Hermeneutiikka

Hermeneutiikan ajatusmallin mukaan minkään sanan, käsitteen tai vaikkapa taideteoksen sisältö ei ole pysyvä ja lopullinen vaan aina sidoksissa tulkintoihin. Nämä tulkinnat eivät synny tyhjästä vaan ovat aina sidoksissa siihen horisonttiin, josta ne tehdään. Sama ilmiö toisesta näkökulmasta katsottuna voi siis antaa tutkimukselle aivan erilaisen tuloksen. Tämä horisontti, ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset, ei kuitenkaan ole tutkimukselle vain rasite, joka tulee korjata, vaan se on päinvastoin pohja, jolle kommunikaatio rakentuu.⁶³ Eri näkökulmien kautta kohteen konteksti myös avautuu paremmin. Kohde kuuluu samanaikaisesti moniin erilaisiin yhteyksiin ja jokainen niistä tuo sille oman sävynsä. Se, että

59 Emt., 24 sekä Anttila 2006, 89.

60 Hannula, Suoranta ja Vadén 2003, 27.

61 Emt., 29-31.

62 Emt., 31-32.

63 Hannula 2003, 81-82.

nämä näkökulmat saattavat olla ristiriidassa keskenään, on analyysin kannalta vain positiivista: ristiriidat tuovat analyysiin jännitettä.⁶⁴

Anttilan mukaan tulkinnallinen tutkimusote edellyttää juuri menetelmää, jossa tutkija suorittaa päättelynsä aineistostaan esi- tai taustaoletusten pohjalta aineistoa analysoiden.

Hänen täytyy siis eritellä esiymmärryksensä, eli ennen tutkimuksen aloittamista pohdittava, miten hän ymmärtää kohteensa sekä esitettävä alkutematisointi, missä hän käy läpi ne näkökulmat, joilla hän jäsentää kohteensa. Samoin hänen täytyy esittää ne omat intressinsä ja motiivinsa, joiden perusteella hän on ryhtynyt hankkeeseen.⁶⁵

Hermeneutiikan luonnetta kuvaa osuvasti hermeneuttisen metodin klassinen kuvaus hermeneuttinen spiraali tai kehä. Hermeneuttisen spiraalimallin ensimmäinen olennainen tekijä on käsitys siitä, että tiedonmuodostusprosessilla ei ole mitään absoluuttista alkua. Tämä on kaiken inhimillisen tiedon perusedellytys, koska ymmärtäminen perustuu aina jo ennalta ymmärrettyyn. Tulkitsijalla on siis tulkinnan kohteesta aina jonkinlainen ennakkokäsitys, joka vaikuttaa itse tulkintaprosessiin. Kun tulkinta etenee, spiraali kiertyy lähtöpisteen ympärille ja esiymmärrys täydentyy sekä korjaantuu. Ennakko-oletuksia siis jatkuvasti korjataan. Jos näin ei ole, tulkinta pysyy paikallaan ja kiertää kehää. Muuttunut esiymmärrys vaikuttaa edelleen tulkintaan.⁶⁶

Anttilan mukaan toinen olennainen asia on kokonaisuuden ja osan suhde tulkintaprosessissa.

Tutkittava kohde on mahdollista ymmärtää kokonaisvaltaisesti vain yksittäisten osien ja kokonaisuuden välisen vuoropuhelun kautta. Kokonaistulkinta rakennetaan tekstin osien avulla mutta näiden osien merkitystä ei voida täysin ymmärtää, jos niitä ei suhteuteta kokonaisuuteen. Kokonaisuus on enemmän kuin osien summa. Mitä paremmin kokonaisuus ymmärretään, sitä selkeämpi on myös sen osien merkitys. Toisaalta kokonaisuus myös hahmottuu näiden osiensa kautta. Hermeneuttinen spiraali kiertyy tutkimuksen edetessä siis myös tällä tavalla.⁶⁷

64 Anttila 2006, 388.

65 Emt., 310-311 ja 282.

66 Emt., 305-312 sekä Siljander 1988, 115-116.

67 Anttila 2006, 305-308 sekä Siljander 1988, 116-117.

Kolmas spiraalin kannalta olennainen tekijä on se, että tutkimuksessa saavutetut tulkinnat säilyttävät aina tietyn väliaikaisuuden leiman. Samoin kuin tulkintaprosessilla ei ollut mitään absoluuttista alkua, ei sillä myöskään ole absoluuttista loppua. Kehä on lopulta sulkeutumaton.⁶⁸

Hyvän vertauksen siitä, mitä tämä kaikki voisi käytännössä tarkoittaa, tarjoaa mielestäni filosofi Hans-Georg Gadamer teoksessaan Hermeneutiikka – ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa.⁶⁹ Hän vertaa hermeneuttista kehää vieraan kielen oppimiseen. Meidän esimerkiksi täytyy jäsentää kokonainen lause vierasta kieltä ennen kuin ymmärrämme sen osien merkityksen. Tätä prosessia kuitenkin ohjaavat aina jossain määrin omat, edeltävästä tekstiyhteydestä virinneet odotuksemme. Jos teksti niin vaatii, näitä odotuksia on kuitenkin muutettava, jotta yhtenäinen näkemys olisi mahdollista muodostaa. Ymmärtäminen siis vaatii liikettä kokonaisuudesta osaan ja takaisin. Yksittäiset sanat liittyvät lauseisiin, tekstikokonaisuudet kirjailijan tuotantoon ja tämä tuotanto kirjallisuuden kokonaisuuteen.

