2.4 Alttaritaideteos totuuden paljastajana
2.4.2 Vapahtajan kosketus suomalaisessa luonnossa
Runossa ”Herra ja Mataleena” (1987, 28) meditaation kohteena on Töysän kirkon alttaritaideteos. Vuonna 1908 valmistunut teos kuuluu 1900-luvun vaihteen kareliaaniseen, kansallisromanttiseen tyylisuuntaukseen. Taideteos kuvaa raamatunkertomuksen henkilöiden kohtaamista suomalaisessa syysmaisemassa (kuva 2).14 Keskeiseksi teemaksi runon kuvailevassa ekfrasiksessa nousee pohdinta suomalaisesta sielunmaisemasta ja luonnosta sen kuvastajana.
Suomalaisessa syysmetsässä Vapahtaja
tapasi tytön, mustapukuisen, nutturapäisen.
Ei kukkia missään, vain kahisevat haapapuut
hienovartiset hiukaisevan harmaat
kuin tytön sydän.
Puissa ja maassa haavanlehtien
kirvelevät liekit.
Mutta Vapahtajalla valkea paita, kasvot korkeat kuin kesäinen yö, koura lämmin, nyt se koski hartiaa, nyt vavahti ruumiin
suonissa koko elämätön elämä hangenhaju auringonviiru tiaisen ilkunta puronvarren pimennosta kielon suppilot puron hiekka järven hiekka ison selän kimallus
nyt aurinko nousi, rantalehto repeää
laulamaan! Aallot hyväilevät kaulaa
14 1500-luvun puolivälissä Suomeen ulottuneesta katolisen kirkon reformaatiosta johtuen useimpien katolisista luterilaisiksi muutettujen kirkkojen seinämaalaukset kalkittiin piiloon ja maalauksia ja veistoksia poistettiin (Pöykkö 1998, 82, 85.) 1800-luvulla luterilaisissa kirkoissa yleistyivät alttaritaulut.
Niiden kuva-aiheet ovat pääasiassa Kristuksen kärsimyshistoriasta. Suosittu kuva-aihe on ristiinnaulitseminen, joka esittää Kristusta ristillä. (Hanka 1992, 151–152.)
karjatiellä sateenliejussa sorkkien jäljet
eläinten pistävä huuruinen lemu
suonpohjista kurkien muuttohuuto –
ihmisen itku.
Väinö Hämäläisen alttarimaalaus Töysän kirkossa
Väinö Hämäläisen (1876–1940) taideteoksen aiheena on kohtaus Uuden testamentin kertomuksesta, jossa Jeesus tapaa syntisen naisen fariseuksen talossa.15 Kertomuksen mukaan nainen istui Jeesuksen jalkojen juuressa, itki ja kuivasi hiuksillaan kyynelistä kostuneet Jeesuksen jalat ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Kohtaaminen päättyy Jeesuksen sanoihin: ”Kaikki sinun syntisi on anteeksiannettu. [--] Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” (Luuk. 36–40, 47–50.) Taidemaalari on muuttanut raamatunkertomuksen tapahtumapaikan suomalaiseksi syysmaisemaksi, jossa nainen ja Jeesus seisovat vierekkäin.Jeesus on laskenut kätensä naisen olkapäälle merkiksi siitä, että naisen synnit on anteeksiannettu. (Lohi 2005, 98.) Henkilöt on teoksessa kuvattu edestäpäin niin, että alttaritaulun katsoja on ikään kuin kolmantena ja silminnäkijänä todistamassa heidän kohtaamistaan. Jeesus ja nainen seisovat hiekkaisella kylätiellä, heidän takanaan näkyy heinäistä maantienvartta ja kaksi osin jo lehtensä pudottanutta puuta. Niiden takana häämöttää kuvan poikki kulkeva riukuaita ja rantalehtoa. Luontomaiseman horisonttina on tumma metsä, jonka päällä on kirkkaansininen taivas. Taiteilijan valinta sijoittaa raamatunkertomuksen kuvaama tilanne suomalaiseen maalaismaisemaan liittyy kansallisromantiikkaan kuuluneeseen näkemykseen, jonka mukaan arkaainen ja koskematon suomalainen luonto on pyhä (Wahlroos 2002, 20–21).
