Köyhyyden keskeltä nousevaa iloa

Raittilan runoissa konkretian ylittävä jumalallisen todellisuuden läsnäolo kytkeytyy monesti asioihin ja tilanteisiin, joita määrittää köyhyys. Se näkyy esimerkiksi runossa

”Puute” (1969, 22), jossa huomaamattomat seljapensaan nuput nähdään luonnossa hengittävän Luojan läsnäolon vuoksi kuninkaiden ruusuina. ”Lehtimajanjuhla”-runosarjan kuudennessa runossa Luoja eli ”Elämän Antaja” valloittaa yltäkylläisyydellä ihmisen, jonka henkistä köyhyyttä kuvaa identiteetti ”matalalla täällä / [--] /

[h]iekanmuruissa, katkenneissa korsissa [--]”. Runossa ”Arkiateria” (1974, 23) köyhän ihmisen yllättää konkreettisen todellisuuden ylittävä ilo.

Istumme tässä osallisina

ilosta, saviset ruukut

höyryäviä perunoita, lautaset vielä tyhjinä, päärynänmuotoinen kannu

vettä täynnä. Lähekkäin toistemme läpi valaisemme lasit ja kannu ja leipäkori toistemme ääriviivoja, kokoilemme kohdalleen toisiamme. Varjelemme

toistemme osallisuutta.

Runo kuvaa tilanteen, jossa ruokailijat istuvat pöydässä. Pöytä on katettu. Ruokailu ei ole alkanut, lautaset ovat tyhjiä, perunat höyryävät. Vaatimaton ateria on perunoita, vettä ja leipää. Runon nimi alleviivaa aterian arkisuutta. Konventionaalisten arkea luonnehtivien harmauden, tavanomaisuuden ja rutiininomaisuuden sijasta puhujan kokemus ruokailijoita yhdistävästä poikkeuksellisesta ilosta muuttaa puhujan arkisen hetken paradoksaalisesti juhlahetkeksi.

Raittila on käyttänyt runon materiaalina 12.11.1973 kirjoittamaansa päiväkirjamerkintää.

Siinä esitellään ja tulkitaan taidemaalari Ina Collianderin näyttelyssä nähtyjä taideteoksia.

Ina Collianderin näyttelyssä tänään (Erja Ojasen puhtaasti, ”edenin”-voimalla soittaman Harrin sellosonaatin jälkeen jonka kuuntelimme Martan kanssa Sibiksellä) – – jostakin niin sanomattoman h y v ä s t ä, syvältä valaisevasta ILON osallisuus. Asetelmat SININEN MUKI, KELTAINEN SITRUUNA.

Yksi sellainen pieni valopesäke kummassakin työssä – ja ympärillä pelkillä mustilla ääriviivoilla piirrettyjä ruukkuja, kannuja, lasilintu, mukeja...

semmoisia savisia avosuisia, arkiateriaan kuuluvia. Ne näkyvät limittäin TOISTENSA LÄPI, ne valaisivat toistensa ääriviivoja. Jotenkin kokosivat toisiaan kohdalleen, varjelivat toistensa muotoa... Niin levollisesti jokainen

omassa täyteläisessä tasapainossaan ja – toinen toisessaan. (SKS KIA. Raittilan arkisto. Päiväkirjat. Kotelo 1.)

Päiväkirjan kertoja eläytyy Collianderin näyttelyn teoksiin ja tulkitsee niitä ympäröivän erityislaatuisen ilmapiirin, joka tartuttaa häneen ilon. Sen alkuperää on vaikea tavoittaa, mutta se valaisee hänen mielensä sisintä myöten. Tulkitsen päiväkirjan kerrontaa niin, että taideteosten ”näkemiseen” vaikutti sellomusiikki, jota kertoja oli kuunnellut ennen näyttelyä. Musiikki oli herättänyt hänessä elämyksen paratiisin valosta. Collianderin taideteosten inspiroimana paratiisielämys koskettaa kertojaa uudelleen: isoin kirjaimin kirjoitettu ilo, harvennetuin kirjaimin korostettu (jostakin sanomattoman) hyvästä ja katkoviivalla painotettu syvältä (valaisevasta) viittaavat kertojan konretian ylittävään elämykseen. Hän kokee taideteosten valon niin voimakkaana ja kirkkaana, että vain esineiden ääriviivat näkyvät. Elämys muuttaa nature morte -teosten esineet eläviksi: ne valaisevat toisiaan, kokoavat muotoa, ovat levollisesti toinen toisessaan.

