Ihan hyvä elämä – nuorten aikuisten kokemuksia arvokkuudesta, arvottomuudesta ja elämän merkityksellisyydestä

IHAN HYVÄ ELÄMÄ –

nuorten aikuisten kokemuksia arvokkuudesta, arvottomuudesta ja elämän merkityksellisyydestä

Petri Mustakallio Pro gradu -tutkielma

Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Elokuu 2020

Tiivistelmä

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Petri Mustakallio Työn nimi

Ihan hyvä elämä – nuorten aikuisten kokemuksia arvokkuudesta, arvottomuudesta ja elämän merkityksellisyydestä

Oppiaine Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaajat

Yliopistonlehtori Kaarina Mönkkönen ja yliopistotutkija (tenure track) Elisa Tiilikainen Aika

Elokuu 2020

Sivumäärä 81

Tiivistelmä

Tutkielma tarkastelee alle 35-vuotiaiden koettua elämän arvokkuutta ja merkityksellisyyttä ja kuuluu siten ihmisten elämänlaatua eli koettua hyvinvointia tarkastelevien tutkimusten joukkoon. Tutkielman kiinnostus kohdistuu elämän koettua arvokkuutta ja merkityksellisyyttä määrittäviin taustatekijöihin sekä arvokkuuden ja merkityksellisyyden ja toisaalta arvottomuuden kokemuksiin. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä on Decin ja Ryanin (2000) itsemääräytymisteoria, jossa inhimilliset perustarpeet jaetaan kolmeen kategoriaan: autonomiaan, kompetenssiin ja kuulumiseen.

Tutkielma on osa Itä-Suomen Yliopiston Arvoa arvokkuudesta -hanketta ja siinä on käytetty

hankkeessa kerättyä kyselyaineistoa. Tutkielma on monimenetelmätutkimus, jossa aineistoa tutkitaan sekä laadullisen että määrällisen analyysin keinoin. Vastauksia, joissa vastaajat ovat antaneet

elämänsä arvokkuudelle ja merkityksellisyydelle kouluarvosanoja, on tutkittu ryhmittäisen

keskiarvoanalyysin ja yksisuuntaisen varianssianalyysin keinoin, hakien eri vastaajaryhmien välisiä eroja. Avovastauksia, joissa vastaajat ovat kertoneet kokemuksiaan elämän arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä sekä arvokkuuden loukkauksista, on tutkittu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin.

Ryhmittäisessä keskiarvoanalyysissa havaittiin, että arvokkaimmaksi ja merkitykselliseksi elämänsä kokevat vastaajat, jotka tulevat taloudellisesti hyvin tai kohtalaisesti toimeen ja jotka asuvat yhdessä puolison ja/tai lasten kanssa. Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia määrittivät eniten auttaminen ja muu toisia huomioivat toiminta sekä tunnustuksen saaminen muilta työssä ja

yksityiselämässä. Arvottomuuden kokemuksissa korostuivat huono kohtelu ja syrjintä muiden taholta.

Asiakastyössä ja laajemmin yhteiskuntapolitiikassa voidaan eri tavoin edistää ihmisten kokemusta siitä, että elämän arvokkuus tulee tunnustetuksi ja että elämä koetaan merkitykselliseksi. Keskeistä on vahvistaa yksilön autonomista toimijuutta sekä voimistaa ja tukea sellaisia yhteisöjä ja

palvelujärjestelmiä, jotka sitä edistävät.

Asiasanat

Arvokkuus, merkityksellisyys, elämänlaatu, itsemääräytymisteoria Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Itä-Suomen yliopiston kirjasto, verkkosivut

Abstract

University of Eastern Finland Tiedekunta

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Petri Mustakallio Title

Ihan hyvä elämä – nuorten aikuisten kokemuksia arvokkuudesta, arvottomuudesta ja elämän merkityksellisyydestä

Main Subject Social Work

Level

Master’s Thesis Supervisor

Senior Lecturer Kaarina Mönkkönen and Assistant Professor (Tenure Track) Elisa Tiilikainen

Date

August 2020

Number of pages 81

Abstract

This thesis reviews the perceived dignity and meaningfulness of life among people aged under 35, and it is thereby research into people’s quality of life, or perceived well-being. The thesis focuses on the background factors determining perceived dignity and meaningfulness, as well as experiences of dignity and meaningfulness on the one hand and, on the other hand, experiences of worthlessness. The

theoretical framework of my thesis is the Self-Determination Theory developed by Deci and Ryan (2000), which divides basic human needs into three categories: autonomy, competence and relatedness.

The thesis is part of the University of Eastern Finland’s extensive “Arvoa arvokkuudesta” (“Value from Dignity”) project, and it is based on survey data collected in the project. My thesis uses mixed-method research, examining the data through qualitative as well as quantitative analysis. With regard to

responses in which the respondents quantitatively graded the dignity and meaningfulness of their lives, I use group-wise average analysis and one-way analysis of variance, searching for differences between groups of respondents. As for open-ended responses in which the respondents have reported on their experiences of dignity and meaningfulness of life and breaches of dignity, I use theory-driven content analysis.

In the group-wide average analysis, I noticed that respondents who are financially well-off and live together with their spouse and/or children, deem their lives the most dignified and significant. The experiences of dignity and meaningfulness were determined the most by helping others, other behaviour that takes others into account and receiving recognition from others at work and in private life. Bad treatment and discrimination by others were emphasised in the experiences of worthlessness.

People’s experience of dignity in life being acknowledged and their lives being deemed meaningful can be promoted in several ways in customer work and in social policy in general. It is key to strengthen the individual’s autonomous human agency and strengthen and support communities and service systems that promote it.

Key Words

Dignity, meaningfulness, quality of life, self-determination theory Place of storage

Library of the University of Eastern Finland

Sisällysluettelo

1 JOHDANTO ... 5

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 8

2.1 Arvokkuus ja merkityksellisyys käsitteinä... 8

2.2 Arvokkuus ja merkityksellisyys tutkimuksissa ... 15

2.3 Itsemääräytymisteoria ... 18

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 22

3.1 Tutkimusaineisto ja käytetyt menetelmät ... 22

3.2 Tilastollinen analyysi: ryhmittäiset keskiarvot ... 27

3.3 Avovastausten analyysi: teoriaohjaava sisällönanalyysi ... 28

3.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 35

4 TULOKSET ... 38

4.1 Taustatietoa vastaajista ... 38

4.2 Taustatekijöiden yhteys elämän koettuun arvokkuuteen ja merkityksellisyyteen .... 40

4.2.1 Tilastollisen analyysin yhteenveto ... 45

4.3 Avovastausten analyysi ... 46

4.3.1 Kokemuksia arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä ... 47

4.4 Yhteenveto tuloksista ... 52

5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 57

LÄHTEET ... 62

Liite 1: Kyselylomake ... 68

Liite 2 Keskiarvoanalyysien SPSS-taulukot ... 72

KUVIOT Kuvio 1: Elämän koettu arvokkuus ja merkityksellisyys sukupuolittain vertailtuna…41 Kuvio 2: Tyytyväisyys elämään yleisesti sukupuolten vertailuna………41

Kuvio 3: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemisen yhteys vapaaehtoistyöhön.42 Kuvio 4: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemus ja toimeentulo………...43

Kuvio 5: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemus sekä elämäntilanne………...44

Kuvio 6: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemus sekä asumismuoto…………45

TAULUKOT Taulukko 1: Itsemääräytymisen ja arvokkuuden ulottuvuudet………...20

Taulukko 2: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset, alaluokat…………30

Taulukko 3: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden loukkaukset, alaluokat…………31

Taulukko 4: Esimerkki sisällönanalyysin kulusta, arvokkuuden ja merkityksellisyyden

kokemukset………..33

Taulukko 5: Esimerkki sisällönanalyysistä, arvokkuuden loukkaukset………34

Taulukko 6: Vastaajien elämäntilannejakauma………..38

Taulukko 7: Vastaajien asumismuotojakauma………...39

Taulukko 8: Osallistuminen vapaaehtoistyöhön……….39

Taulukko 9: Kokemus rahojen riittävyydestä………40

Taulukko 10: Itsemääräytymisen ulottuvuudet vastauksissa ………..47

1 JOHDANTO

Onko elämälläni merkitystä? Onko minulla arvoa? Elänkö hyvää elämää? Nämä kysymykset ovat askarruttaneet ihmisiä läpi historian. Tunne siitä, että elämällä on jotain merkitystä, on tärkeä yksilön motivaation ja hyvinvoinnin kannalta. Jatkuva tunne elämän merkityksettömästä on yhteydessä masennukseen ja jopa itsemurhiin.

Ihminen kaipaa sitä, että hänen elämänsä tulisi jollakin tavalla noteeratuksi ja sitä, että hänen olemassaolollaan ja tekemisillään olisi muille väliä. (Martela 2020, 8.)

Ihmisen arvokkuuden tunnustaminen ja oikeus merkitykselliseen elämään nousevat tyypillisesti keskusteluun kriisi- ja taitekohdissa. Kuluvan vuoden keskusteluja ovat hallinneet koronapandemia ja siihen liittyvät rajoitustoimet. Tautiepidemian alkuvaiheissa keskustelu painottui terveyteen ja oli pitkälti lääketieteellistä. Kriisin pitkittyessä on näkökulma laajentunut ja kiinnittynyt yhä enemmän myös arvokkuuden ja merkityksellisyyden teemoihin kytkeytyviin sosiaalisiin kysymyksiin.

Sosiaalityöntekijöiden keskuudessa on herännyt huoli siitä, että poikkeustila ”aiheuttaa reagointeja ja riskitekijöitä, jotka ovat haitallisempia kuin itse virus” (Piitulainen 2020).

