Kuvitteellista objektiivisuuden historiaa näkymä

(1)

Kuvitteellista

objektiivisuuden historiaa

Jouni-Matti Kuukkanen Lorraine Daston ja Peter Galison:

Objectivity. Zone Books 2007.

Objectivity on kirja, jota ei voi ke- vyesti sivuuttaa, sillä sen ovat tuot- taneet kaksi tieteen tutkimuksen raskassarjalaista. Lorraine Daston on Berliinin Max Planck -tutki- musinstituutin toiminnanjohtaja, ja hän on ollut vierailevana profes- sorina useissa yliopistoissa Euroo- passa ja Yhdysvalloissa. Peter Ga- lison on tieteenhistorian professo- ri Harvardin yliopistossa. Kyseessä on myös sisällöltään painava kirja, joka tulee jättämään jälkensä tieteentutkimuksen kentälle.¹

Objektiivisuuden käsitteestä on kirjoitettu ja sitä on yritetty määri- tellä lukemattomissa (erityisesti filosofian) kirjoissa. Dastonin ja Ga- lisonin teos eroaa kuitenkin kaikis- ta edeltäjistään. Kirjoittajien lähtö- kohta on, että objektiivisuudella, kuten muillakin epistemologisil- la määreillä, on historia. Erityisek- si kirjan tekee se, että kirjoittajat kertovat tieteen episteemisten hyveiden (epistemic virtue) histo rian kuvien avulla. Kymmenet visuaali- set havainnollistumat muodosta- vat kirjan historiallisen punaisen langan. Eri tavat tuottaa visuaalisia esityksiä luonnosta kertovat episte- mologisten käsitysten muutoksista ja toisinaan myös selittävät näitä muutoksia.

Dastonin ja Galisonin pontime- na on ajatus, että objektiivisuus ei 1 Ymmärrän tieteentutkimuksen laajasti, jolloin se sisältää tieteen so- siologisen, historiallisen ja filosofisen tutkimuksen.

ole aina luonnehtinut tiedettä, eikä se ole välttämätöntä tieteelle. Ny- kyisin objektiivisuus on kuitenkin lähes synonyyminen tieteellisyy- den kanssa. Kirjoittajat kysyvät ja haluavat selvittää, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Yleisimmällä tasolla objektiivisuus tarkoittaa subjektiivisuuden tai subjektin eli näkijän tai kokijan kieltämistä tai alistamista. Objektii- visuudella tavoitellaan tietoa, joka on vapaa sekä tiedostajasta että hä- nen käsityksistään, toiveistaan ja en- nakkoluuloistaan. Se on eräänlaista

”sokean näköä”, joka ei sisällä min- käänlaisia tulkintoja tai päättelyjä.

Kirjoittavat kertovat tarinan- sa kolmen episteemisen hyveen kautta, jotka ovat eri aikakausilla määrittäneet luonnontutkimuksen käytäntöä. Nämä kolme epistee- mistä hyvettä ovat: luonnon totuus (truth-to-nature), mekaaninen objektiivisuus (mechanical objectivi- ty) ja harjaantunut tulkinta (trained judgement). Niille kullekin on va- rattu kirjassa oma lukunsa. Lisäk- si kirjoittajat esittelevät neljänte- nä episteemisenä hyveenä rakenteellisen objektiivisuuden (struc- tural objektivity) sekä spekuloivat viimeisessä luvussa viimeisimpien virtausten merkityksestä episteemisten hyveiden historiassa. Joh- dannon lisäksi yksi pääluku käsit- telee subjektin tai henkilön käsitet- tä tieteessä.

Kolme päähyvettä seuraavat historiassa toisiaan tiedettä hallit- sevina arvoina, vaikka kirjoittajat korostavat, että kyseessä ei ole mi- kään aukoton ja toisensa poissulke- va kausaaliketju, vaan eri episteemiset hyveet ovat eläneet myös rin- nakkain tieteentekijöiden käytän- nöissä. Ne ovat tulleet aluksi esiin vain siellä täällä ja vasta myöhem-

min valloittaneet lumivyöryn tavoin koko tieteen. Olennaista on, että episteemiset hyveet eivät mää- ritä vain tiettyä tapaa kuvata ja tul- kita luontoa, vaan ne ovat osa ko- konaista elämäntapaa, joka voi si- sältää ohjeita laboratoriomuistiin- panojen tekemisestä tai kuvien käsittelystä, näkemyksen työnjaos- ta, käsityksiä tieteentekijän aktiivi- suudesta, aloitteita koulutuksen ja julkaisusarjojen perustamista tai järjestämistä jne. Kaikkiin näihin saattoi odottaa muutosta, kun uu- si episteeminen hyve valtasi alaa.

