Vuoden 1986 sukunimikyselyn vastaukset ovat sukunimien tutkimuksessa ainutlaatuinen aineisto. Kyselyn lähetekirjeessä esitettiin toivomus: ”Kertokaa, mitä tahansa tiedätte oman tai jonkun muun sukunimen ottamisesta ja taustasta.” Jotkut saattoivat kertoa oman nimensä ottamisesta, mutta hyvin monet selostivat vanhempiensa tai isovanhempiensa
sukunimensaantia. Joukossa on tietoja myös muiden sukulaisten, naapureiden tai oman kylän asukkaiden nimenotosta. Kyselyä laadittaessa otettiin huomioon, että kun pyydetään
yksilöimään nimensaajat, tiedot koskisivat todellisia henkilöitä ja nimiä sekä
nimeämisperusteita. Olen tässä tutkimuksessa referoinut avoimesti vastauksia. Monet muistitietotutkimuksesta kirjoittaneet ovat pohtineet tietojen antajien yksityisyydensuojaa (mm. Kalela 2000, 205). ”Tutkimuksen aiheena tai kohteena olevien ihmisten
henkilöllisyyden suojaamisesta on viime aikoina keskusteltu erittäin paljon. - - Kokemukseni mukaan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halua, että heidän tunnistetietojaan muutetaan.” Näin on todennut folkloristi Taina Ukkonen, mutta hän suosittaa peitenimiä (2002,
http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_02/ukk202.html). Sukunimikyselyn vastauksien käsittelyssä
menettely olisi mahdoton, koska nimet, nimensaantipaikat ja -ajat sekä perusteet ovat juuri niitä asioita, joista tietoja on pyydetty ja jotka ovat tutkimuksen kohteena. Vastaajien nimiä ei sen sijaan ole ilmoitettu. Vastauksista voi nähdä vain arkistointinumeron. Sitä paitsi
sukunimet ja tilojen nimet ovat julkista tietoa. Nimenmuutoksista on tietoja mm. Virallisessa lehdessä, kirkonkirjoihin on vapaa pääsy siltä ajalta, mitä tämä tutkimus koskee paitsi 1910-luvulta. Aineistossa esiintyviä tilannimiä voi käydä etsimässä kuka tahansa Kotimaisten kielten (tutkimus)keskuksen Nimiarkistosta. Aineiston merkitys onkin siinä, että vastaukset yhdistävät hylättyjä nimiä ja otettuja nimiä sekä taustoittavat niitä. Ilman noita vastauksia tuo kaikki olisi tutkijalle mahdoton tehtävä. Siis vaikka tutkimus koskee niin henkilökohtaista asiaa kuin henkilöiden nimiä, sen ei voi katsoa loukkaavan kenenkään yksityisyyden suojaa.
Aineisto tulee piakkoin olemaan Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkistossa tutkijoille avoimena niin kuin muutkin arkiston paikannimi- ja henkilönnimikokoelmat.
Kyselyn vastauksien moniaineksisuus on rikkaus, jonka tutkija harvoin saa käsiinsä. Vastaajat ovat valaisseet ja selittäneet asioiden yhteyksiä, koska heillä on jo ollut 80–100 vuoden perspektiivi tarkastellessaan nimensaantitapahtumia. Siinä suhteessa sukunimikyselyn vastaukset ovat erilaisia kuin monet muistitietotutkimusta pohtineiden tutkijoiden aineistot, joissa esimerkiksi työntekijät ovat kertoneet oman työyhteisönsä
vaiheista. Vastaajat ovat oivaltaneet, mitkä asiat olivat 1900-luvun vaihteen kahden puolen eri lailla kuin kyselyn ajankohtana ja kertoneet niistä havainnollisesti. Ajan määrityksissä on epätarkkuutta mutta myös täsmätietoja. On nimensaajien syntymäaikoja ja asuinpaikkoja, on torppien perustamisaikoja ja talojen perimisaikoja. Vastausten mukana on tullut
virkatodistuksia ja sukututkimuksen otteita. Kuvaukset yhteiskunnan kehitysilmiöistä ja sosiaalisista oloista täsmäävät hyvin julkisen historian kanssa, samoin tiedot sodista, joissa aiempien sukupolvien miehet ovat palvelleet armeijassa. Perheiden tärkeinä pitämät asiat on kerrottu aina uudelleen polvi polvelta, ja siten ne ovat kiteytyneet muotoonsa kuten mikä tahansa perinnetieto (Portelli 2006, 58). Narratiivisuutta pidän aineistoni rikkautena. Nimien perusteluissa on sadoittain pieniä kertomuksia siitä, missä tilanteessa esimerkiksi pappi, opettaja tai työnjohtaja antoi nimen tai kuinka jokin asuinympäristön ominaisuus johti valitsemaan otetun nimen. Lukemattomat pienet kertomukset sopivat niin hyvin yhteen, että ne muodostavat yhden suuren kertomuksen. Jos on kyse paljon yleistyneestä ns.