Näitä kokonaisuuksia ei luonnollisesti voi koskaan täysin hallita vaan kuva niistä vaihtelee ajan myötä. Niinpä myös yksittäisen teoksen tulkinta on luonteeltaan väliaikainen.

Hannulan, Suorannan ja Vadénin mukaan hermeneuttisuus tarkoittaa paitsi tulkinnan kohdallisuuden ja pätevyyden etsimistä, myös sen pohjattomuuden ja jatkuvan kritiikin tarpeen tunnustamista. Kokemuksen hermeneuttinen tutkiminen alkaa tarkastelemalla sitä tulkintaa, joka on olemassa jostain kokemuksen muodosta. Sitten tätä tulkintaa, sen taustaoletuksia sekä johtopäätöksiä on epäiltävä ja kokemuksellisen demokratian hengessä epäily on suunnattava mihin suuntaan tahansa. Kriittisyys kokemuksellisen demokratian yhteydessä tarkoittaakin: 1) monisuuntaisuutta, 2) pohjattomuutta ja 3) kehämäisyyden (ja täten tulkinnan eettisen luonteen) tunnustamista.⁷⁰

Nämä kolme kriittisyyden muotoa ilmenevät kulloisessakin kohteessa rajauksesta ja intresseistä riippuen eri tavoin. Kehämäisyyden myöntäminen tarkoittaa, että taiteellisessa tutkimuksessa on kerrottava muillekin esitetyn tiedon merkitys taitojen ja taiteellisten käytäntöjen sekä laajempien yksilöllisten ja yhteiskunnallisten yhteyksien kannalta. Tämä tutkimuksen ja sen kohteen vuorovaikutus tarkoittaa tutkimuksen eettistä ulottuvuutta.

68 Anttila 2006, 418 sekä Siljander 1988, 117-119.

69 Gadamer 2004, 29-30.

70 Hannula, Suoranta ja Vadén 2003, 32 sekä Anttila 2006, 385.

Taiteellinen tutkimus on osa kohdettaan ja muuttaa sitä. Pohjattomuus puolestaan vaatii osallistumista yhä uusiin kriittisiin kierroksiin, tulkinnan yltäkylläisyyden lisäämiseen.

Monisuuntaisuus antaa taiteelliselle tutkimukselle mahdollisuuden kyseenalaistaa taiteen ja tutkimuksen käytäntöjä mutta myös velvollisuuden seurata muiden tieteenalojen kritiikkiä.

Näin sulkeutuneisuus käy mahdottomaksi. Tutkimuksessa on oltava selvillä siitä, miten käsitetty ja tulkittu kokemus sekä taiteellinen kokemus liittyvät toisiinsa. Kokemuksellisen demokratian radikaalius perustuu siihen, että näiden kokemusten eri muotojen on kyettävä esittämään ehtoja ja vaatimuksia muutoksista toisilleen. Mitään kyseenlaistamattoman varmoja kokemuksen muotoja ei ole. Kriittisyys ja itsereflektiivisyys on tässäkin tapauksessa keino avoimuuteen.⁷¹

Hannulan, Suorannan ja Vadénin mukaan kokemuksen tutkiminen johtaa intersubjektiivisuuden ongelmaan. Subjektiivisin keinoin, esimerkiksi itsereflektion menetelmin saadut tutkimustulokset ovat – ja niiden on oltavakin – avoimia ja lähestyttävissä, joskaan yleispätevyyttä niiltä ei odoteta. Tutkimuksessa on silti luotava niin paljon yleispätevyyttä ja jaettavuutta kuin mahdollista. Jos tutkitaan jotakin ilmiötä, jossa ei esiinny subjekti/objekti jaottelua, ei tutkimukselta voida olettaa yhtä aikaa sekä objektiivista todennettavuutta että sisäistä kokemuksellista kerrontaa. Taiteellisen tutkimuksen ja taiteellisen kokemuksen suhteen tekeminen tietoiseksi, metodologisesti perustelluksi ja kriittisesti reflektoiduksi sekä tämän suhteen osoittaminen muille on se tapa, jolla Anttilan sekä Hannulan, Suorannan ja Vadénin mukaan ratkaistaan metodologinen ongelma.⁷²

Kirjoittajien mukaan taiteellisen tutkimuksen kielen haaste on ilmaisun yhteisyyden ja avoimuuden tavoittamisessa, samalla kun ainutlaatuinen kokemus pyritään pitämään mukana.

Kun kokemus tulkitsee itseään, on tutkimuksen tekijä aina mukana myös tutkimuksen kohteena. Avoimuus ei tarkoita mielivaltaista toistettavuutta tai matematiikan universaaliutta vaan sitä miten "meille" avautuvalla kielellä "minä" voi sanoa jotain yhteisesti jaettavaa.⁷³ Niin ikään laadullisesti korkeaa tutkimusta luonnehtivat suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus.

Niiden avulla taiteelliselle tutkimukselle tärkeä kokemuksellisuus saadaan esiin.⁷⁴

71 Hannula, Suoranta ja Vadén 2003, 32-33.

72 Emt., 33-34 sekä Anttila 2006, 114.

73 Hannula, Suoranta ja Vadén 2003, 33-34 sekä Anttila 2006, 143.

74 Hannula, Suoranta ja Vadén 2003, 8 sekä Anttila 2006, 3.