. Tarkastellessani tutkimuksessa retrospektiivisesti pitkittäistutkimuksena haastateltavani työuraa tutkimuksen alueellinen konteksti rajautui Eeva Luukkosen työpaikkoihin: Alajärven kunnallissairaala, Mikkelin lääninsairaala ja 17. sotasairaala.
Eeva Luukkosen työura jatkui jatkosodassa vuosina 1941–1942, mutta tämä tutkimus on rajattu talvisotaan. Talvi- ja jatkosota olivat erilaisia paitsi Suomen sotaan valmistautumisen ja vallinneen yleisen ilmapiirin osalta, asemasotavaiheiden vuoksi myös
kestoltaan ja intensiivisyydeltään. Sota-aikojen sairaanhoidossakin oli eroavaisuuksia;
jatkosodassa lääketiede oli askeleen kehittyneempää ja potilastietojen kirjaaminen talvisodan aikaa tarkempaa. Uutena henkilöstöryhmänä suomalaiseen sodan ajan sairaanhoitoon tulivat jatkosodassa Suomen Punaisen Ristin apusisaret (mm. Siilasto 2008) ja Eeva Luukkosen työtovereiksi lääkintälotat. Eeva Luukkosen työuran kannalta ratkaisevin ero oli kuitenkin talvi- ja jatkosodan erilaiset työtehtävät, sillä jatkosodassa hän työskenteli 17. sotasairaalan Mikkelin Lyseolle perustetun yksikön ylihoitajana.
Koulutettujen sairaanhoitajien ammatillisesta toiminnasta käytettiin 1930-luvulla sairaanhoidon (Mannerheim & Nylander 1930; Pohjola 1936, 30) lisäksi nimityksiä sairashoito
(Juntunen 1933, 145; Sorvettula 1998,15–23) ja sairashoitotyö (Pohjola 1936; Haho 2006). Sairaanhoidosta on käytetty myös pelkistettyjä käsitteitä hoito ja hoitaminen, joiden merkitys muotoutuu asiayhteydessään asian, esineen, kasvin, eläimen tai ihmisen luonnolliseksi tai ammatilliseksi hoitamiseksi. Nykyisin käytössä oleva nimitys ”hoitotyö”
on ollut käytössä vuodesta 1976 alkaen (Sorvettula 1998, 15), eikä esiintynyt tämän tutkimuksen primäärilähteissä. Käytän tässä tutkimusraportissa käsitettä sairaanhoito tarkoittaessani hoitoa ja huolenpitoa sairaanhoitajien suorittamana ammatillisena toimintana (kts Haho 2006, 23–25). Koska lääketieteen ja sairaanhoidon tietoperusta ja tehtävät ovat kulkeneet kautta aikojen limittäin, tutkimusraportin kuvaukset sairaanhoidosta kattavat osaksi lääketieteellistä hoitoa (Tuulio 1945, 15–16, 191, 205; Sarkio 2007, 5; Nurmela 2002, 18;
Virtanen 2005, 243).
Sairaanhoitajalla tarkoitan terveydenhuollon sairaanhoitajan ammattitutkinnon suorittanutta henkilöä. Todistuksella todistettava pätevyys säädettiin vuonna 1910 annetussa asetuksessa edellytykseksi sairaanhoitajan (sairaanhoitajattaren) nimen käyttöön ja virkaan pääsyyn (Sorvettula 1998, 217). Arkikielessä sairaanhoitajasta käytetään myös
”hoitaja” nimitystä, joka voi viitata sekä koulutettuun että kouluttamattomaan henkilöön
(Krause & Salo 1992, 24). Käytän tutkimusraportissani toistoa välttääkseni myös hoitajatar ja hoitaja nimitystä, koska sota-aikaa lukuun ottamatta vain sairaanhoitajat toimivat 1930- luvulla sairaaloissa hoitajina.
Tutkimusraportin tulososassa käytän sairaanhoitajasta sairaanhoitajatar -nimitystä talvisotaan saakka, koska tätä nimitystä käytettiin yleisimmin tutkimuksen lähdeaineistona olevissa asiakirjoissa vuoteen 1939 saakka. Miehen mahdollisuudesta ryhtyä sairaanhoitajan ammattiin ei vielä keskusteltu, kun ammattinimike 1930-luvun lopulla muutettiin lyhyemmäksi ja sukupuolineutraaliksi sairaanhoitajaksi. Vuoden 1938 Sairaanhoitajatar-lehdessä käytettiin jo muutamissa työpaikkailmoituksissa feminiinisen sairaanhoitajattaren sijasta sairaanhoitaja-nimitystä (Sairaanhoitajatarlehdet 1938), mutta sairaanhoitajatar-nimitystä esiintyi 1950-luvulle saakka (Sorvettula 1998, 15).
2 Tutkimuksen lähtökohdat
Seuraavassa tarkastelen tutkimukseni taustaksi sairaanhoitajien koulutuksen historiaa ja aikaisempien julkaisujen antamaa kuvaa 1930-luvun sairaanhoidosta ja sairaanhoitajista.
2.1 SAIRAANHOITAJAN KUVA 1930-LUVULTA
Sairaanhoitajan ammatti oli ensimmäisiä ammatteja, johon naiset saattoivat kouluttautua
(Laiho 2005). Suomalaisen sairaanhoitajakoulutuksen katsotaan alkaneen 1.2.1889 ns.
maallisen sairaanhoitajakoulutuksen alkaessa Helsingin yleisessä sairaalassa (Kuronen 1984;
Tallberg 1991; Sorvettula 1998, 64; Sarkio 2007, 71). Aluksi opetuskielenä oli ruotsi (Sorvettula 1998, 66;
Laiho 2005, 206). Ensimmäinen suomenkielinen sairaanhoitajakurssi alkoi vuonna 1891, josta alkaen kursseille otettiin vuorovuosin suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita (Pesonen 1980, 438). Ennen 1930-luvun koulutusuudistusta sairaanhoitajien koulutus tapahtui oppipoikajärjestelmässä ja oli paikkakunnittain epäyhtenäistä sairaaloiden kouluttaessa sairaanhoitajia omissa koulutuksissaan lähes yksinomaan käytännöllisellä harjoittelulla
(Kimmola 2002, 60, Sajaniemi 2008). Eri sairaaloista valmistuneet olivat ammatillisesti epätasa- arvoisia valmistuen Florence Nightingalen koulutusjärjestelmää mukaillen kahdenlaisiksi sairaanhoitajiksi (Donahue 1985, 248; Sorvettula 1998, 54). Täydet sairaanhoitajan oikeudet eli
”vanhemman sairaanhoitajattaren” oikeudet saivat Helsingin sairaanhoitajakoulusta valmistuneet, joilla oli pohjakoulutuksenaan vähintään keskikoulu.Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muualta Suomesta valmistuneet olivat ”nuorempia sairaanhoitajattaria”.
