Kuvitteellista objektiivisuuden historiaa näkymä

uskonnollisessa opissa että munk- kien ja nunnien arkipäivän toimin- nassa. Toimittajilta loistava valinta kirjan päättäväksi luvuksi on Heik- ki Pesosen oivaltava artikkeli nun- nien ja luostarien representaatiois- ta läntisissä elokuvissa, joka lisää jälleen yhden näkökulman luvun kollaasiin luostarilaitoksen tutki- muksesta.

Kirja tulee epäilemättä löytä- mään paikkansa niiden lukijoi- den keskuudessa, joiden tutkimus liittyy kirjan painopisteisiin, ku- ten esimerkiksi hermeneutiikkaan tai pyhiinvaellukseen. Teos toimii kuitenkin myös yleistajuisena luke- mistona uskontotieteellisestä tutki- muksesta kiinnostuneille. Artikke- lit eivät ole ylettömän pitkiä, mikä sopii hyvin tämän tapaiseen kir- jaan: näin myös lukija, joka ei ole erikoistunut juuri käsiteltävään ai- heeseen jaksaa pysyä kiinnostu- neena. Artikkelien aiheiden ja lä- hestymistapojen kirjo tarjoaa miel- lyttävää vaihtelua, mutta niiden vä- lillä voi myös hahmottaa ajatuksia herättäviä yhteyksiä.

Kirjoittaja toimii tohtorikoulutettava- na Aleksanteri-instituutissa.

Kuvitteellista

objektiivisuuden historiaa

Objectivity­on kirja, jota ei voi ke- vyesti sivuuttaa, sillä sen ovat tuot- taneet kaksi tieteen tutkimuksen raskassarjalaista, Lorraine Daston

ja Peter Galison. Daston on Ber- liinin Max Planck -tutkimusins- tituutin toiminnanjohtaja ja ollut vierailevana professorina useissa yliopistoissa Euroopassa ja Yhdys- valloissa. Galison on tieteenhisto- rian professori Harvardin yliopis- tossa. Mutta kyseessä on myös pai- nava kirja sisältönsä puolesta, joka tulee jättämään jälkensä tieteentut- kimuksen kentälle.¹

Objektiivisuuden käsitteestä on kirjoitettu ja sitä on yritetty määri- tellä lukemattomissa (erityisesti fi- losofian) kirjoissa. Dastonin ja Ga- lison teos eroaa kuitenkin kaikista edeltäjistään. Kirjoittajien lähtö- kohta on, että objektiivisuudella, kuten muillakin epistemologisilla määreillä, on historia. Erityiseksi kirjan tekee se, että Daston ja Ga- lison kertovat episteemisten hy- veiden (epistemic­virtue) historian tieteessä kuvien avulla. Kymme- net visuaaliset havainnollistumat muodostavat kirjan historiallisen punaisen langan. Eri tavat tuottaa visuaalisia esityksiä luonnosta ker- tovat epistemologisten käsitysten muutoksista ja toisinaan myös se- littävät näitä käsitysmuutoksia.

Daston ja Galisonin pontimena on ajatus, että objektiivisuus ei ole aina luonnehtinut tiedettä, eikä se ole välttämätöntä tieteelle. Nykyi- sin objektiivisuus on kuitenkin lä- hes synonyyminen tieteellisyyden kanssa. Kirjoittajat kysyvät ja ha- luavat selvittää, miten tähän tilan- teeseen on päädytty.

Yleisimmällä tasolla objektiivi- suus tarkoittaa subjektiivisuuden tai subjektin eli näkijän tai kokijan kieltämistä tai alistamista. Objek- 1 Ymmärrän tieteentutkimuksen laajasti, jolloin se sisältää tieteen so- siologisen, historiallisen ja filosofisen tutkimuksen.

tiivisuudella tavoitellaan tietoa ul- komaailmasta, joka on vapaa tie- dostajasta ja hänen käsityksistään, toiveistaan ja ennakkoluuloistaan.

