Työn muotojen muuttuminen ja määräaikainen työ

2.2.2 Työn muotojen muuttuminen ja määräaikainen työ

Vaikka työsuhdetyyppien rakenne vaihtelee eri maissa, ovat tietyt normaalin työsuhteen piirteet olleet yleisiä. Pysyvä, kokoaikainen palkkatyö on nähty ideaalina.

Määräaikainen ja ideaalista poikkeavat muut työsuhteet on nähty joustavuuden, epävarmuuden ja riskien lähteenä. (Suikkanen, Linnakangas, Martti & Karjalainen 2001, 14.) Sennett tiivistää muutokseen kolmeen sanaan: ”no long term”. Tällä hän tarkoittaa ajan pirstaloitumista. Yleinen jatkuvuus ja pitkäjänteisyys ovat kadonneet, eikä maailmalla ole tarjota sosiaalisia tai taloudellisia elementtejä pitkäjänteiseen rakentamistyöhön. (Sennett 2002; 19, 27.)

On katsottu, että työelämän muutokset ovat johtaneet työnteon muotojen epätyypillistymiseen, minkä puolesta puhuu esimerkiksi Vähämäen (2003, 15) näkemys siitä, että työ ja työtehtävät ovat muuttuneet epämääräisiksi. Kasvio (1994) on listannut työelämän muutossuuntia jälkiteolliseen, joustavaan yhteiskuntaan siirryttäessä. Hän kirjoittaa, että työura muuttuu joustavaksi ja katkoksellisemmaksi. Tämä

katkoksellisuus ei kuitenkaan enää ole vain työvoiman periferian ongelma, vaan se alkaa olla normaalia. Siltalan (2007, 202) mukaan pätkätyöt on alettu mieltää ongelmaksi sitä mukaa kuin työmarkkinoiden epävarmuus on alkanut ravistella aikaisemmin varmoina pidettyjä keskiluokkaisia asemia.

Yhtenä epätyypillisenä työn muotona pidetään määräaikaisia työsuhteita, joiden taustalla voi olla hyvinkin erilaisia syitä esimerkiksi sijaisuuksista projektitöihin.

Yhden määritelmän mukaan määräaikainen työsuhde perustuu työsopimukseen, joka on solmittu määräajaksi, koeajaksi tai tietyn työn suorittamisen ajaksi (Tilastokeskus).

Saloniemen ja Virtasen (2008, 82) mukaan määräaikaisuuden käsitteen määrittäminen ei ole helppo tehtävä, koska huomioon on otettava aina kansallinen tilanne ja politiikka.

Suomessa tilanne on siinä mielessä erikoinen, että määräaikaisuus liittyy usein esimerkiksi sijaisuuteen eikä tarkoita vuokratyötä niin kuin usein ulkomaalaisissa tutkimuksessa (Saloniemi & Virtanen 2008, 82). Toisaalta vuokratyövoiman käyttäminen yleistyy Suomessa koko ajan. Lisäksi suomalainen piirre määräaikaisuudelle on, että Suomessa määräaikaisena työskentelevät ovat ryhmänä jopa muita korkeammin koulutettuja (Sutela 2006, 224). Baumanin (2002, 177) mukaan lyhyet ja määräaikaiset työsuhteet muuttavat käsitystä työstä yleistyessään, sillä ne tuovat epävarmuutta työelämään ollessaan voimassa kunnes toisin ilmoitetaan.

Vaikka määräaikaiset työsuhteet eivät ole uusi ilmiö, näyttää siltä, että niitä on alettu pitää epätyypillisinä työn muotoina. Tämä voi johtua siitä, että määräaikaisia työtehtäviä on myös aloilla, jotka eivät perinteisesti ole edellyttäneet työn määräaikaisuutta. Toisaalta määräaikaiset työsuhteet nähdään kiinteänä osana nykyistä työelämää. Vaikka 1990- lukuun verrattuna määräaikaiset työsuhteet ovat vähentyneet (Lehto & Sutela 2008), on jopa nähty, että pätkätöistä ja muista entisajan epätyypillisistä töistä olisi tulossa tyypillisiä työnteon muotoja. Suikkanen ym. (2001) ovat tarkastelleet työtä ja sen muutosta suhteessa moderniin ja jälkimoderniin. He tarkastelevat normaaliuden astetta sekä muutosta työmarkkinoilla oletuksenaan, että pysyvä kokopäivätyö on menettämässä johtoasemaansa ja että muutos on entistä nopeampaa ja syvempää. (Suikkanen ym. 2001). Kasvion (2002, 105) mukaan työelämään tulevat uudet sukupolvet hahmottavat työuransa entisen hierarkiaportaiden kipuamisen sijaan pikemminkin erilaisiksi, pätkittäisiksi projekteiksi. Blom ja Melin (2002) lisäävät, että silpputyöhön sopeutumisen valmennus aloitetaan jo peruskoulussa, jossa opetetaan, ettei työmarkkinoilla ole mitään pysyvää ja että pysyvyyden sijaan tule valmistautua jatkuvaan muutokseen ja itsensä työllistämiseen. He kuitenkin