(Sorvettula 1998; Vanto 2000, 84; Sarkio 2007, 109.)
Vanhemman sairaanhoitajattaren pätevyyttä vaadittiin ylihoitajilta, opetuskursseja järjestävien sairaaloiden leikkaussaleissa työskenteleviltä ja osastonhoitajilta (Sorvettula 1998, 217). Nuoremmat sairaanhoitajat saivat työstään pienempää palkkaa, eikä heillä ollut sairaanhoitajajärjestössä vanhempien sairaanhoitajattarien kanssa samoja oikeuksia
(Kaarninen & Kaarninen 1990, 75; Sorvettula 1998, 81; Vanto 2000, 34, Sarkio 2007, 79). Koska sairaanhoitajien virkoja oli vähän, nuoremmat sairaanhoitajattaret sijoittuivat maaseudulle kiertäviksi sairaanhoitajiksi, sairastupiin, parantoloihin, mielisairaaloihin, lastenseimiin, vaivaistaloihin tai jäivät vaille koulutustaan vastaavaa työtä (Tuusvuori 2006, 99; Haho 2006, 62). Suomi liittyi Kansainväliseen sairaanhoitajaliittoon (ISN, International Council of Nurses) vuonna 1909. Sen toiminnan pääpaino oli sairaanhoitajien rekisteröinnin ja koulutuksen yhtenäistämisessä. Suomalainen sairaanhoitajakoulutus kehittyikin tiiviisti yhdessä muiden Pohjoismaiden, Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa. Yhtenäisyyttä edisti monien maiden ensimmäisten sairaanhoitajien Englannissa Nightingalen sairaanhoitajakouluissa hankkima koulutus ja näiden ensimmäisten sairaanhoitajien voimakas vaikutus oman maansa koulutukseen. (Sarkio 2007; Sorvettula 1998.)
Suomalaisen sairaanhoitajakoulutuksen kehittämiseksi muutamia sairaanhoitajia lähetettiin stipendien turvin ulkomaille hankkimaan ”todellista opettajankoulutusta”
Teachers College of Women New Yorkin Columbian yliopistoon ja Bedford College for Women yliopistoon Lontooseen. Suomessa ensimmäiset, aluksi kuusi viikkoa kestäneet sairaanhoitajien kasvatusopilliset jatkokurssit alkoivat 1920-luvulla (Kuronen 1984, 10, 63;
Kimmola 2002, 60–64). Lääketieteen ja sairaanhoidon kehittyessä 1920-luvulla valmiita sairaanhoitajia alettiin kouluttaa opetustehtävien lisäksi erityistehtäviin laboratoriossa ja röntgenissä (Pesonen 1980, 438; Sorvettula 1998, 95–96).
Sairaanhoitajakoulutuksen uudistusta suunniteltaessa ongelmallisia kysymyksiä olivat oppilaaksi pyrkiviltä vaadittava pohjakoulutus (kansa- vai keskikoulu), teorian ja käytännön suhde opetuksessa, sekä järjestetäänkö koulutus oppisopimusjärjestelmässä vai
muodossa, jossa oppilaat eivät olisi sairaaloiden työvoimana (Tallberg 1991, 195; Kauttu 1992;
Sorvettula 1998, 218; Vauhkonen 1992, 264–265). Keskikoulua pidettiin pohjakoulutusvaatimuksena epärealistisena, sillä keskikoulun suorittivat harvat (Kimmola 2002; Sarkio 2007). Suomessa kaikille yhteinen sukupuolesta ja sosiaalisesta taustasta riippumaton kansakoulukin oli saatu toteutettua vasta 1920-luvulla (Kaarninen 1995, 245).
Vuoden 1928 asetuksella kaikkiin yleisiin sairaaloihin määrättiin perustettavaksi ylihoitajan virka sairaanhoitajakoulutuksen käynnistämistä varten (Vanto 2000, 34; Tuusvuori 2006, 99). Lääkärit alkoivat pelätä, että ylihoitajat alkaisivat valvoa heidän toimiaan, joten ylihoitajan ensisijaiseksi tehtäväksi ohjeistettiin lääkäreiden määräysten vastaanottaminen
(Tuusvuori 2006, 99).
Suurinta kiistaa koulutusuudistuksessa aiheutti koulutuksen pituus (Kauttu 1992). Sairaanhoitajajohtajien mielestä tarvittiin kolmen vuoden koulutus, koska sairaanhoitajaksi
”ei opita, vaan kypsytään” (Sarkio 2007, 287). Koulutuksen suunnitteluun vaikuttanut lääkintöneuvos Lavonius vastusti taloudellisiin seikkoihin vedoten keskikoulua pohjakoulutuksena ja sairaanhoitajakoulutuksen pituuden lisäämistä, sillä valtiolla ei hänen mielestään ollut varaa korkeasti koulutettuihin sairaanhoitajiin (Kimmola 2002, 103). Lääkintöneuvos Lavonius vastusti myös ”liiallista teoriaopetusta” katsoessaan sairaanhoitajaoppilaan ”liikkuvan kielletyllä alueella”, jos hänellä oli liian paljon tietoja
(Tallberg 1991, 194: Vanto 2000, 55). Lääketieteen tuntemisen sijasta sairaanhoitajan tuli toteuttaa sokeasti lääkärin antamia määräyksiä (Vanto 2000, 55). Osa lääkäreistä piti opetussisällössä ensisijaisen tärkeinä keittiötaitoja, mahdollisesti siksi, että sairaanhoitajat avioituivat usein lääkäreiden kanssa (Kauttu 1992; Anttonen & Puustinen 2003, 23).
