LIHAN JA MASKULIINISUUDEN ARTIKULAATIO JA ANTAGONISMI
Diskurssianalyysi lihan maskuliinisuutta haastavista puhetavoista
Antti Saali Pro gradu -tutkielma Sosiologia Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Maaliskuu 2019
Tekijä
SAALI ANTTI Työn nimi
Lihan ja maskuliinisuuden artikulaatio ja antagonismi. Diskurssianalyysi lihan maskuliinisuutta haastavista puhetavoista
Oppiaine Sosiologia
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaajat
Castrén Anna-Maija, Tuomaala Vaula Päivämäärä
Maaliskuu 2019 Sivumäärä
105 + 3 liitettä (3 sivua) Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkielmassa käsittelen lihansyönnin ja maskuliinisuuden välistä yhteyttä ja tätä yhteyttä haastavia diskursseja. Hegemonisen maskuliinisuuden ja ekofeminististen teorioiden pohjalta esitän lihan ja maskuliinisuuden olevan yhteen artikuloituneita. Tämä Stuart Hallin käsite tarkoittaa kahden tai useam- man eri asian yhdistämistä toisiinsa puheella. Artikulaatiota koskevan väitteen tueksi esitän lihansyönnin, veganismin ja sukupuolen välisiä kysymyksiä lähestyneitä empiirisiä tutkimuksia. Tarkoitukseni on en- sinnä ymmärtää, millaisilla tavoilla tämä artikulaatio nousee kielellisesti esiin ja toiseksi, millaisilla puhe- tavoilla eli diskursseilla tätä artikulaatiota voi purkaa tai haastaa. Tällaisia diskursseja kutsun tutkielmas- sani antagonistisiksi diskursseiksi. Tutkielmassa hyödynnän kahta laadullista tutkimusmenetelmää. Tut- kielman aineiston olen kerännyt kahdeltatoista itsensä mieheksi ja vegaaniksi määrittelevältä henkilöltä laadullisen asennetutkimuksen aineistonkeruumenetelmää käyttäen. Laadulliselle asennetutkimukselle omintakeisella väittämämuotoisella haastattelutavalla esitin haastateltaville seitsemän erilaista lihansyön- tiin, veganismiin ja maskuliinisuuteen eri tavoin liittyvää väittämää, joihin pyysin haastateltavia ottamaan kantaa. Itse haastatteluaineistoa lähestyn diskurssianalyysin tarjoamin keinoin.
Tutkielman tuloksina esitän, että lihansyönnin ja maskuliinisuuden välinen yhteys voidaan muodostaa kah- den päädiskurssin, stereotypia- ja traditiodiskurssin kautta. Luonnollistava naturalisaation diskurssi puo- lestaan tukee näitä lihansyönnin sukupuolinormeja ja perinnettä koskevia diskursseja. Näiden kolmen dis- kurssin yhteispeliä kutsun lihansyönnin diskurssijärjestykseksi. Nämä diskurssit merkityksellistävät koh- teinaan olevat sukupuolinormit, perinteen ja luonnon ongelmallisiksi. Haastattelemieni vegaanimiesten käyttäminä antagonistisina diskursseina esitän lisäksi ruumiillisuutta, lihan vastenmielisyyttä, järkeä ja tun- teita ja eläinsuhdetta eri tavoin merkityksellistäviä puhetapoja.
Näiden diskurssien perusteella väitän lihansyönnin ja maskuliinisuuden välisen artikulaation vahvojen su- kupuolinormien, perinteen, ja edellisten lisäksi itse lihansyöntiä oikeuttamaan pyrkivän naturalisaation muodostamaksi. Lihansyönnin ja sukupuolinormien hegemonisuudesta johtuen liha-maskuliinisuusartiku- laatio näyttää oikoiselta, mutta artikulaatiota antagonisoivat diskurssit osoittavat, että tätä oikoisuutta voi kyseenalaistaa eri keinoin. Tutkielmasta voi olla hyötyä tutkimusaiheena ajankohtaiseen veganismiin liit- tyvissä pohdinnoissa ja laajemmin syömisen ja sukupuolen välisten kysymysten esittämisessä.
Asiasanat
Lihansyönti, veganismi, maskuliinisuus, diskurssi Säilytyspaikka
Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
Ei ole
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies Department
Department of Social Sciences Author
SAALI ANTTI Title
Meat-Masculinity Articulation and its Antagonisms. A discourse analysis of the confrontational discourses regarding the masculinity of meat.
Academic subject Sociology
Type of Thesis Master’s Thesis Supervisors
Castrén Anna-Maija, Tuomaala Vaula Date
March, 2019
Pages
105 + three appendices (3 pages) Abstract
In this thesis I examine the connection between meat-eating and masculinity, and discourses that possibly confront this connection. Drawing from both ecofeminist and hegemonic masculinity theories, I propose that meat, eating meat, and masculinity are by some means connected. Borrowing Stuart Hall’s concept, I call this connectedness meat-masculinity articulation, and bolster this claim with empirical studies that have approached the questions between meat-eating, veganism, and gender. My twofold aim is to under- stand how this articulation may be formulated in discourse, and how it may be criticised, deconstructed and confronted. I call the ways of doing the latter antagonistic discourses.
I employ two types of qualitative research methods. The data are collected from twelve interviews with self-identifying vegan men by means of qualitative attitude approach. Qualitative attitude approach oper- ates via attitude claims that are presented to interviewees who are instructed to comment on them. I pre- sented seven different claims connected to the themes of eating meat, veganism, and masculinity and asked for the interviewees’ views on them. The data acquired this way are approached employing discourse an- alytical methods.
The articulation of meat and masculinity can be formed using two key discourses called gender stereotype discourse and tradition discourse. These discourses are joined by the legitimizing discourse of naturaliza- tion to form what I call the discourse order of meat-eating. The articulation is constructed as problematic in gender stereotype and tradition discourses. Furthermore, I present discourses of corporeality, disgust, rationality and empathy, as well as two discourses of human-nonhuman animal relations as antagonistic discourses employed by the interviewed vegan men. I use these discourses to argue that the meat-mascu- linity articulation is constituted by strong gender norms, tradition, and naturalization that legitimizes gen- der norms, tradition, and meat-eating per se. Given the hegemonic nature of gender norms and eating meat, the articulation appears to be uncomplicated. However, the antagonistic discourses make it possible to question this articulation by various means. This thesis may prove useful in discussing veganism, and more widely in asking questions about eating and gender.
Keywords
Meat-eating, Veganism, Masculinity, Discourse Archive Location
University of Eastern Finland Library Additional Information
N/A
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 TUTKIMUSASETELMAN TEOREETTINEN TAUSTA ... 3
2.1 Hegemonisesta maskuliinisuudesta... 4
2.2 Lihan maskuliiniset legitimaatiot ... 7
2.3 Antagonismi tutkimustehtävänä ... 15
3 SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI TUTKIELMAN TIETOTEOREETTISENA VIITEKEHYKSENÄ ... 17
4 METODOLOGIA JA AINEISTO ... 21
4.1. Diskurssianalyysi ... 21
4.2 Laadullinen asennetutkimus aineistonkeruun menetelmänä ... 28
4.3 Haastattelurunko ... 30
4.4 Haastattelujen kulku ja haastatteluaineisto ... 32
5. LIHA-MASKULIINISUUSARTIKULAATION DISKURSSIT ... 35
5.1 Stereotypiadiskurssi ... 35
5.2 Traditiodiskurssi... 41
6 ANTAGONISTISET DISKURSSIT ... 47
6.1 Ruumisdiskurssi ... 48
6.2 Vastenmielisyysdiskurssi ... 53
6.3 Vegaanisia subjektipositioita ... 56
6.4 Järkipuhe ... 67
6.5 Empatiadiskurssin kolme lajia ... 72
6.6. Posthumanistinen ja vastuudiskurssi ... 77
7. LOPUKSI ... 85
LÄHTEET ... 97 LIITTEET
Liite 1 Haastattelurunko Liite 2 Haastattelukutsu Liite 3 Tutkimussuostumus
1 JOHDANTO
Kun lokakuussa 2011 palasin siviilipalveluksen koulutusjaksolta viikonloppulomalle kotiin ja ilmoi- tin kirkasotsaisesti alkaneeni kasvissyöjäksi, äitini purskahti ivaan: ”ja sinäkö muka välität eläi- mistä?” En tarkalleen muista tuolloin sopertamaani vastausta, mutta muistan tuon tilanteen jälkeen miettineeni, että jos olisin hänen tyttärensä, ei äitini takuulla olisi minua pilkannut. Luulen, että myös tätä tutkielmaa pohjustanut idea sai tuolloin loukkaantuneen ja kirkasotsaisen teini-ikäisen ajattelussa epämääräisen alkumuotonsa. Tutkielman aihe kypsyi ajan saatossa tällaiseksi: tutkia maskuliinisuu- den ja lihansyönnin välisiä kytköksiä sekä tätä kytköstä haastavaa miesvegaanien puhetta. Haastatte- lin heistä kahtatoista ja aineistolleni esitin kaksiosaisen tutkimuskysymyksen: miten lihansyönnin ja maskuliinisuuden välinen suhde rakentuu ja miten vegaanimiesten on mahdollista sitä diskursiivisesti purkaa?
Lihan kulttuurisen aseman on – ei vähiten lihansyönnin ilmastotaakan takia – nähty muuttuvan on- gelmallisemmaksi ja eriasteinen veganismi on viime aikoina saavuttanut ennennäkemätöntä suosiota (Jallinoja, Vinnari & Niva 2018; Twine 2018). Siinä missä maakuntakaupungin teini-ikäinen kaveri- piirini pyöritteli vuosikymmenen alussa kasvissyönnille silmiään, tuntuu veganismi näinä päivinä olevan ”kaikkien huulilla”. Samana vuonna, kun aloin hahmotella tutkielmalleni aihetta, suomalaiset innostuivat kaupoista alinomaa loppuvien nyhtökaurapakettien perässä juoksemisesta, Vegemessut- tapahtuman jono venyi monisatapäiseksi ja lehtikirjoittelussa tuntui harva se päivä näkyvän uutinen siitä, kuinka veganismiin siirtyminen on hiilijalanjäljen hillintäkeinoista tepsivin (ks. Jallinoja, Vin- nari & Niva 2018). Kun vielä viime vuosikymmenellä veganismin julkisuuskuva oli kielteinen, radi- kaali ja marginaalinen, lehtikirjoittelussa rakennetaan nyt kuvaa muodikkaasta, julkkisvetoisesta ku- luttamisesta ja elämäntyylistä (Doyle 2016). Silti varsinaiset vegaanit ovat edelleen harvalukuinen joukko ja veganismin on todettu olevan myös sukupuolittunut elämäntapa (Jallinoja, Niva & Latvala 2016; Rosenfield 2018). Nämä seikat saivat minut kiinnostumaan veganismin ja maskuliinisuuden välisistä ”yhteensovittamisongelmista”. Maskuliinisuutta ja syömistä koskevaan kirjallisuuteen pe- rehtyessä yhtälö näyttääkin kiikkerältä. Maskuliinisuuteen liittyvät ihanteelliset ominaisuudet ja mas- kuliinisuuden ylläpitäminen tuntuvat vastakkaisilta veganismiin liitettyyn väkivallattomuuteen, em- paattisuuteen, ympäristöystävällisyyteen ja terveellisyyteen nähden.