Se on eräänlaista ”sokean näköä”, joka ei sisällä minkäänlaisia tul- kintoja tai päättelyjä.

Kirjoittavat kertovat tarinan- sa kolmen episteemiseen hyveen kautta, jotka ovat eri aikakausilla määrittäneet luonnontutkimuksen käytäntöä: luonnon totuus (truth- to-nature), mekaaninen objektiivi- suus (mechanical­objectivity) ja har- jaantunut tulkinta (trained­ judge- ment). Niille on varattu kullekin oma lukunsa kirjassa. Tämän li- säksi kirjoittajat esittelevät neljän- tenä episteemisenä hyveenä raken- teellisen objektiivisuuden (structu- ral­ objektivity) sekä spekuloivat viimeisessä luvussa viimeisimpien virtausten merkityksestä epistee- misten hyveiden historiassa. Yksi pääluku johdannon lisäksi käsitte- lee subjektin tai henkilön käsitet- tä tieteessä. Kolme päähyvettä seu- raavat historiassa toisiaan tiedettä hallitsevina arvoina, vaikka kirjoit- tajat korostavat, että kyseessä ei ole mikään aukoton toistensa sulkeva kausaaliketju, vaan eri episteemi- set hyveet ovat myös eläneet rin- nakkain tieteentekijöiden käytän- nöissä. Ne ovat tulleet aluksi esiin vain siellä täällä ja vasta myöhem- min valloittaneet lumivyöryn ta- voin koko tieteen. Olennaista on, että episteemiset hyveet eivät mää- ritä vain tiettyä tapaa kuvata ja tul- kita luontoa, vaan ne ovat osa ko- konaista elämäntapaa, joka voi si- sältää ohjeita laboratoriomuistiin- panojen tekemisestä tai kuvien käsittelystä, näkemyksen työnjaos- ta, käsityksiä tieteentekijän aktiivi- suudesta, aloitteita koulutuksen ja julkaisusarjojen perustamisesta ja

järjestämisestä, jne. Kaikkiin näi- hin saattoi odottaa muutosta, kun uusi episteeminen hyve valtasi alaa.

Luonnon totuus

Carl Linnaeus (von Linné) ja va- listuksen tiedemiehet eivät pyrki- neet objektiivisuuteen, vaan ku- vaamaan luonnon ilmiöiden ide- aalisia muotoja, jotka ovat vapai- ta toisarvoisista tai epäolennaisista piirteistä. Kuvien esittämiä yksilöi- tä ei esiinny sellaisenaan luonnos- sa, vaan ne ovat yksittäisten kap- paleiden pohjalta tehtyjä yleistyk- siä. Hyvä esimerkki on Goethen Urpflanze tai Linnaeuksen tekemät kas vien lehtityyp pien luokittelut.

Mutta koska idealisaatiot esittivät jokaisen lajin tai ilmiön olennai- sen, niitä pidettiin enemmän tosi- na ja oikeina kuin mitään luonnos- sa esiintynyttä.

Ideaalisen tavoittelu kätki si- säänsä oletuksen, että luonto on perimmiltään säännönmukainen ja harmoninen. Valistuksen ajan tiedemiehet hylkäsivät luonnossa vastaan tulevan säännöttömyyden ja ”hirviömäisyyden” epätodellise- na ja epätyypillisenä, jonka esiin- tymiä 1500- ja 1600-luvun natura- listit olivat mielenkiinnolla kerän- neet.

