Mahdoton lapsi etiikan ja politiikan mahdollisuusehtona näkymä

(1)

YJÄ JA ERITTELYJÄ • T&E 2/98 la. Ojakangas myös ymmär-

tää muodostelman olevan aina tutkijan rakentama ideaalinen ykseys, joka yrittää koota ole- muksellisen moninaisuudes- ta. Mutta tätähän todellinen tutkimus on ja tämän tähden Ojakankaan luenta on saman- aikaisesti tarkka ja valikoiva.

Tarkka siinä suhteessa, että Ojakangas on käynyt valtavan aineiston läpi dokumentoiden ja paikallistaen tarkkaan ai- neistoviittaukset, valikoiva sii- nä mielessä, että Ojakankaan tarkoituksena on löytää keskeiset siirtymät, ideat ja kont- rastit, ei suinkaan luetella kaik- kia keskustelun vivahteita tai esittää jonkinlaista tilastollis- ta keskiarvoa aineistosta.

Teosta onkin miellyttävä lu- kea, koska se ei sorru aate- historialliseen ajattelun lais- kuuteen, jossa luetallaan eri aatevirtauksia ja kerrotaan eri kirjoittajista, kuinka yksi oli idealisti ja toinen materialisti, kuinka oli hegeliläinen traditio ja sitten tuli anglosaksinen traditio, koskaan puuttumatta siihen mistä oli kyse ja mikä oli ajattelun aihe. Aatevirtaus- ten ja ajattelijoiden nimi- litanioiden sijasta teos keskit- tyy ajatuksiin, ja sen sijaan että nämä niputettaisiin tiettyjen kirjoittajien mukaan, itse kir- joittajat voivat jakaantua aja- tusjärjestelmien välille. Oja- kangas sanookin, ettei hän kirjoita mitään varsinaisen uut- ta, mutta korostaa tiettyjen muutosten suurempaa merki- tystä. Kirja ei olekaan niin- kään kuvaileva pedagogisen vallan historia kuin argument- tien ja ajatusten kehittämistä tuon historian kautta. Teos kommentoi rivien välissä ny- kyteoreettisia keskusteluja ja rakentaa näin useamman ker- rostuman, joiden kautta se on

samalla kaikkien luettavissa, mutta viittaa myös erityisiin keskusteluihin. Tämä oli Michel Foucault’n tapa kirjoit- taa, ja Ojakankaan teos näyt- tää jäljittelevän enemmän foucault’laista eetosta kuin tä- män varsinaisia tutkimuksia.

Foucault’n tutkimusten erityiset alaotsikot klinikan tai van- kilan synnystä ovat harhaan- johtaneet usein ihmisiä pitä- mään niitä pelkkinä tiettyjen instituutioiden analyyseinä tai kritiikkeinä, vaikka kyse on laajemmasta ajattelujärjestel- mien ja vallan muotojen muu- toksista. Myöskään Ojakan- kaan teoksesta ei pidä luulla, että kyse olisi vain erityisestä pedagogisen vallan historiasta Snellmanista Koskenniemeen.

K K K K

KA K S IA K S IA K S IA K S IA K S I M U O D O S T E L M A AM U O D O S T E L M A AM U O D O S T E L M A AM U O D O S T E L M A AM U O D O S T E L M A A Ojakangas rakentaa kaksi “rii- televää” muodostelmaa: kurin- pidollis-siveellisen eli vapauteen pakottavan ja terapeut- tis-sopeuttavan eli normaaliu- teen suoristavan. Kiista ava- taan Snellmanin ja Cygna- euksen välillä käydyssä sana- harkassa, jossa filosofi Snell- man edustaa järkeä, viisautta, traditiota ja kokemusta ja tä- män “hupsuksi pedagogiksi”

kutsuma Cygnaeus tiedettä, uutuutta ja kokeellisuutta. Oja- kankaan mukaan tuo altavas- taajana aloittanut “hupsu pedagogi” kuitenkin peri hitaas- ti ja epävarmasti suuremman voiton kuin olisi voinut itse kuvitella. Cygnaeus sijoittuu ni- mittäin vielä Ojakankaan muodostelmien väliin jakaen pal- jon yhteistä Snellmanin kanssa. Kinassa kuitenkin näyttäy- tyy historiallinen muutos, jossa perinnettä, tapaa ja vuosisato- jen kokemuksen auktoriteettia puolustava kansallisroman- MIKA OJAKANGAS: Lapsuus

ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Tutkijaliitto 1997. 305 s.

Kasvatus on ollut aina kes- keistä politiikan teorialle; jokainen politiikan ajattelija on joutunut pohtimaan kasvatuksen merkitystä. Valtio-opin väi- töskirjassaan Mika Ojakangas tutkii kasvatuksen asemaa mo- dernissa auktoriteetin kuole- man jälkeisessä maailmassa kahden historiallisen muodostelman vertailun kautta. Kun vielä aikaisemmassa opin- näytetyössään Ojakangas ra- kensi Tarkkailla ja rangaista -inspiroituneen tutkimuksen suomalaisesta koulukurista kolmen vallankäytön muodon – käden ja kepin (ruumiilli- nen väkivalta), silmän (tark- kailu) ja korvan (terapia, ym- märrys) – siirtymänä, on nyt ainoa viite kyseiseen työhön kriittinen kommentti; Lapsuus ja auktoriteetti -teoksessa nä- kyvä foucault’lainen vaikutus on enemmän velkaa Fou- cault’n 60-luvun töille. Oja- kangas esittääkin kaksi histo- riallista muodostelmaa, joilla hän tarkoittaa tietyn tieteen- alan perimmäisten totuuksien tai pikemminkin vakavasti otettujen käsitysten ja niiden pohjalta tehtyjen sovellutus- ten järjestelmää tiettynä aika- na. Historiallisena muodostel- mana järjestelmä avaa mah- dollisuuksien tilan ajattelulle ja avoimen kentän toiminnalle, mutta samalla myös esittää mahdottomuuksien alueen, ajattelemattomien tai jopa kiel- lettyjen ajatusten ja tekojen joukon. Niinpä erityiset ajat- telijat tai siteeraukset eivät si- nänsä ole tärkeitä, vaan ne voitaisiin hyvin korvata toisil-

