3. Sukunimenotto aikansa yhteiskunnassa 1 Uusien sukunimien antajat
3.8 Suomalaisuusaate nimiaineistossa
3.8 Suomalaisuusaate nimiaineistossa
Alkuaan vakavana aatteellisena kannanottona alkanut sukunimien suomalaistaminen sai suurissa kampanjoissa muoti-ilmiön luonteen. Se muoti pantiin liikkeelle muualta kuin kansan keskuudesta. ”Ajatus, että suomalaisuutta olisi edistettävä myös nimien suomalaistamisella”
oli saanut toteutuksen jo 1870-luvulla suomenmielisen ylioppilasnuorison keskuudessa.
Pohjalaisen, Savo-karjalaisen ja Hämäläisen osakunnan ylioppilaat perustivat Suomalainen Nuija -nimisen yhdistyksen, jonka jäsenet suomalaistivat sukunimensä, mikä oli aivan uutta Helsingin yliopistossa. Paavo Pajula on kuvannut, kuinka paljon rohkeutta vaati muuttaa ruotsinkielinen nimi suomalaiseksi 1870-luvulla yliopiston piirissä. (Pajula 1956, 104–145.) Hän on esitellyt 26 vastustusta uhmannutta opiskelijaa tai maisteria, jotka muuttivat nimensä.
Näiden nuorten akateemisten idealistien vuosina 1875–79 ottamat nimet edustavat
myöhemmin yleistyneitä nimityyppejä ja jopa yksittäisiä suosikkinimiä, esim. Pajula, Mela, Salonen , Kivekäs, Kari , Raitio, Leiwo, Salmela , Koski, Sainio, Wainio, Laiho, Wuorio, Heinänen, Mustakallio ja Kanerva (mts. 115–116). Länsisuomalaisen sukunimettömän maalaisväestön ei tarvinnut osoittaa mitään erityistä rohkeutta, kun se otti vastaan uudet suomenkieliset sukunimensä. Nimensä suomalaistamisen 26 edelläkävijästä 11 toimi myöhemmin pappina ja 2 opettajaseminaarin opettajana, 2 lyseoissa ja 2 lehtimiehenä (mts.
132–144). Näissä asemissa he pystyivät hyvin toteuttamaan suomalaisuusaatettaan sekä ideaa, että aatetta pitää osoittaa ja vahvistaa suomalaisilla sukunimillä. Papit olivatkin
yleisesti innokkaita seurakuntalaistensa nimien suomalaistajia, mutta yhtä paljon pystyivät opettajat vaikuttamaan oppilaittensa nimiin. Vailla sukunimeä eläneet yhteiskunnan alemmat kerrokset saivat ensimmäiset sukunimensä nimenomaan näiltä auktoriteeteilta, jotka jakoivat kansalle ”oikeita sukunimiä”. Maalaisseurakuntien pappien keskuudessa käsitys sukunimien tarpeellisuudesta ja nimien antaminen rahvaalle oli alkanut jo parikymmentä vuotta ennen Suomalaisen Nuijan toimintaa, olivathan varsinkin Snellmanin lehti Maamiehen ystävä ja pääkaupunkilainen Suometar levittäneet papiston keskuuteen ajatuksia suomalaisuudesta, samoin seminaarit 1860-luvulta alkaen opettajien ohjenuoraksi.
Kansan ihmiset itse eivät olleet omasta aloitteestaan innokkaita nimien
suomalaistajia. Heille kaiken kaikkiaan sukunimen ottaminen muuten kuin oman asumuksen nimen mukaan oli alkuun auktoriteettien toimeen panemaa. Sitä todistaa kertomus
Tampereelta 1906, kun Sundell oli muutettu Sinisaloksi:
”Kuulin kerrottavan, että nimen suomentamiseen olisi ollut melkoista painostusta.