Luonnon kuvaaminen vaati vä- hintään kaksi tekijää. Luonnontie- teilijän apuna oli taiteilija, joka suo- ritti kuvien piirtämisen. Taiteilijan kuului kuitenkin olla passiivinen ja toimia vain naturalistin ohjei- den mukaan ja hänen valvovan sil- mänsä alla. Naturalistin itsensä oli määrä olla aktiivinen, jonka tulkin- taa ja näkemystä tarvittiin olennai- sen havaitsemisessa. Daston ja Ga- lison puhuvatkin neljän silmän kat- seesta, jossa luonnontieteilijä val- jasti havainnon ja mielikuvituksen

järkensä ja taiteilijan silmät ja kä- det tahtonsa palvelukseen. Tulok- sena oli järkeistetty kuva (reasoned­

image).

Objektiivisuuden edeltäjänä luonnon totuus tuo hyvin esiin sen, että subjekti ei ole aina ollut luon- non kuvaamisen este. Päinvastoin, valistusajan luonnontieteilijöiden kyky erottaa oleellinen epäoleelli- sesta oli todellisen luonnon kuvauk- sen ehdoton edellytys. Hänen hen- kilönsä oli olennainen osa luonnon tutkimusta.

Mekaaninen objektiivisuus Tiedemiestyyppi ja näkemys hy- västä tieteellisestä käytännöstä muuttuivat radikaalisti 1800-lu- vulle tultaessa. Valistusajan luon- non tarkkailija ei olisi missään ni- messä tyytynyt passiiviseen tark- kailuun, koska sen nähtiin johtavan vain umpimähkäisiin havaintoihin ja sekaiseen lopputulokseen. Ha- vainnoitsijan tuli olla aktiivinen ja kohdistaa havaintojaan olennai- seen. 1800-luvun naturalistille tä- mä kuitenkin merkitsi ennakkokä- sitysten ja lempioletusten heijasta- mista havaintoaineistoon. Luon- non tarkkailijan piti tukahduttaa tahtonsa ja olla annetun passiivi- nen vastaanottaja.

Mekaanisen objektiivisuuden hyve teki yksilöstä ja hänen pa- noksestaan epäilyttävän. Johto- ajatukseksi nousi luonnon kuvaa- minen juuri sellaisenaan kuin se esiintyi ilman mitään parantelua ja silottelua. Tämän hyveen ja ajan- kohdan motoksi sopii hyvin Bau- delairen sanat 1800-luvun puoli- välistä: ” ‘Haluan esittää asiat niin kuin ne ovat, tai niin kuin ne oli- sivat, jos oletetaan, että en ole ole- massa’. Universumin ilman ihmis- tä” (187).

Valokuvaamistekniikan kehitys antoi pontta mekaanisen objek- tiivisuuden tavoittelulle. Valoku- va näytti mahdollistavan luonnon kuvaamisen tavalla, joka ei sisällä ihmisen tulkintaa, estetisointia tai muuta retusointia. Se ”jäädyttää”

kohteensa kaikkine yksityiskoh- tineen ja tuottaa sananmukaises- ti ”objektiivisen” kuvan. Tämä joh- ti siihen, ettei suttuisia ja epäselviä kuviakaan käsitelty subjektiivisen vääristelyn pelossa. Autenttisuus arvona ajoi tässä mielessä tarkkuu- den ja selkeyden ohi. Kuvien epä- täydellisyyttä, olipa se sitten epäsel- viä muotoja, epätarkkoja rajapinto- ja tai huonoja värejä, jopa pidettiin objektiivisuuden takeena.

Kuvaamisessa käytetyt mekaa- niset apuvälineet vertautuivat po- sitiivisesti tiedemieheen. Edelli- set tuottivat luonnon kuvia rutii- ninomaisesti väsymättä siinä mis- sä jälkimmäinen oli epäluotettava subjektiivisine heikkouksineen.