Kasvissyönnin aseman historiallinen muutos heijastuu myös sävyihin, joilla siitä on kirjoitettu suo- malaisissa pro gradu –tutkielmissa. Viime vuosituhannen lopun kotimaisten tutkielmien tavat perus- tella vegetarismia tai veganismia aihevalintana ovat puolustelevia, jolleivat jopa anteeksipyyteleviä.
Esimerkiksi Marita Husso (1993) toteaa tutkimuskohteensa vegetarismin olevan ilmiönä useimpien mielestä marginaalinen. Ilkka Kauppinen (1999) puolestaan aloittaa vegaanisuutta koskevan tutkiel- mansa Friedrich Nietzche -sitaatilla, jonka mukaan esimerkiksi syömiseen liittyviä kysymyksiä pide- tään usein älyllisesti ja taiteellisesti vähäarvoisena eikä siten tarkastelun arvoisina. Joutavanpäiväi- syyttä koskevilta syytöksiltä puolustautumisen sijaan uskallan väittää tutkielmani aiheen olevan pa- rahultaisen oikea-aikainen. Lihansyönnin täytyy vähentyä länsimaissa 90 prosenttia, jos ilmaston- muutos halutaan pitää ihmiskunnan jatkuvuudelle sopivissa raameissa (Springmann ym. 2018). Li- säksi tutkielmani aihevalintaa motivoi kysymys kokemuskykyisiin eläimiin kohdistuvasta riistosta yhtä paljon kuin se, ettei tämä riisto perinteisesti ole tuntunut haittaavan moniakaan, vähemmistöksi jääneitä eläinoikeusaktivisteja lukuun ottamatta. Eikä oppiaineeni sosiologiankaan voi sanoa olleen kovin kiinnostunut eläimistä, vaikka miltei kaikki ihmisyhteiskunnat uusintavat itseään eläinten kautta ja ovat täten eläinten riistosta täysin riippuvaisia, ja vaikka kaikkialla eläinten ja ihmisten elä- mät kietoutuvat yhteen, olipa kyse sitten rakkaista lemmikkieläimistä, eläinvideoissa temmeltävien kissanpentujen kirvoittamista affekteista tai atavistisesta susipelosta. Oppiaineen tuore alalaji, sosio- loginen eläintutkimus on alkanut esimerkiksi tarkastella sosiologian omia, eläinten ulossulkemiselle rakennettuja perustuksiaan (Kupsala & Tuomivaara 2004). Vaikka tämä tutkielma ei ensisijaisesti kuulu sosiologisen eläintutkimuksen piiriin, jakaa se sosiologisen eläintutkimuksen kanssa saman lähtökohtaoletuksen siitä, että myös muita eläimiä koskevista kysymyksistä voi olla kiinnostunut.
Työn teoreettisia tukijalkoja haen erityisesti lihan kulttuurista asemaa käsittelevästä kirjallisuudesta mutta myös luonnon, eläinten ja sukupuolen välisiä kysymyksiä pohtineesta ekofeministisesta tutki- muksesta ja kriittiseen miestutkimukseen kuuluvasta hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta, joita avaan tutkielman seuraavassa pääluvussa. Niin sanotun teoreettisen viitekehyksen jälkeen on tarpeen selventää lukijalle, millaiset tietoa, kieltä ja todellisuutta koskevat oletukset kehystävät tätä tutkiel- maa: kolmannessa pääluvussa tarjoan sen kaltaisille sanoille kuten ”sosiaalinen todellisuus” ja ”mer- kityssysteemi” hieman selvennystä. Tätä oppitekoisten sanojen täytteistä osiota kutsutaan tutkielman tietoteoreettiseksi viitekehykseksi. Tässä tutkielmassa tämän viitekehyksen muodostaa niin kutsuttu sosiaalinen konstruktionismi, johon nojaten kuvailen tutkielmassa käyttämääni tutkimusmenetelmää, diskurssianalyysia luvussa 4. Kuvailen myös aineistonkeruussa hyödyntämääni laadullisen asenne-
tutkimuksen menetelmää. Diskurssin ja laadullisen asennetutkimuksen jälkeen vuorossa on ensin tut- kimuksen käytännöllisten seikkojen selostamista ennen kuin pääsemme perehtymään varsinaisiin tut- kimustuloksiin luvuissa 5 ja 6. Näistä luvuista ensimmäisessä käsittelen lihansyönnin ja maskuliini- suuden välisen yhteyden muodostumista aineistoni perusteella. Jälkimmäisessä tulosluvussa esittelen tätä yhteyttä purkavia puhetapoja. Luvussa 7 vedän yhteen ja pohdin tutkielmani tuloksia.
Alun anekdootilla tein selväksi tutkielmani aihevalinnan omakohtaiset vaikuttimet. Tutkielman tar- koituksena on kuitenkin tarkastella lihansyönnin ja maskuliinisuuden välisiä kytköksiä ja näitä kyt- köksiä mahdollisesti purkavaa puhetta, ei toimia joidenkin tiettyjen valintojen puolestapuhujana. Niin kauan kuin lihansyöntiä pidetään mielipideasiana, on kansalaismielipiteeni tietenkin selvä – ja tut- kielmassa selvästi rivien välistä luettavissa. Sen tarkoituksena ei kuitenkaan ole vaikuttaa tutkielman lukukokemukseen, eikä kiinnostuneisuus muiden eläinten kohtalosta ole edellytys tutkielman luke- miselle. Tutkielmassa käsittelen lihansyönnin ja maskuliinisuuden välistä yhteyttä rakentavia ja hor- juttavia puhetapoja, joista myös eläimien syöjät voivat olla kiinnostuneita.
2 TUTKIMUSASETELMAN TEOREETTINEN TAUSTA
Tässä teorialuvussa esittelen tutkielmaani ohjaavia teoreettisia lähtökohtia. Tutkielmaani varten olen hakenut vaikutteita sukupuolentutkimuksen piiriin kuuluvan kriittisen miestutkimuksen hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta, jota käsittelen luvussa 2.1. Kriittistä miestutkimusta voi luonnehtia 1900- luvun jälkipuoliskolla etabloituneen naistutkimuksen vanavedessä uineeksi tutkimussuuntaukseksi, jonka lähtökohta on kriittinen suhtautuminen sukupuoleen. Miesten tutkiminen sinänsä ei ole uutta:
kriittinen miestutkimus -käsitteen lanseerannut Jeff Hearn huomauttaa ironisesti, että miehet ovat tut- kineet miehiä pitkään, kutsuen toimintaansa näennäisneutraalisti historiaksi, sosiologiaksi tai miksikä ikinä. (Hearn 2004, 49.) Tutkielmani ei varsinaisesti kuulu kriittisen miestutkimuksen piiriin, jonka lähtökohtana on esimerkiksi problematisoida miessukupuoleen liittyvää valtaa. Kyseessä ei myös- kään ole näennäisneutraali tutkimus miehistä. Tässä tutkielmassa hegemonisen maskuliinisuuden teo- ria mahdollistaa lihansyönnin kriittisen tarkastelun yhtenä maskuliinisuuden osana. Lihansyönnin ja maskuliinisuuden kysymystä koskevaa teoreettista kirjallisuutta ja empiirisiä tutkimuksia käsittelen luvussa 2.2. Lopuksi esitän tälle tutkielmalle asettamani tutkimustehtävän luvussa 2.3.
2.1 Hegemonisesta maskuliinisuudesta
Hegemonisen maskuliinisuuden teorian kehittelyn voi nähdä syntyneen vastavedoksi 1980-luvulla vallinneelle sukupuolirooliteorialle, jonka vajavuudet toimijuuden, muutoksen ja vallan kysymyksien hahmottamisessa alkoivat käydä ilmeisiksi (Connell 1995/2005, 21–27; Connell & Messerschmidt 2005). Lisäksi hegemonisen maskuliinisuuden teorian tarkoituksena on toimia laajennuksena femi- nistisen tutkimuksen ydinalueeseen kuuluvalle patriarkaattiteorialle, jota hegemonisen maskuliini- suuden teoria arvostelee miesten yksiulotteisen hahmottamisen lisäksi rakennedeterminismistä ja toi- mijuuden sekä vastustuspyrkimysten vähäisestä tilasta (Connell & Messerschmidt 2005; Johansson
& Ottemo 2015). Kriittisen miestutkimuksen piiriin luettava teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta syntyi havainnosta, että naisiin nähden yksiulotteisen etulyöntiasemansa sijaan myös miehet ovat mo- ninainen joukko täynnä erilaisia miehenä olemisen tapoja ja eriasteisia valtasuhteita sortajineen ja sorrettuineen (Connell 1987; 2005; Connell & Messerschmidt 2005).
R.W. Connell (2005, 77) esittelee määritelmän hegemonisesta maskuliinisuudesta ”sukupuolikäytän- teiden konfiguraationa, joka esittää kulloinkin hyväksytyn legitimaation patriarkaatille, joka takaa (tai jonka oletetaan takaavan) miesten hallitsevan aseman ja naisten alistamisen”.1 Kyseessä on his- toriallinen sukupuolijärjestys, joka jäsentelee niin sukupuolten välisiä kuin miesten keskinäisiä val- tasuhteita, sekä tämän valtarakenteen huippupaikkaa pitävää miesryhmää. Connell olettaa näin suku- puoleen liittyvien, vallitsevien asiaintilojen olevan pohjimmiltaan muuttuvaluontoisia. Ennen kaik- kea – ja omaa tutkimusasetelmaani enteillen – maskuliinisuudella ei tarkoiteta pysyviä, hahmoihin tai persoonallisuuksiin kiinnitettäviä ominaisuuksia, vaan sukupuolittuneiden käytänteiden kokoon- panoa, joka toteutetaan sosiaalisina tekoina. (emt.; Connell & Messerschmidt 2005, 836.) Maskulii- nisuus on kiinteän ominaisuusjoukon sijaan jotakin, jota tehdään sukupuolijärjestyksen eläessä ja muuttuessa tekemisen ohessa.
Ominaisuuksien sijasta käytänteisiin kiinnitetty määritelmä maskuliinisuudesta tarkoittaa, että yhteis- kunnan historiallisten olojen muuttuessa myös maskuliinisuuksiin rakentuneita hegemonisia asetel- mia voidaan, ainakin periaatteessa, haastaa ja kyseenalaistaa. Connell näkee hegemonisen maskulii-
1 engl. “Hegemonic masculinity can be defined as the configuration of gender practice which embodies the currently accepted answer to the problem of the legitimacy of patriarchy, which guarantees (or is taken to guarantee) the dominant position of men and the subordination of women”. Käännös kirjoittajan.
nisuuden olevan historiallisesti liikkuva ja dynaaminen suhderakenne sukupuolten eri ryhmien vä- lillä. Olennainen huomio liittyy maskuliinisuuksien kirjoittamiseen monikossa: maskuliinisuuksia on useita ja ne ovat hierarkkisissa suhteissa keskenään siten, että kulloinkin vallitsee jokin tietyntyyppi- nen dominantti maskuliinisuus edustajineen ja myötäilijöineen sekä muodostelmaan kuuluvat niille alisteiset ja marginalisoidut ryhmät – kuitenkin niin, ettei kuvio ole koskaan kiveen kirjoitettu. (Con- nell 2005, 76–81.) Maskuliinisuutta ei täten voi määritellä minkään yksittäisen, muuttumattoman ominaisuusluettelon kautta, vaan maskuliinisuudet vellovat alituisen muutoksen, uudelleen muovau- tumisen ja hegemoniakamppailun tilassa.
