64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1
tikkelissa käydään läpi rahapelitut- kimukseen liittyviä menetelmällisiä kysymyksiä, silloinkin lähinnä heit- toina. Monitieteinen lähestymista- pa tarjoaa rahapelaamisen tutki- mukselle yllin kyllin hedelmällisiä lähtökohtia ja pelaamisen luonnet- ta avaavia teoriaketjuja, mutta sa- malla aiheen erityislaatuisuus ja so- siaalisia koodeja täynnä oleva maa- ilma tuntuisi tarvitsevan itsenäistä metodologista pohdintaa. Teoksen arvoa tämä puute ei kuitenkaan vä- hennä. Ennemmin se osoittaa, että ala on avoinna kehitykselle.
Kirjoittaja työskentelee maantieteen tohtorikoulutettavana Helsingin yli
opistossa Suomen Akatemian rahoit
tamassa projektissa ”Maisema, ikonit ja kuvat”.
Selkokieli ja ymmärtämisen mahdollisuus
Vesa Heikkinen
Auli Kulkki-Nieminen: Selkoistettu uutinen. Lingvistinen analyysi selkotekstin erityispiirteistä.
Tampere university Press 2010.
Nykyisessä tekstiyhteiskunnas- sa kielenkäyttöä leimaavat pirsta- leisuus ja ymmärtämisvaje. Koh- taamme päivittäin monia luonnol- lisia kieliä, kuten suomea, ruotsia ja englantia. Kohtaamme puhe- ja kirjakieltä sekä niiden yhdistelmiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Kohtaamme vanhoja, uusia ja kes- kenään sekoittuvia tekstilajeja, eri alojen ammatti- ja harrastuskie- liä, erilaisia persoonallisia tyyle- jä, aluemurteita, muuta puhekieli- syyttä ja niin edelleen.
Herää kysymys: onko meil- lä edellytyksiä ja mahdollisuuksia viestiä toisillemme käsitettäväs- ti ja tajuta toistemme tarkoituk- sia? Yleensä uskotaan siihen, et- tä sel keän yleiskielen eli selväkie- len käyttö riittää, jos halutaan ta- voittaa laaja yleisö. Ainahan sitä tosin ei edes tavoitella esimerkik- si tieteen, talouden tai lainsäädän- nön kentällä.
Selvä yleiskielikään ei ole tar- peeksi selvää kaikille kansalaisil- le. Suomessa on 200 000–300 000 selkokieltä tarvitsevaa ihmistä, ja määrä kasvaa. Tarvitsijoita on pal- jon, esimerkiksi vanhukset, kehi- tysvammaiset ja maahanmuuttajat.
Niin selväkielen kuin selkokie- lenkin näkökulmat ovat olennaisia, kun mietitään ihmisten tasavertai- suutta, yhteiskunnallista oikeuden- mukaisuutta ja vaikkapa demokra- tian mahdollisuuksia. Miten esi- merkiksi lait voivat olla kaikille sa- mat, jos osa kansasta ei ymmärrä niistä juuri mitään? Miten viran- omaistiedottaminen onnistuu, jos päätösten, esityslistojen ja tiedot- teiden salat eivät valkene kansa- laisille? Millaista voi olla sellaisten ihmisten aktiivinen kansalaisuus, jotka eivät pysty ymmärtämään oikeuksiaan eivätkä velvollisuuk- siaan? Miten käydä keskustelua yh- teiskunnan suunnasta, jos ei pys- ty ymmärtämään puolueiden oh- jelmajulistuksia eikä poliitikkojen puheita? Miten tieteen tuotoksista kerrotaan ei-tieteilijöille?
Samalla kun selkokieltä tarvit- sevien määrä kasvaa, lisääntyy tar- ve tutkia selkokieltä ymmärrettä- vyyden ja moninaisten tekstilajien näkökulmasta sekä siitä näkökul- masta, mikä on selkokielen suh- de yleiskieleen, vallankin selvään yleiskieleen. Tähän tarpeeseen vas-
taa mitä mainioimmin Auli Kulk- ki-Niemisen lingvistinen analyysi selkotekstin erityispiirteistä. Kulk- ki-Niemisen tutkimus on väkevä puheenvuoro myös keskustelus- sa yleiskielen olemuksesta ja tar- peesta.
Merkityksen monta puolta Kulkki-Niemisen keskeisenä tut- kimustehtävänä on selvittää, mil- laisia kielellisiä keinoja käytetään muokattaessa Suomen tietotoimis- ton yleiskielisiä uutisia selkouuti- siksi ja mitkä piirteet erottavat sel- koviestinnän yleiskielestä. Teksti- aineistona on viisikymmentä Sel- kouutiset-lehdessä ilmestynyttä uutista ja niiden taustalla olevat STT:n uutiset.