Tiedemieheltä ei vaadittukaan ai- noastaan teknistä taitavuutta hä- nen käyttäessään näitä kapistuksia vaan myös rautaista itsekuria. Tie- teen valtasi itsekontrollin ja toisten kontrolloimisen eetos, jolla pyrit- tiin tukahduttamaan kaikki mah- dolliset subjektisidonnaiset halut ja houkutukset. Kaikkea työtä ei voitu mekaanistaa, mutta ainakin pyrit- tiin varmistamaan se, että tieteen- tekijä ei näkyisi lopputuloksessa.

rakenteellinen objektiivisuus Daston ja Galison tekevät kirjan viidennessä luvussa pienen kouk- kauksen kolmen episteemisen pää - hyveen tieltä ja esittelevät neljän- nen eli rakenteellisen objektiivi- suuden. Se eroaa muista siinä mie- lessä, että ideana ei ole esitellä maa- ilmaa kuvina, vaan tarkoituksena

on päästä kuvien taakse, rakentei- siin, joita niitäkin voidaan tosin graafisesti havainnollistaa. Objek- tiivisuuden oletetaan piilevän täl- laisissa rakenteissa.

Mekaaninen ja rakenteellinen objektiivisuus jakavat yhteisen vi- hollisen, subjektiivisuuden, mikä selittää niiden saman nimen. Toi- saalta ne vaativat tiedemieheltä hiukan erilaisia rooleja. Mekaani- sen objektiivisuuden tiedemies oli itsensä tukahduttaja ja kuriinpa- nija. Rakenteellisen objektiivisuu- den tiedemiehen oletettiin kään- tyvän pois aistimaailmasta ja tut- kivan sen rakenteita siitä erillään jonkinlaisessa norsunluutornissa.

Rakenteellisen objektiivisuu- den ajatus nousee tekijöiden mu- kaan logiikasta, matematiikasta ja 1900-luvun vaihteen filosofiasta ja elää yhä matemaattisessa fysii- kassa ja analyyttisessa filoso fiassa.

Rakenteellisen objektiivisuuden edustajiksi Daston ja Galison las- kevat mm. Fregen, Carnapin, Hemholzin, Poincarén, Russelin ja Schlickin. He lienevät oikeas- sa siinä, että joidenkin tiedemies- ten lauseet tieteen lainalaisuuksien universaalista pätevyydestä perus- tuvat tämän tyyppiselle ajatukselle (ks. alla). Kun maailma puristetaan numeroihin, suhteisiin ja lainalai- suuksiin, niiden oletetaan pätevän myös maailmankaikkeuden toisel- la laidalla.

Analyyttisen filosofian kohdalta on todettava, että sieltä löytyy mo- nentyyppistä suuntausta, todennä- köisesti myös ”rakenteellista objek- tiivisuutta”. Ja kuten kirjoittajat it- sekin huomaavat, rakenteellinen objektiivisuus kuulostaa erehdyt- tävästi rakenteelliselta realismilta, mikä on yksi realismin suuntaus tieteenfilosofiassa. Daston ja Gali-

son haluavat kuitenkin tehdä eron sillä perusteella, että toisin kuin ra- kenteellinen realismi rakenteelli- nen objektivismi ei sisällä ontologi- sia sitoumuksia. Jälkimmäinen on kiinnostunut rakenteista objektii- visina kommunikoinnin mahdol- listajina. Ajatuksena on, että raken- teet, olivat ne sitten ajatusrakentei- ta, loogisia muotoja tai fysikaalisen maailman lainalaisuuksia, ovat kai- kille yhteisiä. Niihin ei sisälly mi- tään subjektiivista, kulttuurista tai inhimillistä. On eri asia, ovatko nä- mä rakenteet todella olemassa sel- laisinaan vai ovatko ne vain hyviä maailman esitystapoja, kunhan ne ovat kommunikoitavissa kaikille.

Esimerkiksi Poincarélle tiede oli ennen kaikkea luokittelua, eivät- kä luokittelut ole tosia tai epätosia, vaan sopivia tai epäsopivia.