Muuttuvaluontoisuus ei tarkoita, että maskuliinisuuksien tutkiminen tarkoittaisi tutkimusotteesta lip- suvien epämääräisyyksien perässä hapuilua. Uudelleenmuovautuminen vaikuttaa pikemmin kitkai- selta ja hegemoniakamppailussa tallottujen ryhmien kannalta sietämättömältä. Kulloinenkin hegemo- nia, vaikkapa oletus heteronormatiivisesta, valkoisesta, lihaa syövästä keskiluokkaisesta maskuliini- suudesta, on pulpahtanut esiin monien yhteen kiertyneiden kehityskulkujen ja kamppailujen keskeltä.
(emt.) Samalla aiemmat hegemoniat ovat kulahtaneet uusien edessä ja vaikkapa barokkiajan ajatukset miehisistä peruukeista näyttäytyvät nyt monelle pinnallisena koketeeraamisena.
Connellin ajattelussa hegemonia viittaa sellaiseen valta-asemaan, jota ei saavuteta ensisijaisesti väki- vallalla, uhkailulla tms. dominoinnilla, vaan joidenkin maskuliinisuuden ihanteiden oikeuttamiseen niin kulttuurissa, instituutioissa kuin hienovaraisessa taivuttelussakin. Hegemonisuus ei tarkoita ”nor- maalia” tilastollisessa mielessä, normatiivista kylläkin. Vain osa miehistä pystyy panemaan hegemo- nista maskuliinisuutta käytäntöön, mutta se toimii Connellin mukaan muidenkin miesten toiminnan viitepisteenä. (Connell 2005; Connell & Messerschmidt 2005, 832–833.) Näin päästään ideologian käsitteeseen. Tässä tutkielmassa ideologia ymmärretään maailmaa koskevien uskomusten ja usko- musten oikeuttajien muodostamana ajatusjärjestelmänä, joka on toimivimmillaan silloin, kun sen ole- massaoloa ja vaikutusta ei ensinkään huomaa (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 59). Vaikka hegemo- niset ideologiat luonnollistavat, legitimoivat ja säilövät valtaapitävien intressejä, hegemonia ei ole automaattista. Hegemonian ylläpitämisestä ja vastustamisesta käydään alituista kamppailua. Tällai- nen jäsentelytapa ymmärtää valtarakenteet pohjimmiltaan dynaamisina, näyttäytyivät ne kuinka kes- tävinä ja luonnollisina tahansa. (Connell 1987, 184; 2005; Johansson & Ottemo 2015.) Laajemmin hegemonialla tarkoitetaan jonakin aikana hallitsevan ryhmän näkökulmien, arvojen, intressien ja val- lan läpitunkeutuvuutta ja näyttäytymistä normaalina ja luonnollisena: tarjottu todellisuuskäsitys käy
kaupaksi. Hegemonia on jotain niin itsestään selvää ja yleisestynyttä, ettei sitä tarvitse – tai edes voi – erikseen ottaa ajattelun kohteeksi. (Johansson & Ottemo 2015; Edley 2001.)
Tällainenkaan ymmärrys hegemonisen maskuliinisuuden dynaamisuudesta ei kriitikoiden mukaan riitä. Thomas Johansson ja Andreas Ottemo (2015) ovat esittäneet, että alkuperäisessä muodossaan esitetty hegemonisen maskuliinisuuden teoria ei kaikesta huolimatta kykene irrottautumaan muutosta huomioimattomasta strukturalismista. Hearnin (2004) mukaan hegemonisen maskuliinisuuden käsi- tettä käytetään löysästi, esimerkiksi tarkoittamaan tietyntyyppisiä maskuliinisuuden muotoja, vaikka kyseessä pitäisi olla Connellin määritelmän mukainen sukupuolikäytänteiden konfiguraatio. Ehkä kä- sitteellistä epäselkeyttä tärkempänä puutteena pidän sitä, että hegemonisten, myötäilevien, alistettu- jen ja marginalisoitujen maskuliinisuuksien jaottelussa (Connell 2005, 76–81) hegemonialle hangoit- telu ei näytä ensisijaisesti kuuluvan kenellekään. Vaikka hegemonisen maskuliinisuuden teoriaan kir- jattiinkin sisään toivo siitä, että hegemoniakamppailussa voittajaksi selviäisi ennen pitkää jokin inhi- millisempi versio maskuliinisuudesta, ei hegemonisen maskuliinisuuden hahmottaminen sumeana tai monoliittisena paljasta, miten patriarkaattinen valta toimii tai miten asioita voitaisiin tehdä eri tavalla.
Kritiikistä onkeensa ottanut Connell on palannut käsitteensä äärelle ja pyrkinyt hiomaan sitä käyttö- kelpoisemmaksi. (Connell & Messerschmidt 2005.)
Johansson ja Ottemo (2015) jalostavat hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä Paul Ricoeur’n (19862 ref. Johansson & Ottemo 2015) näkemyksillä ideologiasta, utopiasta ja näiden välisestä dia- lektiikasta. Ricoeur’n ajattelussa ideologia on yhteneväinen aiemmin käsitellyn hegemonian käsitteen kanssa ja viittaa vallitsevien olotilojen legitimaatioon, informaation vääristämiseen ja integraatioon.
Utopiassa on puolestaan kyse asiain mahdollisesta tilasta, jostakin, joka voi realisoitua ja johon val- litsevaa asiaintilaa voidaan verrata. Hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä käyttävät analyysit pää- tyvät Johanssonin ja Ottemon mukaan usein ainoastaan kuvailemaan sitä, miten vallitseva sosiaalinen järjestys rakentuu, miten se määritellään ja miten sitä puolustetaan. Johansson ja Ottemo esittävät, että analyysiin on otettava mukaan käsitys siitä, miten asiat voisivat olla toisin eli utopia.
2 Ricoeur, Paul 1986. Lectures on ideology and utopia. New York: Columbia University Press.
Lopuksi Johansson ja Ottemo nostavat esille Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen (19853 ref. Johans- son & Ottemo 2015) esittelemän näkemyksen antagonismeista vastahegemonisina positioina. La- claun ja Mouffen ajattelussa hegemonia on ainainen, jatkuva, kehkeytyvä, liikkeessä oleva ja dynaa- minen prosessi, josta eroon päästessään päädytään ainoastaan uusiin hegemonioihin. Kulloistakin he- gemoniaa vastaan kuitenkin voi ja varmaan myös kannattaa kamppailla. Syrjäytettävän hegemonian voi korvata esimerkiksi jokin kuviteltavissa oleva, parempi. Hegemonia rakentuu jatkuvasti uudel- leen, mutta se voi rakentua eri tavalla. Tähän ajatukseen nojaten kirjoittajat väittävät, että hegemonian uudelleen järjestelemiseen tarvitaan vastavirtaan menemistä eli antagonismeja. Myös oma tutkimus- asetelmani ottaa tästä ajatuksesta vauhtia.
2.2 Lihan maskuliiniset legitimaatiot
Ennen ruoasta kirjoittamista on paikallaan huomioida sanakäänteiden merkitys. Carol J. Adams (1990/2015, 60–61) kirjoittaa ruokasanaston toimivan poissaolevina referentteinä, joilla ruoan ja eläi- men välinen suhde naamioidaan. Kielen tehtävä on lakaista ruoan alkuperä maton alle, jottei ruokaa syödessä tarvitsisi miettiä, miten se oikein on päätynyt lautaselle. Tarkoitus on saada unohtamaan pihvin olleen joskus osa kokemuskykyisen eläimen ruumista. Kielen osalta tämä luonnistuu viittaus- kohteiden ja niistä käytettyjen merkkien välisiä viittaussuhteita muuttamalla niin, että viittaukset eläi- meen loistavat ruokasanastossa poissaolollaan. Esimerkiksi pekonissa on kyse sian useimmiten vat- san alueen rasvasta ja lihaskudoksista, maidolla viitataan nisäkkäiden maitorauhasen erittämään nes- teeseen ja munalla lintujen hedelmöitymättömiin munasoluihin. Sanojen esiripun takana eläin on
”muuttunut” pihviksi, liivatteeksi, nahkatakiksi ja niin edelleen, eivätkä mitkään näistä enää viittaa itse eläimeen. Jos syöjää muistutetaan lihan ja eläimen kadonneesta linkistä esimerkiksi lehmän ku- valla reseptikirjassa, aiheuttaa se kavahdusta ja vähentää halukkuutta pistää pihviä, nyt kokemusky- kyistä olentoa, poskeen (Kunst & Hohle 2016; Tian, Hilton & Becker 2016). Koska lihasta puhutta- essa puhutaan epäsuorasti eläinten ruumiista ja kuolemasta, koskee Adamsin huomautus myös tämän tutkielman metatekstiä.
Länsimaisissa ruokakulttuureissa ruoka-ainehierarkian huippupaikka on perinteisesti kuulunut li- halle. Liha on yleisesti ottaen ollut aterian keskipiste ja etenkin joidenkin nisäkkäiden punainen liha
3 Laclau, Ernesto & Mouffe, Chantal 1985/2010. Hegemony and socialist strategy: towards a radical democratic politics.
2nd ed. Lontoo: Verso.
arvotetaan ruoka-aineiden symbolisen järjestyksen kärkipäähän. Ruokahierarkian toiseksi ylimmällä sijalla on joidenkin lintujen valkoinen liha, edelleen alempana ruoka-aineiden järjestyksessä ovat ka- lat, joita seuraavat joidenkin nisäkkäiden ja lintujen maito ja munat. Pohjimmaisena hierarkiassa ovat kasvikset, joiden on nähty olevan liian heikkoja ollakseen täysipainoinen ateria. (Twigg 1983, 21–
25; Fiddes 1991; Beardsworth & Keil 1997.) Lihalla on perinteisesti ollut keskeinen asema myös suomalaisten ruokapöydissä (Jallinoja ym. 2016). Lihan aseman gastronomisena kruununjalokivenä on esitetty johtuvan lihan ravitsevista ominaisuuksista ja historiallisesti niukasta saatavuudesta, joka on korostanut sen symbolista arvoa. Ruoka-aineiden hierarkkinen asetelma ja lihan normatiivinen status sen huipulla on väitteen mukaan materiaalisten olosuhteiden ideologista heijastumaa. Lihalla on symbolinen arvo, jota on pidetty lihan ravintoarvoa tärkeämpänä. (Twigg 1983; Fiddes 1991.) Annie Potts (2017) kirjoittaa lihan keskeisyydestä länsimaisissa yhteiskunnissa hegemonisena liha- kulttuurina (engl. meat culture). Lihakulttuurilla Potts tarkoittaa lihan keskeistä kulttuurista asemaa ja tätä asemaa ylläpitäviä yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja ideologisia käytäntöjä ja instituutioita.
