"En oo ollu niin huono siinä opiskelussa - Kaikki oli ihan jees, kavereita aina on löytyny ja silleen." : Maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden kokemuksia koulusta

Riikka Kontturi

”En oo ollu niin huono siinä opiskelussa - Kaikki oli ihan jees, kavereita aina on löytyny ja silleen.” -

koulusta

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta

Kasvatustieteen pro gradu –tutkielma Tammikuu 2017

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta

Osasto – School

Kasvatustieteen ja psykologian laitos

Tekijä – Author

Riikka Kontturi

Työn nimi – Title

”En oo ollu niin huono siinä opiskelussa - Kaikki oli ihan jees, kavereita aina on löytyny ja silleen.” -

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Kasvatustiede, ohjaus Pro gradu -

tutkielma x 6.1.2017 69+4 liitettä

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

Pro gradu- tutkielma tarkastelee maahanmuuttajien lasten, eli toisen sukupolven, koulukokemuksia ja onnistumista koulutusvalinnoissa. Tutkielman lähestymistapa on aineistolähtöinen, jossa empiiristä aineistoa käsiteltiin grounded theory- tutkimusmenetelmää käyttäen. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelututkimuksella ja data koodattiin kategorioiksi Kathy Charmazin mallin mukaan.

Tutkimuksen ydinkategoriat muodostuivat näiden koodattujen kategorioiden piirteistä.

Aineistolähtöisyyttä voidaan perustella tutkimusaiheen esiintuomilla teemoilla, kuten yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten merkittävyydellä sekä koulutustarpeen lisääntyneellä kompleksisuudella, jota kasvanut maahanmuutto on tuonut esiin.

Tutkimustulosten mukaan maahanmuuttajataustaisten oppilaiden koulukokemukset olivat suurimmaksi osaksi positiivisia ja heidän hyvinvointiaan tukevia. Useimmat maahanmuuttajataustaiset oppilaat menestyivät hyvin opinnoissaan. Myönteiset koulukokemukset ohjasivat oppilaita jatko-opintoihin. Koulutuksen koettiin edistävän aktiivista kansalaisuutta ja olevan työllistymisen mahdollistaja. Opiskeluvalintaan vaikuttivat perheen sosiaalinen asema ja oppilaan kaveripiiri. Negatiivisia koulukokemuksia ja opinnoissa epäonnistumisia tuli esiin niukasti.

Tutkimustuloksissa nousi esiin yhteiskunnan heikko kyky ottaa vastaan uusia kansalaisia. Se havaittiin muun muassa opettajien toiminnassa, jossa ei ollut nähtävissä yhtenäisiä toimintamalleja monikulttuurisuuden huomioimiseen.

Avainsanat – Keywords toinen sukupolvi, akkulturaatio, koulukokemus, vuorovaikutus, monikulttuurinen ohjaus, erilaisuus, tasa-arvo, yhteiskunta, grounded theory

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosphical Faculty

Osasto – School

School of Educational Sciences and Psychology

Tekijät – Author

Riikka Kontturi

Työn nimi – Title

” I´m not that bad at studying – Everything was okay, I´ve always had friends and stuff.” School experiences of second generation immigrants

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Educational Sciences, Career Counselling

Pro gradu -tutkielma x 6.1.2017 69+4 Appendices

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

This master's thesis examines the children of immigrants, that is, the second generation, school experiences and how they saw their educational choices. The thesis approach is data-driven, where the empirical evidence was discussed through the grounded theory- research method. The data were collected through interviews and data were coded into categories using Kathy Charmaz´s model. The core categories were formed using this coded data. Data orientation can be justified by the research topic evoked by themes, such as the significance of changes in society, as well as the increased complexity of the demands towards schooling, which increased immigration has brought to light.

The results showed that the second-generation pupils' school experiences were mostly positive and supportive of their well-being. Most of the students with an immigrant background were very successful in their studies. The positive school experiences guided the students for further studies.

Education was seen to contribute active citizenship and facilitating employment. Decision about education choice was influenced by the social status of the family and the student's friends network.

Negative school experiences and studies of failures became negligible.

In the results emerged society's weak capacity to absorb new citizens. It was observed, among other things, in teachers’ actions, which did not show any integrated approach toward multiculturalism.

Avainsanat – Keywords The second generation, acculturation, school experience, interaction, cross- cultural counselling, diversity, equality, society, grounded theory

SISÄLLYS

1. JOHDANTO ... 1

2. MAAHANMUUTTO NUMEROINA ... 4

2.1 Historiaa ... 4

2.2 Viime vuosikymmenet numeroina ... 6

2.2.1 Toinen sukupolvi... 9

2.2.2 Toinen sukupolvi koulussa ... 10

3. TEOREETTISIA LÄHTÖKOHTIA ... 12

3.1 Akkulturaatio ... 12

3.2 Rumbaut ja perhesukupolvien tutkimus ... 16

3.3 Monikulttuurinen ohjaaminen ... 19

3.4 Toimijuus ... 20

4. AIEMPI TUTKIMUS ... 22

4.1 Toinen sukupolvi; yleistä tutkimuksesta ... 22

4.2 Toista sukupolvea koskeva tutkimusYhdysvalloissa ja Euroopassa ... 23

4.3 Suomalainen tutkimus ... 26

4.4 Tutkimusta toisesta polvesta ja koulusta ... 28

5. TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 33

6. METODIT... 34

6.1 Metodinen tausta – Grounded theory ... 34

6.1.2 Kathy Charmazin grounded theory ... 37

6.2 Tutkimuksen toteutus ... 39

6.2.1 Aineiston esittely ja analyysissä huomioitavaa ... 43

6.2.2 Eettisiä kysymyksiä... 45

7. KOKEMUKSIA KOULUSTA ... 46

7.1 Kokoava ensi- ilmaisu ... 47

7.2 Kaverit, kiusaaminen ja opettajat ... 47

7.2 Opiskelu, tukitoimet, oma kieli ja vanhempien tuki opiskeluun ... 49

7.3 Kouluvalinnat, opinto-ohjaajat ja vanhempien tuki ... 53

7.4 Yhteiskunta ... 56

7.5 ”En oo ollu niin huono siinä opiskelussa – Kaikki oli ihan jees, kavereita aina on löytyny ja silleen” – Koulukokemus kouluun kiinnittymisenä ... 57

8. POHDINTA ... 60

LÄHTEET: ... 63 LIITTEET 4 KPL

1. JOHDANTO

Maahanmuuttajien lapset, eli toinen sukupolvi, ovat nousseet merkittäväksi puheenaiheeksi 1990-luvun puolivälistä lähtien. Fokuksen siirtyminen maahanmuuttajista heidän lapsiinsa heijastaa toisen maailmansodan jälkeisten kansainvälisten väestöliikkeiden laajamittaista sukupolvistumista. Sukupolvistumisella viitataan tutkimuksessa maahanmuuttajavanhempien ja heidän lapsiensa usein erilaisiin kokemuksiin uudessa asuinmaassa. Myös julkisessa keskustelussa toinen polvi on tullut näkyväksi, usein siihen liitettyjen ongelmien kautta. Ranskan lähiömellakat, kunniaväkivalta, islamilainen radikalisoituminen ja koulujen eriarvoistuminen ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä.

(Martikainen ja Haikola 2010, 9)

Maahanmuuttoa Suomeen on ollut aina, mutta Suomeen kohdistuvan maahanmuuton määrä on kasvanut merkittävästi 1990-luvulta lähtien (Maahanmuuttajien työllistyminen 2014, 12).

Joulukuuhun 2015 mennessä (1.1-30.11.2015) turvapaikkaa Suomesta haki 30 641 henkilöä.

(Maahanmuuttovirasto, Turvapaikanhakijat 1.12.2015). Toiseen sukupolven lukeutui 53122 henkeä vuonna 2015. Heistä puolet oli 0-14-vuotiaita ja koko toisesta polvesta 96 prosenttia oli alle 30- vuotiaita. (Tilastokeskus 2015 (a))

Näiden kasvavien ikäluokkien tasavertaiset mahdollisuudet ovat integraation onnistumisen kannalta keskeisiä. (Hyvärinen & Erola 2011, 644-645). Itse maahan muuttaneilla, eli ensimmäisellä sukupolvella, voidaan olettaa olevan valtaväestöä enemmän hankaluuksia esimerkiksi kielitaidossa, koulutuksen vastaavuudessa ja työelämän taidoissa, joihin liittyy erilaisia integraatio-ongelmia. Maahanmuuttajien jälkeläisten, eli toisen ja sitä seuraavien sukupolvien, voitaisiin olettaa olevan yhteiskunnalliselta menestykseltään verrattavissa valtaväestöön, sillä he ovat pääsääntöisesti saaneet saman koulutuksen ja edellytykset kuin muu väestö. Se miten hyvin maahanmuuttajien Suomessa syntyneet jälkeläiset kotoutuvat

yhteiskuntaan ja työmarkkinoille, mittaa yhteiskuntapoliittisten toimien onnistumista sekä kohtelun yhdenvertaisuutta työntekijöitä rekrytoitaessa ja urakehityksestä päätettäessä.

(Forsander, A. 2013, 221)

Elokuussa 2015 Valtiontalouden tarkastusvirasto, VTV, kertoi tiedotteessaan, että maahanmuuttajaoppilailla ja kantaväestöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia perusopetuksessa. Virasto myös huomautti, että erityisesti toisen sukupolven maahanmuuttajaoppilaiden osaaminen on kantaväestöä heikompaa senkin jälkeen, kun sosioekonominen tausta on otettu huomioon. (Helsingin sanomat: 24.8.2015) Toisen polven maahanmuuttajilla koulutustaso painottuu muuta väestöä enemmän koulutusjakauman ääripäihin. (Hyvärinen & Erola 2011, 655) Elina Kilpi-Jakosen (2012) mukaan toisen polven maahanmuuttajataustaiset nuoret menestyvät koulussa taustatekijöihinsä (eli vanhempien tulo- ja koulutustaustaan) nähden hyvin ja hakeutuvat kantaväestön nuoria useammin lukioon. Toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle jääminen on kuitenkin maahanmuuttajataustaisten nuorten joukossa kantaväestöä yleisempää.