(2)

T&E 2/98 • ESITTELYJÄ JA ERITTEL

liseen menetelmään ja moderniin lapsitieteelliseen kasvatuk- seen uskovalle maailmankan- salaiselle. Ojakankaalle kyse oli kuitenkin suuremmasta muutoksesta, jossa elävänä olentona olemisen universaa- li normi ja kasvatus elämään yleensä korvasi paikalliseen tapaan sijoitetun elämän ja kasvatuksen tiettyyn elämänmuo- toon. Uusi yhteiskunnallinen työntekijä, yleisen elämän asiantuntija, korvasi vähitellen äidin, paikallisen elämän tun- tijan. Itse kasvatuksen vanho- ja auktoriteetteja, vanhempia, oli ruvettava kasvattamaan uuden luonnonmukaisen lap- sitieteen voimalla. Snellmanil- le, jolle “yksikään talonpaikais- nainen ei ole niin lemmetön lapselleen, että tekisi sen op- pineitten kokeilujen esineek- si”, kasvatuksen intressi oli joh- taa lapsi siveellisyyteen, jär- jen käyttöön ja perittyyn tapaan. Cygnaeukselle kasvatuksen oli tehtävä ihmisestä yh- teiskunnalle hyödyllinen työn- tekijä. Ojakankaalle miehet puhuivat toistensa ohi. Snell- man kysyi, millä oikeudella, quid juris, lasta kasvatetaan, ja Cygnaeus, millä tiedolla, quid facti. Cygnaeuksen pu- huessa oikeudesta hän ei puhunut tavasta vaan luonnolli- sista oikeuksista, ja Snellma- nin puhuessa tiedosta hän ei puhunut toden tunnistamises- ta havainnoinnissa vaan järjen kyvystä erottaa oikea ja väärä.

Ojakangas esittääkin ker- tomuksen siirtymästä oikeu- dellisesta, valtion, lain ja jär- jestyksen hallitsemasta muo- dostelmasta yhteiskunnan kä- sitteen hallitsemaan normali- sointiin ja sopeuttamiseen.

Kansakunnan sivistämisestä

veelliseen järjestykseen kas- vattamisesta yhteiskunnan or- ganisaatioon sopeuttamiseen.

Poliittisesti kyse ei ollut enää valtiojärjestä vaan yhteiskunnan vitaalisesta järjestä. Lain järjestyksen ollessa tasa-arvot- tava syntyperustasta ja elin- kunnosta huolimatta uusi normin järjestys oli yksilöivä, hie- rarkkinen ja juuri syntyperään ja elinkuntoon kiinnittyvä.

Opettajaa ei tullut enää verrata tuomariin vaan lääkäriin.

Snellmanilainen kasvattaja pyrki kesyttämään lapsuuden taivuttamalla sen säilyttävän kumoamisen kautta tai uhraa- maan siinä ilmenevän aistimellisen luonnon yli-aistimelliselle siveelliselle elämälle. Mo- derni pedagogi taas halusi vapauttaa lapsuuden erityiset pii- levät voimavarat aktualisoi- dakseen ne osaksi yhteiskunnan tehokasta organisoimista.

“Tässä yhteiskunnassa jokainen lapsi, jokainen uusi alku kytkeytyy heti, hedelmöittymi- sen hetkestä lähtien, sen it- sensä välittömään yhteyteen.”

Kirjan kritiikin keskiössä näyt- tääkin olevan juuri normaaliu- teen saattava muodostelma ja sen luoma biologis-sosiaalinen totaliteetti. Siveellisyyteen pakottava muodostelma esitetään enemmän vertailun mahdollis- tavana kontrastina uusille te- rapeuttis-sopeuttaville kasva- tusteknologioille, joiden alku- perää ja polveutumista käsi- tellään myös “genealogisem- min” kolmannessa luvussa.

Foucault’sta poiketen Oja- kangas rakentaa jyrkän eron kurin ja normalisaation välil- le. Ojakankaalle 1800-luvun lopun pedagogeilla kuri oli avoimesti perusteltu tie vapauteen, ei vain porvarillisen va-

dagogeille kuri ei ollut nor- malisoivaa, ei lasta luonnollisen normin mukaan suorista- vaa, vaan ainakin ideaalissaan tie vapauteen, joka taivutti lapsen ensin tapaan, sitten lakiin ja lopuksi itsemääräämisen vapauteen. Ojakangas näkyy painottavan itse ideoiden voimaa vastoin näiden palauttamista materialistiseen ana- lyysiin teollisuusyhteiskunnan uusista välttämättömyyksistä.