Luonnon totuus

Carl Linnaeus (von Linné) ja muut valistuksen tiedemiehet eivät pyrki- neet objektiivisuuteen, vaan kuvaa- maan luonnon ilmiöiden ideaa lisia muotoja, jotka ovat vapaita toisar- voisista tai epäolennaisista piir- teistä. Kuvien esittämiä yksilöitä ei esiinny sellaisenaan luonnossa, vaan ne ovat yksittäisten kappalei- den pohjalta tehtyjä yleistyksiä. Hy- vä esimerkki on Goethen Urpflanze tai Linnaeuksen tekemät lehtityyp- pien luokittelut. Mutta koska idea- lisaatiot esittivät jokaisen lajin tai ilmiön olennaisen, niitä pidettiin enemmän tosina ja oikeina kuin mi- tään luonnossa esiintynyttä.

Ideaalisen tavoittelu kätki si- säänsä oletuksen, että luonto on perimmiltään säännönmukainen ja harmoninen. Valistuksen ajan tiedemiehet hylkäsivät luonnossa vastaan tulevan säännöttömyyden ja ”hirviömäisyyden” epätodellise- na ja epätyypillisenä.

Luonnon kuvaaminen vaati vä- hintään kaksi tekijää. Luonnontie- teilijän apuna oli taiteilija, joka suo- ritti kuvien piirtämisen. Taiteilijan kuului kuitenkin olla passiivinen sekä toimia vain naturalistin oh-

(2)

jeiden mukaan. Naturalistin itsen- sä oli määrä olla aktiivinen, hänen tulkintaansa ja näkemystään tarvittiin olennaisen havaitsemises- sa. Daston ja Galison puhuvatkin neljän silmän katseesta, jossa luon- nontieteilijä valjasti havainnon ja mielikuvituksen järkensä palveluk- seen sekä taiteilijan silmät ja kädet tahtonsa työkaluiksi. Tuloksena oli järkeistetty kuva (reasoned image).

Objektiivisuuden edeltäjänä luonnon totuus tuo hyvin esiin sen, että subjekti ei ole aina ollut luonnon kuvaamisen este. Päinvastoin, valistusajan luonnontieteilijöiden kyky erottaa oleellinen epäoleelli- sesta oli todellisen luonnon kuvauk- sen ehdoton edellytys. Hänen hen- kilönsä oli olennainen osa luonnon tutkimusta.

Mekaaninen objektiivisuus Tiedemiestyyppi ja näkemys hy- västä tieteellisestä käytännöstä muuttuivat radikaalisti 1800-lu- vulle tultaessa. Valistusajan luonnon tarkkailija ei olisi missään ni- messä tyytynyt passiiviseen tark- kailuun, koska sen nähtiin johtavan vain umpimähkäisiin havaintoihin ja sekaiseen lopputulokseen. Ha- vainnoitsijan tuli olla aktiivinen ja kohdistaa havaintojaan olennai- seen. 1800-luvun naturalistille tä- mä kuitenkin merkitsi ennakkokä- sitysten ja lempioletusten heijasta- mista havaintoaineistoon. Luon- non tarkkailijan piti tukahduttaa tahtonsa ja olla annetun passiivinen vastaanottaja.

Mekaanisen objektiivisuuden hyve teki yksilöstä ja hänen pa- noksestaan epäilyttävän. Johto- ajatukseksi nousi luonnon kuvaaminen juuri sellaisenaan kuin se esiintyi ilman mitään parantelua ja silottelua. Tämän hyveen ja ajan-

kohdan motoksi sopii hyvin Bau- delairen sanat 1800-luvun puolivä- listä: ”Haluan esittää asiat niin kuin ne ovat, tai niin kuin ne olisivat, jos oletetaan, että en ole olemassa. Uni- versumin ilman ihmistä.”

