Suru (luopumisen) prosessina

Freudin (2005, 158-160) teorian mukaan surutyön aluksi ihminen voi aluksi kiistää mene-tyksen. Yleensä todellisuus kuitenkin vie voiton. Surutyön aikana ihminen käy läpi muisto-jaan menetyksestään. Jokainen muisto, joka kiinnittää libidon kohteeseen, käydään yksitel-len läpi, ylivarataan ja irrotetaan. Surija torjuu kaiken, millä ei ole yhteyttä vainajan

muis-toon, että suru saa tehdä työtään. Surutyön aikana egon on tarkoitus saavuttaa jälleen va-paus ja estottomuus. Surun tarkoituksena onkin Freudin mukaan katkaista siteet menetet-tyyn. Erjanti ja Paunonen-Ilmonen (2004, 12-13) toteavat, että aiemmin suru on määritelty Freudin psykoanalyyttisen teorian avulla klassisen kaavan mukaan. Suremista on kuvattu surutyöksi.

1960- ja 1970-luvuilla luotiin keskeisimmät ja tunnetuimmat teoriat surun vaiheista. Vaikka eri teorioissa surun vaiheiden määrät eroavat toisistaan, niiden sisältö on kuitenkin saman-kaltainen. Näissä kaikissa teorioissa surun vaiheet ovat sokki, protesti, epätoivo ja uudel-leenjärjestely. Surukäsitettä yleisesti määrittelevänä teoriana on pidetty Kübler-Ros-sin kuolinprosessiin pohjautuvaa teoriaa. Siinä suru rinnastetaan kuolevan kokemiin viiteen vaiheeseen sokista vetäytymiseen. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 10-11.) Kübler- Ross (1984) on tutkinut ja haastatellut parantumattomasti sairaita ihmisiä ja heidän lähei-siään. Näiden pohjalta hän on luonut yhteenvedon ihmisen taistelumekanismeista äärim-mäisen vaikeassa tilanteessa. Ensin potilaat reagoivat uutiseen parantumattomasta sairau-desta kieltämällä sen ja eristäytymällä. Kun todellisuus on pakko kuitenkin kohdata, siitä seuraa vihan, raivon, katkeruuden ja kateuden tunteet. Seuraava vaihe prosessissa on ly-hytaikainen, mutta merkittävä. Tämä kolmas vaihe on kaupankäynti, jossa ihminen yrittää päästä sopimukseen, jolla väistämätöntä voidaan vielä lykätä. Esimerkiksi Kübler-Rossin haastattelema oopperalaulaja halusi esiintyä vielä kerran ennen sädehoitoja. Neljäntenä vaiheena on masennus, kun potilas ei enää voi suhtautua tilanteeseensa hymyhuulin tai olemaan toiveikas. Viidennessä vaiheessa potilas hyväksyy tilanteensa, eikä enää taistele vastaan. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen olisi kunnossa tai että hän on päässyt surusta “yli” (Kübler-Ross & Kessler 2006, 41). Yhtenä vaiheena Kübler-Ross (1984) mainitsee vielä toivon, joka liittyy kaikkiin edellä mainittuihin vaiheisiin. Kaikista alis-tuvimmatkin pitävät yllä jonkinlaista toivoa parantumisen mahdollisuudesta ja kaiken mer-kityksellisyydestä. Pienikin toivon pilkahdus auttaa selviämään kärsimyksestä. Potilaiden li-säksi myös omaiset käyvät läpi saman tyyppisiä sopeutumisen vaiheita. Nämä Kübler- Ros-sin ja Kesslerin (2006, 22) määrittelemät viisi surun vaihetta ovat menetyksen herättämiä reaktioita. Suru on kuitenkin yksilöllistä, eikä näiden vaiheiden ole tarkoitus lokeroida su-rua. Vaiheet eivät ole merkkipaaluja, suruprosessi ei etene suoraviivaisesti, eivätkä kaikki