Kurin ihanteen taustalla voi- daankin nähdä klassinen ihan- ne itsensä hallitsemisesta vapauden mahdollistajana ja myös toisten hallinnan edel- lytyksenä. Ihminen ei ole luonnostaan vapaa vaan viet- tiensä kahleissa. Tie vapauteen edellyttää ihmisen ensim- mäisen, aistimellisen luonnon uhraamista ihmisen toiselle luonnolle, yli-aistimelliselle elämälle, jonka kautta hän lu- nastaa paikkansa sivilisaatios- sa, ihmisen järjellisen kulttuu- rin luomassa historiallisessa olemassaolossa ja sen yhtei- sesti jaetussa sanassa. Pää- määränä on itsekurin kautta luoda lopulta itse itselleen lain säätävä, auto-nominen kansalainen. Tullessaan itse- tajuiseksi henki-löksi, tietäes- sään itsensä ja oman tajuami- sensa, eli ollessaan henki, minä abstrahoi ulkopuolelleen kaiken paitsi itsensä ja va- pautuu luonnon määräys- vallasta ja sen kausaalisuh- teista. Mutta tämä vapaus on vielä abstraktia vapautta tahdon puhtaana mahdollisuu- tena, ja ilman toden tietämi- sen ohjausta se on vain mieli- valtaa. Siksi vapaus puhtaana muotona oli täytettävä järjel- lisellä sisällöllä tullakseen konkreettiseksi siveelliseksi

(3)

YJÄ JA ERITTELYJÄ • T&E 2/98 vapaudeksi. Jos pakon ja ku-

rin avulla tahdosta taivutet- tiin luonnon voittava itsemää- räävä tahto, pyrittiin opetuk- sella tahto taivuttamaan sanan ja järjen mahdin alle ja näin mielivallan sijaan toteuttamaan järjen määräämää tarkoitusta.

Ojakankaalle “uusi” pedagogiikka käänsi tämän kaiken ylösalaisin. Ruumis ei ollut enää sielun toinen, sen ob- jekti, vaan ensimmäinen, sen subjekti. Luontoa ei tullut uh- rata yli-aistimelliselle vaan piti löytää ja vapauttaa sen oma kehityskulku. Ihmisen itselleen säätämän historiallisen lain auktoriteetin korvasi histo- riallista kehitystä ohjaava elä- män itsensä normi.

Järki ei ollut enää päämää- rä, ihmiset eläimistä erottava yhteinen tekijä, joka ohjasi kansalaisten moraalista ja si- veellistä toimintaa. Järjen kä- sitteen korvasi kaikille biologis-sosiaalisille olennoille omi- nainen, mutta nämä asteittain ja tasoittain eristävä äly, joka ei liittynyt niinkään korkeam- paan viisauteen pyrkimiseen vaan kykyyn nopeasti ratkaista uusia tehtäviä tai sopeutua tar- koituksenmukaiseen käyttäy- tymiseen uusissa olosuhteis- sa. Siveelliselle kasvatukselle keskeiset eettiset normit oli jätettävä syrjään, koska nyt perustana toimiva elämän normi ei jakanut tekoja suinkaan hyviin ja pahoihin vaan ilmen- si itseään psykofyysisinä ko- konaisuuksina ja näitä vastaa- vina terveinä ja häiriintynei- nä sieluntiloina. Siveellisen oppilaan korvasi terve ja so- peutuva oppilas, ja kasvatuksen päämääräksi tuli huoleh- tia yksilöorganismin saattami- sesta yhteiskunnan toimintaan sopeutuvaksi yksilöksi. Sopeu- tuminen ei ollut enää luon-

non kieltämistä siveellisen so- vittamisena tapaan vaan itse luontoon sisältyvä periaate jokaisen organismin pyrkiessä luonnostaan sopeutumaan laa- jempaan kokonaisuuteen.

Kyse ei ollut siis luonnon alis- tamista vaan käden ojentami- sesta itse luonnolle ja autta- misesta elämän oikean suun- nan toteuttamisessa. Kehitys ei ollut astumista luonnonih- misestä kulttuuri-ihmiseksi vaan itse luonnon kehitystä;

itse asiassa kulttuuri näytti olevan syynä rappioitumiseen.

Samoin lapsen kehitys ei ollut kasvatuksen pakon asetta- maa siirtymää luonnosta ai- kuisuuteen vaan lapsi-organismin itsensä kehitystä erilaisi- ne psykologisine ja fysiologi- sine vaiheineen. Äärellisen ja äärettömän järjestyksen välit- tävän persoonan korvasi ym- päristönsä ja perintötekijöi- densä kohtaloittama psykofyy- sinen organismi. Jos valtio- oppinut Snellman oli ollut ensimmäisen muodostelman filosofinen ajattelija, lainaa Ojakangas nyt luonnontieteis- tä ja psykologiasta innostu- nutta Eino Kailaa, joka Aris- toteleen ja Descartesin hylä- ten vetoaa mieluummin Scho- penhaueriin kirjoittaessaan, ettei ihminen ole ensi sijassa järjellinen eläin vaan “tuhan- sien tarpeiden tihentymä”. Ei- vätkä nuo tarpeet olleet enää kumoutuvia perustoja järjelli- syyteen johtavassa sielunelä- mässä, jonka tuli ottaa ne omaan käyttöönsä, vaan itse tahdosta ja järjestä tuli vain ilmauksia joistakin ihmisor- ganismin tuhansista funktio- naalisista tarpeista. Tarpeita ei tullut alistaa järjelle, vaan järjen oli paremminkin pal- veltava tarpeita. Kaikki tietoi- nen elämä palautui viime kä-

dessä tarpeisiin, ja nämäkin olivat vain murto-osa voimis- ta, jotka määräsivät ihmisen käyttäytymistä. Ojakankaan mukaan juuri tälle perimän ja ympäristön määräämälle tu- hansien tarpeiden kimpuksi muuttuneelle ihmisorganismil- le moderni pedagogiikka laski perustansa.