Tämä huoli on kohdistunut erityisesti yhteiskunnan vähäosaisimpiin, sosiaalityön asiakaskuntaan.

Olen työssäni alle 30-vuotiaiden sosiaalityössä havainnut esimerkiksi kuntouttavan työtoiminnan tuovan merkityksellisyyttä monen asiakkaan elämään. Se on tuonut ihmisille tekemistä, jota he pitävät mielekkäänä ja merkityksellisenä sekä lisäksi kaivattua rytmiä elämään. Asiakkaani ovat sanoittaneet, että on tärkeää, että on joku syy herätä aamulla, että on paikka, minne saapumistani odotetaan. Keväällä 2020 kuntouttava työtoiminta oli keskeytyksissä, samoin esimerkiksi päihde- ja mielenterveyspalvelujen ryhmät.

Tämän tutkielman tarkastelunäkökulma suuntautuu nuorten ja nuorten aikuisten merkityksellisyyden ja arvokkuuden kokemuksiin. Työskennellessäni alle 30- vuotiaiden aikuissosiaalityössä olen kovin usein kuullut asiakkaalta kuvauksen, ettei elämällä ole merkitystä tai ettei hänellä ole arvoa tässä yhteiskunnassa. Yleensä tällaiset

tuntemukset liittyvät osattomuuden tunteeseen ja yksinäisyyteen. Siihen, ettei ihmisellä ole roolia, jossa hän tulisi muille positiivisessa mielessä näkyväksi. Arvokkaan ja merkityksellisen elämän edistäminen onkin sosiaalityön ydinalueita, vaikkei sosiaalityössä siitä yleensä niillä sanoilla puhutakaan.

Tarkastelen tutkielmassa nuorten ja nuorten aikuisten arvokkuuden ja arvottomuuden sekä merkityksellisyyden kokemuksia. Tutkielma on osa Itä-Suomen yliopiston laajaa Arvoa arvokkuudesta -tutkimushanketta (Mönkkönen, Salonen, Tapani & Kokkonen 2019), jossa on tutkittu erilaisten ihmisten arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia. Käytän tutkielmassani kyseisessä tutkimushankkeessa kerättyä aineistoa keskittyen sen kahteen nuorimpaan vastaajaikäluokkaan, 15–24 ja 25–34-vuotiaisiin.

Koko aineistoa käytän apuna vertailussa tarkasteltaessa sitä, mitkä tekijät määrittävät erityisesti alle 35-vuotiaiden arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia suhteessa muihin.

Lähestyn nuorten arvokkuuden, merkityksellisyyden ja arvottomuuden kokemuksia itsemääräytymisteorian kautta. Itsemääräytymisteoria korostaa henkisten perustarpeiden tyydyttämisen tärkeyttä motivaation lähteenä. Nämä perustarpeet jaetaan kolmeen kategoriaan: autonomiaan, kompetenssiin sekä yhteenkuuluvuuteen.

(Deci & Ryan 2000.) Itsemääräytymisteoria korostaa yksilön sisäistä motivaatiota yksilön hyvinvoinnin lähteenä. Käsitettä käytetään erityisesti työelämän ja koulutuksen tutkimuksissa. Niissä sisäinen motivaatio nähdään yleensä paremman tuottavuuden mahdollistajana kuin ulkoinen motivointi, joita instituutioiden tasolla edustavat esimerkiksi erilaiset velvoitteet ja sanktiot.

Sisäisellä motivaatiolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että ihmisen kannattaa tehdä niitä asioita, jotka juuri hän kokee itselleen merkityksellisiksi ja joiden kautta hän kokee elävänsä hyvää elämää. Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että teemme ja tavoittelemme asioita, jotka olemme itse omista mieltymyksistämme valinneet. Emme esimerkiksi pyri opiskelemaan tiettyä alaa sen takia, että vanhempamme niin haluavat tai pysy samassa työpaikassa eläkkeeseen asti, koska niin kuuluu tehdä vaan koska nimenomaisesti itse haluamme sitä. (Martela 2015, 13.)

Tutkielmani liittyy ihmisten koettua hyvinvointia eli elämänlaatua koskevien tutkimusten joukkoon. Elämänlaadun ulottuvuuksia ovat terveys, materiaalinen hyvinvointi, odotukset hyvästä elämästä, ihmissuhteet, omanarvontunto ja mielekäs tekeminen (THL 2019). Tämän tutkielman näkökulma, elämän koettu arvokkuus ja merkityksellisyys pitää sisällään kaikki mainitut elämänlaadun ulottuvuudet, mikä ilmenee myös tutkimuksen kysymyksistä ja niihin saaduista vastauksista. Erityisesti johtopäätös- ja pohdintaosiossa pyrin tuomaan esille sosiaalityön näkökulmaa, sitä miten sosiaalityö voisi edistää elämän merkityksellisyyden ja arvokkuuden kokemuksia ja siten parantaa asiakkaiden elämänlaatua.

Tutkielmani on monimenetelmätutkimus (englanniksi mixed methods), jossa hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusmetodologiaa. Tutkittava ilmiö, nuorten vastaajien kokemus arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä, on yhteinen käyttämilleni menetelmille mutta eri menetelmillä haen vastauksia eri tutkimuskysymyksiin. Monimenetelmäisyyden tavoitteena on tässä tutkielmassa ennen kaikkea täydentävyys: Aineiston analyysi tapahtuu menetelmittäin erillään toisistaan siten, että laadullinen analyysi seuraa ajallisesti määrällistä. Menetelmät myös kohdistuvat aineiston eri osiin. Määrällisellä analyysilla kartoitan sitä, mitkä taustatekijät vaikuttavat kyselylomakkeessa vastaajien elämän arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä antamiin kouluarvosanoihin. Laadullisella analyysilla taas analysoin avovastauksia, joissa vastaajat ovat kuvanneet asioita tai tilanteita, joissa ovat kokeneet elämänsä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Tulosten yhteenvedossa sekä johtopäätös- ja pohdintaosioissa pyrin kuitenkin eri menetelmin saatujen tulosten väliseen vuoropuheluun ja sitä kautta syvempään ymmärrykseen tutkittavasta ilmiöstä.

(Hurmerinta & Nummela 2020; Tuomi & Sarajärvi 2018)

Tutkimuskohteeni on sosiaalisesti rakentuneiden koetun hyvinvoinnin käsitteiden, arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokonaisuus. Metodologisina valintoinani ovat ryhmittäinen keskiarvovertailu sekä teoriaohjaava sisällönanalyysi. Ensin mainitulla haen vastauksia siihen, mitkä eri taustatekijät määrittävät sitä, miten arvokkaana ja merkityksellisenä vastaajat pitävät elämäänsä. Jälkimmäisellä puolestaan haen vastauksia siihen, millaiset asiat tai tilanteet liittyvät yleensä siihen, että elämä koetaan arvokkaaksi ja merkitykselliseksi.

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS

2.1 Arvokkuus ja merkityksellisyys käsitteinä

Arvokkuudesta puhutaan niin arkikielessä kuin julkisessa keskustelussa, mutta mitä arvokkuus oikeastaan on? Tutkimuskirjallisuudessa arvokkuudella viitataan arvoihin, jotka ovat kulttuurisia ja suhteellisen hitaasti muuttuvia periaatteita, tietynlaisia ohjeita siitä mikä on normaalia ja hyvää (Salonen & Joutsenvirta 2018, 84). Arvokkuus voi myös viitata aineellisiin hyödykkeisiin, tuotteisiin, joilla on arvoa. Asuntoilmoituksissa näkee esimerkiksi myytävän arvohuoneistoja. Arvohuoneistoa määrittää luonnollisesti hinta, arvohuoneistoa ei saa halvalla, mutta se ei yleensä ole ainoa asia, joka tekee huoneistosta nimenomaisesti arvohuoneiston. Tyypillisesti arvohuoneistoina myytävät kohteet sijaitsevat kaupunkien historiallisissa keskustoissa ja edustavat rakennusarkkitehtuuriltaan jugendia tai muuta perinteisempää tyyliä. Uudet tornitalot, jotka ovat neliöhinnaltaan huippukalliita, ovat harvoin sellaisia, joita myydään nimenomaisesti arvohuoneistoina. Asuntojenkin kohdalla sana arvokkuus on yleensä käsite, johon liitetään jotain emotionaalista kokemusta. Asuntoilmoituksessa saatetaan esimerkiksi viitata asuntoon osana jotain historiallista miljöötä. Arvokkuus onkin usein synonyymi merkityksellisyyden käsitteelle, joka on toinen tämän tutkimuksen avainkäsitteistä.

Myös aineettomat asiat voivat olla arvokkaita. Esimerkiksi muistoja kutsutaan usein arvokkaiksi. Samoin arvokkaiksi kutsutaan sellaisia asioita kuin ystävyys ja rakkaus.

Arvokasta voi olla myös omata jokin erityistaito, esimerkiksi hyvä matematiikkapää.

Puhuttaessa aineettomista asioista lähestytään myös arvon (englanniksi value) käsitettä.

Esimerkiksi rehellisyys, hyväkäytöksisyys ja ahkeruus ovat yleisiä kulttuurisesti määrittyneitä hyveitä, joita arvostamme ja joita pidämme toivottavana käytöksenä.

Mitä on arvokkuus silloin kun puhutaan ihmisistä? Englannin kielen sana ”dignity”

viittaa laajemminkin arvokkuuteen, mutta sitä käytetään erityisesti silloin, kun puhutaan ihmisistä tai ihmisyydestä. Launis (2018, 151–152) kirjoittaa erityisestä arvokkuusetiikasta eli dignitismistä. Launikselle ihmisarvo on synonyymi ihmisen

arvokkuudelle. Hän puolustaa niin sanottua Kantilaista eli metaaeettistä tulkintaa ihmisarvosta, jossa ihmisarvo nähdään ”moraalisten toimijoiden itseensä ja muihin (rationaalisiin toimijoihin) kohdistamana moraalisena perusvaatimuksena” (emt.,151).