”Arkiateria”-runossa ei viitata sanallisesti Collianderin taideteoksiin. Taideteosten jälkinä runossa voi erottaa ekfrastisia piirteitä. Ruokapöytää esineineen kuvataan kuin taideteoksen asetelmaa: esineet luetellaan niiden olennaiset piirteet määritellen.

Päärynänmuotoinen ja ääriviivoja -sanat viittaavat kuvataiteeseen, samoin tapa, jolla puhuja kuvailee arkista tilannetta ympäröivää valoa. Päiväkirjassa inhimillistetään taideteosten esineet, joiden kanssa kertoja jakaa ilon osallisuuden. Se välittyy myös runosta. ”Arkiateria”-runossa puhuja ei ole kuitenkaan etäisyyden päästä aterian esineitä luonnehtiva näkijä. Runon ensimmäinen säe ”[i]stumme tässä osallisina” sijoittaa hänet osaksi ateriaa ja laajentaa pöytäseurueeseen kuuluvaksi myös muita ruokailijoita.

Runon ensimmäisen säkeen deiktinen ilmaus tässä korostaa runossa kuvatun elämyksen ainutkertaisuutta: se syntyi ja vallitsi tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan ja tiettyjen ihmisten kesken. Neljännen säkeen aloittava sana vielä tarkentaa ilon kokemisen hetkeä:

lautaset ovat tyhjiä, ruokailu ei ole vielä alkanut. Iloon sisältyy implisiittisesti se, että nälkäisiä odottaa katettu ateria. Ensimmäisessä säkeessä ja viimeisessä säkeessä esiintyvä sana osallisuus (ilosta) alleviivaa elämyksen läsnäolijoiden kanssa jaetuksi yhteiseksi iloksi. Ilo jaetaan hiljaisuudessa: se ei näy eikä kuulu konkreettisesti ja fyysisesti. Ilo ei ole naurua ja iloista keskustelua, vaan henkinen tila ja tunne, jonka

runon puhuja jakaa toisten kanssa ja jota ulkopuoliset eivät näe ulkoisten asioitten perusteella.

Sovellan ”Arkiateria”-runossa esiintyvään sanattomaan hiljaisuuteen Sanders Peircen kehittämää kolmea fenomenologista kategoriaa, jotka paljastavat ilmiöiden merkityssuhteita. Hiljaisuutta kuvaavina ensimmäistä kategoriaa (firstness) edustaa spontaani, tiedostamaton, analysoimaton ja hetkellinen hiljaisuuden tila. Toista tasoa (secondness) edustaa kokijan tietoisuus hiljaa olemisestaan. Kolmas taso (thirdness) on hiljaisuuden kontemplatiivinen ulottuvuus, jossa hiljaisuus on osa kokijan metafyysistä, henkistä, sisäistä tilaa. (Ks. Peirce 1988, 75–78.) Kielitieteilijä Pirjo Kukkonen kuvaa Tito Collianderin teoksessa Alku (1979) esiintyvää vuorovaikutteista hiljaisuutta käyttäen apunaan Peircen kolmijakoa. Siteeraan teosta, koska siinä kuvattu sanaton yhdessäolo täydentää kuvaa ”Arkiateria”-runon hiljaisuudesta.

