EMOLEHMÄTUOTANNOSSA
Ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyö Maaseutuelinkeinot, Mustiala
syksy 2020 Riikka Lehtinen
Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelma Tiivistelmä Mustiala
Tekijä Riikka Lehtinen Vuosi 2020
Työn nimi Alkukasvatuksen merkitys sonnivasikoiden kasvuun emolehmätuotannossa Ohjaajat Jari Heikkonen
TIIVISTELMÄ
Suomalaisen naudanlihan omavaraisuusaste on laskenut viime vuosina, jonka vuoksi suuret lihatalot (HKScan ja Atria) ovat luoneet investointiohjelmat emolehmätuotannon
lisäämiseksi. Emolehmätuotannon perusta on välitysikäinen pihvivasikka, joten kannattavuus riippuu vasikan kasvusta. Tämän opinnäytetyön tavoitteena on selvittää vasikoiden
alkukasvatuksen onnistumisen tärkeyttä.
Opinnäytetyön toimeksiantajana toimi HKScan. Opinnäytetyössä käytetty sonnidata on kerätty HKScanin puhdasrotukasvattamossa vuoden 2020 sonnihuutokauppaa varten tarkkailujaksolla olleista angus- ja hereford-sonneista. Alkukasvatuksen olosuhteita
selvitettiin kyselyllä, joka jaettiin sonnit kasvattaneille lähtötiloille. Kyselyyn vastasi 11 tilaa 24 tilasta, vastausprosentti oli siis 46 %. Tarkkailujaksolla sonnit punnittiin kuukausittain, ja niiden kasvua ja kehitystä seurattiin jatkuvasti. Osalle sonneista tehtiin ultraäänimittaus, jota käytetään mittarina sonnien kasvun koostumukselle.
Tuloksien perusteella heikoiten kasvaneiden vasikoiden kasvu kiihtyi selkeästi
tarkkailujaksolla. Tämä on todennäköisesti esimerkki kompensatorisesta kasvusta. Vaikka kompensatorinen kasvu tasaa alkukasvatuksen olosuhteita, tulee emolehmätilojen pyrkiä aina mahdollisimman onnistuneeseen alkukasvatukseen, sillä se on tärkein kannattavuuteen vaikuttavista tekijöistä emolehmätiloilla.
Avainsanat Alkukasvatus, Pihvivasikka, Emolehmä, Vieroituspaino, Vuodenpaino Sivut 57 sivua ja liitteitä 2 sivua
Degree Programme in Agricultural and Rural Industries Abstract Mustiala
Author Riikka Lehtinen Year 2020
Subject The effect of preweaning management on beef bull growth traits in suckler cow production
Supervisors Jari Heikkonen ABSTRACT
The self-sufficiency degree of the Finnish beef has decreased in recent years. That’s why the major meat production companies (HKScan and Atria) have created investment programmes in order to increase the suckler cow production. The foundation of the suckler cow
production is a weaned beef calf so the farm’s profitability depends on calf growth. The aim of this thesis is to find out the importance of successful preweaning management.
The commissioner of this thesis is HKScan. The bull data that was used in this report has been collected from Angus and Hereford bulls at HKScan’s specialized breeding bull test station. The bull station’s beef breeding bulls were on an observation period for the 2020 bull sale. The conditions of the preweaning were found out by a survey that was sent to the beef bull breeders. From 24 breeders 11 took part to the survey. The response rate was 46
%. During the observation period the bulls were weighed monthly and their growth was tracked constantly. Ultrasound scanning was performed for some of the bulls to measure their body composition.
The outcome of this thesis is that the most poorly grown calves’ growth clearly increased at the observation period. This is probably an example of a compensatory growth. Even though the compensatory growth evens out the conditions of the preweaning, the suckler cow farms should always aim for the best possible preweaning management because it’s the most important factor that affects to the profitability on the farms.
Keywords Preweaning management, Beef calf, Suckler cow, Weaning weight, Yearling weight
Pages 57 pages and appendices 2 pages
Sisällys
1 Johdanto ... 1
2 Kasvu – emolehmätuotannon kannattavuuden perusta ... 2
3 Kasvuun vaikuttavat tekijät ... 4
3.1 Perimä ... 6
3.1.1 Siitossonni ... 7
3.1.2 Emolehmä ... 8
3.2 Emolehmän tuotanto-ominaisuudet ... 9
3.3 Laidunkausi...11
3.4 Vasikoiden lisäruokinta ...14
4 Kasvun mittaaminen ...16
4.1 Vieroituspaino ...16
4.2 Vuodenpaino ...17
4.3 Ultraäänimittaaminen ...18
5 Tutkimus alkukasvatuksen vaikutuksesta kasvuihin ...21
5.1 Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus ...21
5.2 Tutkimuksessa olevien sonnien mittaaminen...22
5.2.1 Kyselytutkimus tarkkailujakson sonnien alkukasvatuksesta ...23
5.2.2 Painoerojen havainnointi ...26
5.2.3 Ultraäänimittaukset ...28
6 Tutkimuksen tulokset ja niiden tarkastelu ...29
6.1 Angus-sonnien tulokset...29
6.1.1 Painokehitys ...29
6.1.2 Ultraäänimittaustulokset ...33
6.1.3 Kyselyn tulokset...34
6.1.4 Kyselyn tulosten vertailu sonnien mitattuihin tuloksiin ...35
6.2 Hereford-sonnien tulokset ...37
6.2.1 Painokehitys ...37
6.2.2 Ultraäänimittaustulokset ...42
6.2.3 Kyselyn tulokset...44
6.2.4 Kyselyn tulosten vertailu sonnien mitattuihin tuloksiin ...44
7 Yhteenveto ja johtopäätökset ...49
Lähteet ...52
Liitteet
Liite 1 Kysely tarkkailujaksolle valittujen sonnien alkukasvatuksesta Liite 2 Korjatun painon laskentakaava
1 Johdanto
Vuonna 2019 Suomessa tuotettiin yli 85 miljoonaa kiloa naudanlihaa. Tuotantomäärä on noussut tasaisesti koko ajan. (Luke, 2019) Suomessa naudanlihantuotanto perustuu pääosin maidontuotantoon, jonka sivutuotteena saadaan naudanlihaa, kun lypsykarjatiloille
syntyneitä sonnivasikoita kasvatetaan teurastettavaksi ja maidontuotannosta poistettavia lehmiä teurastetaan. Emolehmätiloilla tuotetaan noin 20 % kotimaisesta naudanlihasta.
Vuonna 2018 Suomessa oli 2162 tilalla emolehmiä ja samana vuonna yhteensä koko maassa emolehmien kokonaismäärä oli 60 096 eläintä. (Luke, 2019; Huuskonen ym., 2010)
Suomessa on tällä hetkellä vajausta kotimaisen naudanlihan tuotannosta ja tähän on lähdetty hakemaan eri ratkaisuja, joista yksi on emolehmätuotannon lisääminen. Suurilla lihataloilla, HKScan ja Atria, on käynnissä kotimaista emolehmätuotantoa tukevat
investointiohjelmat, joilla pyritään nimenomaan lisäämään uusia emolehmätiloja ja kasvattamaan olemassa olevien kokoa.
Tämä opinnäytetyö tarkastelee Ali-Lekkalan puhdasrotukasvattamoon tarkkailujaksolle 2019-2020 valittujen angus- ja hereford-rotuisten sonnien kasvua lähtötiloilla syntymästä vierotukseen, sekä tarkkailujakson aikana vieroituksen jälkeen vuodenpainoon asti. Näitä sonneja kasvatettiin vuoden 2020 HKScanin sonnihuutokauppaa varten, jossa ne myydään siitossonneiksi emolehmätiloille. Puhdasrotukasvattamoon tarkkailujaksolle valitaan yleensä sonneja, jotka ovat jalostuksellisesti mielenkiintoisimpia yksilöitä.
Kaikki tarkkailujakson sonnit ovat kotoisin kevätpoikivista karjoista, joissa vasikat syntyvät keväällä yleensä helmikuun alusta huhtikuun lopulle kestävällä poikimakaudella. Kaikkien lähtötilojen vasikat laiduntavat emojensa rinnalla lauman mukana ja ne vieroitetaan emoistaan syksyllä noin 200 päivän ikäisinä. Vieroituksen jälkeen ne siirtyvät Ali-Lekkalaan tarkkailujaksolle, jonka aikana eläinten kasvua ja kehitystä seurataan tiiviisti. Ne punnitaan kuukausittain ja niiden luonnetta tarkkaillaan jatkuvasti. Tarkkailujakson ensimmäinen punnitus tehtiin joulukuussa ja viimeinen maaliskuussa. Tarkkailujakson aikana eläimille toteutetaan myös muut mittaustoimenpiteet, joihin kuuluu kivesten mittaus ja tutkiminen, ultraäänimittaus sekä rakennearvostelu.
2 Kasvu – emolehmätuotannon kannattavuuden perusta
Naudat ovat märehtijöitä, joiden ruuansulatuselimistön mikrobit pystyvät muuttamaan ihmisravinnoksi kelpaamattoman kuitumateriaalin korkeaproteiiniseen muotoon eli lihaksi, jonka ihminen voi ravinnossaan hyödyntää (Ruechel, 2006, s. 56). Emolehmätilojen yleisin tulonlähde on pihvivasikka, jonka hinnoittelee esimerkiksi lihatalo. Pihvivasikan hintaan vaikuttaa sukupuoli, paino ja päiväkasvu. Tuotannollisesti kannattava emolehmä vieroittaa vasikan, joka painaa 50 prosenttia sen omasta elopainosta. Vasikan vieroituspainon
prosentuaalinen osuus emon painosta on yksi tärkeimmistä tunnusluvuista
emolehmätuotannossa. Vasikan kasvu onkin suoraan yhteydessä emolehmätilalla saatavan tulon suuruuteen.