Valtioneuvoston asettama komitea (Idmanin komitea) esitti vuonna 1919 koulutuksen pituudeksi kolme vuotta, pohjakoulutukseksi keskikoulua ja suunnitelmat tietopuolisen ja teoreettisen opetuksen tuntimäärille. Komitean esityksen mukaan sairaanhoitajakoulutuksen ylläpito kuului valtiolle ja valvonta lääkintöhallitukselle, jonka tuli palkata tehtävään naispuolinen tarkastaja. Sairaanhoitajat olivat suhteellisen tyytyväisiä Idmanin komitean esityksiin, mutta sisäasianministeriön pyytäessä lääkintöhallitukselta lausuntoa esityksestä, lausunnon saaminen kesti seitsemän vuotta.
Lopulta valmistuneessa lausunnossaan lääkintöhallitus piti vain osaa Idmanin komitean esityksistä toteuttamiskelpoisina. Yhteiskunnallinen keskustelu suomalaisten sairaanhoitajien koulutuksesta jatkui ja koveni, kun keskusteluun osallistuivat lääkäri- ja sairaanhoitajajärjestöjen lisäksi poliitikot, kansanedustajat ja eduskunnan valiokunnat.
Koska asiaan ei syntynyt yksimielisyyttä, lääkintöhallituksen pääjohtaja Hannes Ryömä sai tehtäväksi muodostaa sairaanhoitajien koulutuksesta kompromissiesityksen. (Kimmola 2002, 11–16.)
Laki sairaanhoitajien koulutuksesta (L340/29), asetus sairaanhoitajien koulutuksesta
(A424/29), asetus valtion sairaanhoitolaitosten henkilökunnasta (A425/29), asetus sairaanhoitajan ja sairaanhoitajatoimen harjoittamisesta (A426/29), sekä asetus naispuolisen tarkastajantoimen asettamisesta (A427/29) astuivat voimaan vuoden 1930 alusta.
Asetuksessa säädetyt edellytykset sairaanhoitajakouluun pääsemiseksi olivat: hakija on täyttänyt yhdeksäntoista, mutta ei kolmekymmentä vuotta, on suorittanut vähintään ylemmän kansakoulun oppimäärän, tai hänellä on vastaavat tiedot ja sairaanhoitajan toimen harjoittamiseen tarvittava terveys. Asetuksessa määrättiin etusija pyrkijälle, ”jolla on sairaanhoitoon tarvittavien ominaisuuksien ohella suurempi koulusivistys” (A424/29, 10
§).
2.1.1 Ihannesairaanhoitaja koulutuksen tavoitteena
Eeva Luukkosen aloittaessa sairaanhoitajakoulutuksensa vuonna 1930 koulutus alkoi pääjohtaja Ryömän esityksen mukaisena. Lääkärien vaatimusten mukaisesti pohjakoulutusvaatimuksena oli ylempi kansakoulu ja sairaanhoitajien vaatimuksesta koulutuksen kestona kolme vuotta. Teoriaopetusta antavat ns. valmistavat koulut perustettiin Helsinkiin, Viipuriin ja seuraavana vuonna (1931) Turkuun. (Kimmola 2002, 11–29;
Sajaniemi 2008; Paatero, Veräjänkorva, Välilä, Laitinen, Heinonen & Lind 2013.) Sairaanhoidon osalta pääpaino oli kirurgisen sairaanhoidon opetuksessa (Uurtamo 2000, 40; Haho 2006; Sarkio 2007) ja käytännön opetus tapahtui oppilaiden ollessa sairaaloiden työvoimana. Yhteiskunnan kannalta kolmivuotisen koulutuksen eduksi todettiin sairaanhoitajaoppilaiden pysyminen käytännön opetuksessa pidempään sairaaloiden ”puoli-ilmaisena” työvoimana (Kimmola 2002, 11–29).
Luonteeltaan sopivia koulutettavia valitsemalla, tiukalla oppilaskotikasvatuksella ja riittävän pitkällä koulutuksella (kolme vuotta) sairaanhoitajaoppilaista pyrittiin muokkaamaan sairaanhoitajaihanteen mukaisia: hyvät käytöstavat hallitsevia, kyselemättä määräyksiä noudattavia, naisellisia, epäitsenäisiä, empaattisia, iloisia, hienotunteisia, itsensä hillitseviä ja terveellisiä elämäntapoja noudattavia (Hakala & Halonen 1993, 74; Rissanen 1993; Nurmela 2000; Sarkio 2007, 128, 287). Kasvatuksella tavoiteltava ihannesairaanhoitaja oli myös järkevä, käytännöllinen, luonteeltaan tasainen, ehdottoman rehellinen ja tunnollinen
(Tuulio 1958, 155–156). Työtovereita kohtaan sairaanhoitajan tuli olla avulias, antaa tarvittaessa tukea ja neuvoja, sekä jakaa tietonsa potilaan parhaaksi. Sairaanhoitajan tuli olla esikuvana tunnollisuudessa ja ahkeruudessa, lojaali työpaikkaansa kohtaan sekä kohdella alaisiaan ystävällisesti ja ymmärtäväisesti. (Vanto 2000, 66.)
Sairaanhoitajakoulutukseen valittuja fyysisesti hyväkuntoisia, normaalipainoisia ja ehdottoman terveitä nuoria naisia ohjattiin huolehtimaan terveydestään liikkumalla raittiissa ulkoilmassa, hoitamalla ihoaan, hiuksiaan, hampaitaan, nauttimaan kohtuullisesti ravintoa ja pukeutumaan joka tilanteeseen tarkoituksenmukaisesti (Vanto 2000; 52; Sajaniemi 2008). Sopimattomat oppilaat, kuten sairastelevat tai flegmaattisiksi todetut, joutuivat keskeyttämään opintonsa (Paasivaara 2005; Sajaniemi 2008).