Valokuvaamistekniikan kehitys antoi pontta mekaanisen objektiivisuuden tavoittelulle. Valoku- va näytti mahdollistavan luonnon kuvaamisen tavalla, joka ei sisällä ihmisen tulkintaa, estetisointia tai muuta retusointia. Se ”jäädyttää”

kohteensa kaikkine yksityiskoh- tineen, ja tuottaa sananmukaises- ti ”objektiivisen” kuvan. Tämä joh- ti siihen, ettei suttuisia ja epäselviä kuviakaan käsitelty subjektiivisen vääristelyn pelossa. Autenttisuus arvona ajoi tässä mielessä tarkkuu- den ja selkeyden ohi. Kuvien epä- täydellisyyttä, olipa se sitten epäsel- viä muotoja, epätarkkoja rajapinto- ja tai huonoja värejä, pidettiin jopa objektiivisuuden takeena.

Kuvaamisessa käytetyt mekaa- niset apuvälineet vertautuivat po- sitiivisesti tiedemieheen. Edelli- set tuottivat luonnon kuvia rutii- ninomaisesti väsymättä siinä mis- sä jälkimmäinen oli epäluotettava subjektiivisine heikkouksineen.

Tiedemieheltä ei vaadittukaan ai- noastaan teknistä taitavuutta käyt- täessään näitä kapistuksia, vaan myös rautaista itsekuria. Tieteen valtasi itsekontrollin ja toisten kontrolloimisen eetos, jolla pyrit- tiin tukahduttamaan kaikki mah- dolliset subjektisidonnaiset halut ja houkutukset. Kaikkea työtä ei voitu mekaanistaa, mutta ainakin pyrit- tiin varmistamaan se, että tieteen- tekijä ei näkyisi lopputuloksessa.

Rakenteellinen objektiivisuus Daston ja Galison tekevät kirjan viidennessä luvussa pienen kouk-

kauksen kolmen episteemisen päähyveen tieltä ja esittelevät nel- jännen eli rakenteellisen objektiivisuuden. Se eroaa muista siinä mielessä, että ideana ei ole esitellä maailmaa kuvina, vaan tarkoituk- sena on päästä kuvien taakse, ra- kenteisiin, joita niitäkin voidaan tosin graafisesti havainnollistaa.

Objektiivisuuden oletetaan piile- vän tällaisissa rakenteissa.

Mekaaninen ja rakenteellinen objektiivisuus jakavat yhteisen vi- hollisen, subjektiivisuuden, mikä selittää niiden saman nimen. Toi- saalta ne vaativat tiedemieheltä hiukan erilaisia rooleja. Mekaani- sen objektiivisuuden tiedemies oli itsensä tukahduttaja ja kuriinpa- nija. Rakenteellisen objektiivisuuden tiedemiehen oletettiin kään- tyvän pois aistimaailmasta ja tut- kivan sen rakenteita siitä erillään jonkinlaisessa norsunluutornissa.

Rakenteellisen objektiivisuuden ajatus nousee tekijöiden mukaan logiikasta, matematiikasta ja 1900-luvun vaihteen filosofiasta, ja se elää yhä matemaattisessa fy- siikassa ja analyyttisessa filosofi- assa. Rakenteellisen objektiivisuuden edustajiksi Daston ja Galison laskevat mm. Gottlob Fregen, Ru- dolf Carnapin, Herman von Hem- holzin, Henri Poincairén, Bertrand Russellin ja Moriz Schlickin. He lie- nevät oikeassa siinä, että joidenkin tiedemiesten lauseet tieteen lain- alaisuuksien universaalista päte- vyydestä perustuvat tämän tyyp- piselle ajatukselle (ks. edempänä).

Kun maailma puristetaan nume- roihin, suhteisiin ja lainalaisuuksi- en, niiden oletetaan pätevän myös maailmankaikkeuden toisella lai- dalla.

