Fenomenologisen sosiologian ja kulttuurin tutkimuksen klassikko näkymä

(1)

64 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8

Patomäen akateeminen tutkimus on lujasti ankkuroitu suureen tietomäärään ja aikaisempaan tut- kimukseen. Teknisesti ajatellen teos edustaa kansainvälisen politiikan tutkimusta; se sijoittuu erityisesti rauhan- ja konfliktintutkimuksen sekä kansainvälisen poliittisen ta- loustieteen alueille.

Tekstin lukeminen ja sulattami- nen vaatii melkoista lukeneisuutta ja monitieteistä osaamista. Teksti on kuitenkin lukukelpoista ja ym- märrettävää, eikä perustu rajalli- seen erityissanastoon. Teoreettisen ja erityisesti metodisen otteensa vuoksi teos voi kiinnostaa lukijoita eri syistä, mutta varsinkin jos luki- jalla on halua ja pyrkimystä katsoa asioita tulevaisuudentutkimuksen perspektiivissä.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori.

Fenomenologisen sosiologian ja kulttuurin tutkimuksen klassikko

Risto Heiskala Alfred Schütz: Sosiaalisen maailman merkityksekäs rakentuminen. Johdatus ymmärtävään sosiologiaan.

Vastapaino 2007.

Wienin yliopiston lahjakas nuo- ri oikeusoppinut Alfred Schütz (1899–1959) julkaisi nyt suomeksi ilmestyneen teoksen Der sinnhafte Aufbau der Sozialen Welt. Eine Ein- leitung in die verstehende Soziolo- gie vuonna 1932 kotimaassaan Itä- vallassa. Teos ei jäänyt täysin vail- le huomiota vaan päätyi myöhem-

min mm. Heidelbergissa Saksassa sapattivuoden viettäneen Talcott Parsonsin lähdeluetteloon hänen julkaistessaan Harvardiin palat- tuaan vuonna 1937 ensimmäisen monografiamuotoisen ohjelmaju- listuksensa sosiologialle ja muille yhteiskuntatieteille nimellä The Structure of Social Acton.

Parsons tuskin kuitenkaan luki Schützin teosta eikä sen maine muutoinkaan ilmeisesti juuri kiiri- nyt kapean oppineiden piirin ulko- puolelle. Lisäksi fasismin nousuun liittyneet historian myrskyt heit- telivät niin teoksen tulkintayhtei- söä kuin sen tekijää niin, että Itä- valta-Unkarissa syntynyt wieniläi- nen skolaari pian päätyi elättämään itsensä pankkilakimiehenä New Yorkissa. Siellä hän kirjoitti vapaa- aikanaan ahkerasti englanninkieli- siä artikkeleita aina kun musiikki- harrastuksiltaan ehti ja suunnitteli myös toisen monografian laadintaa.

Artikkelit, mm. kuuluisa ”On mul- tiple realities” (1945), on julkaistu neliosaisessa kootuissa teoksissa, mutta toinen monografia ei Schüt- zin eläessä edennyt luonnoksia pi- demmälle (hänen kuolemansa jäl- keen sen osat I ja II tosin julkaistiin Thomas Luckmannin toimittami- na ja uudelleen kirjoittamina vuosina 1973 ja 1989) eikä ensimmäis- täkään monografiaa saatu käännet- tyä englanniksi ennen kuin Schüt- zin kuoleman jälkeen vuonna 1967, silloinkin heikkotasoisena kään- nöksenä ja alkuperäisestä poik- keavalla nimellä Phenomenology of the Social World (uudistettu ja kä- sitteellisesti joiltain osin parannel- tu laitos 1978). Schützin ajattelun leviäminen Yhdysvalloissa ei kuitenkaan jäänyt pelkkien artikkeli- en varaan, vaan hän toimi myös aktiivisesti opettajana natsien maan-

pakolaiseksi ajamia eurooppalaisia intellektuelleja tukemaan peruste- tussa University in Exilessa. Oppi- laitos muutti myöhemmin nimensä New School for Social Researchik- si ja jatkaa edelleen toimintaan- sa Manhattanin alakaupungil- la. Vaikka Schütz saattoi omistau- tua opettamiselle vasta muutama- na elämänsä viimeisenä vuotena, voimme löytää hänen opetus- ja ohjaustyönsä jälkiä sellaisista myö- hemmin kuuluisiksi tulleiden oppilaiden perustamista virtauksis- ta, kuten Harold Garfinkelin etno- metodologiasta ja Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin sosiaalisesta konstruktionismista.