muotinimestä, kertomuksen voi nähdä siten, että ensin on tunnettu uudenlainen nimi, joka on miellyttänyt, ja sitten on koettu tarvetta perustella nimen valinta. Nimi Virtanen on kerran perusteltu siten, että sen otti mies, joka oli sähkölaitoksella töissä sähkömiehenä.Varsinaista nimeämisperustetta ei siis ollut lainkaan tai se oli päässyt unohtumaan. Perusteluokka
Erilaisia asiaperusteita on kiinnostava, sillä siitä ilmenee, millaisiin nimiensä selityksiin nimenkantajat haluavat uskoa. Jos nimen todellinen tausta ei ole ollut tiedossa, on ollut tärkeää sepittää nimelle historia. Esimerkiksi Tähtelä pantiin uuden talon nimeksi ja otettiin sukunimeksi, koska valot tuikkivat kuin tähdet talon ikkunoista.
Luonnollisesti joukossa on nimien kansanetymologioita ja kertomuksia esivanhempien toiminnasta. Pienet faktojen epätarkkuudet eivät muuta tutkimustuloksia.
Kaikki kertomukset on yksilöity ja sidottu tiettyihin henkilöihin ja nimiin. Tutkijan tehtävä ei ole ”korjata virheitä”. Varsinaisia anekdootteja, yleisiä monesta yhteydestä kuultuja
kertomuksia tai kaskuja aineistoon ei todennäköisesti sisälly. – Niukkasanaisimpia ovat olleet ne vastaajat, jotka olivat saaneet postissa kyselylomakkeen, sillä he ovat vain täyttäneet lyhyesti lomakkeen eri kohtia. He ovat maininneet nimeämisperusteen, tilan, torpan tai jonkin muun nimen sekä asuinpaikkojen kuvauksia. Sekin on merkitty, jos perusteesta ei ole ollut mitään tietoa.
Nimistöntutkimuksessa on käytetty muistitietoaineistoa lähes sata vuotta, siitä lähtien kun on kerätty paikannimiä kansaa haastattelemalla. Haastattelujen pohjalta on kirjoitettu arkistoihin kokoelmia – pääasiassa Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkistossa nykyään talletettavat kokoelmat. Aineiston luotettavuutta ja käytettävyyttä tutkimusaineistona ei ole kyseenalaistettu. Tosin nimestäjinä ovat toimineet kielitieteellisesti koulutetut,
tehtävään valmennetut tutkijat. Koulutuksessa on korostettu haastattelutekniikkaa ja
informanttien tarkkaa valintaa. Nimestäjät ovat käyttäneet useita nimioppaita ja eri oppaiden antamia tietoja on verrattu toisiinsa. Jos tiedot pitävät yhtä, niitä on pidetty luotettavina.
Haastatteluaineistoa on verrattu myös karttoihin, ja jos eroja on ilmennyt, yleensä karttanimet on korjattu vastaamaan kansanomaista käyttöä. Tutkijat ovat voineet verrata asutus- ja viljelysnimistöä vanhoihin karttoihin sekä maarekisteriin. Näin on kehittynyt luottamus muistitietoaineiston oikeellisuuteen. Onomastiikassa muistitietoaineistoa ei ole pidetty ongelmallisena sen enempää tietoteoreettisesti kuin metodologisestikaan.