Väinö Hämäläisen teoksen nimi on ”Jeesus ja syntinen nainen”. Runon nimi on siitä poiketen ”Herra ja Mataleena”. Mataleena on kansankielinen muoto Magdaleenasta, joka viittaa niihin Uuden testamentin kertomusten naisiin, jotka Jeesus parantaa ja joille hän
15 Hämäläisen taideteos on saanut vaikutteita vuodelta 1890 peräisin olevasta, samaan tyylisuuntaan kuuluvasta Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksesta ”Kristus ja Mataleena”. Edelfeltin taideteos kuvaa kansallispukuisen naisen polvillaan Kristuksen edessä suomalaisessa syyskoivikossa. Teoksen kuvaama kohtaus perustuu raamatunkertomukseen ”Jeesus ja samarialainen nainen” (Joh. 4:1–29). Karelianismi oli vallalla 1890-luvulla Venäjän sortotoimien kiihtyessä ja taiteilijoitten etsiessä ja esitellessä alkuperäistä suomalaista kansaa ja kulttuuria niin taiteessa, kirjallisuudessa kuin musiikissa. Edelfeltin maalauksen innoittaja on Kantelettaren runo ”Mataleenan vesimatka” (Lönnrot 2005, 300). (Lohi 2005, 98–100.)
Kuva 2
“Jeesus ja syntinen nainen”, Väinö Hämäläinen 1908, Töysän kirkon alttaritaulu.
Valokuva: Jouni Ritavuori
antaa synnit anteeksi.16 Runon Mataleena aktualisoi keskiaikaisen suomalaisen Mataleenasta kertovan kansanrunouden ja erityisesti Kantelettaren ”Mataleenan vesimatkan” (Lönnrot 2005, 300), joka toistaa balladin ”Mataleenan virsi” sisältöä.
Molemmat liitetään muun Euroopasta levinneen Magdaleenasta kertovan kansanrunouden tapaan myös Uuden testamentin kertomukseen samarialaisesta naisesta, jonka Jeesus kohtaa kaivolla. (Haavio 1980, 371–373.) Kertomuksen mukaan Jeesus tapasi (nimettömän) naisen, paljasti naiselle tämän syntisen elämän ja naisessa syntyi kaipaus Jeesuksen hänelle tarjoamaan, sisäisen tyhjyyden poistavaan (ikuiseen) elämään, jota kuvaa Jeesuksen hänelle antama vesi (Joh. 4:1–29).
”Herra ja Mataleena” -runossa nimi Mataleena mainitaan vain runon otsikossa, muualla runossa käytetään kolmesti nimitystä tyttö. Se ohjaa tulkintaan, että puhuja näkee hänet tavallisena suomalaisena maalaistyttönä.17 Taideteoksen tytön nimeäminen Mataleenaksi ja runon ensimmäiset sanat ”[s]uomalaisessa syysmetsässä” johtavat tulkintaan, että runon puhuja tarkastelee alttarimaalausta nimenomaisesti suomalaista ihmistä pohtien.
Jeesuksen attribuutit runossa ovat Herra ja Vapahtaja. Herra esiintyy vain runon otsikossa ja vahvistaa mielikuvaa Jumalasta, jolla on valta. Runossa hänestä käytetään nimitystä Vapahtaja, mikä painottaa hänen tehtäväänsä: hän vapauttaa tytön eli antaa hänelle synnit anteeksi. ”Herra ja Mataleena” -runon lisäksi Vapahtaja-nimitystä käytetään vain yhdessä toisessa Raittilan runossa eli saman kokoelman
”Lehtimajanjuhla”-runosarjan runossa ”Eksyn. Näännyn. Pimenee” (1987, 10). Siinä Vapahtaja jakaa puhujan elämän raskauden ja vapauttaa hänessä uupumuksen ja masennuksen keskellä uutta elämää: ”Ja hämärässä kävelee Vapahtaja / ontuen minua vastaan // Pyytää päästä sisälle / nääntymykseni majaan / murtamaan kanssani leipää / juomaan kanssani viinitilkan... / lepäämään – ”.
