T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 0 63 jektiivisuus vastakohtana jossain
mielessä. Filosofiselta kannalta kirjan mielenkiintoisinta antia on- kin subjektin käsittely eri epistee- misten ideaalien konteksteissa. On opettavaista huomata, että subjek- tiivisuus ei ole aina ollut epäilyttä- vää, vaan sitä on pidetty jopa tosi- tiedon edellytyksenä.
Lopuksi on vielä pohdittava ky- symystä, minkä historiaa Daston ja Galison oikeastaan kirjoittavat:
käsitteiden, käytäntöjen, ideoiden vaikutusten vai minkä? Ja mikä on historian liikevoima Objectivity- teoksessa? On selvää, että kirjoit- tajat haluavat kirjoittaa laajemman historian kuin käsitteiden histori- an. Tämän he sanovat suoraan, ja merkittävä osa kirjasta kohdistuu siihen, kuinka kuvien tuottamisen tekniikat ja käytännöt ovat muuttu- neet. Molemmat tekijät ovat lisäk- si tulleet tunnetuiksi muutenkin tieteen käytäntöjen selkeyttäjinä.
Tuoreimmassa tieteen historiogra- fiassahan tiedettä tarkastellaan esi- merkiksi tieteenfilosofiasta poike- ten nimenomaan käytäntönä.
On kuitenkin todettava, et- tä kirja on lopulta, ja yllättäen, ai- ka vanhanaikainen aatehistoria – ihan positiivisessa mielessä. Läpi kirjan episteemiset hyveet määri- tellään ennen kaikkea käsitteelli- sesti. Ne toki liittyvät kiinteästi käy- täntöihin, mutta vaikutelma on, et- tä nämä käytännöt ovat ajatusten tulosta. Vaikka esimerkiksi valo- kuvaamistekniikan kehitys vauh- ditti mekaanisen objektiivisuuden yleistymistä episteemisenä ideaali- na, luonnon kuvaamisen ideat tun- tuvat yleisesti olevan historian käy- tevoima ja toteuttavan kaavaa: en- sin idea, sitten sen toteutus:
”Kumpikaan episteeminen hyve ei
toteudu täysin, sen enempää kuin mikään muukaan hyve, mutta sekä objektiivisuus että tulkinta muok- kaavat ja vaikuttavat siihen, miten jokapäiväistä tiedettä tehdään. Väite, että mekaaninen objektiivisuus (tai vaikkapa harjaantunut tulkinta) on näennäistä ja harhaa, koska se ei rea- lisoidu sen puhtaassa muodossaan, on kuin väittäisi samaa tasa-arvosta tai solidaarisuudesta. Nämä eettiset arvot voivat muuttaa yhteiskuntaa ilman että ne toteutuisivat täydellisesti, ja sama pätee episteemisiin arvoihin tieteessä”
(s. 378).
Kirjoittaja työskentelee tutkijatoh- torina Leidenin yliopistossa Alanko- maissa.
Hallintasuhteet symbolien ja
seremonioiden avulla näkyviksi
Kari Tarkiainen
Henrika Tandefelt: Porvoo 1809.
Juhlamenoja ja tanssiaisia.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.
Henrika Tandefeltin teos Porvoon maapäivien seremonioista ja juh- lista ilmestyi sopivasti juhlavuo- den alkupäivinä samanaikaisesti ruotsiksi ja suomeksi. Ennen kuin merkkivuosi oli kulunut loppuun, oli kirja kruunattu Tieto-Finlan- dia-palkinnolla. Palkinnon myön- täjä Björn Wahlroos korosti lau- sunnossaan, että valtiolliseen elä- määmme on alusta alkaen kuulu- nut näyttävä seremoniapuoli, joka on kullannut ja keventänyt raskai- ta päätöksenteon prosesseja. Vaik- ka Suomea pidetään nuorena tasa- valtana, niin monilla kansallisil- la juhlillamme, kuten esimerkik- si itsenäisyyspäivän vastaanotolla,
on pitkät historialliset juuret, jot- ka kytkevät ne menneeseen aikaan.
Kirjoittajan tuore väitöskirja Konsten att härska. Gustaf III inför sina undersåtar (Svenska Littera- tursällskapet i Finland 2008) käsit- telee kustavilaisen aikakauden hal- litsijan ja hallittavien suhdetta sym- bolien ja seremonioiden valossa.
Aiheesta ei ole pitkä askel vuoden 1809 vertauskuvien ja ikono grafian maailmaan.
