KIRJALLISUUS
Etiikkaa
historiantutkijoille
Satu Lindman, Anu Koskivir- ta ja Jari Eilola (toim.) Historian- tutkimuksen etiikka. Gaudea- mus 2017.Miten historiantutkijan tulisi koh- della ennen eläneitä ihmisiä? Mitä saa kertoa, kenet saa yksilöidä ja miten kaukana menneisyydes- sä? Siinäpä pulmia kerrakseen.
Lainsäädäntö antaa raamit ja ne- kin rajaavat vain nykyaikaa ja lä- himenneisyyttä noin sadan vuo- den ajalta. Ongelma on noussut ajankohtaiseksi, kun tutkijat ovat viimevuosina pureutuneet arjen historiaan, henkilöhistoriaan ja so- siaalisesti heikossa asemassa elä- neiden ryhmien elämään, ihmisten terveyteen ja sairauteen sekä eri- tyisesti mielenterveyteen.
Tutkijat ovat pohtineet eetti- siä kysymyksiä yksinään ja lopuk- si yhdessä. Lopputuloksena on historiantutkimuksen etiikkaa mo- nipuolisesti tarkasteleva teos His- toriantutkimuksen etiikka. Toimit- tajina on kolme tohtoria, Jari Eilola ja Anu Koskivirta Jyväskylästä sekä Satu Lidman Turusta. Kirjoit- tajia on kaikista maamme yliopis- toista, joissa historiaa tutkitaan,
tohtoriopiskelijoita ja professorei- ta, nuoria ja vanhempia. Harvinai- sen laaja skaala.
Esimerkkeinä arkaluontois- ta tutkimuskohteista tekijät esittä- vät aviottomien lasten elatuksen, inkvisiittorit ja muun sorron, itse- murhat, lapsenmurhat, etniset vä- hemmistöt ja partisaanitoiminnan Pohjois-Suomessa. He kysyvät myös, onko tutkijalla mahdollisuus empatiaan.
Teoksen taustaluvussa otetaan esille muutamia ongelmatapauk- sia, joissa tekijöiden mukaan on lii- kuttu raja-alueilla tai rajan väärällä puolella. Nämä teokset ovat olleet myyntimenestyksiä ja saaneet pal- jon huomiota mediassa. Vain har- voin on historiantukijoiden yhteisö (johon siis itsekin kuulun) puuttu- nut epäkohtiin. Kukapa median ja yleisön suosikkia viitsisi moittia.
Historiantutkimusetiikasta pal- jon kirjoittanut Jorma Kalela on tässäkin teoksessa merkittäväs- sä roolissa. Hän palaa vanhaan teemaansa tutkijan puolueetto- muuden mahdottomuuteen. Kun- kin tutkijan on tiedostettava omat tarkoitusperänsä ja kerrottava ne.
Hänen on valittava tutkimuskoh- teensa siten, että hän tiedostaa yleisönsä eli sen, ketä kyseinen aihe saattaa kiinnostaa. Hänen on oltava oikeudenmukainen tutki- muskohdettaan kohtaan. Eettisiä ja moraalisia valintoja on tehtävä koko tutkimusprosessin ajan ai- heenvalinnasta lähtien.
Kalelan mukaan tutkijan pitää myös valmistautua kritiikkiin, myös pahantahtoiseen. Samalla hän kui- tenkin tavallaan kritisoi muita tut- kijoita asenteellisuudesta ja histo- riapolitiikasta erittelemättä, keitä ja mitä tutkimuksia hän tarkoittaa.
Historiantutkimus ja nykyajan yhteiskunta
Kysymys siitä, pitääkö historian- tutkimuksen avulla yrittää vaikut- taa nykyajan yhteiskuntaan, saa tekijöiltä varovasti myönteisen vastauk sen. Jos rehellisellä ja avoi- mella tutkimuksella osoitetaan yh- teiskunnallisia epäkohtia ja vää- ryyksiä, hyvä niin ja korjattakoon
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 75 KIRJALLISUUS
ne. Niin on käynytkin. Maria Läh- teenmäen artikkeli kertoo partisaa- nitoiminnan tutkimuksen seurauk- sista, kun elossa olevat siviiliuhrit saivat valtiolta rahallisen korvauk- sen. Uhrit itse järjestivät seminaa- reja, joissa he tapasivat partisaane- ja ja antoivat anteeksi. Myös Pirjo Markkolan lastensuojelun historian tutkimusprojekti tuotti valtiovallan anteeksipyynnön lastenkodeissa kasvatetuille henkilöille.
Hämmästyttävin tulos on Mona Rautelinin tutkimuksella niin sa- notuista salaraskauksista ja las- tensurmista. Hän ehdottaa pii- loraskauksien lääketieteellistä tunnustamista ja tunnistamis- ta. Hedelmällisessä iässä ole vien naisten epämääräiset vatsavaivat tulisi ottaa vakavasti ja tehdä heil- le aina ultraäänitutkimus. Erityi- sesti naisia, jotka ovat synnyttä- neet yllättäen WC:ssä, tulisi uskoa.
He eivät tienneet olleensa raskaa- na ja heidät pitää jättää tuomit- sematta lapsenmurhasta, vaikka lapsi olisikin menehtynyt. Toivotta- vasti tämä esitys päätyy myös vi- ranomaisten tietoon!
Panu Pulman artikkeli Suomen romaniyhteisön tutkimisen lähtö- kohdista on hieno. Projektin tapa ottaa romanit mukaan ja kysyä heiltä, mitä he haluavat kerrotta- van itsestään, olkoon ohjenuora kaikkien etnisten ja muidenkin vä- hemmistöjen tutkimukselle.