Nimensä suomentaneet olivat sekä työnantajien että työtovereiden suosiossa paremmin kuin suomentamatta jättäneet.” (1004)
3.8.1 Suomalaisuusaatteen vaikutus otettuihin sukunimiin
1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun nimenmuutoissa on aina korostettu
kansallisuusaatteen nousua ja suomenkielisiä nimiä tuon aatteen ilmentyminä. Nimien suomalaistamisaallon aikana ja jo ennen sitä suuri osa länsisuomalaisista kansanihmisistä otti ensi kerran elämässään käyttöönsä ”oikean” suomalaisen sukunimen. Saman on todennut Sirkka Paikkalakin (2004, 391, 503). Vuoden 1986 kyselyn vastausaineistossa suomalaisuus on mainittu nimen valinnan syynä tavallisemmin vasta 1900-luvun alusta, yleisemmin 1920- ja 1930-luvun nimenmuutoksien perusteluina, siltäkin ajalta kun tuli vastauksissa tietoja paljon, vaikka niitä ei ollut pyydetty. Varhaisemmissa rahvaan ruotsinkielisten nimien muutoissa ei suomalaisuus aatteena ollut virike, vaan ennemminkin nimenmuuttajia harmitti se, etteivät naapurit osanneet – eikä nimenkantaja aina itsekään – ääntää ja kirjoittaa ruotsalaista nimeä vaan väänsivät sitä monella tavalla. Sen väestönosan nimenmuutostarpeet olivat hyvin käytännönläheiset.
Suomalaisuus ilmenee sukunimikyselyn vastauksissa melko vähän. Yli 2 000 nimen aineistossa vain 54 otetun nimen tavoitteena on sanottu olleen suomalaisuus tai on käytetty nimen valinnassa erityisesti suomalaisuutta ilmentävää lähdettä kuten Kalevalaa.
Suurin osa näistä nimistä on otettu 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä. Näiden lisäksi
vastausaineistossa on kerrottu entisen vieraskielisen nimen suomalaistamisella saadun 155 uutta nimeä. Jos ruotsinkielinen tai muukalaistettu nimi on korvattu suomalaisella nimellä, mutta perusteluksi muutokseen on sanottu jotain muuta kuin pyrkimys suomalaiseen nimeen, en ole laskenut sitä suomalaisuutta tietoisesti ilmentäviin nimiin.
Sen sijaan kun nimiä suomalaistettiin opettajaseminaareissa ja muissa opistoissa tai kouluissa, vaikuttimena oli ilman muuta oppilaitosten opettajien kansallisuusaate, jota tartutettiin opiskelijoihin. Suomalaisuusaate on vaikuttanut opettajaseminaarien ansiosta kansakouluissa kautta koko maan. Myös maa- ja metsätalousalojen koulut ja opistot
kehottivat oppilaitaan nimenmuutoksiin. Oppilaitoksilla oli välittäjinä vaikutus, joka heijastui koko maassa maaseudulle.
Maaseudulla kansakoulun opettajat ja papit olivat suomalaisuusaatteen kantavia voimia. Heidän aktiivisen toimintansa ansiosta suomalaistui monen torpparin, mäkitupalaisen ja itsellisen nimi näiden omaa mieltä paljoakaan kyselemättä. Työpaikoilla työnjohto, jos oli suomenmielistä, toimi samalla tavoin. Esimiehiä armeijassakin oli, ja heidän
suomenmielisyytensä sai näkyä sotamiesten nimissä:
Tampereella työpaikalla Frenckelin paperitehtaalla oli 1906 joukolla sovittu nimenmuutoista. Nimiehdotelmia oli käytössä. Helsten otti nimen Kivi. (590)
Piikkiön Harvaluodon sahan isäntä suomalaisti 1906 innokkaasti työläisten nimiä.