Minun kaadettuni teetä [--] istuimme hiljaa höyryävien kuppien ääressä. Minä olin vaiti. Seurasin tyttöjen reaktioita. [--] mutta kumpikin vain istui hiljaa, [--]

silmät etsien kiintopistettä mihin pysähtyä. Viimein isonenäinen tyttö henkäisi:

wonderful.

Ja toinen:

– Oh jes, wonderful. Tämä hiljaisuus…

Nyökkäsimme toisillemme. Minä sanoin:

- Niin täällä on tosiaan epätavallisen hiljaista.

[--]

– Mutta eikö se kiusaa teitä? Täällähän ei tiedä onko päivä vai yö, sataako vai paistaako aurinko.

– Eipä niin. Se on lepuuttavaa. Ja all right.

Tytöt katsoivat minuun hiukan kuin ihmeissään, ehkä myös epäuskoisina.

Sitten taas hiljaisuus, muuttumattomana. [--]. Hiljaisuus vallitsi, ja me hymyilimme. Tytöt tuntuivat olevan täysin mukana.

[--].

Nyt meitä oli kolme jakamassa sitä. Kuulimme toistemme varovaiset hengenvedot, [--]. [--]. Mitään ei tapahtunut.

[--].

Vieraani nauttivat hiljaisuudesta. Sen rikkominen olisi ollut karkeata. Siltä minusta tuntui, ja taas katsoimme toisiimme hymyillen. [--]. Ja nyt tajuamme että elämme hiljaisuudessa. Riippumattomina toisistamme – mehän emme tiedä edes toistemme nimiä – vapaina ympäristön paineesta. Me vain olemme.

Mikään ei pakota sitä sanoiksi, selityksiksi. Tässä, juuri tässä [hiljaisuudessa]

me asumme ja olemme. Istuimme äänettöminä katsoen toisiimme hiljaa, melkein nöyrästi hymyillen. (Colliander 1980, 55–59.)

Sitaatin alussa tyttöjen suhde hiljaisuuteen on toiseen kategoriaan kuuluvaa hiljaisuutta:

he tiedostavat sen, pohtivat sitä ja asettavat sen elämässään kokemaansa hiljaisuutta ja kulttuurinsa hiljaisuus-arvostuksia vasten. Lause ”[t]ytöt tuntuivat olevan täysin mukana” muuttaa yhteisen hiljaa olemisen kolmanteen kategoriaan kuuluvaksi kokemukseksi, jossa hiljaisuutta ei analysoida, vaan se on muuttunut sisäiseksi, henkiseksi, kaikesta ulkoisesta riippumattomaksi mielentilaksi. Pirjo Kukkonen kuvaa sitaatin hiljaisuutta niin, että ”hiljaisuudesta muodostuu lyhyeksi ajaksi metafyysinen kokemus, johon [aterian] vieraatkin osallistuvat” (ks. Kukkonen 1993, 170–178).

”Arkiateria”-runon sanaton hiljaisuus on ”Alku”-teoksessa kuvatun kolmanteen kategoriaan kuuluvan hiljaisuuden kaltaista. Runossa hiljaisuutta ei mainita sanallisesti, vaan se välittyy implisiittisesti puhujan sisäisenä kokemuksena ja mielentilana, johon liittyy ilon elämys.⁸

”Arkiateria”-runon puhujan sanaton vuorovaikutus ja ilon jakaminen toisten kanssa tapahtuvat toinen toistaan katsoen. Sitä kuvaavat säkeet ”valaisemme [--] / toistemme ääriviivoja, kokoilemme / kohdalleen toisiamme”. Säkeistä välittyy aterioitsijoiden avoimuus, joka johtaa toisten sisäisen todellisuuden tavoittamiseen. Ilon voimaa ja kokonaisvaltaisuutta kuvaa valo, joka muuttaa kaiken läpinäkyväksi. Ääriviivojen valaiseminen merkitsee, että yhteiseksi koettuun ilon tunteeseen ei liity ihmisten samaistumista toisiinsa. Sen sijaan ääriviivojen korostaminen kuvaa läsnäolijoiden persoonallisuuden ja omaperäisyyden tarkentumista. Tulkitsen säkeitä ”[k]okoilemme / kohdalleen toisiamme” niin, että ilon osallisuudessa ihmiset tunnistavat oman ja toistensa henkisen paikan ja tilan osana kokonaisuutta. Osallisuuteen sisältyy myös sensitiivisyys, joka on herkkyyttä suojella yhteistä ilon ilmapiiriä. Runon verbivalinta varjella (toinen toisensa osallisuutta iloon) viittaa vuorovaikutuksen eleettömyyden ja hiljaisuuden säilyttämiseen. Konkreettinen, fyysinen ilon osoittaminen ja sanominen uhkaisi särkeä ihmisten keskinäisen yhteyden.⁹