Emolehmätuotannossa tavoitteena on vasikka, joka on hyvin ja tasaisesti kasvanut, jolloin sillä on hyvät lähtökohdat myös loppukasvatukseen. Sunion (n.d.) mukaan hyvän liharotuisen vasikan päiväkasvu ylittää yhden kilon ja painotavoite noin kuuden kuukauden iässä on vähintään 300 kiloa. Loppukasvattajalle taloudellisesti merkityksellisin on ruhon laatu, jonka mukaan teurastamo maksaa toimitetusta lihasta. Tärkeää onkin, että lihas kasvaa oikeassa suhteessa rasvaan nähden, jotta ruho luokittuu mahdollisimman hyvin. (FutureBeef, 2011;
Tauriainen, 2006, s.117)
Nautaeläinten kasvua mitataan elopainon lisääntymisellä. Kasvua voidaan kuvata ruhon muutoksina muodossa sekä koostumuksessa. Ruhon koostumus selviää teurastuksen yhteydessä, jolloin elopainosta tulee teuraspaino, joka kuvaa ruhon painoa, josta on vähennetty teurastetun eläimen nahan, pään, jalkojen, sisäelinten sekä
ruuansulatuskanavan ja sen sisällön paino. Useimmiten lihanaudoista puhuttaessa ollaan kiinnostuneita, kuinka lihas-, rasva- ja luukudos ovat kehittyneet ruhossa sekä missä suhteessa. Suomessa on käytössä EU:n alueella lakisääteinen EUROP-järjestelmä, jolla luokitetaan ruhon laatua lihakkuuden ja rasvaisuuden perusteella. EUROP-järjestelmässä teurastamon ruholuokittaja antaa ruholle arvosanan sen lihakkuuden ja rasvaisuuden perusteella. Lihakkuutta arvostellaan kuudella eri arvosanalla (S, E, U, R, O, P), joista S on paras ja P heikoin. Ruhon rasvaisuutta arvioidaan arvosanoilla 1-5, jossa 1 on vähärasvainen ja 5 rasvaisin. Ihanteellisen teurasruhon teuraspaino on saavutettu vaivattomasti. Se on lihaksikas, vähintään luokka R tai parempi. Rasvaa siinä tulisi olla vain kohtuullisesti eli
rasvaluokka 2-3. Ihanteellisen ruhon teurasprosentti on 50-65 %, joka sisältää vain vähän luita ja paljon arvo-osia. Teurasprosentilla tarkoitetaan teuraspainon prosentuaalista osuutta elopainosta. Lisäksi lihan tulisi olla syöntilaadultaan mureaa, marmoroitunutta ja maultaan herkullista, jotta kuluttajat haluavat sitä ostaa. (Ruokavirasto, n.d., Pesonen, 2009;
Lamminen, 2006, s.109-116)
Naudat kasvavat sigmoidisen (S-muotoinen) kasvukäyrän mukaan. Tiineyden viimeisen kolmanneksen aikana tapahtuu 2/3 sikiön koon kasvusta. Jo tiineysaikana kehittyvän vasikan luiden ja joidenkin välttämättömien lihasten täytyy saavuttaa sellainen kehitysaste, jossa syntyvä vasikka on elinkelpoinen. Vastasyntyneen vasikan kehosta noin 1/3 on luuta ja 2/3 lihaksia. Syntymästä eteenpäin lihaksen suhteellinen osa lisääntyy vain hiukan, mutta syntymään verrattuna lihaksisto lopulta kaksinkertaistuu. Syntymähetkellä vasikan ruhossa on vain vähän rasvaa, mutta eläimen lihasmassan kasvun hidastuessa rasvan kertyminen sen ruhoon alkaa kiihtyä. Tätä kutsutaan rasvoittumispisteeksi. Syntyneen eläimen kehon
koostumuksen muutoksia hallitsevat ensin lihakset ja myöhemmin rasva. (Pesonen, 2009;
Lamminen, 2006, s. 110)
Vasikoiden kasvu kiihtyy, kun ne saavuttavat sukukypsyyden noin puolen vuoden iässä.
Sukukypsyysiän eli puberteetin jälkeen kasvu alkaa jälleen hidastua. Yleensä naudat
teurastetaan siinä vaiheessa, kun lihaskudoksen kasvu hidastuu ja ruhossa oleva rasva alkaa lisääntyä. (Lamminen, 2006, s.109) Optimaalinen teuraspaino naudoilla on 75 % niiden aikuispainosta. Kasvunopeudella on erityisen paljon vaikutusta lihan laatuun. Nopeasti kasvavat naudat voidaan teurastaa aiemmin, jolloin niiden liha on syöntilaadultaan
parempaa. Teuraskypsyyden saavuttamisessa on vaihtelua rotujen välillä, sillä keskikokoiset rodut (angus ja hereford) saavuttavat sukukypsyyden aiemmin kuin voimakkaasti kasvavat suuret nk. pääterodut (blonde d’Aquitane, charolais, limousin). Pääterodut voidaan kasvat- taa vanhemmiksi ja korkeampaan elopainoon, koska niiden ruhon rasvoittuminen alkaa myöhemmin, jolloin tavoitteeseen nähden liian korkea rasvaluokka ei aiheuta taloudellisia tappioita. Haasteena on kuitenkin lihan syöntilaadun heikkeneminen. (Huuskonen &
Lamminen, 2010, s. 64-65; Huuskonen, 2011)
Naudanlihantuotantoon erikoistuneita tiloja on pääsääntöisesti kolmea eri tyyppiä.
• Emolehmätilat, jotka tuottavat pihvivasikoita, eli vieroitusikäistä välitysvasikoita.
• Emolehmätilat, jotka tuottavat uudistuseläimiä (jalostuseläimiä) toisille tiloille.
• Loppukasvatukseen erikoistuneet tilat
Jokaisella tilatyypillä taloudellinen tulos muodostuu lopputuotteesta. Rehut ovat kussakin nk. välituotteita. Tilan rehujen arvo määräytyy sen mukaan, kuinka paljon ja millaista lopputuotetta niiden avulla voidaan saada. Ruokinta on aina kustannus ja sillä pyritään saamaan mahdollisimman hyvä tuotos. Ruokinnalla voidaan vaikuttaa myös ruhon laatuun eli koostumukseen ja rasvaisuuteen. Aikainen ja voimakas rasvanmuodostus on usein yhteydessä voimakkaaseen ruokinnan intensiteettiin. Ruokinnan intensiteetti vaikuttaa erityisesti keskikokoisten rotujen rasvoittumistaipumukseen. (Huuskonen, 2016; Lamminen, 2006, s. 112)
Ruokinnan onnistumisella on vahva yhteys nautaeläinten kasvuun. Kasvaakseen niiden tulee saada riittävästi energiaa ja ravintoaineita tarjotusta rehusta. Perusasiat on tarkistettava kuntoon ensimmäisenä, jotta tavoiteltuun kasvuun päästään. Vapaa säilörehu sekä riittävä vedensaanti ovat avaintekijöitä naudan tuotoksen ja terveyden kannalta. Eläimen syönti ratkaisee pitkälti sen, kuinka paljon eläin kykenee kasvamaan sille tarjotulla rehulla.
(Huuskonen, 2016)
3 Kasvuun vaikuttavat tekijät
Vasikan kasvu määräytyy sen ympäristön ja geneettisen potentiaalin mukaan. On arvioitu, että noin 60-70 % vasikan vieroituspainosta on emon maidon ansioita ja 30-40 % vasikan itse syömää laidunnurmea ja muita rehuja. Vasikoiden kasvu on niiden ensimmäisten
elinkuukausien aikaan riippuvaisempaa emon maidosta kuin viimeisinä kuukausina ennen vieroitusta. Vasikan kasvuun vaikuttaa jonkin verran myös sen syntymäkuukausi. Suurimmat päiväkasvut on saavutettu vasikoilla, jotka syntyvät 2-3 kuukautta ennen laidunkautta.
Vasikat, jotka ovat syntyneet tätä aiemmin tai myöhemmin kasvavat hitaammin. (Field, 2016, s. 134)
Ennen vieroitusta vasikan kasvuun vaikuttaa sen perimä, ruokinta, olosuhteet, sekä emo, sen ikä, maidontuotantokyky ja ruokinta. Vieroituksen jälkeen emolla ei ole enää suoraa
vaikutusta vasikan kasvuun. Silloin vasikan ruokinnan ja sitä ympäröivien olosuhteiden merkitys kasvaa entisestään. Kasvuun vaikuttavat jatkuvasti vasikan yksilölliset
ominaisuudet, kuten syöntikyky ja rehun hyväksikäyttökyky. Huonolla rehustuksella ja kasvuolosuhteilla voidaan jäädä paljonkin vasikan geneettisestä kasvupotentiaalista. Eläimen ulkonäkö ja tuotanto-ominaisuudet muodostuvat perimän ja ympäristön
yhteisvaikutuksessa. (Pesonen, 2009)
Vasikan hyvän kasvun kannalta sen tulisi saada ravintoaineita tasapainoisesti. Vasikoiden ruokinnan rakenteesta kerrotaan kuvassa 1. Ali- tai yliruokinnasta johtuvia kasvurytmin muutoksia voi olla mahdotonta korjata myöhemmin. Vasikoille tarjottuun laidunrehuun sekä lisäruokintaan tulee kiinnittää huomiota jo aikaisessa vaiheessa. Neljän kuukauden isässä vasikoiden energiantarpeesta 50 % ja kuuden kuukauden isässä 75 % katetaan muulla kuin emon maidolla, eli laadukkaalla laidunrehulla ja mahdollisella lisäruokinnalla. (Pulkka, 2017;
Sunio, n.d.)
Kuva 1 Vasikan ruokinnassa ravintoaineiden saannista tulee huolehtia heti syntymästä alkaen. Karkearehun, kivennäisten ja veden tulee olla vapaasti tarjolla. (Pesonen, 2018, s.44)
Stressillä ja sen sietokyvyllä on vaikutusta vasikan kehitykseen ja kasvuun. Stressi on elimistön reaktio uhkaavaa vaaraa vastaan ja sen tarkoitus on puolustaa elimistöä. Vasikka saattaa altistua stressin tuomille haittavaikutuksille jo emänsä kohdussa, kun sen elimistössä tapahtuvat muutokset vaikuttavat hormoneihin ja sitä kautta istukan välityksellä sikiöön.
Nuorena koetuilla pitkäaikaisilla stressitekijöillä voi olla kauaskantoisia negatiivisia
vaikutuksia vasikan kasvulle ja kehitykselle. Stressi laskee vastustuskykyä, ja pitkittyessään vaikuttaa negatiivisesti eläimen kykyyn sopeutua ympäristön muutoksiin. Myös luonteeltaan helpommin hermostuvat eläimet kuluttavat enemmän energiaa ja ne tarvitsevat enemmän rehua. Vasikka tarvitsee kuitenkin myös positiivista stressiä, joka kehittää ja opettaa sen elimistöä selviämään haastavista tilanteista. (Hokkanen, 2019)
Vieroitus aiheuttaa suurta stressiä sekä emoille että erityisesti vasikoille, kun monet niille tutut asiat muuttuvat kerralla. Ne eivät vietä enää aikaansa emonsa kanssa samassa
laumassa, jolloin niiltä katoaa emolta saatu ohjaus ja turva. Samaan aikaan myös olosuhteet, lauman kokoonpano sekä ruokinta muuttuvat. Vieroitus aiheuttaakin usein vasikoille
notkahduksen niiden kasvussa. (MTT, n.d.)