Sen sijaan monilla muilla tieteen aloilla muistitiedon arvoon on kiinnitetty huomiota vakavasti vasta 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin ”muistitietotutkimus sai hyväksytyn aseman” eli suhtautuminen muistitietoon sekä tutkimuksen kohteena että aineistona muuttui käänteentekevästi (Kalela 2000, 17). On sanottu, että 1980-luvulla syntyi historialiike eli silloin alettiin arvostaa muistelijoiden ja kertojien omaa historiaa (Fingerroos ja Haanpää 2006, 25). Nyt kun tässä tutkimuksessa on kyse kirjallisesti kootusta muistitiedosta, saattaa olla aiheellista hieman pohtia sen luonnetta. Tämän aineiston kokoamiseksihan ei koulutettu nimestäjä ole päässyt tekemään tarkentavia kysymyksiä ja vuorovaikutus nimestäjän ja
nimioppaan välillä on rajoittunut kirjallisiin kysymyksiin ja vastauksiin. Asiain tila ei kuitenkaan ole tutkimukselle vahingoksi vaan hyödyksi. Suomessa on järjestetty
lukemattomia kilpakirjoituksia mitä erilaisimmasta aiheista. Sukunimikyselyllä on joitakin kosketuskohtia niihin. Molemmissa on kyse muistitiedosta, jonka vastaajat ovat kertoneet kirjallisesti. Kilpakirjoituksia tutkinut Jyrki Pöysä on nähnyt kirjallisten vastausten arvon siinä, että vastaaja on vapaampi valitsemaan esille otettavat asiat kuin suullisessa
haastattelussa (Pöysä 2006, 231). Alessandro Portelli on kiinnittänyt huomiota siihen, että strukturoitu kysely – jollainen sukunimikyselyn lomake oli – saattaa estää oleellisenkin tiedon esilletulon (2006, 60). Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan saaneet postitettavaa lomaketta, joten he kuitenkin pääsivät spontaanisti kertomaan juuri niitä asioita, joita he tai heitä edeltäneet sukupolvet pitivät tärkeinä. Juuri siitä onkin kyse: on puhuttu lähipiirin kesken siitä, mitä on pidetty tärkeänä, ja siitä on kerrottu jälkipolville. Sen ansiosta tuli sukunimikyselyssä esille mm. asenteita.
Koska uusien sukunimien ottaminen liittyy Suomen historiassa tiettyyn
kehitysvaiheeseen, suureen yhteiskunnalliseen muutokseen, on luontevaa rinnastaa nimien ottamista koskeva aineisto muistitietohistoriaan. Suomessa muistitietoa on käsitellyt
historiantutkimuksessa professori Jorma Kalela ennen muita jo 1980-luvulla. Pohdintaan ovat liittyneet 1990-luvulla folkloristiikan, kansatieteen ja mm. yhteiskuntatieteiden tutkijat.
Taustalla oli jo aiemmin maailmalla tunnettu käsite oral history, joka painotti tavallisen ihmisten omaa panosta kokemusten välittäjänä (Kalela 2006, 72). Koska suomalaisilta tallennettu muistitieto ei läheskään aina rajoitu suullisiin haastatteluihin, kansa kun on ollut luku- ja kirjoitustaitoista, Kalela on ottanut käyttöön sopivammat termit muistitietotutkimus ja muistitietohistoria (Kalela 2006, 74). Myös perinteen tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että suuri osa Suomen muistiaineistoja on kirjoitettuja, eri arkistoihin tallennettuja tekstejä, joten käännös ’suullinen historia’ ei ole meillä käyttökelpoinen (Fingerroos ja Haanpää 2006, 27). Minä käytän sukunimikyselyn vastauksista ilmausta muistitietoaineisto.
Kalela erottaa tiedenäkökulman, joka on perinteisesti vaatinut objektiivista totuutta, ja historianäkökulman, johon sisältyy objektiivisuuden mahdottomuus (Kalela 2000, 15, 16).
Kalela tähdentää, ettei historianäkökulmaa saa alistaa tiedenäkökulmalle, vaan
”tutkimuskohdetta on tarkasteltava sen omien edellytysten mukaan” (mts. 13). Hän muistuttaa myös siitä, että historiantutkijat ”tulkitsevat ihmisten ajattelua ja toimintaa silloinkin, kun he lukevat arkiston asiakirjoja. - - [O]bjektiivisuuden mahdottomuus symboloi yhteiskuntaa ja kulttuuria tutkivien tieteenalojen perustavanlaatuista eroa luonnontieteisiin.” (Mts. 14.) Muistitieto on aina subjektiivista, mutta eivät kirjallisetkaan lähteet ole täysin objektiivisia,
vaan nekin täytyy tutkijan tulkita (Portelli 2006, 59). Tämä koskee esimerkiksi sotilasnimien arkistolähteitä.
