M
eillä on tapaaminen Tallinnanaukion länsipäädyssä, Itäkes-kuksen metron sisäänkäynnin kohdalla. Olen hieman etuajassa ja seuraan aukion tapahtumia. Aukion kauppakeskuksen puolei-sella laidalla on myyntikojuja. Tarjolla on herneitä ja mansikoita.Kojujen välissä on ravintolan terassikalustoa, ja kahdesta yhdeksi
1 Ylitalo, Silja 2020. Julkinen taide saa katsomaan maailmaa uudella tavalla verkossa: https://www.uniarts.fi/artikkelit/ilmiot/julkinen-taide-saa-katso- maan-maailmaa-uudella-tavalla/?fbclid=IwAR3eqV0YcLjQ_wrHo81ptN7mk-FjgBHrUg03cJmXkZC1iU13E4DmdgCd0-ns (Haettu 20.11.2020) Artikkeli ilmestyi alun perin Image-lehden välissä Issue X -liitteessä syyskuussa 2020.
257
256 257
256 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
yhdistetyn pitkän pöydän ympärille on kerääntynyt iloinen seurue eläkeikäisiä ihmisiä. He ovat siirtäneet tuoleja viereisistä pöydistä yhteisen pöydän äärelle. Kuuluu naurua ja rupattelua. Aukion sella puolella on pingviinin kuvalla varustettu perävaunu, joka toi-mii jäätelökioskina. Se on vielä suljettu kellon ollessa hieman vaille kymmentä aamulla. Jäätelökioskin kylkeen on teipattu lappu, jossa lukee, että kioskissa ei säilytetä käteistä. Kioskin takana alkaa pari-kymmentä metriä pitkä, kiinteä penkkirivi. Penkkirivi on maalattu noin parimetrisinä pätkinä kirkkain värein. Ihmiset istuvat penkillä aamuauringossa, väljästi ja hieman uneliaina. Aukion keskelle on rakennettu pieni tekonurmialue, jonka päällä on erilaisia muovisia lasten aktiviteettilaitteita. Mies on pienen pojan kanssa tekonur-mialueella. Keskellä tekonurmea nousee muovinen, oranssivärinen kaari. Se muistuttaa E. Saarisen St. Louisin kaupungissa toteutta-maa toteutta-maamerkkiä tai puolikasta pikaruokaketjun logosta. Värikkään penkkirivin toisessa päädyssä on puolikkaan bussipysäkin näköi-nen rakennelma, joka osoittautuu katetuksi tupakointipaikaksi.
Katos on kovassa käytössä, ja joku on pysäköinyt rollaattorinsa sen ulkopuolelle. Heti sen vieressä on Kimmo Schroderuksen iso metallinen, hieman simpukkaa muistuttavaa taideteos (Kuru 2006), johon liittyy vesiaihe. Taideteoksen molemmin puolin, sekä myös pitkän penkin ja kahvilan terassin molempiin päätyihin sekä myyn-tikojujen väliin, on asetettu suurikokoisia, tynnyrin näköisiä pui-sia astioita, joihin on istutettu jo melko suuriksi kasvaneita puita.
Aukiota reunustavat kauppakeskus Itiksen puolella edellä mainittu ravintola sekä vaateliikkeitä. Sen toisella puolella on apteekki ja terveyskeskus. Vanhempien kauppakeskusten tapaan rakennus-ten ensimmäinen kerros on sisennetty ja ylemmät kerrokset ovat tuettu tasaisin välimatkoin pylväillä. Jalankulkijat pääsevät näin katselemaan näyteikkunoita katetulta käytävältä.
Palaan takaisin metroaseman sisäänkäynnin luo, jonne sovimme tapaamisen. Tasaisin väliajoin metroaseman ovi käy ja ihmisiä astuu määrätietoisina aukiolle. Yllättävän paljon ihmisiä on liikkeellä näin keskikesäisenä aamuna. Ja siinä tulee Silja. En ole tavannut häntä aiemmin, mutta ”tunnistamme” toisiamme heti. Esittelyn jälkeen hän ehdottaa, että mentäisiin aluksi alas metroaseman laiturille.
