Tutkimuksen eettiset kysymykset

Tutkimuksen teossa eettiset kysymykset ovat tutkimuksen toimijoiden aseman ohella perusta, jolle koko tutkimusprosessi rakennetaan suunnittelusta julkaisemiseen asti. Laissa määritellään seikat, joiden puitteissa tutkimuksessa on toimittava. Tässä tutkimuksessa on valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan mukaisesti huomioitava seuraavat lait ja asetukset: Suomen perustuslaki (731/1999), henkilötietolaki (1999/523) ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992). Näillä laeilla pyritään varmistamaan tutkimukseen osallistuvien hoitajien koskemattomuus ja yksityisyyden turvaaminen. Lisäksi on huomioitava työturvallisuuslaki (783/2002) ja Sairaanhoitajaliiton eettiset ohjeet (mm. Leino-Kilpi & Välimäki 2004). (Vrt. Kylmä & Juvakka 2007; vrt. ETENE 2001.)

Tälle tutkimukselle olen aikaisemmin esittänyt oikeutuksena hoitotieteen tietoperustan rakentamisen, mutta myös sen, että tästä tutkimuksesta on hyötyä terveydenhuollossa toimiville hoitajille (Kymä & Juvakka 2007). Huumoria on tutkittu hoitotieteessä runsaasti (luku 2.1.4), ja huumorin suotuisat vaikutukset ovat tulleet aikaisemmista tutkimuksissa selkeinä esille asiakkaiden ja hoitajien sekä hoitajien keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Siten kaivataan tietoa myös huumorin epäsuotuisista ja hoitajien työyhteisön vuorovaikutuksessa kehittämistä kaipaavista tekijöistä. Suomessa ei ole aikaisemmin tutkittu hoitajien keskinäisen vuorovaikutuksen huumoria heidän keskinäisessä vuorovaikutuksessa muodostamastaan huumorikulttuuristaan käsin.

Tutkimuksissa on huomioitava sensitiivisyys, eli tutkimuksella voidaan aiheuttaa tutkimukseen osallistuville ja tutkimuksen tekijälle eritasoista uhkaa, johtuen tutkimukseen osallistuvien haavoittuvuudesta tai tutkittavan ilmiön arkaluonteisuudesta. Monet terveystutkimukset, joita tämä tutkimus myös edustaa, voidaan nähdä sensitiivisinä. Myös tutkija ja tutkimukseen osallistuneet henkilöt voivat olla eri mieltä aiheen sensitiivisyydestä. (Kylmä & Juvakka 2007.)

Tutkimuksessa on siten huomioitava seuraavat seikat: tutkimusmenetelmällisten ratkaisujen eettinen arviointi, tutkimuksen toimijoiden asema, tutkimusaineiston analyysi, tutkimuksen raportointi ja tutkimuksen hyvään pyrkimisestä (Kylmä &

Juvakka 2007). Kenttävaiheesta, osallistuvasta havainnoinnista, pitämistäni päiväkirjoista, haastatteluista ja hoitajien päiväkirjoista sekä tutkimukseen osallistuneista tiedonantajista kirjoitan osaltaan edellä luvuissa 4.2.1-4.2.5.

Eettisellä ongelmalla, ristiriidalla tai kysymyksillä viitataan tässä yhteydessä siihen, ettei niitä voida ratkaista vetoamalla yksinomaan johonkin tietoon. Niiden ratkaisemiseen sisältyy hämmentäviä piirteitä ja tehdyillä ratkaisuilla on ihmisille syvällinen merkitys. (Kalkas & Sarvimäki 1996; Leino-Kilpi & Välimäki 2004.)

Eettisen pohdinnan on noustava konkretiassa esille tulleista dilemmoista, ambivalenteista tilanteista ja ristiriidoista (Lappalainen 2007, Tolonen & Palmu 2007). Tutkimuksessa pohdin eettisiä kysymyksiä koko tutkimusprosessin ajan (Nikkonen ym. 2001, 2003; Kylmä & Juvakka 2007). Pyrin pitämään hoitajia ajan tasalla tutkimuksesta eettisesti, menetelmällisesti ja aikataulullisesti. Kannustin hoitajia kysymään tutkimuksesta ja siihen liittyvistä asioista. Moni kyseli erityisesti alkuvaiheessa, kun alkuvieraudesta oli edetty hienoiselle tuntemisen asteelle, kuinka kauan tutkimuksen aineistonkeruu kestää. Tämä oli seikka, jonka olin mitä ilmeisimmin informoinut alkuvaiheessa huonosti, ja korjasin asian hoitajien kanssa.