Rakenteellisen objektiivisuu- den avainsanoja ovat kaikenlaiset inter-alkuiset sanat, kuten inter- subjektiivisuus ja intersensuaali- suus. Mielessä olevat representaa- tiot ja intuitiot ovat subjektiivisi- na suljettuja muilta kuin yksilöl- tä itseltään. Näiden vastakohtana ovat objektiiviset ajatukset tai pro- positiot, jotka ovat kaikkien ratio- naalisten yksilöiden yhteistä omai- suutta. Esimerkiksi värihavainnot tai mitkään muutkaan havainnot eivät sellaisinaan sisältönsä puo- lesta kelpaa tiedon perustaksi, kos- ka ne ovat yksityisiä. Niiden väli- set suhteet ovat sen sijaan kaikki- en saavutettavissa.

Rakenteet ja suhteet tarjoavat objektiivisen perustan myös tie- teen edistykselle. Tämän käsityk- sen mukaan yksittäiset teoriat ja niiden käsitteet ja ontologiat tu- levat ja menevät, mutta rakenteet pysyvät ja luovat jatkumon eri ai- kakausien teorioiden välille. Ja toi-

saalta, ne mahdollistavat eri suku- polvien ja kansojen välisen kom- munikoinnin; parhaimmillaan yh - teyden jopa eri lajien ja planeetto- jen välillä. Esimerkkejä ei tarvitse edes hakea science fictionin paris- ta. Stephen Weinberg tokaisi Scien- ce Warsin rintamalla:

”Vaikka meillä ei ole vielä ollutkaan tilaisuutta vertailla muistiinpanoja kaukaisella planeetalla asuvien olioi- den kanssa, on selvää, että maapallol- la fysiikan lait ymmärretään samalla tavalla kansallisuudesta, rodusta, ja – kyllä – sukupuolesta riippumatta.”² Ja toinen Nobel-palkinnon saaja Sheldon Glashow ilmaisi saman- suuntaisen hätkähdyttävän ajatuk- sen:

”Jokainen älyllinen olio missä tahan- sa olisi päätynyt samaan loogi- seen systeemiin kuin me protonin rakenteen tai supernovan olemuksen selityksissään.”³

Harjaantunut tulkinta

Mekaaninen objektiivisuus teki il- miöiden luokittelun ja tyypillisen erottamisen epätyypillisestä hyvin vaikeaksi. Subjekti tekeekin paluun 1900-luvun alussa. Tiedemiehet alkoivat korostaa ihmisen kyvyk- kyyttä syntetisoida ja ”nähdä” yk- sittäisten ilmiöiden välisiä suhteita.

Daston ja Galison kirjoittavat täs- sä yhteydessä havaittavissa olevis- ta perheyhtäläisyyksistä, ei raken- teellisen objektivismin abstrakteis- ta suhteista.

Tarve oppia lukemaan ja tul- kitsemaan ilmiöitä syntyi osittain vastauksena tilanteeseen, jossa in-

2 ”Sokal’s Hoax”, The New York Review of Books (1996) 43, nro 13, s.

11–15.

3 ”The death of Science!?”, teok- sessa Richard J. Elvee (toim.), The End of Science? Lanham: University Press of America 1992, s. 8.

formaation määrä kasvoi merkit- tävästi, lukuisia uusia yliopisto- tai tutkimusinstituutteja perustet- tiin ja opiskelijamäärät kasvoivat nopeasti. Syntyi tarve ymmär- tää ja opettaa informaation hal- lintaa ja käsittelyä. Mekaanises- ta objektiivisuudesta ei ollut tässä apua, koska se tyytyi vain tuotta- maan ko pioita luonnon ilmiöis- tä. Harjaantumaton silmä ei kyke- ne löytämään olennaista suttuisis- ta kuvista, vaikkapa tulkitsemaan röntgenkuvia tai huomaamaan pienoishiukkasten liikkeitä sumu- kammion kuvista. Mekaanises- ti tuotettu kuva saattoi olla ”luon- nollinen”, mutta se ei tuonut esiin

”todellista” ilmiötä, johon tarvit- tiin harjaantunutta silmää. Luon- nollinen ei ollut enää itsestään sel- vä tavoite, eikä selkeyttä saanut uh- rata objektiivisuudelle.