Vaikea kysymys on inkvisiitto- reiden ja muiden hirmutekoja teh- neiden ihmisten tutkiminen. Reima Välimäen mukaan asiaa on maail- malla, erityisesti katolisissa mais- sa pohdittu. Selvää vastausta ei oi- kein ole. Ehkä asia pitää ymmärtää tutkimusajankohdan lähtökohdis- ta, mutta ei tarvitse hyväksyä itse tekoa eikä vähätellä uhrien kärsi- myksiä.
Monet kirjoittajat korostavat sitä, että kaikki ihmiset ja ryhmät ovat myös itsenäisiä valintoja te- keviä yksilöitä ja subjekteja omas- sa elämässään eivätkä ainoastaan uhreja. Henkilöiden nimien paljas- tamisesta tuodaan useita näkö- kulmia esiin. Haastateltavilta on kysyttävä, mutta heitä on myös
suojeltava pahalta maailmalta sil- loin, kun he eivät ehkä ymmärrä nimensä julkistamisen seurauksia.
Lupa voidaan kysyä lähihistoriaa tutkittaessa, mutta aiempia vuosi- satoja tutkittaessa tutkijan on itse tehtävä päätös.
Kirsi Vainio-Korhonen kertoo an- taneensa tutkimilleen 1800-luvun turkulaisille prostituoiduille nimen ja siten nämä saivat arvokkuutta vaikeissa olosuhteissa elävinä ihmi- sinä. Heillä oli paljon muutakin elä- mää kuin prostituoituna toiminen, kuten työnteko, perhesiteet, äitiys, seurustelu, kihlaus ja avioliitto.
Tulevaisuudessa lähdekritiikkiä ja uusia haasteita
Teoksen päättää Jari Eilolan artik- keli tulevaisuuden tutkimusetiikas- ta. Muistitiedon, haastattelujen, muistelmien, valokuvien ja kirjei- den käytöstä puhuessaan Eilola puhuu siitä, mitä aiemmin sanot- tiin sisäiseksi lähdekritiikiksi. Uut- ta ovat sen sijaan digitalisaation ja avoimen tieteen haasteet aineis- tojen julkisuudelle ja jatkokäytöl- le. Tämä koskee myös valokuvia.
Kaikkein kamalimpia kuvia ei tar- vitse julkaista.
Teoksessa on yhdeksän nä- kökulmalaatikkoa. Pidän niistä merkittävänä Petri Karosen nä- kökulmaa tutkimuskirjallisuuteen viittaamisesta, mitä ei muuten teoksessa käsitellä. Se on ymmär- rettävää, koska se ei koske vain historioitsijoita vaan on eettinen lähtökohta kaikelle tutkimukselle.
Muiden tutkijoiden tulosten kun- nioittaminen kuuluu tutkijan am- mattitaitoon ja -etiikkaan. Myös plagioinnin välttämisen pitäisi olla kaikkien tutkijoiden ja vertaisar- vioijien mielessä. Niissä olemme Suomessa ehkä olleet vähän löpe- röitä. Teoksen lopun asia- ja hen- kilöhakemistot helpottavat teok- sen käsikirjamaista käyttöä. Tosin henkilöhakemisto ei kata paria en- simmäistä lukua.
Historiantutkimusetiikan pe- russäännöt toistetaan useis- sa artikkeleissa – ihan turhaan.
Taustaluvun lukeminen ja asian täsmentäminen Eilolan loppulu-
vussa olisi tämän kirjan kohdeylei- sölle riittänyt. Teos on ehdottoman tarpeellinen ja eettisiä pohdintoja on tämän perusteella hyvä jatkaa historioitsijayhteisössä. Tämän teoksen lisäksi historiantutkijoiden kannatta tutustua myös Tutkimus
-
eettisen neuvottelukunnan anta- maan ohjeeseen Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäily- jen käsitteleminen Suomessa. On kuitenkin muistettava, ettei eetti- siä ja moraalisia valintoja tehdä la- kikirja kädessä. Ne vaativat tutki- jalta sensitiivisyyttä ja ymmärrystä sekä tutkittavien ihmisarvon ja ar- vokkuuden kunnioittamista.
Tekijät tuntevat hyvin alan kan- sainvälistä ja kotimaista kirjallisuut- ta, myös Tutkimuseettisen neu- vottelukunnan tuottamat teokset, Tutkijan eettiset valinnat (S. Karja- lainen ym., 2002) ja Etiikkaa ihmis- tieteille (J. Hallamaa ym., 2006).
Jälkimmäisessä he ihmettelevät historiantutkimusta koskevan artik- kelin puuttumista ja ainoan histori- oitsijan (minun) laatimaa artikkelia, joka koski vain tutkimuseettisten kysymysten huomioimista tieteel- listen seurojen toiminnassa. Kirjoi- tin sen, koska sitä pyydettiin ja se kuului työhöni Tieteellisten seu- rain valtuuskunnan toiminnanjohta- jana. Keskustelin Etikkaa ihmistie- teille -teoksen toimituksen kanssa myös historiantutkimuksen etiikkaa koskevan artikkelin puuttumisesta.
Minulle vastattiin, ettei sitä tarvita, koska Kalelan kirjoitus Tutkijan eet- tiset valinnat -kirjassa on kattava eikä muuta kirjoittajaa ole löytynyt.
Teoksessa väitetään myös, et- tei tutkimusetiikkaa opeteta. Vaik- ka etiikkaa ei opeteta tällä nimellä, pelisäännöt on upotettu prosemi- naarien ja harjoituskurssien ohjel- mistoon.
AURA KORPPI-TOMMOLA Kirjoittaja on Suomen historian dosentti, tietokirjailija ja professori.