Tandefeltin teoksella oli selvä sosiaalinen tilaus. Vuodesta 1809 ja valtiolaitoksemme synnystä on kirjoittettu kymmenittäin raskaita tieteellisiä tutkimuksia, joissa on tiheitä viittauksia Porvoon sere- monioihin, mutta ne ovat yleensä esiintyneet irrallisina ilman yhteyt- tä maapäiväprosessin kokonaisku- vaan. Tavallista on ollut, että lähes kaikki myönteinen on pantu keisa- rin suuhun, vaikka ratkaisevat sa- nat Suomen korottamisesta kan- sakuntien joukkoon eivät tieten- kään ole olleet majesteetin keksi- miä, vaan kulisseissa tapahtuneen monitahoisen lobbaustyön tulosta.
Myös silminnäkijöiden yllättävän erilaiset kertomukset seremonioi- den kulusta ovat herättäneet tutki- joiden kiinnostusta. Monet läsnä- olijoista ovat kertoneet maapäivien avajaisista, erityisesti tunnustusak- tista, toisistaan poikkeavalla taval- la, mikä osoittaa, etteivät tapahtu- mat ole olleet yksiselitteisiä.
Sujuva kielenkäyttö ja teoksen kaunis ulkoasu peittävät osittain sen tosiasian, että kysymyksessä on ol- lut erittäin vaativa, jopa vaikea tutki- musaihe. Ongelmat ovat alkaneet jo lähteistä. Kustavilainen vallankäyttö ja Aleksanteri I:n järjestelmä perus- tuivat olennaisesti suosikkeihin, ei- kä maapäivistä kertynyt paljonkaan alkuperäistä, johdonmukaisesti ar-
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 0
kistoitua kirjelmä- ja pöytäkirja-ai- neistoa, kuten vapaudenajan valtio- päivien laita oli, vaan kaikkien nel- jän säädyn eri tahoille hajautuneet pöytäkirjat painettiin vasta kym- meniä vuosia tapahtumien jälkeen.
Sitä enemmän tapahtumista kerto- vat ajankohdan pienpainatteet, ru- not, hajanaiset muistiinpanot, myö- hemmät muistelmat ja moniin eri yh teyk siin sirpaloitunut muu ai- neisto. Porvoon tapahtumista onkin ennen Tandefeltin teosta parhaiten kerrottu kuvin Emanuel Thelningin monumentaalimaalauk sessa vuo- delta 1812, joka kuvaa uskollisuu- denvalan vannomista, ja R.W. Ek- manin maapäivätaulussa vuodel- ta 1858, joka keskittyy hetkeen, jol- loin keisarin hallitsijanvakuutusta luettiin.
Molemmat suurikokoiset maa- laukset olivat tilaustöitä, joiden teh- tävänä oli esittää Suomen valtioelä- män alku mahdollisimman loistok- kaassa valossa. Maalauksissa esiin- tyvien henkilöiden sijoittelussa näkyy selvästi heidän nousunsa tai laskunsa historian pörssissä. Niin- pä esimerkiksi taulun maalamisen aikaan epäsuosiossa ollut ulkomi- nisteri Rumjantsov on Thelningillä huolellisesti kätketty keisarin taak- se, mutta Ekmanin taulussa hän on selvästi irtaantumassa tuosta epä- mukavasta majesteetin varjosta nä- kyvämmälle.
Maapäivät olivat sekoitus Ruot- sin ajan valtiopäiväkulttuuria ja Ve- näjän reunavaltioiden kapitulaa- tioakteja, ja tämä kahtalaisuus an- toi niille oman, erikoislaatuisen lei- mansa. Gävlessä vuonna 1792 ja Norrköpingissä vuonna 1800 pi- dettyjen valtiopäivien traditioiden noudattaminen ikään kuin laillisti Porvoon maapäivät, sillä niiden piti näyttää todelliselta säätykokouksel-
ta, mutta maapäivien seremonioissa ilmennyt loistokkuus oli venäläistä juurta. Erityisesti niiden upeat ava- jais- ja päättäjäistilaisuudet kertoi- vat keisarin halusta voittaa valloit- tamansa Suomen asukkaat puolel- leen. Tässä mielessä Porvoon tapah- tumat olivat jatkoa sodalle, veristen taistelujen jälkinäytöstä ja Aleksan- teri I:n saapuminen ratsain kaupun- kiin kuin triumfaattorin esittäyty- minen kansalle.
Maapäivillä nousi myös suoma- laisten oma mielipide näkyviin lu- kuisissa uskollisuudenosoituksis- sa, puheissa, saarnoissa ja yleen- sä toiveissa, joissa ei alamaisuuden ohella kaihdettu korostaa laillisuu- den ja kohtuuden vaatimuksia. Täl- lainen omaperäisyys oli Porvoossa hyväksyttyä ja sallittua, jopa keisa- rin taholta toivottua, eikä maapäi- viä siksi voi leimata ”maankavalta- jien kokoukseksi” tai pelkäksi ”pa- raatiksi”, kuten ruotsalainen mieli- pide on hyvin sitkeästi tehnyt.