A AA A

AJ AJ AJ AJ AJ AT U S T E NT U S T E NT U S T E NT U S T E NT U S T E N

R U U M I I L L I S T U M I N E N R U U M I I L L I S T U M I N E N R U U M I I L L I S T U M I N E N R U U M I I L L I S T U M I N E N R U U M I I L L I S T U M I N E N Ajatusten tasolla kummatkin muodostelmat näyttävät itse asiassa varsin hienoilta. Toi- nen korostaa yhteisessä jär- jessä elettyä omaehtoisen va- paan kansalaisen elämää, toinen taas elämän itsensä mo- nimuotoisuutta, erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Ojakangas käsittelee kuitenkin näitä abst- raktimpia ajatuksia yhteydes- sä konkreettisiin ajatuksiin sii- tä, kuinka kasvatus ja koululai- tos olisi näiden valossa järjes- tettävä, ja paljastaa niistä vä- hemmän viehättäviä piirteitä.

Snellmanille kapalot ovat jo ensimmäinen ruumiin taivu- tus kohti henkistä elämää, ja koko vapauteen pakottava muodostelma piirtää eteemme autoritaarisen, ehdottoman jär- jestyksen “yks-kaks-kolme”- kellopeli-koulun ideaalin, jossa vahvan kurin ja pakkoval- lan kautta mieli ja ruumis on totutettava sokeaan kuulaisuu- teen ja jossa väkinäisellä tois- tolla pyritään tuottamaan taipumuksia, tahdon liikkeitä kuluneissa rattaissa. Ojakan- gas tuokin eteemme varsinaisen kurikäytäntöjen teatterin ja analysoi silmän roolia, ajan ja tilan suhteiden muutoksia ja niin edelleen. Itse asiassa siveellinen järjestelmä, joka haluaa olla ennen kaikkea yleisen tasa-arvoinen ja erota

(4)

aporioihin konkreettisten käy- täntöjen suhteen, joissa uusiu- tuu politiikan teorian vanha ja häilyvä ero oikeamielisen hallitsijan ja väkivaltaisen ty- rannin välillä. Niinpä rangais- tukset ovat välttämätön osa kurijärjestelmää ja kuitenkin ongelma, koska ne omaehtoisen siveellisyystaipumuk- sen sijasta luovat vain pelkoa, joiden vastakohtana palkinnot taas voivat tehdä opiskelijois- ta mielistelijöitä. Konkreetti- sella tasolla yritys tehdä eroa hengellisen auktoriteetin ja väkivaltaisen tyrannian välil- lä joutuu tasapainoilemaan ohuella nuoralla.

Mutta entä sitten sopeut- tava muodostelma ja sen ajatus koulusta kansakunnan eli- menä? Se pyrkii hävittämään vanhan oksettavan autoritaa- risuuden ja tekopyhyyden jär- jestelmän vapauttaen elämän monimuotoisuuden, luovuuden ja yksilölliset kyvyt ah- taasta ja tasapäistävästä pak- kovallasta. Mutta onko se val- lattomampaa? Toki sen käyt- tämä valta ei ole autoritaaris- ta pakkovaltaa, mutta tästä poiketen se näyttää tunkeutuvan huomattavasti laajemmalle ol- len lähes rajattomasti kiinnostunut kaikista elämän ilmen- tymistä ja samalla pyrkien peit- tämään oman vallankäyttön- sä. Paremminkin kuin autori- taarista ja näkyvää tuo valta on tirkistelevää ja perverssiä.

Jos aikaisemmin opettajalle riitti, että oppilas noudatti koulun ehdotonta järjestystä – tosin toivoen tuon järjestyk- sen kautta oppilaan sisäistä- vän itsekurin – niin uuden opettajan oli oltava kiinnostunut lapsesta kokonaisuudes- saan. Hänen tuli ottaa huo-

kotiin ja “ympäristötekijöiksi”

muuttuneisiin vanhempiin, kodissa ilmenevään elämän- tapaan, taloudellisiin ja sivis- tyksellisiin ehtoihin ja koko lapsen sukuun tutkien, ilme- nikö siinä erityislahjakkuutta vai kieroon kasvaneita piir- teitä. Mutta ennen kaikkea hä- nen oli pyrittävä pääsemään lapsen sisään. Vanha järjestel- mä oli pyrkinyt ulkokohtaisella toiminnalla luomaan sisäisen järjestyksen; uusi muodostelma taas pyrki lapsen totaaliseen haltuunottoon ja sisäiseen maailmaan tunkeutumiseen.

Oli luettava huolellisesti aineet, mieluiten tutustuttava päivä- kirjoihin, joissa lapsi spontaa- nisti ilmaisi itseään, ja oli jär- jestettävä erilaisia lapsen psyykkistä kehitystä ja ajatus- maailmaa testaavia kokeita.