Viimeisimmän PISA 2015 tutkimuksen mukaan Suomessa tyttöjen ja poikien erot oppimistuloksissa ovat isot, mutta maahanmuuttajien kohdalla koulu on vielä kyennyt tasaamaan taustasta johtuvia resurssieroja. Tässä tutkimuksessani käsittelen toisen polven maahanmuuttajien kokemuksia omasta koulutuspolustaan ja työllistymisestään.

Monikulttuurisuuteen liittyvä aihe nousi omasta työurastani maahanmuuttajaopetuksessa.

Tässä tutkimuksessa tarkoitukseni on selvittää, miten maahanmuuttajataustaiset oppilaat ovat kokeneet oman koulutuspolkunsa ja millaisia koulutusvalintoja he ovat tehneet.

Aineistona on kymmenen maahanmuuttajataustaisen henkilön teemahaastattelut.

Haastattelut analysoidaan grounded theoryn mukaan ja kokemukset tiivistetään yleisemmäksi tavaksi hahmottaa maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden kokemuksia.

Seuraavassa luvussa käsittelen maahanmuuton historiaan ja tämänhetkistä maahanmuuton tilannetta numeroina. Kolmannessa luvussa esittelen työni teoreettisia lähtökohtia.

Neljännessä luvussa esittelen toiseen sukupolveen liittyvää tukimusta. Viidennessä luvussa esitän tämän tutkimuksen tutkimuskysymykset, jonka jälkeen luvussa kuusi käsittelen aineiston analyysin, tutkimusprosessin ja esittelen aineiston. Seitsemännessä luvussa käyn läpi analyysin tulokset ja löydetyt ydinkategoriat. Viimeisessä luvussa tarkastelen tämän tutkimuksen tuloksia.

Hieman vielä käsitteistä; aina ei ole selvää ketä maahanmuuttaja-termillä tarkoitetaan. Tässä työssä maahanmuuttajalla tarkoitetaan ulkomaalaista, joka asettuu asumaan kotimaansa ulkopuolelle muuten kuin tilapäisesti. Maahanmuuttajataustainen on termi, jota käytetään henkilöistä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat tai joku heistä on ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja, jolloin käytetään myös termiä toisen sukupolven maahanmuuttaja tai toinen polvi. Aiemmin Suomessa joissain tutkimuksissa on käytetty termiä maahanmuuttajataustainen, kun on puhuttu lapsena maahan muuttaneista, jolloin he tarkasti ottaen ovat ensimmäisen polven maahanmuuttajia. Ulkomaalaistaustaisia ovat ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus on kuitenkin määritellyt suomalaistaustaiseksi kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Rumbaut (kts. luku 3.2) kuitenkin määrittelee henkilöt, joilla toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla 2,5 sukupolveksi.

Itse käytän tässä työssä Rumbautin määrittelyjä. Vieraskielinen on henkilö, jonka äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi, saame, romani tai viittomakieli.

2. MAAHANMUUTTO NUMEROINA

Tässä luvussa käsittelen maahanmuuton historiaa Suomessa ja viime vuosikymmenien maahan muuttoa numeroiden kautta, sekä Suomessa asuvan maahanmuuttajataustaisen toisen polven määrää.

2.1 Historiaa

Maahanmuuttoa on Suomessa, niin kuin lähes kaikissa yhteiskunnissa, ollut niin kauan kuin Suomi on ollut käsitteellistettävissä erilliseksi hallinnollis-maantieteelliseksi paikakseen.

Usein Suomen ulkomaalaishistorian alkuna esitetään virheellisesti vuotta 1973, jolloin Suomeen saapui ensimmäinen kansainvälinen pakolaisryhmä (esim. Nieminen 2008).

Historiallisesta perspektiivistä tänä päivänä ajankohtaiset maahanmuuton haasteet eivät ole uusia, vaan ainoastaan hieman laajempia. (Leitzinger 2008, 111 & 297-301) Historiallisesti katsoen maastamuutto on ollut Suomessa maahanmuuttoa merkittävämpi ilmiö.

Maahanmuutto on ollut ajoittain suurelta osin paluumuuttoa. (Maahanmuuttajien työllistyminen 2014, 12)

Todellisuudessa Suomessa oli hyvin merkittävä ulkomaalaisväestö jo itsenäisyyden alkuvuosina ja ulkomaalaisten määrä Suomessa ylitti itsenäisyyden alkuaikojen tason vasta vuonna 1991. Ulkomaalaisten merkitys Suomen historiassa on ollut suuri ja erityisesti teollistumisen aikakaudella Suomi oli riippuvainen ulkomaalaisesta tietotaidosta. Monet perinteikkäät yritykset, kuten Barker, Berner, Enso-Gutzeit, Fazer, Finlayson, Fiskars, Huber, Paulig, Sinebrychoff, Starckjohann ja Stockmann, ovat maahanmuuttajien tai heidän jälkeläisensä 1800-luvulla perustamia. Tätä ei kuitenkaan usein huomioida, sillä

nykytermein Suomeen muuttaneet kotiutuivat niin hyvin, että heitä ei ajatella muista erillisinä ulkomaalaisina tai maahanmuuttajina.

Ulkomaalaisten määrä koko Suomessa laskettiin ensimmäisen kerran vuonna 1920, jolloin se oli maaherrojen ilmoitusten mukaan 24500. 1930-luvulla taloudellinen lamakausi ajoi ulkomaalaisia pois Suomesta, mutta muuttointoa hillitsi myös viranomaisten tiukentunut asenne työlupien myöntämisessä. Vuonna 1938 maassa asuu virallisten tilastojen mukaan runsaat 21 000 ulkomaalaista, joista suurimmat ryhmät olivat entisiä venäläisiä, ruotsalaisia ja inkeriläisiä. (Leitzinger 2008, 76)

Toisen maailmansodan aikana Suomeen tuli jälleen tuhansittain pakolaisia sekä Virosta, että Inkeristä. Heidät sijoitettiin ympäri Suomea, mutta oleskelu ei jäänyt pitkäksi, vaan heitä ryhdyttiin palauttamaan Neuvostoliitoon jo vuonna 1944. Toisen maailmansodan jälkeen ulkomaalaisen muutto Suomeen oli vähäistä, ja heidän määränsä vakiintui vuosikymmeniksi 10000 tuntumaan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 ulkomaalaisia oli noin 11 000 ja määrä kasvoi vain tuhannella 20 vuodessa. Pysyvästi jääneistä suurin osa oli avioliitossa suomalaisen kanssa. Tilastot ovat kuitenkin melko epäluotettavia; pohjoismaalaisten tilastointi muuttui käytännössä jopa mahdottomaksi sen jälkeen, kun maiden välinen passivapaus tuli voimaan vuonna 1952. Tilastoja korjailtiin väestölaskenta- ja muiden maiden tilastojen avulla, jotta saataisiin totuudenmukaisempi kuva muuttoliikkeestä.

Suurimmat ulkomaalaisryhmät ruotsalaisten jälkeen olivat länsisaksalaiset, yhdysvaltalaiset ja britit. Vasta vuonna 1991 ulkomaalaisten määrä Suomessa ylitti itsenäisyyden alkuaikojen luvut. (Leitzinger 2008, 101-111) Maahanmuutto oli vilkasta myös koko 1980-luvun ajan.

Tuolloin maahan muutti lähes 120 000 henkilöä, eli tulijoita oli liki 33 000 enemmän kuin lähtijöitä, ja noin 85% tulijoista oli paluumuuttajia pääasiassa Ruotsista. 1990-luvulla muuttotase pysyi edelleen voitollisena, mutta nyt enemmistö tulijoista oli ulkomaan kansalaisia. Tosin heistäkin osa oli syntyperältään suomalaisia (inkerinsuomalaisia sekä kansalaisuutensa vaihtaneita paluumuuttajia ja heidän jälkeläisiään). (Tilastokeskus 2013, 51)

Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset pakolaiset saapuivat Suomeen vuosina 1973- 1978. Tämä ryhmä koostui 180 chileläisestä, jotka pakenivat maansa sotilasdiktatuurin vainoja. Suurin osa heistä palasi sittemmin takaisin diktatuurin päätyttyä. Järjestelmällinen pakolaisten vastaanotto käynnistyi vuonna 1979, jolloin Suomeen otettiin ensimmäiset 100

“venepakolaista” Vietnamista. Ensimmäiset afrikkalaiset pakolaiset saapuivat odottamatta 1990-luvun alussa, kun Somaliassa syttyi sisällissota. Lisää pakolaisia tuli Balkanilta Jugoslavian hajoamissotien seurauksena koko 1990-luvun ajan ja edelleen 2000-luvulla muista sotaa käyvistä maista, kuten Afganistanista ja Irakista. 1990-luvulla ja 2000-luvulla merkittävän maahanmuuttajaryhmän muodostivat inkerinsuomalaiset, joille presidentti Mauno Koivisto antoi 1990-luvun alussa julkisen lupauksen vastaanotosta paluumuuttajastatuksella. Inkerinsuomalaisia suosivasta maahanmuuttopolitiikasta luovuttiin vuonna 2011. Noin kahdessakymmenessä vuodessa Suomeen ehti kuitenkin saapua arviolta 30 000 entisen Neuvostoliiton alueella asunutta inkerinsuomalaista ja muuta suomalaista syntyperää olevaa maahanmuuttajaa. (Martikainen, Saari, Korkiasaari 2013, 37)

Euroopan unioniin liittyessään Suomi joutui muuttamaan maahanmuuttopolitiikkaansa ja hyväksymään melko vapaan liikkumisen yhteisön sisällä. Tämän seurauksena Suomeen on muuttanut EU-alueelta yhä enemmän myös muita kuin aviopuolisoja ja pakolaisia, kuten opiskelijoita ja työvoimasiirtolaisia. Lisäksi tulijoita kaukaisemmistakin maista on ollut huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Erityisesti pääkaupunkiseutu ja muutamat muut kaupunkialueet ovat saaneet paljon uusia maahanmuuttajia asukkaikseen. (Martikainen, Saari, Korkiasaari, 2013, 37).

2.2 Viime vuosikymmenet numeroina

Vuoden 2015 lopussa Suomessa asui 339 925 ulkomaalaistaustaista henkilöä, mikä vastaa noin 6,2 prosenttia maan väestöstä. Muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia henkilöitä asui maassa saman vuoden lopussa 329 562.