16 Maria Magdaleena oli Jeesuksen opetuslapsi, joka mainitaan Uudessa testamentissa Jeesuksen seurassa (Luuk. 8:1–3), Jeesuksen ristin juurella (Joh. 19:25) ja Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäisenä todistajana (Luuk. 24:8–11, Joh. 20:1). Luukkaan mukaan Jeesus oli ajanut Maria Magdaleenasta ulos seitsemän pahaa henkeä (Luuk. 8:2). Vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa Maria Magdaleena on käännetty muotoon Magdalan Maria.
17 Runon Mataleenan voi 1900-luvun vaihteen maalauksessa ja suomalaista tyttöä kuvaavana tulkita myös piiaksi. Maaseudun köyhissä oloissa aviottomia lapsia oli neljäsosalla naisista, joista suurin osa oli piikoja.
Lapsenmurha oli yleisin rikos, josta naisia syytettiin 1800-luvun tuomioistuimissa. Heitä rankaisi myös kirkko: kirkon ovella seisottaminen, häpeäpallilla tai jalkapuussa istuttaminen jumalanpalveluksen aikana olivat julkisia rangaistuksia. (Nousiainen 1990, 161–163.)
”Herra ja Mataleena” -runo alkaa kuvauksena taideteoksen maisemasta ja henkilöistä:
”Suomalaisessa syysmetsässä Vapahtaja / tapasi tytön, mustapukuisen, nutturapäisen. / Ei kukkia missään, vain kahisevat haapapuut / hienovartiset hiukaisevan harmaat / kuin tytön sydän. / Puissa ja maassa haavanlehtien / kirvelevät liekit. / Mutta Vapahtajalla valkea paita, / kasvot korkeat kuin kesäinen yö”. Tytön vaatetus viittaa kansannaiseen, joka on pukeutunut ajalle ominaiseen pukuun. Nutturapäisyyden painottaminen mahdollistaa viittauksen suomalaisen kyläyhteisön (kristillisten) normien mukaiseen elämään ja säädylliseen tapakulttuuriin. Ekfrasiksessa korostetaan tytön ja Vapahtajan olemusten vastakohtaisuutta. Tytön musta puku ja Vapahtajan valkea paita saavat symbolisia merkityksiä: musta aktualisoi synnillisyyden ja valkea puhtauden. Vapahtajan kasvot kuvataan korkeiksi, mutta tytön kasvoja ei kuvata lainkaan. ”Kasvottomuuden”
voi tulkita viittauksena tytön näkymättömyyteen ja sulkeutuneisuuteen.
Vapahtajan valkeus, kasvojen korkeus ja niiden vertaaminen kesän yöttömään yöhön merkitsevät hänet maallisen henkilön sijasta taivaalliseksi. Yöttömässä valossa on alluusio ”Johanneksen ilmestykseen” ja siinä kuvattuun jumalalliseen valoon, joka vallitsee tuonpuoleisessa todellisuudessa: ”Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa” (Ilm. 22: 5). Runon tyttö sen sijaan kytketään maahan ja nähdään maallisena. Ekfrasiksessa näkyy kansanrunoudelle ominainen kuvallisuus, jossa ihminen mielialoineen rinnastetaan luontomaisemaan (Harvilahti 1992, 259). Inkeriläisen kansanrunouden itkemisen kuvauksia Senni Timonen luonnehtii niin, että niissä naisen kyyneleet leviävät hänen elinpiiriinsä:
”Miljöö on surullisen minän laajentuma – puut itkevät, sudet, karhut ulvovat, kivet halkeavat ja taivas paukkuu surullisen huolia”. (Timonen 2004, 331.) ”Herra ja Mataleena” -runossa syksyinen luontomaisema puineen heijastaa tyttöä ja hänen elämäntuntoaan. Kahisevien haapapuiden hienovartisuus ja hiukaiseva harmaus vertautuvat tytön sydämeen ja liittävät siihen arkuuden, herkkyyden ja alakulon merkityksiä. Puissa olevat ja maahan pudonneet keltaiset ja oranssit haavanlehdet kuvataan kirvelevinä liekkeinä. Liekit ja tuli ovat konventionaalista rakkauden symboliikkaa. Kansanrunoudessa tuli liitetään myös suruun: ”Ajatellessaan jatkuvasti surujaan ihminen ikään kuin itse korventaa mieltään”. Surun tuli syntyy, yhdistyy ja leikkaa toisia tulia: rakkauden ja halun tulta, joka on kaipuuta, palavaa halua pois.