Tämän Kantilaisen tulkinnan mukaan ihmisarvo ei ole tarkkarajainen normi vaan arvosisältö, jonka tulee läpäistä kaikkea eettistä harkintaa ja päätöksentekoa.

Fukuyama (2020, 59) kuvaa Kantin esittäneen, että ihmisellä on kyky moraaliseen valintaan ja että ihminen on aito toimija ja alkusyy. Fukuyama (emt., 107–108) kirjoittaa myös ihmisessä olevasta thymoksesta, osasta ihmisen sielua, joka kaipaa muilta tunnustusta omasta arvokkuudesta. Kokemus tunnustuksen puuttumisesta on ihmiselle viesti siitä, että häntä pidetään vähempiarvoisena kuin muita ja että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Tulkitsen edellä mainittua Kantilaisuuden kuvausta siten, että ihmisarvo – ihmisen arvokkuuden tunnustaminen – on sen mukaan periaate, jonka tulee läpäistä kaikkea toimintaa ja päätöksentekoa eikä se voi olla alisteinen muille periaatteille. Ihmisellä on siis kyky nähdä hyvä ja arvokas toisessa ihmisessä, kyky tahtoa hänelle hyvää ja toimia sen mukaan ilman, että siitä on hänelle itselleen välitöntä hyötyä. Ihmisarvosta ja siihen liittyvistä rajanvedoista käydään jatkuvaa poliittista keskustelua ja väittelyä. Tähän teemaan liittyy esimerkiksi keskustelu siitä, minkä tasoisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin niin sanotuilla paperittomilla maassa oleskelevilla ihmisillä tulee olla oikeus.

Himanen (2010, 12) puolustaa ”filosofiaa, jossa kehityksen perimmäisenä päämääränä on jokaisen mahdollisuus elää arvokasta elämää”. Himanen puhuu ihmisen kaipauksesta sitä kohtaan, että hänen arvokkuutensa tulee tunnustetuksi ja hän voi toteuttaa omaa ainutlaatuista potentiaaliaan sekä myös arvostaa toisen oikeutta samaan.

Arvokkuuden teemat ovat olleet läheisiä myös sosiaalityön klassikoille, kuten Jane Addamsille). Puurunen ja Roivainen (2011, 25–28) korostavat Jane Addamsin, sosiaalityön pioneerin, positiivista ihmiskäsitystä. Addamsilla oli positiivinen ihmiskuva, hänen mukaansa yhteiskunnan tulee antaa ”yksilön hyvyyden kukoistaa”.

Yksilön arvo (ja arvokkuus) nousee tässä ajattelussa keskeiselle sijalle. Addams oli arvokkaan elämän puolestapuhuja ja hän puolusti jokaisen yksilön oikeutta siihen.

Sennet (2004, 59) mainitsee arvokkuuden yhdeksi synonyymiksi kunnioituksen käsitteen eri ulottuvuuksille. Hän korostaa arvokkuuden muodostumisessa vastavuoroisuutta: Esimerkiksi muusikko ja puuseppä, jotka keskittyvät tekemään työnsä hyvin saavat työstään omanarvontuntoa. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös muilta heidän tekemänsä työn tunnustamista, arvonantoa. Sennet (emt., 161–178) ei näe hyvinvointivaltion tuoman taloudellisen turvallisuuden tuovan jäsenilleen arvokkuutta, sillä riippuvuus viranomaisista on hänen mukaansa pikemminkin uhka ihmisen omanarvontunteelle. Sennet kritisoi sosiaalialan järjestystä tuovia instituutioita siitä, että ne eivät riittävästi ota huomioon yksilöiden itsemääräämisen tarvetta.

Helne (2002, 82–86) luettelee yleisiksi arvostuksen saamisen minimivaatimuksiksi niin sanotut normaliteettikriteerit, joita ovat säännöllinen palkkatyö, tietty kulutustaso sekä tietynlainen sosiaalinen verkostoituminen. Suurempi arvostus taas edellyttää esimerkiksi hyvää ulkonäköä, menestystä ja tehokkuutta. Helne huomauttaa, että kerran saavutettu arvonanto ei ole luonteeltaan pysyvää vaan sen voi menettää ja arvonannosta käydäänkin jatkuvaa kamppailua ja kilpailua.

Köyhien suomalaisten miesten ja naisten kokemuksia arvokkuudesta heidän kirjoittamissaan köyhyyskertomuksissa tutkineet Isola ja Siukola (2017, 111–127) tuovat esiin arvostuksen puutetta yhtenä köyhyyteen liittyvänä eriarvoisuuden ulottuvuutena (muut: valta- ja taloudellisten resurssien puute). He havaitsivat köyhien kirjoittajien arvokkuuden rakentuvan lähipiirissä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa.

Arvokkuus taas murenee erityisesti institutionaalisissa suhteissa. Isola ja Siukola havaitsivat naisten pystyvän ”kompensoimaan” arvokkuutta alentavaa köyhyyttä sosiaalisilla suhteilla ja perheellä, vaikka äitiyteen liittyvät odotukset toisaalta saatettiin kokea myös arvostusta murentavina. Köyhien miesten asemaa taas heidän mukaansa leimasivat vähäiset kasvokkaiset kohtaamiset, perheettömyys ja kumppanittomuus.

Näin ollen köyhät, usein pitkäaikaistyöttömät miehet kokivat elämänsä joka suhteessa huonoksi. Palkkatyötä painottava järjestelmämme tuntuisi siis ainakin kyseisen aineiston perusteella murentavan ennen kaikkea miesten arvokkuuden tunnetta.

Miten Isolan ja Siukolan (2017) mainitsema arvostuksen murentaminen sitten ilmenee arjessa? Se voi ilmetä esimerkiksi huomion kiinnittämisenä toisten ihmisten halpaan ja tyylittömään pukeutumiseen, mistä saavat kärsiä erityisesti köyhien perheiden nuoret.

Se voi ilmetä myös muiden perinteisesti huono-osaisuuteen liitettyjen piirteiden ylenkatsomisena. Sosiaalisen mediassa kiinnitetään usein huomiota toisten ihmisten viestinnässä tekemiin yhdyssana- tai muihin kielioppivirheisiin puhuen suoraan

”elämän koululaisista”. Harvemmin tässä yhteydessä tullaan kuitenkaan ajatelleeksi, että kyse on oikeastaan ylenkatsonnasta ja syrjinnästä, joka kohdistuu alhaisempaa koulutustasoa ja heikompaa sosioekonomista asemaa edustaviin ihmisiin. Tällä syrjinnällä osoitetaan ihmisille paikkaa, pyritään murentamaan heidän arvoaan.

Wilkinson ja Pickett (2011, 54–63) kirjoittavat sosiaalisen minän uhan olevan keskeinen omaa arvostusta murentava tekijä. Heidän mukaansa jatkuva sosiaalinen arviointi aiheuttaa ihmisille stressitilaa ja vahingoittaa terveyttä. Kirjoittajat tarjoavat vakiintuneiden yhteisöjen hajoamista yhdeksi uskottavaksi selitykseksi nyky- yhteiskunnassa vallitsevalle sosiaalisen arvioinnin pelolle. Maantieteellinen liikkuvuus on lisääntynyt ja jatkuva tuntemattomien virta ympärillämme asettaa identiteettimme, eli sen keitä olemme, jatkuvasti kyseenalaistetuksi. Haavoittuvuus arvioinnille kohdistuu koskettaa erityisen raskaasti nuoria, joiden käsitys itsestään on epävarma.

Paineet hyvästä ulkonäöstä ja kaikenpuolisesta menestymisestä (suhteessa muihin) ovat erityisen raskaita nuorilla. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus lisää ihmisissä sosiaalisen arvioinnin pelkoa, koska se kasvattaa sosiaalisen aseman merkitystä. Statuserojen kasvaessa meistä on yhä tärkeämpää ottaa mittaa toisistamme ja pärjätä kilpailussa muille.

Wilkinsonin ja Pickettin (2011) teemoja mukaillen voisi siis päätellä, että ihmisten arvokkuuden kokemuksille tarjoaa tasa-arvoinen yhteiskunta eriarvoista yhteiskuntaa otollisemman maaperän. Tasa-arvoinen yhteiskunta sisältää vähemmän toisiin kohdistuvaa sosiaalista arviointia ja vähemmän tarvetta korostaa statusta ja asemaa suhteessa muihin. Wilkinson ja Pickett esittävätkin kirjassaan tutkimuksia, jotka osoittavat, että laajemman julkisen hyvinvointivastuun omaavien läntisten Euroopan maiden kansalaiset ovat keskimäärin hyvinvoivempia ja tyytyväisempiä elämäänsä kuin amerikkalaiset.

Keltikangas-Järvinen (1994, 19–24) liittää arvokkuuden kokemisen sekä myös toisten ihmisten arvokkuuden tunnustamisen hyvään itsetuntoon. Keltikangas-Järvisen mukaan ”hyvään itsetuntoon kuuluu, että ihminen kykenee näkemään oman elämänsä ainutkertaisuuden sekä ymmärtää olevansa tärkeä sinänsä, tarvitsematta erityisin suorituksin tai onnistumisin tätä osoittaa”. Länsimainen suorituskeskeinen yhteiskunta asettaa tälle erityisen haasteen ja Keltikangas-Järvinen korostaakin, että vaatii ihmiseltä paljon, että osaa antaa itselleen arvoa ilman että sitä tarvitsee perustella saavutuksilla.