Karsserin sijasta lapsi oli ase- tettava jatkuvaan laboratori- oon. Oli yritettävä ymmärtää, mitä lapset ajattelevat ja toi- vovat, ja oli pyrittävä eläyty- mään lapsen maailmaan.

Uuden kasvattajan oli pääs- tävä ilmenevän taakse ja näh- tävä poikkeava käytös vain oireena. Kysymys ei ollut sii- tä, ettei Pekka saa vihellellä tunnilla, mistä rikkeestä olisi pitänyt seuraaman rikoksen sovittava rangaistus, vaan sii- tä, miksi Pekka kielloista huolimatta viheltelee. Oliko Pe- kan psykofyysisessä konsti- tuutiossa piirteitä, jotka vas- tustivat sopeutumista, ja ker- toiko Pekan viheltely syvem- mällä tasolla esiintyvästä patologiasta tai kenties Pekan luonnosta pulppuavasta mu- sikaalisesta kyvystä, joka oi- kein ohjattuna voitaisiin yh- distää yhteiskunnan elimelli- seen toimintaan? Mutta kyse

keavuudesta, sillä myös pu- nasteleva ja patologisen kiltti ja ujo Riiitta saattoi olla ilmen- tymä vielä huolestuttavam- masta kehityshäiriöstä. Poik- keava lapsi ei ollutkaan enää se, joka poikkesi luokan, ta- van tai siveellisen lain järjes- telmästä, vaan se, joka poikkesi elämän itsensä normista.

Jos epäsiveellisyys oli ollut luonnon pääsemistä valloil- leen, oli poikkeavuus luon- notonta, luonnonmukaisen ta- pahtumakulun estymistä, ris- tiriitaa luonnon kanssa, kieroon kasvamista. Normihan määrittyy juuri poikkeavan kautta saaden vasta poikkea- vuuksissa konkreettisen sisäl- tönsä normaalin ollessa aina pelkkä abstraktio. Lain rikko- minen oli aina pahaa. Tässä mielessä laki oli ehdoton, vaikka samalla se loi juuri oikean ja väärän suhteellisen järjes- telmän, joka voitiin ylittää.

Normi taas loi suhteellisten järjestelmien absoluuttisen totaliteetin, joka kattoi kaiken piiriinsä ja jonka ehdottomuus koostui juuri siitä, ettei sitä voitu rikkoa. Ehdoton suhteel- lisuus korvattiin suhteellisel- la ehdottomuudella.

Siinä missä siveellinen jär- jestys yritti löytää järjestä vii- mekätiset perusteet (sillä jär- ki muodosti käsitteitä, joiden käsittämiseksi ei mitään kor- keampaa perustetta enää vaa- dittu), moderni pedagogiikka etsi viimekätiset perusteet elä- mästä, jonka tutkimukseen ja tarkentamiseen formalisoidut menetelmät toivat lähinnä apua (kuten pyrkimyksessä elämän tavoittamiseen for- malisoidun intuition kautta).

Elämä itsessään olikin sille aina ainutkertainen ja moni-

(5)

YJÄ JA ERITTELYJÄ • T&E 2/98 nainen, eivätkä edes tieteet

koskaan voineet paljastaa elämän todellista mysteeriä.

Sen sijaan ne pystyivät tuottamaan todennäköisyyksiä, esit- tämään tiettyjä säännönmukai- suuksia, ja vaikka jokainen yksilö, elämän erityinen il- maus, oli ainutkertainen, pystyt- tiin luomaan tiettyjen suuntaa antavien tyyppien luokituksia, muun muassa teoreettisia, es- teettisiä, taloudellisia, eideet- tisiä, visuaalisia, viskoottisia ja sykloottisia tyyppejä – näi- tä yleisiä taipumuksia ja omi- naisuuksia yhdistäviä hahmo- ja. Nämä tyypit eivät olleet klassisia hyvän elämän esi- merkkejä, joiden esimerkillistä elämää moraalisen toimijan olisi jäljitelteltävä, vaan luonnosta nousevia elämän ilmauksia, ympäristö- ja perintö- tekijöiden kimppuja. Totuus- akseli olikin kääntynyt koko- naan toisin päin, ja moderni pyrkikin löytämään ihmisen totuutta eläimestä, aikuisen totuutta lapsesta, normaalin totuutta poikkeavasta, sivilisaa- tion totuutta “alkukantaisista”

kulttuureista. Näissä elämä it- sessään näytti ilmaantuvan alas- tomimmillaan ilman kulttuu- rin pakkopaitoja, ja juuri tuo elämä itsessään oli sekä kasvatuksen lähtökohta että pää- määrä kasvatuksen ollessa elä- mään itseensä sopeuttamista.