(Nikkonen ym. 2003; Hammersley & Atkinson 2005.)

Etnograafikkona olin osallistuvan havainnoijan roolissa hoitajien keskuudessa. Olin persoonallani mukana eri tilanteissa ja paikoissa. Kuitenkin etnograafikon roolini oli sellainen, johon kasvoin vasta tutkimuksen teon aikana. Rooli sisälsi vastuita, joita en metodien tutkimisesta huolimatta ollut osannut kuvitella tai ollut ymmärtänyt etukäteen tutkijan rooliin kuuluviksi (vrt. Kylmä & Juvakka 2007). Ne olivat kentällä pieniä vuorovaikutuksellisia nyansseja, joilla olisin voinut herkästi aiheuttaa eettistä ristiriitaa hoitajien keskuudessa.

Esimerkiksi eräällä kerralla pohdin hoitajan kanssa syöpäsairauteen liittyviä kysymyksiä yleisesti potilaan hoitotyön kannalta. Olen itse työskennellyt hoitajana syöpään sairastavien asiakkaiden parissa, joten minut yritettiin aluksi asettaa hoitajan rooliin. Tämä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä hoitajat huomasivat, että minulla on heidän vuorovaikutuksensa seuraamisessa ja asioiden kirjaamisessa tarpeeksi tehtävää. Tutkijana minun oli oltava koko ajan läsnä ja huomioida korostuneesti hoitajien sanomisia sekä tekemisiä. Vaitiolovelvollisuus oli keskeistä.

Ennen kaikkea oli tärkeää muistaa se, kenen kanssa on keskustellut ja mitä on keskustellut.

117

En tiettävästi aiheuttanut kentällä olollani hoitajille keskinäistä ristiriitaa ja konfliktitilanteita. Kukaan hoitajista ei ole ilmaissut minulle käytöksellään tai puheillaan kokevansa minua uhaksi tutkimusprosessin aikana. Kuitenkaan en voi täysin tietää olinko, ja missä määrin olin uhka varsinkin, kun huumorin pahantahtoisia piilossa olevia vaikutuksia ilmeni tutkitussa työyhteisössä jonkin verran. (Vrt. Grönfors 2001; Hammersley & Atkinson 2005; Lappalainen 2007;

Tolonen & Palmu 2007.)

Aineistonkeruun alkuvaiheessa huomasin tutkimuksen olevan joillekin hoitajille merkityksellisen, koska he esittelivät minua tutkijana esimerkiksi osastolle tulleille opiskelijoille. Tämä oli eettinen ristiriita, sillä halusin säilyttää tutkimukseen osallistuneiden anonymiteetin. Keskustelin heidän kanssaan tutkimuksen teon eettisyydestä ja luottamuksellisuudesta. Olin mahdollisimman vähän kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Tavakseni muodostui kertoa hoitajien työyhteisön ulkopuolisille toisen ammattikunnanedustajille tutkimuksen olevan vuorovaikutustutkimus, eikä siitä seurannut lisäkysymyksiä. Hoitajilla oli paljon luottamusta ja tuntumaa siihen, että työyhteisö oli pääasiassa terveyttä edistävä työyhteisö. En kuitenkaan tiedä, kuinka moni ulkopuolinen on saanut tietoa tutkimukseni tekemisestä osastolla työskennelleiltä hoitajilta itseltään. Varsinainen aineistokeruu päättyi siis vuonna 2005. (Vrt. Lappalainen 2007; Tolonen & Palmu 2007.)