Yhtä lailla kuin hyvään itsetuntoon kuuluu kyky arvostaa oman elämänsä ainutkertaisuutta, siihen kuuluu myös kyky antaa vastaava arvo muille ihmisille ja pidättäytyä muiden arvostelusta sekä itseen vertailusta.

Keltikangas-Järvisen (1994) näkemys arvokkuuden ja merkityksellisyyden – sekä oman että muiden – näkemisen yhteydestä itsetuntoon sopii hyvin linjaan sen kanssa, mitä edellä mainitut tekijät ovat kirjoittaneet sosiaalisesta arvioinnista ja siihen liittyvästä eriarvoisuuden kokemuksesta. Ihminen, jonka itsetuntoa on pitkään painettu alas tuomalla esiin hänen huono-osaisuuttaan sekä riippuvuuttaan muista, murenee helposti itseluottamukseltaan ja kokee itsensä arvottomaksi muiden rinnalla. Rattailta putoaminen on erityinen riski yhteiskunnassa, joka korostaa omillaan pärjäämistä ja kykyä kuluttaa.

Himanen (2010, 149–152) yhdistää arvokkuuden hyvinvointiyhteiskunnan etiikan perustaan: siihen, että kuka tahansa meistä voisi periaatteessa elää toisen ihmisen asemassa ja siksi meidän tulee nähdä arvokkuus toisessa ihmisessä ja jokaisen oikeus arvokkaaseen elämään. Himanen näkee tämän arvokkuuden oikeuden paitsi kansallisena, myös globaalina kysymyksenä: emme voi hyväksyä Suomea emmekä maailmaa, jossa ihmisen kohtalon ”lisääntymissäkä” eli aika ja paikka, jossa ihminen on sattunut syntymään määrää kohtalomme. Himanen (emt., 62–63) kuvaa unelmaa siitä, että arvokkuutemme ihmisenä tulee tunnustetuksi globaaliksi, eri kansakuntia yhdistäväksi unelmaksi.

Fukuyama kritisoi (2020) rikkaan maailman politiikkaa ohjannutta taloustieteellistä maailmankuvaa siitä, että se ei ole pystynyt huomioimaan meidän autenttista arvokasta

”minäämme”. Tämä minä on pohjimmiltaan hyvää tahtova mutta se tahtoo saada muilta arvonantoa ja tunnustusta. Tämä keskinäisen ymmärryksen ja arvostuksen puuttuminen on Fukuyaman mukaan ollut tärkeä liikkeelle paneva voima identiteettiin perustavien kansallismielisten ja populististen politiikkojen ja poliittisten liikkeiden nousussa.

Fukuyaman teos muistuttaa tärkeällä tavalla siitä, että ihmisten kokemus arvokuuden sivuuttamisesta ei ole merkinnyt ainoastaan yksilöiden huonovointisuutta vaan se on sysännyt liikkeelle poliittisia muutoksia, jotka ovat nousseet haastamaan liberaaleja demokratioita eri puolilla maailmaa.

Tutkimuskirjallisuudessa arvokkuutta ja merkityksellisyyttä käsitellään yhdistelmänä, niin myös tässä tutkielmassa. Sanat eivät ole synonyymejä mutta ne esiintyvät yhdessä ikään kuin toisiaan tukien. Ihminen, jonka elämä on arvokasta pitää elämäänsä myös merkityksellisenä. Olen edellä käsitellyt arvokkuuden käsitettä. Syvennyn seuraavaksi vielä merkityksellisyyteen ja sen ulottuvuuksiin.

Alasuutarin (2001, 59–63) mukaan merkityksen käsitettä voi pelkistetysti ymmärtää siten, mitä jokin asia ”tarkoittaa”. Ihan noin yksinkertainen ei merkityksen merkitys Alasuutarillekaan ole, vaan hän toteaa merkityksen käsitteellä viitattavan usein kulttuuriseen symboliikkaan, elämän sosiaaliseen konstruoitumiseen. Tietyt käsitteet, vaikkapa kilpailukyky, ovat olemassa meille merkitysvälitteisesti. Kilpailukyky -sana ei itsessään tarkoita mitään konkreettista, vaan ne kulttuurisesti muovautuneet merkitykset, joita sanalle on muodostunut.

Frank Martela on erikoistunut merkityksellisen elämän tutkimiseen. Teoksessa

”Elämän tarkoitus - suuntana merkityksellinen elämä” (2020) Martela korostaa elämän merkityksellisyyden henkilökohtaisuutta, sellaisten asioiden kokemista ja tekemistä, jotka itsestä tuntuvat merkityksellisiltä. Palaan tähän teemaan, johon vielä erikseen itsemääräytymisteorian käsittelyn yhteydessä, sillä Martela nojaa voimakkaasti itsemääräytymisteoriaan. Martela korostaa merkityksellisyydestä muodostuvan hyvän elämän kokemuksellisuutta, sitä että määrittelemme sen itse eikä sitä voi tarkastella ulkopuolelta. Hän päätyy siihen, että merkityksellinen elämä syntyy sekä henkilökohtaisesta täyttymyksestä (asiat merkityksellisiä itselle) että sosiaalisesta täyttymyksestä (ihmisen merkityksellisyys muille).

Pyrkimys elää merkityksellistä elämää on hyvin erilainen asia kuin pyrkimys onnellisuuteen. Elämä voi olla merkityksellistä – ja usein onkin juuri silloin – kun se sisältää vaikeuksia ja koettelemuksia. Saksalainen pappi ja natsien vastaiseen vastarintaliikkeeseen osallistunut Dietrich Bohnhoeffer korosti tekojen merkityksellisyyttä niin kirjoituksissaan kuin omassa elämässään. Hänen mielestään kristillinen kirkko ei ole olemassa ”muita varten” eikä sen pitäisi puhua liiaksi

”tuonpuoleisesta” vaan hyvistä, merkityksellisistä teoista tässä ja nyt. Bonhoeffer vangittiin ja teloitettiin natsihallinnon toimesta. Hänen elämäänsä vastustamansa hallinnon alla ei siis voi pitää onnellisena mutta merkityksellistä se taatusti oli; itse hän kirjoitti pitävänsä itseään omassa tehtävässään jopa etuoikeutettuna. (Metaxas 2010.) Edellä mainittu on toki äärimmäinen esimerkki. Ihmisen ei tarvitse ryhtyä marttyyriksi, jotta hänen elämänsä olisi merkityksellistä. Esimerkissä kuitenkin konkretisoituu erittäin voimallisesti se, miten Martela (2020, 139) kiteyttää merkityksellisen elämän:

”Elämän merkityksellisyys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita, sillä tavalla, että tulee niiden kautta merkitykselliseksi toisille ihmisille.”

Elämän arvokkuus ja merkityksellisyys ovat siis samaan aikaan henkilökohtaisesti määrittyviä ja vuorovaikutuksessa rakentuvia asioita. Elämän kokeminen arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tuottaa ihmiselle hyvinvointia, se on elämän perustarpeita.

Jokaisella on oikeus elämään, jossa hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan ja jossa hän voi kokea itsensä merkitykselliseksi. Yhteiskunta ja toiset ihmiset voivat monin tavoin pyrkiä edistämään olosuhteita sellaisiksi, että jokaisen ihmisen oikeus tähän täyttyisi mahdollisimman hyvin. Itse arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemusta ei voi kuitenkaan kukaan ulkoapäin sanella tai määritellä, saati ottaa pois. Aivan kuten laulaja Whitney Houston riimittelee:

”No matter what they take from me They can´t take away my dignity”

- Whitney Houston: The Greatest Love Of All (1985) -

2.2 Arvokkuus ja merkityksellisyys tutkimuksissa

Arvokkuutta, merkityksellisyyttä ja elämäntyytyväisyyttä tutkittaessa ihmiseltä usein kysytään, millaisen kouluarvosanan hän antaisi omalle elämälleen. Tämä kysymyksenasettelu puoltaa paikkaansa siksi, koska se miten arvokkaaksi ja merkitykselliseksi ihminen kokee elämänsä tai miten tyytyväinen hän kaikkiaan on elämäänsä ovat subjektiivisia, ihmisen omasta kokemuksesta nousevia asioita. Toisin kuin vaikkapa toimeentuloa, työllisyyttä tai terveyttä, ei arvokkuutta ja merkityksellisyyttä tai elämäntyytyväisyyttä voi suoraan määritellä ulkoapäin annetuilla mittareilla.

Tutkimuksissa kiinnostus koettuun hyvinvointiin on lisääntynyt voimakkaasti 2000- luvulla. Saari (2010, 74–78) liittää koetun hyvinvoinnin tutkimisen tarpeen valtioiden vaurastumiseen, joiden väestölle ainoa hyvinvointikysymys ei ole enää kysymys tulojen tai kulutustason lisäämisestä. Tilalle ja rinnalle on tullut koetun hyvinvoinnin ongelmia, jotka kytkeytyvät yleensä puutteelliseen elämänhallintaan ja ilmenevät esimerkiksi mielenterveys- ja päihdeongelmina, ylipainona, yksinäisyytenä tai puutteellisena kykynä hallita omaa taloutta. Näistä ongelmista voivat kärsiä kaikki, vaikka ne kasautuvatkin alempiin sosioekonomisiin ryhmiin. Koetun hyvinvoinnin vajeille on tyypillistä myös suhteellisuus; omaa elämää verrataan muihin ja oma vajavaisuus suhteessa vertailtaviin aiheuttaa pahoinvointia.