Vieraskielisen väestön osuus koko maan väestöstä oli siten 6,0 prosenttia. Ulkomailla syntyneiden määrä oli kyseisenä vuonna 286 803 henkilöä ja osuus koko väestöstä 5,2 prosenttia.¹ (Tilastokeskus 2015 (a)). Kuviossa 1 seuraavalla sivulla on esitetty muun muassa ulkomaalaistaustaisten määrä ja heidän määränsä syntymämaan ja kielen mukaan.

1 Yksikään näistä luvuista ei kuitenkaan kerro suoraan ulkomaalaistaustaisen väestön määrää.

Käyttökelpoisin luku on yleensä vieraskielisen väestön määrä. On kuitenkin huomattava, että vieraskielisyys kriteerinä jättää ruotsalaista alkuperää olevat maahanmuuttajat huomiotta. OECD:n työllisyys- ja

työttömyysasteet on laskettu ulkomailla syntyneestä väestöstä. Suomessa on yleensä käytetty

vieraskielisyyttä maahanmuuttajuuden indikaattorina. Molemmissa lähestymistavoissa on omat ongelmansa.

Vieraskielisyyteen nojaaminen jättää maan kolmanneksi suurimman maahanmuuttajaryhmän – ruotsalaiset (8500 henkeä vuonna 2013) – kokonaan huomiotta. Toisaalta se myös sisällyttää maahanmuuttajiin toisen

Maanosittain tarkasteltuna kaikista ulkomaalaistaustaisista henkilöistä 57 prosenttia oli taustaltaan eurooppalaisia. Toiseksi suurin ryhmä olivat aasialaistaustaiset, joiden osuus oli 25 prosenttia, ja kolmanneksi suurin afrikkalaistaustaiset, joita oli 13 prosenttia.

Ulkomaalaistaustaisista selvästi suurin ryhmä ovat henkilöt, joiden taustamaa on entinen Neuvostoliitto tai Venäjä. Heitä oli Suomessa vuoden 2015 lopussa 79 016 henkilöä, mikä on 23 prosenttia kaikista ulkomaalaistaustaisista. Seuraavaksi suurimmat ryhmät olivat virolaistaustaiset, somalialaistaustaiset, ja irakilaistaustaiset. (Tilastokeskus 2015, (b))

KUVIO 1. Väestö syntyperän, syntymämaan ja kielen mukaan 2015 (Tilastokeskus 2015 (a)).

Suomeen kohdistuvan maahanmuuton määrä on kasvanut merkittävästi 1990-luvulta lähtien (Katso kuvio 2 seuraavalla sivulla). Tätä kasvua kuvaa se, että vielä vuonna 1990 Suomessa asui vain hieman yli 26 000 ulkomaan kansalaista. Ulkomaan kansalaisten määrä on kahdessa vuosikymmenessä yli seitsenkertaistunut. Vieraskielisten määrä on kasvanut vielä nopeammin, ja heidän määränsä on samalla aikavälillä kymmenkertaistunut. Pelkästään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maahanmuuttajataustaisen väestön määrä

polven maahanmuuttajia. Syntymämaahan perustuva jako sisällyttää maahanmuuttajiin myös Suomessa asuvia suomalaista alkuperää olevia henkilöitä, jotka ovat syntyneet maan rajojen ulkopuolella.

kaksinkertaistui. Vieraskielisiä on enemmän kuin ulkomaan kansalaisia, koska osa maahanmuuttajista saa ajan myötä Suomen kansalaisuuden. (Maahanmuuttajien työllistyminen 2014, 12)

0,020 15 000

0,015

10 000

0,010

0,005

50 00

0 0

1950 1960 1970 1980 1985 1990 1995 2000 20052010

Lähteet: Suomeen suuntautunut maahanmuutto, Tilastokeskus 2007. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä,

Tilastokeskus 1965, 43 (vuodet 1950 & 1960); Väestörekisterin pitkittäisaineisto (vuosi 1970) &

Tilastokeskus 2011 (vuodet 1980–2010)

KUVIO 2. Suomeen suuntautunut maahanmuutto vuosina ja ulkomailla syntyneiden osuus Suomen väestöstä 1950-2010. (Hyvärinen & Erola 2011, 648)

Suomessa suurimpia maahanmuuttajaryhmiä ovat 2000-luvun ensi vuosikymmeninä olleet venäläiset, virolaiset, ruotsalaiset, somalialaiset ja kiinalaiset. Myös arabian-, kurdin- ja albanian kielisiltä alueilta tulleita maahanmuuttajien on suhteellisen paljon. Ulkomaalaisia tulee Suomeen perhesyiden vuoksi, paluumuuttajina, turvapaikanhakijoina, pakolaisina ja työn takia. Erityisesti perhesyyt ovat 2000-luvun alkuvuosina korostuneet, mutta aivan viime aikoina suhteellisesti hieman enemmän oleskelulupia on myönnetty työn perusteella.

(Korhonen 2013, 40)

Kansainvälisesti tarkasteltuna ulkomaalaislähtöisen väestön osuus Suomessa on edelleen hyvin pieni. Esimerkiksi Sveitsissä ja Australiassa maahanmuuttajien osuus väestöstä on noin neljännes ja Kanadassa noin viidennes. Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Saksassa ja Norjassa maahanmuuttajia on noin 10 prosenttia. Tanskassakin ulkomaalaistaustaisen väestön määrä on Suomea korkeampi: noin kahdeksan prosenttia. (Maahanmuuttajien työllistyminen 2014,

13) Keskimäärin OECD-maissa maahanmuuttajien osuus väestöstä oli vuonna 2011 13,2 prosenttia (OECD 2013).

2.2.1 Toinen sukupolvi

Tilastollinen tietämys toisesta polvesta on varsin suppeaa. Toiseen sukupolven lukeutui 53122 henkeä vuonna 2015. Heistä puolet oli 0-14 -vuotiaita ja koko toisesta polvesta 96 prosenttia oli alle 30 -vuotiaita. Toisen polven joukossa korostuvat luonnollisesti ryhmät, jotka muodostavat perheitä etupäässä keskenään. Näitä ovat erityisesti pakolais- ja turvapaikanhakijataustaiset, Intian niemimaalta muuttaneet ja jossain määrin kiinalaiset.

Joukossa on myös paljon venäläisiä, koska heitä on Suomessa suhteellisen paljon.

(Tilastokeskus 2015 (a))

Tilastokeskuksen vuoden 2012 aikana käyttöön ottaman uuden syntyperäluokituksen avulla voidaan helposti eritellä ulkomailla syntyneet (ensimmäisen polven) ja Suomessa syntyneet (toisen polven) ulkomaalaistaustaiset henkilöt. Ulkomaalaistaustaisia ovat ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.

Tilastokeskus on kuitenkin määritellyt suomalaistaustaiseksi kaikki ne henkilöt, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt Suomessa. Näin ollen tätä 2,5 sukupolvea on vaikea tavoittaa tilastopohjaisella tarkastelulla. (Helminen 2016)

Vanhempien tietojen mukaan 2,5 sukupolveen kuului 78236 henkeä joulukuussa 2007.

Heistä oli 0-14 -vuotiaita 70 prosenttia, 15-24 -vuotiaita 18 prosenttia, 25-44 -vuotiaita 10 prosenttia ja 2 prosenttia tätä vanhempia. Sukupolveen 2,5 lukeutuu suhteessa huomattavasti enemmän muiden kuin pakolaistaustaisten lapsia, jos sitä verrataan toiseen sukupolveen.

(Martikainen ja Haikola 2010, 29)

Martikaisen (2007) mukaan toisesta polvesta 46 prosenttia ja 2,5 sukupolvesta 1,5 prosenttia oli ulkomaan kansalaisia vuonna 2005. Vieraskielisiksi toisesta ja 2,5 polvesta oli rekisteröity 31 prosenttia, mikä tarkoittaa, että enemmistön kielitaidoksi on merkitty suomi tai ruotsi. (Martikaisen 2007, 58-60)

Ensimmäisessä sukupolvessa painottuvat edelleen työikäiset. Sen sijaan sukupolvet 2 ja 2,5 ovat vielä hyvin nuoria. On siis täysin selvää, että monet maahanmuuttajataustaisiin nuoriin liittyvät kysymykset koskevat juuri Suomessa syntyneitä. Kuvioon 3 on koottu ensimmäinen, toinen ja 2,5 sukupolvi ikärakenteen mukaan. Ensimmäisessä polvessa on eniten työikäisiä muuttajia, lasten ja nuorten osuuden ollessa pienempi. Toisen ja 2,5 sukupolven ikärakenne on päin vastainen: enemmistö näistä sukupolvista on lapsia ja vasta työelämään kohta siirtyviä.

KUVIO 3. Sukupolvet ikärakenteen mukaan (Martikainen ja Haikola 2010, 30)

2.2.2 Toinen sukupolvi koulussa

Yksiselitteistä tietoa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrästä Suomessa on vaikeaa saavuttaa, sillä maahanmuuttajia määritellään opetuksessa eri tavoin. Helposti selvitettävissä ovat oppilaiden kansallisuudet ja synnyinmaat. Sen sijaan äidinkielen kautta tuleva määritys on subjektiivinen, sillä äidinkielen voi valita ja ilmoittaa itse. Tärkeää on valita pedagogisesti mielekäs kriteeri, joka voi usein olla oppilaiden ilmoittama äidinkieli. (Kuusela ym. 2008, 7.) Koulun tilastoissa maahanmuuttajat näkyvät siis vieraskielisinä oppilaina, jolloin heidän äidinkielensä on muu kuin suomi, ruotsi, saame, romani tai viittomakieli. Tilastoja pidetään myös annetusta oman äidinkielen opetuksesta ja suomi toisena kielenä -opetuksesta.