Analyyttisen filosofian kohdal- ta on todettava, että siihen sisältyy

(3)

monia suuntauksia, todennäköi- sesti myös ”rakenteellista objektii- visuutta”. Kuten kirjoittajat itsekin huomaavat, rakenteellinen objektiivisuus kuulostaa erehdyttäväs- ti rakenteelliselta realismilta, mi- kä on yksi realismin suuntaus tie- teenfilosofiassa. Daston ja Galison kuitenkin haluavat tehdä eron sil- lä perusteella, että toisin kuin rakenteellinen realismi, rakenteellinen objektivismi ei sisällä ontologi- sia sitoumuksia. Jälkimmäinen on kiinnostunut rakenteista objektii- visina kommunikoinnin mahdol- listajina. Ajatuksena on, että rakenteet, ovat ne sitten ajatusraken- teita, loogisia muotoja tai fysikaali- sen maailman lainalaisuuksia, ovat kaikille yhteisiä. Niihin ei sisälly mitään subjektiivista, kulttuurista tai inhimillistä. On eri asia, ovatko nämä rakenteet todella olemassa sellaisinaan, vai ovatko ne vain hy- viä maailman esitystapoja, kunhan ne ovat kommunikoitavissa kaikille. Esimerkiksi Poincairélle tiede oli ennen kaikkea luokittelua, eivätkä luokittelut ole tosia tai epätosia, vaan sopivia tai epäsopivia.

Rakenteellisen objektiivisuuden avainsanoja ovat kaikenlaiset inter-alkuiset sanat, kuten inter- subjektiivisuus ja intersensuaali- suus. Mielessä olevat representaa- tiot ja intuitiot ovat subjektiivisina suljettuja muilta kuin yksilöltä it- seltään. Näiden vastakohtana ovat objektiiviset ajatukset tai proposi- tiot, jotka ovat kaikkien rationaalis- ten yksilöiden yhteistä omaisuutta.

Esimerkiksi värihavainnot, kuten eivät mitkään muutkaan havain- not, eivät kelpaa sisältönsä puo- lesta sellaisinaan tiedon perustak- si, koska ne ovat yksityisiä. Niiden väliset suhteet ovat sen sijaan kaikkien saavutettavissa.

Rakenteet ja suhteet tarjoavat objektiivisen perustan myös tieteen edistykselle. Tämän käsityk- sen mukaan yksittäiset teoriat ja niiden käsitteet ja ontologiat tulevat ja menevät, mutta rakenteet pysy- vät, luoden jatkumon eri aikakau- sien teorioiden välille. Ja toisaalta, ne mahdollistavat eri sukupolvien ja kansojen välisen kommunikoinnin, parhaimmillaan yhteyden jopa eri lajien ja planeettojen välillä.

Esimerkkejä ei tarvitse edes hakea science fictionin parista. Stephen Weinbeirg tokaisi tieteiden sodan rintamalla: ”Vaikka meillä ei ole vielä ollutkaan tilaisuutta vertail- la muistiinpanoja kaukaisella pla- neetalla asuvien olioiden kanssa, on selvää, että maapallolla fysiikan lait ymmärretään samalla tavalla kansallisuudesta, rodusta, ja – kyl- lä – sukupuolesta riippumatta.”² Ja toinen Nobel-palkinnon saaja Sheldon Glashow ilmaisi saman- suuntaisen hätkähdyttävän ajatuk- sen: ”Jokainen älyllinen olio missä tahansa olisi päätynyt samaan loo- giseen systeemiin kuin me proto- nin rakenteen tai supernovan ole- muksen selityksissään.”³

Harjaantunut tulkinta

Mekaaninen objektiivisuus teki il- miöiden luokittelun ja tyypillisen erottamisen epätyypillisestä hyvin vaikeaksi. Subjekti tekeekin paluun 1900-luvun alussa. Tiedemiehet alkoivat korostaa ihmisen kyvyk- kyyttä syntetisoida ja ”nähdä” yk- sittäisten ilmiöiden välisiä suhteita.

2 ”Sokal’s Hoax”, The New York Review of Books (1996) 43, nro 13, s.

11–15.

3 ”The death of Science!?”, teoksessa The End of Science? (1992), Richard J. Elvee (toim.). Lanham: University Press of America, s. 8.

Daston ja Galison kirjoittavat täs- sä yhteydessä havaittavissa olevis- ta perheyhtäläisyyksistä, ei rakenteellisen objektivismin abstrakteis- ta suhteista.