Vuonna 2013 kansainvälinen Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD julkaisi ohjeistuksen ihmisten subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamisesta ja suosituksen valtioille siitä, että aihetta alettaisiin mitata systemaattisesti (OECD 2013). Selvitys on osa OECD:n laajempaa hanketta, jonka tavoitteena on mitata yhteiskunnan edistymistä useilla hyvinvoinnin osa-alueilla kuten työllisyydessä, terveydessä, asumisessa, kansalaisyhteiskunnan kehityksessä sekä ympäristön suojelussa. Kyseinen ohjeistus on ensimmäinen yritys antaa kansainvälisiä suosituksia subjektiivisen hyvinvointitiedon keräämiseksi, julkaisemiseksi ja analysoimiseksi.

Vaarama ym. (2010) ovat tutkineet koko Suomen aikuisväestön kokemaa elämänlaatua ja sen yhteyttä demografisiin ja sosioekonomisiin tekijöihin. Analyyseissaan he havaitsivat erityisesti tutkimuksen nuorimpiin vastaajaryhmien, 18–24-vuotiaiden kokevan elämänlaadulleen tärkeäksi tekijäksi sen, että heidän elämänsä on merkityksellistä. Elämän merkityksellisyys ja kielteisten tunteiden vähäisyys kohensivat elämänlaatua myös 25–44-vuotiaiden ikäryhmässä, kun taas keski-ikäisillä korostuivat jaksaminen työn, arjen ja taloudellisten huolien paineessa ja sitä vanhemmille taas siirtyminen hyväkuntoisina eläkkeelle sekä ylipäätään terveyteen liittyvät asiat. Suurin riski heikkoon elämänlaatuun havaittiin olevan vähän koulutetuilla nuorilla sekä vanhoilla leskinaisilla.

Myös vuosittain julkaistavassa Nuorisobarometrissa on tutkittu ja seurattu nuorten ja nuorten aikuisten (15–29-vuotiaat) tyytyväisyyttä elämään. Elämäntyytyväisyyttä mittaava kysymys on ollut Nuorisobarometrissa mukana vuodesta 1997 alkaen, viimeksi vuonna 2017. Nuorten tyytyväisyys elämään on pysynyt melko vakaana, keskiarvon ollessa 8,3. Elämään tyytyväisyydessä ei ollut sukupuolten välisiä, ikäryhmittäisiä eikä alueellisia eroja. Jonkin verran muita tyytyväisempiä elämäänsä olivat nuorisobarometrin tuloksissa puolison ja lasten kanssa asuvat, joiden elämäntyytyväisyysarvosana oli 8,6. Eri asumismuodoista yksin asuvien tyytyväisyyslukema taas oli pienin, senkin ollessa kuitenkin 8,0. Koettu toimeentulon riittävyys sen sijaan oli merkitsevästi yhteydessä elämään tyytyväisyyteen. Vastaajat, jotka kertoivat tulevansa erinomaisesti toimeen, antoivat elämään tyytyväisyydelle arvosanan 8,6 ja toisessa päässä vastaajat, jotka joutuivat tinkimään lähes kaikesta, antoivat elämään tyytyväisyydelle arvosanan 7,1. (Pekkarinen & Myllyniemi 2017, 99–

101.)

Ylisukupolvista köyhyyttä tutkineet Saari, Eskelinen ja Björklund (2020, 136) muistuttavat samankaltaisen elämäntavan, mukaan lukien yhteneväisen kulutuksen lisäävän lasten ryhmään kuulumisen tunnetta ja helpottavan vertaissuhteiden rakentamista. Heidän tutkimusaineistonsa nuoret aikuiset olivatkin kokeneet paljon koulukiusaamista. Kirjoittajat huomauttavat koulukiusaamisen vaikuttaneen erityisesti nuorten naisten koulunkäyntiin, sosiaalisten suhteiden solmimiseen ja sitä myöten koko elämänkulkuun (emt., 141–142). Näkisin koulukiusaamisen olevan yksi keskeinen

nuorten aikuisten elämän arvokkuutta ja merkityksellisyyttä murentava tekijä, etenkin kun tutkimuksen nuorten yleinen kokemus oli, ettei koulukiusaamiseen puututtu.

Puuttumattomuus on osaltaan tekijä, jolla lapsille ja nuorille osoitetaan, ettei heille anneta riittävää arvoa.

Aaltonen, Kivijärvi ja Myllylä (2018) ovat kyselyaineiston pohjalta analysoineet työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten eli NEET-nuorten koettua hyvinvointia ja elämänlaatua. He havaitsivat aineistonsa nuorilla selvästi ikäluokkansa muita edustajia enemmän yksinäisyyden kokemuksia sekä kokemuksia huonosta terveydentilasta ja taloudellisista vaikeuksista. Mainituista tekijöistä erityisesti yksinäisyys korostui merkittävänä tutkimusjoukkoa määrittäneenä hyvinvointivajeena. Aaltonen ym. (emt, 309) nostavat artikkelinsa lopuksi esiin hyvinvointipuheen normatiivisenulottuvuuden, joka liittyy myös ulkoa lähtevään yksilön motivointiin. Kirjoittajat huomauttavat, että koko käsite syrjäytyneisyydestä on ongelmallinen, sillä se perustuu ulkoapäin tapahtuvaan määrittelyyn - nuori ei välttämättä itse pidä itseään syrjäytyneenä. Lisäksi se, mitä nuorten hyvinvoinnin eteen ehdotetaan tehtäväksi, kertoo siitä mitä ulkoa päin, instituutioiden tasolta pidetään ongelmallisena ja muutosta kaipaavana. Kirjoittajat korostavatkin sitä, että hallinnollisen näkökulman rinnalle tulee nostaa nuorten aikuisten oma ymmärrys tilanteestaan ja hyvinvoinnistaan.

Suomessa vuosina 2017–2018 toteutettu perustulokokeilu on esimerkki määräaikaisesta politiikkatoimesta, johon kytketään monipuolista tutkimustoimintaa, jonka avulla tuotetaan tietoa toimenpiteen erilaisista vaikutuksista. Tämän tutkielman kannalta kiinnostava osio oli perustulon saajien kokemaan hyvinvointiin liittyvä tutkimus. Blomberg, Kroll ja Tarkiainen (2020) ovat koonneet tutkimusraportin, joka perustuu 81:n perustulokokeiluun osallistuneen haastattelukertomuksiin. He kirjoittavat haastateltavien liittäneen perustuloon kokemuksia osallisuudesta sekä hallinnan ja toimijuuden tunteen eli autonomian vahvistumisesta. Kirjoittajien mukaan kokeiluun osallistuneiden elämäntilanne vaikutti kuitenkin huomattavasti siihen, miten he kokivat hyvinvointinsa muuttuneen kokeilun aikana. Kuvauksia perustulon vaikutuksista he kuvaavat yleisesti ottaen melko myönteisiksi ja autonomiaa vahvistaneiksi. Kuitenkin he mainitsevat, että palkkatyön ulkopuolelle jääneistä osa

koki ”epäonnistuneensa” perustulolla, koska heillä oli ollut niin vahva ajatus, että kokeilun tavoitteena on nimenomaan lisätä työllisyyttä.

2.3 Itsemääräytymisteoria

Käytän tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä itsemääräytymisteoriaa (tunnetaan myös nimellä itseohjautumisteoria). Itsemääräytymisteoria on Decin ja Ryanin (2000) luonnostelema teoria, jonka keskiössä on näkemys ihmisestä toimijana, joka pyrkii toteuttamaan itseään ja päämääriään. Deci ja Ryan jaottelevat teoriassa ihmisen perustarpeet kolmeen kategoriaan:

1. Autonomia. Tämä ulottuvuus korostaa ihmistä itsenäisenä toimijana, jolla on pyrkimys vapauteen toteuttaa itseään omista lähtökohdista käsin.

2. Kompetenssi. Toinen ulottuvuus tarkoittaa ihmisen kokemuksen pohjalta syntynyttä tietoisuutta omasta osaamisestaan, sitä että hänellä on edellytyksiä kategorian 1.

mukaisiin tekoihin.

3. Yhteenkuuluvuus. Kolmas ulottuvuus taas tarkoittaa ihmisen tarvetta välittää ja tulla välitetyksi. Ulottuvuus korostaa ihmisen tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Ensimmäinen ja toinen ulottuvuus ovat yhteydessä tähän kolmanteen siten, että ihmisen autonomia ja kyvykkyys toteutuvat aina niissä yhteisöissä, joissa hän toimii.

Deci & Ryan (2000, 243) korostavat, että ihmisen toiminnan laadulle ja hänen kokemalleen hyvinvoinnille on suuri ero sillä, onko toiminnan lähteenä yksilön oma sisäinen motivaatio vai ulkoinen motivaatio. Ulkoiset motivaatiotekijät tulevat ihmisen ulkopuolelta ja ilmenevät yleensä erilaisina palkkioina tai sanktioina. Esimerkiksi toimeentulotukea saatetaan tilapäisesti vähentää 20 tai 40 prosentilla, jos saaja on toiminut laissa määritetysti moitittavasti. Sisäisesti motivoituneessa toiminnassa palkkio tulee lähtökohtaisesti toiminnasta itsestään. Toiminta tuottaa tekijälleen tyydytystä. (Ks. myös Mönkkönen 2007, 151–153.)

Itsemääräytymisteorian lähtökohtia on, että autonominen, yksilön omista intresseistä lähtevä toiminta tuottaa parempia tuloksia yhteisölle ja tyydytystä yksilölle kuin ulkoa

määrätty ja valvottu tekeminen. Tämä johtuu siitä, että sisäisestä motivaatiosta lähtevä tekeminen on yksilölle merkityksellistä ja siitä johtuvien tavoitteiden saavuttaminen tuottaa yksilölle tyydytystä. Deci & Ryan (2000, 262–263) myös huomauttavat, että näiden psykologisten perustarpeiden tyydyttymättömyys on hyvin haitallista yksilön toimintakyvylle ja usein johtaa mielenterveyden häiriöihin.

