Suurin osa tulkeista koki hengellisessä tilaisuudessa tulkkaamisen eroavan maallisesta tulkkauksesta eniten uskonnollisen kielen suhteen. Hengellisen sanaston osaamista ja opiskelua pidettiin tärkeänä, jotta opillisuus tulisi oikein eikä puhujan sanoma missään tapauksessa muuttuisi. Tulkit tuntuivat jonkin verran painottavan sitä, että hengellisessä tulkkauksessa sanoman on tultava oikein, etteivät kuulijat saa väärää ymmärrystä.
Tulkkausta pidettiin myös hengellisenä palvelutehtävänä, minkä kautta Jumala voi puhutella kuulijaa.
Kuten jo mainittu, kaikki haastateltavat pitivät tärkeänä sitä, että puhujan sanoma menee muuttumattomana kuulijalle. Esimerkiksi tulkki B sanoi, että on tärkeää ymmärtää puhujan sydämen sanoma. Vaikka sanoman muuttumattomuutta pidettiin tärkeänä kaikessa tulkkauksessa, usein tuli kuitenkin esiin se, että erityisen tärkeää se on juuri hengellisessä kontekstissa. Tulkki E sanookin hengellisen tulkkauksen eroavan maallisesta siinä, että
”täytyy opetella aina se tietty sanasto, oman alueen sanasto, no sitten justiinsa, että tässä SRK:n tehtävässä yrittää tulkata mielellään niin sanatarkkaan, että ajatus ei muutu”.
Hengellisen ja maallisen tulkkauksen eroa tarkkuudessa ei oltu välttämättä aiemmin juuri mietitty. Esimerkiksi tulkki B painotti ensin sanoman muuttumattomuutta juuri hengellisen tulkkauksen kohdalla, mutta toisaalta tuli kuitenkin siihen lopputulokseen,
että yhtä tärkeäähän se on muussakin tulkkauksessa. Tulkki D ilmaisi tarkemmin, että hengellisessä tulkkauksessa juuri opillisuuden pitäisi tulla oikein. Tulkki C piti pienen tauon, ennen kuin toi esille syyn, miksi hän piti sanoman muuttumattomuutta erityisen tärkeänä juuri hengellisessä tulkkauksessa maalliseen verrattuna:
”Varmaan ihan yhtä suuri on siitä se vastuu, tai siis se vastuu, että se sanoma menis oikeella tavalla perille. Mutta totta kai, ku [on] meikäläinen, niin sitä niinkö suhtautuu, että tää on jotenki niinkö, saattaa olla erittäin tärkeeki kuulla joillekki, ku on kysymyksessä tällaset niinku uskonasiat.”
Myös tulkki F pitää tulkkausta SRK:lle erilaisena maalliseen tulkkaukseen verrattuna juuri vastuun kannalta. Hän sanoin SRK:n työtä hengelliseksi työksi, jossa on eri vastuu maalliseen tulkkaukseen verrattuna. Hän selvensi tätä vastuuta lisäämällä, että tulkin tulee käsittää, mitä puhuja tarkoittaa sekä löytää siihen kohdekielestä oikeat sanat ja kielioppi, ettei sanoma käänny päinvastoin. Samasta puhuu myös tulkki A, joka sanoi kiinnittävänsä huomiota omassa tulkkauksessaan siihen, että sanavalinnat eivät anna kuulijalle väärää ymmärrystä.
”Onko oikea se sanavalinta, että onko tullu oikea sana siihen tilalle, että mun mielestä just hengellisessä tulkkausessakin --- [pitää tulla] oikeat ilmaisut, pitäis olla sillälailla ettei anna niinkun väärää ymmärrystä”.
Sanoman muuttumattomuuteen vaikuttaa tietenkin oikea terminologia. Suurin osa haastatelluista pitikin hengellisen ja maallisen tulkkauksen välillä suurimpana erottavana tekijänä juuri terminologiaa. Tulkki D huomautti, että ihan yleiskielellä ei saarnatulkkauksessa pärjää:
”Onhan se oma erikoiskieli ja tää nyt venäjällä ku tyylierot on aika selkeet venäjässä että osais niin ku tulkata vähän niinku tähän tilanteeseen sopivasti.