Tarve oppia lukemaan ja tulkitsemaan ilmiöitä syntyi osittain vas- tauksena tilanteeseen, jossa informaation määrä kasvoi merkittä- västi, lukuisia uusia yliopisto- tai tutkimusinstituutteja perustettiin ja opiskelijamäärät kasvoivat no- peasti. Syntyi tarve ymmärtää ja opettaa informaation hallintaa ja käsittelyä. Mekaanisesta objektii- visuudesta ei ollut tässä apua, koska se tyytyi vain tuottamaan ko- pioi ta luonnon ilmiöistä. Harjaan- tumaton silmä ei kykene löytämään olennaista suttuisista kuvista, vaikkapa tulkitsemaan röntgen-kuvia tai huomaamaan pienoishiukkas- ten liikkeitä sumukammion kuvista. Mekaanisesti tuotettu kuva saattoi olla ”luonnollinen”, mutta se ei tuonut ”todellista” ilmiötä esiin, johon tarvittiin harjaantunutta sil- mää. Luonnollinen ei ollut enää it- sestään selvä tavoite, eikä selkeyt- tä saanut uhrata objektiivisuudelle.

Havaitsevaa subjektia pidettiin erityisen tärkeänä 1900-luvun alun tieteessä, koska ei uskottu, et- tä objekteilla on universaaleja es- sentiaalisia ominaisuuksia. Yksit- täisten objektien yhtäläisyys oli tulosta tarkkailijan havainto- ja luo- kittelukyvyistä. Herää kuitenkin kysymys, onko viime kädessä ky- se subjektista sinällään, koska pu- he kirjassa on jatkuvasti ihmisen sisäänrakennetuista havaintome- kanismeista. Eivätkö nämä instru- mentit ole nimenomaan yhteisiä, intersubjektiivisia, kaikille nor- maaleilla asteilla varustetuille ih- misille. Aivan kuten fysiikan labo- ratorion johtaja Luis Alvarez totesi

(4)

optimistisesti 1960-luvulla: ”Ihmi- sillä on erinomaiset sisäänrakenne- tut skannaamisen kyvyt. Uskon, et- tä näitä kykyjä pitäisi käyttää, koska ne ovat parempia kuin mikään mitä voidaan rakentaa tietokoneeseen.”

Representaatiosta presentaatioon Kirjan viimeinen luku sisältää kat- sauksen kaikkein viimeisimpien tieteen virtausten, erityisesti nanoteknologian, merkityksestä episteemisten hyveiden historiassa.

Vaikka edellä esitellyt hyveet eroa- vat toisistaan, ne kaikki pyrkivät eri tavoin tuottamaan luotettavia kuvia luonnosta. Ne pyrkivät tuottamaan jonkinlaisen re-presentaa- tion; luomaan uudelleen kuvan jos- tain jo ennalta annetusta ja olemassa olevasta. Jotkut episteemiset hyveet suosittivat muokkaamaan kuvia, toiset eivät. Tämän vuosi- tuhannen tieteessä tästä tavoittees- ta on kirjoittajien mukaan ainakin osittain jo luovuttu. Nyt tavoitellaan vain presentaatiota eli kuvan tuottamista ilman olemassa olevan imitointia. Tuloksena on kuvia, joissa tekeminen on näkemistä.

Dastonin ja Galisonin mukaan nanoteknologiassa on pyritty ma- nipuloimaan kuvia, jotta saatai- siin tuotettua uusia atominkokoi- sia kojeita. Ensimmäisiä huomiota herättäviä kuvia oli IBM-yhtiön tuottama yhtiön nanoluokan logo 1990-luvun alussa. Nanomanipu- laatioista on tullut työkaluja, joilla halutaan tehdä asioita ja jotka ovat löytäneet sovellutuksia eri tieteen aloilla. Nanokokoluokan entiteet- tejä voidaan tehdä, uudelleen teh- dä, yhdistää, aktivoida, mutta ei

”löytää”. Niinpä nanotieteessä saa- tamme kirjoittajien mukaan jättää hyvästi representaatioille: ”Todelli- sen representaatio – kuvien käyttä-

minen luonnon todellisen olemuk- sen havainnollistamiseen – voi olla tulossa tiensä päähän” (s. 392).

Nanotiede on lähempänä teknolo- giaa kuin luonnon kuvaamista ja nanotieteilijät lähempänä insinöö- rejä kuin luontoa tarkkailevaa tie- demiestä; heitä kiinnostaa ennen kaikkea, mikä toimii ja mikä ei.