Historiankirjoitusta on monenlaista. Yksi esimerkki siitä ovat sukunimikyselyyn kirjoitetut vastaukset. Kun tutkija tulkitsee niitä ja tekee niistä päätelmiä, syntyy onomastiikan tutkimusta. 1980-luvulta alkaen on julkaistu mikrohistoriaa, tavallisen ihmisen, yksilön arkihistoriaa. Sukunimivastaukset ovat yksilöiden elämän arkipäivän kuvausta, sillä vastausten perusteella nimenottoon on enimmäkseen suhtauduttu kuten mihin tahansa tarpeelliseen toimenpiteeseen. Kun noita mikrohistorioita on yhdistetty pari tuhatta, on syntynyt kollektiivin historiaa, makrohistoriaa. Saman on todennut myös mikrohistorian tutkija Matti Peltonen (2006, 162, 163). Siksi nyt käsillä oleva sukunimiselvitys ei ole mikrohistoriaa, vaan suureksi osaksi rahvaan yhteistä historiaa. Sukunimien otto oli kansan kokemana erilainen prosessi kuin sivistyneistön kansallisuusaatteen värittämät nimenmuutot.
”Ajatus yhdestä ja yhtenäisestä historian liikkeestä on käynyt kestämättömäksi.” (Kalela 2000, 122.) Koko kansa ei jakanut kansallisromantiikkaa, suomalaisuusaatetta ja itsenäiseksi kansakunnaksi pyrkimistä vielä 1800-luvun loppupuolella. Yhtenäistä historian liikettä ei ollut. Paitsi että liberaalit ja ruotsinkieliset vastustivat ja vähintäänkin jarruttivat maan suomalaistumista, myös suomenkielinen köyhälistö eli eri elämää taistellessaan
jokapäiväisestä toimeentulostaan. Kansan köyhät kerroksetvalveutuivat vasta 1880-luvulta alkaen, kun alettiin ajaa poliittisia oikeuksia ja työelämän ja sosiaalistenolojen parannusta (mm. Juva 1966, 501). Työväestö näytti aktiivisuutensa ja voimansa vasta 1900-luvun alkuvuosina esimerkiksi suurlakossa 1905, mutta silloin ei ollut kyse suomen kielestä tai suomalaisista sukunimistä.
Muistitietotutkimuksen tavoitteena onkin tuoda esille muistelijoiden omat näkökulmat menneisyydestä (Fingerroos ja Haanpää 2006, 28). Muistitieto nostaa esille sellaisia kokemuksia, jotka viralliset dokumentit ja niihin perustuva historiantutkimus ohittavat (Fingerroos ja Peltonen 2006, 18). Kalela on huomauttanut monesti, että ”keskeistä on ilmiön tai asian pitäminen muistamisen arvoisena tai selitystä kaipaavana”.
Muistitietohistoria on kotona ja työpaikoilla kerrottua ja puhuttua, sukulaisilta ja
lähiympäristöstä omaksuttuja näkemyksiä. Se välittyy perinteenä, jota ylläpitää yhteisö, esim.
perhe, suku, kylä tai työpaikka. (Kalela 2000, 22, 38; 2006, 75.) Myös folkloristiikassa on kiinnitetty huomiota siihen, että muistitieto koostuu kertojien mielestä säilyttämisen arvoisista asioista (Ukkonen 2006, 188). Perheen sukunimi, jos mikä, on ollut tärkeä selittämisen ja muistelemisen kohde.
Tavallisen kansan sukunimien saamiseen liittyneistä kokemuksista ja tuntemuksista ei ole aiemmin ollut käytettävissä kirjallisia lähteitä. Sukunimikyselystä saatu kirjallinen muistitieto on uusia näkökulmia avaava tutkimuksen lähde. Tutkimuskohde sen sijaan ovat nimien valinta ja nimeämisperusteet. Sukunimet (jotka edelleen ovat käytössä), ovat historiantutkimuksen termein ihmisen toiminnan jälkiä (Kalela 2000, 49, 222). Jälkiä ovat myössotilasnimet ja -torpat, paikannimet kuten asutusnimet, erilaiset instruktiot jne. Ne ovat mikrotason jälkiä, jotka paljastavat makrotason ilmiöitä (Fingerroos ja Haanpää 2006, 31).
”Kulttuurin mikro- ja makrotasot eivät ole vastakkaisia vaan toisiinsa limittyviä ilmiöitä.”