Että kyllä mä uskon, että jos on ihan tuollainen yleiskielen taito niin ei välttämättä ihan niin hyvin onnistu.”
Tyylierot tässä viittaavat todennäköisesti juuri uskonnollisen kielen tyylieroihin, joista Mišutinskajakin (2009) puhui, sillä puhe oli juuri hengellisestä tulkkauksesta.
Mišutinskajan huomiot siitä, että hengellisyyksien erot tulisi olla tulkin tiedossa, on
huomattu myös SRK:n kielikursseilla. Aiheesta on ollut puhetta SRK:n venäjän kielen kurssilla, jossa on pohdittu ortodoksisten ja luterilaisten käsitysten eroja ja sitä, millä sanoilla tietyistä opillisista asioista kannattaisi puhua, että kuulija ymmärtäisi, mitä puhuja tarkoittaa. Tätä termityötä ei venäjän kielen tulkit oikeastaan tuoneet esille haastatteluissa, toisin kuin ei-venäjän tulkit eli tulkit A ja B. Tulkki D kertoi vain lyhyesti, että 1990-luvulla eli venäjän tulkkauksen aloitusaikoina tulkkaus ei ollut vielä yhtä tehokasta, mutta heillä oli kuitenkin jo jonkun verran sanastoa olemassa. Ehkä termityö koettiin niin olennaiseksi osaksi kielitaidon opiskelua, ettei sitä tarvinnut mainita.
Toisaalta he saattoivat myös ajatella, ettei heidän tarvitse mainita sitä erikseen, sillä minä olen tehnyt tätä termityötä heidän kanssaan.
Koulutetut tulkit A ja B sen sijaan huomauttivat, että uskonnollista terminologiaa voi joutua kehittämään itse omiin tarpeisiin. Tulkki B kertoi, ettei suomi–ruotsi-kieliparilla tarvitse juurikaan tehdä termityötä sillä termit ovat jo olemassa, mutta hän oli seurannut tyttärensä termityötä suomi–ranska-kieliparilla ja piti sitä haastavana. Tulkki A sanoi, että he käyttävät apuna syntyperäistä asiantuntijaa ja opiskelevat kieltä kohdemaassa.
”Kyllähän me tätä saarnakieltä suomeksi osataan, mutta se vironkielinen vastine ei aina löydy heti sanastollisesti, että mitä olis paras käyttää hengellisessä kielessä virossa, niin siinä on ollut aina näitä virolaisia asiantuntijoita.”
Pohdittavia termejä ja ilmaisuja ovat hänen mukaansa Raamatusta peräisin olevat ilmaisut sekä vanhoillislestadiolaiseen uskonkäsitykseen liittyvät ilmaisut:
”Että nyt tavallaan ku uskonnollisessa kielessä on oppinut tai on tavallaan tutustunut Raamattuun ja Raamatun teksteihin ja sitte sieltä kautta saanut sanastoa ja sitte tähän meidän uskonkäsityksiin ja niihin on löytynyt vastineet ja tällä tavalla niin se on niinku tuttua semmonen.”
Muitakin eroja maalliseen tulkkaukseen verraten löytyi. Hokkasen (2016) tutkimuksessa mainittu palvelutehtävä tuli esille. Suviseurojen tulkkauksesta puhuttiin esimerkiksi Siionin työtehtävänä ja hengellisenä työnä. Haastateltava nro E toi kaikkein selvimmin esille ajatuksen palvelutehtävässä olemisesta:
”Se on vaan tietysti tässä SRK:n työssä, sehän on että me ollaan palvelustehtävässä ja siinä pitää vaan luottaa siihen, että meille annetaan se, mitä katsotaan tarpeelliseksi. Että meiän on tyytyminen siihen. Että aina sillä nöyrällä mielellä pitäis muistaa mennä tähän tehtävään ja sitten luottaa siihen ihmisten anteeksiantamiseen. Niin ku on saanu palautetta niiltä syntyperäisiltä, että he ovat kiitollisia siitäki, että joku etes jaksaa yrittää.