Ulkoinen ja sisäinen motivaatio ovat vastinpareja ja usein ne nähdään toistensa vastakohtina. Elämässä ne muodostavat harvoin ktenkaan joko/tai -asetelmaa vaan yleensä on kyse sekä/että -asetelmasta ja ulkoisen motivaation eri asteista, jotka vaihtelevat toiminnan autonomisuuden mukaan. Esimerkiksi opiskelu ja työ ovat harvoin kokonaan sisäiseen motivaatioon perustuvia, vähintäänkin niihin liittyy arviointia ja seurauksia (rekrytointi, palkka, arvosanat, opiskelijavalinta jne), jotka ovat ulkoa motivoituja. Deci ja Ryan (2000, 235–239) näkevätkin ulkoisen ja sisäisen motivaation vastakohtien sijaan jatkumona, jossa toisessa päässä on täydellinen ulkoa päin lähtevä motivointi ja joka etenee kohti sisäistä motivaatiota eri autonomian asteiden kautta. Integroitu säätely on kaikkein autonomisin ulkoisesti motivoitu toiminnan muoto. Siinä ihminen samastuu toiminnan arvoihin ja pitää sen tähden toimintaa mielekkäänä. Monesti mielekäs työ tai kiinnostavan alan opiskelu on tällaista.

Mönkkönen (2007, 151–160) kirjoittaa erityisestä toimijaidentiteetistä ja erottaa toisistaan toiminnan ja tekemisen. Toiminta on kytköksissä autonomiaan ja siihen sisältyy halu viedä tehtävää eteenpäin. Toimintaan liittyy myös se, että henkilö kokee voivansa tehdä valintoja ja myös kantaa itse niistä vastuun. Tekemisessä taas on kyse ohjatuista, usein rutiinimaisista toimista. Tyypillisesti tekeminen loppuu, kun tehtävä on suoritettu tai sitä ei enää kontrolloida. Tekeminenkin voi kuitenkin muuttua toiminnaksi. Kyse on sisäisen ja ulkoisen motivaation ilmenemismuodoista, näiden vaihtelusta ja niihin liittyvästä autonomisuuden asteesta, joka voi vaihdella.

Miten itsemääräytymisteorian psykologiset perustarpeet suhteutuvat tämän tutkielman teemaan arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksista tai niiden loukkauksista?

Kuten Sennet (2004, 59–69) korostaa, arvokkuuden kokemisessa on kyse vastavuoroisuudesta, siitä että voi antaa ja vastaanottaa tunnustusta. Ihminen tarvitsee

kokemuksen siitä, että hänellä on vapaus ja kykyä tehdä asioita, joista hän on kiinnostunut ja hän saa myös tästä tunnustuksen ja kunnioitusta muilta.

Decin & Ryanin ulottuvuuksia voidaan peilata arvokkuuden kokemuksiin esimerkiksi Taulukon 1 mukaisesti:

Taulukko 1: Itsemääräytymisen ja arvokkuuden ulottuvuudet

Itsemääräytymisen

ulottuvuus Arvokkuuden ulottuvuuksia

Autonomia

Ihmisarvon jakamattomuus, yhtäläiset perusoikeudet, yhtäläiset mahdollisuudet

Kompetenssi

Osaamisen tunnustamisen, mahdollisuus vaikuttaa, onnistumisen elämykset

Kuuluvuus ystävyys, vanhemmuus, rakkaus, hyväntekeminen

Martela (2014) on kirjoittanut paljon sisäisestä motivaatiosta, joka kytkeytyy Deci &

Ryanin itseohjautuvuusteoriaan. Martelan teoksissa itseohjautuvuusteorian ulottuvuudet yhdistetään hyvän ja arvokkaan elämän tavoitteluun. Martelan mukaan se, että pääsemme toteuttamaan itseämme, tekee elämästämme arvokasta ja merkityksellistä. Elämme hyvää elämää, kun voimme toteuttaa niitä asioita, joita pidämme arvokkaina ja merkityksellisinä. Olennaista on, että asiat, joita toteutamme omien kykyjemme mukaan, syntyvät sisäisestä motivaatiosta, eivät ulkoisesti pakotettuna.

Vapaaehtoisuus (autonomisuus) ja kyvykkyys toteuttaa haluamiamme asioita ovat Martelan mukaan arvokkaan elämän kaksi ensimmäistä komponenttia. Kolmas komponentti, yhteenkuuluvuus, kytkeytyy kahteen ensimmäiseen koska ihmisen perusluonteen mukaisesti arvokas elämä on kytköksissä toisiin ihmisiin: haluamme kohdella meille tärkeitä ihmisiä hyvin ja haluamme että meitä kohdellaan hyvin.

(Martela 2014, 30–53; 2015, 64–67.) Samasta aiheesta kirjoittaa myös Mönkkönen (2007, 142–143) joka jäsentää subjektiuden käsitettä. Hänen mukaansa heikkoa

subjektiutta ilmentävä toiminta on sellaista, jossa ihminen kokee tekojensa johtuvan ulkoisista toimintaehdoista. Asiakastyössä tulisikin kiinnittää huomiota asiakkaan subjektiuden tukemiseen. Siinä pyritään tunnistamaan ja tukemaan toimintaa, johon asiakas voi sitoutua ja jonka hän kokee palkitsevana.

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

3.1 Tutkimusaineisto ja käytetyt menetelmät

Käytän tutkimusaineistoa, joka on kerätty osana Itä-Suomen yliopiston arvokkuustutkimuksesta kevään 2019 ja marraskuun 2019 välisenä aikana.

Arvokkuustutkimuksen kysely on ollut avoinna marraskuun 2019 jälkeenkin, mutta minä rajasin käyttämäni aineiston tuohon ajankohtaan. Kokonaisuudessaan käyttämäni aineisto koostuu 832 kyselyvastauksesta. Aineistoa on kerätty avoimella verkkolomakkeella (liite 1), jonka ovat laatineet Kaarina Mänkkönen ja Arto O.Salonen Itä-Suomen yliopistosta sekä Annukka Tapani Tampereen ammattikorkeakoulusta.

Aineisto on ollut käytössäni Excel -muodossa.

Kyseessä on sosiaalitieteelliselle tutkimukselle klassinen lomaketutkimus, joka on tyypillinen erityisesti väestöryhmien asenteita ja mielipiteitä tutkittaessa.

Lomaketutkimuksessa aineisto kerätään standardoidusti ja kohdehenkilöt muodostavat otoksen tai näytteen tietystä perusjoukosta (Alasuutari 2001, 31; Hirsjärvi ym. 1997, 189). Lomakekyselyn etuja on, että sillä voidaan kerätä strukturoidusti laaja aineisto ja sen vastaukset ovat saatavilla helposti tallennettuun ja analysoitavaan muotoon.

Toisaalta tutkijalla ei ole mahdollista varmistua siitä, miten vastaajat ymmärtävät kysymykset tai miten rehellisesti he niihin vastaavat (Hirsjärvi ym. 1997, 191).

Verkkokyselyssä ei ilman tunnistautumista voida myöskään varmistua vastaajan henkilöllisyydestä tai siitä, että hän vastaa kyselyyn vain kerran.

Kysely on ollut verkossa auki kaikille, jotka arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksista liittyvään tutkimukseen ovat halunneet osallistua. Kysely on jaossa Tampereen, Lahden ja Kuopion kaupunkien verkkosivuilla, minkä lisäksi sitä on jaettu eteenpäin sähköpostitse ja Facebookissa. Jotta kyselyyn saataisiin eri ryhmien edustus, on tehty kohdennettuja otantoja. Itse keräsin 31 vastausta Espoon ohjaamotalolla pidetyistä alle 30-vuotiaiden aktivointisuunnitelmatapahtumista, jotta saisin tutkimukseen mukaan riittävästi myös työn ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria.

Nämä ryhmät jäävät tyypillisesti satunnaisotannoissa aliedustetuiksi. Aineistossa alle

35-vuotiaita työttömiä on kaikkiaan 41 kappaletta (19,8 %), joten ilman keräämääni näytettä työttömien nuorten osuus olisi jäänyt selkeästi aliedustetuksi.

Se että käsiteltävä aineisto muodostaa otoksen, josta voidaan saada tilastollisesti yleistettäviä tuloksia, edellyttää satunnaisuutta, sitä että tutkija ei ole vaikuttanut tutkittavien todennäköisyyteen tulla poimituksi tutkimukseen. Tämän aineiston kohdalla ei ole kyse otoksesta vaan näytteestä, koska kyselyä on toteutettu monelta osin kohdennetusti. (Valli 2015, 21.)

Käyttämäni aineisto ei siis sovellu aineiston ulkopuoliseen tilastolliseen yleistämiseen.

Kun tässä tutkielmassa kirjoitan aineiston kohdalla nuorista tai alle 35-vuotiaista en siis viittaa koko väestöön vaan tutkimaani aineistoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö aineistoa voisi tutkia myös tilastollisin menetelmin tai etteikö aineisto tarjoaisi erinomaiset mahdollisuudet tarkastella koetun arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia kyselytutkimuksessa sekä niiden suhdetta ihmisten muihin tekijöihin, kuten ikään, sukupuoleen, vapaaehtoistyöhön osallistumiseen sekä koettuun rahojen riittävyyteen. Aineisto on sisällöllisesti rikas ja siinä on paljon tutkimusaiheen kannalta relevantteja kysymyksiä.