Entä miksi Parsons kirjasi Schützin lähdeluetteloonsa ja kutsui hänet myöhemmin luennoi- maan tohtoriseminaariinsa Har- vardissa, ja miksi Schütz sai sellai- sia nimekkäitä oppilaita kuin Gar- finkel tai Berger ja Luckmann? Syy lienee se, että häntä voidaan pitää fenomenologisen sosiologian pe- rustajana, joka yhdisti työssään yhtäältä Max Weberin toiminta- teoreettisen yhteiskuntatutkimuksen ohjelman ja toisaalta Edmund Husserlin fenomenologiseen filosofiaan liittyvän merkityksen teorian.

Weber esitti postuumissa teoksessaan Wirtschaft und Gesell- schaft (1922), että sellaisten mas- siivisten yhteiskuntamuodostumi- en, kuten valtion ja taloudellisten organisaatioiden, tutkimus tuli- si aina viimekädessä kytkeä yksit- täisten toimijoiden merkitykse- nantoon. Weberin mukaan tutki- jalla tai kenel läkään muullakaan tarkastelijalla ei kuitenkaan ollut suoraa pääsyä toimijoiden mie- leen. Siksi hän esitti merkityksen- annon tutkimuksen välineeksi ns.

(2)

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8 65 ideaalityyppimene tel mää, jossa

toimijoiden merkityksenantoa lä- hestytään sellaisin tutkijan sisäi- sesti ristiriidattomiksi konstruoi- min ajatuskuvitelmin kuin ”kes- kiajan kristillisyys” tai ”modernin kapitalismin henki”. Weberin mukaan näillä konstruktioilla ei sel- laisenaan ollut suoraa vastinetta yhteiskunnallisessa todellisuudes- sa, mutta ne olivat hyödyllisiä apu- välineitä, joita tutkija tarvitsi jo- ko kertoessaan kulttuurimerkitys- tä omaavan yksittäisen kertomuk- sen (historiatiede) tai kuvatessaan yhteiskunnallisesti keskimääräisen toistuvan tapahtumakulun (sosio- logia).

Schütz jakoi teoksessaan Webe- rin käsityksen siitä, että yhteiskun- tatutkimusta ei voida asianmukai- sesti tehdä ellei tutkita toimijoiden merkityksenantoa, mutta sanoutui irti ideaalityyppimenetelmästä sel- laisena kuin Weber sen ymmärsi.

Hän käytti kyllä edelleen Weberil- tä löytämäänsä termiä, mutta tutkijan kammiossaan konstruoimien ideaalityyppien sijaan hän etsi yh- teiskunnassa tosiasiassa tapahtuvia merkitysprosesseja. Voisi käyttää Schützilta puuttuvaa termiä ”reaa- lityyppi” tai hänellä esiintyvää ter- miä ”prototyyppi”. Näiden yhteis- kunnassa todella esiintyvien tyy- pittelyiden hahmottamiseksi hän tukeutui Henri Bergsonin elämän- filosofiaan sisältyviin ajatuskul- kuihin, joiden mukaan inhimilli- set olennot hahmottavat todelli- suutta elämän- ja tajunnanvirran alati jatkuvana kestona, dureéna.

Varsinaiset välineet merkitysteori- aansa Schütz kuitenkin löysi vasta Edmund Husserlin fenomenologi- sesta filosofiasta.