Kompensatorisella kasvulla tarkoitetaan korvaavaa kasvua, joka mahdollistaa eläimen sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin siten, että eläin kuitenkin kasvaa perintötekijöiden potentiaalin mukaiseen kokoon. Kompensatorisessa kasvussa eläimen kasvu nopeutuu hitaamman kasvuvaiheen jälkeen. Hitaamman kasvun vaihe on eläimen olosuhteista
johtuvaa, kuten riittämätön rehujen määrä tai niiden huono laatu, ravintoaineiden puute tai sairaus. Kun olosuhteet muuttuvat jälleen suotuisiksi, eläimen kasvu kiihtyy nopeammaksi verrattuna eläimiin ilman hitaampaa kasvun vaihetta. Kompensatorisella kasvulla on positiivisia vaikutuksia eläimeen, mutta sen jakso on lyhyt. Sen syönti lisääntyy, päiväkasvu nopeutuu ja rehujen hyväksikäyttö tehostuu. Kompensatorinen kasvu saattaa myös
vähentää ruhon rasvaisuutta, mutta heikentää lihan laatua, erityisesti mureutta. (Manni, 2018; Raittila, 2010)
3.1 Perimä
Eläinten geneettisillä kasvuominaisuuksilla on paljon merkitystä matalamman
ympäristövaikutuksen ja paremman tuotannon kannattavuuden näkökulmasta. Geenit asettavat rajat sille, millaiset tuotanto-ominaisuudet eläin voi saavuttaa, jos tarjotut olosuhteet ja rehut ovat optimaaliset. Naudoilla on perimässään jokaista geeniä kaksi kappaletta. Jälkeläisille toinen geeni periytyy isältä ja toinen emältä. Niin kutsutut alleelit
ovat yhden geenin vaihtoehtoisia muotoja. Se, miten jälkeläinen ilmentää jotakin ominaisuutta, riippuu vanhemmilta saadusta alleeliparista. (Faba, n.d.a; MLA, 2011) Periytymisaste eli h² (taulukko 1) kertoo, mikä osa ominaisuuden vaihtelusta on sellaista mihin voimme jalostusvalinnoilla vaikuttaa. Se ilmoitetaan prosentteina 0-100 % tai suhdelukuna 0 – 1. Suurempi luku merkitsee korkeampaa periytymisastetta ja helpompaa sekä nopeampaa ominaisuuden kehittymistä jalostuksellisin keinoin. (Pesonen, 2017) Taulukko 1 Periytymisasteet. (Pesonen, 2018, s.13)
Matala periytymisaste h² ≤ 0,2
Keskinkertainen periytymisaste h² ≤ 0,4
Korkea periytymisaste h2 ≥ 0,4
Pesosen (2018, s. 13) kirjallisuusselvityksessä on irlantilainen aineisto (Berry & Evans, 2014) emolehmätuotannossa merkittävien ominaisuuksien periytymisasteita, jossa teuraspainon periytymisaste on 0,82. EUROP-luokan mukainen lihakkuusluokan periytymisaste on 0,60 ja rasvaluokan on 0,31.
Eläinvalintoja tehdessä pitää muistaa, että geeneillä on yhteys toisiinsa, nk. geneettiset korrelaatiot. Tätä ilmentävät esimerkiksi painot, sillä eläimen kaikkien painojen välillä on perinnöllisiä yhteyksiä, kuten pyrittäessä korkeampiin punnitustuloksiin, se voi aiheuttaa myös poikimavaikeuksia syntymäpainojen päästessä nousemaan liiaksi. Syntymä- ja vieroituspainon välillä vallitseva geneettinen korrelaatio on positiivinen (r = 0,29-0,43).
(MLA, 2011; Pesonen, 2018 s. 20)
3.1.1 Siitossonni
Siitossonnin tehtävänä on periyttää haluttuja ominaisuuksia jälkeläisiin ja paikata astuttavien emolehmien mahdollisia puutteita. Sen tulisi periyttää hyvää ja nopeaa kasvua, jolloin
tavoitepaino ja teuraskypsyys saavutetaan nopeasti. Syntymäpainon ja sitä kuvaavan
indeksin tulisi pysyä maltillisena, jotta vältytään poikimavaikeuksilta. Syntymäpaino periytyy keskinkertaisesti (h²=0,40). (Pesonen, 2017)
Siitossonnia valittaessa tulisi kiinnittää huomiota astujasonnin tehtävään ja sen indekseihin.
Esimerkiksi vieroituspainoindeksi kuvaa sonnin periyttämää vieroituspainoa. Pihvivasikoiden tuotannossa sonnin vieroituspainoindeksin tulisi olla yli 105 ja uudistushiehojen isänä yli 100. Teurasindekseillä on merkitystä sille, millaisia teurasominaisuuksia sonni periyttää jälkeläisilleen EUROP-luokitusjärjestelmässä. Teurasindeksit lasketaan teuraspainolle, sekä ruhon lihakkuudelle ja sen rasvaisuudelle teurastamoilta saatujen teurastietojen perusteella.
Korkea rasvaluokka alentaa ruhon kaupallista arvoa, kun taas parempi teuraspaino- ja ruholuokka nostavat sitä. (Pesonen, 2017)
Tiloilla tulisi pyrkiä pitämään kiinni tiiviistä poikimakaudesta, joka on taloudellisesti kaikkein kannattavinta. Tiivis poikimakausi kestää noin 60 vuorokautta. Tällöin vasikkaryhmä on tasaisempi, sekä keskenään vertailukelpoisempi. Jotta tähän päästään, siitossonnin on pystyttävä tiineyttämään emot ensimmäiseen mahdolliseen kiimaan. Sonnin työskentelyä seurataan koko astutuskauden ajan, ja erityisen tarkasti sonnin ollessa nuori. Sonnin tulee olla kuntoluokassa 3,0-3,5, ei liian laiha eikä lihava, jotta se kykenee astumaan. Astu- tuskaudella sonneilla ei ole juurikaan aikaa perusteelliseen laiduntamiseen. (Pesonen, n.d.) Kivekset ovat sonnin tärkein työkalu ja niiden ympärysmitan tulee olla vähintään 30 cm rodusta riippumatta. Sonnin jalkoihin pitää kiinnittää myös erityisen paljon huomiota.
Jalkarakenteen ja sorkkien on kestettävä astumista sekä liikkumista laitumella useita kilometrejä päivässä. Ontuminen voi pahimmassa tapauksessa johtaa tiinehtymättömiin emolehmiin. Tiiviin poikimakauden edellytys on, että sonnin on mahdollista astua kaikki astutusryhmän emot sille annetussa ajassa, eli ryhmän tulee olla sopivan kokoinen.
Nyrkkisääntönä voidaan ajatella, että astutusryhmässä voi olla korkeintaan yhtä monta emolehmää kuin siitossonnin ikä on kuukausina. Kuitenkin noin 60 vuorokauden poikimakautta tavoiteltaessa yhdellä sonnilla ei kannata olla koskaan yli 40 emoa astutusryhmässään. (Pesonen, n.d.)
3.1.2 Emolehmä
Taloudellisesti kannattava emo tuottaa vasikan vuosittain, tiinehtyy 80 vuorokauden sisällä edellisestä poikimisesta ja vieroittaa vasikan, joka on puolet sen omasta elopainosta.
Eläinvalinnoissa tulisi ottaa huomioon myös muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat
vasikkaan, jolloin emo voi tarjota mahdollisimman hyvän alun vasikalle. Tällaisia
ominaisuuksia ovat hyvä luonne ja emovaistot, utareen rakenne ja maidontuotantokyky sekä emon rakenne ajatellen poikimisia ja sen liikkumista karjasuojassa ja laitumella. Emojen maidontuotanto periytyy keskinkertaisesti (h² = 0,35) (Pesonen, 2018, s. 12). Taloudelliset emot ovat kestäviä ja pitkäikäisiä, sillä uudistushiehojen kasvattaminen on kallista.
Emolehmän karjassa pysyvyyteen vaikuttaa eläimen kyky säilyttää kuntoluokkansa ja hedelmällisyys. (Suomen Angusyhdistys, 2014)
3.2 Emolehmän tuotanto-ominaisuudet
Kasvu lähtee käyntiin heti syntymästä, joten ongelmat poikimisen aikana sekä sen jälkeen vaikuttavat suoraan vasikan kasvuun. Siksi tulisi pyrkiä poikimisiin, joissa ihmisen apua ei tarvita. Poikimisessa, jota joudutaan avustamaan, myöhästynyt apu lisää usein sekä emon että vasikan turhaa stressiä, joka vaikuttaa heikentävästi eläinten kokonaisvaltaiseen hyvin- vointiin. Emoille tulee tarjota puhtaat, hyvin kuivitetut ja tuuletetut tilat poikia, jotta
vasikoihin kohdistuva tautipaine vähenee. Vastasyntynyt vasikka on täysin puhdas, eikä sillä ole vasta-aineita erilaisia mikrobeita vastaan. Tarvittavat vasta-aineet imeytyvät vasikkaan ternimaidosta, joka suojaa vasikkaa tartuntoja vastaan. Siksi ternimaidon riittävä saanti on turvattava. (Fuller, 2018, s. 64-65; Pesonen, 2010)
Emojen energian ja valkuaisen tarve määräyty elintoimintojen ylläpidon, maidontuotannon, tiineyden ja elopainon eli kuntoluokan muutoksen mukaan (Luke, 2017). Emojen ruokinnan merkitystä niiden tuotanto-ominaisuuksiin ei voi liialti korostaa, sillä ruokinnan vaikutus vasikkaan alkaa jo tiineyden aikana ja jatkuu aina vieroitukseen saakka. Pesosen (2013, s. 17) raportin mukaan emojen ravintoaineiden rajoituksella voi olla vaikutusta seuraavan
sukupolven tuotanto-ominaisuuksiin. Emojen ruokinta tulisikin tarkistaa hyvissä ajoin (noin 60 vuorokautta) ennen poikimakauden alkua. Lopputiineyden aikana tarjotussa rehussa tulee olla riittävästi energiaa ja valkuaista. (Pesonen, 2010)
Emolehmät tuottavat keskimäärin maitoa 5-10 kg/pv, mutta tässä on paljon vaihtelua yksilöllisesti sekä roduittain. Emolehmien maidontuotantomäärä nousee aina 5.-6.
poikimiseen asti. Emojen maidontuotantoon kuluttama energiamäärä on turvattava hyvin sulavalla karkearehulla, joka on D-arvoltaan yli 640 g/kg ka. Emojen maidontuotanto jatkuu
usein koko tiineyden ensimmäisen kolmanneksen ajan, ja loppuu, kun vasikat vieroitetaan emoistaan. Emojen maidontuotantomäärällä on iso vaikutus vasikan kasvuun.