välttämättä koe jokaista näistä vaiheista. Surun vaiheiden kautta opimme elämään mene-tyksemme kanssa. Ne myös auttavat ymmärtämään surun maisemaan paremmin. 1980- ja 1990-luvuilla surun teoriat muuttuivat hienojakoisemmiksi. Näissä teorioissa keskityttiin kuoleman ja kuolevien sijaan enemmän suruun. Surun akuutin vaiheen rinnalle tuli krooni-nen vaihe ja vaiheittaisuuden rinnalle kokemusperäisyys. (Erjanti & Paunokrooni-nen-Ilmokrooni-nen 2004, 17-18.) 1990- luvun lopulta alkaen on yleistynyt näkemys siitä, että suhde menetet-tyyn läheiseen voi jatkua siteenä kuoleman jälkeenkin. Surun ajatellaan olevan kognitiivi-nen, emotionaalinen ja sosiaalinen prosessi, josta ei pääse koskaan täysin yli. (Pulkkinen 2016b, 50.)

Koska surun tarkastelua on ohjannut vaiheteoriat, tutkimuksissa on keskitytty lähinnä su-rutyön vaiheiden tutkimiseen. Näitä vaiheteorioita ja niiden riittävyyttä surun tutkimuk-sessa on kritisoitu. (Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004, 23-25.) Esimerkiksi Stroebe, Schut ja Boerner (2017) ovat kritisoineet sitä, että surun ajatellaan etenevän tiettyjen vaiheiden kautta. Heidän mielestään tämä säännönmukaisuus on liian yksinkertaista ja rajoitettua, eivätkä ne edusta surun ja suremisen monimutkaisia tunteita ja prosesseja. Vaiheteorioilta puuttuu heidän mielestään myös riittävä empiirinen perusta ja niiden käyttäminen käytän-nössä voi olla jopa haitallista. Myös Erjanti ja Paunonen-Ilmonen (2004, 23-25) määrittele-vät, että vaiheteorioiden mukaan surutyö etenee suoraviivaisesti, surun kesto on rajallinen ja surutyö tavallaan päättyy suruteorian viimeiseen vaiheeseen. Näin tarkasteltuna on epä-normaalia, jos surutyö ei etene päätökseen tietyssä ajassa. Esimerkiksi Koskelan (2011, 313) tutkimuksessa lapsensa menettäneet vanhemmat saattoivat surra vielä vuosien ja vuosikymmenienkin päästä lapsensa menetystä ja tämänhetkisen surukäsityksen mukaan tämä kuuluukin normaaliin suruun.

Pulkkisen (2016b, 414) mukaan suru nähdään usein edelleen tiettyjä vaiheita noudattavana yksilöpsykologisena prosessina, jonka tavoitteina ovat toipuminen, yli pääseminen ja sel-viytyminen. Erjannin ja Paunonen- Ilmosen (2004, 23-25) määritelmän mukaan suruteori-oissa surevaa pidetään passiivisena vaiheesta toiseen ajautujana. Surun eteneminen ei ole kuitenkaan suoraviivainen prosessi, vaan se on hyvin yksilöllinen, ennalta arvaamaton ja

surun vaiheet voivat toistua. Surun vaiheteoriat ja niiden välineellistäminen saattavat ra-jata tiukasti surevan aitoa kohtaamista. Surevan auttaja saattaa esimerkiksi diagnosoida surun vaiheita, mutta surevan mielestä se on ristiriidassa hänen oman kokemuksensa kanssa. Stroebe, Schut ja Boerner (2017, 467) toteavat artikkelissaan, että surutyötä pide-tään usein vaiheittaisena prosessina sen helppouden vuoksi. Tiedossa olevat vaiheet tar-joavat surevalle jotakin, mistä pitää kiinni.