Suomessa syntyneitä ulkomaalaistaustaisia henkilöitä, joiden äidinkieli ei ole mikään Suomen virallisista kielistä, oli tilastokeskuksen mukaan 42 415 vuonna 2015 ja lisäksi

suomalaistaustaisia henkilöitä, jotka ovat joko syntyneet Suomessa tai ulkomailla ja joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi, oli yhteensä 11 927. (Kts. Kuvio 1.) Opetushallituksen tilastojen mukaan peruskoulussa ja lukiossa oman äidinkielen opetukseen osallistuneiden määrä on kasvanut 10 227 henkilöstä 17 289 henkilöön vuosina 2000-2015. Suomea toisena kielenä opiskelleiden määrä peruskoulussa kasvoi 8547 henkilöstä 25 884 henkilöön vuosina 2003-2014 ja lukiossa 100 henkilöstä 399 henkilöön vuosina 2003-2013. Ammattikoulun osalta on tilastoitu tarkemmin valmistavaan opetukseen osallistuvien määrää, kuin vieraskielisten oppilaiden määrä, mutta esimerkiksi vuosina 2006-2009 vieraskielisten varsinaisten opiskelijoiden määrä ammattikoulunopiskelijoista oli kasvanut 4,60 prosentista 6,67 prosenttiin. (Oph.fi)

3. TEOREETTISIA LÄHTÖKOHTIA

Tässä luvussa esittelen monikulttuuriseen ohjaukseen ja toimijuuteen liittyviä teorioita, jotka liittyvät tutkimusaiheeseeni. Lisäksi esittelen Ruben Rumbautin perhesukupolvien jaottelun ja sen merkityksen vastaanottavaan yhteiskuntaan sopeutumisessa.

3.1 Akkulturaatio

Kulttuurin rakentamisen prosessissa joukko ihmisiä muodostaa maailmankatsomuksen, elämänfilosofian, jonka tärkeitä elementtejä ovat ihmisen olemuksen luonnehdinta, ihmisten välisten suhteiden päämäärien määrittely, ihmisen suhde luontoon ja aikaan sekä ihmisen toiminnan tavoitteet ja implikaatiot. (Monikulttuurinen ohjaus- ja neuvonta työ 2013) Pedersenin (1990) mukaan kulttuuri koostuu: etnografisista muuttujista (esim. etnisyys, kansallisuus, uskonto ja kieli), demografisista muuttujista (esim. ikä, sukupuoli, asuinpaikka), statusmuuttujista (esim. sosiaalinen, taloudellinen ja koulutuksellinen tausta) ja monenlaisista virallisista ja epävirallisista yhteyksistä ja erilaisista jäsenyyksistä. (Puukari ja Korhonen 2013,12)

Kun tarkastellaan kulttuuriin sulautumista, oppimista ja sopeutumista yhteiskunnallisissa, koulutuksellisissa, ammatillisissa sekä yksityisen elämänpiirin kohtaamisissa, käytetään usein akkulturaation termiä. Akkulturaatio on yksilön ja ryhmän läpikäymä tila tai prosessi muuttuvassa kulttuurisessa kontekstissa, esimerkiksi maahanmuuttotilanteessa.

Akkulturaatio mallit tavallisesti jaetaan yksi- ja kaksiulotteisiin malleihin, joista ensin mainittu tarkoittaa näkemystä kulttuurivähemmistön yksisuuntaisesta sulautumisesta enemmistön kulttuuriin. Kaksiulotteiset mallit korostavat sen sijaan myös

vähemmistöryhmän oman kulttuurisen identiteetin säilyttämistä sopeutumisessa enemmistöyhteiskuntaan. (Korhonen 2013, 36)

Yksisuuntaisista malleista on esimerkkinä Snauwaertin kollegoineen nimeämät kolme tapaa käsittää akkulturaatiostrategiat ovat kontaktikäsitys, kulttuurin omaksumiskäsitys ja samastumiskäsitys. Näiden käsitysten mukaan akkulturaatiossa voidaan painottaa kontakteja valtaväestöön ja osallistumista yhteiskuntaan, kulttuurin omaksumista tai samastumista valtaväestöön. Integraatiota voidaan näiden eri käsitysten perusteella pitää kontakteina valtaväestöön ja yhteiskuntaan osallistumisena omaa kulttuuria samalla ylläpitäen, kahden kulttuurin yhdistämisenä tai kaksikulttuurisen identiteetin omaksumisena. (Snauwaert, Soenens, Vanbeselaere & Boen 2003, 237-238)

Kaksiulotteisista akkulturaatiomalleista tunnetuin on John Berryn akkulturaatiostrategioita koskeva malli, jonka mukaan akkulturaatio on yksi kulttuurisessa kohtaamisessa syntyvä kulttuurisen muutoksen ja muovautumisen muoto. Tähän liittyy tavallisesti monia tekijöitä, kuten laajenevat kontaktit, leviäminen kulttuurien välillä ja muutokset jonkin kulttuurisen ryhmän sisällä. Berryn tutkimushavaintojen mukaan akkulturaatiostrategioita voi olla neljä erilaista sen mukaan, millaisia ovat esimerkiksi maahanmuuttajan alkuperäinen kotikulttuuri ja sen arvot sekä etnistä identiteettiä koskevat arvostukset: integraatio, assimilaatio, separaatio ja marginalisaatio. Positiivisin strategioista on integraatio ja se tarkoittaa maahanamuuttajan halua pitää yllä hyvät suhteet valtaväestöön ja yhteiskuntaan, mutta samalla kunnioittaa ja vaalia omaa etnistä ja kulttuurista alkuperäänsä sekä perinteitään.

Assimilaatio merkitsee sellaista sopeutumista valtaväestön elämäntyyliin ja kulttuuriin, jossa samalla omat etniset kulttuuriset juuret vähitellen katoavat. Separaatio puolestaan merkitsee vahvaa orientaatiota maahanmuuttajan omiin etnisiin ja kulttuurisiin juuriin ja erottautumista valtaväestön kulttuurisista vaikutteista. Neljäs vaihtoehdoista, marginalisaatio, on negatiivisin ja se merkitsee erottautumista lopulta sekä omista etnisistä juurista, että valtaväestön kulttuurisista vaikutteista. (Berry 1992;2007)

Yhteiskunnan tilanne ja arvostukset vaikuttavat luonnollisesti siihen, kuinka sosiaaliset suhteet eri kulttuuristen ryhmien välillä kehittyvät. Akkulturaation kannalta on tärkeä huomioida, kuinka kohdemaassa vallitseva poliittinen, taloudellinen ja psykologinen ilmapiiri vaikuttaa valtaväestön suhtautumiseen maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin.

Berryn (2007, 549) mielestä yhteiskunnassa on tunnistettavissa yleinen orientaatio ja

asenneilmapiiri, joka vallitsee maahanmuuttoa ja moniarvoisuutta kohtaan. Kulttuuriryhmän integraatiostrategia voi onnistuneesti toteutua vain, mikäli yhteiskunnallinen ilmapiiri on avoin ja inklusiivinen kulttuurista erilaisuutta kohtaan. Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moniarvoisuuden hyväksymiseen ja diversiteetin tukemiseen yhteiskunnassa.

Berry kuvaa kuinka tietyt yhteiskunnat ovat kehittyneet avoimemmiksi tietoisen maahanmuutto- ja siirtolaisuuspolitiikan ansiosta. Australia, Kanada ja Yhdysvallat ovat esimerkkejä vahvasti siirtolaisten asuttamista yhteiskunnista. Vastaavasti on myös esimerkkejä yhteiskunnista, joissa maahanmuuttajien ja siirtolaisten määrä on huomattava, mutta jotka ovat vastaanottaneet turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttajia hyvin vastahakoisesti ja tavallisesti ilman tavoitteellista maahanmuuttopolitiikkaa, kuten Saksa tai Englanti. Tämä luo helposti maaperää kielteisille akkulturaatiostrategioille yhteiskunnassa.

(Korhonen 2013, 38-39)

Yhteiskunnan orientaatiossa on syytä erottaa myös valtaväestön mielipiteiden ja asenteiden sekä vallitsevien maahanmuuttopoliittisten linjausten erot, sillä ne eivät välttämättä ole keskenään yhdenmukaisia tai samalla tavalla suotuisia monikulttuurisuuden toteutumiselle.

Joissakin maissa esimerkiksi Australiassa ja Ruotsissa, on vähenevä konsensus monikulttuurisuutta puoltavasta yleisen politiikan linjasta. Valtaväestön mielipide on haastanut monikulttuurisuuspolitiikan korostamalla assimilaatiota painottavaa näkökulmaa, jolloin yhteiskunta nähdään kulttuurien sulatusuunina. (Korhonen 2013, 38-39)

Berryn havaintojen mukaan maahanmuuttajien integroitumista ja erilaisuuden hyväksymistä edistäisi valtaväestön halukkuus luoda suhteita vähemmistökulttuureihin. Tähän hyväksymiseen monessa tapauksessa vaikuttaisivat omakohtaiset myönteiset kokemukset kohtaamisista ja toiminnasta eri kulttuuritaustaisten ihmisten kanssa, mikä puuttuu monelta valtaväestön edustajalta, varsinkin iäkkääseen sukupolveen kuuluvalta. (Korhonen 2013, 41- 42)

Opetussuunnitelmien tavoitteet

Koulu on instituutio, jossa akkulturaatiota tapahtuu ja sitä voidaan edistää. Koulua ja opetusta ohjaava asiakirja on opetussuunnitelman perusteet. Opetussuunnitelmat tehdään yhteiskunnallisessa todellisuudessa ja ne heijastavat yhteiskunnan koulutuspoliittista

tahtotilaa. Ne eivät kuitenkaan ole suoranainen yhteiskunnan peili. Opetussuunnitelmat ohjaavat koulun toimintaa ja kehittämistä. Ensimmäiset opetussuunnitelman perusteet julkaistiin 1985 ja sen jälkeen sitä on uudistettu 10 vuoden välein vuosina 1994, 2004 ja 2014. Opetussuunnitelmien perusteiden mukaan oppilaalla tulisi olla laajat ja monipuoliset taidolliset valmiudet olla yhteisönsä ja koko yhteiskunnan aktiivinen ja poliittinen vaikuttaja. Oppilaasta kasvaa tasa-arvoon ja demokratiaan uskova lainkuuliainen kansalainen, joka osallistuu yhteiskunnan muuttamiseen rakentavasti. Suomalaisella koululla on vahva oma kulttuuri-identiteetti, sillä oppilaan kehitykseen ajatellaan kuuluvan oman kulttuurin arvostaminen ja sen omaksuminen. (Rokka 2011,188) Tässä pro gradussani haastatellut henkilöt ovat aloittaneet peruskoulun 1980- ja 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin heidän aikana on olleet voimassa vanhemmat opetussuunnitelman perusteet, joita käsittelen alla ja vertaan hieman vuoden 2014 perusteisiin.