Husserlin fenomenologia oli transsendentaalifilosofiaa, jon-

ka tavoitteena oli Immanuel Kan- tin Puhtaan järjen kritiikin tavoin perustella matematiikan ja teoreettisen fysiikan pätevyys. Hus- serlin mukaan tässä tehtävässä oli välttämätöntä lähteä liikkeelle arkimaailman merkityksenannos- ta, jossa tietoisuus on aina jonkin subjektin tietoisuutta ja lisäksi tietoisuutta jostakin tajunnansisällös- tä, esimerkiksi jonkin pinnan pu- naisuudesta. Tätä huomion kiinty- mistä punaisuuteen Husserl kutsui tajunnan intentionaaliseksi aktik- si. Se ei kuitenkaan itsessään ollut vielä merkitys vaan vasta merkityksen raakamateriaalia. Merkityksen tasolle tajunta siirtyi vasta siinä vai- heessa, jossa edellä mainittua naii- via tajunnan intentionaalista aktia seurasi reflektiivinen intentionaa- linen akti, joka kohdistui tuohon edeltävään intentionaaliseen ak- tiin. Esimerkin tapauksessa kysy- mys on tajunnan reflektiivisestä intentionaalisesta aktista, jossa huomio kiintyy siihen, että huomio on edellisessä intentionaalisessa aktis- sa kiintynyt ”punaisuuteen”. Hus- serlille tämä ”luonnollisen asen- teen” varassa toimivan subjektin arkimerkitysten muodostumisen prosessi oli pelkkä lähtökohtataso, jolta hän nopeasti siirtyi erilaisten reduktioiden kautta tapahtuvin ar- kitajunnan piirteiden sulkeistamis- ten myötä transsendentaalisen fe- nomenologian tasolle. Schütz sen sijaan oli kiinnostunut juuri arkimaailman fenomenologiasta eli tutkimuksesta, jonka kohteena oli merkitystyypittelyjen syntyminen ja uusintuminen arjen tajunnan- virrassa.

Arkimaailman fenomenologi- assaan Schütz oli ensimmäisten joukossa, mutta ei ainutlaatuinen siinä mielessä, että vastaavia int-

ressejä ilmensivät eri tavoin myös mm. Martin Heidegger sekä myö- hemmin Maurice Merleau-Ponty, Aron Gurwitch ja Jean-Paul Sart- re. Omaperäistä Schützin ajattelussa oli kuitenkin Husserliin nojaa- van merkityksen teorian yhdistä- minen Weberin toimintateoriaan.

Se tapahtui introdusoimalla arjen merkitysvirtaan Husserlilta puut- tuva merkityksen muodostuksen mekanismi, projekti, jossa tajunnan reflektiivinen intentionaali- nen akti ei suuntautunut mennei- syyteen, sen intentionaaliset ak- tit merkityksellistävänä liikkeenä, vaan tulevaisuuteen tulevan toi- minnan suunnitteluna tajunnassa.

Projektin käsite (joka terminä löy- tyy myös Heideggerilta mutta toi- sin tavoin käytettynä) mahdollis- ti arkimaailman fenomenologiaan liittyvän merkityksen teorian kir- joittamisen weberiläisen toimin- nan sosiologian perustaksi ja ava- si näin tien fenomenologisen sosiologian sille linjalle, jota Bergerin ja Luckmannin Todellisuuden sosiaa- linen rakentuminen (ilm. 1966) tu- li myöhemmin seuraamaan intres- sissään suurten yhteiskuntaraken- teellisten kokonaisuuksien jäsen- tämiseen.

Toinen linja puolestaan oli arjen merkitystulkintaan kiinnittyvä Garfinkelin Studies in Ethnomet- hodology (1967), jonka traditios- sa on yleensä keskitytty keskuste- luiden ja muiden mikrotilanteiden analyysiin kiinnittäen huomiota toimijoiden selontekoihin tilantei- sista merkityksistä. Termi selonte- ko (accounting) on hämmentänyt monta aloittelevaa etnometodolo- gia, mutta sen tulkinta helpottuu olennaisesti, kun havaitsemme, et- tä taustalla on Husserlin merkityksen teoriaan sisältyvä ajatus reflek-

(3)

66 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8

tiivisestä intentionaalisesta aktista.

