Tämän päivän New York on toinen kaupunki kuin se, missä Serra teki työtään. Menneet ovat myös ne ajat, jolloin taiteilija saattoi tunkeutua hylättyyn teollisuusrakennukseen ja työskennellä siellä kenenkään häiritsemättä, kuten amerikkalainen kuvanveistäjä Gordon Matta-Clark (1943–1978), jonka keskeiset teokset olivat tällaisissa, kauan sitten kadonneissa rakennuksissa. Sisäänpääsy senkaltaisiin rakennuksiin on estetty, kaupunkirakenteen avoimet
291
290 291
290 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
tilat on tarkoin hyötykäytetty, turvatoimet ovat tiukkoja, ja tai-teellista aktivismia saatetaan pitää jopa uutena terrorismin muo-tona. Teoksia voidaan toteuttaa ainoastaan mittavin turvatoimin.
Olemme kasvattaneet turvakonseptin, joka pyyhkii pois kaikki ne positiiviset olosuhteet, jotka aikoinaan mahdollistivat tilojen hyö-dyntämisen taideteosten paikkoina.
Omistaminen, hallinta ja valta eivät suosi kyseenalaistamista, joka on olennainen osa peräti omaa olemassaoloaankin proble-matisoivan taiteen sisältöä. Kun taide asettaa itsensä kyseenalai-seksi, siitä on vaikea löytää omistamista ja valtasuhteita tukevaa retoriikkaa, ja näin taide saatetaan kokea sikälikin hyödyttömänä, jopa ympäristöhäiriönä. Kukaties ennakolta varovaisina olemme välttyneet Tilted Arc -veistoksen kaltaiselta polemiikilta, mutta olemmeko samalla menettäneet jotain olennaista taiteen uskalluk-sesta? Voisiko sellainen, jota ei voida käyttää, tai sellainen, joka on tuottamattomana hyödytöntä, osoittautua potentiaaliseksi uuden-laisen tilan alkupisteeksi?
Julkinen tila on periaatteessa kaikkien yhteinen, siinäkin mie-lessä, että julkinen taide ei ole vältettävissä. Taidemuseoissa ja -gal-lerioissa esitettävä taide on rajatummin saatavilla, vaikka sekin on avointa jokaiselle, jolla on varaa pääsylippuun ja halua astua sisään.
Suurelle yleisölle tulee joskus yllätyksenä, että taidegalleriat eivät peri pääsymaksuja. Toisin sanoen: taidemuseoissa ja -gallerioissa käyminen on vapaaehtoista, ja näyttelyt vaihtuvat tiheään, mutta työmatkan varrella sijaitseva julkinen veistos on paikallaan aamusta toiseen. Jotta jotain uutta ja ainutkertaista voi jälleen syntyä, tai-teilijan on osattava lukea ympäristöä ja sen reaktioita, jotka vaih-televat häiriöstä hiljaisuuteen.
Entä pitäisikö julkisen taiteen valinta- ja valmistusprosessit nähdä kansan mahdollisuuksina valita itseään miellyttävää tai-detta? Johtaako julkisuus niin sanottuun maun enemmistöperiaat-teeseen: valitaan sitä, mistä eniten pidetään? Vai tulisiko valittujen teosten kasvattaa kansalaisten uteliaisuutta ja ymmärrystä niitä yllättäviäkin näkymiä kohtaan, joita taide voi avata? Asia ei ole yksiselitteinen. Yhtäältä jokaisella on oltava vapaus ilmaista mie-lipiteensä ympäristöstään ja myös siihen mahdollisesti tuodusta taiteesta. Mutta missä loppuu kaiken huomiointi? Onko yleisön mielipiteiden loputon onginta näennäisdemokratiaa ja vain yritys peitellä sitä, että tärkeimmissä ympäristömme asioissa sananval-taa on vain politiikan ja talouden vallanpitäjillä?
Lopuksi
Palataanpa vielä näköispatsaiden äärelle. Ne nimittäin voivat ilmen-tää muutakin kuin vain merkittävän urheilusankarin tai valtio-miehen (sic, useimmiten) muistoa ja kunniaa. La Vaughn Bellen ja Jeannette Ehlersin veistos I Am Queen Mary (2018) on installoitu Kööpenhaminassa entisen sokeri- ja rommivaraston eteen. Monu-mentti on kunnianosoitus 1800-luvulla eläneelle Mary Thomasille, joka johti suurta kansannousua tanskalaista kolonialismia vastaan Karibianmerellä. The Fireburn -mellakassa vuonna 1878 Thomas johti naisjoukkoa, joka tunnetaan Neitsytsaarten mytologiassa nimellä ”Queens of the Fireburn”. Naiset polttivat lyhdyillään lukui-sia sokeriviljelmiä ja osan Frederikstedin kaupunkia, joka sijaitsee Neitsytsaarille kuuluvan Santa Cruzin länsirannalla. Mellakoiden syy oli Tanskan kolonialististinen siirtomaapolitiikka, muun muassa se, etteivät tanskalaiset pitäneet kiinni tehdyistä sopimuksista:
paikallisväestö oli yhä sidoksissa plantaaseihin, vaikka orjuus oli muodollisesti lakkautettu vuonna 1848.