Nanoteknologia luo myös uuden yhteyden tieteen ja taiteen vä- lille. Leonardo Da Vincin veden liikkeiden tutkimuksissa ja Lin- naeuksen luonnon piirroksissa tiede ja taide yhdistyivät luontevalla tavalla, mutta mekaaninen objektiivisuus piti taiteellista tulkintaa subjektiivisena luonnon ilmiöiden vääristämisenä. Nyt kuitenkin tie- teessä nanoteknologian ulkopuo- lellakin arvostetaan jälleen kuvien esteettisiä piirteitä, kuten muotoja ja värivalintoja. Amerikkalainen fysiikan alan julkaisu The Physics of Fluids kutsuu vuosittain lähettä- mään kuvia, joissa yhdistyvät kau- neus ja innovatiivinen visualisoin- ti, ja jotka auttavat ymmärtämään nesteiden liikkeitä fysikaalisena il- miönä. Ja vuonna 2001 Nature-leh- den kannessa oli kuva virtuaalisten elektronien liikkeistä, joka simuloi toteutettuja empiirisiä kokeita ja joka sai laajalti huomiota myös taide- maailmassa.

Mutta mikä historia, minkä historiaa?

Daston ja Galison onnistuvat kir- joittamaan tieteenhistoriaa uuden- laisella mielenkiintoisella tavalla.

Objectivity lisää eittämättä merkit- tävästi ymmärrystämme parin vii- meisen vuosisadan tieteen histo- riasta. Silti kirja jättää tärkeitä ky- symyksiä vaille vastauksia.

Kirjoittajat korostavat kirjan monessakin kohdassa, että on ole-

massa monia episteemisiä arvo- ja (s. 371). Käytännössä he kuitenkin kirjoittavat kolmesta suures- ta episteemisestä hyveestä (rakenteellinen objektivismi ei tule esiin yhtä merkittävänä kuin muut, vaan on lähinnä filosofian ja matemaat- tisten tieteiden suosima), jotka tulevat esiin lähes paradigmaattisi- na suureina, ohjaten tiedemiesten ajattelua ja tieteen käytäntöä varsin kokonaisvaltaisesti. Episteemi- sen pluralismin korostamisen rin- nalla onkin yllättävää, että pluralismin analysointi ei etene sen pidem- mälle. Kirjan historia muodostaa varsin monoliittisen episteemisten arvojen ketjun. Historian ymmär- tämisen kannalta olisi mukava aja- tella, että tämä on pätevä kuvaus, koska se tekee menneisyydestä hel- posti käsitettävän. Mutta voiko pi- tää paikkansa, että nämä muutamat tietoteoreettiset ideaalit ovat olleet niinkin määrääviä?

Kirja on erinomainen esitys tie- teessä vaikuttaneista ajatusvirrois- ta ja luonnon kuvaamisen käytän- nöistä. Olisiko mahdollista kirjoittaa toisenlainen objektiivisuuden historia? Vai onko kyseessä yh- den ja ainoan tieteellisen objektiivisuuden historia? Edellinen vai- kuttaa todennäköisemmältä, koska kirjoittajatkin myöntävät, että historioitsijoilla, filosofeilla ja tie- demiehillä on monia eri objektiivi- suuskäsityksiä (s. 379). Lukija olisi toivonut näkevänsä siinä esite- tyn ”objektiivisuuden” ja muiden hyveiden selkeämmän kontekstua- lisoinnin ja suhteuttamisen. Mihin kirjan ”objektiivisuus” sijoittuu ob- jektiivisuuskäsitysten rintamalla?

Objektiivisuuskäsitysten yhteen niputtaminen negatiivisen määrit- telyn kautta tuntuu toki luonteval- ta. Kaikkia käsityksiä yhdistää sub-

(5)

jektiivisuus vastakohtana jossain mielessä. Filosofiselta kannalta kirjan mielenkiintoisinta antia onkin subjektin käsittely eri episteemisten ideaalien konteksteissa. On opettavaista huomata, että subjektiivisuus ei ole aina ollut epäilyttä- vää, vaan sitä on pidetty jopa tosi- tiedon edellytyksenä.

Lopuksi on vielä pohdittava ky- symystä, minkä historiaa Daston ja Galison oikeastaan kirjoittavat:

käsitteiden, käytäntöjen, ideoiden vaikutusten vai minkä? Ja mikä on historian liikevoima Objectivity- teoksessa? On selvää, että kirjoittajat haluavat kirjoittaa laajemman historian kuin käsitteiden historian. Tämän he sanovat suoraan, ja merkittävä osa kirjasta kohdistuu siihen, kuinka kuvien tuottamisen tekniikat ja käytännöt ovat muuttu- neet. Molemmat tekijät ovat lisäk- si tulleet tunnetuiksi muutenkin tieteen käytäntöjen selkeyttäjinä.