Schützin työtä on alettu tuntea ja arvostaa laajemmalti vasta viime vuosikymmeninä, kun kuuluisiksi tulleiden oppilaiden ajattelun juu- rien etsintä on paljastanut niiden takaa yhteisen lähteen eli Schützin työn, joka on myös monessa suh- teessa havaittu filosofisesti kehitty- neemmäksi ja selkeämmäksi kuin oppilaiden tulkinnat ja kehitelmät.

Samalla on voitu havaita oppilaiden jakavan mestarin kanssa paitsi näkökulman, joka avaa rik- kaan sosiaalisen todellisuuden tutkimuksen ohjelman, jota voitaisiin nykyisen puhetavan mukaan pitää yhtenä kulttuuritutkimuksellisen lähestymistavan varianttina, myös eräitä tähän näkökulmaan liittyviä ongelmia. Tärkein näistä on sosiaalisuuden ongelma. Fenomeno- logia lähtee liikkeelle maailmasta irtileikkautuneesta solipsistisesta egosta, jonka tajunnanvirran miel- teistä ympäröivän todellisuuden ja muiden tajuntojen olemassaolo py- ritään johtamaan.

Schütz oli tietoinen tästä ongel- masta. Vuonna 1932 ilmestynees- sä kirjassaan hän lähestyy sitä ennen muuta kahta kautta. Ensinnä- kin, Schütz oli perehtynyt Kartesio- laisten meditaatioiden luonnoksiin, joita Husserl teoksen ilmestymis- aikana valmisteli painoon vuonna 1933 ilmestynyttä ensimmäistä laitosta varten. Schütz myös olet- ti, että Husserl kykenisi ratkaise- maan solipsismin ongelman teoksessaan.

Nyt tiedämme, ettei tämä Hus- serlin omasta päinvastaisesta kä- sityksestä huolimatta pidä paik- kaansa: Husserl onnistui meditaa- tioissaan todistamaan korkeintaan sen, että yksinäinen tajunta kyke- nee ajattelemaan toisen ajattelevan

tajunnan ideaa, ja tästä on luonnol- lisesti vielä melkoinen matka sosiaalisuuden ongelman ratkaisuun.

Schützin toinen reitti yrittää rat- kaista sosiaalisuuden ongelma oli- kin hedelmällisempi. Siinä hän ko- etti osoittaa kahden tai useamman tajunnalla varustetun olion yhtä- aikaisen fysikaalisen läsnäolon ti- lanteet merkitystulkinnan etuoi- keutetuksi alueeksi, jolla syntyvät merkityksen tyypittelyt ovat au- tomaattisesti intersubjektiivisia tai vähintäänkin kehittyvät tähän suuntaan tilanteen jatkuessa ja sen osanottajien ”vanhetessa yhdessä”.

Nykyisessä dekonstruktion kyl- lästämässä tulkintailmapiirissä tä- mäkään argumentaatiolinja ei va- kuuta. Tajunnat voivat yhtäaikai- sen läsnäolon tilanteissa päätyä prosessiin, jolla on hermeneutti- sen kehän muoto, mutta tästä ei ole mitään takeita: yhtä hyvin voidaan päätyä noidankehän muotoi- seen prosessiin, jossa virhetulkin- nat vahvistavat toisiaan. Olen toi- saalla (teoksissa Toiminta, tapa ja rakenne, 2000 ja Society as Semi- osis, 2003) pyrkinyt osoittamaan, että vastaavat ongelmat luonnehti- vat myös Schützin oppilaiden työ- tä, ja että ratkaisu niihin saattai- si löytyä muotoilemalla teoreettis- ta strategiaa uudelleen välineistöl- lä, jota on kehitetty pragmatismissa ja Pierre Bourdieun käytännön teo- riassa.