Toinen merkittävä aineisto on neljän selkokirjoittajan haastatte- lut. Niiden avulla pyritään luomaan yleiskäsitystä selkokielen asemasta ja selkokirjoittamisen prosessista.
Lähtökohta on käytännöllinen, ja tutkimuksen eittämätön vahvuus onkin kiinnostava aineisto ja sen erittely sekä tämän pohjalta syn- tyvä kokonaiskuva selkokielestä ja sen tuottamisesta.
Teoreettis-metodisena lähtö- kohtana on lingvistinen tekstiana- lyysi, jossa sovelletaan M. A. K. Hal- lidayn systeemis-funktionaalisen kieliopin perusteita. Tutkimusase- telmassa korostuvat kielenkäytön kontekstuaalisuus, tekstien väliset suhteet ja ennen kaikkea merkityk- sen olemus kaikessa moninaisuu- dessa. Merkityksellä on monta puolta: kielelliset valinnat ja teks- tit viittaavat kielenulkoiseen todel- lisuuteen ja ottavat kantaa siihen; ne rakentavat ihmisten välistä vuoro- vaikutusta ja asettuvat merkitysko- konaisuuksina joihinkin toimintoi- hin ja tekstilajikehyksiin.
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1 65 Moninäkökulmamenetelmä
tuo esiin aineistosta monia kiin- nostavia puolia, vaikka voikin ol- la metodina hieman ristiriitainen.
Tarkoitus on luoda kuvaa tekstien moninaisista merkityksistä, mutta tähän ei päästä muuten kuin pilk- komalla teksti ja merkitykset osiksi.
Tässä prosessissa saattaa olla vaa- rana se, että tekstejä ei pystytä tar- kastelemaan kaikessa moninaisuu- dessaan, vaan erityisesti niistä nä- kökulmista, jotka tuntuvat tukevan tutkijan hypoteeseja. Kulkki-Nie- minen kuitenkin välttää tämän su- denkuopan. Merkitysanalyysit te- kevät oikeutta aineistolle.
Selkotekstien merkitysten ana- lysoinnissa korostuu se, että selko- teksti on laadittu erityisesti vastaan- ottajaa miettien: vastaanottajan tu- lisi pystyä ymmärtämään viesti.
Tutkimuksen mukaan yleiskielisen tekstin selkoistaminen muuntaa tätä vuorovaikutusmerkitystä esi- merkiksi siten, että sanottava esite- tään eri tavoin ”lievempänä” kuin lähtötekstissä. Lähtötekstissä luki- jaa velvoittava kohta saatetaan esit- tää selkotekstissä mahdollisuutena.
Myös toisten tekstien referointi on selkoteksteissä yksinkertaisem- paa kuin lähtöteksteissä. Esimer- kiksi johtolauseissa turvaudutaan yleiskielistä uutista useammin sa- noa- ja kertoa-verbeihin. Puhumis- ta kuvailevia ja asiaa kommentoi- via rakenteita käytetään harvem- min. Siinä missä STT:n uutisissa yleensä osoitetaan lainauksen läh- de, selkotekstissä käytetään paljon
”vapaata epäsuoraa esitystä” eikä lähdettä välttämättä mainita. Täl- lainen esitystavan yksinkertaista- minen vaikuttaa muun muassa si- ten, että selkotekstin tuottajan ja vastaanottajan välille saattaa syn- tyä hierarkkinen ohjaileva suhde.
Siksi selkotekstin vuorovaikutusta leimaakin välillä opettavaisuus, ar- vioidaan tutkimuksessa.
Tekstien ymmärtämisen kan- nalta olennaista on myös se, millai- sen maailman teksti luo. Selkoteks- tit ovat yleensä lähtötekstejä konk- reettisempia ja havainnollisempia.
Tähän pyritään esimerkiksi muut- tamalla kerronnan näkökulmaa ja sitä, millaisia verbejä ja lausetyyp- pejä maailman kuvaamisessa käy- tetään. Siinä missä STT:n uutisessa sanotaan, että ”Nokian viisi suurin- ta myyntimaata olivat Yhdysvallat, Kiina – –”, selkouutisessa sanotaan, että ”Nokia myy eniten kännyköi- tä Yhdysvaltoihin, Kiinaan – –”.
Selkoistaminen näkyy myös siinä, että numerotiedot esitetään usein yleistävinä vähenee-, lisääntyy-, kasvaa- ja muuttuu-pelkistyksinä.
