Työprosessin tausta

Tutkielman taiteellisen osuuden eli Out of Order-teoksen kuvaukset suoritettiin syyskuussa 2010 Länsi-Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Kaikki teoksen kuvauspaikat on valittu vanhan ykköstien varrelta niin, että niihin liittyy omia henkilökohtaisia muistojani. Teos myös kuvattiin kokonaisuudessaan 8 millimetrin kaitafilmille. Kuvausten jälkeen filmit lähetettiin Saksaan kehitettäväksi ja tämän jälkeen toteutettiin ensimmäisen raakaleikkaus, jossa selkeästi epäonnistunut materiaali karsittiin pois. Tämän jälkeen materiaali lähetettiin Ruotsiin, jossa suoritettiin materiaalin siirto digitaaliseen muotoon. Prosessin tämä vaihe valmistui joulukuussa 2010 ja varsinainen leikkaaminen aloitettiin yksikanavaisella elokuvaversiolla tammikuussa 2011. Elokuvaversio valmistui huhtikuussa ja aloitin välittömästi tämän jälkeen kolmikanavaisen installaatioversion leikkauksen. Installaation kuvapuoli valmistui vuorostaan toukokuussa. Heti tämän jälkeen aloitettiin puolestaan äänityöt. Ne eivät kuitenkaan edenneet suotuisasti sillä kolmen työviikon jälkeen äänityö ajautui umpikujaan ja siihen asti työstetty aihio lensi roskakoriin. Tämän jälkeen äänityöt aloitettiin uudelleen nollasta ja toisella yrityksellä ne etenivätkin joutuisammin ja valmistuivat joulukuussa 2011.

3.1.1 Oma taustani

Lähtökohtani siis on, että olen jo useita vuosia ammatissani toiminut taiteilija. Minulle on muodostunut useita ennakkokäsityksiä jo ennen tutkimukseni aloittamista mutta sitoudun tutkimuksessani tuomaan ne esiin. En siis lähde liikkeelle tyhjästä neutraalista tilanteesta, enkä tule siihen myöskään päätymään. Horisontti, jota vasten teen tulkintani, ei ole vakaa ja ikuinen vaan päinvastoin muuttuu jatkuvasti – toivottavasti myös tämän tutkimuksen aikana.

Niinpä tutkimukseni tuloksilla on tietty väliaikaisuuden leima. Tunnustan siis myös, että tutkimukseni tulos on vain tietystä näkökulmasta tehty ehdotus, ei absoluuttinen totuus.

Omasta suhteestani ykköstiehen on kerrottu jo edellä. Myöskään liikkuva kuva ei ole minulle uusi väline sinänsä sillä taiteilijana olen työskennellyt sen parissa jo lähes kymmenen vuotta.

Monet työskentelyni teemat eivät kuitenkaan ole riippuvaisia välineistä vaan pikemminkin ne ilmenevät töissäni välineestä riippumatta.

Olen usein kuvannut työskentelyäni sekoitukseksi uutta ja vanhaa sekä lainattua ja itse tehtyä.

Minun tapauksessani se tarkoittaa, että työskennellessäni sekoitan yleensä työmetodeja keskenään: liikkuvan kuvan työ saatetaan kuvata alun perin filmille ja myös alustavasti leikata filmiformaatissa. Tämän jälkeen se siirretään kuitenkin digitaaliseen muotoon, jossa sitä muokataan vielä lisää tavoilla, jotka eivät ole mahdollisia perinteisillä menetelmillä toimittaessa. Työmetodini tavoitteena on yhdistää näin kahden eri työtavan parhaat puolet laadukkaimman mahdollisen lopputuloksen savuttamiseksi. Olen siis työstänyt tällä metodilla useita samantyyppisiä teoksia jo aiemmin urallani.

Valitsin Out of Orderin materiaaliksi siis Super8-filmin. Filmi on materiaalina minulle tuttu sillä kaikki filmografiastani toistaiseksi löytyvät teokset on kuvattu joko 16 tai 8 millimetrin filmille. Syy tutun materiaalin valintaan ei kuitenkaan ollut mukavuudenhalu vaan valinta tehtiin puhtaasti esteettisin perustein. Näkemykseni näet on, että niin videolla kuin filmilläkin on oma ainutlaatuinen tekstuurinsa ja kummallakin välineellä on näin ollen omanlaisensa esteettinen luonne. Niinpä materiaalin valinta tulisi mielestäni aina tehdä teoskohtaisesti ja teoksen kokonaisuutta silmällä pitäen. Itselleni on kuitenkin käynyt niin, että olen toistuvasti tällaisen pohdinnan jälkeen valinnut teosteni materiaaliksi filmin. Toisin sanoen, olen poikkeuksetta kokenut teoksieni olevan luonteeltaan sellaisia, että ne toimivat paremmin filmille kuvattuna. Niin kävi myös nyt. Filmimateriaalin rakeinen, menneeseen aikaan lähes automaattisesti assosioituva luonne tuntui itsestään selvältä valinnalta tämän teoksen kohdalla. Toisaalta kuitenkin myös pohdin, onko se liian ilmeinen valinta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että omasta mielestäni hieman kliinisen näköistä videota ei millään saa taivutettua sopivan näköiseksi tämän teoksen tarpeisiin. Filmi tulisi siis tämän teoksen kohdalla lähes varmasti näyttämään paremmalta. Niinpä päätin valita sen, oli valinta sitten ilmeinen tai ei. Syyt itse filmikoon valintaan taas olivat puhtaasti taloudelliset. Teoksen opiskelijan tuloista säästetty budjetti ei olisi millään riittänyt leveämmän filmin hankkimiseen. Niinpä super8-filmi oli käytännössä ainoa mahdollinen valinta. Tämä valinta täytyi tietysti tehdä jo reilusti ennen kuvauksia ja sen onnistumisesta ei ollut sinänsä mitään takeita tuossa vaiheessa, omia vaistojani lukuun ottamatta. Toisaalta, vaikka teos on kuvattu filmille, sen lopullinen formaatti on digitaalinen video sillä lopullinen editointi suoritetaan tietokoneella ja valmis esityskopio on siis olemassa vain digitaalisessa muodossa. Näin ollen on siis hankala määritellä yksiselitteisesti onko valmis teos teknisesti video vai filmi.