Silloin Konsell sai uuden nimen Niemi. (165)
Hämeenlinnan tarkk’ampujapataljoonassa vaihdettiin nimiä suomalaisiksi, on kyselyn vastaaja selittänyt muutosta, jossa sotamiehen sukunimi Bomberg muutettiin 1890-luvulla nimeksi Laine. (1625)
3.8.1.1 Suomalaisuusaate pappien antamissa nimissä
Valtiopäiväsäätynäkin papisto alkoi ajaa suomalaisuusasiaa 1870-luvulta alkaen (Mikko Juva 1966, 415; Liikanen 1995, 123). Herännäisyys vahvistui toistamiseen 1880-luvulla, kun sukunimien otto oli jo yleistynyt. Herännäispapeille suomalaisuus sinänsä ei ollut tärkeä tavoite uskonnollisen ja siveellisen elämän syventämisen rinnalla eivätkä he tukeneet fennomaanien tavoitteita (Liikanen 1995, 268, 269). Sukunimikyselyn vastausaineistossa ei ole kertaakaan mainittu erikseen herännäispappeja, vaan papit näyttäytyvät hyvin aktiivisina sukunimien antajina.
Papeille kielikysymys oli käytännön kysymys. Jo vuonna 1858 määrättiin suomi pitäjänkokousten pöytäkirjakieleksi niissä seurakunnissa, joissa suomi oli enemmistön kieli (Mikko Juva 1966, 350). Vähitellen, viimeistään parinkymmenen vuoden kuluttua,
kirkonkirjatkin alkoivat olla suomenkielisiä. Tietenkin pappien piti myös saarnata kansalle suomeksi.
Pappien antamia nimiä aineistossa on kaikkiaan yli 140. Tarkkaa lukua on vaikea sanoa, sillä moni pappilassa saatu nimi voi olla joko itse valittu tai papin määräämä. Aina asiasta ei ole tarkemmin kerrottu. Suomalaisuus nimen valinnan perusteluna on mainittu vain 8 kertaa. Joka tapauksessa pappien vaikutus suomenkielisten sukunimien vakiinnuttamisessa on ollut merkittävä. Vain hyvin harvoin pappi on antanut ruotsinkielisen sukunimen ennestään nimettömälle. Sellainen tapaus on kerrottu Turusta 1870-luvulta:
Oskari Matinpojan viedessä papille muuttokirjaa tämä ehdotti sukunimeksi Mattson, sillä ”ei Matinpoika ole kunnon sukunimi”. Mutta papin ehdotus ei Oskarille kelvannut.
Sitten hän näki liikkeen kyltistä nimen Alonen ja otti sen. (1847)
Joissakin tapauksissa pappi ei suostunut nimen ottajan pyytämään ruotsinkieliseen nimeen vaan suostutteli hänet ottamaan suomalaisen nimen:
Torpparinpoika Frans Filemon Mäenpää (s. 1860 Mäenpään torpassa) haki pappilasta vuonna 1889 muuttokirjaa. Pappi kehotti häntä valitsemaan uuden sukunimen, koska Mäenpään torpan nimeä hän ei saanut viedä mukanaan. Frans Filemon ehdotti äitinsä sukunimeä Grönros, mutta pappi suhtautui nimeen kielteisesti sanomalla ”olethan suomalainen mies, ota suomalainen nimi, vaikka Ojanen. Poriin muutti 1889 Frans Filemon Ojanen.” (692)
Isoisäni (s. 1844 Ruskon pitäjässä) meni pappilaan kuulutuskirjan tekoon ja tahtoi ajan tavan mukaan ottaa itselleen uuden sukunimen. Hän selitti kirkkoherralle haluavansa joko nimen Johansson tai Gustafsson. Hänen isänsä etunimet olivat Johan Gustav.
Kirkkoherra virkkoi: Meillä on noita ”sonneja” jo vallan liian paljon. - - Ota nimeksesi Valo ja elä sitten nimesi arvoisesti - - valona ympäristöllesikin. – Olkoon sitten niin, myönteli isoisäni. (1061)
Todisteita pappien suomalaisuusaatteesta on näkyvästi aineistossa, mm. seuraavissa kertomuksissa:
Gulinin pappissuvun jäsen oli Suomalaisen Nuijan jäsen ja otti suomalaisen nimen Pinomaa Mikkelissä 1906. (1810)
”Innokas suomalaisuusmies”, Kustavin kirkkoherra Hollmén otti 1906 nimen Heino.