(Timonen 2004, 323–324.) ”Herra ja Mataleena” -runossa ”maahan pudonneet kirvelevät liekit” voi tulkita tytön haavoittuneena rakkautena ja rakkaudesta johtuvana suruna.
Maiseman kukattomuus säkeessä ”[e]i kukkia missään” täydentää kuvaa tytön elämän kuihtuneisuudesta. Siihen viittaa myös luonnehdinta ”suonissa koko elämätön elämä”. Se jatkaa tytön rinnastamista puuhun: samalla tavalla kuin puun elämänenergia syksyllä hidastuu ja vähenee tytön elämätunto haurastuu ja heikkenee. Paradoksaalinen ilmaus elämätön elämä saa merkityksen, että tyttö elää, mutta on kuin kuollut. ”Herra ja Mataleena” -runossa näkyy vuodenaikojen symboliikka myös niin, että tytön syksyistä mielialaa vastassa on Vapahtajan kesäisyys: siinä missä tytön menehtymäisillään oleva, sulkeutunut olemus rinnastetaan talvea lähestyvään luontoon ja sen pimeyteen, Vapahtajan elävä ja avoin olemus rinnastetaan kesään ja siihen liittyvään valoisuuteen.
Kuvailtuaan taideteoksen henkilöiden olemusta runon puhuja vaihtaa asentoa. Hän siirtyy taideteoksen tutkijasta sen kokijaksi ja ylittää taideteosta ja itseään erottavan ajallisen, tilallisen ja historiallisen etäisyyden ja eläytyy tytöksi, jota Vapahtaja koskettaa olkapäähän. Runon säkeet ”[Vapahtajalla] koura lämmin, nyt se koski hartiaa, / nyt vavahti ruumiin / suonissa koko elämätön elämä” kuvaavat runon puhujan elämystä, jonka vavahduttamana hän tuntee, miten Vapahtajan lämmin kosketus herättää tytössä elämänvoimaa ja -tuntoa. Nyt-sanan kohosteinen toistaminen yhdessä vavahtaa-verbin kanssa korostaa elämyksen hetkellisyyttä ja yhtäkkisyyttä.
Suomalaisen tytön luonnossa kokeman Vapahtajan kohtaamisen ja kosketuksen voi tulkita myös variaationa suomalaiseen hengellisyyteen kuuluvasta ilmiöstä, jossa keskeistä on pyhyyden kokemus luonnossa. Kokemusta kuvataan konkreettisen todellisuuden ylittävänä tuntemuksena ajattomuudesta, kaiken kosmisesta yhteenkuuluvuudesta ja pyhyydestä. Pauliina Kainulainen liittää kohtaamisen hetkiin sakraalisuuden: ”[k]un ihminen kokee kohtaavansa pyhän Jumalan luonnon kauneudessa tai hiljaisuudessa, silloin todellisuuden sakraalinen luonne paljastuu hetkeksi [--] ja avaa näkymän elämän perimmäiseen mieleen”. (Kainulainen 2010, 31–34; vrt. Kainulainen 2008, 429–430.) Vapahtajan kohtaaminen ja kosketus luonnossa aktualisoi panenteistisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala on Kristuksen kautta läsnä luomakunnassaan.