Tavallaan se on molempia ja tavallaan ei kumpaakaan.

Vaikka liikkuva kuva onkin minulle välineenä periaatteessa tuttu, monikanavaisessa muodossaan se kuitenkin on minulle tekijänä uusi konsepti, johon olen vasta tutustumassa syvällisemmin. Ennen kaikkea tämä näkyy siinä, että minun on hankala visualisoida sitä etukäteen, ilman konkreettista materiaalia. Olen tietenkin nähnyt lukuisia useamman kanavan installaatioita erilaisissa museoissa ja gallerioissa vuosien varrella ja nykyisin niitä on mahdollista tarkastella myös erilaisten DVD-julkaisujen avulla. Itse en kuitenkaan ole toteuttanut monikanavaista teosta ennen tätä projektia. Monikanavainen liikkuva kuva on kuitenkin kiehtonut minua monen vuoden ajan. Kirjoitin aiheesta myös kandidaatin tutkielmani Elokuvasta installaatioon, jossa tarkastelin Eija-Liisa Ahtilan Lohdutusseremonia-teosta useasta näkökulmasta, joista käsin koetin todentaa Ahtilan teoksen elokuva- ja installaatioversioiden välisiä eroja. Tuolloisessa tutkielmassa näitä eroja löytyikin mukavasti. Tästä ei kuitenkaan ollut apua tämänkertaisessa tekoprosessissa sillä etukäteen arvioituna näytti selvältä, että omasta teoksestani tulee täysin erilainen Ahtilan Lohdutusseremoniaan verrattuna. Omassa teoksessani ei esimerkiksi ole mukana Lohdutusseremonialle keskeisiä elementtejä kuten näyttelijöitä, dialogia tai ihmisiä ylipäätään. Pystyin siis sanomaan, millainen omasta teoksestani ei tule. Se, millainen siitä tulee, oli sen sijaan epäselvää. Ajatukseni kuitenkin oli, että installaatioversion mielikuva todennäköisesti kehittyisi eteenpäin elokuvaversion leikkauksen aikana, kun konkreettinen kuvamateriaali olisi nähtävillä silmieni edessä.

Yksi keskeinen ajatukseni installaation taustalla on myös oma jo pitkään vahvistunut kokemukseni, jonka mukaan en taiteilijana tee kovinkaan tyypillisiä niin sanottuja galleriavideoita, joita nykyinen monikanavaisen liikkuvan kuvan enemmistö oman kokemukseni mukaan edustaa. Teoksiani ei esimerkiksi ole suunniteltu varta vasten pyöritettäväksi loopilla tilassa. Niistä ei myöskään saa kattavaa kuvaa lyhyellä vilkaisulla vaan ne on ennemminkin tarkoitettu katsottaviksi alusta loppuun, paikoin pitkästäkin kestosta riippumatta.¹⁰¹ Oman kokemukseni mukaan taustani ei myöskään ole niin sanotun

101 Erika Balsomin mukaan tämä on ollut myös historiallisesti yksi keskeisistä syistä miksi

kokeellisten elokuvien esittämistä galleria- ja museokontekstissa on vieroksuttu (Balsom 2012, 18-22). Myös Michael Rushin mukaan galleriatilan katsojilla on usein tapana liikkua tilan läpi vain lyhyen hetken kutakin teosta tarkastellen. Lyhyet videoteokset tukevat tätä katsomisen tapaa. Rushin mukaan lyhyesti, selkeästi ja ytimekkäästi ilmaistut ideat saattavat hyvinkin olla olennainen tekijä tiettyjen videoteosten menestyksen takana (Rush 2007, 220-221). Toisaalta tämäkin kulttuuri saattaa olla hitaasti muuttumassa. Esimerkiksi Kiasmassa on muutamien viimeaikaisten

mediataidenäyttelyiden yhteydessä [Eija Liisa Ahtila: Rinnakkaiset maailmat (2013), Mika Taanila:

Aikakoneita (2013-2014)] kehitetty opasteita siten, että teokset, jotka on tarkoitus katsoa alusta

videotaiteen piirissä vaan koen pikemminkin olevani kokeellisen elokuvan tekijä. Kokeellisen elokuvan paikka taiteen kentällä on perinteisesti sijannut jossain epäselvällä harmaalla alueella elokuvan ja kuvataiteeseen suuntautuneen taidemaailman välissä. Osittain se on kuulunut molempiin kategorioihin, osittain ei kumpaankaan.¹⁰² Tutkielman seuraavassa osassa koetan kartoittaa tarkemmin tätä harmaata aluetta sekä eritellä tarkemmin edellä käyttämiäni monimerkityksellisiä käsitteitä.