Tuoreimmassa tieteen historiogra- fiassahan tiedettä tarkastellaan esimerkiksi tieteenfilosofiasta poike- ten nimenomaan käytäntönä.

On kuitenkin todettava, et- tä kirja on lopulta, ja yllättäen, ai- ka vanhanaikainen aatehistoria – ihan positiivisessa mielessä. Läpi kirjan episteemiset hyveet määri- tellään ennen kaikkea käsitteelli- sesti. Ne toki liittyvät kiinteästi käy- täntöihin, mutta vaikutelma on, et- tä nämä käytännöt ovat ajatusten tulosta. Vaikka esimerkiksi valokuvaamistekniikan kehitys vauh- ditti mekaanisen objektiivisuuden yleistymistä episteemisenä ideaali- na, luonnon kuvaamisen ideat tun- tuvat yleisesti olevan historian käy- tevoima ja toteuttavan kaavaa: en- sin idea, sitten sen toteutus:

”Kumpikaan episteeminen hyve ei

toteudu täysin, sen enempää kuin mikään muukaan hyve, mutta sekä objektiivisuus että tulkinta muok- kaavat ja vaikuttavat siihen, miten jokapäiväistä tiedettä tehdään. Väite, että mekaaninen objektiivisuus (tai vaikkapa harjaantunut tulkinta) on näennäistä ja harhaa, koska se ei rea- lisoidu sen puhtaassa muodossaan, on kuin väittäisi samaa tasa-arvosta tai solidaarisuudesta. Nämä eettiset arvot voivat muuttaa yhteiskuntaa ilman että ne toteutuisivat täydellisesti, ja sama pätee episteemisiin arvoihin tieteessä”

(s. 378).

Kirjoittaja työskentelee tutkijatoh- torina Leidenin yliopistossa Alanko- maissa.

Hallintasuhteet symbolien ja

seremonioiden avulla näkyviksi

Kari Tarkiainen

Henrika Tandefelt: Porvoo 1809.

Juhlamenoja ja tanssiaisia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

Henrika Tandefeltin teos Porvoon maapäivien seremonioista ja juh- lista ilmestyi sopivasti juhlavuo- den alkupäivinä samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi. Ennen kuin merkkivuosi oli kulunut loppuun, oli kirja kruunattu Tieto-Finlan- dia-palkinnolla. Palkinnon myön- täjä Björn Wahlroos korosti lau- sunnossaan, että valtiolliseen elä- määmme on alusta alkaen kuulu- nut näyttävä seremoniapuoli, joka on kullannut ja keventänyt raskaita päätöksenteon prosesseja. Vaik- ka Suomea pidetään nuorena tasa- valtana, niin monilla kansallisil- la juhlillamme, kuten esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotolla,

on pitkät historialliset juuret, jotka kytkevät ne menneeseen aikaan.

Kirjoittajan tuore väitöskirja Konsten att härska. Gustaf III inför sina undersåtar (Svenska Littera- tursällskapet i Finland 2008) käsit- telee kustavilaisen aikakauden hal- litsijan ja hallittavien suhdetta symbolien ja seremonioiden valossa.

Aiheesta ei ole pitkä askel vuoden 1809 vertauskuvien ja ikono grafian maailmaan.

Tandefeltin teoksella oli selvä sosiaalinen tilaus. Vuodesta 1809 ja valtiolaitoksemme synnystä on kirjoittettu kymmenittäin raskaita tieteellisiä tutkimuksia, joissa on tiheitä viittauksia Porvoon sere- monioihin, mutta ne ovat yleensä esiintyneet irrallisina ilman yhteyt- tä maapäiväprosessin kokonaisku- vaan. Tavallista on ollut, että lähes kaikki myönteinen on pantu keisa- rin suuhun, vaikka ratkaisevat sanat Suomen korottamisesta kan- sakuntien joukkoon eivät tieten- kään ole olleet majesteetin keksi- miä, vaan kulisseissa tapahtuneen monitahoisen lobbaustyön tulosta.

Myös silminnäkijöiden yllättävän