”Herra ja Mataleena” -runossa tytön elämystä kuvataan vuodenaikoihin kytkeytyvin metaforin. Säe ”hangenhaju auringonviiru tiaisen ilkunta” aloittaa viiden säkeen jakson,
joka kuvaa tytön elämystä. Säkeet ovat verbittömiä ja välimerkittömiä: toinen toistaan seuraavat substantiivit kuvaavat tajunnanvirran tavoin tytössä vähä vähältä etenevää sisäistä tapahtumaa. Säkeessä ”hangenhaju auringonviiru tiaisen ilkunta” on aavistettavissa olevan kevään symboliikkaa. Tiaisen ilkunta kuvaa tytön häpeäntuntoa:
hän pilkkaa itseään muitten ihmisten häntä kohtaan osoittaman väheksymisen ja torjunnan vuoksi. Auringonviiru viittaa hentoon elinvoimaan. Elämyksen voimistumista kuvaa valon lisääntyminen viirusta auringonnousuksi. Valo saa ilon ja kasvavan elämänvoiman merkityksiä, joita täydentää kielojen työntyminen maasta eli vahvistuva elämäntunto. Lintujen havahtuminen laulamaan kuvaa tytön sielun vapautumista ankarien elämänolojen, yhteisön ja oman sisäisen ahdingon kurimuksesta. Valoa täydentää symboliikka jään sulamisesta vedeksi. Se kuvaa Raittilan lyriikassa henkisen kovuuden särkymistä ja tunne-elämän elpymistä, johon liittyy myönteisesti latautuva itku. Pohjahiekka on Raittilan lyriikassa sielunpohjan symboli.18 Tytön olemuksen pohjia myöten peittävä vesi symboloi hänessä tapahtunutta muutosta: siinä missä ennen oli elämättömyyttä, virtaa nyt elämänenergia.
Valo ja vesi ovat myös perinteistä kristillistä kieltä, josta käsin ne rikastavat runon tulkintaa. Lisääntyvä valo symboloi tytön osallisuutta Vapahtajan pyhyydestä ja jumalallisesta, ikuisesta elämästä. Runon pohjatekstinä olevaan, samarialaisesta naisesta kertovaan raamatunkertomukseen liittyen runon vesi kuvaa Jeesuksen naiselle lupaamaa ikuisen elämän vettä, joka poistaa tämän sisäisen tyhjyyden ja yhdistää hänet tuonpuoleiseen jumalalliseen todellisuuteen. Vesi on Raittilan lyriikassa myös Jumalan armon symboli. Sen mukaan tytön mielenmaisemassa tulviva vesi kuvaa kokemusta armosta, joka poistaa häpeän- ja syntisyydentunnon.
Säe ”[a]allot hyväilevät kaulaa” johtaa ajatukset veteen: säe kuvaa voimakkaan tunne-elämyksen tytössä (ja runon puhujassa) synnyttämää itkua. Se liittyy tytön tunne-elämän elpymiseen ja arvottuu myönteisenä. Säettä seuraa jälleen asennonvaihdos, jonka jälkeen runon puhuja siirtyy tytön elämyksen kokijasta hänen konkreettisen todellisuutensa kuvaajaksi. Runon päättävä syksyisen luonnon ja tytön elämäntilanteen kuvaus alleviivaa yksinäisyyttä, jonka hän tuntee nyt herkemmin ja voimakkaammin kuin ennen
18 Raittilan lyriikassa esiintyvä pohjahiekka liittyy metaforaan sielun pohjasta, kuten runossa ”Valvo minussa satakieli” (1990, 29): ” [--] Minä sittenkin sitoudun satakielen lauluun. Tähän särkyvään toivoon / jossa kaunan paasi särkyy ja sokkelot luhistuvat / kerros kerrokselta, yhä matalammalta ja / merenpohjahiekat / helisevät hiljaa hiljaa”.
elämystään. Viimeinen säe ”ihmisen itku” alleviivaa tytön elämän ja elämyksen kaikkia koskevaa yleisyyttä ja erityisesti suomalaisuutta. Runon lopussa mainittu suo kuvaa raskaita ja vaativia elämänolosuhteita. Raittilan runoissa esiintyvä suo-symboliikka myötäilee kansanrunoutta, jossa suo näyttäytyy elämän ja kuoleman välitilana. Se on kuoleman merkitsemä paikka, johon liittyy toivottoman elämän merkityksiä (Laurén 2006, 40–41).19 Viimeiset säkeet ”suonpohjista kurkien muuttohuuto – / ihmisen itku”
sanoittavat meditaation johtopäätöksen. Tulkitsen säkeitten kuvaavan vaikeissa elinoloissa syntyvää ja syvältä sisimmästä nousevaa tunnetta, jota kuvaa ajan, paikan ja ruumiin rajoista vapauttava kaipaus. Sitä sanoittaa kurkien muuttohuuto. Kurjet ja niiden huuto toistuu suomalaisessa runoudessa yksinäisyyden aihelmana (Nummi 2000, 224–
225), esimerkiksi Helvi Juvosen runossa ”Puolipäivän aikaan” (Juvonen 1961, 202).