Maahanmuuttajaoppilaat mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1994 perusteissa;

Maahanmuuttajia käsitellään opetussuunnitelmien perusteissa 1994 ja 2004, mutta painotus on erityisen vahvaa vuoden 2004 perusteissa. Maahanmuuttajat sosiaalistetaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa niin, että heistä kasvaa yhteiskunnan aktiivisia ja tasapainoisia jäseniä. Maahanmuuttajat tuovat uutta rikkautta opetuksen yleiseenkin toteuttamiseen.

(Rokka 2011, 208) Monikulttuurisuus terminä on tullut vasta 2004 perusteiden arvopohjaan samoin valmistava opetus, joka tarkoitus on kotouttaa oppilasta suomalaiseen yhteiskuntaan.

2004 vuoden opetussuunnitelman perusteissa mainitaan, että opetuksessa noudatetaan yleisiä opetussuunnitelman perusteita, mutta maahanmuuttajien opetuksella on lisäksi erityistavoitteita tukea oppilaan kaksi kielisyyttä ja -kulttuurisuutta, niin että maahanmuuttajaoppilas puolestaan kasvaa samanaikaisesti suomalaiseen sekä omaan kieli- ja kulttuuriyhteisöön. Tämä vaatii vahvaa yhteistyötä kotien kanssa. (Rokka 2011, 200-201)

Koulun tehtävänä on maahanmuuttajaoppilaan taustojen hahmottaminen ja ymmärtäminen.

Koululla ja erityisesti opettajalla tulee olla valmius lisätä omaa ymmärrystä eri kulttuureja ja oppilaan kokemustaustaa kohtaan, mikä saattaa olla hyvinkin haasteellista. Keskeinen tavoite on tehdä maahanmuuttajista kansalaisia, joilla on aktiivinen rooli yhteiskunnassa ja tasapuoliset mahdollisuudet yhteiskunnalliseen osallistumiseen niin, että he myös arvostavat omaa kulttuuriaan ja taustaansa. (Rokka 2011, 200-201)

Vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteissa kulttuurinen moninaisuus nähdään rikkautena ja vahvan suomalaisen kulttuuri-identiteetin sijaan opetus rakentuu moninaiselle suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Opetus tukee oppilaiden oman kulttuuri-identiteetin rakentumista ja kasvua aktiivisiksi toimijoiksi omassa kulttuurissaan ja yhteisössään sekä kiinnostusta muita kulttuureita kohtaan. Samalla opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä ja luo siten pohjaa kulttuurisesti kestävälle kehitykselle. Eri kulttuuri- ja kielitaustoista tulevat ihmiset kohtaavat toisensa perusopetuksessa ja tutustuvat monenlaisiin tapoihin, yhteisöllisiin käytäntöihin ja katsomuksiin. Asioita opitaan näkemään toisten elämäntilanteista ja olosuhteista käsin. Oppiminen yhdessä yli kieli-, kulttuuri-, uskonto- ja katsomusrajojen luo edellytyksiä aidolle vuorovaikutukselle ja yhteisöllisyydelle.

Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta. (OPS 2014, 16)

Vuoden 2014 perusteisiin on myös kirjattu monikielisten oppilaiden opetukseen liittyviä erityisiä tavoitteita: Opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden monikielisyyttä sekä identiteetin ja itsetunnon kehittymistä. Oppilas opiskelee suomi tai ruotsi toisena kielenä ja kirjallisuus -oppimäärän mukaan, jos oppilaan suomen kielen peruskielitaidossa on puutteita yhdellä tai usealla kielitaidon osa-alueella, jolloin hänen osaamisensa ei ole riittävää yhdenvertaiseen kouluyhteisön jäsenenä toimimiseen päivittäisessä vuorovaikutuksessa ja koulutyöskentelyssä tai oppilaan suomen kielen taito on muutoin riittämätön suomen kieli ja kirjallisuus -oppimäärän opiskeluun. Oman äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen pyritään. Oppilaan oman äidinkielen ja suomen tai ruotsin kielen opetuksen ohella oppilaille annetaan tarvittaessa tukea myös muilla oppimisen osa-alueilla tasavertaisten oppimisvalmiuksien saavuttamiseksi. Maahanmuuttajaoppilaalle voidaan laatia oppimissuunnitelma, joka voi olla osa oppilaan kotoutumissuunnitelmaa. (OPS 2014, 87- 88)

3.2 Rumbaut ja perhesukupolvien tutkimus

Maahanmuuttaja tutkimuksessa kulttuurisen sukupolven käsite avaa vaihtoehtoisia näkymiä tutkimukseen, sillä sen lähtökohtana ovat maahanmuuttajien lasten yhteiset sukupolvikokemukset valtaväestön kanssa mm. koulussa, vapaa-aikana ja

populaarikulttuurin parissa. Lisäksi valtaväestön sukupolvien kokemukseen voi kuulua kasvaneen maahanmuuton merkitys, kuten suomalaiset tutkijat ovat todenneet puhumalla

“monikulttuurisista nuorista” ja “värisokeasta sukupolvesta” (Martikainen ja Haikola 2010, 12).

Yksi tapa määritellä sukupolvet perustuu amerikkalaisen Rubén Rumbaut´n perhesukupolviin pohjautuviin tutkimuksiin. Rumbaut on yhdessä Alejandro Portesin kanssa tehnyt laajoja, tilastollisiin aineistoihin perustuvia tutkimuksia maahanmuuttajien lasten elämästä Yhdysvalloissa. Rumbaut on kiinnostunut erityisesti muuttoiän vaikutuksesta maahanmuuttajien sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan. (Rumbaut 2007) Muuttoiällä on keskeinen vaikutus siihen, millaisen yhteiskunnalliseen asemaan maahanmuuttaja joutuu maahan tullessaan. Se vaikuttaa niin sosiaalisten suhteiden muotoutumiseen, työuraan kuin kielitaitoonkin. Esimerkiksi vastaanottavan maan kielen oppiminen on sitä vaikeampaa mitä vanhempi muuttaja on, ja myös muut sopeutumisen haasteet kasvavat iän myötä. Rumbaut´n (2007) sukupolvimääritelmä yhdistää syntymämaan, asuinmaan, vanhemmuuden, muuttoiän ja elämänvaiheen. Ensimmäinen sukupolvi, eli maahanmuuttajat, on syntynyt ulkomailla.

Uudessa asuinmaassa syntyneet lapset, eli toinen sukupolvi, jaetaan kahteen ryhmään sen mukaan, onko heillä yksi vai kaksi maahanmuuttaja vanhempaa. Taulukkoon 1 on tiivistetty Rumbaut´n malli sukupolvista.

Sukupolvi (välisukupolvi)

Vanhempien syntymämaa

Syntymämaa Muuttoikä Elämänvaihe

1 - ulkomaa 55- myöhäisaikuisuus

1 - ulkomaa 35-54 keski-ikä

1 - ulkomaa 25-34 varhaisaikuisuus

1 - ulkomaa 18-24 siirtymä

aikuisuuteen

1 (1,25) - ulkomaa 13-17 teini-ikä

1 (1,5) - ulkomaa 6-12 lapsuus

1 (1,75) - ulkomaa 0-5 varhaislapsuus

2 ulkomaa+ulkomaa asuinmaa -

2 (2,5) ulkomaa+

asuinmaa

asuinmaa -

TAULUKKO 1. Rubén Rumbaut´n malli maahanmuutosta ja sukupolvista. Lähde: Rumbaut 2007, 348-349.

Ensimmäisen polven Rumbaut jakaa muuttoiän mukaan seitsemään ikäryhmään, joista aikuisina eli yli 18 -vuotiaina muuttaneet neljään ryhmään. 18-24 -vuotiaana muuttaneiden joukossa on paljon opiskelijoita, vaikka osa heistä menee suoraan työelämään tai perustaa perheen. Muutoin he elävät siirtymävaihetta aikuisuuteen. 25-34 -vuotiaana muuttavilla on usein jo koulutus kotimaastaan ja mahdollisesti pieniä lapsia. 35-54 -vuotiailla maahanmuuttajilla on takanaan työvuosia ja kokemusta, sekä usein jo varttuneemmat lapset.

Aikuisten muutto päätöksentaustalla voi olla juuri pyrkimys parantaa lasten asemaa ja tulevia mahdollisuuksia. Yli 55 -vuotiaita muuttajia on varsin vähän ja he saattavat myös seurata aiemmin muuttaneita lapsiaan. (Rumbaut 2007, 348-349)

Alle 18 -vuotiaat maahanmuuttajat Rumbaut jakaa kolmeen ryhmään. Näin hän haluaa nostaa esiin muuttoiän ja lapsuuden ikävaiheiden ratkaisevan merkityksen lasten asettumiselle uuteen maahan. Sukupolvi 1,25 (13-17 -vuotiaat) on kaikista muuttajista hankalimmassa asemassa. Tämä koskee erityisesti erilaisesta koulutuskulttuurista muuttavia. Kyky omaksua uutta kieltä on hidastunut ja monilla on vaikeuksia menestyä koulussa. Osa siirtyi suoraan työelämään. Sukupolvi 1,5 (6-12 -vuotiaat) muuttaa ennen puberteettia ja näyttää menestyvän kohtuullisen hyvin. Tähän ryhmään kuuluvilla on yleensä jonkinlaista peruskoulutusta kotimaastaan, mutta he päättävät koulutuksensa uudessa maassa. Sukupolvi 1,75 (0-5 -vuotiaat) käy koko koulutusuransa uudessa asuinmaassaan ja on monin tavoin verrannollinen asuinmaassa syntyneisiin. Heillä ei ole juurikaan muistoja aikaisemmasta kotimaastaan, eivätkä he ole oppineet siellä luku- ja kirjoitustaitoa. Useissa tutkimuksissa myös nämä nuoret luetaan usein toiseen sukupolveen. (Rumbaut 2007, 348- 349)

Toisella sukupolvella viitataan yleisesti maahanmuuttajien uudessa asuinmaassaan syntyneisiin lapsiin ja tietyin varauksin hyvin nuorena maahan muuttaneisiin.