(1503)
Aiemmin Salmissa pappina toiminut Sallmén otti 1906 Raahessa tai Seinäjoella nimen Salmenkallio. Nimen jälkiosa vaimon tyttönimestä Berg. (1589)
Rovasti Weckman otti 1906 nimen Wartiovaara. Entinen nimi oli sotilasnimi, jonka katsottiin merkitsevän ’vartiomies’. Rovasti oli virassa Kiihtelysvaarassa, joten nimeen tuli sana -vaara. (1006)
Tottijärvellä vaikutti kirkkoherrana Aalto niminen pappi. Hän oli ottanut aikanaan oman Aalto nimensä ja ryhtynyt jakelemaan myös muille vierasperäisen sukunimen omaaville suomalaisia sukunimiä. (598)
Kalannissa 1909 pappi antoi Grönroos-nimiselle Amerikkaan lähtijälle suomalaisen nimen Rantanen, ettei tätä luultaisi ruotsalaiseksi. (8)
Kustavissa n. 1910 Sandvik-nimi muutettiin nimeksi Jantonen torpan mukaan.
”Kirkkoherra antoi suomalaisen nimen.” (1461)
Mieheni ”esi-isä” Mäntsälän hurjia Hällsten’ejä meni rovastin luo ja sanoi haluavansa suomentaa nimensä. – ”Wirtanen on hyvä nimi”, sanoi rovasti. Nimi ”suomennettiin”
1800-luvulla Kalevalan herättämän ensimmäisen suomentamisaallon aikana. (84) Sukunimetön rippikoululainen sai nimen Järvinen 1800-luvun lopulla Asikkalassa, aiheena ”tuhansien järvien maa”. (1095)
3.8.1.2 Seminaarien ja opistojen vaikutusta opiskelijoiden nimiin
Kansakoulunopettajien seminaarien lisäksi Suomessa perustettiin 1800-luvun puolivälistä lähtien monia muita kouluja ja opistoja maalaisväestön sivistämiseksi.
Maanviljelysoppilaitosten toiminnan aloitti ensimmäisenä Mustialan maanviljelysopisto 1849.
Otavan maanviljelysopisto sai ensimmäiset oppilaansa 1859. Opetusohjelmaan kuului
alkuaikoina jopa lukutaidon opetusta. Vuonna 1856 senaatti määräsi perustettavaksi seitsemän maanviljelyskoulua. Evon metsäopisto perustettiin 1858. (Vahtola 2003, 192, 293.) Jotta rahvaalle olisi voitu jakaa ”isänmaallista sivistystä”, ehdotti Yrjö Koskinen Tanskan mallin mukaisia kansanopistoja (Liikanen 1995, 153). ”Kansalla” tarkoitettiin talonpoikia, tilallisia (mts. 156, 157). Tavoitteena ei ollut kouluttaa rahvaan lapsia herrastapoihin vaan talonpoikia, jotka osaisivat harrastaa kuntansa ja isänmaansa asioita (mts. 152). Kristillis-isänmaallisessa hengessä toimineita kansanopistoja alettiin Suomessa perustaa vuodesta 1889. Jokainen maakunta sai oman opistonsa 1900-luvun alkuun mennessä (Leino-Kaukiainen 1988, 427), ja suurlakon jälkeisenä aikana aloitti toimintansa 17 uutta opistoa (OSE hakusana
kansanopisto). Kaikki nämä ja monet muut maaseudun väestöä ammatillisesti ja henkisesti kehittävät koulut ja opistot toimivat paitsi tiedon ja taidon jakajina myös aatteellisina säteilykeskuksina, joista valistunut talonpoikaisväestö sai herätteitä, mutta yhteiskunnan vähäosaisimmat olivat edelleen pappien ja kansakoulun tai kiertokoulun opettajien valistuksen varassa.