Uudella suvereenilla ei ollut vaatteita, ja moderni näki vain kuninkaan alastoman fy- sikaalisen ruumiin; vaatteista, politiikasta oli tullut sille vain harhaa. Alastomasta elämästä tietenkin puuttuu politiikka, ja samoin uusi kasvatus pyrki ole- maan politiikan “tuolla puolen”. Siveellinen järjestelmä oli kaikessa perverssiydessään sentään avoimen poliittinen, ei ainoastaan sen tähden, että

sen kaikki peruskäsitteet kuten tahto, laki ja oikeus olivat

“poliittisia” (joita voi verrata toisen järjestelmän keskeisiin käsitteisiin kuten virikkeisiin, vietteihin, rytmeihin, tarpeisiin ja perusasuun), vaan itse koko siveellisen järjestelmän pää- määränä oli poliittinen kasvatus ja luonnonolion liittämi- nen kansalaisena poliittiseen järjestelmään eli valtioon. So- peuttavan muodostelman tarkoitus taas ei ollut kasvattaa kansalaista vaan sopeuttaa organismi luonnolliseksi organis- miksi käsitettyyn, elämän tarpeita toteuttavaan yhteiskun- taan. Edelliselle kasvatus oli aina moraalista hyvää ja pahaa koskevaa, kun taas jälkim- mäinen halusi olla arvovapaa- ta tieteellistä kasvatusta, joka ottaen aputieteikseen anato- mian, fysiologian, biologian, antropologian, hygienian, neu- rologian, psykiatrian, sosiolo- gian ja ennen kaikkea psyko- logian ei halunnut pakottaa tai alistaa vaan ainoastaan kehit- tää ja vapauttaa luonnon it- sensä kehityssuuntia.

Politiikan näkökulmasta voi vain kysyä, kumpi itse asiassa olikaan tekopyhempi jär- jestys? Tarkoitus ei ole sanoa, että ensimmäinen järjestys avoimen poliittisena olisi hyvä järjestys, vaan huomata että toinen järjestelmä näyttää itse asiassa kieltävän koko politiikan mahdollisuuden. Plato- nista asti kasvatus on aina ollut yhteydessä politiikan tai- teeseen tai itse asiassa se on ollut yksityistä ja julkista vä- littävää toimintaa, kun taas moderni kasvatus halusi kiel- tää kaiken yhteytensä politiik- kaan osoittautuen kuitenkin poliittiseksi totaalisemmin kuin yksikään aikaisempi kas- vatusjärjestelmä.

M MM

MMA H D O T O NA H D O T O NA H D O T O NA H D O T O NA H D O T O N L A P S U U SL A P S U U SL A P S U U SL A P S U U SL A P S U U S Foucault valitti Seksuaalisuu- den historiansa ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, että vaikka yleisesti oltiin kiinnostuneita kirjan ensimmäis- ten osien analyyseistä, ei ku- kaan ollut kiinnostunut hänel- le keskeisestä viimeisestä lu- vusta. Samoin Ojakankaan kirjan lukijat näyttävät olevan kiinnostuneita kahden muodostelman analyyseistä mutta pitävän loppulukua hieman omituisena. Loppuluvussa Ojakangas ei kuitenkaan jää pelkäksi muodostelmien tark- kailevaksi havainnoijaksi vaan pyrkii vastaamaan lapsuuden ja auktoriteetin haasteisiin.

Kasvatustieteilijöille luku on ollut outo, koska se ei kommentoi uusinta yhteiskunta- ja kasvatustieteellistä tutkimus- ta. Tällaiset tutkimukset tietenkin kuuluvat juuri Oja- kankaan toiseen muodostelmaan samoin kuin koko ajatus siitä, että oikean kasvatuksen ohjesäännöt löytyvät uusimmasta tieteellisestä tut- kimuksesta. Teos on juuri toisen muodostelman kritiikkiä, jossa lapsuus pyritään tuhoa- maan liittämällä se välittömään sosialisaatioon.

Mutta vaikka järkeen ohjaava siveellinen muodostelma näyttää positiiviselta suhteessa moderniin totaaliseen sosiaaliseen normalisaatioon, ei Ojakangas tietyistä Snell- man-sympatioistaan huolimatta sorru myöskään tämän af- firmoimiseen. Itse asiassa juuri moderniin muodostelmaan si- joittuva Hollo esiintyy kirjan eniten sympatisoituna hahmo- na; alaviitteissään Ojakangas ylistää Hollon intuitiota ja ku- vittelukykyä koskevia analyy- sejä erottaen hänet aina het-

(6)

kirjoita myöskään siveellisen järjestyksen tyhjiä ja tekopy- hiä auktoriteettikäsityksiä tai sen ruumiin ehdotonta pakot- tamista hengen alle, vaan ryh- tyy hankalaan ja rohkeaan yri- tykseen auktoriteetin ja lapsuuden käsitteiden uudelleen määrittelemiseksi.

Välittömästi akateemisiin kielipeleihin sopeutuneet saa- vat tietysti vatsanväänteitä jo kuulleessaan sanat lapsuus ja auktoriteetti. Niissähän näyt- tää kuultavan autenttisuuden kaipuu! Ainoa auktoriteetti saa olla heterogeenisiä kielipele- jä – joiden totuus yhtyy niiden korrektiin käyttöön – pe- laava yksilö, eikä tietoista ironiaa juhlivassa diskurssien leikissä haluta kuulla mistään mikä viittaisi diskurssien ul- kopuoleen. Siksi on selvää, että myös lapsuudesta on päästävä eroon. Lapsi kuitenkin kauhistuu ironiaa ja huu- taa auktoriteettia avukseen.