Käyttäytymisestä ja ulkonäöstäkin tarkat ohjeet antavan sairaanhoitajaetiketin omaksumista koulutuksessa pidettiin teoreettista ja käytännön opiskelua tärkeämpänä, sillä sairaanhoitajaetiketti oli koulutetun sairaanhoitajan tunnusmerkki (Vanto 2000). Sairaanhoitajien tuli sopeutua raskaisiin työaikoihin, kuriin, joidenkin sairaanhoitajakotien luostarimaisen vakavaan tunnelmaan, sekä käyttämään yksinkertaista pukua ja päähinettä
(Tuulio 1945, 201–203). Sairaanhoitajaetikettiin kuuluvan kurin ja järjestyksen katsottiin merkitsevän ”orjamaisen alamaisuuden tai matelemisen” sijasta ”iloista, vapaaehtoista sopeutumista tiettyyn järjestykseen”(Tuulio 1958, 159; Vanto 2000, 63–64). Aivan kaikki sairaanhoitajat eivät työssään noudattaneet määräyksiä. Kanadalaiseen tutkimukseen
(Keddy, Jones, Jacobs, Burton & Rogers 1986) osallistuneista 1930-luvulla työskennelleistä sairaanhoitajista (n=34) yksi kertoi kylvettäneensä keuhkokuumeisia potilaita lääkäriltä salassa lääkärin määräysten vastaisesti. Hänen perustelunsa toiminnalle oli, että osastolla oli aikaisemminkin tehty näin.
2.1.2 Sairaanhoitajan unelmia, eettisiä ja moraalisia velvoitteita
Tieteenfilosofisten lähestymistapojen mukaan 1930-luvun sairaanhoitajan työn taustalla erottuu kaksi suuntausta: asketismi ja romantismi (Krause & Salo 1992, 68–69). Asketismin valtakauden katsotaan sijoittuvan vuodesta 1860 joko vuoteen 1880 (Krause & Salo 1992, 68–69)
tai 1910-luvulle saakka (Marriner-Tomey 1994, 72; Sarkio 2007). Asketismiin kuuluivat itsensä kieltäminen ja ankara itsekuri. Se korosti sairaanhoitajan työtä kutsumuksena, ihmisen henkistä ulottuvuutta ja kristillisiä ihanteita, joita noudattaen sairaanhoitajat pyrkivät nousemaan fyysisten tarpeiden yläpuolelle luopuen omaisuudesta, perheestään ja kodista antautuen kokonaan työlle. (Krause & Salo 1992, 69.)
Vahvimmillaan 1930-luvulla oli romantismi (Marriner-Tomey 1994, 72; Sarkio 2007). Romantismi oli täynnä tunteita ja asenteita, pakoa realiteeteista ja käytännöllisyydestä.
Sairaanhoitajat ihailivat lääkäreitä (Keddy ym. 1986, 749) ja halusivat yhdessä lääkäreiden kanssa pelastaa maailmaa (Krause & Salo 1992, 68–69). Sairaanhoitajan työtä ei arvioitu potilashoidon osaamisen, vaan lääkärin odotusten täyttämisen perusteella. Lääkärin luottamuksen saavuttava sairaanhoitaja palkittiin työyhteisössä kunnioituksella. (Keddy ym.
1986, 747–748.) Ajankohtaan sopien päätiedonantajani oppilasajan kurssitoverit unelmoivat
lääkäripuolisosta: jokkaene sano sillo, että jos mennee naimisiin, ni minä en huoli muusta ku tohtorin (EL 27.11.2007). Kanadalaisessa tutkimuksessa 1920–1930-luvulla työskennelleet sairaanhoitajat ovat kertoneet vanhempiensa painostaneen heitä sairaanhoitajakoulutukseen. Syynä painostukseen oli, että sairaanhoitajilla oli kysyntää avioliittomarkkinoilla. Sairaanhoitajia pidettiin siveinä ja viehättävinä, aviovaimoiksi soveltuvina ja hyvinä äiteinä tuleville lapsille. (Keddy, LeDrew; Nowaczek, Stewart & Englehart 1984,184–191.)
Romantismiin kuului oppineemman kunnioittaminen, naisen nöyryys ja kuuliaisuus miehelle. Sairaanhoitajat olivat naisia, lääkärit yleensä miehiä ja sairaanhoitajille korostettiin jo oppilasaikana alamaista kuuliaisuutta lääkärille. (Keddy ym. 1986, 750; Hakala &
Halonen 1993, 74; Krause & Salo 1992, 68–69; Haho 2006, 66; Sarkio 2007, 129.) Yhteiskunnassa vallitseva sivistynyt käyttäytyminen vaati kohteliaasti seisomaan nousemista arvokkaamman henkilön, kuten itseään vanhemman, tai esimiehen tullessa huoneeseen. Sairaalassa asianmukainen käytös edellytti sairaanhoitajan seisomaan nousemista lääkärin astuessa huoneeseen ja seisten lääkärin kysymyksiin vastaamista. Havainnoistaan sairaanhoitajan tuli raportoida täsmällisesti, sillä lääkärin ei katsottu olevan kiinnostunut hoitajan mielipiteestä tai käsityksestä, vaan ainoastaan täsmällisestä raportista. (Vanto 2000, 73; Haho 2006, 67–68.) Säännöt tekivät sairaanhoitajan ja lääkärin keskinäisestä kommunikoinnista vajavaisen ja vaikean (Keddy ym 1986, 750). Oikeanlaisten kysymysten ja raportoinnin varmistamiseksi ainoastaan osastonhoitaja, tai hänen poissa ollessaan osaston kokenein sairaanhoitaja saattoi kertoa lääkärille potilaan voinnista, tai esittää kysymyksiä (Reitamo 2003, 22; Haho 2006, 67).
Sairaanhoitajan tuli aina olla lojaali lääkäriä kohtaan (Haho 2006, 68). Hän ei saanut avoimesti neuvoa lääkäriä tai olla määräyksiä kohtaan kriittinen, vaan aina palvelualtis ja huomaavainen (Keddy ym. 1986, 748–750; Vanto 2000, 73; Sarkio 2007, 129). Lääkärit saattoivat käyttäytyä työssä epäasiallisesti ja nöyryyttää sekä sairaanhoitajaoppilaita että sairaanhoitajia (Rissanen 1983, 50–52; Keddy ym 1986, 749). Lääkäreiden korkeaa asemaa sairaalan hierarkiassa korostivat kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen avulla vain lääkäreiden käyttöön varatut pöydät sairaaloiden ruokasaleissa(Halme & Ollikainen 2003, 15; Paasivaara 2005).