Ravintoaineiden rajoituksella on vaikutusta myös tiineyden jatkumiseen. Jos emo saa ravintoaineita ja energiaa vain 50 % suosituksista, vain kolmasosa tiineyksistä jatkuu
verrattuna ruokintaan, jossa emot saavat ravintoaineita 150-prosenttisesti. (Pesonen, 2009;
Pesonen, 2011; Pesonen, 2013, s. 17; Pesonen, 2018, s. 17)
Tiineyden ensimmäisen kolmanneksen aikana tapahtunut emojen ravintoaineiden rajoitus vaikuttaa negatiivisesti istukan ja alkion lihassolujen kehittymiseen. Pesosen (2018, s. 22) raportin mukaan syntymän jälkeen vasikoiden lihassäikeet eivät lisäänny enää, joten alkiokaudella tapahtuva kehitys ratkaisee, kehittyykö lihaksisto ja lihakkuus geneettisen potentiaalin mukaisesti. Rajoitetulla ruokinnalla voi olla vaikutusta myös keuhkojen kehitykseen. Ravintoaineiden rajoituksella on erityisesti vaikutusta nuoriin 1-3 kertaa poikineisiin emoihin. Ruokinnan rajoitukset näkyvät teuraskasvatuksessa, jolloin
rasvoittumisherkkyys kasvaa ja teurasruho luokittuu huonommin. (Pesonen, 2009; Pesonen, 2011; s. 17; Pesonen, 2018, s. 17)
Emolehmien tiineyden toinen kolmannes osuu ylläpitokaudelle, jolloin emojen energiantarve on matalimmillaan. Kasvava sikiö ei tarvitse vielä niin paljoa energiaa eikä emo valmistaudu vielä imetyskauteen. Tässä vaiheessa emojen kuntoluokka tulee myös korjata, mikäli sille on tarvetta. Muuten emot pidetään ns. ylläpitoruokinnalla, joka kattaa elintoimintojen ylläpidon sekä elopainon mukaisen ruokinnan. (Pesonen, 2017, s. 30-31)
Tiineyden viimeinen kolmannes on kriittisin vaihe emojen ruokinnan kannalta koko vuonna.
Tässä vaiheessa sikiö kasvaa nopeasti, jolloin sen ravintoaineiden tarve kasvaa ja se vie tilaa emon pötsistä. Samaan aikaan emon elimistö valmistautuu imetyskauden alkuun ja
ternimaidon muodostaminen vaatii ravintoaineita. Karkearehun tulee olla riittävän sulavaa, D-arvo noin 610-630 g/kg ka. Tiineyden viimeisen kolmanneksen aikana ravintoaineiden vaje voi vaikuttaa negatiivisesti ternimaidon ja yleisen maidontuotannon määrään ja laatuun, kiimakierron alkamiseen uudestaan poikimisen jälkeen sekä syntyvän vasikan
lämmönsäätelykykyyn, kokoon ja elinvoimaan. Jos emo kärsii 10 % energiavajeesta tiineyden viimeisen kuukauden aikana, se voi laskea emon kokonaismaitotuotosta 25 %.
Ravintoaineiden rajoituksella on erityisesti vaikutusta nuorempiin emoihin. (Pesonen, 2018, s. 14 & 17; Pesonen, 2009; ks. myös Baker, Hall & Seay, n.d.)
Kevätpoikivissa karjoissa kylmyys voi olla haaste vasikoiden selviämiselle, mutta mitä nopeammin ne oppivat märehtijöiksi, sitä paremmin ne pärjäävät kylmissä olosuhteissa.
Vasikoiden vapaasta karkearehun saannista ja veden juonnista on huolehdittava
sisäruokintakaudella ennen laidunkauden alkua siten, etteivät emot pääse häiritsemään vasikoiden ruokailua. Vasikoille tarjotun karkearehun tulee olla riittävän sulavaa. Vasikoiden ruokinnan pihatossa voi järjestää esimerkiksi vasikkapiiloon, jolloin emojen pääsy vasikoiden rehuille on estetty. (Pesonen, 2018, s. 44)
3.3 Laidunkausi
Eläinten laiduntaminen on monissa tapauksissa koneellisesti korjattua ja jaettua rehua edullisempaa. Kun kasvukauden olosuhteet ovat otolliset ja laidunalan sekä laidunrehujen mitoitus on oikea, emolehmät eivät kasvukauden aikana tarvitse muuta rehua laitumen lisäksi. Laidunkasvuston pituudella ja tiheydellä on kuitenkin ratkaiseva vaikutus vasikoiden kasvatuksen onnistumiseen. Laidunkaudelle asetettuja tavoitteita ovat hyvä tuotannollinen tulos, emojen kuntoluokan kohottaminen yli 3,0 kuntoluokkaan sekä vasikoiden hyvä ja tasainen päiväkasvu (vähintään 1,0 kg). Kevätpoikivien emolehmien poikimiset tulisi ajoittaa tiiviisti 6-8 viikon ajalle, jotta vasikkaryhmä olisi tasainen. Poikimisten ajoittuessa maalis- huhtikuulle laidunnurmesta saadaan paras mahdollinen hyöty, koska emojen
maidontuotannon huippu osuu laidunnurmen kiihkeimpään kasvuajankohtaan, jonka jälkeen maidontuotanto alkaa vähitellen laskea. Tällöin myös emojen energian ja ravintoaineiden tarve on korkeimmillaan. Maidontuotanto pysyy tasaisempana kauemmin, kun emoille on tarjolla rehevää nurmea maidontuotannon huipun aikoihin. (Field, 2016, s. 134; Huuskonen, Joki-Tokola & Pesonen, 2011, s. 103, 122 & 129; Jahkola, 2019)
Ympäristöön sopeutuminen jaetaan kolmeen erilaiseen luokkaan: periytyminen, esimerkki ja kokemus. Sukupolvien perimässä kulkee tieto parhaiten menestyvistä yhdistelmistä tietyissä olosuhteissa ja ympäristöissä. Vasikat oppivat laiduntajiksi emojen ja muiden lauman
vanhempien jäsenten esimerkkiä seuraamalla jo 3-4 kuukauden iästä alkaen. Lisäksi eläimet oppivat kokemuksen kautta. Nuoret eläimet käyttävät enemmän aikaa laiduntamiseen sekä
valikoivat tarkemmin syömänsä laidunrehut kuin vanhemmat eläimet. Siksi nuoret eläimet tarvitsevat vanhempien eläinten esimerkkiä kopioidakseen tehokasta laidunnustekniikkaa.
Eläimet ovat todennäköisemmin vastaanottavaisempia ja halukkaampia oppimaan uusia tapoja ja koettamaan uusia makuja ollessaan nuoria. Lauman jäsenten oppiessa tietyn käyttäytymismallin, se seuraa niiden mukana jälleen jälkikasvulle. (Huuskonen ym., 2011, s.
98; Pesonen, 2019, s. 54; Whittier, 2012)
Naudoille tyypillinen syömistapa on pyöräyttää ruoho kielellä ja painaa se yläleuassa olevia rustolevyjä vasten, jolloin ruoho katkeaa pään nopealla sivuttaisliikkeellä. Syömistapa rajoittaa laitumen nurmen pituutta, jonka nauta kykenee syömään. Alle 1,0 cm mittaista ruohoa se ei kykene lainkaan syömään, ja jo alle 4,0 cm mittaisessa laidunruohossa syönnin nopeus kärsii olennaisesti. Nautoja ei tulisi siis laiduntaa lainkaan alle 5 cm pitkässä
kasvustossa, sillä tämän korkeuden alapuolella viihtyvät hyvin myös loiset. Jahkolan (2019) esityksessä todetaan, että laidun on sopivan mittaista, kun se ylettyy lehmän silmien korkeudelle eli noin 20-25 senttimetrin pituisena ja silloin kun kasvustosta saa käsin nyhtämällä hyvän tupon irti. Huuskosen ym. (2011) kirjallisuusselvityksessä todetaan laidunruohon olevan optimaalista 8-10 senttimetrin pituudessa. Tällöin eläimet saavat riittävän nopeasti syötyä tarvitsemansa määrän kuten kuvassa 2, ja lepäämiseen sekä märehtimiseen jää enemmän aikaa. Kun eläimet eivät joudu liikkumaan laitumella niin paljoa, ravintoaineiden käyttö suuntautuu enemmän tuotantoon. Laitumella tulee huolehtia myös riittävän veden saannista. Jahkola (2019) mainitsee esityksessään, että eläimillä saisi olla korkeintaan 250 metriä matkaa juomapisteelle, koska nauta on laiska eläin eikä juo riittävästi, mikäli juomapaikalle on paljon matkaa sieltä missä ne muuten viettävät aikaansa.
(Huuskonen ym., 2011, s. 94)
Kuva 2 Laidunnurmen tulee olla riittävän mittaista ja tiheää, jotta eläinten syönti mahdollisimman tehokasta. (Jahkola, 2020)
Suomessa emolehmien laidunkauden pituudeksi tulisi tavoitella vähintään neljää kuukautta.