(Peltonen, Ulla-Maija, 2006, 113.) Tutkijan on annettava niille merkityksiä, esimerkiksi selitettävä, miten on mahdollista, että supisuomenkielisessä ympäristössä esiintyy vieraskielisiä sukunimiä. Tutkijalla on oman aikansa tietoisuus, ja siksi hänen on välttämätöntä perustella historian ilmiöiden väliset yhteydet (Kalela 2000, 27). Tässä tapauksessa tutkijan on osoitettava, miten yksilöt toimivat maan suurten taloudellisten ja kulttuuristen muutosten aikana eli miten tavallinen kansa oli osa muutosta.
Sukunimien ottoon liittyvät muistot ovat kansallista kulttuuriperintöä siinä missä yleisesti tunnustettu julkinenkin historia. Kalela toteaa, että tutkijoilla ”on taipumus antaa suhteettoman suuri merkitys historian julkisille esityksille kansanomaiseen historiaan verrattuna.” (Kalela 2000, 40.) Näinhän on tapahtunut, kun on käsitelty uusien sukunimien ottoprosessia virallisten ja julkaistujen lähteiden pohjalta. Tavoitteena on tässä tutkimuksessa osoittaa, miten nimenottajat itse kokivat ja käsittivät nimijärjestelmän muutoksen. On hyvä muistaa, että kun sivistyneistö suomalaisti nimensä, se ei osallistunut nimijärjestelmän muutokseen, koska sivistyneistöllä oli jo ennestään kahden nimen järjestelmän mukaisesti pysyvä sukunimi etunimen lisäksi. Se, että sukunimi suomalaistettiin, ei muuttanut nimeä eri järjestelmän osaksi kuten sukunimettömän rahvaan nimensaanti tai vaihtuvien nimien vakiintuminen.
Kun nimensaajien kokemukset otetaan huomioon, tehdään heille oikeutta, mistä Kalela (2000, 55, 67, 68, 85) on sanonut muun muassa, että tutkijan eettinen velvoite on oikeuden tekeminen tutkimuskohteena oleville ihmisille. Mitä tarkoittaa oikeudenmukaisuus muistitietotutkimuksessa? Se on ainakin sitä, että annetaan kertojien äänen kuulua ja
arvostetaan muistitietoa sellaisenaan eikä pyritä etsimään siitä virheitä tai oikaisemaan sitä. Se on myös sitä, että tutkija pyrkii ymmärtämään kohteensa ihmisten toimintaa siinä
kontekstissa, missä he ovat eläneet. ”Päätelmien lähtökohtanahan on oltava tutkimuksen kohteena olevien ihmisten itseymmärrys, heidän oma käsityksensä todellisuudesta ja heidän tapansa ilmaista se.” (Mts.166.) Sukunimiaineistossa on otettava vakavasti niiden kannanotot,
joille nimiä annettiin, esimerkiksi silloin, kun he kritisoivat pappien mielivaltaista nimien jakelua. Mutta on ymmärrettävä myös nimenantajien asema. Papit ja opettajat tekivät mielestään kansakunnan kannalta oikein jakaessaan rahvaalle suomenkielisiä sukunimiä.
Oikeudenmukaisuuden vaatimus koskee myös sellaista tutkimusta, missä lähteenä ovat kirjalliset arkistot. Niin myös 1700-luvulla armeijassa sotilasnimien antajat palvelivat uskollisesti kuningastaan ja noudattivat kuninkaallista käskyä jakaa tietynlaisia ruotsinkielisiä lisänimiä myös suomalaisille sotamiehille. Autonomian aikana suomalaisten sukunimien kampanjoinnissa on jyrkästikin tuomittu suomenkieliset käsityöläiset, jotka Ruotsin vallan aikana ja edelleen 1800-luvulla olivat ottaneet ruotsinkielisiä sukunimiä. Mm. Sirkka Paikkala (2004, 180) on referoinut tällaisia kirjoituksia, joissa käsityöläisnimien ottajia on haukuttu jopa kansan pettureiksi ja kavaltajiksi (Suomi 1860, 106). Mitä muuta he olisivat osanneet tehdä? Tuona aikana länsisuomalainen rahvas tunsi lähiympäristöstään vain vieraskieliset, enimmäkseen ruotsinkieliset, sukunimet. Ilman muuta he noudattivat niiden mallia ottaessaan itselleen sukunimen, jonka he tarvitsivat ammatinharjoittajina. Toisaalta myös ankaraa arvostelua esittäneetkin olivat sidoksissa oman aikansa kulttuuriin. Olen jättänyt kaikki vuoden 1986 sukunimivastausten asenteita kuvastavat kannanotot ja kritiikit näkyviin.