Vastaavasti Melanie Joy (2010, 23–35) on nimennyt lihansyönnin ideologian, karnismin (engl. car- nism), tavaksi järjestellä joitakin tiettyjä eläimiä rakastettaviksi ja toisia syötäväksi.
Kuten hegemonisilla asioilla on tapana, myös lihansyönti näyttää läpeensä normaalilta. Karnismi saa joidenkin eläinlajien syömisen vaikuttamaan näin asiat yksinkertaisesti ovat -tyyppisen itsestään sel- vältä, vaikka Joyn (2010) mukaan lähempi tarkastelu paljastaa lihansyönnin legitimaatioiden olevan pohjimmiltaan mielivaltaisia. Karnismi tekee lihansyönnin sekä ideologisesti että institutionaalisesti näkymättömäksi. Lihan syöminen tapahtuu valtavirtaisen, tavantakaisen, pienestä pitäen toistetun ja reflektoimattoman uskomusjärjestelmän mukaisena toimintana, jota ei nimetä ja näin pakoteta esiin.
Aiemmin mainitun poissaolevan referentin kaltaisten konstien lisäksi institutionalisoitu teurastami- nen siivotaan pois näkyvistä ja mielestä, jolloin kuluttajan on helppo ostaa lihatuotteita vaivaamatta mieltään eläintuotantoon liittyvillä kysymyksillä. Joy huomauttaa, että keskivertoamerikkalainen ei arjessaan juurikaan kohtaa tuotantoeläimiä siitä huolimatta, että pelkästään Yhdysvalloissa teuraste- taan vuosittain noin kymmenen miljardia tuotantoeläintä. (emt., 38–42.) Ihminen ja muut eläimet erkanivat tilallisesti toisistaan melko hiljattain. Esimerkiksi siat elivät vuosituhansien ajan (ja monin paikoin elävät yhä) ihmisyhteisöjen välittömässä läheisyydessä ennen joutumistaan tehotuotannon myötä jättitiloille. (Sayers 2016.)
Lihan symbolista keskeisyyttä tuotetaan ja toistetaan muun muassa asemoimalla liha keskeisille pai- koille ruoanvalmistuksessa, niin aterioiden kuin ruokakauppojenkin esillepanossa, syömiseen liitty- vissä rituaaleissa, ravintoloissa ja diskursseissa kuten mainonnassa, keskustelupalstoilla ja keittokir- joissa. (Fiddes 1991; Adams 2015; Potts 2017; Stănescu 2017). Lihansyöntiä legitimoidaan läpitun- kevan taivuttelun lisäksi ”lihamytologialla” (engl. the mythology of meat), erinäisillä lihansyönnin välttämättömyyttä ja elimellistä paremmuutta koskevilla uskomuksilla (Joy 2010, 95–97). Yksi täl- lainen lihamyytti koskee esimerkiksi lihaa ainoana kelvollisena valkuaisaineen lähteenä (ks. myös Greenebaum & Dexter 2017). Joyn mukaan (2010, 95–97) lihaa koskevat myytit palautuvat kolmeen
”oikeuttavaan n:ään” (engl. natural, normal, necessary) eli karnistisiin ydinajatuksiin lihansyönnin luonnollisuudesta, normaaliudesta ja välttämättömyydestä. Oikeutusten mukaan ihmislaji on aina syönyt lihaa, ihmiset tyypillisesti syövät lihaa eikä ilmankaan pärjää. Joy näkee oikeuttamisstrategi- oilla yhtymäkohtia ihmisiä sortaviin rakenteisiin, sillä lihansyönnin oikeuttamisstrategioita on Joyn mukaan käytetty aikanaan myös orjuuden puolustamiseen ja naisten äänioikeuden vastustamiseen.
Väitetyn luonnollisuuden, normaaliuden ja välttämättömyyden lisäksi lihansyöntiä järkeillään lihan- syönnin nautinnollisuuteen (engl. nice), neljänteen n:ään vedoten (Piazza ym. 2015).
Lihansyönnin kulttuurisen keskeisyyden on esitetty viime vuosina kiistanalaistuneen erityisesti il- mastonmuutokseen, ihmisten terveyteen ja muiden eläinten hyvinvointiin liittyvistä syistä. Vastaa- vasti eriasteisen kasvissyönnin suosion on havaittu länsimaissa kasvaneen ja suosion kasvun povataan entisestään jatkuvan. (Jallinoja, Vinnari & Niva 2018.) Lihan kiistanalaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että lihansyönnin suosio olisi piakkoin suistumassa. Yhä useammat ihmiset syövät yhä enemmän li- haa ja lihansyönnin suosio kasvaa yhtämittaisesti kaikkialla maailmassa (Potts 2017). Lihan kulutus kasvoi vuonna 2017 niin sanotusta vegaanitrendistä huolimatta hiukan myös Suomessa (Jallinoja, Mäkelä & Niva 2018) ja kansainvälisen lihantuotannon on ennustettu yli kaksinkertaistuvan 2050- luvulle tultaessa (Steinfeld, Gerber, Wassenaar, Castel, Rosales, & de Haan 2006).
Ruoan arvotusasteikon huippupisteenä pidetyn lihan syöminen liittyy myös syöjän asemaan yhteis- kunnallisessa hierarkiassa ja näin myös sukupuolta koskeviin kysymyksiin; miehet syövät lihaa sekä todennäköisemmin että määrällisesti enemmän. Kautta historian ”toisen luokan kansalaisille” on va- rattu etusijassa ”toisluokkaisina” pidettyjä ruokia, kasviksia, hedelmiä ja viljatuotteita. (Twigg 1983;
Fiddes 1991; Adams 2015.) Ruokaan ja syömiseen liitettyjen merkitysten ja käytänteiden on nähty jakautuvan maskuliinisen ja feminiinisen dikotomiaan, jossa liha symboloi länsimaisessa kulttuurissa
miehistä luonnonympäristön haltuunottoa ja hallintaa sekä siihen liittyvää voimankäyttöä, aggres- siota, kylmäkiskoisuutta ja himoa. Liha symboloi ihmisen ja sivilisaation yliotetta luonnosta ja luon- non ja eläinten alistamista on pidetty suorastaan sivilisaation perustehtävänä (Fiddes 1991, 65–70).
Lihan syömisen ja seksuaalisuuden välisiä yhteenkietoutumia on pidetty metsästämiseen ja seksuaa- lisuuteen liitetyn miehisen vallan analogioina, jotka metaforisoivat naisen metsästettäväksi lihaksi.
Nick Fiddes käyttää näistä leikkisää, englannin kielen sanat ”meat” ja ”metaphor” yhdistävää ilmai- sua meataphor. (emt., 144–162.) Sen sijaan feminiiniseksi mielletty kasvisruoka on perinteisesti nähty liian heikkona, halua herättämättömänä eikä todellakaan sopivana ravintona miehille. (Twigg 1983; Fiddes 1991; Beardsworth & Keil 1997, 211; Adams 2015.) Liha ja kasvikset toimivat näin hegemonisoituneen eron tuottamisen merkitsijöinä. Liha saa positiivisia merkityksiä asioiden ole- muksellisuutena, viriiliytenä, verevyytenä ja voimakkuutena, kun taas kasviksilla viitataan heiveröi- seen ja passiiviseen. Tiivistäen lihaa ja sen syömistä pidetään maskuliinisena, kasviksia feminiini- senä. (Twigg 1983; Fiddes 1991; McGann 2002; Sobal 2006; Adams 2015.)
Lihan syömisen lisäksi sen valmistaminen on, etenkin primitiivisyyttä merkitsevällä avotulella tai grillillä ruoanlaiton ainoa vahvasti miestapaiseksi merkityksellistetty piiri. Väitteen mukaan grillaa- minen ylläpitää miesten dominoivaa eläinsuhdetta ja etäännyttää miehet ”naisille kuuluvasta” keitti- östä. (McGann 2002, 89; Nath 2011.) Lisäksi veri näkyy punaisessa lihassa kaikista ruoista voimak- kaimmin, niin tappamiseen liittyvän verenvuodatuksen symboliikassa kuin konkreettisesti lihasku- doksessakin. Veren on itsessään väitetty symboloivan väkevyyttä ja elinvoimaisuutta ja lihan ja mas- kuliinisuuden kytkennän välityksellä veren symboloimat ominaisuudet siirtyvät lihaa valmistavaan ja syövään mieheen. (Fiddes 1991, 68–70.) Kantoipa veri miehekkäitä merkityksiä tai ei, tosimiehen ei ainakaan tule kavahtaa sen vuodattamista. Päinvastoin metsästyksen, eläintuotannon ja -kokeiden kaltaiset instituutiot edellyttävät miehekkääksi hyötyajattelun korostamista ja tunteilun välttämistä.
Väitetysti maskuliinisuutta tehdään tunnekylmyyden kautta, mainittujen instituutioiden välityksellä.
(Luke, 2007.) Näitä keskusteluja seuraten Annie Potts ja Jovian Parry (2014, 42) kirjoittavat hete- ronormatiiviselle seksuaalisuudelle ja väkivallalle rakentuneesta, niin kutsutusta machosta lihakult- tuurista.
Myös televisiomainonta tarjoaa esimerkkejä lihan ja maskuliinisuuden merkitysyhteyksistä. Yhdys- valtalaisessa urheiluautomainoksessa tofua ostava mies pelästyy lihaa ostavaa miestä ja palauttaa lo- pulta miehekkyytensä ostamalla kalliin menopelin ja karauttamalla sillä pois porkkanaa rouskuttaen.
(Rogers 2008.) Yhdysvaltalaisen hampurilaisketjun mainoksessa feminiinisiin ruokiin tympääntyneet
miehet yhtyvät lihan ja mieheyden ylistyslauluun (engl. manthem) naisten ruokia (engl. chick food) vastaan, julistavat petomaista nälkäänsä ja oikeuttaan lihaan hoilaten ”olen mies” (engl. I Am Man) ja päälle päätteeksi heittävät ison auton alas sillalta todistaakseen miehekkyyttään (Buerkle 2009).
Parodisesta tyylilajistaan huolimatta mainokset toimivat katsojien tunnistaman lihan ja miehen väli- sen linkin, kulttuurisesti jaetun symboliympäristön varassa. Myös suomalaisissa ruokamainoksissa hyödynnetään ruokaan liittyviä sukupuolistereotypioita. Mainoksissa naisille voi riittää nippu pork- kanoita, mutta miesten nälän tyydyttäminen edellyttää lihaa. (Annala 2018.) Suomessa pizzerioista voi yhyttää miesten kasvispizzaksi nimetyn tuotteen, jonka täytteet voivat olla kinkku, kebabliha, salami, pekoni, jauheliha, pepperonimakkara, kana, tonnikala ja valkosipuli.