Maria Sarkio (2007) katsoi tutkimuksessaan sairaanhoitajakoulutuksen tavoitteena olleen jokaiselta henkilökohtaista kutsumusta edellyttäneen kutsumussairaanhoitajaksi kasvattamisen. 1900-luvun sairaanhoidon ja sairaanhoitajien esikuva englantilainen Florence Nightingale edusti asketismin ja oman vahvan uskonnollisen näkemyksensä mukaista käsitystä sairaanhoitajan työstä ammatin sijasta kristillisiin arvoihin nojautuvana kutsumuksena, jossa hoitajan tulee uhrata elämänsä kokonaan työlleen (Krause & Salo 1993, 68–70; Moberg 2012; Virtanen 2005, 234–235). Sairaanhoitoa pidettiin naisille kuuluvana hengellisenä kutsumustyönä (de Graaf, Marriner-Tomey, Mossman & Slebodnik 1994, 72), jossa kutsumuksen tuli näkyä innostuksena työhön ja käsiinsä uskotun Jumalan kalliin lahjan, ihmiselämän, huolellisena tarkkaamisena ja hoitamisena, mielenkiintona potilasta kohtaan, sekä vastuuna sairaasta ja tehtävistä (Toivanen, Huttunen L., Huttunen T., Janatuinen & Tyyskä 2012, 10–13). Florence Nightingale sisällytti kutsumus-käsitteeseen hyvän sairaanhoitajan ominaisuuksia tyrmäten samalla omana aikanaan esitettyjä väitteitä, joiden mukaan sairaanhoitajaksi ryhtymisen motiivina oli pettymys rakkaudessa, päämäärän puute, yleinen ikävystyminen tai kykenemättömyys muuhun (Tuulio 1945, 201; Toivanen ym. 2012, 10–
13).
Monet suomalaiset sairaanhoitajavaikuttajat, kuten Karin Neuman-Rahn1), Olga Lackström2) ja Enni Voipio3) edellyttivät sairaanhoitajilta asketismia ja kristillistä itsensä unohtavaa kutsumusta, joka teki yksityiselämän tarpeettomaksi työn täyttäessä koko loppuelämän (Haho 2006, 58; Sarkio 2007, 290–294; Seppä 2008; Lauri 2005, 10). Kutsumus sai sairaanhoitajat kestämään raskaan työn ja legitimoimaan käyttäytymisestään sopimattomana pidetyn puolen (Hakala 1993; Vanto 2000; Haho 2006, 74–75; Sarkio 2007, 287).
Suomessa sairaanhoitajakoulutukseen vaikutti voimakkaasti Englannissa Nightingalen koulussa vuosina 1899–1902 oppilaana ollut Sophie Mannerheim, joka korosti kutsumusta eettisinä ja moraalisina velvoitteina. Sophie Mannerheimin4) näkemyksen kutsumuksesta on toisaalta tulkittu tarkoittaneen auttavaisuutta, kuria, tottelevaisuutta, totuudellisuutta ja lojaalisuutta (Sarkio 2007, 292), toisaalta uhrautuvaa itsensä unohtamista (Tuulio 1958, 334). Florence Nightingalen tapaan Sophie Mannerheim5) piti kutsumuksessa keskeisimpänä vastuullisuutta potilaan hyvinvoinnista ja ammatillisuutta, mutta hän katsoi työn ulkopuolisen yksityiselämän tärkeäksi sairaanhoitajien työssä jaksamiselle (Sarkio 2007, 292). Sairaalan ulkopuolisesta elämästä eristäytyminen ei enää 1930-luvulla ollut sairaanhoitajille toivottavaa ja oppilaita ohjattiin kulttuurin ja muiden harrastusten pariin (Haho 2006, 76).
Monitahoista kutsumus-käsitettä käytettiin 1930-luvulla kuvaamaan valtion työntekijöiden, kuten opettajien ja virkamiehien kuuliaisuutta valtiolle ja työajoissa joustamisesta (Lindén 2010, 73–83). Kutsumuksella tarkoitettiin myös vilpittömyyttä, hienotunteisuutta, ystävällisyyttä (Rissanen 1993, 41–42) ja rakkautta työhön (Haho 2006, 95). Toisaalta kutsumus liitettiin rakkauteen, joka ”johti naisen perheenemännäksi, sielunhoitajaksi, kasvattajaksi ja muiden hyväksi uhrautuvaksi rakkauden julistajaksi”6)
(Kaarninen 1995, 196). Yhteistä kaikille tulkinnoille oli jokapäiväisessä työssä apua tarvitsevien auttaminen riippumatta heidän sosiaalisesta ja taloudellisesta tilanteestaan sekä työn tekeminen usein jaksamisen rajoilla (Lindén 2010, 73–83).
Sairaanhoitajan tuli olla terve nainen, jolla ”on sydäntä”. Sairaanhoitajakoulutukseen hakevan ilmoittaessa haluavansa auttaa kärsiviä hänen motiivinsa katsottiin perustuvan kutsumukseen (Haho, 2006, 61–74; Virtanen 2005, 218). Muutamat 1930–1940-luvuilla sairaanhoitajaksi opiskelleet ovat kuvanneet sairaanhoitajaopintoihin hakeutumista sanoilla
”johdatus”, ”kutsumus” (Heikkinen 2000, 54), tai ”rukousvastaus” (Niemi 2000, 17). Sairaanhoitajien haluttiin omaksuvan uskonnollisilta järjestöiltä eettiset ja siveelliset periaatteet (Tuulio 1945, 201), mutta yleensä uskonnollisen taustan omaavat hakeutuivat sairaanhoitajakoulutuksen sijasta diakonissakoulutukseen (Kauttu 1992, 2765). Diakonissakoulutukseen ei ollut pohjakoulutusvaatimusta, vaan valituilta edellytettiin papeiksi hakeutuvien tapaan ”oikea Jumalan kutsumus” (Kauttu 1992, 2765;
1)Ylihoitaja, ICN Mental Nursing and Hygiene -komitean puheenjohtaja 1929–1941 (Sorvettula 1998, 449).
2)Mm. ylihoitaja, Epionen päätoimittaja 1908–1942 (Sorvettula 1998, 441–442).