Mukaan luetaan usein myös maahanmuuttajien ja kantaväestön kuuluvien yhteiset lapset. Rumbaut´lle toinen sukupolvi koostuu maahanmuuttajan uudessa asuinmaassa syntyneistä lapsista. Lisäksi hän erottelee sukupolven 2,5, jotka ovat maahanmuuttajien ja kantaväestön kuuluvan yhteisiä lapsia. Toinen polvi ei ole koskaan muuttanut, eikä siihen kuuluvia sitten voi kutsua toisen polven maahanmuuttajiksi, vaan toiseksi sukupolveksi.

(Rumbaut 2007, 367; 347)

3.3 Monikulttuurinen ohjaaminen

Monikulttuurinen ohjaus liittyy tilanteisiin, jossa tuetaan eri kieli- ja kulttuuritaustaisten ihmisten integroitumista yhteisöjen ja yhteiskunnan jäseneksi, sekä tuetaan yhteisössä tarvittavien monimuotoisuusvalmiuksien kehittymistä. Tätä varten myös koulussa toimiva henkilöstö tarvitsee erilaisia taitoja kohdata eri taustoista tulevia oppilaita. Tällaisia monikulttuurisen ohjaamisen taitoja voidaan Suen ym. (1992) mukaan hahmottaa neljällä perusulottuvuudella; 1) ohjaajan oma suhde omaan elämänhistoriaansa, kulttuuriinsa, omiin arvoihinsa ja olettamuksiinsa inhimillisestä toiminnasta. Ilman tätä tiedostamista on vaarana ohjauksen kapeutuminen tekniseksi suoritukseksi ja persoonallisen vuorovaikutuksen estyminen. 2) Ohjaajan olisi hyvä olla tietoinen toisten kulttuurien erilaisista tavoista tarkastella elämää ja millaisia asioita pidetään tärkeänä. Erityisesti kulttuurien väliset viestintäerot ja arvokonfliktit vaativat huomiota. 3) Ohjaaja tarvitsee tietoa ohjausperiaatteiden- ja menetelmien kulttuurisidonnaisuudesta. Ohjaajan on hyvä ymmärtää, että on olemassa seikkoja, jotka estävät vähemmistöjä käyttämästä erilaisia tukipalveluja. 4) Monikulttuurisen ohjauksen kompetensseihin liittyy myös ymmärrys niistä organisationaalista ja institutionaalista voimista, jotka saattavat estää tai rajoittaa kulttuurikuvan laajenemisen ja monikulttuurisen ohjaustyön mahdollisuuksia. Ei välttämättä riitä, että yksittäiset ohjaustoimijat ovat monikulttuurisesti kompetensseja, jos organisaatiot heidän ympärillään toimivat hyvin monokulttuurisin ja omakulttuurikeskeisin periaattein ja käytännöin. (Sue, Arredondo & McDavis 1992, 480-483)

Esimerkiksi maahanmuuttajan sisäänpääsyä suomalaisille työmarkkinoille vaikeuttaa se, ettei olemassa olevien taitojen ja tutkintojen hyödyntäminen Suomessa ole välttämättä yksinkertaista. Ulkomailla suoritettujen tutkintojen rinnastaminen suomalaisiin tutkintoihin ei ole ongelmatonta, ja tutkinnon laatu voi olla työnantajalle epäselvä. Samantapainen ongelma koskee myös ulkomailla hankittua työkokemusta. Suomalaisten tutkintojen tapaan, työnantajien on havaittu arvostavan ennen kaikkea Suomessa hankittua työkokemusta (Maahanmuuttajien työllistyminen 2014, 16) Informaatio ja ihmiset liikkuvat sujuvasti maasta toiseen, mutta ammatillinen kompetenssi ja osaaminen eivät ole yhtä helposti kulttuurista toiseen liikkuvia. (Forsander 2002, 235-241)

3.4 Toimijuus

Toimijuus ymmärretään eri tieteen aloilla hieman eri tavoilla: esimerkiksi yhteiskuntatieteissä toimijuus on peruskäsite ja vaikuttava tutkija on ollut Giddens ja vastaavasti psykologiassa Bandura on liittänyt toimijuuden minäpystyvyyteen. Tässä työssä käytän toimijuutta samoin kuin Anneli Eteläpelto on määritellyt. Hän määrittelee toimijuuden aktiivisuudeksi, jolla saadaan aikaan muutosta aiempaan nähden, autonomiaksi ja vaikutusmahdollisuuksiksi. Toimijuus on myös hiljaista tai äänekästä vastarintaa, kannanottoa asioihin, kollektiivista kamppailua olosuhteiden parantamiseksi ja oikeiden valintojen tekoa, joka lisää elämänhallinnan tuntua. (Eteläpelto 2014) Toimijuutta tarvitaan koulutus- ja työuran rakentamisessa mielekkääksi, identiteetin muokkaamisessa, oman kehityksen ohjaamisessa ja elämän hallinnassa. Myös sosiaalinen osallisuus edellyttää toimijuutta.

Myös Savickas (2002, 149-170) korostaa, että yksilö rakentaa uraansa aktiivisesti sen sijaan, että se avautuisi eteen vaiheittain etenevänä polkuna. Tärkeä osa kehityksellistä urien rakentumisteoriaa on kontekstuaalisuus. Konteksti ja ympäristö (sosiaalinen, kulttuurinen ja fyysinen ympäristö, perhe, lähiympäristö, koulu, etnisyys, historia, yhteiskunnan järjestelmät, kulttuurin instituutiot) vaikuttavat urien rakentumiseen. Yksilö luo yksilöllisyytensä sekä kulttuuristen kehysten, että sosiaalisten roolien vaikuttamina. Yksilön kantamat ja arvostamat elämänteemat vaikuttavat opiskelupolkujen rakentumiseen. Koulun käyntiä voidaan pitää oppilaiden työnä: Uramuuntuvuus (career adaptability) on Savickasin teorian keskeinen käsite. Uramuuntuvuus on Savickasin määrityksen (2002, 156) mukaan valmiutta käsitellä ennakoimattomia tapahtumia valmistauduttaessa ja osallistuttaessa työrooliin, valmiutta tulla toimeen työn ja työolosuhteiden yllättävien muutosten ja säätelyn kanssa sekä valmiutta kohdata kehitystehtäviä, ammatillisen uran vaikeita tilanteita ja uramuutoksia. Myöhemmissä määrityksissä Savickas tarkentaa uramuuntuvuuden määritelmää itsesäätelykyvyiksi tai -resursseiksi, joiden avulla yksilöllä on mahdollisuus selviytyä ammatinvalintatehtäviin, ammatillisiin siirtymiin tai työtraumoihin liittyvistä tapahtumista. Uramuuntuvuusresursseja pidetään psykososiaalisina rakenteina, jotka ohjaavat yksilön sopeutumisstrategioita ja -toimintaa. Uramuuntuvuutta voitaneen pitää yhtenä lähestymistapana toimijuuteen. (Savickas 2002, 156)

Uuteen kulttuuriin sopeutumisessa on kyse myös sosiaalisesta oppimisesta. Etienne Wengerin kehittämä sosiaalisen oppimisen teoria korostaa käytännön toiminnan ja yhteisöjen merkitystä uuden oppimisessa. Työssä ja opiskelussa tarvittavat sosiaaliset ja ammatilliset kompetenssit välittyvät usein epämuodollisesti, mutta tiiviisti toimivissa käytännön yhteisöissä (communities of practice). Yhteisöt muokkaavat ammatillista ja opiskelija identiteettiämme, joka on paitsi yksilön sisäinen kasvuprosessi, myös sosiaalinen kasvuprosessi. Yhteisöjä voitaisiinkin tietoisesti hyödyntää ammatillisen identiteetin tukijoina huomattavasti tämänhetkistä enemmän. (Koivumäki ja Matinheikki-Kokko 2004, 222)

Yhtenä aktiivisena muutosvoimana on yksilön kyky samastua ympäristöönsä: ihmisiin, yhteisöihin tai asioihin. Toinen tärkeä muutosvoima on yhteisön kyky ottaa vastaan uusi jäsen: tarjota tilaa, tukea ja toimintamahdollisuuksia. Kokemusten perusteella maahanmuuttaja muodostaa ja sisäistää työlle, koulutukselle tai työttömyydelle henkilökohtaisia merkityssisältöjä, jotka jatkossa määrittelevät hänen toimintaansa ja pyrkimyksiään. (Koivumäki ja Matinheikki-Kokko 2004, 222)

Merkitysten luominen on sekä sosiaalinen että kongnitiivis-emotionaalinen prosessi, jossa kulttuuriset arvot ja ympäristön asenteet sisäistetään ja lopulta koetaan omiksi. Pääsyssä erilaisiin ammattiryhmiin ja työporukoihin on kysymys myös vallankäytöstä. Wenger yhdistää vallan ihmisten kykyyn neuvotella omien merkitysten arvosta. Keskeistä on, kenellä on oikeus ja mahdollisuus saada äänensä yhteisössä kuuluviin, oikeus osallisuuteen.

Mikä tahansa ryhmä ei muodosta käytännön yhteisöä, vaan sen muodostuminen edellyttää työntekijöiden vastavuoroista toimintaa, yhteisiä pyrkimyksiä ja jaettuja toimintavälineitä.

(Koivumäki ja Matinheikki-Kokko 2004, 223)

Yhteiskunnassa lapset ja nuoret on asemoitu perinteisesti ”tuleviksi” noviisikansalaisiksi, joilla on oikeus valtiolliseen ja aikuissukupolvien järjestämään turvaan, hoivaan, kasvatukseen ja koulutukseen. Nuorilla on instituutioissa ja aikuisyhteisöissä kuitenkin rajatusti sanan- tai vaikutusvaltaa. Nuoruus ja lapsuus muotoutuvat suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa vahvasti erilaisten kasvatusinstituutioiden kuten neuvoloiden, päiväkotien ja koulujen sekä muiden julkisten palvelurakenteiden kehystämänä, ja näiden sisäiset valtarakenteet ja kulttuurit säätelevät keskeisesti nuorten toimijuuden mahdollisuuksia. (Mäkinen 2015, 104)

4. AIEMPI TUTKIMUS

Tässä luvussa esittelen aiempaa tutkimusta toisesta sukupolvesta; ensin yleisesti, sitten Yhdysvalloissa ja Euroopassa tehtyä tutkimusta sekä suomalaista tutkimusta. Lopuksi esittelen suomalaista tutkimusta erityisesti kouluun ja toisen polven hyvinvointiin liittyen.