Muistitietotutkimuksen myötä on luovuttu totuuden etsimisen ja varman tiedon vaatimuksesta (Kalela 2000, 208, 209, 241). Tutkija ei välttämättä pyri etsimään
muistitiedosta faktoja tai konstruoimaan menneisyyden totuutta, vaan muistitieto avaa ymmärrykseen pyrkivän - - näkökulman (Fingerroos ja Haanpää 2006, 33, 34). Esimerkiksi tarkat ajoitukset ovat olleet aiemmin luotettavan tiedon ja totuuden kriteerejä (Kalela 2000, 137). Ajoituksella on sukunimiaineistossa vain suhteellinen merkitys.
”Kun pyritään maksimoimaan lähteiden välittämä informaatio, ei ole mielekästä ajatella niiden ’kritiikkiä’. Siksi tulisi itse asiassa käyttää ilmaisua lähteiden lukeminen (tai erittely).” (Kalela 2000, 91; 2006, 76.) ”Kun tutkija tekee lähteille oikeita kysymyksiä, tulee tiedosta perustellusti pätevää. Tällöin erilaisia lähteitä ei aseteta luotettavuuden mittapuuhun, vaan niitä pidetään eri tavoin informatiivisina. Lähteet ovat käyttökelpoisia todisteita, joita tutkijan siis pitää oppia lukemaan.” (Fingerroos ja Haanpää 2006, 35.) Kalelan sanoin ”ei ole mielekästä ajatella lähteiden lukemista siten, että tärkeintä on niiden paikkansapitävyyden selittäminen”. ”Lähteet eivät enää ole luotettavia tai epäluotettavia, vaan - - mikä tahansa lähde on käyttökelpoinen todisteena”. (Kalela 2000, 92, 93.) Sukunimikyselyn vastausaineisto on todiste siitä, miten nimensaajat kokivat nimensaannin ja millaisia nimiä he saivat. Kun sadat vastaukset tukevat toisiaan, voi aineisto olla todiste myös siitä, miten nimet yleensä saatiin tai otettiin.
Historiantutkijat ovat jo ajat sitten luopuneet ”varman, objektiivisen tiedon tavoittelusta” (Kalela 2000, 241; 2006, 75). Kun puhutaan historian totuudesta, kysymys ei ole mistään abstraktista totuudesta vaan joidenkin ihmisten totuudesta (Kalela 2006, 84).
Totuus on aina oman aikansa ihmisten totuus eli se, minkä he ovat kertoneet ja siksi totuus ja varma tieto riippuu aina kulttuurista eli kertojien kontekstista (Kalela 2000, 208, 209, 244, 245). Muistitiedossa totuus on vastaajien näkemys asioista. Vuonna 1986 sukunimikyselyn vastaajilta saatiin tietoa, miten nimensaajat kokivat nimijärjestelmän muutosprosessin.
Nimensaajan kokemusta ei voi verifioida minkään muun lähteen avulla. Jos joku on vaikka vastannut, että uusi sukunimi valittiin, koska se oli ”pehmeä suomalainen nimi”, vastaus kertoo nimenottajan kokemuksen. Se on kokemuksena totta eikä sitä voi kyseenalaistaa.
Tärkeää on selvittää, mikä oli merkittävää tutkimuskohteen ihmisille (mts. 197). Kun vain harvat vastaajat ovat kertoneet esimerkiksi suomalaisuuden ja kansallisuusaatteen
vaikutuksesta nimenvalinnassa, se osoittaa, etteivät nimensaajat kokeneet noita aatteita silloin yleisesti merkityksellisiksi.
Muistitietotutkimuksessa varman tiedon sijasta on etsittävä tutkimuskysymysten kannalta hedelmällistä tietoa (Ulla-Maija Peltonen 2006, 105). Hedelmällinen tieto on Kalelan tarjoama termi. Muistitieto välittää hedelmällistä tietoa kertojan yhteisöstä ja kulttuurista, eli se avaa uusia näkökulmia ja herättää uudenlaisia kysymyksiä (Kalela 2006, 76). Vuoden 1986 sukunimikyselyn vastausaineisto sisältää juuri tuota hedelmällistä tietoa.
Subjektiivisuudesta huolimatta muistitiedonkin on oltava sisäisesti ristiriidatonta, jotta se voisi olla tutkimuksessa päätelmiä tukevana todisteena (Kalela 2000, 96, 145).