Tulevat kansakoulunopettajat ja eri opistojen oppilaat suomalaistivat sukunimensä suomalaisuusinnostuksen vallassa:
Nålberg > Vuori Jyväskylässä n.1881. Jyväskylän opettajaseminaarissa vallitsi nimenmuuttoinnostus. (167)
Lystman > Saari, Jyväskylä. Nimenottaja kävi Jyväskylän seminaaria 1879. (1810) Mattson > Leino Helsingissä 1896 ~ 97. Nimenmuutos kansakoulunopettajaksi opiskelevan tyttären aloitteesta. (203)
Lundén > Saarni, Jyväskylässä 1897. ”Opettajaseminaarissa kehotettiin muuttamaan nimeä ja etsimään sitä Kasviokirjasta. ” (442)
Fagerlund > Railo Raumalla 1901. Rauman seminaarin opiskelijat päättivät yhteisesti suomentaa nimensä. Nimet arvottiin. (1669)
Olander > Valorinta Jyväskylässä 1906. Sana oli löydetty Kalevalasta. (767) Sunell > Sara 1906 Jyväskylän opettajaseminaarissa. (15)
Munck > Karikoski. Isojokelaisen vastaajan isä, sukunimeltään Munck, valmistui seminaarista vuonna 1907, ja valmistumisen ehtona oli suomalainen sukunimi. Kiireessä keksittiin uusi sukunimi Karikoski. (1524)
Mård > Merikoski 1906. Tamperelaisen opiskelijan nimi suomalaistettiin opettajaseminaarissa. (983)
Sukunimettömän messukyläläisen opiskelijan maanviljelyskoulun todistuksessa vuonna 1900 oli nimenä Lehto. (1105)
Padasjoen maamieskoulussa ”iski suomentamisinnostus”, ja siellä nimi Andrell suomalaistui vuonna 1903 nimeksi Aronpuro. (1640)
3.8.1.3 Suomalaisuus opettajien oppilailleen antamissa nimissä
Vastauksissa on kerrottu opettajien antaneen kaikkiaan 46 nimeä. Määrä tuntuu vähäiseltä, mutta todistaa yleisestä ilmiöstä. Opettajat vaikuttivat auktoriteetteina ja esikuvina
laajemmallekin kuin omassa luokkahuoneessaan. Kun vastauksessa on sanottu, että opettaja
”jakoi suomalaisia nimiä”, nimensaajia on ollut useampia kuin vastauksen henkilö. Silti vastauksissa on vain kolme nimeä, joiden yhteydessä mainitaan opettajan suomenmielisyys.
Kolmas tapaus on poikkeuksellinen, sillä kotiopettaja esittää isännälle nimenmuutosta.
Urjalassa 1880-luvulla muuttui nimi Lindqvist nimeksi Manner. ”Opettaja antoi nimettömille nimet ja suomensi ruotsinkieliset.” (1702)
Kymissä vaikutti 1900-luvun alun suuren nimenmuuttoaallon aikaan opettaja, joka
”päivitteli” suomalaisten lasten ruotsinkielisiä nimiä. Niinpä esimerkiksi Styrman-nimi korvautui nimellä Astala. (1347)
Hattulassa 1880–1885 Laurellin kartanon kotiopettajatar, joka oli innokas
suomenmielinen, sanoi isännälle, ettei talonpojan sovi pitää vieraskielistä nimeä. Isäntä otti nimen Rantanen, koska talo sijaitsi saaressa, missä oli paljon rantaa. (932)
3.8.1.4 Nimenottajan omat valinnat suomalaisuuden perusteella
Vaikka nimenvalinta olisi ollut oma, on oletettavaa, että pappien ja opettajien toiminta omalla paikkakunnalla on monesti ollut nimenmuutosidean takana. 1900-luvun alussa, varsinkin 1906 ja 1907, on myös yleinen nimenmuuttokampanjointi tavoittanut entistä laajemmat kansan kerrokset, olivathan Suomalaisuuden Liiton, Kotikielen Seuran ja Ylioppilaiden Keskusteluseuran asiamiehet olleet liikkeellä kansan keskuudessa esittelemässä
suurnimenmuuttoa (Närhi 1996, 34). Vuoden 1986 nimikyselyn vastausaineistossa on 19 nimeä kerrottu otetun nimenomaan suomalaisuuden takia.
