Kansanperinteestä kantautuvaa lintusymboliikkaa

5.1 Kansanperinteestä kantautuvaa lintusymboliikkaa

Suomalaisessa kansanrunoudessa on yleistä, että linnut inhimillistetään ja ne tulkitsevat runonlaulajan tunteita. Linnun olemus, liikkeet ja äänet myötäilevät runon puhujan mielialaa esimerkiksi tuntemattoman tekijän runossa ”Alahall´ on allin mieli”.

Sy´än on kylmä kyyhkysen syö´essä kylän kekoja kylmempi minun sitäi.

Alahall´ on allin mieli ui´essa vilua vettä,

jäänalaista järkyttäissä – alempana mun sitäi perehessä vierahassa.

Runonlaulaja tunnistaa allin valittavassa huudossa oman alakulonsa ja haikeutensa (Leikola 1997, 109; Kuusi 1985, 48–50).Kansanrunoudessa ja Kantelettaren runoissa linnut kuvaavat usein runonlaulajan kodittomuutta, orpoutta ja yksinäisyyttä (Järvinen 1991, 60). Erityisesti Raittilan alkutuotannossa (1947–1957) luontomaisema ja linnut

jakavat runon puhujan elämäntunnot ja mielialan. Näin tapahtuu esimerkiksi runossa

”Viimeinen kesäilta” (1947, 53).

[--]

Viluiset laineet lyövät tyhjää saarta päin, ja raskaat kaislat painuu mustaa vettä vasten.

Ja jossain yksin jäänyt sorsa särähtää.

Niin silmät täynnä itkua sä käännyt, lähdet.

[--]

Runon puhuja kuulee yksinäisen linnun ääntelyssä oman lohduttomuutensa. Ympäröivä luontomaisema rinnastuu kansanrunoudelle ominaiseen tapaan runossa ihmisen yksinäisyyteen ja alakuloon (ks. Harvilahti 1992, 259). Muuttolinnuilla on erityinen merkitys runonlaulajalle. Syystaivaalla muuttoon valmistautuvat linnut herättävät hänessä kaipauksen päästä lintujen mukaan ja keväällä palaavat linnut herättävät hänessä riemun (ks. Lummaa 2010, 45). Muuttolintukuvasto esiintyy Anna-Maija Raittilan ensimmäisen runokokoelman Ruiskukkaehtoon runossa ”Toivo” (1947, 25–26).

[--]

Katko häkki toivonlinnun mennä kauas lentoon puhki usvien, pitkän puuduttavan talven yli – eikö siinnä sieltä huhtikuu, [--]

keveästi, riemunkyyneleinä kiiri kiurun laulu suloinen!

[--]

Runosta välittyy symboliikka, jossa talvi kuvaa runon puhujan masentuneisuuden ja sisäisen jähmettyneisyyden aikaa. Talvea pakoon lähtevä muuttolintu kuvaa hänen toivoaan ja kaipaustaan, jotka kantavat hänet vaikean ajan yli. Keväällä palaava lintu kuvaa hänen sisäisen todellisuudensa siirtymistä masennuksesta iloon ja tunne-elämän herkkyyteen.

Kristillisenä vertauskuvana muuttolintu kuvaa Jumalan johdatusta ja kaipausta taivaan kotiin. Kevään airueina muuttolinnut ovat myös uuden elämän ja ylösnousemuksen symboleita. (Lempiäinen 1982, 8.) Etenkin Anna-Maija Raittilan ensimmäisissä runokokoelmissa kristillinen kuvasto on käytössä, esimerkiksi runossa ”Virsi sanaton”

(1947, 88). Runossa muuttolintu kuvaa elämän haavoittamaa runon puhujaa, jota rohkaisee tieto määränpäästä, taivaan kodista: ”Lennä vasten yötä / [--] / muuttoparven myötä / [--] / Lennä siipirikkoinen / laulu köyhän sydämen – / laulu pienen sisaren, mi uupumassa on! / Eessä usvaseinä! / [--] / siivet särkyneinä / luokses kuitenkin! / [--] / Pitkälti, niin pitkälti on vielä kotihin!”