Vasikat tulee vieroittaa noin kuuden kuukauden iässä, mutta emolehmät voivat jatkaa laidunnusta vieroituksen jälkeen, jolloin sisäruokintakausi lyhenee. Kun vasikat on vieroitettu, emoille tarjotun laidunrehun laatu saa olla vaatimatonta. Suomen ilmasto asettaa kuitenkin usein rajoitteita laidunkauden pituudelle, koska märkä maaperä ja laidunnurmi kärsivät herkästi tallaantumisesta ja rikkakasvit vievät nopeasti kasvutilaa nurmikasveilta. Tällöin laitumen tuottokyky kärsii. (Huuskonen ym., 2011, s. 108) Laidunkauden onnistuminen perustuu hyvään suunnitteluun ja laidunkiertoon, jolle on useita erilaisia toteutusmalleja. Laidunkierrolla pyritään säilyttämään samalla tasolla tai kasvattamaan kasvuston tuotantopotentiaalia ja optimoimaan sekä yhdistämään eri-ikäisten ja eri tuotantovaiheissa olevien eläinten ravintoaineiden tarve oikeantyyppiseen ja -
laatuiseen laidunkasvustoon. (Field, 2016, s. 444-445)
Laidunkiertoa suunniteltaessa täytyy ottaa ensimmäisenä huomioon emo-vasikka-parin tarvitsema laidunala, jonka ratkaisee pitkälti laitumen rehuntuottokyky. Laidunkauden alussa tarvittava ala on noin puolet pienempi kuin loppukaudesta. Pesosen (2020) mukaan
peltolaitumesta puhuttaessa laidunalaa tarvitaan alkukesästä 0,35-0,5 hehtaaria per eläinpari ja loppukesästä jopa 1 hehtaarin. Laidunkierrossa on tärkeää vuorotella nurmen laidunnus- ja kasvujaksoja, eikä kasvustoa tule syöttää liian lyhyeksi. Laidunlohkoa tulee vaihtaa ihan viimeistään kasvuston ollessa 5 cm korkeaa. Kasvujakso hidastuu loppukesää kohti. Kasvujakso on laidunkauden alussa noin viisi päivää ja lopulla syöntijaksojen väliin voidaan tarvita jopa yli kaksi viikkoa. Laidunkauden olosuhteilla on merkittävä vaikutus kasvujaksojen pituuteen. Laidunrehun määrällä ja laidunnusryhmän eläinten iällä on vaikutusta suunniteltuun eläintiheyteen. Eläintiheyttä täytyy laskea laidunkauden aikana, sillä kasvuston kasvu heikkenee samalla kun eläinten energiantarve nousee. (Huuskonen ym., 2011, s. 103-104)
Kasvuston monipuolisuus on tärkeää läpi koko kasvukauden, jotta laitumen tuottokyky säilyy. Nurmen monipuolisuus takaa sen, että syötävää riittää läpi kasvukauden ja kasvit tukevat toisiaan. Vasikoiden elopaino kasvaa jatkuvasti mentäessä kohti laidunkauden loppua. Samalla niiden syönti kasvaa. Monipuolisen kasvuston avulla huolehditaan, että nuoria lehteviä kasveja on tarjolla vasikoille myös kasvukauden loppupuolella. Vasikoiden syönti voi kärsiä, jos kasvusto on päässyt korsiintumaan, sillä nuoret ja lehtevät kasvit myös maistuvat vasikoille parhaiten. (Beef Cattle Research Council, 2019; Jahkola, 2019)
Joissain tapauksissa laidunta ei ole riittävästi tai kasvukauden olosuhteet ovat heikot laitumen kasvulle. Tällöin tulee miettiä eri vaihtoehtoja vasikoiden kasvun turvaamiseksi ja emolehmien kuntoluokan säilyttämiseksi. Emolehmiä ja vasikoita voidaan lisäruokkia
paalirehulla tai väkirehulla. Loppukesästä voidaan miettiä myös vasikoiden vieroitusta, mikäli vasikat ovat aikaisin syntyneitä.
3.4 Vasikoiden lisäruokinta
Lisäruokinnalla voidaan parantaa vasikoiden keskimääräistä päiväkasvua sekä saavuttaa lisäkiloja vieroituspainoon. Se on kuitenkin aina kustannus ja siksi sen kannattavuus on tarkkaan harkittava, sillä monissa tapauksissa lisäruokinnan kustannukset ovat korkeammat
kuin siitä saatava tuotto. Suurin hyöty lisäruokinnasta saavutetaan, kun laidun tai emojen maidontuotantokyky on heikkoa, jolloin lisäruokinnalla voidaan paikata menetettyjä kiloja.
Lisäruokintaa voidaan käyttää hyödyksi myös ennen vieroitusta, kun vasikoiden elimistö totutetaan lisärehulla vieroituksen jälkeiseen ruokintaan, jolloin lisäruokinta ehkäisee vieroituksen aiheuttamaa kasvun notkahdusta. (Field, 2016, s. 135 & 428)
Loppukesällä laitumen kasvukunto ja laatu yleensä heikkenee, jolloin se ei välttämättä riitä emojen tarpeisiin sekä kasvaville vasikoille. Myös normaalia heikommissa laidunolosuhteissa kannattaa harkita lisärehun antamista. Laidunruohon energiapitoisuuden laskiessa ja emon maidon vähetessä vasikoille voi muodostua ravitsemuksellinen vajaus, sillä vasikoiden ravintoaineiden saanti tulisi olla koko ajan tasaista, jotta saavutetaan tasainen kasvu. Tällöin kannattaa harkita lisärehua vasikoille, jotta vasikoiden syönniltä säästynyt laidun jää emojen käytettäväksi. Suurin hyöty lisäruokinnasta saavutetaan, kun se suunnitellaan tilan
olosuhteita vastaamaan. (Pesonen, 2011)
Lisäruokintaa voidaan toteuttaa eri tavoin. Laitumelle voidaan tuoda lisärehua karkearehuna, jolloin tulee huolehtia, että kaikki lauman jäsenet pääsevät syömään riittävästi ja silloin kun haluavat, myös vasikat ja hierarkiassa alempiarvoiset emot. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että rehun tarjoaminen yhdestä paikasta aiheuttaa
kasvuston tallaantumista, jolloin karkearehuruokinta kannattaa hoitaa lohkolla, joka menee uusintaan tai pihatosta. Ruokintapaikan vaihtamisesta voi olla myös apua tallaantumiseen.
Lisäruokinta voidaan järjestää vain vasikoille, jolloin emojen ja siitossonnin pääsy ruokintapaikalle estetään. Ruokintapaikka tulisi kuitenkin sijoittaa ainakin aluksi lähelle emojen oleskelualuetta. Vasikoiden lisäruokinnassa puhutaan usein väkirehuruokinnasta, mutta sen tarve on arvioitava laitumen mukaan. Joskus vasikoille voi olla tarpeen järjestää oma syöntipaikka myös karkearehulle. Vasikoille tarjottavan lisärehun tulee säilyä
ruokintapaikalla kuivana, koska kastunut rehu pilaantuu todella herkästi ja aiheuttaa
sairastumisia vasikoissa. Siksi vasikoita tulee tarkkailla, jotta ongelmiin päästään puuttumaan välittömästi. Väkirehu kannattaa laittaa tarjolle jo ennen varsinaista lisärehun tarvetta, jottei vasikat söisi sitä liikaa kerrallaan. Lisärehua tulisi olla tarjolla koko ajan vapaasti. Näillä toimilla ehkäistään ylensyöntiä. Väkirehun koostumusta säätämällä voidaan pyrkiä myös
sopivan syönnin saavuttamiseen, vaikka se onkin käytännössä melko haastavaa. (Field, 2016, s. 428; Pesonen, 2011; Sunio, n.d.)
Lisärehu, jota vasikoille tarjotaan, voi olla kotiseos tai teollinen vasikkarehu, joita voidaan myös laimentaa kotiviljalla. Käytettäväksi viljaksi suositellaan kauraa tai ohraa. Ohran sekaan suositellaan lisättäväksi kauraa. Lisärehuvilja tarjotaan litistettynä. Laitumen laatu ja määrä ratkaisevat vasikoille tarjottavan lisärehun koostumuksen. (Pesonen, 2011)
Lisäruokintaa kannattaa harkita tarkkaan uudistukseen kasvatettavien hiehojen kohdalla, sillä väkirehuruokinta saattaa rasvoittaa kasvavien hiehojen utaretta, mikä heikentää niiden maidontuotantokykyä. Toisaalta sillä voidaan saavuttaa lisäystä päiväkasvuun.
Lisäruokinnalla on mahdollista saavuttaa enemmän hyötyä pääterotujen vasikoille.
Vasikoiden lisäruokinta tasoittaa myös emojen välisiä eroja maitotuotoksessa, jolloin hyvin lypsäviä emoja on vaikeampi erottaa heikommista yksilöistä, koska vieroituspaino ei kerro kaikkea emon maidontuotantopotentiaalista. Tämän vuoksi jalostuseläimiä kasvatettaessa lisäruokinta pitää harkita tarkasti. (Field, 2016, s. 135 & 428; Pesonen, 2011)
4 Kasvun mittaaminen
4.1 Vieroituspaino
Vieroituspaino (200 päivän paino) ilmaisee objektiivisesti lukuna vasikan kasvukykyä syntymästä vieroitukseen sekä emon emo-ominaisuuksia ja maidontuotantokykyä. Fieldin (2016, s.343-344) mukaan vieroituspaino periytyy 30-prosenttisesti, ja siten siihen voidaan vaikuttaa jalostuksen eläinvalinnoilla. (BIF, 2018, s.22)
Vieroituspainoon vaikuttaa eläimen perimä 21-29 %, emän emo-ominaisuudet 13-26 % ja ympäristötekijät 6-15 %. Rotujen välillä on vaihtelua eri tekijöiden painotuksessa.
Vieroituspaino punnitaan eläimistä 150-250 päivän iässä. Suomessa tästä tiedosta lasketaan eläimelle kilomääräinen ja suhteellinen indeksi. Suhteellisen indeksin keskiarvo on 100.
Kilogrammaindeksi ilmaisee kiloina, kuinka paljon keskimääräistä painavampia tai kevyempiä jälkeläisiä eläin periyttää. Suhteellinen indeksi osoittaa kuinka paljon parempia tai
huonompia painoltaan eläimen jälkeläiset ovat prosentuaalisesti. Vieroituspainoindeksin
laskennassa poistetaan emon vaikutus eli maidontuotantokyky, ja siitä muodostetaan emoindeksi. Indeksit lasketaan neljästi vuodessa. Lisäksi vieroituspainosta muodostetaan nk. korjattu 200 päivän paino. (Liite 2.) Tällöin vieroituspaino korjataan vasikan iän ja emon ikäkorjaustekijän avulla vertailukelpoiseksi muihin nähden. (Faba, 2016; Pesonen, 2017) Ympäristötekijöiden vaikutus vieroituspainoon:
• Rotu
• Sukupuoli
• Syntymäajankohta
• Emo, sen ikä ja maidontuotanto
• Ruokinta
• Terveys
4.2 Vuodenpaino
Vuodenpaino punnitaan eläimistä 325-405 vuorokauden ikäisinä. Vuodenpainoindeksi on 365:n päivän indeksi. Vuodenpainoindeksi muodostuu samalla tavalla kuin
vieroituspainoindeksi. Vuodenpaino periytyy keskinkertaisesti ja siitä näkee eläimen oman perimän kasvukykyä, koska emovaikutus on tässä vaiheessa enää vähäinen. Vuodenpaino kuvaa eläimen kasvukykyä, johon vaikuttaa eläimelle tarjottu rehu ja sen ravintoainesisältö, olosuhteet sekä perimä. Siitä lasketaan myös suhteellinen indeksi sekä kilogrammaindeksi.