Kentälle menon aluksi mietin esimerkiksi sitä, miten pystyn pitämään asiakkaat ja heidän omaisensa tutkimukseni ulkopuolella. Olin pukeutunut hoitajan vaatteisiin ja oleskelin hoitajien keskuudessa kansliassa. Minulla ei ollut lupaa tutkia asiakkaita. En kuitenkaan voinut välttyä pohtimasta potilaisiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Esimerkiksi moni asiakkaan läheinen tarkisti kanslian ovelta potilaan huoneen sijaintia. Lisäksi asiakkaat kysyivät kanslian vieressä käytävillä hoitajilta hoitoihinsa liittyviä yksittäisiä asioita. Näihin keskusteluihin en puuttunut.

Huumori-ilmiön havainnoinnissa oli riittävästi puuhaa. Selvisin ilman asiakaskontaktia sillä, että istuin kauempana ja hoitajat vastailivat asiakkaiden sekä heidän läheistensä kysymyksiin. Jos hoitajia ei ollut paikalla, kerroin läheisille, etten ole osaston hoitajia. Asiakkaat eivät kysyneet minulta mitään aineiston keruun aikana.

Toinen asiakkaisiin liittyvä seikka oli tutkimuksen aikana se, että kuulin raporteista ja hoitajien välisissä keskusteluissa osastolla olleiden asiakkaiden asioita. Tässä tutkimuksessa minulla ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia heihin liittyviä asioita.

Toisaalta olin käsittelyt potilaiden asioita hoitajana sairaalassa toimiessani, joten minulla ei ollut kiinnostusta asiaan hoitajan roolissa tai tutkijana. En tuntenut heitä.

Pidin kiinni vaitiolovelvollisuudestani, vaikka en tiennyt heistä henkilöinä mitään.

Sen sijaan kuulin paljon hoitajien kertomuksia liittyen heidän hoitajakokemuksiinsa ja -historiaansa, joihin liittyivät muiden ihmisten osalta myös asiakkaat ja koomiset

tapahtumat yleensä. Asiakkaille ei naurettu ivaten, eikä heitä henkilöity minulle erikseen.

Etnografiassa on tyypillistä paikantaa avaintiedonantaja/ -antajat. Tässä tutkimuksessa kuitenkin huumori-ilmiön moninaisuudesta johtuen jouduin huomioimaan kaikki hoitajat. Jokainen kertoi omalta osaltaan merkityksiä eri asioista, joten varsinaisia huumorin avaintiedonantajia olivat toiset hoitajat toista enemmän riippuen siitä, mihin alueeseen huumori-ilmiön tutkimus kulloinkin kohdentui. Näin ollen luulen, ettei kukaan hoitajista kokenut itseään tutkimuksen teon kannalta merkityksettömäksi. Hoitajat olivat kiinnostuneita jakamaan tietojaan. Koin pystyneeni säilyttämään keskinäisen luottamuksen. Minulle ei osastolla olon aikana välittynyt hoitajien taholta tunnetta, että olisin ollut ikävä ja sinne kuulumaton henkilö. (Hammersley & Atkinson 2005.)

Aineiston keruun aikana sairaalaorganisaatiossa pohdittiin osaston lakkauttamista, jota ei kuitenkaan toteutettu. Osaston ylihoitajat vaihtuivat useasti. Lisäksi osastolle kaavailtiin tuntuvia muutoksia, jotka osaltaan toteutuivat havainnointikertojen aikana. Koin edellä mainitut muutokset suurena uhkana ja hoitajat kokivat suurempaa uhkaa työyhteisönsä lakkautumisesta. Kyseiset muutokset eivät vaikuttaneet liikaa hoitajien työhyvinvointiin ja siten osaltaan tämän tutkimuksen jatkamiseen. Sain kerätä aineistoani, kuten olin aikaisemmin tehnyt.

Grönforsin (1985) mukaan, mitä enemmän tutkijaan luotetaan, sitä enemmän saa kuulla sellaista, mitä kerrotaan hänelle uskottuna (vrt. Lappalainen 2007; Tolonen

& Palmu 2007). Tutkijana ollessani sain kuulla asioita esimerkiksi osaston historiaan ja osastolla toimiviin ammattilaisiin liittyen. Joskus kuulemani asia mietitytti jälkikäteen. Kuitenkaan tutkimuksessa kuultuja henkilökohtaisia asioita ja salaisuuksia en ole kertonut toisille, enkä puutu niihin tutkimusraportissa. Edellä mainitut seikat eivät vaikuttaneet varsinaisiin tutkimustuloksiin. Kukaan hoitajista ei muodostunut minulle henkilökohtaiseksi huumorikaveriksi tai ystäväksi, jonka kanssa olisin käsitellyt osastolaisten asioita osaston ulkopuolella. En halunnut olla kenellekään henkilökohtainen uhka ollen toisen hoitajan kanssa parempi kaveri kuin toisen. Pidin tutkijan roolini kauempana ystävyyssuhteista tutkimusprosessin aikana (Kylmä & Juvakka 2007).