Mutta on myös turha luulla naiivin empirismin tapaan, että meillä voisi olla suora ja ongelmaton yhteys “reaali- seen”. Ojakangas on tästä tie- toinen, eikä hänelle lapsuus ole mikään aines tai substanssi, ei mitään mitä voitaisiin hen- gellisellä kurilla taivuttaa so- pivaan muotoon tai johon voitaisiin eläytymisen metodilla yhdistyä tai tunnistaa. Lapsuus itsessään, erotettuna kaikista niistä tavoista, joilla siihen yri- tetään päästä käsiksi, on juuri se mihin aikuisella ei ole pää- syä, ja siksi se voi määrittyä vain kaikkea haltuunottoa pa- kenevana diskurssin vastaan- panona, sen resistanssina. Si- veellinen järjestelmä pyrki uh- raamaan lapsuudessa näke- mänsä luonnollisen elämän

tarpeisiin. Vaikka tämän tai- vuttamisen oli oltava säilyttä- vää eikä tuhovaa, se pyrki juuri epäjärjellisen haltuunottoon järjellisen palvelukseen. Oja- kankaalle lapsuus itsessään ei ole vietti-aines, joka taipuisi järjen hallintaan, vaan juuri kaikkea haltuunottoa pakeneva vastaanpano. Lapsuuden ra- dikaali luonto ei taivu sanoiksi, logoksen järjestelmään, mutta se ei ole myöskään etään- netytty alkuperä vaan läsnä- oleva vastaanpano, jonka myös aikuinen kohtaa jatku- vasti itsessään, ruumiinsa lap- sellisuudessa, sen tahattomis- sa eleissä ja ilmeissä, ruumiin tapahtumisessa.

Ajatus ihmisestä kielellise- nä eläimenä on hallinnut län- simaista ajattelua ja siveellinen sanaan saattava järjestys pyrki korostamaan ihmisen kielellistä olemusta tämän laji- tyypillisenä erona. Modernit käyttäytymistieteet taas ovat etsineet eläimellisyydestä ihmisen totuutta. Kuitenkin juuri ihmisen vapaus ja tähän sisäl- tyvä uuden alun mahdollisuus on ymmärrettävissä vain, jos ihminen ei samastu jäännök- settä kieleensä mutta ei myös- kään ole luonnon ja viettien määräämä olento. Tässä voisi soveltaa Giorgio Agambenin ajatusta ihmisestä olentona, jolta toisin kuin eläimiltä on riistetty kieli ja joka joutuu ottamaan sen vieraana ulko- puolelta. Agambenille juuri ihmisen ja kielellisen ero, kokemus olemassaolosta ja silti kieleen kykenemättömyydes- tä, infantia, on ihmisen alku- peräinen kielellistä haltuunottoa pakeneva kokemus ja samalla itse kielen transsen- dentaali alkuperä ja raja. In-

mioottiseen ja semanttiseen tehden kielestä historiallisen ja mahdollistaen uuden alkamisen. Myös Ojakankaalle lapsuus on uudelleen alkamisen mahdollisuus, absoluuttinen vapaus hyvän ja pahan tuolla puolen. Lapsi on lahja, joka voi olla myös kauhistuttava, kiittämätön, pahankurinen ja ylipäätänsä täysin mahdoton ja käsittämätön, mutta juuri tuo kaikki on Ojakankaalle lapsen lapsena olemista erossa tämän kypsymisestä ja kasva- misesta aikuiseksi.

Aikuisella ei siis ole pää- syä lapsen maailmaan, kuten modernit pedagogit hyvin kä- sittivät, mutta tuo toinen maa- ilma, lapsuus, ei ole jossakin muualla ja erillisenä. Se on aina tässä, itse tämäisyys, nämä kitinät, tämä hymy, tämä nau- ru, eräs elämä. Tuo persoo- naton ja singulaari eräs elämä on juuri puhdasta kykyä ja jokaisen järjestyksen “mahdoton” mahdollisuusehto. Lapsi on kirjaimellisesti mahdoton, mutta ne, jotka tekevät mah- dottomasta vain mystiikkaa ja pyhittävät lapsen koskemat- tomaksi, ovat kaikkein kar- meimpia ja eettisesti selkäran- gattomimpia nilviäisiä. Oja- kankaalle kasvatuksen vaati- musta kiertävät, huolettomat lasten emansipoijat, heitteille jättäjät, ovat pahempia kuin yksikään siveellinen kurinpi- täjä tai tieteellinen terapeutti, jotka kaikista haltuunotto- ja valtapyrkimyksistään huolimatta olivat sentään huolis- saan lapsesta; tämän huolen alla yksikään lapsi ei ollut vielä yhdentekevä. Kasvatuksen ei Ojakankaalle pitäisi siis olla sen enempää siveellistä lapsen moralisointia kuin lapsen

(7)

YJÄ JA ERITTELYJÄ • T&E 2/98 avoimuuden sosialisointiakaan,

vaan aikuisen etiikkaa, toisen kutsuun vastaamista, lapsessa ilmenevän kasvatuksen vaati- muksen kuuntelemista.

