321
ETIIKKAA ARKEEN JA TIETEESEEN
JUKKA HANKAMÄKI (2003) Dialoginen filosofia. Teoria, metodi, politiikka. Yliopisto- paino, 371s.
Uudessa teoksessaan Dialogi- nen filosofia. Teoria, metodi ja politiikka Jukka Hankamäki kri- tisoi niin tieteessä, politiikassa kuin ihmisten arkipäivässäkin vallitsevia ajattelutapoja ja us- komuksia. Uskollisena fenome- nologiselle traditiolle hän tekee sen menemällä asiaan itseensä, siis radikaalisti. Jo väitöskirjas- saan Rakkauden välittäjä hän pyrki löytämään etiikan teorian rakennusaineet, silloin Simone Weilin filosofiasta. Hankamäki pakottautui Weilin tapaan ihmi- sen elämän representaatioista maan pinnalle etsimään ihmistä
ja todellista teoriaa ihmisestä konkreettisissa elämän tilanteis- sa. Etsintä jatkuu. Nyt hän ot- taa avukseen dialogisen filoso- fian edustajat Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin. Heidän tuellaan hän pyrkii löytämään sekä tieteen että arjen etiikan.
Arkielämämme on ahdettu – ja olemme itse ahtamassa sitä – täyteen erilaisia ”teorioita”: mie- likuvia, tekniikoita, metodeja, kyseenalaistamattomia pakkoja, ennakkoluuloja ja niihin kytkey- tyviä pelkoja. Me emme usein- kaan edes hämmästele niitä, ja tuskin koskaan aidosti koh- taamme ne. Hankamäki kuiten- kin uskaltautuu näin tekemään.
Hänen valitsemansa oppaat, Buber ja Levinas, ovat oivalli- sena apuna tiellä, jolla kulkeval-
le ”osoitetaan jotakin todelli- suudesta, jota ei enää nähdä, tai nähdään liian vähän.” Erityises- ti Hankamäkeä kiinnostaa, mitä annettavaa edellä mainituilla fi- losofeilla on toiseuden, erilai- suuden ja ulkopuolisuuden ky- symysten käsittelyyn ja miten dialogiseen ihmistieteeseen voitaisiin edetä fenomenologi- sen filosofian keinoin.
Teos jakautuu – kuten alaot- sikkokin antaa ymmärtää – kol- meen osaan: teoriaan, metodiin ja politiikkaan. Kirjan teoreetti- nen osa on Buberin ja Levina- sin filosofiaa tuntevallekin erin- omaisen antoisa. Kummankin filosofia on kuvattu asiantunte- van syvällisesti, mutta samalla konstailematta ja harvinaisen selkeästi.
AIKUISKASVATUS 4/2003 KIRJA-ARVIOITA
322
AIKUISKASVATUS 4/2003 KIRJA-ARVIOITA DIALOGISUUS JA
EETTISYYS ARJESSA Todellisessa dialogissa toinen kohdataan omana itsenään pyr- kimättä sulauttamaan ja häivyt- tämään häntä mihinkään ennal- ta määriteltyyn perustaan. To- delliseen dialogiin pääsemisen esteenä ovat erilaiset yhteis- kunnalliset reunaehdot ja valta- rakenteet. Mutta ne ovat ihmi- sen rakentamia, joten niiden olemassaolon tunnistaminen ei vielä oikeuta luopumaan pyrki- misestä dialogiin. Ne saattavat olla piileviä, kuten Foucault meille muistuttaa, mutta ne ovat ihmisen mittaisia. Yhteiskunnal- listen rakenteiden olemassa- olon myöntämisen ei siis pidä antaa johtaa siihen, että levi- tämme kätemme ja luovumme pyrkimyksestä yhdessä pohti- vaan ja yhdessä pohdittuun toi- mintaan. Realistisempaa on pyr- kiä kohtaamaan marginaalieh- dot arkipäivän elämäntilanteis- sa sellaisina, kuin ne näyttäy- tyvät ihmisen elämismaailmas- sa, hänen toiminnassaan ja ko- kemuksissaan, hänen ajatuksis- saan omasta itsestään maail- massa olevana, hänen käsityk- sistään toisista ihmisistä, usko- muksissaan, ennakkoluulois- saan, peloissaan jne.
On olennaisen tärkeää, että asioita pyritään tarkastelemaan, kuten Levinas kehottaa, ilman illuusioita ja retoriikkaa. On siis tarpeen Hankamäen tapaan fe- nomenologisesti pohtia, miten asiat voidaan ajatella uudella ta- valla ja miten niitä voidaan yh- dessä pohtien ja toimien muut- taa. Varsinkin meidän pedagogi- en on syytä – vaikka marginaa- liehdot meitä ahdistaisivat ja ku- ristaisivat – silloin tällöin muis- tuttaa itseämme Levinasin aja- tuksesta, jonka mukaan ihmisen suhteen toiseen on perustutta-
va pyyteettömyyteen, yrityk- seen olla vastikkeettomasti eet- tinen, hyvä tai vähintään sie- dettävä, jotta maailmassa voisi olla edes jotain hyvää. Hanka- mäki osoittaa teoksellaan, että tällainen ajatteleminen ja konk- reettinen toiseen suhteessa ole- minen, myös toiminnan tasolla, on luultua useammissa elämän- tilanteissamme mahdollista.