3)Mm. sairaanhoitajakoulun opettaja ja johtajatar 1931–1959, yhdistysaktiivi (Sorvettula 1998, 456–457).
4)Sophie Mannerheim toimi Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen, Sjuksköterskeföreningen i Finland-järjestön puheenjohtajana vuosina 1905–1914. Hän oli Kansainvälisen sairaanhoitajatarliiton (ICN) puheenjohtajana vuosina 1922–1925, Helsingin kirurgisen sairaalan ylihoitajattarena ja sairaanhoitajatarkoulun johtajana vuodesta 1904 kuolemaansa saakka, vuoteen 1928. (Sorvettula 1998, 447–448.)
5)Florence Nightingale ja Sophie Mannerheim hakeutuivat sairaanhoitajatarkoulutukseen yli 30 vuotiaina, Florence Nightingale perheen vastustuksen vaimettua, Sophie Mannerheim lyhyeksi jääneen avioliittonsa ja avioeronsa jälkeen. Molemmilla oli taustalla varakas, suojattu lapsuus ja nuoruus, sekä psyykkinen ahdistus, joka johtui osaksi toimettomaan hienostoelämään turhautumisesta. (Forsius 1997, 1361; Moberg 2012.)
6)Suora lainaus Tampereen tyttölyseon rehtorin A.J. Soverin puheesta.
Kauppinen-Perttula 2004, 8–9; Sarkio 2007; Lindén 2010). Helsingin sairaanhoitajakoulun johtajana vuosina 1936–1958 toiminut Aino Durchman (Sorvettula 1998, 431) katsoi erottumisen diakonissojen uskonnollisesta vakaumuksesta olleen olennaista sairaanhoitajien ammatti- identiteetin muodostumiselle (Kauttu 1992, 2765).
Korkeamman koulusivistyksen saaneiden hakijoiden asettaminen koulutukseen pääsyssä etusijalle johti koulutustason nopeaan kohoamiseen (Stolt 1983, 17; Tuusvuori 2006, 126). Koska työväestön lapsilla ei varattomuuden vuoksi ollut mahdollisuuksia päästä keskikouluun (Jokinen 1991, 44), vain korkeammista yhteiskuntaluokista tulevat hakijat saattoivat päästä sairaanhoitajakoulutukseen (Kaarninen 1995, 205). Sairaanhoitajakoulutus saattoikin tarjota ammatin ja taloudellisen riippumattomuuden vain hyvän pohjakoulutuksen saaneille perhetytöille (Tuulio 1945, 14).
Sairaanhoitajan ammatti oli 1930-luvulla romantisoitu nuorten naisten toiveammatti
(Rissanen 1993; Karvinen-Kopteff 1993, 105–106; Niemi 2000, 16–17; EL 28.5.2004). ”Det var det allra finaste arbetet, som en kvinna kunde göra. Flickorna blev sjuksköterskor och pojkarna officerare, de var modeyrken” (Rissanen 1993, 42). Vielä 1930-luvun lopulla ylioppilaaksi valmistuminen merkitsi vapaata pääsyä lähes kaikille yliopiston aloille (Nevala 1999), mutta monet naispuolisista ylioppilaista halusivat sairaanhoitajataropintoihin (Kauttu 1992, 2765). 2.1.3 Orastavia muutosvaatimuksia sairaanhoitajien elinolosuhteisiin
Osastojen hoitohenkilökuntana oli 1930-luvun alussa usein osastonhoitaja, yksi lähellä valmistumista, eli ns. erikoistumassa oleva oppilas ja mahdollisesti muutamia ”nuorempia oppilaita” (Rissanen 1993, 48). Osastonhoitajat asuivat osastojensa keskellä olevissa huoneissa
(Väänänen 1995, 186; Savolainen 2000, 152; Vanto 2000, 104; EL 1.6.2006), sillä päivätyön lisäksi sairaanhoitajien oli oltava kuukauden kesälomaa lukuun ottamatta tarvittaessa käytettävissä 24 tuntia vuorokaudessa kaikkina viikonpäivinä (Sarkio 2007, 290–294).
Asuminen sairaalassa oli iltaan saakka työskentelevälle naiselle välttämättömyys, sillä liikkuminen yksin kaupungilla ei ollut suotavaa ja olisi myös saattanut johtaa pidätykseen irtolaisena (Vanto 2000, 105).
Laki kahdeksantuntisesta työpäivästä oli annettu vuonna 1917 (Kaarninen & Kaarninen 1990, 142), mutta lain ulkopuolelle jäi työntekijöitä, joukossa sairaanhoitajat. Matalapalkkaisuus, työn aliarvostaminen ja vähättely tasa-arvoisena yhteistyökumppanina ilmeni kaikkiin naisiin kohdistuvana koko yhteiskunnassa (Haho 2006, 68) ja kuvastui myös sairaanhoitajien asemassa (Tuulio 1945, 14, 196). Kun kansalaissota (1918) oli jakanut suomalaiset kahteen syvän epäluulon ja katkeruuden kuilun erottamaan leiriin, työläisnaisetkaan eivät leimautumisen pelossa uskaltautuneet ryhtyä puolustamaan oikeuksiaan liittymällä ammattijärjestöihin1)(Jokinen 1991, 28). Vaikka osa sairaanhoitajista oli 1910-luvulla havainnut oman hyvinvointinsa merkityksen potilaan hyvän hoidon mahdollistajana ja halunneet lähestyä elämäntavoiltaan muita virkanaisia, sairaanhoitajat eivät yleisimmin valittaneet olosuhteistaan (Tallberg 1991, 145; Vanto 2000,101; Sarkio 2007, 310–311). Vain yksittäiset sairaanhoitajat ilmaisivat tyytymättömyyttä työoloihin, heidän joukossaan ylihoitaja Naima Kurvinen, joka sai julki ajatuksiaan julkaisemalla käsin kirjoittamaansa lehteä. Hänen lehtikirjoituksissaan esiintyi vaatimuksia sairaanhoitajien kahdeksan tunnin työpäivästä, palkkauksen parantamisesta ja karun realistisia kuvauksia sairaanhoitajien arjesta:
huonoista työoloista, palkkauksesta, koulutuksesta, eläkejärjestelyistä ja varsinkin maaseudulla asuvien naisten heikosta asemasta. (Sorvettula 1998, 439–441; Haho 2006, 65.)