Tutkimuksessa on paljon kiis- telty Suomen perustuslakien vah- vistamisesta Porvoossa. Useim- mat aikalaiset näkivät silti maa- päivät oman valtionsa syntyaktina, mielestäni osittain hyvin perus- tellusti. Seremonioihin oli tietoi- sesti sekoitettu paikallisväriä, esi- merkiksi vaikkapa ritariston suo- malaisten airueitten asuissa, joissa Suomen värit sininen ja valkoinen ensi kertaa näkyivät julkisuudessa.
Tandefelt ei tosin korosta tätä yk- sityiskohtaa, koska tulkinnassa on anakronismin sävyä, mutta on ar- veltu, että airueitten puvuissa oli tavoiteltu kotimaisuuden merk- kinä Ruotsin värejä, sinistä ja kel- taista (kultaa), mutta annettu kel- taisen sentään haalistua valkoiseksi (hopeaksi) liiallisen ruotsinmukai- suuden välttämiseksi. Myös keisa-
rin valtaistuimen taustaan ommel- tu Suomen vaakuna oli peräisin ruotsalaisesta lähteestä, Erik Dahl- berghin Suecia-teoksesta vuodelta 1712, kuten Henrik Degerman on osoittanut.
Henrika Tandefeltin teoksen kompositio on taidokas. Johdan- tolukujen jälkeen kirjoittaja luon- nehtii tapahtumien poliittisen taus- tan ja kertoo Pietariin syksyllä 1808 menneestä lähetyskunnasta. Sitten seuraa tärkeä ja uutta tietoa sisältä- vä luku maapäivien suunnittelutoi- mista. Nämä Porvoon preludit sisäl- sivät myös maapäivien välttämättö- män rekvisiitan luomisen, valtais- tuimen hankkimisen, ruokalistojen suunnittelun ja osallistujien puvus- ton ompelemisen, puhumattakaan itse Porvoon kaupungissa tapah- tuneista rakennus- ja siistimistöis- tä, kunniaportin pystyttämisestä ja majoitusongelmien ratkaisemises- ta. Kaikkiaan maapäivien valmis- telut olivat aikaansa nähden valtava hanke, jonka kustannuksista ja yksi- tyiskohdista Tandefelt antaa luotet- tavan kuvan.
Teos muuttuu kuitenkin kiin- nostavammaksi, kun tekijä kuvaa taidokkaasti tapahtumien symbo- liikkaa: mitä musiikin, kuvataiteen ja retoriikan keinoin oikein tahdot- tiin ilmaista. Piispa- ja kymnaasi- kaupunki Porvoon yleisö oli klassil- lisesti kouluttautunutta, riemukaa- ren symboliikka ja erilaisten puhei- den ja saarnojen sisällöt olivat heille varsin ilmeisiä. Tietenkin kuulijoi- den ja silminnäkijöiden taso vaih- teli, eikä riemukasta päiväkirjaa pi- täneen 18-vuotiaan ylioppilaan Carl Elias Alopaeuksen havaintoihin ai- na ole luottamista, sillä hän pyrki elävöittämään esitystään erilaisil- la huhuilla ja dialoginpätkillä, joi- ta hän itsekin epäili merkitsemäl-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 0 65 lä muistiinpanoihinsa tiheään sanat
si fabula vera – kuten huhu väittää.
Yksi kirjan kohokohtia on ku- vaus maapäivien avajaisista, tuo- miokirkkoon ja valtakunnansaliin (eli lukion ylempään oppisaliin) sijoittuneista seremonioista, sekä kertomus tanssiaisista, jotka juhlis- tivat avauspäivän iltaa. Niin valtio- päiväsaarnan sisältöanalyysi kuin tanssiaisissa esiintyneen keimai- lun kuvaus ovat nautittavaa luetta- vaa. Tärkeä tunnustusakti seuraa- vana päivänä liittyi selvimmin uu- den järjestelmän käyttöönottoon, eikä kirjoittaja ota lopullista kantaa sen tapahtumajärjestyksen ongel- maan. Kysymys siitä, antoiko keisa- ri ensin lupauksensa ja vannoivatko säädyt vasta sen jälkeen valansa, vai tapahtuiko kaikki toisinpäin, onkin saanut suhteetonta huomiota histo- riantutkimuksessa. Esitys keisarin suomalaisille suomista kunniamer- keistä ja muista huomionosoituksis- ta sekä maapäivien kustannuksista pyöristää kokonaiskuvaa.