Maskuliinisuuden ja lihan yhteen liittäminen tapahtuu hitsaamalla yhteen maskuliinisiksi merkityk- sellistetyt piirteet lihansyöntiin liitettyjen merkitysten kanssa ei pelkästään semioottisesti, vaan myös monien eri käytäntöjen, rituaalien, instituutioiden ja tapakulttuurin tasolla. Kovuutta, kylmätuntei- suutta ja emotionaalista etäisyyttä tihkuvaa lihansyöntiä on pidetty miestapaisena irtisanoutumisena siitä heikoksi mielletystä sentimentaalisuudesta, josta eläimiin kohdistettu myötätunto langettaa mie- hen ylle epäilyksen. (Sobal 2006; Ruby & Heine 2011; Rozin, Hormes, Faith & Wansink 2012.) Lihansyönnillä voi korostaa oman maskuliinisuuden lisäksi sukupuolieroa ulkomuodostaan kiinnos- tuneiden ”tyttöjen” ja lihaa tarvitsevien toiminnan miesten välillä (Newcombe, McCarthy, Cronin, McCarthy 2012). ”Oikea mies” on perinteisesti nivelletty jämerästi kiinni lihansyöntiin (McGann 2002; Rothgerber 2013). Ennen kaikkea ehta pihviliha, onhan se lihasta ja verta pelkistetyimmillään, merkityksellistetään maskuliiniseksi ja maskuliinisuutta toteutetaan syömällä pihviä konstailematta (Buerkle 2009; Rozin ym. 2012).
Käytän tässä tutkielmassa lihan ja maskuliinisuuden yhteen liittämisestä käsitettä artikulaatio. Arti- kulaatio kuuluu Stuart Hallin (1985) käsitteistöön, jolla hän tarkoittaa asioiden välisiä, kulttuurisesti muotoutuneita kytkentöjä. Artikulaatioon kuuluvilla asioilla ei ole välttämätöntä vastaavuutta, ei- vätkä artikulaatiot ole luonnollisia tai kiveen hakattuja vaan niiden olemassaolo edellyttää sopivia olosuhteita ja jatkuvaa ylläpitämistä. Artikuloituneiden asioiden välisiä kytkentöjä voi purkaa ja asi- oita yhdistellä toisiinsa uudelleen eri tavoilla, muodostaa uusia artikulaatioita. Artikulaatiossa kytke- tyt osat eivät myöskään ole keskenään identtisiä, eikä toinen sulaudu toiseen vaan ne toimivat si- säisine eroineen yhdessä kokonaisuudessa. Lawrence Grossbergille (1996, 141–142) antamassaan haastattelussa Hall kertoo tarkoittavansa artikulaatiolla brittienglannin articulate-verbin kaksoismer-
kityksen mukaisesti paitsi ääntämistä ja puhuntaa myös asioiden yhdistämistä toisiinsa erityisen lin- kin kautta. Hallille artikulaation teoria on tapa ymmärtää, miten diskurssin yhtenäisyys on itse asiassa eri elementtien artikulaation tulos ja miten nämä ideologiset elementit yhdistyvät diskurssissa.
Artikulaatiolla Hall (1985) osallistui marxilaisen ja poststrukturalistisen teorian, erityisesti Louis Althusserin valtaa ja ideologiaa koskevaan kehittelyyn. Hallin tarkoituksena oli esittää teoria siitä, kuinka erilaiset diskurssit ja käytännöt voivat niveltyä yhteen ja tuottaa isompia sosiaalisia, kulttuu- risia ja poliittisia muodostelmia seurauksineen. (Hall 1985; Clarke 2015) Artikulaation teoria liittyy aiemmin esittelemäni antagonismin käsitteeseen, sillä antagonismi kohdistuu juuri hegemonisiin ar- tikulaatioihin; antagonismin tavoitteena on hegemonisten artikulaatioiden purkaminen ja hegemonian artikuloiminen uusilla tavoilla (Johansson & Ottemo 2015, 199). On tarkasteltu esimerkiksi masku- liinisuuden ja lihansyönnin artikuloimista televisiomainoksissa, joille käänteiseksi määritellyt kas- vikset ja luonto artikuloidaan puolestaan feminiinisiksi (Sobal 2006; Rogers 2008). Vastakkaiset tyy- pittelyt toimivat siirtymäkohtana näiden ja muiden artikulaatioiden välillä valtasuhteita näkevälle tut- kimussuuntaukselle, jota kutsutaan ekofeminismiksi.
Väitteen patriarkaaliseen järjestykseen kytkettyjen dominaation muotojen yhteyksistä vie kenties pi- simmälle Carol J. Adams teoksessaan The Sexual Politics of Meat (1990/2015). Adamsin ydinväite kuuluu, että patriarkaalisessa yhteiskunnassa miehet alistavat sekä naisia (muista sukupuolista puhu- mattakaan) että muita eläimiä samankaltaisilla logiikoilla. Tämän lisäksi lihaa säännöstelemällä tuo- tetaan Adamsin mukaan myös luokka- ja rodullisia hierarkioita: jostain syystä juuri keskiluokkaisen valkoisen miehen on historiallisesti nähty tarvitsevan muita enemmän lihaa ja lihansyöntiä on pidetty sosiaalidarwinismin hengessä evolutionaarisen ylemmyyden merkkinä (emt.). Adams hahmottelee, kuinka naisten sortoa legitimoidaan eläimellistävillä ja lihaksi pilkkovilla metaforilla, esimerkiksi tipuista, kinkuista, lehmistä, nartuista, lihapaloista jne. puhumalla (ks. myös Fiddes 1991). Kolikon kääntöpuolena tuotantoeläimiä representoidaan sukupuolistettuina, olipa kyseessä sitten naisoletettua säärtä levynsä kannessa kanankoiven tapaan maustava räppäri tai bikininmuotoisilla rusketusrajoilla tyylitelty mikroaaltouuniin tarkoitetun broilerin mainos (Adams 2004; 2015). Lihan sukupuolista- mista tehdään myös kieliopin keinoin, esimerkiksi sukupuolistamalla pihvi englannin she-pronomi- nilla ennen sen syömistä (Calvert 2014). Adamsin (2015, 59) puhe ”eläinten raiskaamisesta ja naisten syömisestä” muistuttaa sorron yhteneväisyyden lisäksi siitä, että eläintuotantoon alistetut ruumiit ja lisääntymiselimet ovat ensisijaisesti naaraseläinten ruumiita ja elimiä (ks. myös Calvo 2008).
Vaikka Adams (2015) luonnehtiikin teoriaansa ”feministisvegetaristiseksi kriittiseksi teoriaksi”, kat- sotaan Adamsin työn kuuluvan myös ekofeminismiksi kutsutun ajattelun piiriin. Kuten Adams, myös ekofeministit näkevät naisten, luonnon ja eläinten sorron palautuvan lopulta samaksi sikermäksi, jonka jäljet johtavat patriarkaattiin. Käsi kädessä kulkevien sorron muotojen nähdään toimivan toi- siinsa kytkeytyvien kaksinapaisten alistussuhteiden jatkumon varassa, jota kutsutaan dominaation lo- giikaksi. Dominaation logiikan työnjako perustuu kahtiajakoon ja hierarkiaan: todellisuus survotaan sellaisiin vastapareihin kuten mies-nainen, kulttuuri-luonto, ihminen-eläin ja järki-tunne; vastaparien ensimmäiset ja toiset puoliskot hierarkisoidaan järjestyksensä mukaan ja lopuksi puoliskot ketjute- taan. Legitimaationsa tällainen sorto saa toisen puoliskon ensisijaistamisesta ja hierarkkisesta ylem- myydestä: järki ylitse tunteiden, kulttuuri ylitse luonnon, mies ylitse naisen ja ihminen ylitse eläimen.
(Warren 1990; Aaltola 2013C, 179–180; Donovan 2013.) Tässä tutkielmassa käytän käsitettä binaari kirjoittaakseni tällaisista vastakohtapareista.
Moisten kaksijakojen yritystä sulloa sukupuolen, seksuaalisuuden, eläinten, luonnon ja kulttuurin moninaisuutta polaarisiin malleihin on pidetty paitsi todellisuutta typistävänä, myös vahingollisena (Aaltola 2013B, 279–289). Tässä tutkielmassa binaarisuuden esiin nostamisen tarkoituksena on en- sinnä havainnollistaa, kuinka vastakohtaparisuuteen pohjautuva sorto toimii: paitsi jaottelemalla vas- takkaiseksi, myös ensisijaistamalla binaariketjun toista napaa alistussuhteeseen pakottavalla tavalla.
Toiseksi, binaarisuutta haastavaa diskurssia löytyy tässä tutkielmassa äänessä olevien vegaanimiesten puheesta. Kolmas tarkoitus on tämän tutkielman metatekstiä ja liittyy eläimiin: koska joudun joka tapauksessa ottamaan sanavalinnalla jollakin tavoin kantaa asiaan, lisään tässä tutkielmassa eläimistä puhuttaessa eteen pronominin muut, paitsi muistuttamaan homo sapiens -lajin nisäkkyydestä, myös välttääkseni ihminen-eläin-binaarin uusintamista tekstissäni. Käyttö on itsetarkoituksellista ja tekstin luettavuuden vuoksi kirjoitan paikoin eläimistä ilman lisämääreitä. Eri eläinlajeja erillistävien sanan- käänteiden sijaan eläinfilosofiasta ammentavissa tutkimussuuntauksissa käytetään usein sellaisia sa- navalintoja, jotka eivät samalla tavalla uusinna ihminen-eläin-binaaria. Esimerkkejä tästä ovat niin
”muista”, ”toisista” kuin ”muun- ja toislajisista” sekä ”ei-inhimillisistä eläimistä” kirjoittaminen.
(Aaltola 2013A, 25.)
Adamsin (2015) väite naisten ja eläinten sorron samasta alkuperästä on teoriaa, jota lukemalla on helppo nähdä esimerkiksi yökerhoista puhumisen ”lihatiskeinä” ja pekoniin puettujen stripteasetans- sijoiden esityksen ilmentävän naisten eläimellistämisen ja lihan seksualisoimisen lomittuneisuutta.
Alun pitäen vuonna 1990 esitellyllä teorialla kesti yli kaksikymmentä vuotta tulla empiirisen tutki- muksen noteeraamaksi (Rothgerber 2013). Tämän jälkeen liha-maskuliinisuusartikulaatiota suoraan tai välillisesti tarkastelevien empiiristen tutkimusten tulokset ovat asettuneet tukemaan Adamsin ole- tuksia lihansyönnin ja patriarkaatin välisestä käsikynkästä. Seuraavaksi esittelen Adamsin kehittelyn innoittamaa empiiristä tutkimusta.