Aineistoa voi lukea monella tavalla esimerkiksi punniten sen vakuuttavuutta. Esimerkiksi kilpakirjoituksia tutkiessaan Jyrki Pöysä on sanonut analysoivansa aineistoa vertailemalla vastauksia, kontekstualisoimalla niitä sekä käyttämällä muita erilaisia aineistoja tukemaan kirjoitettua kuvausta (Pöysä 2006, 233). Sukunimivastausaineistoa olen voinut verrata esimerkiksi julkisesta historiasta tunnettuun tietoon ja vastauksia keskenään.
Olipa aineistona muistitieto tai julkisen arkiston aineisto, tutkimuksen lähtökohdat voi tiivistää kolmeen asiaan: tutkimuskohteen valinta, näkökulman valinta ja näkökulman merkittävyys (Kalela 2000, 76). Sukunimitutkimukseni premissit ovat seuraavat:
Tutkimuskohteeksi valikoituivat vähän tutkitut sukunimityypit ja niiden nimeämisperusteet, sillä nimistöntutkimuksessa ei riittänyt enää 1970-luvulta lähtien nimien sanasemantiikan selitys, vaan pidettiin tärkeänä selvittää nimeämisperusteita ja nimien rakenteita. Nimien selittämiseen ovat ihmiset aina tunteneet tarvetta, ja nimistöntutkimuksen – kuten historiantutkimuksenkin – tavoite on tehdä maailmaa ymmärrettäväksi (Kalela 2000, 64).
Muistitietoaineisto tarjoaa poikkeuksellisen hyvän mahdollisuuden ottaa näkökulmaksi kyselyyn vastaajien ja heidän edeltäjiensä omat kokemukset ja näkemykset. Tämä näkökulma on merkittävä, koska se on hedelmällinen ja on avannut kokonaan uusia näköaloja
sukunimijärjestelmän muutokseen. Kaikki edellä sanottu sopii myös arkistolähteisiin perustuvaan sotilasnimitutkimukseeni. Tutkimustulokset korjaavat vanhoja vinoutuneita käsityksiä sekä sotilasnimistä että otetuista sukunimistä, mikä on hedelmällisyyden lisäksi tutkimuksen tärkeimpiä tehtäviä (mts. 54, 81, 82, 236).
1.4 Termeistä
Tässä yhteydessä tyydyn vain toteamaan Nimistöntutkimuksen terminologian (1974) antamat määritelmät tämän tutkimuksen tärkeimmistä termeistä sukunimi ja sotilasnimi. Sukunimi on
”perinnöllinen lisänimi” (mts. 51) ja sotilasnimi on ”(ruotu)sotilaalle annettu lisänimi tai sellaisesta syntynyt sukunimi” (mts. 50). Olen katsonut parhaaksi ottaa ne tarkemmin puheeksi niiden omissa yhteyksissään luvuissa Sukunimen tehtävänä yksilöinti (s.80), Mikä on ”oikea sukunimi”? (s.94) ja Erifunktioisten sukunimien määrittelemisen vaikeus (s. 97) sekä luvun 6. Sotilasnimet sukunimien perusteena ja mallina alaluvussa 6.1.1 Sotilasnimien käyttöönotto (s. 331). Olen tarvinnut joitakin termejä jakaessani aineistoa ryhmiin, mutta ryhmien nimeäminen on pakottanut miettimään, käytänkö kirjallisuudessa esiintyviä hämmentävän monenlaisia termejä. Vai ovatko ne termejä lainkaan, ehkä pikemminkin vain erilaisten nimien luonnehdintoja?
Suomalaisten sukunimien yleisesittelyissä on esitetty erilaisia ryhmiin jakoja ja erilaisia ryhmien nimityksiä. Eeva Maria Närhi on eriaikaisten artikkeliensa ja esitelmiensä kokoomakirjasessa Suomalaista sukunimikäytäntöä (1996) todennut, että suomenkielinen nimiaines jakautuu kolmeen pääryhmään: kantasanat ja niiden veroiset nimet, johdokset ja yhdyssanat (mts. 45). Närhi on pystynyt laskemaan näiden ryhmien prosenttiosuudetkin.