Puolipäivän aikaan kurjet muuttavat.
Vako viiltyy tyhjään.
Äänet huutavat
kaipausta paikkaan, joka poissa on, kaipausta paikkaan, joka täältä poissa on.
Runon kurkien huudot kuulostavat samanlaisilta kuin ”Herra ja Mataleena” -runon kurkien muuttohuudot. Kurkien muutto pohjoisen pimeästä ja kylmästä etelän valoon ja lämpöön kuvastaa ihmisen kaipausta aikaan ja elämään, jota hallitsee pysyvästi energisyys ja vahva elämäntunto. ”Herra ja Mataleena” -runon kristillisessä luennassa kurkien muuttohuudossa erottuu myös sielun kaipaus uuteen elämään, kuolemanjälkeiseen kivuttomaan todellisuuteen. Helvi Juvosen runon säettä ”kaipausta paikkaan, joka täältä poissa on” voi tulkita niin kaipauksena kokea elämän täyteys kuin kaipauksena uuteen elämään kuoleman jälkeen.
Anna-Maija Raittila viittaa ”Herra ja Mataleena” -runonsa viimeiseen säkeeseen päiväkirjassa seitsemän vuotta runon ilmestymisen jälkeen. Hän tulkitsee runoaan 2.6.1994 matkustaessaan Vienan Karjalassa. Raittila lukee Kalevalaa ja siteeraa sen 45.
19 Ks. runo ”Saniaisten keskeltä yltympäri” (1990, 21). Myös runossa ”Johonkin aikaan päivästä” (1974, 69) suo kytketään suomalaisuuteen. Runossa todetaan: ”Johonkin aikaan päivästä / marraskuussa / Suomi on suon korkeudelta täynnä / punehtuneita pajuja, / aurinko on käynyt nuolaisemassa / paljasta poskea.”
Suo aktualisoi suomalaiset karut elinolot, joita marraskuinen ajankohta alleviivaa. Pajut kuvaavat ihmisiä, joiden hengenmaiseman karuus ja ujous nousee ankarista elinoloista.
runoa, jossa kuvataan Väinämöisen kanteleensoiton vaikutusta ihmisiin (Kalevala 1922, 593–594).
Ja minä luin Sampo-runoja... Koko Vienan luonto (ja miesten) luonto niissä;
ihmeellinen särkymisen viisaus...
Ensin mitä Väinämöisen soiton tosi ILO sai aikaan: ”[--] ollut ei miestä eikä naista / eikä kassan kantajata, / kellen ei itkuksi käynyt, / kenen syäntä ei sulanut. / Itki nuoret, itki vanhat, / itki miehet naimattomat, / itki nainehet urhohot, / itki pojat puol´ikäiset, / sekä pojat jotta neiet, / jotta pienet piikasetki, / kun oli ääni kummanlainen, / Ukon soitanto suloinen.”
– – – Se oli kuin Väinö Hämäläisen ”Töysän alttaritaulu”... Suomen kansa herää kyllä sydänmurajiaan myöten, merenpohjahiekkojaan... löytää itkunsa...
Ja sillä on aina Väinämöisensä...
Niin – sellainen Väinämöinen, joka itsekin antautui itkulleen: Itsensäki Väinämöisen / kyynel vieri kyykähteli, / tippui tilkat silmistänsä, / vierivät vesipisarat, / karkeammat karpaloita, / herkeämmät hernehiä... [--]. (SKS KIA.
Raittilan arkisto. Päiväkirjat. Kotelo 3.)
Päiväkirjan kertoja rinnastaa suomalaisen arkaaisen luonnon suomalaisen ihmisen luontoon ja vertaa kalevalaista Väinämöisen soittoa kristilliseen Vapahtajan kosketukseen: molemmat vavahduttavat vastaanottajan sisintä ja tunteita niin, että hän herkeää tunteet elvyttävään ja henkisesti vapauttavaan itkuun. Päiväkirjamerkinnästä poiketen ”Herra ja Mataleena” -runossa jätetään tytön metsässä kokeman elämyksen ja sen synnyttämän tunnekuohun ja itkun laatu ja merkitys runon lukijan pohdittavaksi