Suomalaisessa taidelyriikassa erottuu 1970-luvulla runoja, joissa linnut eivät tulkitse tunteita, vaan pysyvät osana ei-inhimillistä konkreettista luontomaisemaa. Runojen aiheet ja teemat liittyvät usein ympäristöä ja luontoa koskeviin eettisiin kysymyksiin sen sijaan että ne koskisivat runon puhujaa ja inhimillistä elämää. (Lummaa 2010, 330–

333.)¹ Anna-Maija Raittilan runoudessa ei esiinny edellä mainitun kaltaista konkreettista linturunoutta. Silloinkin kun runo alkaa konkreettisella luontokuvauksella lintuineen siinä toistuu Raittilan runoudelle ominainen rakenne, jossa siirrytään havainllisesta maisemakuvauksesta sille annettuihin symbolisiin merkityksiin. Näin tapahtuu esimerkiksi runossa ”Matka” (1961, 46–47).

Laske vain jalkasi tälle tielle syksyn rannan keltaisen.

Polulta jalkasi polkaisulla linnut lähtevät lehahtaen.

[--]

Eivät ne tiedä, vain lähtevät matkaan kun kylmin ja pimein päivä nousee – ja tiellä tiettömällä

1 Esimerkkinä konkreettisesta linturunoudesta Karoliina Lummaa mainitsee Risto Rasan runon kokoelmasta Hiljaa, nyt se laulaa (1974, 59): ”Seison meren rannassa, / lumiselta taivaalta / lentää lokki: / meri on halki. / Jospa ne jonakin keväänä / eivät enää tule.” Tulkitsen runoa niin, että puhuja on talvisessa luonnossa, katselee talvesta huolimatta jäätymätöntä merta ja lokin lentoa. Hän muistaa muuttolintujen paluun. Säe ”meri on halki” viittaa kulttuurin kehittymisestä johtuviin luonnon- ja ympäristönmuutoksiin.

Muutokset herättävät runon puhujan pelkäämään luonnon tasapainon järkkymistä, johon liittyy uhka, että muuttolinnut eivät keväällä enää palaakaan pohjoiseen.

on tie jo täyttymys, tiellä tällä tulet perille

olet perillä

joka lyönnillä jonka lentää rohkenet, harmaa siipi.

Runossa muuttomatkalle lähtevät linnut muuttuvat kuvaksi ihmisestä, joka rohkenee elää vaativissa elämänoloissa oman laatunsa mukaista täyttä elämää.

Kansanrunoudelle ominaisen lintujen inhimillistämisen ohella Raittilan runojen linnuissa näkyy myös toisenlaista kansanperinteen vaikutusta. Kansalta kerättyyn perimätietoon kuuluvat kertomukset luonnossa kulkevan tavasta kuunnella lintuja, reagoida niiden ääntelyyn ja muuttaa se kielelliseen asuun. Sillä tavoin linnut ovat saaneet myös kansanomaiset nimensä, joista monet ovat vakiintuneet yleiskielisiksi lajinimiksi, esimerkiksi kuikka. Suullisena perintönä sukupolvelta toiselle ovat kulkeutuneet myös lintujen ääntelyssä kuullut sananparret, lauseet ja kokonaiset keskustelut. Rannoilla ja metsissä lintua kuunnelleet ovat erottaneet linnun ääntelyssä neuvoja, opastusta ja paljastuksia. Lintujen ääntelyn tulkitseminen puheena heijastaa kuuntelijan likeistä suhdetta luontoon: hän kuulee linnun pukevan sanoiksi ajatuksen, jonka hän tuntee omassa sydämessään oikeaksi. (Kauppinen 2007, 44–45, 50–52.) Raittilan runoissa luontomaisemaa tarkkaileva puhuja kuulee linnun äänessä ja tunnistaa sen olemuksessa itseään ja elämäänsä koskevan sanallisen viestin.

Kansanuskomuksissa lintujen erityisyys liittyy siihen, että ne pystyvät nousemaan siivilleen ja lentämään ilmojen halki. Ominaisuus yhdistää linnut taivaallisiin voimiin:

linnut koettiin jumalten viestintuojiksi, koska ne liikkuivat taivaalla jumalallisten voimien vaikutuspiirissä. (Tillhagen 1978, 35–36.) Tiettyjä lintulajeja edustavien lintujen kohtaaminen oli erityisen merkityksellistä, koska niiden uskottiin ennustavan tulevaisuutta. Ennelintu oli tavallisuudesta poikkeava joko kokonsa, äänensä, värinsä tai elintapojensa vuoksi. Sen kohtaaminen tiesi lähes aina pahaa. Lintu ennusti näkijälleen kuolemaa, sairautta, taloudellisia ongelmia tai muita henkilökohtaisia vaikeuksia.