Havaitsevaa subjektia pidet- tiin erityisen tärkeänä 1900-luvun alun tieteessä, koska ei uskottu, että objekteilla on universaaleja essen- tiaalisia ominaisuuksia. Yksittäis- ten objektien yhtäläisyys oli tulosta tarkkailijan havainto- ja luokittelu- kyvyistä. Herää kuitenkin kysymys, onko viime kädessä kyse subjektis- ta sinällään, koska puhe kirjassa on jatkuvasti ihmisen sisäänrakenne- tuista havaintomekanismeista. Ei- vätkö nämä instrumentit ole ni- menomaan yhteisiä, intersubjek- tiivisia, kaikille normaaleilla as- teilla varustetuille ihmisille. Aivan kuten fysiikan laboratorion johta- ja Luis Alvarez totesi optimistises- ti 1960-luvulla:

”Ihmisillä on erinomaiset sisäänraken- netut skannaamisen kyvyt. Uskon, että näitä kykyjä pitäisi käyttää, koska ne ovat parempia kuin mikään mitä voi- daan rakentaa tietokoneeseen.”(330).

Representaatiosta presentaatioon Kirjan viimeinen luku sisältää katsauksen kaikkein viimeisim- pien tieteen virtausten, erityises- ti na noteknologian, merkityksestä episteemisten hyveiden histo riassa.

Vaikka edellä esitellyt hyveet eroa- vat toisistaan, ne kaikki pyrkivät eri tavoin tuottamaan luotettavia kuvia luonnosta. Ne pyrkivät tuot- tamaan jonkinlaisen re-presentaa- tion; luomaan uudelleen kuvan jos- tain jo ennalta annetusta ja olemas- sa olevasta. Jotkut episteemiset hy- veet suosittivat muokkaamaan kuvia, toiset eivät. Tämän vuosi- tuhannen tieteessä tästä tavoittees- ta on kirjoittajien mukaan ainakin osittain jo luovuttu. Nyt tavoitel- laan vain presentaatiota eli kuvan tuottamista ilman olemassa ole- van imitointia. Tuloksena on ku- via, joissa tekeminen on näkemistä.

Dastonin ja Galisonin mukaan nanoteknologiassa on pyritty ma- nipuloimaan kuvia, jotta saatai- siin tuotettua uusia atominkokoi- sia kojeita. Ensimmäisiä huomio- ta herättäviä kuvia oli IBM-yhtiön tuottama yhtiön nanoluokan logo 1990-luvun alussa. Nanomanipu- laatioista on tullut työkaluja, joilla halutaan tehdä asioita ja jotka ovat löytäneet sovellutuksia eri tieteen aloilla. Nanokokoluokan entiteet- tejä voidaan tehdä, uudelleen teh- dä, yhdistää, aktivoida, mutta ei

”löytää”. Niinpä nanotieteessä saa- tamme kirjoittajien mukaan jättää hyvästi representaatioille: ”todelli- sen representaatio – kuvien käyttä- minen luonnon todellisen olemuk- sen havainnollistamiseen – voi ol- la tulossa tiensä päähän” (392). Na- notiede on lähempänä teknologiaa kuin luonnon kuvaamista ja na- notieteilijät lähempänä insinööre- jä kuin luontoa tarkkailevaa tie-

demiestä; heitä kiinnostaa ennen kaikkea, mikä toimii ja mikä ei.