Andersson otti nimen Laaksonen 1850-luvulla, syynä ”suomalaistamismuoti” [Kalevalan aiheuttama]. (886)
Nimen Backberg ”vapaa suomennos” oli Ahde Hausjärvellä 1879. (1696) [ahde ’rinne, törmä, mäki’]
[Sivistyneistön kansallisromanttista luonnon ihailua pilkahtaa yhdessä vastauksessa:]
Isoisän isä oli saanut nimen Nyholm. 1800-luvun lopulla kävi setäni Hämeenlinnan lyseota. Häneen ja isääni ”tarttui suomenmielisyys niin lujasti, että he päättivät ottaa itselleen suomenkielisen nimenkin. - - Isäni kertoman mukaan he Hattulan harjanteella istuen ja hämäläistä kotiseutuaan katsellen päätyivät - - Saarento-nimeen.” (54) Oulujoella 1902 muutettiin Stenberg nimeksi Kivi, kun oli ”yleinen suomenmielisyys menossa” (1535)
Porissa vastaajan isoisä, vaatturimestari Wiik sai ”suomalaisuusinnostuksen ennen vuotta 1903” ja otti nimen Lahti. (55)
Kiteellä isäni isoisän Adolf Redsvenin nimi on muuttunut Aalloksi 1906. Aalto-nimi lienee saatu jostakin suosituksesta. Sen valintaperusteista tiedän varmasti vain sen, että nimi haluttiin ehdottomasti suomalaiseksi.” (514)
Kun elettiin Pietarissa ”vieraalla maalla”, haluttiin olla suomalaisia ja otettiin suomalainen nimi: Johansson muutettiin nimeksi Aarnio 1906. (68)
Porissa Avenius-niminen innokas suomalaisuusmies otti nimen Aarnisalo vuonna 1906.
(748)
Ahlgrén otti nimen Elo 1906 Kiukaisissa. ”Isä otti nimen Elo suomalaistamisvillityksen aikana.” (935)
Grönholm otti nimen Lahtinen 1905 Säkylässä, koska se oli ”pehmeä perisuomalainen nimi.” (126)
Mietoisissa ”haluttiin suomenkielinen nimi” 1907, ja niinpä perheen lapsista neljä otti uuden nimen Laiho nimen Lindblom tilalle. (1833)
Gillberg sai nimen Murto 1906 Helsingissä Suomalaisuuden Liiton ehdotuksesta. (404) Dikman ”keksi” nimen Niemi nimenmuutosjonossa [osallistui suurnimenmuuttoon] 1906 Ulvilassa. (1181)
Räätäli Saxellin pojanpoika halusi suomalaisen nimen ja otti nimen Raitala asuinpaikalla kasvavien raitojen mukaan Kälviällä 1906. (1615)
Oulussa nimenmuutos Savander > Sarvi 1906 ”perustui vanhempieni suomalaiseen kansallishenkeen, jota he kaikin tavoin koettivat edistää.” (95)
Lindroos halusi naimisiin mennessään suomalaisen nimen ja otti nimen Suvanto n. 1900 Tampereella. (1237)
Oulussa 1900-luvun alussa Lauren vaihdettiin nimeen Tiila. Laurin talon poika oli aikoinaan mennyt opiskelemaan. Nimi oli pitänyt muuttaa muotoon Lauren. Tämän poika halusi suomalaisen nimen ja valitsi Laurin talon aiemman nimen Tiila. (1801) Mietoisista kerrotaan, että vuonna 1906 ”supisuomalainen” Nyström suomensi itse nimensä ja otti nimen Uusivirta. (1322)
Alén löysi nimen Viljava Suomalaisuuden Liiton listasta Lohjalla 1900–10. (600) Suuren nimenmuuttoaallon aikoihin uusia nimiä muistetaan löydetyn myös kirjallisuudesta:
Lönnrotin sanakirjasta Arimo Vaasan suomalaisessa reaalilyseossa 1899 ja Valvanne 1906;
Kalevalasta Rusama ja Valorinta 1906 sekä Suvanto 1901; Maamme kirjasta (Z. Topelius:
1875, suomeksi 1876) Päiviö 1905 ja 1906 sekä Kantelettaresta Launis 1906. Erikseen on kerrottu, että Vainio-nimen valinnassa oli 1897 Pornaisissa ”Linnankosken vaikutusta”.