Tandefeltin kirjassa on selkeä henkilöhistoriallinen ote. Useim- mat Porvoon toimijoista, niin ve- näläiset kuin suomalaiset, ovat saaneet kirjassa hyvin kirjoite- tun tietoruutunsa, joihin liittyvä välttämätön muotokuva- ja piir- rosaineisto on taitavasti valittua.
Niissä esitellään Carl Erik Manner- heim, Göran Magnus Sprengtpor- ten, Mihail Mihailovitš Speranski, Robert Wilhelm De Geer, Chris- tian Trapp, Petter Klockars, Jacob Tengström ja Pavel Gavrilovitš Ga- garin. Ulla Möllersvärd on saanut osakseen kiinnostavan pienoistut- kielman. Muutenkin teoksen kuvi- tus, grafiikka ja havainnolliset kar- tat ovat – pyrkimättä mihinkään ylenpalttisuuteen – sangen osuvas- ti valittuja ja tekstiin liittyviä, mi-
tä ei suinkaan aina voi sanoa kai- kista kuvateoksistamme. Teoksen tieteellinen apparaatti, henkilö- ja kirjallisuusluettelot täyttävät hyvin tehtävänsä.
Professori Jussi T. Lappalaisen suomennos on erinomainen. Har- voin saa lukea niin täsmällistä ja kaikki hankalat historialliset ter- mit huolellisesti ja oikein esittävää tulkintaa ruotsinkielisestä alku- tekstistä. Erityisen ansiokasta on, että Lappalainen on kääntänyt vai- keasti suomeksi kääntyvän ja kir- javia ilmaisuja saaneen hyllningen- termin tunnustusaktiksi, mitä sa- naa tästä lähtien pitäisikin käyttää kielessämme.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
Ongelmallinen järkäle
Jukka-Pekka Pietiäinen Ohto Manninen ja Raimo Salokangas: Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti. WSOY 2009.
Eljas Erkon (1895–1965) 750-si- vuinen elämäkerta ei noussut vii- me syksyn kohuelämäkertojen joukkoon. Syynä eivät ole vain lais- kat toimittajat ja lukijat, vaan kysy- mys on myös itse kirjasta. Profes- sori Ohto Mannisen ja professori Raimo Salokankaan valinta teok- sen kirjoittajiksi on sekä ymmär- rettävää että yllättävää. Manninen on toisen maailmansodan tunti- ja, mutta sotahistorioitsija. Salo- kangas on yksi johtavista lehdis- töhistorian tuntijoista, mutta elä- mäkerta ei ole hänenkään leipäla-
jinsa. Kumpikaan kirjoittaja ei ole mikään kuoliaaksi naurattaja, mi- kä näkyy teoksen vakavassa ja ää- riasiallisessa otteessa. Manninen kirjoittaa raskassoutuisesti. Salo- kankaan teksti on helppolukuista.
Yksityistä ihmistä ei voi erot- taa julkisesta, ihmistä hänen saa- vutuksistaan, kirjoitti Saska Saari- koski osuvasti Helsingin Sanomis- sa (21.1.2010). Eljas Erkon elämä- kerrasta jää puuttumaan sellainen draaman kaari, joka olisi tehnyt kirjasta useammille lukijoille lä- hestyttävämmän. Tämä olisi ol- lut mahdollista tehdä tutkimuk- sen laadusta tinkimättä. Ihminen Eljas Erkko saa nyt kovin laimean kuvauksen, vaikka hänen vaikea äi- tisuhteensa, koleerinen luonteensa ja onnellinen avioliittonsa tulevat mainituiksi. Asiat riitelevät, mut- ta miehet haukutaan, sanoi Urho Kekkonen Erkosta. Päättämään ja etuoikeuksiin tottunut, kärsimä- tön mies, kuvaa Raimo Salokangas.
Teoksen perusongelma on se, et- tä tekijät eivät ole miettineet elämä- kertaa historiankirjoituksen lajina.
Elämäkerran tulee luonnollisesti ol- la yksilön ja ympäröivän yhteiskun- nan vuorovaikutuksen tutkimista.
Ympäröivän yhteiskunnan kuvauk- sen laajuus ja yksityiskohtaisuus tuli- si olla perusteltua elämäkerran koh- teen ymmärtämisen kannalta. Täs- sä kirjassa raja ylitetään. Erkon jär- jestötehtävät ja paperinsäännöstely kuvataan piinallisella pikkutarkkuu- della. Talvisodan taustan ja sotien ajan kuvauksessa Erkko hukkuu ta- pahtumien kulisseihin.
Teoksessa on toki valtavas- ti kiinnostavaa tietoa. Etenkin Sa- lokankaan osuuksissa on paljon uutta. Manninen kierrättää paljon myös vanhaa, jota hän kuorruttaa Erkko-aineistolla. Molempien pe-