Yksityiskohtaisen numerotiedon lisäksi vältetään kielikuvia.
Selkoistettaessa kiinnitetään huomiota myös sanoja ja lauseita suurempiin kielenkäytön yksiköi- hin ja tekstikokonaisuuden raken- teeseen. Selkoteksteille on tyypillis- tä esimerkiksi se, että tekstit raken- tuvat ”pysyvän teeman” ja siihen toistuvasti viittaavien il mausten varaan: niinpä selkouutisen kaikki virkkeet voivat alkaa uutisen kan- nalta keskeiseen henkilöön viittaa- valla sanalla.
Ymmärrettävän kielen kaipuu Tekstin mukauttaminen selkokieli- seksi on vaativa tehtävä. Tutkimus- ta varten haastatellut selkokirjoit- tamisen asiantuntijat ovat yksimie- lisiä siitä, että selkoistamisen läh- tökohtana on alkuperäisen tekstin tarkka lukeminen ja että mukautta- miseen liittyy tulkintaa.
Tutkimukseen sisältyvien haas- tattelukatkelmien perusteella sel-
koistajat tiedostavat vahvasti kie- lenkäytön perusluonteisen ongel- man: Mitä tahansa kielellistä valin- taa ja valinnoista rakentuvaa tekstiä voidaan tulkita monella tavalla. Sii- nä missä selkoistaminen on ”uu- delleen kirjoittamista”, tekstin lu- keminen on aina uudelleenmerki- tyksellistämistä, merkitys tenantoa kulloisessakin tekstiyhteydessä ja lukutilanteessa.
Erityistä ja omanlaistaan sel- koistamisesta tekee systemaattinen lukijan miettiminen. Mitä oletettu lukija voi ymmärtää? Mitä häneltä voi edellyttää? Mitä oikeastaan ovat sellaisia kielellisiä, tekstuaalisia ja tekstilajeihin liittyviä valintoja, jot- ka tekevät tekstistä ymmärrettävää mahdollisimman monille? Toisaal- ta selkoistaja joutuu miettimään si- täkin, että alkuperäisen tekstin kes- keinen informaatiosisältö välittyisi lukijalle. Asioiden yksinkertaista- minen ei todellakaan ole ongelma- tonta. Lukija pitää ottaa huomioon, mutta samalla pitää välttää luomas- ta käsitystä tyhmästä lukijasta. Li- säksi selkoistetunkin tekstin pitäi- si olla kiinnostava, esteettisesti elä- myksellinen ja niin edelleen.
Auli Kulkki-Niemisen tärkeä tutkimus tuo monipuolisesti esiin sekä selkoistamisen käytännön ky- symyksiä että kielitieteellisen ym- märrettävyysanalyysin mahdolli- suuksia ja ongelmia. Moninäkö- kulmainen merkitysten analysointi on haastava tehtävä, mutta tässä ta- pauksessa se tuottaa antoisia tulok- sia, myös siitä näkökulmasta, mil- lainen on uutinen tekstilajina. Hie- man epäselväksi minulle jää, miten selkoteksti sijoittuu siinä käsitteiden verkostossa, johon kuuluvat sellaiset oliot kuin rekisteri, tekstilaji ja tyyli.
Tutkimuksessa päädytään ko- rostamaan sitä, että selkoistajal-
66 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1
ta edellytetään herkkyyttä tekstila- jien konventioille ja ilmaisutavoil- le. Tätä samaa herkkyyttä voi edel- lyttää myös yleiskielen käyttäjiltä ja miksei erikoiskieltenkin käyttä- jiltä. Esimerkiksi meillä tieteen kie- len ammattilaisilla voisi olla opitta- vaa tekstien selkoistajilta.
Kirjoittaja on suomen kielen dosent
ti ja erikoistutkija sekä Säädöskieli ja sen ymmärrettävyys hankkeen vastuu
henkilö Kotimaisten kielten tutkimus
keskuksessa.
Rituaalinen näkökulma mediaan ja yhteisön järjestäytymiseen
Jere Kyyrö
Johanna Sumiala: Median rituaalit. Johdatus media- antropologiaan. Vastapaino 2010.