Osa sairaanhoitajista vastusti kahdeksan tunnin työaikaa kutsumuksen vastaisena
(Julkunen 2000, 16) ja katsoi 1930-luvullakin sekä olosuhteista että palkkauksesta käytävän keskustelun heikkoudeksi tai kutsumuksen puutteeksi (Julkunen 1992, 49–50, Vanto 2000, 91–96). Sairaanhoitajayhdistyskin piti sairaanhoitoa työaikalakiin soveltumattomana (Stolt 1983, 60).
1)Sairaanhoitajien perustettua naisten ensimmäisiä poliittisesti riippumattomia ammattijärjestöjä ja tämän aktiivisuuden katsotaan vaikuttaneen kaikkien naisten asemaan työelämässä (Tuulio 1945, 14, 196).
Työajat, palkkaus ja sairaanhoitajien asuinolosuhteet nousivat kuitenkin aika ajoin keskustelun aiheeksi ja lopulta Sairaanhoitajayhdistyskin alkoi vaatia parannuksia sairaalalaitoksen ja sairaanhoitajien työolojen kehittämiseen (Stolt 1983, 60; Julkunen 1992, 49–50;
Haho 2006, 65–66).
Sairaanhoitajat asuivat sairaaloiden yhteydessä useiden hoitajien yhteisissä huoneissa.
Sairaanhoitajien asuinolosuhteiden parantamiseksi kunnansairaaloita oli jo 1900-luvun alussa ohjeistettu varaamaan sairaanhoitajille omat huoneet, mutta kuntien huonon rahatilanteen vuoksi näin ei tehty (Haho 2006). Vuonna 1938 Helsingissä päätettiin laboratoriossa tai röntgenissä työskentelevien sairaalan työntekijöiden voivan poikkeustapauksissa asua sairaalan ulkopuolella. Ennen poikkeusluvan myöntämistä sairaalan oli varmistettava työntekijöiden asunnon hygieenisyys, toimivat kulkuyhteydet työhön ehtimisen varmistamiseksi sekä se, että sairaalalle ei aiheutunut kustannuksia.
Erilliset asuntolarakennukset yleistyivät sairaaloihin vasta toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla mahdollistaen sairaanhoitajille oman huoneen. Keittiö-, wc-, peseytymis- ja oleskelutilat olivat asuntoloissa yhteisiä. (Sarkio 2007, 310–311.)
2.1.4 Talvisodan ajan sairaanhoitajan kuva
Talvisodan aikana enemmistö sairaanhoitajista (83 %) työskenteli sotasairaaloissa, mutta sairaanhoitajia tarvittiin myös kenttäsairaaloissa, sairaalajunissa ja jokaiselle rintamalle välttämättömissä evakuointisairaaloissa. Sairaanhoitajat toimivat mm. ylihoitajina, osastonhoitajina, yhteyshoitajina, röntgen- ja laboratoriohoitajina. Talvisodan alussa sairaanhoitajia työskenteli myös rintaman lähellä rintaman mukaan alituisesti paikkaa vaihtavissa, hyvää ammattitaitoa, terveyttä ja henkistä vahvuutta edellyttävissä lääkintäkomppanioissa1). (Virtanen 2005, 135–142.) Myöhemmin sairaanhoitajien sijoittaminen lääkintäkomppanioihin kiellettiin niiden vaarallisuuden vuoksi, mutta osa sairaanhoitajista jäi työhön näihin tärkeiksi kokemiinsa paikkoihin (Virtanen 2005, 141–142; Karvinen-Kopleff 1993, 106).
Kokonaisuudessaan työ sodan ajan lääkintähuollossa koettiin tärkeäksi ja tyydytystä tuottavaksi (Karvinen-Kopteff 1993, 129). Työtä tehtiin työajoissa joustaen, vapaa-ajoista tinkien ja väsyneenä sisunkin voimalla (Karivalo 1994, 58). Sotasairaaloissa toiminta nojasi rauhan aikana käytössä olleisiin normeihin ja käyttäytymiskuvioihin, mutta kenttäsairaaloissa oli vapaammat etikettijärjestelyt, jotka koettiin työviihtyvyyttä lisäävinä. Vaikka sodan aikana perustetuista tilapäisistä hoitopaikoista puuttuivat kaikki mukavuudet, työskentely oli haastavaa ja edellytti myös kekseliäisyyttä, sairaanhoitajien kuvataan suhtautuneen puutteisiin ymmärryksellä ja huumorilla. (Halme & Ollikainen 2003, 15; Virtanen 2005, 136–137, 245.)
Pääosin Lyyli Haganin historiikin pohjalta sairaanhoitajien toimintaa talvi- ja jatkosodan vaikeissa olosuhteissa tutkinut Ritva Virtanen (1990) totesi sairaanhoitajilla olleen hyvät valmiudet työhönsä. Myöhemmissä sota-ajan sairaanhoitoa koskevissa tutkimuksissaan
(1996, 2005) Ritva Virtanen kuvasi vuonna 1926 perustetun Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitajareservin muodostamista ja sairaanhoitajien työtä sota-aikojen lääkintähuollossa todeten sairaanhoitajien olleen avainasemassa sota-ajan sairaanhoidon organisoimisessa ja toteutuksessa sekä sodan, kotien että perheiden osalta.
Sota-ajan sairaanhoidossa sairaanhoitajien toiminnan taustalla ilmeneviksi aatteiksi todettiin ammatillisuus, lähimmäisenrakkaus, uskonnollisuus ja isänmaallisuus, joista ammatillisuuteen tarvittiin lääketieteellistä tietoa ja taitoa. Lähimmäisenrakkaus merkitsi auttamista, elämän ja toivon säilyttämistä, turvallisuuden antamista sekä sairaanhoitajien perustehtäviin kuuluvaa kärsimyksen lievittämistä. Kärsimysten ja kuoleman vuoksi uskonnollisuus vahvistui sodan aikana, hartaushetket ja rukoileminen yleistyivät ja kirkosta tuli kansallisen identiteetin vahvistaja ja tuki (Virtanen 1996; Niemi 2004, 90; Virtanen 2005, 229–232). Isänmaallisuus, isänmaan rakkaus (kts Karvinen-Kopteff 1993, 109), sota-ajan isänmaallinen innostus, velvollisuus puolustaa ja usko tulevaisuuteen olivat
1)Lääkintäkomppaniat perustivat ensiapupaikkoja (Virtanen 2005, 141).
sairaanhoitajien voiman lähteinä. Isänmaallisuuden lisäksi toimintaa sävytti sankaruus ja yhtenäisyys. (Virtanen 2005, 238–239.)