Toinen veistoksen tekijöistä, neitsytsaarelainen taiteilija La Vaughn Belle, kertoo että teos haastaa Tanskan kollektiivisen muis-tin ja pyrkii muuttamaan kerrottuja tarinoita. Myös toisen tekijän, tanskalaisen Jeannette Ehlersin, suku on lähtöisin Karibianmeren alueelta. Veistoksen visuaalinen esikuva on varsin mielenkiintoi-nen, minkä oheinen kuvapari tuo esiin. Toimielenkiintoi-nen, ikoninen kuva esit-tää Black Panther -järjestön perustajajäsentä ja ideologista johtajaa Huey P. Newtonia (1967). Kuten Newtonin kuvassa, myös Maryn käsiin on asetettu aseita, vallan symboleja.
Vaikuttava veistos on herättänyt ansaittua huomiota. Tanska-laisten on ollut vaikea hyväksyä siirtomaahistoriaansa, ja veistos epäilemättä auttaa käsittelemään tätä traumaa, vaikka monet mie-lipiteet ovat olleet ankaria ja tuomitsevia. Tanskan valtion taide-museon vanhempi tutkija Henrik Holm toteaa, että patsaan esiin nostamia tapahtumia on veistoksen myötä vaikeampi painaa duksiin. Hänen mukaansa monumentti taistelee hiljaisuutta, unoh-tamista, taantumista ja vihaa vastaan. Mitään tämänkaltaista ei ole aiemmin pystytetty Tanskan maaperälle, Holm mainitsee ja jatkaa, että nyt tanskalaisilla on patsas, joka osoittaa suoraan menneeseen, mutta on samalla taideteos tulevaisuutta varten.
I am Queen Mary on sijoitettu oikeaan aikaan ja oikeaan, huolel-lisesti valittuun paikkaan: Voimakkaan, mustan kuningatar Maryn
293
292 293
292 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
”I am Queen Mary”, Queen Mary Early Afternoon Light.
Kuva: David Berg
Huey Percy Newton (1942–1989) oli Mustat Pantterit -järjestön ideologinen johtaja ja perustajajäsen. Kuva esittää of Huey P.
Newton istumassa rottinki-istuimella pukeutuneena barettiin ja mustaan nahkatakkiin. Hän pitelee oikeassa kädessään kivääriä ja keihästä vasemmassa. kummallakin puolella istuinta, seinää vasten nojaamassa lehdenmuotoiset Zulu-tyyliset kilvet.
Kuva: © Collection of the Smithsonian National Museum of African American History and Culture
taustalla sijaitseva entinen varastorakennus sisältää kuninkaalliseen taidekokoelmaan kuu-luvat yli 2 000 valkoista kipsiveistosta, länsi-maisen taiteen klassikoita antiikin ajoista
läh-tien. Teos todistaa, että taideteos voi olla puhutteleva ilman, että kenenkään tarvitsee kysellä, mikä taideinstituution kannalta olisi relevantti ja legitiimi tapa tuoda esiin olennaisia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Lisäksi I am Queen Mary näyttää, että näköispatsas
Petri Kaverma on kuvataiteilija-tutkija ja viime vuosina hän on toiminut Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa tutkijatohtorina ja yliopistonlehtorina.
Kalle Lampela on kuvataiteilija-tutkija ja kuvataiteen apulaisprofessori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.
295
294 295
294 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
voi toimia loistavasti myös meidän aikanamme. Näköispatsas, tai mikä tahansa muu julkinen veistos, voi olla relevantti ainoastaan, mikäli sillä on ihmisten todellisuudessa kiintopiste – olipa se sit-ten ropsikasa tai poliittisen arkaluonteisuusit-tensa vuoksi pimen-toon jäänyt aihe.
Patsaita myös kaadetaan. Kaatamisen ja rakentamisen teoilla on aina poliittinen ulottuvuutensa – kuten myös I Am Queen Mary -teoksessa. Siitä, miten taiteen kautta voidaan käsitellä poliittisia aiheita, on vielä pitkä matka siihen, miten teos toimii esteettisesti.
On kuitenkin selvää, että jos ympäristömme taide perustuu yleisön maun miellyttämiseen ja taiteen ilmaisumahdollisuuksien kaven-tumiseen, mitään taiteellisesti merkittävää ei tule tapahtumaan.
Tässä kirjoituksessa olemme esitelleet ja polemisoineet jul-kista taidetta. Olemme painottaneet, että julkinen taide voi olla myös näköistä ja samalla aidosti kiinnostavaa. Yksi kuvataiteili-jan yhteiskunnallisista tehtävistä on haastaa ympäristöjä, vaikka häntä ei tähän kannustettaisikaan. Julkisessa taiteessa juuri kysy-mys ympäristön haastamisesta on osoittautunut kerta toisensa jälkeen ongelmalliseksi. Meillä suomalaisilla ei ole aivan saman-laista kolonialistista taakkaa kannettavanamme kuin tanskalaisilla, mutta meillä on oma historiamme. Hakkaraistemme taas toivoisi löytävän ropsikasan kätköistä muutakin kuin polttopuita. Urhei-lijan näköispatsas toistaa usein sankarista vain sen pintapuolisen kuvan, joka meillä jo on hänestä. Läpihallinnoidut julkisen taiteen hankintaprosessit johtavat helposti latteisiin lopputuloksiin ja tuot-tavat huonoimmillaan toistuvaa yksiulotteisuutta, joka ei pahoita kenenkään mieltä – mutta ei ketään myöskään sykähdytä.