4.1 Toinen sukupolvi; yleistä tutkimuksesta

Maahanmuuttajien lapset ja toinen sukupolvi ovat nousseet merkittäväksi puheenaiheeksi amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa tutkimuksessa 1990-luvun puolivälistä lähtien.

Kiinnostuksen siirtyminen maahanmuuttajista heidän lapsiinsa heijastaa toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneiden kansainvälisten muuttoliikkeiden laajamittaista sukupolvistumista. Sukupolvistumisella viitataan tutkimuksessa maahanmuuttajavanhempien ja heidän lapsiensa usein erilaisiin kokemuksiin uudessa asuinmaassa. Myös julkisessa keskustelussa toinen polvi on tullut näkyväksi, usein siihen liitettyjen ongelmien kautta. Ranskan lähiömellakat, kunniaväkivalta, islamilainen radikalisoituminen ja koulujen eriarvoistuminen ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä.

(Martikainen ja Haikola 2010, 9)

Maahanmuuttajien jälkeläisten elämäntilanne ja selviytyminen ovat tärkeitä kysymyksiä sekä uudelle yhteiskunnalle että kansainvälisten muuttoliikkeiden tutkimukselle. Itse maahan muuttaneilla, eli ensimmäisellä sukupolvella, voidaan olettaa olevan valtaväestöä enemmän hankaluuksia esimerkiksi kielitaidossa, koulutuksen vastaavuudessa ja työelämän taidoissa, joihin liittyy erilaisia integraatio-ongelmia. Maahanmuuttajien jälkeläisten, eli toisen ja sitä seuraavien sukupolvien, voitaisiin olettaa olevan yhteiskunnalliselta menestykseltään verrattavissa valtaväestöön, sillä he ovat pääsääntöisesti saaneet saman

koulutuksen ja edellytykset kuin muu väestö. Maahanmuuttajien lasten menestystä voidaan siis pitää ulkomaalais- ja integraatiopolitiikan pitkän aikavälin onnistumisen mittarina.

Toisen polven tilanne on kuitenkin hyvin vaihteleva ja sisältää sekä menestystarinoita että epäonnistumisia. (Thomson ja Crul 2007)

Sukupolvitutkimus lähti liikkeelle jo 1938, kun amerikkalainen Marcus Lee Hansen esitti teesin etnisyyden sukupolvisista muutoksista. Hänen mukaansa toinen sukupolvi hylkää vanhempiensa perinteet ja kolmas löytää ne uudelleen. Hansenin kiistellyt käsitykset tulivat laajemmin tunnetuiksi varhaisemman yhdysvaltalaisen maahanmuutto tutkimuksen keskeisen hahmon, Will Herbergin, tutkimuksissa. Maailmansotien jälkeen maahanmuuton sukupolvistumisen tutkimus vähitellen kuihtui, kunnes aktivoitui uudelleen osana nousussa oleva muuttoliikkeiden ja etnisyyden tutkimusta 1990-luvulla. Näiden tutkimusten keskiössä ovat olleet ajankohtaiset ilmiöt, eikä historiallisen tutkimuksen tuloksia ole laajalti hyödynnetty. Nykyisessä sukupolvi tutkimuksessa analysoidaan yleensä vanhempien sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia resursseja suhteessa heidän lastensa menestykseen, minkä lisäksi on pyritty selittämään vastaanottavan yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksia sukupolvien integraation. (Martikainen ja Haikola 2010, 12)

4.2 Toista sukupolvea koskeva tutkimusYhdysvalloissa ja Euroopassa

Kansainvälisesti tutkimusta toisesta sukupolvesta on runsaasti ja suuri osa tutkimuksista käsittelee koulutusta, työllistymistä ja erilaisia identiteettikysymyksiä. 1990-luvulta lähtien tutkimuskenttä on etenkin Yhdysvalloissa hallinnut niin sanotun lohkoutuneen assimilaation (englanniksi segmented assimilation) teoria tai hypoteesi (Portes ja Zhou 1993).

Pääpiirteissään teoria linjaa, että toisen maailmansodan jälkeinen “uusi toinen sukupolvi”

integroituu yhteiskunnan eri lohkoihin, mikä voi tarkoittaa sosioekonomisen aseman nousua tai laskua suhteessa omiin vanhempiin. Polkuja on kolme: integroituminen valkoisen keskiluokkaan (sosioekonomisen aseman nousu), alaluokkaan (aseman lasku) tai omaan etniseen ryhmään ja sen verkostoihin, arvoihin ja kulttuuriin, joka puolestaan johtaa usein sosioekonomiseen nousuun. (Portes ja Zhou 1993) Teorian ansiona voi erityisesti pitää integraatioon vaikuttavien tekijöiden erottelua. Näitä ovat muun muassa perhe (perheen resurssit, perhemuoto ja akkulturaatiotapa, kielivalinnat), eri ryhmien vastaanottavat, lainsäädännölliset ja integraatiopoliittiset tekijät, työmarkkinoiden rakenne, etniset yhteisöt

ja niiden sosiaalinen pääoma, asuinalueiden sosioekonominen ja etninen eriytyminen sekä rasismi ja syrjintä. (Martikainen ja Haikola 2010, 17)

Tähän lohkoutuneeseen assimilaatioon ja varsinkin sen esittämään toisen polven aseman laskuun on otettu sen jälkeen kantaa ja todettu, että rajan vedot eivät ole välttämättä niin selvät (Alba, 2005). Esimerkiksi Louie (2006) katsoo, että lohkoutuneessa assimilaatio teoriassa oletetaan, että yksilöt tekevät vertailua omasta asemastaan vain yhden kehyksen läpi. Louie toteaa, että toisella polvella voi olla useita kehyksiä minkä kautta katsoa asemaansa, esimerkiksi Dominikaanisesta tasavallasta tulleet muuttajat katsovat menestyvänsä hyvin koulutuksessa, koska he uskovat menestyvänsä paremmin kuin vertaisensa Dominikaanisessa tasavallassa ja Yhdysvalloissa, kun taas kiinalaiset uskoivat menestyvänsä heikommin kuin vertaisensa. (Louie, 2006) Tämä on kiinnostavaa, kun otetaan huomioon, että Yhdysvalloissa on huomattu toisen polven aasialaisten hyvä menestys opintomenestyksen perusteella ja heitä kutsutaan mallivähemmistöksi.

Yhdysvaltalainen tutkimus on keskittynyt eri ryhmien vertailuun yhdessä yhteiskunnassa, kun Euroopan tilanne puolestaan antaa mahdollisuuden kansallisen kontekstin vaikutuksen tarkasteluun valtioiden välisten vertailujen avulla. Thomson ja Crul (2007) korostavat erilaisten paikallisten institutionaalisten käytäntöjen, kuten päiväkotien ja koulujen toiminnan merkitystä. Euroopassa on juuri päättynyt mittava TIES -tutkimushanke (engl.

the Integration of the European Second Generation; TIES 2013), jossa vertaillaan toisen polven menestystä 15 kaupungissa kahdeksassa eri maassa. Hankkeessa tarkastellaan turkkilaisten, marokkolaisten ja entisen Jugoslavian alueelta muuttaneiden tilannetta muun muassa koulutuksessa ja työmarkkinoilla.

Esimerkiksi Crul (2015) esittää, että toisen polven maahanmuuttajien erilainen menestyminen Euroopan eri maissa riippuu koulusysteemin tarjoamista mahdollisuuksista ja miten maan työmarkkinat toimivat. Erilaiset koulusysteemit kuten päiväkoti/esikoulun saatavuus (tavoitettavuus), peruskoulun tuntimäärä, ikä, kun toisen asteen koulutukseen valitaan ja opiskeluun liittyvä harjoittelu (apprenticeship) vaikuttivat toisen polven maahanmuuttajien menestymisen todennäköisyyteen. Myös perheen koulutusmyönteinen asenne on ehto työläistaustasta tulevien toisen polven maahanmuuttajien menestymisessä.

Crul:n mukaan koulusysteemin esteet ovat yleensä valtavat ja jos niitä ei kompensoi valtavalla halulla, niin yleensä ei menesty. Kotoa saadun tuen lisäksi opiskelijat tarvitsevat

tukea instituution edustajilta, tämä voi olla opettaja, mentori tai opinto-ohjaaja. Joskus vanhemmat sisarukset, sedät tai tädit ovat vastaavassa roolissa. (Crul, 2015.)

Yleisesti eurooppalainen tutkimus osoittaa, että lukuun ottamatta eräitä usein eurooppalaistaustaisia ryhmiä, toinen sukupolvi ei saavuta valtaväestön koulutuksellista ja ammatillista asemaa ja sillä on vaikeuksia työllistyä. Tosin ryhmien väliset erot ovat suuria.

Ero selittyy osittain toisen sukupolven sosioekonomisella taustalla, mutta myös muita tekijöitä on tarkasteltava. (Heath ym. 2008.) Esimerkiksi Ruotsissa esille on noussut kaksi keskeistä asiaa toisen polven koulutus- ja työmarkkinamenestyksessä: perhe ja työn rekrytointi. Perheen sosiaalisella ja taloudellisella taustalla on suurin yksittäinen vaikutus toisen polven koulumenestykseen ja opiskelu valintoihin. Vaikutus on vastaava kuin valtaväestön piirissä, eli enemmän koulutettujen lapset menestyvät paremmin sekä kouluarvosanoissaan että jatko-opinnoissaan. Sen sijaan työllistymisen kannalta erityisesti rekrytointiprosessi on keskeisimmässä asemassa. Rekrytoijat toimivat työelämän portinvartijoina, ja näkyviin vähemmistöihin kuuluvien kohdalla työttömyys on suurempaa kuin heidän koulumenestyksensä perusteella voisi arvioida. Kyse on siis työhönoton liittyvästä syrjinnästä, jolloin esimerkiksi ihonväri tai sukunimi voi estää työllistymisen.