Se sopii minulle. Laiturilla yritämme ensin jutella HSL:n juliste-kampanjasta, jossa eri taiteilijat ovat suunnitelleet metroasemien seinillä oleviin mainoskehyksiin Helsinki-aiheisia kuvia ja tekstejä.
Mutta oikeasti tulimme tänne kuuntelemaan metrojunien ääniä.
Lähestyvän junan jarrutusääni, ovien aukai-semis- ja sulkemisäänet ja junan kiihdyttämis-ääni. Toimittaja kertoo, että metrojunasarjaa on kolme erilaista (M100, M200 ja M300) ja ne voi erottaa sekä äänistä että junavaunun etuvalojen heijastuksista tunnelin sei-nämästä junia lähestyessä asemaa. Toimittaja on oppinut tämän pojaltaan, joka osasi erottaa metrojunatyyppejä äänien ja etuva-loheijastuksien perusteella jo ennen kuin hän pystyi puhumaan.
Mahtavaa, ajattelen. Toimittaja ei kysele, vaan kertoo itse koke-muksistaan ja havainnoistaan ympäristössään, jossa hän ilmeisesti liikkuu säännöllisesti.
Kun palaamme metroaseman laiturilta aukiolle, huomaan sen laidalla olevien rakennusten ulkonevan toisen kerroksen kulmissa useassa kohdassa kahden, halkaisijaltaan noin 10 cm, metallikie-kon muodostamia pareja. Kiekot on ripustettu allekkain lyhyiden ketjujen varaan. Ne ovat maalattu joskus kauan sitten, mutta kel-tainen ja punainen väri erottuvat vielä. Koska nyt arkiaamuna Tallinnanaukio, Itäkeskus.
Kuva: Denise Ziegler
259
258 259
258 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
usean tavarantoimittajan pakettiauto on aukiolla, ajattelen ääneen, että nämä ”mobilet” toimivat luultavasti isommille pakettiautoille varoituksena siitä, että alakatto saattaa rajoittaa kulkua. Ylitämme aukion ja käytämme sen pohjoispuolella kauppakeskuksen kyljessä olevan ajotien ylittävää kävelysiltaa. Sijaintinsa vuoksi kuilussa kulkeva liikenne on varjossa. Muistan aiemmilta käynneiltä kiin-nittäneeni huomioni siihen, että liikenneväylä on tässä kohdassa useimmiten varjossa. Toimittaja kertoo, että pyörällä on hankala päästä kauppakeskuskompleksin toiselle puolelle. Pitää kiertää pitkän mallista kauppakeskusta kauas joko länsi tai itä suuntaan.
Muutenkin alueen lähestyminen jalan (eli ei metroaseman kautta) on hieman monimutkaista. Tässä ympäristössä asuu kuitenkin melko paljon ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole autolla liikkeellä.
Kulttuurikeskus Stoan edessä ihmettelemme maahan kiin-nitettyjä pöytiä ja penkkejä, jotka kutsuvat ihmisiä istumaan ja seurustelemaan ilman, että ne kuuluisivat mihinkään kahvilaan.
Hannu Sirenin kookas teos Stoa (1984) – neljä sinistä pylvästä sini-sellä laakealla alustalla – vaikuttaa aukion ilmapiiriin rauhallisella ja varmalla olemuksellaan, vaikka tällä hetkellä teoksen ympärille on pystytetty tusinan verran puisia istutuslaatikoita kukkaloistoi-neen. Kukkalaatikoiden takana, aukiota rajaavalle verkkoaidalle, on ripustettu hyönteishotelleja eli muun muassa puuaineksista rakennettuja tyyliteltyjä pienoismalleja ihmisten taloista, jotka ovat tarkoitettu hyönteisten pesimäpaikoiksi. Verkkoaita on jatke maasta nousevalle kivimuurille, joka kiertää viereistä tonttia. Muu-ria pitkin on pysäköity parin kolmen metrin välein kaksipyöräisiä mummokärryjä. Niiden omistajia ei näy. Lieneekö jokin tapahtuma meneillään, mahdollisesti läheisen päiväkodin tiloissa?