Esimerkiksi korpin kohtaaminen merkitsi linnun mustan värin, äänen ja raadonsyönnin vuoksi kuolemaa ja palokärjen kohtaaminen kuolemaa ja tulipaloa. (Rantanoro 1986, 23, 56, 67, 75–79, 92; Tillhagen 1978, 10–11, 43–44.) Raittilan runossa ”Palokärki” (1969,

31) puhuja havahtuu linnun kohdatessaan elämäänsä uhkaavaan vaaraan. Analysoin runoa luvussa 5.2.

Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu universaali uskomus, jonka mukaan ihmisen sielu erkanee kuoleman jälkeen ruumiista lintuna. Siitä kertovat hautamuistomerkkien yhteydestä löydetyt puulinnut. Sielun vapautumista autettiin avaamalla luukku tai ikkuna. Sielun linnunkaltaisuus mahdollisti myös sen, ettei vain kuoleman jälkeen vaan myös unessa ja transsitilassa sielun uskottiin voivan ilmaantua toisaalla ja vaikuttavan siellä (Tillhagen 1978, 20; Haavio 1992, 80–82). Kansanuskomusten mukaan sielulintu voi kuoleman jälkeen viipyä ruumiin läheisyydessä ennen matkaansa tuonelaan, lintukotoon tai paratiisiin. Myös suomalaisessa itkuvirsirunoudessa esiintyy tapa kutsua vainajan sielulintu maan päälle kuoleman jälkeen tervehtimään läheisiään (Haavio 1992, 98–100). Kansanuskomus välittyy Raittilan runosta ”Lumihärmää” (1974, 58), joka päättyy säkeisiin: ”[ä]itimme paistoi hautajaisleipää / ovesta lensi leipien päälle / keltasirkku laulamaan.” Runo mahdollistaa tulkinnan, että perheen lapsi on kuollut ja lapsen sielu palaa keltasirkkuna tervehtimään äitiään.²

Pohjoismaista kansanperinnettä on uskomus, jonka mukaan sielu erkani valkoisena kyyhkysenä, jos ihminen oli ollut hyvä ja mustana korppina, jos hän oli ollut paha.

Kristillisessä perinteessä linnun valkoinen väri on liitetty hurskauteen ja musta kadotukseen. (Haavio 1992, 79, 88–90; Tillhagen 1978, 20–21, 245.) Ihmisen sielua tuonelassa on antiikin ajasta alkaen kuvattu linnunhahmoisena. Kristillisissä legendoissa ja niitä kuvaavassa taiteessa kuoleman jälkeinen elämä kuvataan usein lintujen paratiisina. 800-luvulta peräisin olevan kertomuksen mukaan profeetta Elia istuu paratiisissa elämänpuun juurella ja ”avaa kirjansa ohjatakseen vanhurskaitten sieluja, joita saapuu hänen ympärilleen joka puolelta kirkkaanvalkoisten lintujen hahmoisina”

(Haavio 1992, 95–96).

2 Kirjassa Suru on tie (1989, 88–89) Raittila kirjoittaa ”Lumihärmää”-runoon viitaten: ”Eräs tällaista taakkaa [itsemurhaa] kantanut äiti leipoi nuorimman poikansa hautajaisleipiä. [--] Mutta kesken leipomisen tuli Jumalan lintu, keltasirkku, tuvan ovesta suoraan leipien päälle. Laulamaan. Marraskuussa!”

Kirjoittaja vihjaa ”Lumihärmää”-runon lintuun taivaallisena viestintuojana, joka julistaa äidille lapsen elämästä Jumalan luona. Raittilan päiväkirjassa kuvataan toistuvasti kohtaamisia, joissa kuollut ystävä palaa lintuna tervehtimään läheisiään. 18.5.1995 päiväkirjan kertoja kuvaa: ”Satakielet pihapuutarhassa, [--] suihkuttavat iloa, kiitos, kiitos, kiitos... [--[--] Gyula heissä ylistää, viestittää perille pääsyä: ”Hazatértem...