Loppuluvussa Ojakangas ei dekonstruoi kasvatuksen kä- sitteitä vaan määrittää ne uudelleen etymologista muistiin- palauttamista hyväkseen käyt- täen ja pyrkien vapauttamaan niihin kiteytyneet positiiviset mahdollisuudet. Kuria ei tulisi käsittää väkivaltaisena pakot- tamisena tai toiston kautta luo- tuna koneellistamisena vaan absoluuttisen vapauden (lapsen) laitumelle (asumukseen ja tapaan) johdattamisena. Län- simaiselle käsitykselle auktoriteetista – on kyse sitten ollut luonnon tai jumalan laeista, ideoista, traditiosta, esi-isien tavoista tai perustavasta valtio- muodosta – on ollut ominaista ei-läsnäoleva alkuperä, joka on vaatinut välitystä ja kääntämis- tä. Myös Ojakankaalle auktoriteetti on juuri johdattaja ja kääntäjä, mutta samalla se, joka vartioi eroa lapsuuden ja aikuisen maailman välillä. Auk- toriteetti ei ole lapsen vapauden tukahduttaja vaan vaalija;

kasvatus on lapsuuden painon tuntemista, sen vaatimukseen vastaamista, ulos heitetyn vaa- limista ja avoimesta huolehti- mista – avoimen sijoittamista avoimena. Lapsuus hyvän ja pahan tuolla puolen olevana radikaalina avoimuutena ja va- pautena, olemassaolon alka- misena, asettuu perusteetto- man “lapsellisen” perustan paikalle, ja auktoriteetin on jäl- leen luotava side tuohon saa- vuttamattomaan perustaan välittäen ja suojaten lapsen ja aikuisen eroa. Katsokaa välit- tömästi aikuisten maailmaan heitettyjä lapsia, katulasten ai- kuisenkasvoja, joissa kaikki uu-

den alun toivon merkit ovat hävinneet ja joissa eletty elämä on yhdistänyt kohtalon ja toi- minnan jo ennen elämän elä- mistä. Tai katsokaa “pikkune- roja”, joiden vanhemmat ovat pyrkineet valjastamaan lapsen avoimen luovuuden heti keh- dosta mestaripianistiksi tai jok- sikin muuksi aikuisen valmiik- si haaveeksi ja joiden kohtalo- na on tulla teknisiksi taitureik- si ilman kykyä minkään uuden aloittamiseen, todelliseen luomi- seen tai omaehtoiseen elämään.

Auktoriteetti toimii siis vä- littömän sosiaalisaation ja avoimuuden haltuunoton vastakä- sitteenä ja näin myös politiikan mahdollisuusehtona. Sillä täydellisesti sosialisoidussa maailmassa, ilman lapsuuden esi- poliittista ulkopuolta ja lapsuuden tuomaa uutuutta, ilman eriävien konfliktia ei ole mi- tään politiikkaa vaan ainoastaan hallintaa tai itsensä ympärille kääriytyvää poliittista kielipe- liä. Vaikka Ojakankaan loppu- luvun vaalimis- ja huolehtimis- teemat näyttävät olevan jo kau- kana Foucault’sta niin kuitenkin määritys lapsen (absoluuttisen vapauden) kasvatuksesta olemuksesta ulos ohjaamisena, educerena, vapauden määrit- telemättömänä työnä, näyttää tuovan hänet kuitenkin taas tätä lähelle. Foucault pyrki juuri vapauttamaan ajattelun sitä sito- vista muodostelmista, luomaan tutkimuksillaan mahdollisuus- ehtoja vapauden uudelle pai- kallistamiselle.

Ojakankaan loppuluku onkin kirjan rohkein yritys ja sen tähden myös lopulta ongelmal- lisin. Eikö esitetty auktoriteetin kuva ole kuitenkin sen ver- ran radikaalisti erilainen kuin se merkityssisältö, johon ny- kyään yhdistämme auktoriteetin sen positiivisimmissakin

muodoissaan? Onko itse koko käsite jo tai aina ollut “liian saastunut”? Jos auktoriteetin kuolema liittyy historialliseen muutokseen, niin vaaniiko tä- män käsitteen uudelleen affir- moimisessa, jopa uusissa vaat- teissakin kuitenkin nostalgisen paluun teema ja tähän liittyvä väkivalta? Voisiko auktoriteetin kriisi myös mahdollistaa uuden radikaalin ajattelun auktoriteetin tuolla puolen ilman että kyseessä olisi välitön so- siaalisaatio tai immanenssin totaliteetti? Tai missä ja miten tämä auktoriteetti ruumillistuu?

Auktoriteettihan on liittynyt juuri perustan ongelmaan, ja auktoriteetin kriisi on nosta- nut esiin perustan ja väkival- lan suhteen. Mikä on sitten Oja- kankaan auktoriteetin suhde väkivaltaan? Onko uhkana että tästä auktoriteetista tulee vuo- rostaan tyhjä käsite? Eivätkö Snellmaninkin ideat yhteises- tä järjellisyydestä hivelleet in- tellektiämme, eivätkö Hollon hienot tekstit elämästä saaneet sydämiämme sykkimään kii- vaasti, ja eikö Ojakankaan foucault’lainen ironia ollut osoit- taa näiden katveessa ilmene- vät hallinnan tekniikat? Kaikki nämä ovat tietenkin mahdot- tomia kysymyksiä ilman sel- vää ratkaisua, ja kieltämättä Ojakankaan teoksen hienous on juuri yritys vastata hanka- liin haasteisiin, avata kysymys- ten, konfliktien ja ongelmien kenttä, onnistui se sitten siinä tai ei. Tai kukapa tietää, kenties Ojakangas on vapauttanut meidät kasvatuksen kriisistä, tehnyt kasvatuksesta jälleen mahdollista – kenties vielä eräänä päivänä tämä uusi kasvatus tullaan tuntemaan oja- kangaslaisena...

Markku Koivusalo