Aukion toisessa päädyssä Ihmettelemme rakennustyömaata ja keskeneräistä rakennusta, jonka erikoinen muoto on jo hahmo-tettavissa. Epäilemme, että se saattaa olla uuden moskeijan raken-nustyömaa. Toimittaja yrittää tarkistaa tietoa kännykästä, mutta aurinko paistaa ja estää näkemästä ruutua kunnolla, joten jat-kamme kävelyämme. Käännymme oikealle Puhos ostoskeskuksen suuntaan. Toimittaja kertoo, että Puhos tai sana Puhto oli ajateltu vaihtoehtona nykyisin ostoskeskukseksi nimitettyjen paikkojen nimeksi. Myöhemmin kuitenkin sana ostoskeskus yleistyi suomen kielelläkin ja Puhos nimeä kantaa vain kyseinen ostoskeskus. Minä olen aina ajatellut, että Puhos sana olisi lyhenne sanoista Puotin-harjun Ostoskeskus.2
Kun kävelee Stoasta kohti Puhosta, huomaa että ostoskeskus on rakennettu loivaan rinteeseen. Päätymuurille on kiinnitetty iso, metallilevyistä laserleikkaustekniikalla toteutettu piirros. Teos ei löydy Helsingin kaupunginmuseo HAM:in julkisten teosten listoilta, mutta se on toteutettu ja kiinnitetty paikoilleen pysyväksi tarkoite-tulla tavalla. Toimittaja mietti, olisiko teos syntynyt yleisötaidetyö-pajojen tuloksena. Kiinnitän huomion siihen, miten vinosti leikatut ja toisiinsa tasaiseksi nelikulmioksi yhdistettyjen levyjen muodot sointuvat yhteen loivaan rinteeseen ”vajoavaan” ostoskeskuksen päätymuuriin. Toimittaja huomauttaa, ettei hän sellaiseen osaisi kiinnittää huomiota. Näen kaukaa keskellä ostoskeskuksen ja Stoan parkkipaikkaa häämöttävän kivimöhkäleen, jonka haluaisin käydä katsomassa lähempää. ”Käydään vaan katsomassa”, sanoo toimit-taja. Nupukivien muodostaman ja reunuskivillä reunustetun ympy-rän päällä lepää Olli Salon teos Pakokaasu (2008). Nimensä mukaan se esittää suurennettua pilveä, joka lähtee suurennetusta pakoput-kesta. Kaasupilven keveys on aistittavissa, vaikka teos on hakattu graniitista. Teos on mielestäni sijoitettu juuri oikeaan paikkaan, ja on minulle ilmiasultaan muutenkin ilahduttava uusi tuttavuus.
Siirrymme Puhoksen ympyrän muotoiselle keskuspihalle. Minä ihailen vanhoja liukuportaita3, jotka ovat käytössä, mutta eivät toi-minnassa. Myöhemmin luen, että kun tämä Suomen suurin ostos-keskus avattiin 1965, nämä liukuportaat olivat Suomen ensimmäi-siä ulkona olevia liukuportaita. Puhoksen arkkitehtuuri on hienoa, modernia betonirakentamista. Paikka on hieman rapistunut ja puo-let liiketiloista on tyhjillään. Toiminnassa olevat liiketilat näyttävät kuitenkin eloisilta. Poikkeamme Puhoksen alakerrassa sijaitsevalla kirpputorilla, jossa tavarat ovat väljästi ja selkeästi esillä. Toimit-taja kertoo etsivänsä värillisiä lasisia käyttöesineitä, minä taas etsin käytettyä akustista kitaraa. Tutkittaessa eri hyllytasojen esineitä havahdumme molemmat siihen, että meillähän on haastattelutref-fit. Poistumme kirpputorilta. Puhumme nuorten merkkivaatetie-toisuudesta. Palaamme Stoan aukiolle, joka on kirjastopalveluna varattavissa pieniin ja suurempiin tapahtumiin. Sieltä löytyy pieni
2 Kolehmainen, Taru 2000. Ostoskeskus Puhoksen tarina. Artikkeli Kielikello, kielenhuollon tiedotuslehdessä 2/2000. https://www.kielikello.