Johanna Sumialan teos Median ri- tuaalit on keskustelunavaus, jos- sa haetaan inspiraatiota median ja nyky-yhteiskunnan ymmärtämi- seen antropologisista tieteistä am- mentavasta media-antropologias- ta, joka on jo ulkomailla jokseen- kin vakiintunut omaksi tutkimus- traditiokseen. Sumiala kirjoittaa olevansa erityisen kiinnostunut siitä, miten ihmiset järjestäytyvät yhteisöiksi ja kuinka yhteisöt py- syvät koossa. Näihin kysymyksiin hän pyrkii vastaamaan tarkastele- malla antropologien paljon tutki- mia, ihmisiä yhdistäviä ja sosiaa- lista elämää järjestäviä rituaaleja, joihin kirjassa luodaan uutta nä- kökulmaa etsimällä niitä medias- ta. Sumiala ei siis tarkastele kom- munikaatiota pelkästään viestin
välittämisenä, vaan myös yhteisön ylläpitämisenä (välittämistä sanan toisessa merkityksessä, ks. Halo- nen 2006) – vaikka median rituaa- leilla on kyky myös hajottaa yh- teisöä. Teoksessa sivutaan monia ajankohtaisia mediatapahtumia:
käsitellyiksi tulevat muun muassa Michael Jacksonin, Anna Lindhin ja prinsessa Dianan kuolemat, Lah- den MM-hiihtojen doping-skan- daali, Muhammed-pilakuvat, sekä Abu Ghraibin kidutuskuvat.
Varsinkin median yhteiskun- nallisesta roolista ja kansakunnasta kiinnostuneelle uskontotieteilijälle tämä teos sitoi monta langanpäätä yhteen. Sivulla 28 Sumiala to teaa, että kirjan punaisena lankana on pohtia median ja yhteisöllisyyden suhdetta, sekä sitä, miten ihmiset liittyvät toisiinsa ja rakentavat yh- teistä todellisuutta. Hän näkee yh- teisöllisyyden rakentuvan tunteista, symboleista, mediasta ja kommuni- kaatiosta. Tutkielman keskiössä on rituaalin käsite. Ri tuaaleiksi Sumia- la kutsuu ”median ja sen käyttäjien erilaisia symboleilla ladattuja kom- munikaation muotoja” (s. 19). Tä- mä on osuva valinta. Rituaalien tutkimus lieneekin juuri se antro- pologian osa-alue, jolla on eniten uutta annettavaa mediatutkimuk- selle ja jota ei mediatutkimuksessa ole niinkään hyödynnetty. Sumiala mainitsee myös media-etnografian osana media-antropologiaa, mutta muuten tämä antropologian keskei- nen ulottuvuus jää tässä teoksessa sen enemmin käsittelemättä.
Rituaalit (kuvitellun) yhteisön luojina ja ylläpitäjinä
Teoksen ensimmäisessä osassa Su- miala esittelee varhaista rituaa- lien, kommunikaation ja yhteisöl- lisyyden tutkimusta. Toinen osa
on omistettu rituaalien tarkaste- lulle eri näkökulmista.
Ensimmäisessä osassa esitellään pragmatistisen Chicagon koulu- kunnan viestintäteorioita. John Dewey näki kommunikaa tion yh- distävän, Robert Ezra Park taas hajottavan yhteisöä. Sen jälkeen sivutaan muiden mediatutkimuk- sen klassikoiden ohella muun mu- assa Habermasia, kunnes esitellään Émile Durkheimin ja hänen seu- raajiensa, kuten Victor Turnerin, Georges Bataillen ja René Girardin työtä. Antropologian osalta teok- sen painotus onkin durkheimilai- sessa traditiossa ja sen uus- ja post- durkheimilaisissa johdannaisissa.
Kun uusdurkheimilaiset näkevät median olevan leirinuotion nyky- aikainen vastine yhteisön kokoaja- na, postdurkheimilaiset ajattelevat yhteisön keskuksen olevan myytin, jota on ylläpidettävä.
Tämän jälkeen käsitellään mo- dernisaatiota, jossa Sumiala to- teaa olleen keskeisellä sijalla in- dividualisaation ja refleksiivisyy- den kasvun. Toisaalta modernisaa- tio oli myös ideologinen prosessi, jossa traditio asetettiin vastakkain sen itsensä kanssa. Modernisaa- tio tuotti viestintäteknologioineen myös uudenlaisen yleisön. Moder- nisaation ideologia on luonut ku- vaa, että rituaalit ovat reliikkejä. (S.
35–43.) Tässä onkin yksi antropo- logisen rituaalin- tai yleisemmin uskonnontutkimuksen kriittisistä kontribuutioista, johon Sumialan- kin teos osallistuu: näyttää, että ri- tuaalit ovat elossa ja voivat hyvin.
Kun antropologinen katse on tar- kennettu ensin primitiivisiin yh- teisöihin ja siirretty sitten takaisin kohti nyky-yhteiskuntaa, tulevat ri- tuaalit (kuten muutkin uskonnolli- set käytännöt) eri tavalla näkyviin.