Erjanti (1999, 16-19, 66, 178) toteaa, että aiemman surututkimuksen määrällinen painotus ei ole kyennyt avaamaan riittävästi surua ilmiönä ja surun luonnetta laajasti. Erjanti on tut-kinut väitöskirjassaan surua surevan oman surukokemuksen näkökulmasta: sitä, miten he itse määrittelevät surun sisällön ja dynamiikan. Olennaista on persoonallinen näkökulma suruun ja menetykseen eli se, miten surija itse määrittelee sen. Keskiössä oli koko surun ilmiö ja surun ydinprosessi on luopuminen. Erjannin ja Paunonen- Ilmosen (2004, 15) mu-kaan suruilmiö sisältää valtavasti psyykkisiä, fysiologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja yksi-kään tutkimus ei voi kattaa suruilmiön kaikkia ulottuvuuksia. Tutkimusten tuloksena on syn-tynyt normatiivisia käyriä, jotka kuvaavat tiettyjä suruun kuuluvia ilmiöitä, mutta vain harva sureva seuraa niiden kulkua ja yksilöiden surun erot voivat jäädä huomiotta.

Myös Pulkkinen (2016b, 12) on tutkinut läheisen menettämistä uudenlaisella, kokonaisval-taisemmalla lähestymistavalla. Hän lähestyy surua subjektiivisena kokemuksena, joka on samaan aikaan myös kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö. Pulkkisen (2016, 4-6) mukaan lähei-sen menettämilähei-sen kokemus on enemmän kuin tunnereaktio. Hän jakaakin läheilähei-sen menet-tämisen kokemuksen kolmeen ulottuvuuteen: kuolemansurun käsittämiseen, käsittelemi-seen ja käsitteellistämikäsittelemi-seen. Ensimmäinen ulottuvuus tarkoittaa sitä, että suruun kuuluu sekä psykologiset tunteet että erilaiset tuntemukset kehossa. Toisen ulottuvuuden mukaan suru on myös tekemistä, koska ihminen on toimiva olento. Kolmannen ulottuvuuden mu-kaan ihminen on käsitteellinen olento ja surua on tunteiden ja tekojen lisäksi myös koke-musten sanoittaminen esimerkiksi kirjoittamalla tai puhumalla. Pulkkisen luoman mallin mukaan suru on ihmisenä olemiseen kietoutuva kokemus ja ilmiö, joka on sekä yksityinen, että jaettu.

Kübler-Rossin ja Kesslerin (2006, 259-262) mukaan surulla on voima parantaa ja suru pitää käydä läpi. Jos ei anna itsensä surra, se estää todennäköisesti paranemisen. Suru on tie, jonka päässä on eheys. Suru on toipumisprosessi sydämelle, sielulle ja mielelle. Surusta ei koskaan pääse yli, vaan sen kanssa oppii elämään ja tulemaan jälleen eheäksi. Reynolds (1999, 170) määrittelee surutyön lopullinen tavoitteeksi uudelleensopeutumisen.

Poijula (2005, 11-15, 20) toteaa, että uuden surukäsityksen mukaan kahden ihmisen väli-nen kiintymyssuhde ei katkea kuolemaan, vaan se muuttaa muotoaan. Surutyön tehtävänä on kiintymyssuhteen muuttuminen mielikuvien ja muistojen tasolla toimivaksi. Sureva kamppailee kahden selviytymistavan, tapahtuman välttämisen ja tapahtuman kohtaami-sen välillä. Välttäminen tarkoittaa sitä, että sureva suuntaa huomionsa muualle välttämis-strategian avulla ja kohtaaminen sitä, että sureva käyttää aktiivista ja optimistista selviyty-misstrategiaa. Surutyössä menetyksen kohtaamisen avoimesti ja sen käsittely tukevat sel-viytymistä, kun taas välttäminen liittyy usein häiriön kehittymiseen. Surun ainoa hoito-muoto onkin sureminen. Selviytyminen taas tarkoittaa sitä, että sureva pystyy kohtaamaan tosiasiat. Suremisen avulla ihminen pysyy terveenä. Suremista voidaan myös kuvata sopeu-tumisena kuvaamaan sitä, miten ihminen sopeutuu menetykseen. Myös Koskela (2011, 59, 62) määrittelee suremisen ainoaksi hoidoksi suruun. Moni surua tutkinut puhuu mieluum-min siitä, että suru tekee työtään ihmisessä, kuin siitä että ihmieluum-minen itse tekisi surutyötä.