Tätä ei kuitenkaan ole luettava minkäänlaiseksi yritykseksi kiistä Schützin työn arvoa: se oli aikanaan omaperäistä ja on edelleen omiaan avaamaan lukijan silmät monil- le merkitysteorian ja yhteiskuntatutkimuksen ongelmille. Teos on opettavaista luettavaa myös teoreettisen strategian muotoilun kannalta. Tässä katsannossa se on lois-

tava esimerkki strategiasta, jossa eri traditioissa syntyneitä tekstejä lue- taan rinnan ja niissä esiintyviä aja- tuskulkuja yhdistellään tavoitteena saada syntymään jotain suurem- paa kuin mikään tarkastelun kohteena olevista traditioista yksin voisi tuottaa. Schützin teos näyttää kirkkaasti, että tällainen synteetti- nen strategia merkitsee jotain aivan muuta kuin eklektinen kaikkiruo- kaisuus, mutta vapauttaa silti tutkijan kapeakatseisesta dogmatis- mista aitojen tutkimuskysymysten pohdintaan.

Klassikkojen käännösratkai- suista voi tunnetusti kiistellä lo- puttomasti. Veikko Pietilän kään- nös on erinomainen, joskin pai- koin makuuni hieman liian tulkit- seva. Hän esimerkiksi suomentaa termin Sinn kontekstista riippuen termeillä ”mieli” ja ”merkitys” se- kä termin Bewusstsein kontekstista riippuen termeillä ”tietoisuus”, ”tajunta” ja ”mieli”. Jos Sinn olisi aina saanut suomennoksen ”merkitys”

ja Bewusstsein aina suomennoksen ”tajunta”, olisi tulkinta jäänyt enemmän lukijalle itselleen. Toi- saalta on toki myönnettävä, että se, joka ei tahdo antaa kääntäjän tul- kita puolestaan, on aina pakotettu alkutekstin pariin ja siinä mielessä käännöksen sopiikin olla tulkitse- va. Pietilän johdatus teoksen maail- maan toimii, ja Tapio Aittolan jälki- puhe Schüzin elämäntyöstä palve- lee lukijaa hyvin tarjoamalla teok- selle kontekstin.

Kirjan julkaiseminen on kult- tuuriteko ja osoittaa osaltaan, ettei viime vuosina yhä hysteerisem- mäksi yltynyt abstrakti tuloskult- tuuri vielä ole onnistunut koverta- maan akateemista maailmaamme niin tyhjäksi, ettei klassikoille enää löytyisi kääntäjiä, tutkijoita ja tul-

(4)

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8 67 kitsijoita. Hyvä niin. Kunnia kuu-

luu myös kustantajalle, joka on osannut valita tälle, kuten muille- kin klassikkosarjan kirjoilleen, oi- kean ulkoasun. Ihmetyttää kuitenkin, miksi tämä järkevyys ei ole ulottunut painopaperin valintaan?

Luulisi useimpien ostajien olevan valmiita maksamaan kirjastaan muutaman lisäeuron, jotta teos ei kymmenen vuoden kuluttua näyt- täisi vessapaperille painetulta!

Kirjoittaja on Yhteiskuntatutkimuksen instituutin johtaja ja sosiologian pro- fessori Tampereen yliopistossa.

Fenomenologisia liikkeitä

Joona Taipale

Jaana Parviainen: Meduusan liike.

Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Gaudeamus 2006.

Suomessa on muutaman viime vuosikymmenen aikana ryhdyt- ty aktiivisesti tutkimaan ruumiil- lisuuden fenomenologisia ulottuvuuksia. Jaana Parviaisen kirjan aiheena on tämän tutkimuskentän systemaattinen soveltaminen liik- keeseen. Parviainen tutkii tilallisen liikkeen kokemuksellista raken- tumista ruumiinfenomenologian kannalta ja soveltaa tätä viitekehys- tä modernin aikakauden analyysiin ja kritiikkiin. Moderni elämä on vi- sualisoitunutta ja kiihtynyttä: päi- vittäinen siirtyminen paikasta toiseen on nopeutunut viimeisen sa- dan vuoden aikana merkittäväs- ti, informaatiota tulee jatkuvalla syötöllä monesta suunnasta, me- dia täyttää katukuvan ja Internet mahdollistaa virtuaalisen ”siirty- misen paikasta toiseen” uudella ta-

valla. Parviainen analysoi tätä glo- balisaatiota liikkeen käsitteen kannalta. Hänen soveltavat analyysinsa ovat rikkaita ja mielenkiintoisia – ja osoitus fenomenologisen perus- tutkimuksen käsitteellisistä voima- varoista.