8 Tito Collianderin teoksissa esiintyvä hiljaisuus on saanut vaikutteita ortodoksisesta kristillisen mystiikan perinteestä, hesykasmista. Hesykasmi kuvaa syvää hengellistä hiljaisuutta, joka liittyy sanattomaan Jumalan sisäiseen katselemiseen. (Kukkonen 1993, 174.)

9 Raittilan päiväkirjassa viitataan 21.6.1988 ”Arkiateria” -runoon. Kertoja kuvaa noviisien sitoutumista luostariyhteisöön: ”Kuuliaisuus: keskinäistä kuuliaisuutta! toinen toisensa kuulostelua, toisiinsa taipumista... Asettelemme kohdalleen toisiamme / varjelemme / toistemme osallisuutta”. (SKS KIA, Raittilan arkisto. Päiväkirjat. Kotelo 2.) Päiväkirjassa ”Arkiateria”-runoa tulkitaan vaihtamalla keskinäisen ilon tilalle keskinäinen kuuliaisuus. Kirjassa Suru on tie ”Arkiateria”-runon ilo tulkitaan yhteenkuuluvuuden iloksi, joka liitttää yhteen maailman kaikki hätää kärsivät ihmiset (Raittila 1989, 40–

41).

Runon toisen säkeen saviset ruukut ovat kaksihahmotteisia. Paitsi että ne liittyvät säkeenylitystä seuraaviin höyryäviin perunoihin, ne kuvaavat ruokailijoita. Painotan jälkimmäistä tulkintaa, jota tukee se, että ruukut ovat monikossa. Ruukku on konventionaalinen ihmisestä käytetty symboli (Tresidder 2004, 498) ja sitä määrittävä savi viittaa runon ihmisiin maana. Symboli toistuu Raittilan lyriikassa. Esimerkiksi runossa ”Keskipäivän jälkeen” (1999, 28) savi on luomakunnan (ihminen mukaanluettuna) symboli. ”Arkiateria”-runon savisten ruukkujen pohjateksinä on Paavalin sanat Uudessa testamentissa: ”Jumala, joka sanoi: ´Tulkoon pimeyteen valo´, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme”

(2. Kor: 6–7). Kristillisesti tulkittuna ”Arkiateria”-runossa kuvattu ilo on osallisuutta jumalallisesta valosta, joka on runon ihmisissä ja valaisee aterian osallistujineen.

Valo viittaa runoa kristillisesti tulkittaessa konkreettisen todellisuuden ylittävään tuonpuoleiseen jumalalliseen todellisuuteen ja ihmisessä olevaan jumalalliseen henkeen.¹⁰ Runon puhuja tunnistaa sen kaikkialla: paitsi ihmisissä myös esineissä.

Aineellinen ja henkinen, konkreettinen ja jumalallinen sekoittuvat, kun jumalallisen ilon osallisuuteen liitetään myös pöydän esineet. Niiden elävyys välittyy säkeissä: ”[--].

Lähekkäin toistemme läpi / valaisemme lasit ja kannu ja leipäkori / toistemme ääriviivoja, kokoilemme / kohdalleen toisiamme. Varjelemme / toistemme osallisuutta”.