Että ei olla vaadittuna kuiteskaan tässä tehtävässä vaan tää on tavallaan myös palvelutehtävä.”
Tulkki C taas toi kaikkein selvimmin esille sen, miten Jumala on tulkin apuna seuratulkkauksessa. Hänen mukaansa tulkki on välikappale, jonka kautta Jumala tekee työtään ja vaikuttaa kuulijan mielessä:
”Ei se siis niinku oo tulkin työtä kokonaan tietenkään. Ihan välikappaleenahan tässä ollaan. Hei tiiäkkö, mä sanon tähän vielä, että siinä mielessä eri juttu, se asenne. Ku meikäläiset ajattelee kuitenkin, että Jumala tekee kuitenki sen työn, sen hengellisen työn, sen vastaanottajan niinku mielessä. Että sillain niinku tässä on sellain erilainen näkökulma, ku jos vertais maallisiin tulkkauksiin. Tässä vähän niinku luotetaan, että on ylemmät voimat kaverina.”
Jaarmon (2013) ja Hokkasen (2016) tutkimuksissa todettiin, että hengellistä tulkkausta tekevät tulkit saattavat ajatella, että heidän tulkkeensa pitäisi olla jopa niin lähellä puhujan saarnaa, että tulkit itsekin saarnaavat. Suurin osa Jaarmon tutkimuksen vastaajista oli sitä mieltä, että tulkin pitää eläytyä ja samaistua puhujaan ja välillä jopa saarnata rinnalla. Osa oli kuitenkin sitä mieltä, että tämän pitää tapahtua niin, että huomio pysyy kuitenkin koko ajan itse puhujassa.
Myös tässä tutkimuksessa nousi esille monta kertaa se, että tulkin tulisi osata eläytyä tai samaistua puhujaan. Asia tuli ilmi hieman eri muodossa kuitenkin, lähinnä painotettiin sitä, että tulkin tulisi vakuuttavasti ja oikein pystyä tulkkaamaan tulkattava saarna, niin että kuulija sen ymmärtää ja voi luottaa siihen. Lähinnä saarnaamisajatusta oli ajatus hyvästä yhteistyöstä puhujan kanssa, mutta sekin liitettiin enemmän tulkin joustavuuteen
ja siihen, että tulkkaus on sujuvaa eikä häiritse puhujan saarnaa. Myös vastakkainen näkemys tuli esiin. Tulkki E oli sitä mieltä, tulkkina hän saa aina olla paremmassa seurassa kuin itse on.
”Että muissa tulkkaustilanteissa se voi olla vähän erilaista, siellä voi olla vähän kunnianhimoakin mukana ihmisillä, et monilla tulkeilla et osais sanoa sen just niinku pitää. Et tää tehtävä on ihan erilainen. Tässä meiät riisutaan ihan loppuun asti. Ja aina saa olla paremmassa seurassa kuin itse on.”
Tämä käsitys sopii ehkä Hokkasen (2016) näkemykseen siitä, miten tulkki on yhtä aikaa myös sanoman vastaanottaja. Toisaalta tässä tulkin E sanomisessa tulee esiin myös ristiriita. Hänen puheensa voi ymmärtää niin, että hengellisessä tulkkauksessa ei välttämättä tarvitse osata sanoa ”just niinku pitää”. Tämä ei kuitenkaan täsmää tulkin muun puheen kanssa, sillä hän painottaa useassa kohdassa, että tulkkauksen tulisi olla niin sanatarkkaa, ettei sanoma muutu ja että tulkin tulee koko ajan nöyrästi opiskella kieltä lisää, olla periksi antamaton ja puhua oikeakielisesti. Kunnianhimoa häneltä siis löytyy, vaikka hän sen tässä kieltää. Ehkä tämä ristiriita liittyy lähinnä siihen, että vaikka tulkkaukseen taitona liittyisikin kunnianhimoa, tulkin hengellisen palvelutehtävän toteutuminen ei ole tulkista kiinni, vaan Jumalan työtä.