(Martikainen ja Haikola 2010, 18)

Ruotsissa on tehty tutkimusta suomalaisesta toisesta polvesta Ruotsissa. Ruotsissa on runsaasti toisen ja kolmannen polven suomalaisia 1960- ja 1970 -luvuilla tapahtuneen työperäisen muuton takia, jolloin yli puoli miljoonaa suomalaista muutti Ruotsiin. Nykyisin Suomalaistaustaisia ruotsalaisia ei pidetä maahanmuuttajina, vaan he ovat saaneet virallisen statuksen yhtenä viidestä kansallisesta vähemmistöstä vuonna 1999. Suomalaista ensimmäistä maahanmuuttajapolvea on tutkittu paljon kielen näkökulmasta liittyen kaksikielisyyteen, monikielisyyteen ja niin sanottuun puolikielisyyteen. Ensimmäinen väitöskirja Ruotsin suomalaisista on Koirasen Suomalaisten siirtolaisten sulautuminen Ruotsissa vuodelta 1966, jossa hän käsittelee suomalaisten sulautumista uuteen kotimaahansa kulttuurisesta ja kielellisestä näkökulmasta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Ruotsin suomalaisia koskeva tutkimus on siirtynyt enemmän identiteettikysymyksiin.

Kaiken kaikkiaan Ruotsin suomalaisia koskeva tutkimus on muuttanut suuntaa vaikeuksien ja ongelmien tutkimisesta vähemmistön voimaannuttamiseen. (Weckström 2016, 12,18, 20- 23)

Lotta Weckström tutki kirjassaan Representations of Finnishness in Sweden toisen polven Ruotsin suomalaisia ja sitä, miten suomalaisuus näkyy heidän elämässään, miten toinen polvi puhuu kieleen liittyvistä kysymyksistä ja miten he itse määrittelevät maahanmuuttajan ja toisen polven käsitteitä. Hän tulee lopputulokseen, että rajat ovat hitaasti muuttumassa hybrideiksi ja muuttuvat jatkuvasti yksilön tarpeiden mukana. Tämä ei kuitenkaan vähennä johonkin ryhmään, joka eroaa selvästi muista, kuulumisen tärkeyttä. Ei-näkyvään vähemmistöön kuuluminen saa etsimään jotain, mikä luo tunteen ainutlaatuisuudesta, kun tätä ainutlaatuisuutta ei voi julistaa traditionaalisella vaatetuksella tai fyysisellä ulkonäöllä, joka eroaa kantaväestöstä. (Weckström 2016)

Suomi on kiinnostavassa asemassa suhteessa näihin keskusteluihin, sillä suomalaisen toisen sukupolven taustat ovat hyvin erilaiset kuin monissa Euroopan maissa. Suomessa on erityisen paljon entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneita, jotka eivät ole herättäneet laajaa kiinnostusta muualla Euroopassa. Lisäksi monissa Euroopan maissa toisen sukupolven taustat ovat enimmäkseen toisen maailmansodan jälkeisessä valtioiden välisiin työvoiman rekrytointi sopimuksiin perustuneessa työmuutossa, kun Suomessa suurimmilla ryhmillä puolestaan on paluumuutto-, avioliittomuutto- ja turvapaikanhakijatausta. (Martikainen ja Haikola 2010, 18)

4.3 Suomalainen tutkimus

1990-luvun taitteessa muuttaneiden lapset alkavat aikuistua nyt vuosituhannen toisella kymmenellä ja kiinnostus toista polvea kohtaan on kasvussa, mutta suomalainen tutkimus on vielä vähäistä. Valtaosa kotimaisesta maahanmuuttaja tutkimuksesta on keskittynyt ensimmäisen sukupolven kysymyksiin. Keskeisiä teemoja ovat nuorten osalta olleet kysymykset identiteetistä, integraatiosta, koulumenestyksestä, nuorisokulttuurista ja kansalaisuudesta. Monet maahanmuuttajanuoria ja perheitä koskevista tutkimuksista ovat laadullisia tapaustutkimuksia, eikä laajempia ja määrälliseen aineistoon perustuvia hankkeita ole toteutettu kovinkaan montaa. Tämä vaikeuttaa tulosten yleistettävyyttä. Useat tutkijat ovat toimineet läheisessä yhteydessä Nuorisotutkimusverkostoon, ja sitä kautta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat tulleet osaksi suomalaista nuorisotutkimusta (Martikainen ja Haikola 2010, 20). Seuraavassa muutamia tutkimuksia:

Jasinskaja-Lahden tutkimus venäjänkielisistä nuorista perustuu määrälliseen aineistoon.

Tutkimus keskittyy identiteettiin, integraatioon ja akkulturaatioon ja perheen merkitys todetaan suureksi. Maahanmuuttajanuorten vapaa-aikaa on muun muassa tutkittu Päivi Harisen toimittamassa kirjassa Kamppailuja jäsenyyksistä; etnisyys, kulttuuri ja kansalaisuus nuorten arjessa ja kirjassa Ovet auki!, jonka ovat toimittaneet Harinen, Honkasalo, Souto ja Suurpää. Veronica Honkasalon väitöskirjassa Tyttöjen kesken:

monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo nuorisotyössä, hän on haastatellut nuorisotyöntekijöitä ja monikulttuurisista taustoista tulevia nuoria. Anne Alitolppa- Niitamon väitöskirja Icebreakers käsittelee somalinuoria ja koulua.

Maahanmuuttaja perheisiin liittyen Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen (2007) toimittama Maahanmuuttajanaiset: kotoutuminen, perhe ja työ -kirja kattaa lukuisiin nuoriin ja perhedynamiikkaan liittyviä kysymyksiä. Kirjassa perhe näyttäytyy voimavarana, konfliktien lähteenä ja keskeisenä arvopuheen kohteena. Maahanmuuton yhteydessä aikaisemmat sosiaaliset verkostot heikentyvät tai tuhoutuvat, mikä korostaa perheen merkitystä uudessa ympäristössä. Tähän saattaa liittyä perheen sisäisen vallanjaon muutospaineita ja perheenjäsenten eri tahtista akkulturaatiota. Tutkimuksessa lähes kartoittamaton alue on maahanmuuttajien yksinhuoltajuus, joka vaihtelee suuresti eri ryhmien välillä. Toinen tutkimaton ilmiö on moniavioisuus, jota ilmeisesti esiintyy jonkin verran (Martikainen 2007, 56).

Nuorisotutkimus -lehden (3/2009) teemanumerossa käsitellään musliminuorten asemaa useista eri lähtökohdista ja tuodaan esille integraatioon liittyvien kysymysten uskonnollistaminen. Uskonnollistamisessa monet elämään liittyvät kysymykset tulkitaan ainoastaan uskonnon näkökulmasta ja samalla vaihtoehtoiset näkemykset jäävät piiloon.

Kouluun ja kasvatukseen liittyy aktiivinen tutkimus perinteensä. Esimerkiksi Mirja Talib tutkii ja kehittää monikulttuurista koulua ja koulutusta. Lisäksi Opetushallitus on ollut aktiivinen julkaisija. Maahanmuuttajaoppilaat ja koulutus -raportti (Kuusela ym. 2008) kokoaa yhteen laajoihin aineistoihin perustuvaa tutkimusta. Raportin mukaan maahanmuuttaja ryhmien väliset erot koulumenestyksessä ovat varsin suuria.

4.4 Tutkimusta toisesta polvesta ja koulusta

Ensimmäinen maahanmuuttajasukupolvi on lähes aina keskimääräisesti heikommassa sosioekonomisessa asemassa kuin muu väestö. Vaikka yhteiskunta pyrkii integraatiotoimin parantamaan maahanmuuttajien mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallistumiseen, kaikkia maahanmuuttajien ja muun väestön välillä vallitsevia menestyksen edellytysten eroavaisuuksia ei ole tosiasiallisesti mahdollista tasoittaa. Kaikki inhimilliset pääomat eivät kuitenkaan ole siirrettävissä maiden välillä. Kotimaassa hankitulla tutkinnolla ei enää uudessa maassa olekaan vastaavaa arvoa. Maahanmuuttoon liittyykin aina maakohtaisen inhimillisen pääoman menettämistä. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että vastaanottavan yhteiskunnan maaspesifi inhimillinen pääoma on määräävä tekijä maahanmuuttajien menestyksessä työmarkkinoilla. (Hyvärinen & Erola 2011, 644-645)

Vastaanottavassa maassa syntyneiden maahanmuuttajien lasten tulisi kuitenkin olla edellä mainitussa suhteessa hyvin erilaisessa asemassa kuin vanhempiensa. He kasvavat ja kouluttautuvat vastaanottavassa yhteiskunnassa, mistä syystä heidän tulisi myös olla samojen yhteiskunnallisen menestyksen mahdollisuuksia jakavien järjestelmien piirissä kuin muun väestönkin. Niin sanotun mahdollisuuksien tasa-arvon pitäisi toteutua heidän kohdallaan yhtä hyvin kuin muidenkin yhteiskunnan jäsenten kohdalla. Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan tässä yhteydessä yhteiskuntapoliittista ihannetta, jonka mukaan lasten sosiaalisen aseman aikuisuudessa tulisi määräytyä heidän omien kykyjensä ja motivaation perusteella sen sijaan, että asema määräytyisi heidän synnyinperheensä taloudellisten, henkisten tai sosiaalisten resurssien pohjalta. (Hyvärinen & Erola 2011, 645)

Mahdollisuuksien tasa-arvo on keskeinen koulutusjärjestelyjä ohjaava periaatteemme Suomessa. Perinteisten alueellisen, sosiaalisen, sukupuolten välisen ja kieliryhmien välisen tasa-arvon rinnalle on noussut myös maahanmuuttajien koulutusmahdollisuuksien tasa-arvo.

Sen merkitys kasvaa lähivuosina entisestään jo siksi, että maahanmuuttajien määrän odotetaan kasvavan voimakkaasti. Maahanmuuttajien lasten oikeuksien ja tasavertaisten koulutusmahdollisuuksien turvaaminen on tärkeää sekä tasa-arvon toteutumisen kannalta, että heidän tulevaisuutensa vuoksi: koulutus luo edellytykset aktiiviseen kansalaisuuteen, työelämään ja hyvinvointiin. (Kuusela ym. 2008, 3)