Kasvissyöjät ja eritoten vegaanista ruokavaliota noudattavat henkilöt ovat valtaosin naisia ja lihan- syöjämiehet ovat haluttomampia tai vähemmän valmiita vähentämään lihansyöntiään (ks. laaja meta- analyysi kasvissyönnin ja sukupuolen välisistä yhteyksistä: Ruby 2012 ja Rosenfield 2018). Tutki- musasetelmissa koehenkilöt arvioivat kasvisruokavaliota noudattavat henkilöt paitsi hyveellisem- miksi myös vähemmän maskuliinisiksi ja liha- sekä kasvisruokiin liitetään vastaavasti maskuliinisia ja feminiinisiä merkityksiä (emt.; Ruby & Heine 2011; Loughnan, ym. 2014; Thomas 2016; Love &
Sulikowski 2018). Miehet välttelevät ympäristöystävällistä käyttäytymistä siitä lukemansa feminiini- syyden takia ja ovat vähemmän huolissaan ympäristö- ja eläinoikeudellisista kysymyksistä (Ruby 2012; Brough ym. 2016). Kun lihaa syöville henkilöille tuotiin esille lihan yhteys eläimeen kertomalla lampaan kognitiivisista kyvyistä ja persoonallisuudesta, mitattu halukkuus syödä lihaa pieneni nais-, mutta kasvoi mieskoehenkilöillä (Dowsett, Semmler, Bray, Ankeny & Chur-Hansen, 2018). Ja eri- tyisesti: lihansyöjien on havaittu hyväksyvän sosiaalista eriarvoisuutta ja hierarkisuutta kasvissyöjiä herkemmin (Loughnan ym. 2014). Lihansyöjämiesten on havaittu paitsi syövän suhteessa enemmän lihaa kuin lihansyöjänaisten, myös käyttävän lihansyöjänaisia alttiimmin erinäisiä hierarkkisuuteen, lihamyönteisiin asenteisiin, eläinten kognitiivisuuden kieltämiseen, asian välttelyyn ja dissosiaatioon perustuvia lihansyönnin oikeutusstrategioita. Kun lihaa syövät naiset ilmaisivat katumustaan, miehet puolustivat oikeuttaan syödä lihaa. (Rothgerber 2013.)
Mitä lihansyönnin ja hierarkian kannattamisen välisiin yhtymäkohtiin tulee, yhdysvaltalaistutkimuk- sissa oikeistolaisten on huomattu syövän enemmän lihaa ja oikeistolaisuuden sekä konservatismin havaittu olevan yhteydessä eläinten riistoa legitimoivien asenteiden kanssa (Dhont & Hodson 2014;
Dhont, Hodson & Leite 2016). Yhteyden on selitetty johtuvan lihansyöntiä legitimoivan ideologian puolustamisesta sitä uhkaavalta veganismilta: kasvissyönnin uhkaksi mieltävät ihmiset syövät enem- män lihaa. Muutenkin oikeistolaisen ideologian on nähty sisältävän omaa sisäryhmää suosivien ja vähemmistöryhmiä ulossulkevien ja sortavien uskomusjärjestelmien osia ja oikeistolaiset ovat use- ammin oikeistolaisautoritaarisia ja hyväksyvät niin sanotun sosiaalinen dominanssi -orientaation hen- gessä herkemmin ryhmäperäistä sortoa. (engl. right-wing authoritarianism ja social dominance
orientation). Tilastollisesti molemmat selittävät lihansyöntiä. Lisäksi osa lihansyöjistä perustelee li- hansyöntiä hierarkkisten ihmis-eläinsuhteiden tukemisen eleenä ja kulttuuristen muutosten vastusta- misena. (Dhont, Hodson, Costello, & MacInnes 2014.) Juuri sosiaalisen dominanssin on huomattu olevan spesismiä eli lajisortoa ja kielteisiä etnisiä ennakkoluuloja yhdistävä tekijä (Dhont ym. 2016).
Karnismia on tutkittu tilastollisesti yhdysvaltalaisista yliopisto-opiskelijoista muodostuvilla aineis- toilla jakamalla sen sisältämät uskomukset kahteen osaan, karnistiseen puolustukseen ja alistamiseen (Monteiro, Pfeiler, Patterson & Milburn 2017). Aiemmalla viitataan lihansyönnin puolustamiseen esimerkiksi kieltämällä syötävän eläimen mieli tai vetoamalla Joyn (2010) kehittämiin N-kannatti- miin, jälkimmäisellä muihin eläimiin kohdistuvaa sortoa, hierarkioita ja väkivaltaa oikeuttaviin us- komuksiin. Sekä karnistinen puolustus, että alistaminen liittyivät oikeistolaisautoritarismiin ja sosi- aalinen dominanssi -orientaatioon, mutta vain jälkimmäinen rasistisiin ja seksistisiin asenteisiin. Kir- joittajat tiivistävät: eläinten syöminen ei ole pelkästään ravitsemuksellista vaan myös ideologista käyttäytymistä. (Monteiro ym. 2017.)
Aiemmin toin esille, että ekofeministinen traditio kutsuu karnistisen ajattelun toimintaperiaatetta do- minaation logiikaksi, viitaten niihin eläinten sorron toiminnallisiin ja ideologisiin legitimaatioihin, jotka saavat voimansa ajatuksesta ylemmyydestä sorrettaviin olentoihin nähden (Warren 1990; 1997).
Ihmisryhmien ja muiden eläinten sorron yhteneväisyyttä nimitetään linkittyväksi sorroksi (engl. lin- ked oppression) (Wyckoff 2014). Väitteelle sorron muotojen yhteneväisyyksistä on löydetty tukea yhdysvaltalaisestutkimuksesta, jossa karnististen arvojen ja asenteiden on havaittu yhteisvaihtelevan seksististen ja perinteisiä sukupuolirooleja kannattavien asenteiden kanssa (Allcorn & Ogletree 2018).
2.3 Antagonismi tutkimustehtävänä
Tässä luvussa käynyt läpi niin lihansyönnin maskuliinisuutta koskevaa teoreettista keskustelua, kuin tästä keskustelusta intoutuneita empiirisiä kokeitakin. Lihan on todettu olevan maskuliinista, kasvis- ten puolestaan riittämätöntä pupun ruokaa myös Suomessa (Roos, Prättälä & Koski 2001) ja erityi- sesti makkaran on tulkittu ilmentävän ”suomalaisen miehen sivilisoitua luontoa” (Pöysä 2004. 125).
Ruoan ja sukupuolen väliset kytkökset, saati näitä kytköksiä purkava toiminta eivät kuitenkaan näh-
däkseni ole ylitutkittuja kohdeita, varsinkaan suomalaisella akateemisella kentällä. Siinä missä mas- kuliinisuuden ja lihansyönnin välisen silmukan saama tutkimushuomio on hiljattain karttunut, on itse kasvissyöjä- tai vegaanimiesten tutkiminen jäänyt vähemmälle.
Käsittelemistäni tutkimuksista ensimmäisen mukaan vegaanimiehet joutuvat alinomaa selittelemään ruokavaliotaan ja kokevat maskuliinisuutensa joutuvan vaakalaudalle. Lihan ja maskuliinisuuden yh- teys tihentyy Australiassa grillin äärellä, mutta ritilälle tofua lätkäyttävällä miehellä on tilaisuus, tai pakko, neuvotella tästä yhteydestä. (Nath 2011.) Toisen tutkimuksen (Greenebaum & Dexter 2017) mukaan vegaanimiehet voivat hybridimaskuliinisuuden hengessä sovitella yhteen maskuliinisia ja fe- miniinisiä ominaisuuksia. Joiltain osin tämä kirjoittajan mukaan sekä kyseenalaistaa hegemonisen maskuliinisuuden kapeaa määritelmää että pitää yllä sukupuolihierarkiaa. Esimerkiksi valtavirtaisesta lihansyönnistä poikkeamisen feminiinisenä pidettyyn veganismiin nähdään ilmentävän hegemoni- seen maskuliinisuuteen kuuluvaa sankarillista kapinahenkeä. Kolmannen tutkimuksen (Mycek 2018) mukaan vegaanimiesten tapa perustella vegaaniuttaan rationaalisena valintana ja tutkimustiedolla (eikä esimerkiksi tunteilla ja mielipiteillä) pönkittää hierarkkista sukupuolibinaaria. Neljännessä tut- kimuksessa (DeLessio-Parson 2017) argentiinalaisten kasvissyöjien kokemuksia pohditaan suhteessa maan kansallisidentiteetin ytimessä olevaan pihvilihaan ja miesvetoisiin asado-grillijuhliin. Artikke- lin tavoitteena on tarkastella, miten vegetaristit sukupuolesta riippumatta horjuttavat kirjoittajan ke- hittelemää, oman artikulaationi kanssa hyvin samanlaista liha-maskuliinisuusneksusta (engl. meat- masculinity nexus).
Hegemonisen maskuliinisuuden teorialle asetettu tehtävä tarkastella muutoksen mahdollisuuksia liit- tyy tutkielmani osalta kysymykseen, miten lihan ja maskuliinisuuden hegemoninen artikulaatio ohjaa miehiä syömään lihaa ja miten tämän artikulaation purkaminen oikein tapahtuu. Oletan, että masku- liinisuuden ja lihansyönnin välisen lukitusmekanismin voi jollain keinoin avata ja otan tehtäväkseni kysyä aineistolta: miten?
Maskuliinisuuksien tutkimisella diskurssianalyyttisin tutkimusmenetelmin on pitkä perinne. Muun muassa Margaret Wetherell ja Nigel Edley (esim. 1997; 1999; 2014) ovat keskittyneet miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen diskurssianalyyttista lähestymistapaa käyttäen. Diskurssianalyytti- sessa lähestymistavassa (Wetherell & Edley 2014, 355) maskuliinisuutta ei ymmärretä miksikään miesten sisällä lymyäväksi, muuttumattomaksi perusolemukseksi, joka odottaa tutkijoiden löytä-
mäksi tulemistaan. Maskuliinisuus nähdään jonain, jota jatkuvasti tehdään eli vaihtelevien käytäntei- den joukkoina, keinovalikoimina, joita jatkuvasti kehitellään ja joista neuvotellaan kulloisissakin kulttuurisissa konteksteissaan. Maskuliinisuuden toteuttamisen käytännöt ovat monimuotoisia, esi- merkiksi ruumiinmuokkaamista, pukeutumista, harrastamista ja ravitsemusta koskevia valintoja.
Toisaalta diskurssianalyysin piirissä on kritisoitu hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa siitä, että se on jättänyt maskuliiniseen hegemoniaan liittyvät sopeutumisen ja vastustamisen miten-kysymykset epämääräisiksi. Miten maskuliinisuutta tarkalleen ottaen neuvotellaan puheessa? Wetherell ja Edley (1999) ovat tunnistaneet kolme imaginaarista positiota ja psykodiskursiivista käytännettä, joilla he- gemoniseen maskuliinisuuteen voidaan suhtautua ja asemoitua. Parivaljakko tyypittelee nämä heroi- siin, ”tavanomaisiin” ja kapinoiviin positioihin, joista etenkin ensimmäiset lukeutuvat hegemonisiksi ja jälkimmäiset voivat ainakin näennäisesti vastustaa hegemoniaa. Lisäksi yksilö voi hahmotella suh- dettaan myös sellaisiin positioihin, joita ei itse miellä asuttavansa. Pienempänä tutkimustehtävänä tarkastelen haastatteluaineistossa tapahtuvia asemointeja, jollaisia tehdään esimerkiksi suhteessa ku- vitteelliseen lihansyöjämiehen positioon. Toistan vielä, että tutkimustehtäväni ei ole tutkia vegaani- miesten maskuliinisuutta sinänsä. Hegemonisen maskuliinisuuden teoria toimii tutkielmassani teo- reettisena kehyksenä, joka tekee lihansyönnin ja maskuliinisuuden välisen artikulaation ja tämän ar- tikulaation antagonismin tarkastelemisesta mahdollista.