Tällaisten lähteiden käyttö on vaatinut kirjasivistystä ja kertoo aktiivisesta suomalaisuusharrastuksesta.
3.8.2 Nimenmuutto kansallisen politiikan takia
Venäjän nationalistiset ja imperialistisen pyrkimykset alkoivat tuntua 1890-luvulla (Einar W.
Juva 1967, 13). Kaikki Venäjän vaatimukset tuskin koskettivat välittömästi koko kansaa alimpia kerroksia myöten, sellaiset kuin sanomalehtien lakkauttaminen, postimanifesti ja kielimanifesti tai venäjän opetus kouluissa ja opistoissa, mutta 1899 Helmikuun manifesti loukkasi Suomen perustuslakia, kun se vaati suuriruhtinaskunnan lainsäädännön alistamista Venäjän yleisvaltakunnalliseen säätämisjärjestykseen (mts. 19, 33). Siihen kansa – ainakin talonpojat – reagoi vahvasti. Politiikan aktivistit jalkautuivat maaseudulle koko maahan ja
keräsivät yli 500 000 allekirjoitusta ns. suureen adressiin, jonka suuri lähetystö, edustaja jokaisesta kunnasta, vei Pietariin keisarille (mts. 23). Keisari ei edes ottanut lähetystöä vastaan.
Se, mikä koski suoraan kokonaisia nuorten miesten ikäluokkia, oli
asevelvollisuuslain vuoden 1899 muutos, jonka mukaan Suomen siihen asti kansallinen sotaväki tuli Venäjän sotilashallinnon alaiseksi (Einar W. Juva 1967, 26). Uuden
asevelvollisuuslain vastaiset kutsuntalakot, työväenaatteen leviäminen, kirkon arvovallan horjuminen, suurlakko 1905, maatyöväen pienemmät lakot, torpparien ja isäntien välien kiristyminen ja lopulta kansalaissota jakoivat kyläyhteisöjä ja perheitä eri leireihin. Poliittiset kannanotot on vuoden 1986 kyselyn vastauksissa ilmennetty nimenvalinnassa vasta 1900-luvun puolelta. Aineisto sisältää vain muutaman maininnan, joista kolme on tietoa venäjänkielisen sukunimen vaihtamisesta suomalaiseen sortotoimien vastaisena mielenosoituksena, siis passiivisena vastarintana. Ensimmäinen sortokausi päättyi suurlakkoon, mutta toinen alkoi jo 1908. Kahden nimen selitykseksi on kerrottu maan ja perheen poliittinen jakautuminen.
Iwendorff >Kierimo, Viipuri 1905. ”Oli suurlakon aika. Entinen nimi Iwendorff vaikutti venäläiseltä.” (59)
Gaurilov > Toivola, Suistamo 1906. Nimi ilmaisi toivoa paremmasta ajasta; nimenottaja oli leimattu usein venäläiseksi. (296)
Liesinen > Lähde, Kuorevesi 1910-luku. Perhe jakautui poliittisesti, joten otettiin eri nimet. (143)
Kudvadsoff > Hyrske. Viipurissa rovasti Kaarlo Aleksanteri Kudvadsoff otti 1913 ~ 14 nimen Hyrske mielenosoituksena venäläistämistä vastaan. (1806)
Pulkka > Pensala, Viipuri 1918. Vapaussodan jälkeiset ikävyydet johtivat nimenmuuttoon. (652)