Käytän tutkielmassani koko aineistoa, mutta kiinnitän erityishuomiota kahden nuorimman vastaajaluokan eli 15–24- vuotiaiden (58 kpl) ja 25–34-vuotiaiden (143 kpl) vastauksiin. Omassa tutkielmassani olen yhdistänyt nämä luokat alle 35-vuotiaiden kategoriaksi. Tämä sisältää melko hyvin sen joukon, josta sosiaalityössä puhutaan käsitteellä ”nuoret” tai ”nuoret aikuiset” eli 18–29-vuotiaat. Saari, Eskelinen ja Björklund (2020, 161–162) käyttävät myös käsitettä varhaisaikuisuus, joka on liukuva 20:n ja 40:n ikävuoden väliin sijoittuva aika. He korostavat nuoruuden ja aikuisuuden siirtymävaiheen historiallista pitkittymistä, joka johtuu kulttuurisista, taloudellisista ja sosiaalisista muutoksista. Kiinnitän siis huomiota aikuisen elämänuran alkuvaiheessa oleviin ihmisiin, joiden elämää leimaavat tyypillisesti opiskelu, hakeutuminen työelämään ja alkutaival työelämässä sekä perheellistyminen. On huomattava, että tämä vaihe on kaikkea muuta kuin selvärajainen ja siinä on myös suuria yksilökohtaisia eroavuuksia.

Käyttämässäni aineistossa on siis sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista dataa. Ensin mainittuja ovat vastaajien arvokkuudelle ja merkityksellisyydelle sekä elämäntyytyväisyydelle antamat kouluarvosanat. Kvalitatiivista dataa puolestaan ovat vastaajien avovastaukset, joissa heitä pyydettiin kertomaan jokin tilanne, jossa he ovat kokeneet elämänsä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi sekä tilanne, jossa ovat kokeneen arvokkuuttaan loukatun. Tutkimusaineisto antoi mahdollisuuden paneutua arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksiin sekä mitattavan hyvinvoinnin että sen kokemuksen sisällön näkökulmasta. Pyrin siis monimenetelmätutkimuksen keinoin sekä selittämään että kuvailemaan ilmiötä ja saavuttamaan tutkimusongelmista paremman ymmärryksen, mitä jommankumman menetelmän käyttö yksin tuottaisi.

(Tuomi & Sarajärvi 2018,78; Hurmerinta & Nummela 2020, 308.)

Aineiston kouluarvosanakysymykset

Ensimmäiseksi analysoin vastaajien omalle elämälleen antamia kouluarvosanoja käyttäen ryhmittäisten keskiarvojen vertailua. Kyselylomakkeessa vastaajilta tiedusteltiin kouluarvosanaa (asteikolla 4–10) elämän arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemisesta sekä tyytyväisyydestä elämään yleisesti.

Kouluarvosana on yleinen eri tutkimuksissa käytetty tyytyväisyyden astetta kuvaava mittari. Sen vahvuus on, että ainakin Suomessa se on lähes kaikille tuttu, yhteisesti ymmärretty määre ja sitä käyttämällä on suhteellisen helposti saatavilla vertailukelpoista dataa ihmisten omista näkemyksistä. Itse annettu kouluarvosana elämän koetusta arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä korostaa ihmisen omaa asiantuntijuutta omassa elämässään.

Omasta teoreettisesta tarkastelunäkökulmastani katsoen kysymyslomakkeen kysymykset arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä sekä elämäntyytyväisyydestä ovat lähellä kontrollikysymyksiä, toisin sanoen varmistavia kysymyksiä sille, että kysymys on ymmärretty oikein (Valli 2015, 43–44). Itseohjautuvuusteorian lähtökohdista se, että ihminen kokee elämänsä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tarkoittaa sitä, että hän on yleensäkin tyytyväinen elämäänsä, kokee elävänsä hyvää elämää (Martela 2020).

Lähtökohtaisena oletuksenani on, että vastaajat ovat antaneet elämänsä arvokkuudelle ja merkityksellisyydelle sekä elämäntyytyväisyydelle samansuuntaisia arvosanoja.

Tutkimuskysymys, johon hain vastausta tilastollisella analyysilla, oli mitkä aineiston taustatekijät määrittävät nuorten aikuisten kokemaa elämän arvokkuutta ja merkityksellisyyttä? Tarkoitukseni oli siis etsiä muuttujia, jotka vaikuttavat elämän koettuun arvokkuuteen ja merkityksellisyyteen joko annettuja kouluarvosanoja nostavasti tai laskevasti.

Aiempien tutkimusten ja perehtymäni teoriakirjallisuuden perusteella tein taustaoletuksia eli muodostin hypoteeseja, jotka ohjaavat tutkielmani tätä osuutta.

Analyysissa selitettävä tekijä on siis koettu elämän arvokkuus ja merkityksellisyys.

Selittäviä tekijöitä eli taustamuuttujia ovat vapaaehtotyöhön osallistuminen, asumismuoto, kokemus rahan riittävyydestä ja elämäntilanne.

Hypoteesini aineiston kouluarvosanakysymyksille ovat:

1. Vapaehtoistyöhön osallistuvat antavat elämänsä arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä korkeampia arvosanoja kuin ne, jotka eivät osallistu.

Vapaaehtoistyö on hyvän tekemistä muille ihmisille ja hyväntekeminen lisää tekijänsä hyvinvointia, se tuo elämään merkityksellisyyttä ja lisää arvokkuuden tunnetta (Martela 2020, 113–122, Smith 2018, 61–91.)

2. Taloudellisesti niukasti elävät (kaikesta tinkimään joutuvat) antavat elämänsä arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä matalampia arvosanoja kuin ne, jotka kertovat tulevansa hyvin toimeen. (Martela 2014, 184–200)

3. Työttömät antavat elämänsä arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä matalampia arvosanoja kuin muut. Köyhyys ja kokemus tarpeettomuudesta heikentävät omanarvontuntoa. Työ on myös keskeinen elämän merkityksellistäjä. (Isola & Siukola 2017, 111–128)

4. Parisuhteessa elävät ja perheelliset antavat arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä korkeampia arvosanoja kuin yksin elävät. Arvokkuus ja merkityksellisyys ovat kiinteässä yhteydessä muihin ihmisiin. Läheiset ihmissuhteet lisäävät elämän merkityksellisyyttä ja yksinäisyys on riski arvottomuuden ja merkityksettömyyden kokemuksille. (Martela 2020, 103–

112, Smith 2018, 29–30)

Aineiston avoimet kysymykset

Kyselylomakkeen avoimet kysymykset ovat ”Kerro vapaamuotoisesti minkälaisissa asioissa tai tilanteissa koet tai olet kokenut elämäsi merkitykselliseksi ja itsesi arvokkaaksi” sekä ”Kerro vapaamuotoisesti jokin asia tai tilanne, jossa koet, että arvokkuuttasi on jotenkin loukattu”. Avoimet kysymykset ovat kyselytutkimuksissa haasteellisia, sillä ne ovat työläitä käsitellä ja houkuttelevat jättämään vastaamatta.

Käyttämässäni aineistossa vastaamattomien osuudet olivat kysymyksessä 3 (asia/kokemus elämän arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä) 8 prosenttia ja kysymyksessä 4 (kokemus arvokkuuden loukkauksesta) 17 prosenttia. Tästä voi päätellä, että epämiellyttävän ja mahdollisesti ikäviä muistoja sisältävän kysymyksen sivuuttaminen on helpompaa.

Avoimet kysymykset ovat tarkoituksenmukaisia abstrakteissa aihepiireissä, joissa vaihtoehtoja on vaikea ennalta määritellä. Tämän lomakkeen kysymykset 3 ja 4 ovat juuri sen tyyppisiä. Olisi hyvin vaikeaa määritellä ennakkoon vastaajien mahdollisia kokemuksia arvokkuudesta ja merkityksellisyydestä sekä arvokkuuden loukkauksista ja pyytää heitä rastittamaan sopivimman vaihtoehdon. Tällainen jättäisi pakostikin merkittävän osan vastaajien omista kokemuksista piiloon, kun he olisivat pakotettuja valitsemaan tutkijan antamista vaihtoehdoista. (Heikkilä 2014, 47–48.)

Kyselyn avoimet kysymykset antavat tietoa siitä, mistä koettu arvokas elämä muodostuu, miten nuoret jäsentävät omia arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia sekä tilanteita, joissa he kokevat arvokkuuttansa loukatun. Näiden vastausten ryhmittelyssä ja tulkinnassa käytän teoriaohjaavaa laadullista sisällönanalyysia. Sisällönanalyysillä pyrin analysoimaan sitä, miten avovastauksissa painottuvat itseohjautuvuusteorian ulottuvuudet vapaaehtoisuus, kompetenssi ja kuuluvuus.

3.2 Tilastollinen analyysi: ryhmittäiset keskiarvot

Kvantitatiivisessa tutkimuksessa keskiarvovertailua voi käyttää välimatka- asteikollisilla aineistoilla ja tutkimuksessa käytetty kouluarvosana-asteikko täyttää tämän edellytyksen (Valli 2018, 259). Koulumaailmasta muistamme, että keskiarvot liittyvät oleellisena osana numeerisiin arviointeihin. Aineistossani keskiarvot mittaavat hyvin sitä, miten eri ryhmät keskimäärin eroavat toisistaan suhteessa annettuihin kouluarvosanoihin (Mamia 2005, 40). Sosiaalitieteissä ja erityisesti sosiaalityössä, jossa ollaan usein kiinnostuneita marginalisoitumiseen liittyvistä ilmiöistä, keskiarvot itsessään saattavat jäädä puutteelliseksi kuvaajaksi. Keskihajonta kertoo, miten keskittyneitä havainnot ovat eli miten suuri niiden keskimääräinen etäisyys keskiarvoon on. Keskihajontakaan ei vielä kerro siitä, miten suurelle etäisyydelle havainnot ovat jakautuneet. Jos halutaan kiinnittää huomiota erilaisuuteen ryhmän sisällä, voidaan myös tarkastella sitä, minkä verran vastaajia lukumääräisesti tai prosentuaalisesti on minkäkin ryhmän arvosanaluokissa.