(Liite 2.) Vuodenpainosta muodostetaan myös korjattu vuodenpaino, joka on korjattu punnitusiän ja emon ikäkorjaustekijän avulla. (Faba, 2016; Pesonen, 2017)
Vuodenpainolla on voimakas yhteys teuraspainoon ja siksi se onkin tärkeä tekijä, kun jalostukseen halutaan valita hyvin kasvavia nautoja loppukasvatukseen. On kuitenkin hyvä muistaa, että korkea vuodenpaino johtaa usein suuremman kokoluokan eläimiin aikuisiässä.
Suurempi aikuiskoko on yhteydessä korkeampiin ylläpitokustannuksiin. Tätä tulee miettiä siitossonnia hankittaessa emotuotantoon. Vuoden paino on 40-prosenttisesti periytyvä ominaisuus (Field, 2016, s. 344). Hyviä vuodenpainoja tavoitellessa tulee ottaa huomioon karjan emoaineksen ja käytettävän siitossonnin kaikki painot ja painojen indeksit. (Pesonen, 2017)
4.3 Ultraäänimittaaminen
Ultraäänimittaamisella määritetään ruhon ominaisuuksia elävästä eläimestä. Kasvattajat saavat mittaamisesta arvokasta tietoa niistä perintötekijöistä, joilla on positiivisia vaikutuksia ruhon luokittumiseen. Ulkomailla, kuten Pohjois-Amerikassa ja Iso-Britanniassa,
ultraäänitekniikkaa on hyödynnetty lihakarjan mittaamiseen jo 40 vuotta. Ulkomailla käytetyt ruhoindeksit on luotu käyttäen samaa yksikköä kuin mittauksessa, esimerkiksi ruhon painoindeksi, jossa painoyksikkönä toimii paunat. Mittaamisen suorittavat tehtävään koulutetut sertifioidut ultraääniteknikot. Ultraäänimittaustulosta käytetään
jalostusindeksien muodostamiseen kolmeen taloudellisesti merkittävään
loppukasvatusominaisuuteen; ruhon lihakkuus, pintarasvan paksuus ja lihaksen sisäisen rasvan osuus. Jalostusindeksien muodostamisen kannalta optimaalinen mittausikä on 365 vuorokautta. Mittauksia tehdään nuorista sonneista, hiehoista ja lihantuotantoon kasvavista häristä. (Knight, 2018)
Kuvassa 3 on esitetty, mistä kohdasta mittaus tehdään ulkomailla. Eläimestä mitataan selkälihaksen pinta-alaa ja sen pintarasvan paksuutta 12. ja 13. kylkiluun välistä kohdasta 2.
Takaosan rasvan paksuutta mitataan kohdasta 3 lantion takaa. Lihaksen sisäisen rasvan osuutta prosentuaalisesti eli marmoroitumista mitataan selästä kohdasta 1. (Beef Improvement Federation, 2018, s. 44-45)
Kuva 3 Ultraäänimittauksen mittauskohdat ulkomailla. (Beef Improvement Federation, 2018, s.45)
Ultraäänimittaamisella voidaan nopeuttaa eläinten jalostusta, kun sonnin
lihakkuusominaisuuksista saadaan objektiivista tietoa jo sen eläessä. Lihakkuusominaisuudet ovat geneettisesti periytyviä, joten sonni voidaan ohjata sopivaan käyttötarkoitukseen jo tässä vaiheessa. Tällöin se nopeuttaa jalostuksen edistymistä lihanlaatuominaisuuksissa sekä ruholuokituksessa. Suomessa ultraäänimittaukselle ei ole olemassa omaa indeksiä, sillä dataa ei ole tarpeeksi saatavilla, jotta se voitaisiin laskea. Siksi mittaustuloksia
tarkasteltaessa tulee muistaa, että sonneja verrataan samaan ryhmään, jossa mittaukset on suoritettu. (Pesonen & Sirkko, 2017)
Ultraäänimittaustekniikassa käytetään korkeataajuusääniaaltoa. Suomessa mittaus tehdään selkälihaksesta 12. ja 13. kylkiluun välistä, kuten kuvassa 4. Mittauskohteina ovat
pintarasvan paksuus, selkälihaksen pinta-ala ja sen paksuus sekä marmoroituminen eli lihaksen sisäisen rasvakudoksen osuus. Jalostuseläimiksi kasvatettavien sonnien mittaaminen ajoitetaan 12-14 kuukauden ikään. Tässä iässä teuraseläinten kasvu alkaa hidastua ja toisaalta useimmat jalostuseläimet myydään noin vuoden ikäisinä. (Pesonen, 2019)
Kuva 4 Ultraäänimittaus Ali-Lekkalassa. (Jahkola, 2017)
Lihakkuusominaisuudet esitetään ultraäänimittaamisessa selkälihaksen pinta-alana ja sen paksuutena. Paksuus vaihtelee 6,5-9,5 senttimetrin välillä. Vuoden ikäisillä sonneilla keskimääräinen selkälihaksen pinta-ala on 65-110 neliösenttimetriä. Eläinten
lihakkuusominaisuuksien jalostamisen kannalta on tärkeää karsia ne sonnit, joiden selkälihaksen paksuus ja pinta-ala ovat mitatun ryhmän heikoimpia. (Pesonen, 2019) Eläinten rotu, ruokinnan taso sekä kasvun vaihe vaikuttavat sonnien pintarasvan paksuuteen. Pääterotujen edustajilla pintarasvan paksuus ei keskimäärin ylitä 4,00 mm vuoden iässä mitattuna. Keskikokoisilla roduilla pintarasvan paksuus keskimäärin vaihtelee 4- 9 mm. Pintarasvan paksuutta ja lihaksen sisäistä rasvaa eli marmoroitumista pitäisi tulkita yhdessä, koska ne ovat yhteydessä toisiinsa. Niiden välinen korrelaatio on melko korkea (r=0,63) (Huuskonen, 2011). Tavoitteena ovat eläimet, joiden pintarasva on suhteessa ohuempi ja lihaksen sisäisen rasvan osuus on korkea. (Pesonen, 2019)
Marmoroituminen tarkoittaa lihaksen sisäistä rasvaa, joka esitetään selkälihaksen pinta- alasta prosenttisosuutena. Tähän vaikuttaa eläinten rotu, perimä sekä ruokinnan energiataso. Keskimäärin lihaksen sisäisen rasvan osuus selkälihaksessa on 0-4,5 %
selkälihaksen pinta-alasta. Jos mitatussa ryhmässä olevan eläimen tulos ylittää tavanomaisen määrän, sen kohdalla on todennäköisesti kyse perinnöllisesti suotuisasta ominaisuudesta.
Marmoroitumista käytetään mittarina lihan mureudelle, sillä se on helpompi arvioida ja todentaa kuin itse mureus. (Pesonen, 2019; Pesonen, 2013)
5 Tutkimus alkukasvatuksen vaikutuksesta kasvuihin
5.1 Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus
Vertailtaviksi roduiksi valittiin aberdeen angus (ab) ja hereford (hf). Näiden rotujen edustajia oli eniten tarkkailujaksolle valittujen sonnien joukossa Ali-Lekkalan
puhdasrotukasvattamossa. Angus- ja hereford-rotuiset eläimet kuuluvat kumpikin keskikokoisiin liharotuihin. Ne ovat ravinnon tarpeiltaan saman tyyppisiä rotuja, jotka
käyttävät karkearehuja hyödykseen erinomaisesti. Kumpikin rotu on kotoisin Iso-Britanniasta ja niiden ominaisuudet kasvussa, lihaksikkuudessa ja maidontuotannossa ovat
keskinkertaiset. Perinteisesti ne ovat aikuiskoossaan hieman pienempiä, mutta rasvoittuvat pääterotuja herkemmin. Lisäksi kummatkin lasketaan kuuluvaksi emorotuihin, sillä niillä on hyvät emo-ominaisuudet, kohtuullinen aikuiskoko ja ne ovat kestäviä. (Pesonen, 2010;
Pesonen, 2018)
Eroa rotujen välille tulee niiden kasvurytmistä. Angus edustaa nopean kasvun rotutyyppiä, jossa syntymäpainot ovat pieniä ja vasikka kartuttaa painoa nopeasti ennen vieroitusta.
Hereford puolestaan kuuluu kasvurytmiltään keskiryhmään, jonka edustajien suurin kasvu tapahtuu yleensä vasta vieroituksen jälkeen. (Pesonen, 2010)
Tutkimuksen tavoitteena on selvittää onnistuneen alkukasvatuksen tärkeyttä
sonnivasikoiden kasvulle. Alkukasvatuksella tarkoitetaan vasikoiden emon alla tapahtunutta kasvua, joka punnitaan vieroituspainona. Tässä tutkimuksessa loppukasvuna puhutaan tarkkailujakson aikana saavutettua kasvua. Tämän toteamiseen käytetään vuodenpainoa.
Tiloille, jotka ovat lähettäneet sonneja tarkkailujaksolle Ali-Lekkalan
puhdasrotukasvattamoon, jaettiin kysely sonnien kasvuolosuhteista emon alla laidunkauden aikana. Tällä saatiin olennaista tietoa eläinten alkukasvuun vaikuttavista tekijöistä. Nämä vaikutukset näkyvät yleensä pitkälle sonnien myöhempään kasvuun.
Sonnien kasvua tarkastellaan vieroitus- ja vuodenpainolla. Tässä tutkimuksessa käytetään korjattua painoa, jotta painot ovat mahdollisimman vertailukelpoisia keskenään.
Tarkkailujakson sonneilla on keskenään paljonkin vaihtelua iässä, sillä vanhimmat ovat syntyneet jo helmikuun alussa ja nuorimmat huhtikuun lopulla. Korjattu paino lasketaan eläimestä punnitun painon, syntymäpainon, eläimen iän punnitushetkellä päivinä ja emän ikäkorjaustekijän mukaan laskukaavalla, joka on esitelty liitteessä 2 (Faba, n.d.b).
5.2 Tutkimuksessa olevien sonnien mittaaminen
Aineistossa on mukana anguksia 87 kappaletta ja herefordeja 105 kappaletta. Sonnien kehityksen seuranta lähtee alkuun syntymäpainon mittaamisella lähtötiloilla viimeistään vuorokauden iässä. Syntymäpainoindeksi kuvaa eläimen perimästä johtuvaa syntymäpainoa.
Seuraava tärkeä mittaus on vieroituspaino, joka on sonnien tiedoissa 200 pv:n paino. Tässä tutkimuksessa on sekä vieroitus- että vuodenpainossa käytetty korjattua painoa.