Runon astiat ovat epäkieliopillisesti perusmuodossa. Sen myötä leipäkori, lasit, kannu ja saviset ruukut (ihmiset) ovat valoa ja valossa, valaisevat toinen toisensa toistensa läpi, kokoilevat toisiaan ja varjelevat toistensa osallisuutta. Ruokapöydän esineiden elävyys mahdollistaa tulkinnan arkiateriasta kristillisenä ehtoollisena: arkiateria muuttuu pyhäksi ateriaksi, jossa Kristus on läsnä.¹¹

Esineet ovat samalla tavalla eläviä myös runossa ”Oi pikku pensaat – ” (1999, 38), joka alkaa retorisella kysymyksellä: ”[k]uolleet esineetkin todistavat / Sinun läsnäolostasi. / Mutta ovatko ne silloin kuolleita?” ”Arkiateria”-runon neljännen säkeen alku ”vielä

10 ”Arkiateria”-runon ilo ja sitä kuvaava valo tulee lähelle kveekarien käsitystä ”Sisäisestä Valosta” (Inner Light) joka kuvaa ihmisen yhteyttä jumaluuteen (Divine) (ks. Maltz 1985, 122–123).

11 Ks. ehtoollinen (Palva 1995, 216–217).

tyhjinä, [--]” alleviivaa runon kuvaavan hetkeä ennen kuin nälkäiset ovat aloittaneet ruokailun. Fyysinen nälkä vertautuu ihmisten henkiseen ja hengelliseen puutteeseen, joka on edellytys sille, että he tulevat henkisesti ja hengellisesti ravituiksi. Runossa kuvattu elämys edustaa kristillistä kokemuksellista mystiikkaa, jonka ytimessä on tunto Jumalan läsnäolosta ja läheisyydestä. Elämyksen konkretian ylittävää, tavanomaisesta poikkeavaa iloa kuvaa paradoksaalisuus, jossa jokapäiväinen arkinen tapahtuma muuttuu erityiseksi juhlahetkeksi.

Runon ruokailijoita yhdistävä sanaton ilo kuvaa puhujan sisäistä tilaa, jonka hän jakaa toisten kanssa kasvokkain ja josta käsin hän näkee kaiken, niin aterian esineineen kuin itsensä ja toiset ihmiset uudessa valossa. He ovat osallisia jumalallisesta todellisuudesta, joka liittää yhteen kaiken: Luojan ja luodun, konkreettisen ja aineettoman, materiaalisen ja henkisen, aikaan sidotun ja ikuisuuteen kuuluvan. Yhteenkuuluvuus herkistää puhujan suojelemaan eleettömästi ja ääneti keskinäistä ilon ilmapiiriä.

Raittilan runoissa kuvataan tilanteita, joissa läheiset ihmiset jakavat ainutkertaiset ja voimakkaat tunnekokemukset sanattomasti kasvokkain. Sanaton hiljaisuus on positiivista, se lähentää ihmisiä toisiinsa ja vahvistaa yhteyttä. Molemminpuolinen henkinen avoimuus mahdollistaa jakamisen. Keskinäinen yhteys ei kuitenkaan merkitse samaistumista toiseen. Kasvokkain tapahtuvaan intiimiin vuorovaikutukseen kuuluu

”ääriviivojen vahvistuminen” eli tietoisuus kunkin omaleimaisuudesta. Runoissa kuvatut tilanteet liittyvät parisuhteen menettämisen uhkaan ja läheisen kuoleman aiheuttamaan syvään suruun sekä tavanomaisesta poikkeavaan iloon. Vuorovaikutustilanteet ovat ainutkertaisia, tavanomaisen ja tutun arjen ja elämänhallinnan syrjäyttäviä, erityisen tunne-elämyksen ja tunneilmapiirin jakamisen hetkiä. Niihin liittyy konkretian ylittävä jumalallisen hengen kosketus ja jumalallisen todellisuuden läsnäolon tunto, jonka mahdollistaa henkinen köyhyys.