Kylmä ja Juvakka (2007) toteavat, että mitä pienempi yhteisö on, sitä tarpeellisempaa on pohtia raportoinnin kannalta oleellista tietoa. Hoitajien keskinäisen vuorovaikutuksen tutkimusmateriaalin käsittelin alusta loppuun saakka itse. Keskeisenä kysymyksenä tutkimuksessa oli se, kuinka voin käsitellä aineistoa eettisesti ja samanaikaisesti kontekstiaalisuutta ylläpitäen (Lahelma & Gordon 2007). Tutkimustulokset pyrin esittämään, kuten ne käytännössä ilmenivät, työyhteisön hoitajien anonymiteettia kunnioittaen. Kuitenkin tutkimuksen ohjaajilla

119

ja tutkimusseminaariin osallistuneilla jatko-opiskelijoilla oli mahdollisuus kommentoida aineistoa luottamuksellisissa keskusteluissa. (Hammersley &

Atkinson 2005.)

Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, etteivät tutkimukseen osallistuneet hoitajat erota toistensa kertomaa raportissa numeroimalla heidät, käyttämällä heistä toisia nimiä, tarvittaessa kirjoittamalla x-hoitaja ja lyhentämällä kommentteja paljastavilta osiltaan. Kommenttien sisällön anti ei muuttunut lyhenneltynä. Lisäksi hoitajien kertoman osuutta olen rajoittanut raportissa määrällisesti vähäiseksi. Pyrin myös ilmentämään hoitajien käytännön arkea raportissani kerronnallani, jonka asiasisällöt olen tarkistuttanut tutkimukseen osallistuneilla hoitajilla. Kaikkia yksityiskohtia ja sivukommentteja ei edes tule saattaa päivänvaloon tutkimukseen osallistuneita hoitajia suojeltaessa. Todellisuus koostui hyvin monenkirjavista inhimillisistä asioista. (Hammersley & Atkinson 2005.)

Lisäksi tässä tutkimuksessa on huomioitava se seikka, että tulokset kuvaavat etnografiselta osaltaan erään sairaalan osaston arkea 2000-luvun alkuvuosikymmenellä. Onko kellään syytä vahingoittaa kyseistä tuntematonta osastoa? Tutkittu työyhteisö oli pääasiassa hyvää oloa ja työhyvinvointia edistävä yhteisö, jossa työntekoa ja kollegaa arvostettiin. Edellä mainitut seikat tulevat esille koko tutkimustuloksia tarkastellessa. Painotan lukemisen yhteydessä sitä, ettei täydellistä yhteisöä olekaan, mutta on olemassa hyviä yhteisöjä, kuten tämä tutkimuksessa esiin tullut yhteisö. Myös hyvillä yhteisöillä on kehitettävää keskinäisessä vuorovaikutuksessa varsinkin vanhojen perinteiden vaalimisen osalta.

Tässä tutkimuksessa hoitajien työyhteisökontekstista ilmenneet asiat eivät ole uusia tai tabuja siten, ettei niistä voisi kirjoittaa. Lisää tietoa hoitajien työyhteisöistä saa tutkimusten ohella seuraamalla hoitajien ammattilehtiä, joissa käsitellään vastaavantyyppisiä asioita kuin tämän tutkimuksen huumorikonteksti-ulottuvuus tulkintoineen tuo esille. Hoitotieteelliset ja muiden alojen hoitajien kulttuuriin jollakin tavalla suuntautuneet tutkimukset (vrt. Laakkonen 2004; Sandelin 2007) jättävät aina oman tulkintansa merkityksineen muun muassa hoitajien kulttuurihistorian tarkasteluun tulevaisuudessa.