Esikuvallisen hoitajan (lotat, sairaanhoitajat) ominaisuuksina korostettiin isänmaallisuuden ja sankarillisen uhrautuvuuden lisäksi rohkeutta, kestävyyttä, velvollisuuden tuntoa ja ammattitaitoa (Elomaa-Krapu 2015, 29). Sairaanhoitajien ominaisuuksina kuvataan sodassa korostuneen inhimillisyyden, rauhallisuuden, sopeutumisen, iloisen palvelualttiuden, luotettavuuden ja lähimmäisenrakkauden (Virtanen 1990), mutta sota-aika vaati sairaanhoitajilta myös hyviä hermoja ja hyvää fyysistä kuntoa
(Aapro 1995, 47).
Sairaanhoitajat eivät pystyneet yksin vastaamaan sodan ajan tarpeisiin, joten apuna toimi lisäksi lääkintälottia, sairaanhoitajaoppilaita sekä lääke-, lääkintä-, talouden- ja ruokahuollon tehtävissä muuta henkilökuntaa (Virtanen 2005; Pohjalainen 2010). Sairaanhoitajaoppilaat olivat sotasairaaloihin kiistattomasti halutuinta työvoimaa ja täydensivät erinomaisesti sairaaloiden henkilökuntaa (Virtanen 2005, 137). Ennen talvisotaa sairaanhoitajat vastustivat lääkintälottien koulutusta pelätessään lottien työskentelyn merkitsevän hoidon laadun laskemista (Virtanen 2005, 138). Epäluuloisuus johti talvisodan alussa sotasairaaloissa, kenttäsairaaloissa sekä sairaalajunissa toimivien lottien ammattitaidon epäilyyn ja lottien pitämiseen jopa ”riesana” ja ”puoskarihoitajina”. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat testasivat lottien kykyä tarttua toimeen ja hoitaa vaikeita potilaita, mutta talvisodan päätyttyä sairaanhoitajat olivat yksimielisiä siitä, että ilman lääkintälottia ei olisi selvitty. (Elomaa-Krapu 2015, 28, 85.)
Sairaanhoitajien on katsottu suhtautuneen sotakokemuksiinsa ammattimaisesti (Karvinen- Kopteff 1993, 128–129). Sota-ajan kirjoituksissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa tuotiin esille sankarillisuus, ei epätoivon, lamaannuksen ja raadollisuuden hetkiä (Virtanen 1996, 116–
117). Sairaanhoitajien kirjoitukset olivat tyyliltään yleviä ja niissä esiintyi isänmaallista paatosta (Virtanen 1996, 116–117). Tulkintana oli, etteivät työssä olleet hoitajat ehtineet pelätä oman henkensä puolesta (Tuulio 1951, 99). Työn katsottiin estävän myös surua valtaamasta mieltä ja toisaalta kuoleman on tulkittu tulleen sodassa itsestäänselvyydeksi, johon suhtauduttiin luontevasti (Niemi 2004, 127). Sotapropaganda loi osaltaan ihannekuvaa sotaleskistä ja sankarivainajien äideistä, jotka tyynesti hyväksyivät isänmaalle antamansa uhrin (Raitis 1993, 251–270). Kuolleet olivat kaatuneita, isänmaan uhreja (Olsson 2005, 61) tai sankarivainajia.
Tellervo Laitinen (1980) toteaa sairasjunassa työskentelyä koskevissa muistelmissaan sairaanhoitajien alkaneen talvisodan kestäessä väsyä ja pelätä (Laitinen 1980, 37), mutta sota- aikaa käsittelevissä tutkimuksissa pelkoja ei ole mainittu, eikä peloista ole varsinaisesti kysyttykään (Karvinen-Kopteff 1993, 129). Minna Elomaa-Krapu (2015) totesi lääkintälottia tarkastelevassa tutkimuksessaan karujen olosuhteiden ja sodan kauheuksien kohtaamiseen valmistautumisen olleen lääkintälotille sotaa edeltävästä koulutuksesta huolimatta vaikeaa, jopa mahdotonta. Saatuaan lähtökäskyn rintamalle osa lääkintälotista juhli lähtöä voittotanssein, mutta kohdattuaan traumaattisia ja eettisesti vaativia hoitokokemuksia kaikissa komennuspaikoissaan, lääkintälottien velvollisuudentunto ja kutsumus hoitotyöhön joutuivat koetukselle. Kun rintamakokemusten aiheuttamaa tunnekuormaa ei saanut näyttää sodan aikana eikä sen jälkeen, kätketyt tunteet heijastuivat lottien elämässä vuosikymmeniä. (Elomaa-Krapu 2015, 28, 85.)
Sodan aikana aikaisemmin yhteiskunnassa hiljaisina ja alistuvina pidettyjen naisten rooli muuttui miesten ollessa sotatehtävissä ja naisten ottaessa vastuun kaikista töistä kotirintamalla (Byers 1999, 12; Meinander 1999, 221–224). Naisten työpanos oli sodan aikana kokonaisuudessaan poikkeuksellinen, mutta erityisesti on kiitetty sairaanhoitajien uhrautuvaa alttiutta ja valtavaksi kuvattua työpanosta (Jääskeläinen 1989, 10; Stolt 1983, 69). Sota- aika vaikutti sairaanhoitajien ammattiin, kun perheellisen sairaanhoitajan havaittiin sodan aikana kykenevän tekemään työnsä yhtä hyvin kuin muiden (Byers 1999, 12; Stolt 1983, 69).
Suomalainen sairaanhoitajakoulutus osoittautui kansainvälisesti korkeatasoiseksi
(Virtanen 2005, 208, 243) ja sairaanhoitajan työn arvostuksen katsotaan sodan aikana nousseen