Yhdyssanatyypistä hän on esittänyt esimerkkeinä sellaisia nimiä kuin Elovaara ja
Lehmuskoski (mts. 56). Näillähän ei ole yhdyssanojen kanssa muuta yhteistä kuin se, että ne sisältävät kaksi sanaelementtiä. Samaa voi sanoa ”yhdyssanatyyppisistä” ruotsinkielisistä nimistä Lindström ja Lindroos (mts. 57). Närhi on esitellyt myös la, lä -loppuisen
talonnimityypin (mts. 78) ja ”johdostyyppejä” niin, että jokainen eri johdin muodostaa oman
”tyyppinsä”. Johdostyypit voivat olla varta vasten johdettuja tai kielessä vanhastaan
esiintyneitä ”yhdistämättömiä sanoja”, kuten Raunio ja Takomo. (Mts. 82, 83.) Eri nimityypin muodostavat myös eri ”loppuaineksiin päättyvät nimet, esimerkkejä loppuaineksista ovat
sanat maa, salo, vaara, ranta, lahti jne.” (mts.88). Näiden lisäksi nimiin sisältyy
”kantasanoja”, esim. Aho, Eeva, Halla, Joki, Määttä, Rusi jne. (mts.110).
Suurelle yleisölle tarkoitetussa hakuteoksen Sukunimet (2000) luvussa Tilastotietoja suomalaisten sukunimistä 1998 ovat Jarmo ja Sirkka Paikkala käyttäneet taulukoissa
ilmauksia ”kantasanatyyppiset”, ”yhdyssanatyyppiset” ja ”johtimelliset” sukunimet (mts. 36).
Näitä nimityksiä on selitetty niin, että kantasanatyyppiset sukunimet ”eivät ole leksikaalisesti kaksiosaisia eli yhdyssanaa muistuttavia nimiä tai [niihin ei sisälly] - - suomalaisten
sukunimien tyypillisimpiä johtimia. Suurin osa tämän ryhmän sukunimistä sisältää kantasanoja tai leksikaalisesti eli sanastollisesti yksiosaisia nimiä (lähinnä talonnimiä) tai kantasanan omaisia lyhyitä nuoria sukunimimuodosteita.” Selitys jatkuu: ”Koska
kantasanamuotoisten nimien tunnistaminen ja erottaminen sukunimistöstämme - - on vaikeaa, on muodostettu myös ryhmä ’muut’, - - .” Vaikeasti ryhmiteltävien joukossa on
esimerkkinimenä mm. Koivikko, joka on joko ”kantasana” tai kko-johtimellinen. (Mts. 37.) Seuraavaa ryhmää on selitetty näin: ”Yhdyssanatyyppiset sukunimet muistuttavat yhdyssanoja, mutta eivät kuitenkaan ole varsinaisia yhdyssanoja.” Niihin on laskettu monenlaisia nimiä, joihin sisältyy kaksi sanaelementtiä. Ikäheimonen on kuitenkin nen-loppuisten ryhmässä ja Yli-Annala la-loppuisissa, mutta Latva-Koivisto ja Ahomoisio ovat yhdyssanatyypissä. (Mts. 37.) Ryhmien perustelu jatkuu niin, että ”johtimellisiin nimiin on laskettu vain ne nimet, joissa johdin on liitetty (yleis- tai eris)nimeen siinä vaiheessa, kun on muodostettu talon-, lisä- tai sukunimi” mutta ”jos talonnimissä on käytetty johtimin varustettuja yleiskielen sanoja (esim. Raiskio, Epäilys), ei vastaavia sukunimiä ole luokiteltu johtimillisiksi.” (Mts.38–39.) Tässä jaossa on pyritty tarkkuuteen, mutta pinnalta
samannäköisiä nimiä on joutunut eri luokkiin, ja koska niitä ei ole voitu yksittäin tutkia, jää liikaa pelkkien oletusten varaan. Vaikeuksiin on johtanut se, että nimen rakenne ja
syntyhistoria on yritetty yhdistää luokituksen kriteereinä.
Väitöskirjassaan Se tavallinen Virtanen (2004) Sirkka Paikkala on käyttänyt
”kansanomaisesti sanottuna yhdyssanatyyppisistä” nimistä määrittelyä ”leksikaalisesti kaksiosainen nimi”, ja hän on huomauttanut, etteivät esim. Hurmerinta ja Laaksovirta
”kansanomaisesti sanottuna yhdyssanatyyppisistä” nimistä määrittelyä ”leksikaalisesti kaksiosainen nimi”, ja hän on huomauttanut, etteivät esim. Hurmerinta ja Laaksovirta