Tunteilla on olennainen merkitys suremisessa ja on tärkeää hyväksyä kaikki tunteet pääs-täkseen eteenpäin.

Erjannin (1999, 128) tutkimuksen mukaan surevat etsivät lohdutusta kaikista mahdollisista lähteistä, aineettomista ja aineellisista ympäristöistä. He elivät surunsa läpi, mutta etsivät lohtua surua muuttavista tekijöistä, jotka loivat yhteyttä Jumalaan tai kuolleeseen tai olivat positiivisten tunteiden lähteitä. Lohdutusta haettiin luonnosta ja sen ilmiöistä, muistele-malla menetettyä, kuolleen puolison tavaroista, kontakteista toisiin ihmisiin, musiikista ja kirjallisuudesta, virikkeistä ja piristeistä, uskosta ja toivosta, fyysisistä ja sosiaalisista aktivi-teeteista ja tukiverkostoista. Erjanti ja Paunonen-Ilmonen (2004, 59) toteavat, että fyysinen ja sosiaalinen toiminta voivat vaikuttaa surun voimakkuuteen joko lisäämällä tai vähentä-mällä sitä.

Tässä luvussa käsitellään käsityötä hyvinvointia lisäävänä toimintana sekä selviytymisen tu-kijana. Lopussa käsitellään myös käsitöihin liittyen värien merkityksiä ja vaikutuksia.

2.2.1 Käsityö hyvinvointia tuottavana toimintana

Kielitoimiston sanakirja (2019) määrittelee käsityön käsityökaluin tehtäväksi työksi tai käsin tehdyksi tuotteeksi. Kojonkoski- Rännälin (1998, 23, 62) mukaan käsityö on yhdyssana, jonka loppuosa työ kertoo siitä, että tekijänä on ihminen. Sana käsi taas kertoo siitä, että muokattavana on konkreettinen materiaali ja tekeminen tapahtuu käsiä käyttämällä. Käsi-työ on siis toimintaa, jossa ihminen muokkaa konkreettista materiaalia erilaisin käsiKäsi-työtek- käsityötek-niikoin. Jos tekemisen motorinen vaihe on kokonaan automaattisen koneen vastuulla, sil-loin se ei ole enää käsityötä. Käsityön tekemisen tuloksena on konkreettinen tuote. Anttila (1993, 27) määrittelee käsityön muotoiluksi. Siinä annetaan muoto erilaisten tekniikoiden ja materiaalien avulla. Luutosen (2017, 7) mukaan käsityötieteessä käsityö määritellään ai-neettomaksi tekemisen prosessiksi ja sen seurauksena syntyväksi materiaaliseksi tuot-teeksi. Käsityö tarkoittaa siis ennen kaikkea käsityötaitoa ja siinä prosessi ja produkti ovat kietoutuneet yhteen. Anttilan (1993, 32) mukaan käsityön tekemisen prosessissa virittyvät tekijän persoonallisuuden osa- alueet ja kognitiiviset, sensomotoriset, emotionaaliset ja so-siaaliset ulottuvuudet. Käsityön prosessi on aina yhteydessä vallitsevaan kulttuuriin. Kojon-koski-Rännälin (1998, 23, 62) mukaan käsityön tekemiseen tarvitaan kokonainen ihminen:

henkinen ja fyysinen puoli, motoriset kyvyt, kyky ajatella, ratkaista ongelmia ja luoda uutta sekä käyttää mielikuvitusta. Kojonkoski- Rännäli määritteleekin käsityön tekemisen ihmi-sen perusintentioksi eli olennaiseksi osaksi ihmiihmi-sen maailmassa olemista.