Vaikka elämmekin jälkimoder- nissa yhteiskunnassa, ihmisillä on arkielämässään taipumus yhä edelleen vedota jo ajatel- tuun, ”vahvoihin auktoriteettei- hin” ja sellaisiin ratkaisuihin, joista selviää pelkällä kalkyloi- valla, laskevalla ajattelulla ja sen ohjastamalla toiminnalla: siis toimimalla rutiininomaisesti, noudattamalla valmiiksi annet- tuja toimintaohjeita, heittäyty- mällä kyselemättä yhteiskunnan ja yhteiselämän asettamien mar- ginaaliehtojen uhriksi, toisin sanoen toimimalla niin kuin muutkin toimivat.
Pelkästään tavoiterationaali- selle, laskevalle ajattelulle ra- kentuvien ajatusten ja toiminta- muotojen varassa varsinainen eettinen elämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Niiden mukaan toi- mittaessa ratkaisut perustuvat, ei yksilön itsensä pohtimiin ja hyväksymiin eettisiin perustei- siin, vaan ulkoapäin omaksuttu- jen, tavoiterationalististen nor- mien seuraamiseen. Tällöin yk- silön toimintaa ei voida pitää varsinaisesti eettisenä – hän muistuttaa enemmän varashäly- tintä, kuten Heikki Mäki-Kulma- la Aamulehdessä osuvasti tote- si. Koska vain yksilö voi olla eettinen, elävä etiikka on aina yksilön etiikkaa, ei yhteisön.
Yhteisöt eivät ajattele eivätkä koe. Ne käyttäytyvät. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että Levinasin ja Buberin toi-
seuden merkitystä korostavas- sa filosofiassa yksilölle luotai- siin riippumattomuuden illuu- sio. Absoluuttinen vapaus on mahdottomuus ja toinen ihmi- nen rajoittaa aina yksilön va- pautta.
DIALOGINEN METODI TUTKIMUSMETODINA Sitoutumatonta kasvatustiedet- tä ei ole olemassa. Niin aikuis- kasvattajan kuin kasvatustietei- lijänkin on myös tiedettä teh- dessään vakavasti ja vastuulli- sesti tarkasteltava itseään, omia toimiaan ja niiden perusteita.
Tässä vaikeassa tehtävässä Hankamäen teos on hyvänä apuna. Hän keskittyy teoksen- sa toisessa osassa siihen, miten dialogiseen ihmistieteeseen voitaisiin edetä fenomenologi- sen filosofian keinoin. Vaikka dialoginen metodi on – ainakin sanana – monelle aikuiskasva- tuksen ja kasvatustieteen edus- tajalle tuttu, perinteisen ja her- meneuttis-fenomenologisen paradigman ero ei vielä näytä tulleen selväksi. Dialogista me- todia käyttävä hermeneuttis-fe- nomenologisen paradigman edustaja joutuu yhä edelleen olemaan altavastaajana tai mu- kautumaan vanhan paradigman ehtoihin ja pelisääntöihin saa- dakseen itsensä edes jollakin tavalla kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Hankamäen teos on hyvä opas jokaiselle, joka haluaa pintaa perusteelli- semmin tutustua dialogiseen metodiin ja sen perusteisiin.
Hankamäki osoittaa, mitä merkitystä jo pelkällä kohtaami- seen liittyvällä asenteella tai asenteenmuutoksella voi olla tieteelle. Sekä Buberilla että Le- vinasilla on myös tieteen teke- misessä lähtökohtana se, että toinen ihminen on toiselle ar-
323
voitus, joka ei antaudu koko- naan määrittelyille. Toista on mahdotonta muotoilla läpinäky- väksi tiedoksi. Toinen on aina enemmän, kuin minä voin käsit- tää. Ihmisen tutkiminenkin on näin ollen perimmältään ainut- laatuisuuden, erilaisuuden ja vierauden kohtaamista. Se on selittämättömän selittämistä.
POLITIIKKA
Jotta tieteellinen tiedonmuo- dostus olisi loppuun saakka eettinen prosessi, sen tulisi tuottaa tietoa ja ymmärrystä, jolla on rakentava yhteiskunnal- linen merkitys. Tämän kantan- sa Hankamäki tuo selkeästi esiin sekä teoksensa sisällöis- sä että sen rakenteessa. Hän katsoo, että ihmistieteellisen tutkimuksen lähtökohtana voi- daan pitää (a) dialogista kohtaa- mista, toisena vaiheena (b) kriit- tistä fenomenologista tiedon- muodostusta ja kolmantena vai- heena (c) tiedon ja ymmärryk- sen palautumista ihmisen elä- mismaailmaan. Hankamäen teoksessaan raportoima tutki- mus on oiva esimerkki tällaises- ta hermeneuttisesta tutkimus- prosessista.