3 SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI TUTKIELMAN TIETOTEOREETTISENA VIITEKE- HYKSENÄ
Tutkielmassa hyödyntämäni diskurssianalyyttinen lähestymistapa rakentuu sosiaalisen konstruktio- nismin tutkimuksellisen viitekehyksen tarjoamien tietoa ja todellisuutta koskevien oletusten varaan (Jokinen 2016a, 251). Seuraavaksi kuvailen tutkimusasetelmani teoreettisena kivijalkana vaikuttavan sosiaalisen konstruktionismin teoriaa, teoriaa tiedon ja todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta, jonka teesit on hyvä pitää mielessä niin diskurssianalyyttiseen lähestymistapaan kuin tutkimustulok- siinkin perehtyessä. Sosiaalisen konstruktionismin ydinajatus siitä, että sosiaalinen todellisuutemme rakentuu symbolivälitteisessä vuorovaikutuksessa ja että maailma on kielivälitteinen, juoksee punai-
sena lankana läpi tämän tutkielman. Toiseksi myös tutkimuksen tekeminen on todellisuuden sosiaa- lista rakentamista, ei rakentumisen neutraalia kuvailua; sosiaalinen todellisuus on analyysin kohteen lisäksi sen tuote. Tutkija voi lähestyä kohdettaan ainoastaan kulttuurisesti mahdollisten merkitysten ja symbolien kautta. (emt., 252.) Erityisesti tarkoituksenani on valaista, miten sosiaalisen konstruk- tionismin ydinajatukset heijastuvat tähän tutkielmaan. Sosiaalisen konstruktionismin keskeisimpinä kulmakivinä voi pitää sosiologisen sosiaalisen konstruktionismin osalta Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin teosta Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (1966/1994). Sosiaalipsykologian ja eri- tyisesti diskurssianalyysin piirissä ammennetaan Kenneth Gergenin (esim. 1994) ajattelusta.
Sosiologinen sosiaalinen konstruktionismi pyrkii selvittämään, miten objektiivinen ja jaettu sosiaali- nen todellisuus rakentuu subjektiivisia merkityksiä ilmaisevasta toiminnasta ja miten sosiaalisesti ra- kentunut todellisuus samanaikaisesti palautuu subjektiivisiksi merkityksiksi. Tätä subjektiivisen ja objektiivisen välistä kaksoisliikettä kuvaa Bergerin ja Luckmannin (1994) mukaan kolme avainkäsi- tettä: inhimillinen toiminta rakentaa sosiaalista todellisuutta ulkoistamisen, objektivoitumisen ja lo- puksi sisäistämisen prosesseissa.
Ulkoistamisvaiheessa ihmisten asioihin liittämät merkitykset muuttuvat muiden tunnistamiksi ja ja- kamiksi merkeiksi muodostaen välitöntä yhteyttään laajempia merkitysten systeemejä. Vakiintues- saan ja tullessaan yhteiskunnan jäsenten jakamiksi merkitykset objektivoituvat muodostaen kaiken kattavia, maailmaa selittäviä symboliuniversumeita. (emt., 65–72, 111) Objektivoituneiden symbo- liuniversumien sisäistäminen tapahtuu Bergerin ja Luckmannin (emt., 74, 147–166) mukaan sosiali- saatiossa lapsen omaksuessa merkitysjärjestelmiä välittävän kielen. Tällöin myös symboliuniversu- mit iskostuvat yksilön subjektiiviseksi todellisuudeksi. Sosialisaatiossa tapahtuva todellisuuden si- säistäminen ei koskaan ole läpikotaista, sillä tämä tarkoittaisi sukupolvesta toiseen samanlaisena tois- tuvaa, muuttumatonta sosiaalista todellisuutta. Koululaisille opetetaan, kuinka ”lehmästä saadaan maitoa ja lihaa”, mutta opittua voi myöhemmin suhteuttaa eriäviin symboliuniversumeihin. Tässä piilee mahdollisuus sosiaalisen todellisuuden muuttumiseen (emt., 177).
Objektivoitumisessa tulee kiinnittää huomiota kahteen olennaiseen seikkaan. Ensinnä hegemonisim- mankin aseman saavuttavat symboliuniversumit edellyttävät institutionaalista ja käsitteellistä legiti- maatiota, jotta ne eivät luhistu tai tule korvatuiksi joillakin toisilla symboliuniversumeilla. Totunnais-
tettu, säännönmukainen toiminta ylläpitää symboliuniversumeja ja niitä perustelevia käsitejärjestel- miä. Toiseksi vaihtoehtoisten symboliuniversumien olemassaolo todistaa, ettei yksikään symbo- liuniversumi ole vääjäämätön. Todellisuudesta voi aina esittää vaihtoehtoisia. (emt., 107–132.)
Tutkielmani kannalta tämä tarkoittaa sen huomioimista, kuinka eläimet sisällytetään sellaisen sym- boliuniversumin osaksi, joka tekee niiden syömisestä perusteltua, kuinka eläimen ruumiinosien kä- sitteellistäminen ruoaksi, mahdollisten ongelmien pois pyyhkiminen poissaolevalla referentillä, ruu- miinosien syömiseen liittyvät ruoanlaiton (myös rituaaliset) instituutiot ja viimeiseksi symboliuniver- sumin siirtäminen ruokapöydässä istuvalle seuraavalle sukupolvelle muodostavat yhdessä lihansyön- nin symboliuniversumin (ks. myös Eder 1996, 91, 132–136). Ja vaikka lihansyönnin symboliuniver- sumi onkin useissa yhteiskunnissa vakiintunut, sitä uhkaavat niin sen sisäisten elementtien yhteenso- vittamisen ongelmat kuin ulkopuoliset haastajatkin. Niin kutsuttu lihaparadoksi (Loughnan, Brata- nova & Puvia 2012) on esimerkki sisäisten elementtien yhteensovittamisen ongelmasta. Useimmat ihmiset pitävät samanaikaisesti eläimistä ja lihansyönnistä. Huomioitaessa molempia samassa asia- yhteydessä tilanne monimutkaistuu. Klaus Eder (1996, 134) huomauttaa, että vastuu tappamiseen perustuvan symbolijärjestyksen ja ”lihansyöntikulttuurin” ylläpitämisestä sälytetään kiistanalaisesta luonteestaan johtuen toisaalle. Ranskalaisteurastamoiden työtä tarkkailleen Noëlie Vialles’n (1994) mukaan eläinten tappamisen tapahtumapaikasta teurastamosta ja itse eläinten teurastamisesta puhu- taan varsin omaperäisin kiertoilmauksin ja eläimen tappamisen moraalinen vastuu pilkkoutuu teuras- tuksen työnjaossa siten, ettei kukaan yksittäinen osapuoli kanna toiminnasta täyttä vastuuta.
Vivien Burrin (2015, 2–5) mukaan sosiaalisen konstruktionismin versioita yhdistävät yksi tai useampi seuraavista ydinoletuksista: että kaikki itsestään selvänä pidetty on perusolemukseltaan sosiaalista, historiallista ja kulttuurisesti erityistä, jolloin tutkijan on suhtauduttava kriittisesti ”itsestään selvään”
ja tutkittava tarkoin, millaisia tietomuodostelmia pidetään luontevina totuuksina ja miksi. Että sosi- aaliset prosessit ylläpitävät maailmaa koskevaa tietoa. Tieto (paremmin tietoversiot) rakentuu sosi- aalisessa, etenkin kielivälitteisessä vuorovaikutuksessa ja että sosiaalisesti rakentunut tieto saa aikaan sosiaalista toimintaa. Ja että, kuten sosiaalisesti tuotetulla todellisuudella, myös siihen kohdistuvalla sosiaalisella toiminnalla on useita versioita. Tästä seuraa, että eri sosiaalisen todellisuuden eri versi- oiden ja niihin liittyvien sosiaalisen toiminnan säännönmukaisuuksien oikeellisuuden määrittelemi- nen on mitä suurimmassa määrin valtasuhteiden läpileikkaamaa. Tämän tutkielman kannalta on hyö- dyllistä ajatella luonnosta ja muista eläimistä kilpailevia konstruktioita ja sitä, minkälaisten eläimiin kohdistuvien toiminnan muotojen liikkeellepanevia merkityslähteitä eri konstruktiot ovat.
Olettaessaan tiedon ja todellisuuden sekä tästä seuraavan toiminnan olevan perimmäisellä tavalla so- siaalista, sosiaalinen konstruktionismi myös haastaa ihmistieteiden, erityisesti valtavirtapsykologian piirissä vallitsevan essentialistisen, tai olemusajatteluun pohjaavan ihmiskäsityksen (emt., 2–3).
Sama pätee sosiaalisesta konstruktionistista ammentaviin tutkimusperinteisiin, myös tässä tutkiel- massa hyödyntämääni diskurssianalyysiin (Potter & Wetherell 1987, 95–115). Yksilöpsykologian valtavirrassa on tavattu ajatella, että yksilöiden sisäänrakennetut essentiaaliset ominaisuudet, esimer- kiksi ”ihmisluonto”, mielensisäiset luonteenlaadut ja vietti- sekä kognitiiviset rakenteet kuin ympä- ristöstä sisäistetyt mekanismitkin vääjäämättömästi tuottavat yksilön olemuksen ja selittävät tämän toiminnan. Tällöin essentialistista ihmiskäsitystä seuraten tieteen tehtäväksi jää yksilön sisimmän pe- rusolemuksen kaivaminen ja toiminnan selittäminen tästä syvimmästä olemuksesta johtuvaksi. (Burr 2015, 3–4.)
Sosiaalinen konstruktionismi kuitenkin väittää, että ihmisillä ei ole mitään muuttumatonta, ajatonta perusolemusta eikä tällaisen etsiminen, vielä vähemmän olemuksella selittäminen, ole hedelmällistä.