Nanoteknologia luo myös uu- den yhteyden tieteen ja taiteen välille. Da Vincin veden liikkei- den tutkimuksissa ja Linnaeuksen luonnon piirroksissa tiede ja tai- de yhdistyivät luontevalla tavalla, mutta mekaaninen objektiivisuus piti taiteellista tulkintaa subjektii- visena luonnon ilmiöiden vääris- tämisenä. Nyt kuitenkin tietees- sä nanoteknologian ulkopuolella- kin arvostetaan jälleen kuvien es- teettisiä piirteitä, kuten muotoja ja värivalintoja. Amerikkalainen fy- siikan alan julkaisu The­Physics­of­

Fluids kutsuu vuosittain lähettä- mään kuvia, joissa yhdistyvät kau- neus ja innovatiivinen visualisoin- ti ja jotka auttavat ymmärtämään nesteiden liikkeitä fysikaalisena il- miönä. Ja vuonna 2001 Nature-leh- den kannessa oli kuva virtuaalisten elektronien liikkeistä, joka simuloi toteutettuja empiirisiä kokeita ja jo- ka sai laajalti huomiota myös taide- maailmassa.

Mutta mikä historia, minkä historiaa?

Daston ja Galison­onnistuvat kir- joittamaan tieteenhistoriaa uuden- laisella mielenkiintoisella tavalla.

Objectivity­lisää eittämättä merkit- tävästi ymmärrystämme parin vii- meksi kuluneen vuosisadan tieteen historiasta. Silti kirja jättää tärkeitä kysymyksiä vaille vastauksia.

Kirjoittajat korostavat kirjan monessakin kohdassa, että on ole- massa monia episteemisiä arvo- ja (371). Käytännössä he kuiten- kin kirjoittavat kolmesta suures- ta episteemisestä hyveestä (raken- teellinen objektivismi ei tule esiin yhtä merkittävänä kuin muut, vaan on lähinnä filosofian ja matemaat-

tisten tieteiden suosima), jotka tu- levat esiin lähes paradigmaattisina suureina ja ohjaavat tiedemiesten ajattelua ja tieteen käytäntöä var- sin kokonaisvaltaisesti. Episteemi- sen pluralismin korostamisen rin- nalla onkin yllättävää, että pluralis- min analysointi ei etene sen pidem- mälle. Kirjan historia muodostaa varsin monoliittisen episteemis- ten arvojen ketjun. Historian ym- märtämisen kannalta olisi muka- va ajatella, että tämä on pätevä ku- vaus, koska se tekee menneisyy- destä helposti käsitettävän. Mutta epäilys nousee, voiko pitää paik- kansa, että nämä muutamat tieto- teoreettiset ideaalit ovat olleet niin- kin määrääviä.

Kirja on erinomainen esitys tie- teessä vaikuttaneista ajatusvirrois- ta ja luonnon kuvaamisen käytän- nöistä. Mutta olisiko mahdollista kirjoittaa toisenlainen objektiivi- suuden historia? Vai onko kysees- sä sen yhden ja ainoan tieteellisen objektiivisuuden historia? Edelli- nen vaikuttaa todennäköisemmäl- tä, koska kirjoittajatkin myöntävät, että historioitsijoilta, filosofeilta ja tiedemiehiltä löytyy monia eri ob- jektiivisuuskäsityksiä (379). Lukija olisi toivonut näkevänsä siinä esi- tetyn ”objektiivisuuden” ja muiden hyveiden selkeämmän kontekstua- lisoinnin ja suhteuttamisen. Mihin kirjan ”objektiivisuus” sijoittuu ob- jektiivisuuskäsitysten rintamalla?

Objektiivisuuskäsitysten yhteen niputtaminen negatiivisen määrit- telyn kautta tuntuu toki luonteval- ta. Kaikkia käsityksiä yhdistää sub- jektiivisuus vastakohtana jossain mielessä. Filosofiselta kannalta kirjan mielenkiintoisinta antia on- kin subjektin käsittely eri epistee- misten ideaalien konteksteissa. On opettavaista huomata, että subjek-

tiivisuus ei ole aina ollut epäilyttä- vää, vaan sitä on pidetty jopa tosi- tiedon edellytyksenä.