Keho ja ruumis

Husserlia seuraten Parviainen läh- tee liikkeelle Leib/Körper erottelus- ta. Ruumis merkityksessä Körper tarkoittaa tilansisäistä materiaalis- ta kokonaisuutta, ”orgaanista, bio- logista ja fysiologista, lyhyesti sa- nottuna somaattista kokonaisuutta joka toimii ihmisen tahdosta, ajat- telusta ja tunteista riippumatta” (s.

70). Sen sijaan ruumis merkityk- sessä Leib viittaa kokemukselliseen ulottuvuuteen (esimerkiksi tilassa koetun olion sijaan tilan kokemi- seen), joka ei tilankokemuksena ole itse mitään tilansisäistä. Parviainen viittaa tähän ulottuvuuteen termil- lä keho. Keho on ”se osa ruumiista, joka [on] tietoinen itsestään ja jota saatamme myös kutsua ’itseksi’ tai

’minäksi’” (s. 70). Kehollisena tietoi- suudella on kaksi puolta (s. 71–72).

Käännösvalinnallaan Parviai- nen eroaa useimmista ruumiinfe- nomenologeista, jotka kääntävät termin ”Leib” puhumalla elävästä tai eletystä ruumiista. Molemmil- la käännöksillä on etunsa.¹ Parvi- 1 ”Eletty ruumis” voi vaikuttaa kömpelöltä ilmaisulta, mutta on kyseenalaista tulisiko ruumiin elämyksellisistä ja kohteellisista puolista käyttää erikantaisia sanoja, koska ruumis ja keho eivät ole kaksi eri oliota vaan yhden olion kaksi puolta. ”Ruumis” ei myöskään viittaa pelkkään elottomaan ja passiiviseen ruumiiseen, vaan myös elävään ja aktiiviseen, ja tätä termiä suositaan nimenomaan sen sisältämän kahta- laisuuden takia. Tämä myös säilyttää olennainen etymologisen juuren:

Leib  leben.

ainen oikeuttaa käännösvalintansa selväsanaisesti ja tarkastelee myös termin erilaisten suomennosten historiaa (s. 69–70). Käsittelen täs- sä aihetta kunnioittamalla kirjoit- tajan käännösvalintaa.

Liikkeen ulottuvuuksia

Ennen soveltavia analyyseja, val- misteluna ja perustana niille, Par- viainen käsittelee laajalti kehon ja ruumiin ulottuvuuksia ja selvittää liikkeen käsitteen historiaa. Hän tarkastelee Aristoteleen kinesis-kä- sitettä, näyttää miten liikkeen kä- sittely ratkaisevasti muuttui Galile- on ajattelussa, ja siirtyy sitten tutkimaan, miten Husserl tavallaan palaa Aristoteleen esitieteelliseen liikekäsitykseen (s. 15–42).

Husserlin mukaan objektivisti- nen liikekäsitys nojaa liikkeen esitieteelliseen kokemukseen. Esimer- kiksi suoran liikkeen käsittäminen nojaa havaintoon, joka idealisoi- daan ”puhdistamalla” se subjektii- visuudesta. Esimerkiksi taivaalla pilvettömänä päivänä näkyvä len- tokoneen jälki ”on” suoran muo- toinen, mutta havainnossa ”suoruus” ei tarkoita eksaktia ja ideaa- lista suoruutta, kuten geometriassa.

Ideaalinen suoruus on kuin mate- maattinen raja-arvo, jota havain- non antama suoruus aina vain lä- hentyy. Esitieteellinen tilan havain- to ei ole ideaalisen koordinaatiston vaan kehollisen tilan kokemus.

Havaintokokemuksemme on kehollisen ja ruumiillisen läsnä- olomme välittämää: subjektiivi- nen havaintokenttämme jäsentyy kehollista itsetietoisuuttamme vas- ten. Voimme havaita kohteet jäsen- tyneinä – edessämme, vasemmal- la, liikkeessä, levossa – vain sikäli kuin olemme implisiittisesti tietoi- sia omasta havaitsevasta kehostam-