Erityisesti sosiaalinen konstruktionismi karsastaa essentialistiseen selittämiseen liittyvää reduktionis- mia, kompleksisten ilmiöiden palauttamista yksinkertaisemmille tai perustavanlaatuisemmille seli- tystasoille. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan käsityksemme maailmasta, tarkemmin sosiaalinen maailmamme, muokkautuu sosiaalisissa prosesseissa ja muuntuu historiallisesti. Sen sijaan reduktio- nisti selittäisi Burrin (emt., 6–9) esimerkin mukaan sukupuolten välistä eriarvoisuutta ”aivojen raken- teeseen ja hormonitoimintaan pohjaavilla, muuttumattomilla ominaisuuksilla”. Tähän tutkielmaan liittyen kertaan, että lihansyönnin ”kolmeen n:ään” nojaava oikeuttaminen on reduktionistista. Lihan- syönnin esitetään olevan ”biologiaamme kirjattua” eli luonnollista, valtaosan ihmisistä harjoittamaa eli ”normaalia” ja ravitsemuksellisesti ”välttämätöntä” (Joy 2010, 96–97) ja lisään, että essentioihin perustuvasssa selittämisessä tullaan samalla oikeuttaneeksi selitettävä ilmiö; ”ought from is”. Myö- hemmin tässä tutkielmassa eri diskurssit nostavat esiin ja kyseenalaistavat essentialismin lihansyön- nin tukijalkana.
Jos kaikki on viime kädessä sosiaalista konstruktiota, mihin nojaten konstruktioita voi arvioida ja hyväksyä tai hylätä ja onko jaetun, kielenkäytöstä riippumattoman todellisuuden lähestyminen al- kuunkaan mahdollista? Burr (1998, 15–22) huomauttaa sosiaalisen konstruktionismin liepeillä viih- tyvän relativismin tuottavan pahimmillaan sarjan yhteismitattomia, ”yhtä päteviä” todellisuusversi-
oita, mikäli konstruktioiden todenmukaisuuden vertailulle ei ole mahdollista muodostaa ”objektivii- seen” nojaavia perusteita. Burrin mukaan sosiaalinen konstruktionismi näyttäisi edellyttävän pohjak- seen jonkinlaisen kielestä riippumattoman todellisuuden, olkoonkin, että heti sitä tavoitellessa tullaan astuneeksi kielellisen territoriolle. Realismista tulee yksi tarina muiden joukkoon. Gergen (1994, 724) kutsuu sosiaalista konstruktionismia ontologisesti vaitonaiseksi: ”mikä tahansa on, se yksinkertaisesti on. – – Mutta heti kun yritämme ilmaista, ’mitä jossakin on’, astumme diskurssin maailmaan.” Sosi- aalisen konstruktionismin sisäisellä keskustelulla kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta on oma painoarvonsa sekä tutkimuksen tuloksien, että tutkimuskohteen ymmärtämisen kannalta.
4 METODOLOGIA JA AINEISTO
Tämä luku etenee seuraavasti. Ensimmäisessä alaluvussa 4.1 esittelen lukijalle analyysimenetelmänä käyttämääni diskurssianalyysia tarkemmin, erityisesti sen soveltamista tässä tutkielmassa. Kuvailen myös tutkielmani metodologisiin taustaoletuksiin kuuluvia ongelmakohtia ja hyödyntämääni tapaa lähestyä näitä ongelmia. Metodologinen pohdinta jatkuu tutkielman päätäntöluvussa. Alaluvussa 4.2 kuvailen haastattelussa käyttämäni laadullisen asennetutkimuksen aineistonkeruumenetelmää ja pe- rustelen lyhyesti ratkaisuni luopua laadullisesta asennetutkimuksesta tutkielman analyysimenetel- mänä. Alaluvussa 4.3 kuvailen varsinaista haastattelurunkoa ja haastattelurungon asenneväittämien muodostamista. Viimeisessä alaluvussa 4.4 kuvailen haastateltavien värväämistä, haastattelutilan- teita, haastattelujen tutkimuseettisiä seikkoja ja haastattelujen siirtämistä ääninauhalta tekstimuotoon.
4.1. Diskurssianalyysi
Tutkielmani metodologiset lähtökohdat ja analyysivälineistö pohjautuvat diskurssianalyyttiseen lä- hestymistapaan. Itse diskurssianalyysilla ei voida viitata mihinkään yhteen, eheään tutkimukselliseen oppisuuntaukseen ja yleensä on päädytty puhumaan diskurssianalyysista ”väljänä teoreettisena viite-
4 engl. Whatever is, simply is. – – Once we attempt to articulate “what there is”, however, we enter the world of discourse.
Käännös Jokinen ym. 2016.
kehyksenä” tai laveahkona lähestymistapana (Potter & Wetherell 1987, 6–7; Jokinen, Juhila & Suo- ninen 2016, 25). Diskurssianalyysin löyhästi määrittelemisen tarkoituksena on lisätä tutkimuksellista liikkumatilaa ja mahdollistaa erilaisten analyyttisten painopisteiden ja sovellusten tekeminen tutki- muksessa. Ilmavaan määritelmään mahtuu kuitenkin koko joukko keskenään ristiriitaisia lähtökoh- taoletuksia, joiden huomioiminen on tärkeää niin tutkimuksen teossa kuin lukemisessakin. La- veamääreisyyden tarkoituksena ei myöskään ole saattaa diskurssianalyyttisen tutkimuksen lukijaa ymmälle.
Diskurssianalyysia voi luonnehtia tutkimukseksi, joka omaksuu tutkimuskohteekseen sosiaalisen to- dellisuuden tuottamisen tai rakentumisen merkitysvälitteisessä toiminnassa. Kielenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan ymmärretään merkityksellistävän tai konstruoivan, järjestävän, uusin- tavan tai muuttavan kuvailemaansa sosiaalista todellisuutta. Diskurssianalyysin ydinverbi, merkityk- sellistää tai konstruoida tarkoittaa sosiaalisen todellisuuden rakentamista kieltä käyttämällä. Kielen- käytössä rakentuvat ja välittyvät merkitykset eivät myöskään muodostu toisistaan irtonaisina, sillä merkityksen määrittyminen ja ymmärtäminen mahdollistuvat ainoastaan suhteessa toisiin merkkei- hin. Sosiaalisen todellisuuden jäsentäminen edellyttää siis jotensakin järjestyneiden merkitysten käyt- tämistä. Näitä yksittäisistä merkityksistä muodostuvia kokonaisuuksia kutsutaan merkityssystee- meiksi. (Jokinen ym. 2016, 17; 25–30.) Alleviivaan merkityssysteemien monikkomuotoisuutta.
Koska kielenkäyttö kumpuaa eri asemista, näkökulmista ja intresseistä, merkityksellistetään myös puheen kohteita eri tavoin. Yksittäistä puheen kohdetta voivat samassakin puheessa tai tekstissä luon- nehtia samanaikaisesti useat, keskenään lomittuvat tai ristiriitaiset merkityssysteemit.
Diskurssianalyyttisesti virittäytyneen tutkimuksen varsinaisena kohteena olevista merkityssystee- meistä voidaan puhua ainakin diskursseina tai tulkintarepertuaareina. Arja Jokinen ja kumppanit (emt., 34) näkevät nämä siinä määrin synonyymisiksi, että he määrittelevät ”ne molemmat verrattain eheiksi säännönmukaisten merkityssuhteiden systeemeiksi, jotka rakentuvat sosiaalisissa käytän- nöissä ja samalla rakentavat sosiaalista todellisuutta”. Sosiaalinen todellisuus, pienempiin yksikköi- hin pilkottuna, on diskursseja (Suoninen 2016c, 234).
Vaikka saman puhujan on mahdollista lyhyenkin puhejakson aikana käyttää toisensa kiistäviä dis- kursseja merkityksellistääkseen yhtä kohdetta, useimmiten ymmärretyksi tuleminen edellyttää kes- kenään yhtäpitävien diskurssien käyttöä. Tällöinkin vaihtoehtoiset diskurssit välittyvät kielenkäy-
tössä epäsuorasti, sillä diskurssit rakentuvat suhteessa toisiinsa. Kukin diskurssi voi viitata vastakkai- siin tai vaihtoehtoisiin diskursseihin, kussakin diskurssissa on aina jälkiä toisista ja kullekin merki- tyksellistävälle kielelliselle ilmaukselle löytyy miltei aina jokin vaihtoehtoinen ilmaus. Siksi diskurs- sianalyysissa on perustellumpaa puhua yksittäisten merkitysten sijaan merkitysten kirjosta. (Jokinen ym. 2016, 32–33.) Tätä diskurssien toisiinsaviittaavuutta kutsutaan interdiskursiivisuudeksi tai inter- tekstuaalisuudeksi. Myös tieteelliset tekstit ja tämä tutkielma ovat interdiskursiivisia. (Fairclough 1992, 101–136; Jokinen ym. 2016, 216.)
Kielenkäyttäjän on lisäksi mahdollista pohtia käyttämänsä diskurssin sisäisiä ristiriitoja, esimerkiksi jonkin asian riitasointuisia kuvauksia ja lähteä purkamaan niitä eri keinoin. Tämä tekee diskurssista myös itseensä viittaavan. (Parker 1992, 14–15.) Yksittäiset merkityksellistämisen tavat ovat harvoin tyhjentäviä, vaikka jotkin diskurssit voivat hegemonisoitua niin, että niiden kohteet alkavat hahmot- tua luonnollisen itsestäänselviksi (Potter & Wetherell 1987; Fairclough 1992; Jokinen ym. 2016, 32–
35). Kuten Arto Jokinen (2004, 195) toteaa, on todellisuus aina diskursiivisen kamppailun aluetta.
Tämän tutkielman tutkimusasetelman pyrin rakentamaan sellaiseksi, että diskursiivinen kamppailu rakentuisi asenneväittämien ja haastateltavien puheen välille. Keskenään kilpailevien diskurssien vä- listä tasapainoilua ja poikkiteloin asettuvien diskurssien välistä jännitettä esiintyi myös haastatelta- vien käyttämien diskurssien, esimerkiksi järkipuheen ja empaattisen diskurssin välillä.
Merkityssysteemit eivät kehkeydy kielenkäyttäjien mielitekojen mukaisesti yksittäisten puhujien va- raan, vaan rakentuvat vuorovaikutusta säätelevissä sosiaalisissa käytännöissä (Jokinen ym. 2016, 29).
Puhujan on nojauduttava samasta aiheesta esitettyihin aiempiin, jo olemassa oleviin puhetapoihin.
Viittaaminen puheen kohteeseen on samalla viittaus aiempiin kohteeseen tehtyihin viittauksiin. Mer- kitys on samanaikaisesti tietynhetkinen ja historiallisesti kehittynyt, sillä vaikka puhetta tuotetaan ja tulkitaan tilanteisesti, rakentuvat molemmat samalla aiemman kielenkäytön varaan. (Dant 1991, 6–7;
Parker 1992, 15–16.) Merkityksellistämisen tavat ovat syntyneet historiallisissa prosesseissa, kauas- kantoisissa vuorovaikutusketjuissa. Merkitysten ajallinen säilyminen on kaksoisprosessi, jossa mer- kitykset yhtäältä vakiintuvat, kun niitä käytetään toistuvasti ja jaetaan kanssatoimijoiden kesken so- siaalista todellisuutta hahmottaessa. Diskurssit eivät säily, ellei niitä käytetä puheessa. Tämän merki- tysten vakiintumistaipumuksen ohella, samanaikaisessa prosessissa, merkitykset muuttuvat, tippuvat käytöstä ja uusia merkityksellistämisen tapoja nousee esiin. Merkityssysteemit ovat eriasteisesta säi-