Lopuksi on vielä pohdittava ky- symystä, minkä historiaa Daston ja Galison oikeastaan kirjoittavat:

käsitteiden, käytäntöjen, ideoiden vaikutusten, vai minkä? Ja mikä on historian liikevoima Objectivity- teoksessa? On selvää, että kirjoit- tajat haluavat kirjoittaa laajemman historian kuin käsitteiden histo- rian. Tämän he sanovat suoraan, ja merkittävä osa kirjasta kohdistuu siihen, kuinka kuvien tuottamisen tekniikat ja käytännöt ovat muuttu- neet. Molemmat tekijät ovat lisäk- si tulleet tunnetuiksi muutenkin tieteen käytäntöjen selkeyttäjinä.

Tuoreimmassa tieteen historiogra- fiassahan tiedettä tarkastellaan esi- merkiksi tieteenfilosofiasta poike- ten nimenomaan käytäntönä.

On kuitenkin todettava, et- tä kirja on lopulta, ja yllättäen, ai- ka vanhanaikainen aatehistoria – ihan positiivisessa mielessä. Läpi kirjan episteemiset hyveet määri- tellään ennen kaikkea käsitteelli- sesti. Ne toki liittyvät kiinteästi käy- täntöihin, mutta vaikutelma on, et- tä nämä käytännöt ovat ajatusten tulosta. Vaikka esimerkiksi valo- kuvaamistekniikan kehitys vauh- ditti mekaanisen objektiivisuuden yleistymistä episteemisenä ideaali- na, luonnon kuvaamisen ideat tun- tuvat yleisesti olevan histo rian käy- tevoima ja toteuttavan kaavaa: en- sin idea, sitten sen toteutus:

”Kumpikaan episteeminen hyve ei toteudu täysin, sen enempää kuin mikään muukaan hyve, mutta sekä objektiivisuus että tulkinta muok- kaavat ja vaikuttavat siihen, miten jokapäiväistä tiedettä tehdään. Väite, että mekaaninen objektiivisuus (tai vaikkapa harjaantunut tulkinta) on näennäistä ja harhaa, koska se ei rea- lisoidu puhtaassa muodossaan, on

kuin väittäisi samaa tasa-arvosta tai solidaarisuudesta. Nämä eettiset arvot voivat muuttaa yhteiskuntaa ilman että ne toteutuisivat täydellisesti, ja sama pätee episteemisiin arvoihin tieteessä.”

(378)

Daston ja Galison ovat joka ta- pauksessa tuottaneet erinomaisen kirjan, josta tullee hyvin pian klas- sikko. Suosittelen sen lukemista – ja katsomista.

Kirjoittaja työskentelee tutkijatoh- torina Leidenin yliopistossa Alanko- maissa.

Julius Meier-Graefe kaksissa kansissa

Teppo Jokinen Julius Meier-Graefe: Kunst ist nicht für Kunstgeschichte da. Briefe und Dokumente.

Toimittanut ja kommentoinut Catherine Krahmer yhteistyössä Ingrid Grüningerin kanssa.

Wallstein Verlag 2001.

Julius Meier-Graefe: Tagebuch 1903–1917 und weitere Dokumente. Toimittanut ja kommentoinut Catherine Krahmer yhteistyössä Ingrid Grüningerin ja Jeanne Heisbourgin kanssa. Wallstein Verlag 2009.

Berliinin kirjoittavaan boheemis- toon 1890-luvulla lukeutunut Ju- lius Meier-Graefe (1867–1935) oli yksi huomattavimmista kulttuuri- vaikuttajista ja kiihkeimmistä im- pressionistisen taiteen puolestapu- hujista Saksassa. Ketterästi Saksan ja Ranskan taide-elämässä sukku- loineella Meier-Graefellä oli laaja-