Hazatértem.” (Pääsin kotiin... Pääsin kotiin.) (Raittila 2004, 194–195.)

Raittilan runoudessa kyyhkyn olemus koskettaa runon puhujaa niin, että hänen konkreettisen todellisuutensa raja murtuu ja hän saa kosketuksen jumalalliseen todellisuuteen. Kyyhky on yleisin Raamatussa ja kristillisessä perinteessä esiintyvä lintulaji. Useimmin se mainitaan Pyhän Hengen symbolina. Keskeinen symboliikkaa kuvaava raamatunkohta on Uuden Testamentin kertomus Jeesuksen kasteesta: ”Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä” (Matt.

3: 16). (Lempiäinen 2002, 297.) Raamatullisen symboliikan voi tunnistaa esimerkiksi Raittilan runosta ”Kaakkoisessa kylässä” (1987, 57), jota analysoin luvussa 5.3.

Raittilan runoudessa myös satakielen ääni murtaa puhujan konkreettisen todellisuuden rajan. Satakieli liitetään suomalaisessa ja muussa eurooppalaisessa taidelyriikassa usein rakkauteen. Linnun värikäs ja rikas öinen laulu tulkitsee rakkauden tuskaa, kaipausta, intohimoa ja onnea (Lempiäinen 1982, 87).Satakielen laululla on myös metalyyrinen merkitys: se kuvaa runoilijan ääntä eli hänen runouttaan. Aaro Hellaakosken Sarjoja-kokoelman satakielirunojen (1952, 5–25) voi tulkita kuvaavan runoilijan suhdetta runon tekemiseen (ks. Lummaa 2010, 6–27).³ Myös Viljo Kajavan runoa ”Satakielelle” voi lukea runoilijan kokemuksena runon kirjoittamisesta: ”Jotakin sanomatta, laulamatta jäi, jotakin puuttui / vielä kun jo ilta yöksi muuttui / [--] / siksi, satakieli, lintu rakastavan sydämen, / sano, mikä sanomatta jää, / mikä laulamatta jäi, se laula!” (Kajava 1939, 7–

8).

Kristillisessä kielenkäytössä satakielen laulu kuvaa sielun ikävää taivaaseen. Linnusta käytetään myös nimeä paratiisilintu ja kristillisessä taiteessa se kuvataan laulamassa elämänpuussa uudessa paratiisissa. Paratiisilintu-nimen taustalla on eteläruotsalainen legenda, jonka mukaan satakieli on ainoa lintu, joka on peräisin paratiisista: kun Aadam ja Eeva karkotettiin Jumalan puutarhasta, he saivat seurakseen satakielen. (Lempiäinen

3 Anna-Maija Raittila kuulee Hellaakosken Sarjoja-kokoelman runoissa esiintyvän satakielen laulun runonlaulajan laatuna. Hän siteeraa vuonna 1960 kirjoittamassaan esseessä Hellakosken runoa ”Satakielen ahdistus” (1952, 13–14): ”Miksi en laulaisi antain? / Mitä minulle jäisi / mitä minusta jäisi / jos kiroaisin, en visertäisi? / Minun ääneni turha on. / Olen tarpeeton”. (Raittila 1960.) Aukkoina muurissa -kirjassa Raittila vertaa runosta välittyvää intohimoista elämäntuntoa satakielen lauluun. Hän siteeraa puhettaan, jonka piti Berliinissä vuonna 1978: ”[j]os kansa ei itse löydä tietään, [--], runoilijan on tunnettava se koko aikansa ja kansansa puolesta. [--] niin realistisesti että siitä kohtaamisesta puhkeaa väylä eteenpäin, toivo!”

Runoilijalla on kirjoittajan mukaan ”trubaduurin tehtävä. Satakielen: täyttää intohimollaan, ilmaisunsa kirkkaudella koko se tyhjä toivottomuuden tila missä ollaan...” (Raittila 1992, 62–63, kursiivi Raittilan).

1982, 87.)⁴ Raittilan runoudessa satakielen laulu kuvaa jumalallista alkuperää olevaan, koko ihmisen valtaavaan henkiseen ja fyysiseen intohimoon.