Kyselyn taustamuuttujina ovat vastaajien sukupuoli, osallistuminen vapaaehtoistyöhön, asumismuoto, koettu rahojen riittävyys sekä elämäntilanne. Näiden vertailulla haen vastauksia siihen, millaiset tekijät määrittävät nuorten arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia sekä elämäntyytyväisyyttä. Näiden muuttujien keskiarvojen erojen merkitsevyyden testaamiseen käytän yksisuuntaista varianssianalyysia. Yksisuuntaisuus viittaa selitettävien muuttujien lukumäärään.

Käyttämälläni SPSS -ohjelmalla testi saadaan lisäämällä keskiarvojen vertailuun (Analyze > Compare Means > Means) merkitsevyyttä kuvaavat varianssianalyysitaulukko ja etan neliö (Anova table and Eta). Varianssianalyysia käytetään sen testaamiseen, ovatko erot ryhmien välillä tarpeeksi suuria siihen, että niitä voitaisiin yleistää. Tässä tutkielmassa käytän raportoinnissa Etan neliötä, joka kuvaa muuttujan riippuvuuden voimakkuutta. (Mamia 2005,43–44; Heikkilä 2014, 210–212.) Ryhmittäisten keskiarvoanalyysien ja varianssianalyysien kaikki SPSS-taulukot ovat tutkielman liiteosiossa.

Ryhmittäiset keskiarvot eivät pysty aukottomasti selittämään sitä, johtuuko keskiarvojen vaihtelu ensisijaisesti käytetystä muuttujasta (esimerkiksi osallistumisesta

vapaaehtoistyöhön) vai vaikuttaako jakaumiin enemmän kolmas muuttuja (esimerkiksi sukupuoli). Apuvälineenä tämän selvittämiseen voitaisiin käyttää esimerkiksi monisuuntaista varianssianalyysia (Heikkilä 2014, 236). Tässä tutkielmassa pyrin määrällisellä analyysillä kuitenkin ennen kaikkea ilmiön kuvailuun ja ymmärryksen syventämiseen käsiteltävästä aiheesta, enkä hakemaan aineiston ulkopuolelle tilastollisesti yleistettävissä olevia vastauksia. Siksi katsoin, että ryhmittäiset keskiarvot ja yksisuuntainen varianssianalyysi riittävät tutkielman määrällisen osuuden menetelmälliseksi valinnaksi.

3.3 Avovastausten analyysi: teoriaohjaava sisällönanalyysi

Sisällönanalyysissa ja laadullisessa analyysissa laajemminkin aineistoa tarkastellaan tietystä teoreettismetodologisesta näkökulmasta kiinnittäen huomiota siihen, mikä aineistossa on tutkimuskysymyksen kannalta olennaista ja kiinnostavaa. Tämä tekee aineiston myös hallittavammaksi, sillä aineisto pelkistyy tietyksi joukoksi havaintoja, joita tutkija lähtee työstämään vastatakseen niiden avulla tutkimuskysymyksiinsä.

Samalla joudutaan usein rajaamaan tutkimuksen piiristä pois kiinnostaviakin havaintoja, koska tutkimuksesta on rajattava pois ne asiat, jotka eivät välittömästi kuulu tutkittavaan ilmiöön. (Alasuutari 2001,40; Tuomi & Sarajärvi 2018, 104.)

Sisällönanalyysi on perusanalyysimenetelmä, jossa tutkimuksen kohteena on aineistoteksti, tässä tutkielmassa alle 35-vuotiaiden vastaajien avovastaukset tilanteista, joissa he ovat kokeneet elämänsä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tai joissa he ovat kokeneet arvokkuuttaan loukatun. Käytän teoreettisena viitekehyksenä Decin & Ryanin itsemääräytymisteoriaa. Kyse on teoriaohjaavasta analyysista, koska – erotuksena teorialähtöiselle analyysille – lähden aineiston analyysissa liikkeelle aineistolähtöisesti, etsien aineistossa usein toistuvia käsitteitä ja ryhmitellen niitä. Analyysin loppuvaiheessa tuon kuitenkin itsemääräytymisteorian autonomia, kompetenssi, kuuluus -jaottelun ohjaavaksi jaotteluksi, johon pyrin sovittamaan tekemäni ryhmittelyt (Tuomi & Sarajärvi 2018, 107–114). Analyysini toimii samalla testinä kyseisen teorian käyttökelpoisuudesta, sillä se kertoo, onko aineisto sovitettavissa siinä määrin teoriaan, että teorian käyttöä voidaan tässä yhteydessä pitää mielekkäänä.

Aloitin aineiston analysoimisen poimimalla aineistosta alle 35-vuotiaiden vastaukset ja viemällä ne kahteen excel-tiedostoon: toiseen arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset ja toiseen arvokkuuden loukkaukset. Sen jälkeen ryhdyin pelkistämään dataa, eli karsimaan sieltä pois sellaisia vastauksia, joille minulla ei tässä tutkielmassa ole käyttöä. Tiedostoon, jolle annoin työnimen ”Arvokkuuden kokemukset” jäi ensimmäisen karsintakierroksen jälkeen 191 vastausta ja tiedostoon, jolla annoin työnimen ”Arvokkuuden loukkaukset” jäi 172 vastausta. Poisrajatut vastaukset olivat yleisimmin tyhjiä tai ”En osaa sanoa” -tyyppisiä vastauksia, jossakin määrin myös sellaisia, joissa ei vastattu mitenkään esitettyyn kysymykseen. (Ks. Tuomi & Sarajärvi 2018, 123–124.)

Jäljelle jääneestä aineistosta laskin tiettyjen toistuvien sanojen ja käsitteiden esiintymismääriä. Tämä vaihe ei sinänsä määrittänyt sitä, miten analyysi sen jälkeen eteni mutta auttoi hahmottamaan kokonaisuutta. Käytin siis aineiston kvantifiointia apuna sisällönanalyysissa. Tämä tapahtui analyysin ensimmäisessä vaiheessa, jossa etsin erittelin aineistosta tutkimustehtävän kannalta relevantteja toistuvia ilmaisuja.

Laadullisen aineiston käsittelyssäkin voidaan siis laskea käsitteiden lukumääriä, vaikka niiden kautta ei suoraan selitetä mitään. Omassa tutkielmassani tämä lukumäärien perusteella tapahtuva erittely toimii sitä seuraavan varsinaisen sisällönanalyysin apuvälineenä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 119; 122–124.)

Havaitsin että sana ”työ” esiintyi arvokkuuden kokemuksissa 39 ja arvokkuuden loukkaamisissa 34 kertaa. Tästä saattoi päätellä, että työssä koettiin huomattavasti sekä arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia että niiden loukkauksia. Työ saatettiin mainita joko sellaisenaan tai yhteydessä johonkin muuhun arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukseen. Joissakin vastauksissa korostettiin työn mielekkyyttä ja tärkeyttä esimerkiksi työskentelyalan takia. Toisissa taas arvokkuutta ja merkityksellisyyttä toi henkilön työssä saama positiivinen palaute. Yhdessä vastauksessa tuotiin esille työn tuoma mahdollisuus tulla toimeen omillaan ja olla

”kunnollinen veronmaksaja”.

Työn jälkeen toiseksi yleisin vastauskategoria oli perhe ja ystävät, joka sai 32 positiivista ja 16 negatiivista mainintaa. Kaikissa vastauksissa ei välttämättä mainittu perhettä sanana vaan niissä saatettiin mainita esimerkiksi äitiys ja isyys, lapset sekä raskaus. Muita yleisiä sanoja/käsitteitä olivat auttaminen, läheisyys, harrastukset, koulutus, luonto, epäarvostava kohtelu ja syrjintä.

Seuraavassa vaiheessa jaottelin aineiston alkuperäisiä ilmauksia alaluokkiin niitä yhdistävän pelkistetyn ilmauksen mukaisesti eli tein aineiston ryhmittelyn, jota kutsutaan myös klusteroinniksi (Tuomi & Sarajärvi 2018, 124–125). Osa aineiston ilmauksista tosin oli jo valmiiksi pelkistettyjä. Alla on taulukossa ilmauksista koostamani alaluokat ja niiden kuvaukset. Alaluokat eivät ole kovin selvärajaisia ja niillä on useimmiten yhtymäkohtia toisiin alaluokkiin. Jouduin useankin ilmauksen kohdalla pohdiskelemaan, mihin alaluokkaan sen sijoittaisin.

Muodostamani alaluokat olivat:

Arvokkuuden ja merkityksellisyyden

kokemukset Kuvaus

Elämän perustarpeiden tyydyttyminen

Konkreettinen elämän perustarpeisiin liittyvä asia, esim. työ- tai koulutuspaikan saaminen

Itsen toteuttaminen

Tekeminen, jota pitää merkityksellisenä, esim. taideharrastus tai luonnossa liikkuminen

Aseman saavuttaminen

Esim. palkitseva työ, saavutukset harrastuksissa, menestys opinnoissa

Tunnustuksen saaminen

Muilta saatava tunnustus, esim. ystävyydestä, tärkeydestä muille

Läheisyys

Esim. lämmin suhde omiin lapsiin, puolisoon tai lemmikkieläimeen

Hyväntekeminen

Vastavuoroinen auttamissuhde. Esim. muiden auttaminen arjessa, vapaaehtoistyö

Taulukko 2: Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset, alaluokat