Vieroituksen jälkeen sonnit tulivat kasvamaan puhdasrotukasvattamoon, jossa
tarkkailujaksolle valittujen sonnien elopainon kehitystä seurataan punnitsemalla eläimet kerran kuukaudessa. Kasvattamoon tullessaan sonnit asetetaan kaikki samalle lähtöviivalle, sillä ne kasvavat kaikki samanlaisella ruokinnalla ja samanlaisissa olosuhteissa, jolloin yksilöiden erot korostuvat niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi sonnien alkukasvun vaikutusta voidaan verrata loppukasvuun, kun kaikilla on samanlaiset olosuhteet loppukasvun aikana.
Sonneista punnittiin vieroituspaino lähtötilojen tilallisten toimesta vieroituksen yhteydessä.
Käytännössä vieroituspainon mittausajankohta on voinut vaihdella paljonkin, koska vieroitus on tapahtunut eri tiloilla eri aikaan. Lisäksi eri vaa’at voivat vaikuttaa vieroituspainon
tulokseen. Sonnien vuodenpaino punnittiin punnitustilaisuudessa Ali-Lekkalan puhdasrotu- kasvattamossa maaliskuussa. Ali-Lekkalassa kaikki sonnit punnittiin samalla vaa’alla
jokaisessa punnituksessa.
5.2.1 Kyselytutkimus tarkkailujakson sonnien alkukasvatuksesta
Kyselyllä pyrittiin selvittämään tarkkailujaksolla olevien sonnien alkukasvatuksen olosuhteita.
HKScanin edustaja jakoi kyselyn niille tuottajille, jotka ovat lähettäneet vieroitettuja
sonnivasikoita puhdasrotukasvattamoon tarkkailujaksolle. Kysely jaettiin yhteensä 24 tilalle.
Kysely toteutettiin Office-pakettiin kuuluvalla Forms-kyselypohjalla. Siinä on viisi kysymystä sekä paikka vapaalle sanalle. Kysely on nähtävillä liitteessä 1.
Kyselyyn vastasi 11 tuottajaa, jolloin vastausprosentiksi muodostui 46 %. Näistä kymmenen tuottajan vastaukset olivat käyttökelpoisia, sillä yhden tuottajan vastauksesta ei selvinnyt mitä tilaa vastaaja edustaa. Anguksien osalta vastauksia saatiin 37 sonnin kotitilalta, jolloin vastausprosentti koko angus-sonnimäärästä on 42,5 %. Herefordien joukosta vastasi 74 sonnin kotitila, ja niiden vastausprosentiksi muodostui 70,5 %. Kysely aloitettiin kohdalla, jossa vastaaja kertoi kasvattamansa rodun sekä tilansa nimen, jotta pystytään yhdistämään sonnit sekä vastaajat. Tässä tutkimuksessa vastaajat ja heidän tilansa säilyvät anonyymeina, kun tiloille annettiin tulosten tulkintaan vain numero vastausjärjestyksen mukaan. Yhdellä vastanneista tiloista kasvatetaan kumpaakin rotua, ja siksi vastauksissa näkyy 11 tilaa.
Kyselyssä kysyttiin ensimmäisenä vasikoiden lisäruokinnan käytöstä kasvukaudella 2019.
Kuvan 5 mukaan kymmenestä tilasta kahdella käytettiin lisäruokintaa vasikoille. Toisessa kysymyksessä käsiteltiin laidunkauden onnistumista kasvukaudella 2019. Seitsemän tilaa kymmenestä koki laidunkauden onnistuneen ja kolmella tilalla se koettiin epäonnistuneeksi kuten kuvassa 6 esitetään.
Kuva 5 Lisäruokinnan käyttö kasvukaudella 2019.
Kuva 6 Laidunkauden onnistuminen kasvukaudella 2019.
Seuraavat kysymykset olivat tarkentavia kohtia laidunkauden onnistumiselle. Näissä kysymyksissä pystyi valitsemaan useamman vastausvaihtoehdon. Kuvassa 7 esitellään laidunkauden onnistumiseen vaikuttaneita tekijöitä, joista merkittävimmät olivat laidunkierron onnistuminen ja laitumen lajikevalinnat.
3
7
Epäonnistunut Onnistunut
Kuva 7 Laidunkauden onnistumiseen vaikuttaneet tekijät. Vastaajia 7 kappaletta.
Kuvassa 8 esitetään laidunkauden epäonnistumiseen vaikuttaneita tekijöitä. Sääolosuhteet koettiin merkittävimmäksi tekijäksi epäonnistumisen kannalta.
0 1 2 3 4 5 6
Hyvät sääolosuhteet
Laidunkierron onnistuminen
Laitumien uusimisen onnistuminen
Laitumen lajikevalinnat
Muu
Kuva 8 Laidunkauden epäonnistumiseen vaikuttaneet tekijät. Vastaajia kolme kappaletta.
5.2.2 Painoerojen havainnointi
Sonnien ja tilojen tunnistamisen välttämiseksi sonnit laitettiin täysin sattuman varaiseen järjestykseen listalle ja niille annettiin anonyymitunnus, jossa etuliitteenä rodun lyhenne (AB/HF) sekä sattuman varaisen järjestyksen mukaan tullut numero.
Sonneille luotiin aineiston käsittelyn helpottamiseksi kolme painoluokkaa. Painoluokat luotiin vieroitus- ja vuodenpainoille kummankin rodun mediaanien ympärille. Mediaanin koettiin kuvaavan parhaiten aineiston keskikohtaa. Anguksille ja herefordeille luotiin omat painoluokat, koska rotujen välillä on eroa niiden kasvurytmissä. Painoluokkiin jaettiin tarkkailujakson sonnien joukosta vain ne sonnit, joiden kotitilalta saatiin kyselyyn vastaus.
Anguksien vieroituspainojen mediaaniksi laskettiin 345 kiloa ja herefordeille 323 kiloa.
Taulukossa 2 on esitelty sonnien painoluokat rotujen mukaan. Molempien rotujen mediaani osuu painoluokan 2 puolen välin paikkeille. Kun tutkimuksessa puhutaan kaikista
tarkkailujaksolle valituista sonneista, se sisältää myös kyselyyn ei-vastanneiden tilojen sonnit, eli tällöin puhutaan kaikista tarkkailujaksolla olleiden kyseisen rodun edustajista.
0 0,5 1 1,5 2 2,5 3 3,5
Sääolosuhteet, esim. kuivuus, märkyys Ei l aidunkiertoa Yli laidunnus Talvituhot Laitumen uusimiskierto Laitumen lajikevalinnat Muu
Taulukko 2 Sonnien vieroituspainoluokat roduittain.
Painoluokka 1 2 3
Angus alle 330 kg 330-360 kg yli 360 kg
Hereford alle 310 kg 310-340 kg yli 340 kg
Molempien rotujen edustajat jakautuivat tasaisesti niille tehtyihin vieroituspainoluokkiin, kuten 9 ja 10 kuvista voidaan nähdä. Kummankin rodun painoluokkaan 2 sijoittui eniten sonneja ja painoluokka 3 jäi pienimmäksi.
Kuva 9 Angus-sonnien jakauma painoluokittain vieroituspainon mukaan.
Kuva 10 Hereford-sonnien jakauma painoluokittain vieroituspainon mukaan.
Painoeroja havainnoidaan painoluokkien muutoksilla, eli mihin painoluokkiin eläimet sijoittuvat vuodenpainoja tarkasteltaessa suhteessa vieroituspainoihin. Vuodenpainojen painoluokat roduittain ovat taulukossa 3. Angus-sonnien vuodenpainojen mediaani on 581 kiloa ja hereford sonnien on 548 kiloa. Vuodenpainojen aineistossa on myös käytetty vain kyselyyn vastanneiden tilojen sonneja.
Taulukko 3 Painoluokat vuodenpainolle roduittain.
Painoluokka 1 2 3
Angus alle 560 kg 560-590 kg yli 590 kg
Hereford alle 530 kg 530-560 kg yli 560 kg
5.2.3 Ultraäänimittaukset
Ultraäänimittausta ei tehdä kaikista tarkkailujakson sonneista, vaan siihen valikoitui mielenkiintoisimmat yksilöt jalostuksen kannalta. Yhteensä angus-sonneja mitattiin 58 kappaletta, näistä 25 sonnin tilalta vastattiin kyselyyn. Hereford-sonneja mitattiin kaikkiaan 66 kappaletta, ja 50 sonnin tilalta saatiin kyselyyn vastaus.
Sonnien ultraäänimittaustuloksia tarkasteltiin suhdeluvun kautta, joka esitetään
selkälihaksen pinta-alana sataa elopainokiloa kohden. Ryhmässä on eri-ikäisiä eläimiä, joiden lihaksen kasvupotentiaalia pyritään arvioimaan muodostamalla lihaksen kasvu tuotettua 100 kilogrammaa kohden. Näin iän vaikutusta tulokseen saadaan häivytettyä. (Alberti ym., 2008, 19-30)
6 Tutkimuksen tulokset ja niiden tarkastelu
Tutkimusta tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon, että sonnien keskiarvot ja mediaanit on laskettu kyseisestä sonniryhmästä, eivätkä siten välttämättä ole vertailukelpoisia
laajemmassa mittakaavassa keskiarvoiksi. Tutkimuksessa olevia sonneja vertaillaankin vain keskenään. Lisäksi tarkastelussa tulee huomioida sonnien rotujen ominaisuudet ja niiden väliset erot. Siksi tarkastelussa angus- ja hereford-sonnit on pidetty erillään omissa taulukoissaan.
6.1 Angus-sonnien tulokset
6.1.1 Painokehitys
Angus-sonneilla jakauma painoluokittain muuttui hieman. Kuvasta 11 nähdään, että painoluokka 1 jäi pienimmäksi, ja painoluokka 2 on edelleen suurin. Vuodenpainoluokissa myös painoluokka 3 kasvatti osuuttaan reilusti.
Kuva 11 Vuodenpainoluokkien jakauma angus-sonneilla.
Sonnien painoeroja vertaillaan vieroituspainoluokkien mukaan. Taulukosta löytyy sonnin tunniste, vieroituspaino, vuodenpaino, sekä niiden erotus, jolla kuvataan vieroituspainon ja vuodenpainon välissä tapahtunutta kasvua. Tutkimuksessa ei käytetä monille tutumpaa päiväkasvua, sillä vieroituspainon punnituspäivät ovat vaihdelleet tilojen välillä. Tämän päivämäärätiedon esille kaivaminen olisi ollut kohtalaisen työlästä, jolloin tyydyttiin käyttämään vertailussa tarkkailujakson aikana saavutettua kokonaiskasvua. Vuodenpaino- sarakkeessa eri värit kuvaavat sonnien sijoittumista vuodenpainoluokkiin.