fi/-/ostoskeskus-puhoksen-tarina (Haettu 20.11.2020)
3 Nordström, Jenni 2018. Helsinkiin avattiin vuonna 1965 Suomen suurin ostoskeskus - tältä se näyttää nyt. Iltalehti 27.1.2018
https://www.iltalehti.fi/iltvuutiset/a/201801270091037 (Haettu 20.11.2020)
261
260 261
260 Julkisen taiteen polemiikki Julkisen taiteen polemiikki
lavakin. Kierrämme kulttuurikeskus Stoan sisätiloja. Käymme kat-somassa näyttelyä ja kierrämme avointa tilaa yläkerran parvella.
Toimittaja näyttää minulle erilaisia looseja pöytineen ja pehmustet-tuine penkkeineen, jossa hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt nuoria kokoontuvan koulun jälkeen. Nyt koronakesänä 2020 loo-sit ovat poissa käytöstä ja pääsy niihin on estetty punakeltaisella vinoraidallisella muovinauhalla. Kiinnitämme molemmat huomi-otamme paikan upeisiin, osittain kookkaisiin, eläviin viherkasvei-hin. Muistan Elimäenkadun lounasravintolan, jossa kohdevalo on
”polttanut” ympyrän muotoiselta alueelta muovisen viherseinän vihreää väriä. Kasvia esittävällä muovilla on valokeilan alueella jäljellä vain punasinertäviä sävyjä.
Jälleen ulkona huomaamme, että yhden mummokärryletkan kärryn kohdalla nojaa kaksi naista muuriin. Käydäänkö kysymässä mistä on kyse? Naiset vastaavat empimättä: tämä on ruokajono.
Aamusta pitää olla jonossa, jos haluaa olla mukana klo 13 alkavassa ruokakassien jakelussa. Naiset ovat puheliaita ja he kertovat koke-muksiaan ruokajakelun väärinkäyttäjistä. He puhuvat väheksyt-tävästi niistä, joille ei kelpaa ruokakassissa mahdollisesti olevaa sianliha. Naisten mielestä maahanmuuttajat saavat isoja summia tukea valtiolta ja he saavat enemmän kuin kantasuomalaiset. Toi-mittaja vastaa, että avustussumma on kaikille sama. Toinen naisista jatkaa, että hän ei voi käyttää voimakkaasti maustettuja ruokia, joten hän ei niitä ruokakassinsa kaipaa. Yhdestä kassillisesta saa ruokaa noin kahdeksi päiväksi ja jakelu on kuulemma joka päivä.
Toimittaja pyytää naisilta lupaa käyttää nimiä. Toinen kieltäytyy ja toinen sanoo, että mikäs siinä. Hänen nimensä on Roosa-Maria Hossain. Jatkamme vielä tovin keskustelua ja palamme sitten Itä-keskuksen metroaseman sisäänkäynnin luo, josta kävelykeskus-telumme alkoi. Olemme molemmat sitä mieltä, että on mielekästä tarkastella paikkaa keskustellen ja ilman tiettyä agendaa. Pienet punaiset läikät, joista muodostuu katkoviiva laatoitetun aukion halki, tunnistamme pehmenneiden mansikoiden mehuksi.