Teoksen kolmas osa, kohdal- lisen ihmistieteellisen tutkimuk- sen kolmas vaihe, on siis eetti- sesti ja uskottavuussyistä vält- tämätön. Se on kuitenkin tutki- muksen ehkä haastavin ja vai- kein, koska siinä Hankamäki tar- kastelee laaja-alaisesti erilaisia yhteiskunnallisia eettisiä ongel- mia pyrkien keskustelevan filo- sofian keinoin niihin vastaa- maan. Hankamäki käsittelee monia – ehkä jonkun mielestä liian monia – niin sanotulle har- maalle vyöhykkeellekin sijoittu- via ongelmia. Seksuaalivähem- mistöjen asema on lähellä hä- nen sydäntään. Eniten tilaa saa-
vat kuitenkin yleisemmin syr- jäytymisen, eriarvoisuuden ja etnisyyden kysymykset. Yh- denkään ongelman käsittely ei kuitenkaan sinänsä ole turha.
Käsitellyt ongelmat ovat konk- reettisia esimerkkejä meidän ai- kamme kovuudesta – siitä, että emme enää koe samassa määrin kuin aikaisemmin olevamme eet- tisesti vastuussa syrjäytyneis- tä ja vähempiosaisista. Jokainen esimerkeistä muistuttaa – usein idealismista syytetyn – dialogi- sen filosofian tarpeellisuudes- ta elämämme eri alueilla. Hanka- mäen edustaman lähestymista- van pätevä esilletuominen on erityisen tarpeellista näinä päi- vinä, jolloin ihmisenä olemisen ongelmat pyritään ohentamaan vain teknologis-taloudellisiksi ja teknis-rationaalisen, kalkyloi- van ajattelun keinoin ratkaista- viksi. Kasvatustieteissä tämä trendi näyttäytyy esimerkiksi siinä, että keskitytään yksipuo- lisen tavoiterationaalisesti eri- laisten asioiden oppimisen ma- nipulointikeinojen kehittämi- seen. Itse asia, kasvatus, kiin- nostaa enää harvoja kasvatus- tieteilijöitä.
Hankamäen yhteiskunta- ja kulttuurikritiikkiä ei voi syyttää ainakaan kesyydestä eikä roh- keuden puutteesta. On hyvin todennäköistä, että hänen per- soonallinen ja kriittisesti kantaa ottava teoksensa herättää voi- makkaita tunneryöppyjä muis- sakin lukijoissa kuin Tapani Kil- peläisessä, joka arvosteli Han- kamäen teoksen Yliopisto-leh- dessä ( Yliopisto 12–13, 2003).
Kilpeläinen odotti, että teokses- sa – lähinnä sen politiikkaosas- sa olisi vielä enemmän pohdin- taa ja pistävämpiä argumentte- ja. Hänen omasta vihjailevasta ja ylimielisestä kritiikistään ne molemmat ikävä kyllä lähes täy-
sin puuttuivat. Vaikka Kilpeläi- nen kiittääkin Hankamäen teok- sen vahvuutta ja ansiokkuutta fenomenologisen etiikan esitte- lyn osalta, hän ei selvästikään yhdy Levinasin käsitykseen, että voin vaatia itseltäni sitä, mitä en voi vaatia toiselta. Toi- selta en voi vaatia mitään, mut- ta olen häneen nähden ’ääret- tömän vastuullinen’. Kilpeläi- sen keskustelupanos on kuiten- kin tervetullut, sillä kuten Han- kamäki teoksessaan sanoo, ih- mistieteellisesti pätevän kes- kustelun tulee sallia voimakkai- takin mielipiteitä ja tunteenpur- kauksia. Niitäkään dialoginen filosofia ei välttele, koska se pyrkii asettumaan kiinni ihmis- ten elämään. Hankamäki on onnistunut toteuttamaan teok- sensa idean heittää eettinen haaste tieteen ja politiikan rak- kikehään (Yliopisto 14/2003).
Syrjäytyneiden ja vähemmis- töjen ongelmat ovat meidän kaikkien ongelmia. Vaikka oli- simme niin onnekkaita, että emme kokisi itseämme missään elämämme vaiheessa ulkopuo- liseksi tai syrjäytyneeksi – mikä lienee vain teoriassa mahdollis- ta – me pedagogeina kohtaam- me väistämättä siten kokevia ai- kuisia ja lapsia. Mekaanisella normi- ja sääntöetiikalla emme voi heitä auttaa. Auttaisiko kohtaamisetiikka ja kriittinen, dialoginen filosofia, joka pakot- taa meidät kanavoimaan uudek- si ajatellut merkitykset toimin- naksi? Kannattaa ainakin ko- keilla. Siitä huolimatta, että mat- kanteko saattaa ajoittain olla melko rajua. Kriittisyydestään ja rajuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – Hanka- mäen kirjaa voi hyvin suositel- la kasvatustieteiden kurssivaa- timuksiin.
Maija Lehtovaara
AIKUISKASVATUS 4/2003 KIRJA-ARVIOITA