Angus-sonnien vieroituspainoluokassa 1 saavutettiin parhaat kasvut. Taulukosta 4 nähdään siihen kuuluvat sonnit. Vieroituspainoluokka 1:n parhaan kasvun saavutti AB 39, ja se nousi vuodenpainoluokkaan 3 286 kilon kasvulla tarkkailujakson aikana. Myös sonnit AB 55 ja AB 87 nousivat kaksi luokkaa ylöspäin. 12 sonnista 4 nousi keskiluokkaan. Ryhmän heikoimman kasvun saavutti AB 13 210 kilon kasvulla. Parhaan ja heikoimman sonnin välinen kasvuero on 76 kiloa.
Ryhmässä saavutettiin keskiarvollisesti parhaat kasvut, sillä ryhmän mediaanikasvu on 259 kiloa. Tämän ryhmän kohdalla voi olla kyse kompensatorisesta kasvusta, jolloin
alkukasvatuksen olosuhteissa on ollut jokin vialla, esimerkiksi emon maidontuotantokyky ei
ole ollut riittävä tai tarjotun laitumen laatu on ollut heikkoa. Kun sonnit ovat saapuneet tarkkailujaksolle optimoituihin olosuhteisiin, niiden kasvu on nopeutunut.
Taulukko 4 Angus-sonnien painokehitys vieroituspainoluokassa 1: vieroituspaino alle 330 kiloiset sonnivasikat.
Taulukossa 5 on nähtävillä vieroituspainoluokka 2 kasvut, jotka ovat olleet kaikkein
tasaisimmat. Parhaan ja heikoimman kasvun erotus on vain 63 kiloa. Vieroituspaino luokan 2 parhaan kasvun saavutti AB 47 262 kiloa, ja heikoimmin kasvoi AB 32 199 kilolla. Ryhmän kasvujen mediaani on 236 kiloa. Ryhmä on kaikkein suurin 19 sonnilla, joista 7 siirtyi korkeimpaan vuodenpainoluokkaan omalla kasvullaan ja kolme putosi heikoimpaan. Loput säilyivät painoluokassa 2.
Vieroituspainoluokka 1 Vieroituspaino Vuodenpaino Kasvu
AB 9 306 577 271
AB 13 326 536 210
AB 20 309 554 245
AB 23 294 534 240
AB 24 321 576 255
AB 39 311 597 286
AB 55 318 599 281
AB 56 316 542 226
AB 63 321 531 210
AB 73 321 584 263
AB 75 304 582 278
AB 87 318 599 281
Taulukko 5 Angus-sonnien painokehitys vieroituspainoluokassa 2: vieroituspaino 330-360 kiloa.
Angus-sonnien vieroituspainoluokassa 3 on kuusi eläintä. Taulukosta 6 nähdään, että kaikkien angus-sonnien vieroituspainoluokkien parhaan kasvun saavutti AB 11 287 kilolla.
Tästä luokasta löytyy myös heikoin kasvu, joka on AB 34:n 155 kiloa, joka on samalla kaikkien angus-sonnien painoluokkien heikoin kasvu. AB 34 putosi myös kaksi luokkaa alaspäin
vuodenpainoluokkaan 1. Sonnin kohdalla voi olla kyse esimerkiksi sairastumisesta
tarkkailujaksolla, jolloin kasvu on romahtanut sen vuoksi. Kuudesta sonnista myös sonnit AB 6 ja AB 61 putosivat yhden luokan alaspäin vuodenpainoluokissa. Vieroituspainoluokassa 3 parhaan ja heikoimman kasvun välinen erotus on 132 kiloa, joka on angus-sonnien
vieroituspainoluokkien suurin.
Vieroituspainoluokka 2 Vieroituspaino Vuodenpaino Kasvu
AB 12 328 582 254
AB 16 356 580 224
AB 19 355 591 236
AB 22 335 564 229
AB 27 359 601 242
AB 28 352 584 232
AB 32 347 546 199
AB 35 345 550 205
AB 37 330 568 238
AB 38 359 604 245
AB 44 353 602 249
AB 45 336 574 238
AB 46 356 561 205
AB 47 330 592 262
AB 52 355 614 259
AB 58 338 552 214
AB 65 356 568 212
AB 69 354 593 239
AB 74 356 581 225
Taulukko 6 Angus-sonnien painokehitys vieroituspainoluokassa 3: vieroituspaino yli 360 kiloa painavat sonnivasikat.
Kaikkien tarkkailujaksolla olleiden angus-sonnien kasvujen mediaani on 241 kiloa ja kaikkien painoluokkiin jaettujen sonnien mediaani on 239 kiloa. Ero ei ole huomattavan suuri.
Painoluokkiin jaettujen angus-sonnien vieroituspainojen mediaani on 345 kiloa ja vuodenpainojen mediaani 581 kiloa. Kaikkien tarkkailujaksolla olleiden sonnien vieroituspainojen mediaani on 330 kiloa ja vuodenpainojen mediaani 580 kiloa.
Vieroituspainojen mediaanien välillä on huomattava 15 kilon ero. Tästä voidaan päätellä, että kyselyyn on jättänyt vastaamatta tiloja, joiden sonnien kasvu alkukasvatuksen aikana on ollut heikompaa, mutta korjaantunut tarkkailujaksolla, sillä erot ovat tasoittuneet
vuodenpainojen mediaaneissa.
6.1.2 Ultraäänimittaustulokset
Taulukossa 7 on esitetty angus-sonnien ultraäänimittaustuloksista selkälihaksen pinta-ala, pinta-alan suhdeluku per sata elopainokiloa sekä pintarasvan paksuus. Taulukossa on myös esitetty korjatut vieroitus- ja vuodenpainot, sekä painoluokkaa ilmaisevat värit. Lisäksi taulukossa on ultraäänimittauspäivänä punnittu elopaino. Selkälihaksen pinta-alan suhdeluvulla tarkastellaan eläimen ruhon lihakkuutta ja pintarasvan paksuudella ruhon rasvaisuutta. Taulukon 7 angus-sonnien painoluokalla tai sen muuttumisella ei ole yhteyttä selkälihaksen pinta-alan suhdelukuun eikä pintarasvan paksuuteen.
Vieroitusainoluokka 3 Vieroituspaino Vuodenpaino Kasvu
AB 6 377 580 203
AB 11 381 668 287
AB 34 380 535 155
AB 40 397 646 249
AB 49 361 633 272
AB 61 382 585 203
Taulukko 7 Kyselyyn vastanneiden tilojen angus-sonnien ultraäänimittaustuloksia.
6.1.3 Kyselyn tulokset
Vieroituspainoluokka 3 jäi anguksilla kaikkien pienimmäksi, kun sinne sijoittui 19 %
sonneista. Tilalla 9 koettiin laidunkausi epäonnistuneeksi ja siellä käytettiin myös vasikoiden lisäruokintaa. Laidunkauden epäonnistumisen syyksi oli vastattu sääolosuhteet. Tilan kaikki kolme sonnia sijoittui vieroituspainoluokkaan 1. Vaikka laidunkausi olikin epäonnistunut, ei lisäruokintakaan ole onnistunut auttamaan vasikoiden kasvuja. Kyselystä ei selvinnyt millaista lisäruokaa vasikat ovat saaneet. Tilalla 7 laidunkauden sanottiin epäonnistuneen,
Sonni Vieroituspaino Vuodenpaino
Mitattu paino
Selkälihaksen pinta-ala, cm²
Verranto, p-a/100 kg
Pintarasva, mm
AB 6 377 580 575 79,75 13,87 4,46
AB 11 381 668 774 101,12 13,06 5,64
AB 16 356 580 552 82,74 14,99 5,72
AB 19 355 591 588 70,93 12,06 4,97
AB 24 321 576 610 84,91 13,92 4,62
AB 27 359 601 548 73,83 13,47 3,34
AB 28 352 584 544 82,22 15,11 3,75
AB 35 345 550 528 74,29 14,07 3,82
AB 38 359 604 574 81,60 14,22 4,01
AB 39 311 597 576 74,00 12,85 5,76
AB 40 397 646 624 78,99 12,66 5,63
AB 44 353 602 570 80,71 14,16 4,96
AB 45 336 574 538 76,68 14,25 5,46
AB 46 356 561 526 68,01 12,93 4,07
AB 47 330 592 584 79,50 13,61 4,12
AB 52 355 614 620 87,90 14,18 4,56
AB 55 318 599 606 87,50 14,44 6,78
AB 56 316 542 596 87,11 14,62 7,63
AB 58 338 552 546 81,52 14,93 4,35
AB 61 382 585 530 74,09 13,98 4,46
AB 69 354 593 562 86,35 15,37 5,48
AB 73 321 584 598 88,37 14,78 3,68
AB 74 356 581 592 92,65 15,65 7,11
AB 75 304 582 608 90,51 14,89 3,94
AB 87 318 599 606 77,39 12,77 6,27
mutta lisäruokintaa ei olla käytetty. Tiloilla 6 ja 10 laidunkausi koettiin onnistuneeksi, eikä lisäruokintaa olla käytetty.
6.1.4 Kyselyn tulosten vertailu sonnien mitattuihin tuloksiin
Taulukossa 8 esitellään kaikkien tarkkailujaksolla ultraäänimitattujen angus-sonnien keskiarvo sekä vaihteluväli. Näihin arvoihin vertaillaan kyselyyn vastanneiden tilojen ultraäänimitattujen sonnien tuloksia. Ultraäänimittaustulokset on jaettu
vieroituspainoluokkien mukaan taulukoihin, joista on nähtävillä sonnin tunniste,
painotulokset ja ultraäänimittaustulokset. Jokaisessa taulukossa on mukana myös kyseisen vieroituspainoluokan tulosten keskiarvot sekä vaihteluväli.
Taulukko 8 Kaikkien tarkkailujaksolla olleiden angus-sonnien ultraäänimittaustulosten keskiarvot ja vaihteluväli.
Vieroituspainoluokissa 1 ja 3 (taulukot 9 ja 11) on vain vähän sonneja, jolloin eri ominaisuuksien yhtäläisyyksien vetäminen sonnien välille on haasteellista.
Vieroituspainoluokan 1 sonnien ultraäänimittaustuloksien, yhtä lukuun ottamatta, keskiarvot ylittävät rodun keskiarvot (taulukko 8). Vain selkälihaksen pinta-alan suhdeluku jää hieman alle rodun keskiarvon.
Pintarasva, mm
Selkälihas paksuus, cm
Selkälihas pinta-ala,
cm²
Lihaksen sisäinen rasva, %
Selkälihas, p-a per 100kg, cm²
Keskiarvo 5,22 6,8 83,06 3,49 14,45
Min 3,34 5,78 63,56 2,09 11,95
Max 8,65 7,98 101,12 5,49 17,47