huomauttavat, että todellisuus ei ainakaan vielä vastaa täysin tätä näkemystä. Näyttää siltä, että esimerkiksi pätkätöiden kasvu on pysähtynyt. (Blom & Melin 2002, 47).

Järvensivu (2010, 71) lisää tähän keskusteluun, että pätkätöihin suhtautumisessa on nähtävissä sukupolven vaihdos: kun kokemusta vakituisesta ja omistetusta työstä ei ole, ei sitä osata haikaillakaan.

Aika ajoin käydään keskustelua määräaikaisten työsuhteiden yleisyydestä.

2000-luvulla on aktiivisesti pyritty alentamaan määräaikaisten palkansaajien joukkoa poliittisin uudistuksin, esimerkiksi uudistamalla työsopimuslaki vuonna 2001. Vaikka on olemassa viitteitä, että määräaikaisien työsuhteiden solmiminen on vähenemässä, on muutos häviävän pientä. Pätkätöiden vähentyminen ei poista myöskään sitä ongelmaa, että jotkut joutuvat edelleenkin toimimaan määräaikaisissa työsuhteissa vastoin tahtoaan. Tilastokeskuksen (2012) viimeisen tilaston mukaan palkansaajista 13,7 % työskentelee määräaikaisena, kun 75,1 % oli vakituisessa, kokopäivätyössä.

Määräaikaisten osuus oli edellisestä vuodesta pienentynyt vain 0,3 prosenttiyksikköä.

Kalelan (2008, 111) mukaan määräaikaisista työsuhteista on tullut pysyvä ilmiö, joka koskettaa yli puolta miljoonaa suomalaista.

Määräaikaisuudesta voidaan erottaa perinteinen ja moderni pätkätyöläisyys.

Perinteinen pätkätyö viittaa työn luonteesta kumpuavaan työhön, esimerkiksi urakka- tai kausitöihin. Ominaista perinteiselle pätkätyölle on sen miesvaltaisuus, työuran katkoksellisuus työttömyysjaksoineen sekä korkea riski syrjäytyä työmarkkinoilta.

Toisaalta työsuhteen määräaikaisuutta ei tässä ryhmässä koeta välttämättä kovin kielteiseksi, sillä työtehtävät usein edellyttävät pätkittäisyyttä. Moderni pätkätyöläinen on korkeasti koulutettu ja useimmiten nainen. Vaikka modernin pätkätyöläisen työura on katkoksellista, eroaa tämä ryhmä edellisestä siinä, että heidän työllisyystilanteensa on kohtuullisen hyvä. Työttömyyttä ei ole yhtä laajalti kuin perinteisen pätkätyöläisyyden töissä. Mikäli jaon haluaa viedä pidemmälle, voidaan modernista pätkätyöläisyydestä erottaa vielä toinen osa joukko, määräaikaisena työskentelevä miehet, joiden määräaikaisuus kietoutuu usein projektitöihin. Myös tämä moderni pätkätyöläisten joukko on hyvin koulutettua, mutta eroaa naisvaltaisesta ryhmästä siinä, että he kokevat asemansa työyhteisössään usein hyväksi eikä heidän suhtautuminen työn määräaikaisuuteen ole negatiivista. (Sutela 2006, 243–244).

Epävarmuuden ja epätyypillisen työn välillä näyttää olevan yhteys, josta kertoo epätyypillisen työn rinnalla käytetty prekarisaation käsite. Se viittaa jatkuvaa epävarmuutta kokevaan työvoimaan. Latinankielinen sana precario merkitseekin

epävarmuutta, häilyvyyttä, väliaikaisuutta ja toisen armoilla olemista. Sana ei tarkoita kapeasti vain pätkä- ja keikkatöiden lisääntymistä, vaan se kuvastaa myös työn irtoamista kaikesta varmasta ja paikallaan pysyvästä. (Julkunen 2008, 112)